*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 67948 ***

PUUKKOO, PUNTARI JA PANNUNJALAKA

Lisää prätinöötä Pohjanmaalta


Laskettanu

VAASAN JAAKKOO





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1921.




SISÄLLYSLUETTELO:


Laupias samarialaane.
Reiru miäs se Alpiinus.
Traispäkin noita.
Fällyt tornis.
Hra Plumpäriä narrattiin.
Tulo- ja omaasuusvero.
Oppivelvollisuus Kakaramäjellä.
Fyrry-Kyröön friijari.
Kovasti kuivaa.
Hyyrynmaksu v. 1919.
Kyröön emäntä.
Jo on aikoohi eletty.
Kauhavan mumma junas.
Aapelista lähti tulla ministeri.
Pääsiääs-polokka (runo).
Se suuri jarrutus v. 1920.
Hra Plumpäri harjootteloo potkupallua.
Apuretkikuntaan aikana.
Hävitöön varaas.
Klihta-Siukun Hermanni.
Varphat paleltuu.
Laihian papin huutokauppa.
Klasikyynnelehet.
Yks pirttireisu.
Lapuan raippa-akat.
Erinomaasta koiran passoota.
Kaikki tyyristyy.
Trenkipoijan juhannus (runo).
Helppotajunne konsertti.
Pikkulintu.
Lapuan päivillä v. 1919.
Herroja Ilimajojella.
Yleene yhtälääne kellon-rukkoo.
Yks kaupunkireisu.
Miäs hoi! Mik’ on nimes?
Älkää ottako vanhaa piikaa kärryylle.
Hyyrykuitti.
Kissinhännän-veto Alaurella.
Mainari-poika vanhas maas.
Nivalan kissinkarvat.
Hännättöniät kissit.
Juustomasiina.
Piperöösiä pääs.
Pentiks.
Lakana följyhy!
Ku sokuria taas saathin.
Hra Plumpärin auringonpimennös.
Mitä varte opettajasta tuli vanha poika.
Takausmiähiä pyytelemäs.
Nälkäsilmä-suutari.
Ylistaron isännän tämmi.




LAUPIAS SAMARIALAANE.


Oottako kuullu sitä ku yks kokkoolaane karstamaakari rookas laupiahan
samarialaase Härmän kevaris?

Menny-tiistaki illalla tuli Alahärmän kevarihi kaks ventoviarasta
miästä aiva eri haaralta, pyytivät yäkortteeria ja sen emäntä antooki
ja sanoo jotta:

— Tuala peräkamaris oli sängyt ja muut, makuukamppehet, jotta sinne
passaas niinku mennä —

Ja viarahat meniväkki, panivat hattunsa naulaha, istuuvat lavittalle ja
hetken päästä sanoo toinen jotta:

— Yhym, tuata nuan saisinko esittää itteni?

— Mitäs siin’on, esitä vain — sanoo se toinen.

— M’oon Kokkoolasta karstaporvari. — Mikäs s’oot?

— M’oon kirjaltaja Helsingistä.

Sitte otti Kokkoolaane kalossit jalaastansa, sillä kokkoolaasill’
on aina plankkisaappahat ja kiiltävät kalossit, ja pani ne nurkkaha
sylkiastian viärehe ja sanoo jotta:

— Jahas, vai kirjaltaja. No sitte me ryypäthän.

— Nyt on kialtolaki — sanoo kirjaltaja.

Kokkoolaaselta jäi suu auki jotta:

— Hoo-oh, kun en m’oo kuullukkaa! Vai kialtolaki?

— Enkä mä siksi toiseksi pruukaa ryypätäkkää — seliitti se kirjaltaja.

— Hoo-oh, soo-oh — sanoo Kokkoolaane ja se sanoo sen kaks kertaa. Sitte
se meni ja istuu keikkustualihi, kiikutteli ja kattoo aiva suu auki
sitä merkllistä kirjaltajaa, jok’ oli suuri ja friski miäs — ja kovasti
punaposkine eikä ryypänny. Ja sanoo viäläki kerran oikee pitkähänsä
jotta:

— Soo-oh, vain niin! — No saankos mä sitte ryypätä? — kysyy sitte
hetkenpäästä se karstaporvari.

— Ryypäkkää vai, ei se mua liikuta!

— No saanko mä laulaakki?

— Laulakaa vai, ei se mua liikuta — sanoo se kirjaltaja ja pisti
paperossin palamahan.

— Saankos mä häjyylläkki?

— Häjyylkää vai, ei se mua liikuta.

— Hoo-oh, soo-oh — sanoo karstamaakari ja otti takin yltänsä. — Saanko
mä lyäräkki?

— Lyäkää vai, ei se mua liikuta — tuumas se laupias samarialaane.

Silloo Kokkoolaane tilas emännältä kaffit, teki plöröjä ja ryyppäs.
Tuli pöhnähä ja sisu nousi. Tuumas jotta:

— Kyllä mä sulle näytän eikö liikuta!

Mutta se merkillinen miäs istuu vain pöyrän pääs ja poltteli, eikä ollu
tiätääksensä, vaikka karstamaakarin oli jo niskakarvat aiva oikoosna.

Viimmee se Kokkoolaanen ei saattanu enää hillitä ittiänsä, se hyppäs
pysthyn, hairas lavittan ja sukaasi sen kakluunihi aiva säpälehiksi.
Kysyy jotta:

— Eikö liikuta?

— Mitäs se mua liikuttaa! — huakaasi laupiahasti se samarialaane
kirjaltaja.

— Vai ei liikuta! — kiljaasi karstamaakari, sieppas kiikkulavittan
ja löi senkin aivan prisaksi. Sitte se hyppäs pöyrälle ja tramppas
kaffikupit ja sokurikoolin aivan rauskooksi. Ja maittilaknekan potkaasi
kirjaltajaa vasta silmiä jotta truiskii.

Mutta se samarialaane kirjaltaja antoo truiskia vai, veteli savuja,
eikä piitannu mitää.

Silloo se karstamaakari raivostuu siitä niin, jotta se särki kaikki
tyynni, mitä huanehes oli. Viimmeen nakkas oman kapsäkkinsäkki klasista
pihalle, huuti aiva oikohonsa ja repii tukkaansa.

Ja se merkillinen kirjaltaja istua könnäs vain lavittallansa, poltteli
ja funteeras omia asiootansa.

Silloo veti Kokkoolaane saappahan jalaastansa ja rupes sillä
paukuttamhan sitä samariaiaasta päähä, jotta klasit täräji.
Pläkkikoolit tuvan seinältä poukkooli laattiallen ja silloo lähti jo
emäntäki kattomhan.

Se hairas kamarin oven auki ja näki, ku se karstamaakari hakkas jotta
hiki nokkuu sitä toista miästä saaphan korkolla päähä niin tihiää, niin
tihiää ku ikänä kerkes.

Ja se vai istuu ja poltteli!

— Voi herranjutina sentähre! — huuti emäntä. — Tulkaa hyvät ihmiset
aphu!

— Ei mitää, emäntä! — Antaa sen ny vain hakata. Ei se mitää, kyllähän
viimmeen väsyy — tuumas vain se laupias kirjaltaja ja kraappas valkian
uuthen paperossihinsa.

Mutta emäntä lähti häntä hulmuten hakhon poliisia ja faltesmannia ja
huuti koko matkan.

Ja se karstaporvari huhtoo aina vai ja välistä sylki käshinsä ja taas
rupes paukuttamhan.

Ja kirjaltaja istuu vai ja poltteli. Koitti olla tyrniääki, jottei
klenkahtanu.

Kun faltesmanni ja poliisi sitte aikaan päästä tulivat häthän, niin
Kokkoolaane oli jo hakannu toisen saaphansa aiva flintallensa ja
justhin rupes toisella takomha.

Silloo kerkesivät aphun, saivat saaphan sen käsistä ja pari kertaa
kilahuttivat karstamaakarin omaha knuppihi, niin silloo talttuu.

Ja se kirjaltaja istuu vai ja poltteli kaikes rauhas, vaikk’oli
nyrkinkokoosia kuhmuja ja kupuloota aiva pää täynnä, niin että
faltesmanni sanooki sille pökörtynhelle Kokkoolaaselle jotta:

— Täm’on teille tyyristä lystiä kuulkaa — Ja sitte räknättihin, niin
lavittat ja kaffikupit maksoo 200 markkaa ja maittilaknekasta otti
emäntä 15 mk ja s’oli vähä liikaa.

— Mutta mitäs se tämä kirjaltaja ottaa kun on aivan tohjona koko
päävärkki? kysyy faltesmanni ja poliisi toristi.

— Ei se mitään maksa! — tuumas se laupias samarialaane. — Mitäs nuasta
turhista, vaivaahan sillä vain oli ja vahinkuaki ku hakkas saaphansa
rikki — — —

Eikä ottanu mitää, ei vaikka faltesmannikin tykkäs jotta:

— Kyllä siitä ny eres vähä passas ottaa, jos ei ny aivan Härmän
markkonkiakaa pitääsi, niin sais siitä ny eres 10 markkaa sivaltaa.

Mutta s’ei ottanu! Sanoo vai jotta:

— Mitäs joutavia, tuallaasesta ny kannata puhuakkaa — — —

Kiitteli vain kärestä pitään jokahista ku taloosta lähti, vaikka pää
oli niin paisuksis ja kupuloos, jottei lakki pääs pysyny.

Ja kainalohonsa se sen pistikin ku lähti.




REIRU MIÄS SE ALPIINUS.


Oottako kuullu, jotta sille Alpiinukselle on taas tapahtunu erehrys?

Pitkästä aikaa. S’oon ollu raitis monta päivää, mutta sitte sille tuli
piäniä vastoonkäymisiä ja harmia ja mikäs siinä auttoo muu ku ottaa
pikkuusen plutinan.

— Mutta pikkuusen vaan! — sanoo Alpiinus. — Ei ny juamahan ruveta.

Ja kaatoo kolome kirkasta ja makoosta nokkua hamphankolohon ja heti
helppas.

Siitä se niin riamastuu jotta ei muuta ku lauluksi jotta

    Jos Aatamiiki häissään
    jo oisi ollu päissään
    niin paratiisin poikia
    me oltaisiin — hik!

Ja sitte Alpiinus lähti vähä kaupungille kävelemhän. Se koitti kävellä
rennosti ränsteenikiviä pitki, mutta sääret löivät länkkiä vaikka sen
peijakas olis ollu ja aina pökkäs toinen jalka ojahan.

— Se ny on merkillistä kun ei pysy kivellä! — sanoo Alpiinus Tillikan
kohralla, johna monen muunkin pakkaa aina ottaa jalka ojahan.

Pollari seisoo kapula kovana Kröönruusin kulmas ja oikee kaula pitkällä
vahtas Alpiinuksen tulua.

— Juavuksis! — karjaasi poliisi ja hairas Alpiinusta kynkästä kiinni.

— No em mä ny juavuksis oo, vaikka vähä maistanu oonki — sanoo
Alpiinus, jok’on reiru ja rehellinen miäs.

— Mars putkahan! — komenti se konstaapeli, jok’oli vissihi maalta tullu
kun s’oli niin kovasti mahtavaa.

— Ook’ sä hullu? En suinkaan mä ny pyhäverhoos putkahan lähre!
Kruttaamhan verhojani.

— Tuki suus! — karjaasi poliisi, jok’ei tuntenu Alpiinusta. — Vai täs
viälä leukaalet, jottet pyhäverhoos putkahana lähre!

Ja oikee pukkas Alpiinusta selkähän.

— Saappas nährä — sanoo Alpiinus ja lähti kävelemhän poliisin kans
konttuurihi, sillä Alpiinuksen tapa ei oo rähistä ja haukkua niinku
muiren herraan kun ne pöhnäs on.

Mutta loukkaantunu se oli tuallaasesta kohtelusta. Sanooki jotta:

— Kyllä mä tiärän! Vanhee miäs m’oon poliisilaitokses ku sä!

Ja niin tultihin komisarjuksen ethen. Ja poliisi pauhas ja seliitti
jotta:

— Tämä miäs on juavuksis.

Komisarjus kattoo tuimaa Alpiinuksen päälle ja kysyy jotta:

— Ooksä Alpiinus ny taas ryypänny?

— No oonhan mä vähä — — —

— Ja vastusti mua tänne tulles — kirrasti se poliisi.

— Noooo-oh! — sanoo komisarjus ja kattoo pitkhän sen poliisin päälle. —
Se ny on valesta! Alpiinus ei vastusta poliisia, ei trenkää sanuakkaan.

— Herra komisarjus, s’oon nuari miäs tämä poliisi. Em mä vaari sille
eresvastausta väärästä ilmiannosta — seliitti Alpiinus jalomiälisesti.

Poliisikonstaapeli seisoo suu auki, eikä käsittäny mitään.

— Herra komisarjus! — sanoo Alpiinus juhlallisesti ja rykii kauan
aikaa arvokkahasti. — Mull’on pyhäverhat yllä, eikä mun passaasi niitä
krutata. Saisinko minä Herra Komisarjus käyrä vaihtamas tyäverhat?

— Tiätysti! — sanoo komisarjus. — Mee vain!

— Pitääkö mun herra komisarjus följätä sitä? — kysyy se maalta tullu
poliisi.

— Ei tarvitte! Alpiinus on reiru miäs.

— Kiitoksia Herra Komisarjus! — sanoo Alpiinus ja lähti. Heitti vain
halveksivan silmänmulkauksen sen konstaapelin päälle ja sanoo jotta:

— Siinäs näit!

Sitte tuli Alpiinus kotia, muutti tyäverhat, söi illallisensa, poltteli
kaikes rauhas ja otti piänen ryypynkin ja vähä huilaski sen päälle.

Mutta sitte se kattoo kellua ja sanoo jotta:

— Ei, kyllä mun ny pitää jo lähtiä.

Ja lähti kans. Sanoo sitte komisarjukselle vai jotta:

— Mä vähä viivyyn — — —

— No ei mitään — tuumas komisarjus. — Mee nyt putkahas vain. Avaan on
siinä naulas.

— Kiitoksia Herra Komisarjus — sanoo Alpiinus, otti avaamen ja meni.

— S’oon reiru ja rehellinen miäs tua Alpiinus — sanoo komisarjus
itteksensä. — Jos kaikki muukki Suame kansalaaset olsivat samallaasia,
jotta tulsivat itte siivosti putkahan, kun ovat pöhnäs, niin hätäkös
täs olis poliisin toimes olla.




TRAISPÄKIN NOITA.


Oottako kuullu siitä Traispäkin suuresta noirasta?

Koko kaupunki tiätää toristaa, jotta suuri noita ja tiätäjä on vistannu
täälä Traispäkin Jerpyyn tiän varrelle yhres piänes vinttikamaris ja
noitunu ja tehny imehiä, jotta s’oon oikeen kauhiaa.

S’oon Helsingiski ennen noitunu, mutta tuli syksyllä tänne Vaasahan kun
kuuli, jotta tääll’ olis kans paljo noiruttavaa.

Se on kuulemma oikee teosoophi ja liikkuu aiva henkimaailmoos.

Tämän maan pinnalla s’oon ollu vasta 33 ajastaikaa, mutta se kuulemma
muistaa, jotta s’oli 400 vuatta sitten spanjuuri elikkä espanjalaane.
Nyt s’oon »ruumiillistunu» ja ruvennu harjoottamhan tiätäjän ammattia.

Ja sen vastanottohuanehen oveski oli suuri ilmootustaulu fiinimmällä
kiälellä jotta:

»_Astraal-byroo_.»

Se merkittöö suameksi vaikka mitä: henkitoimisto, manalan porttivahti
jne.

Ja ihmisiä on käyny aiva mustana. Sen porstua on ollu akoolle ny ainua
jonotespaikka, sitte ku sokuri tuli pois kortilta.

Se on selittäny vaikka kuinka takkuuset asiat, ettiny takaasin
varaastetut tavarat, sanonu nuarille frouville, jotta tulooko mitää, ja
flikoolle, jotta saako ketää ja akoolle, jotta pääsöökö siitä koskaa
jne.

On trengänny vain sanua kosk’on syntyny jä sitte kolme muuta vuasilukua
ja sitte jotta mitä tahtoo tiätää.

Rahaa s’ei oo keltää pyytäny, eikä maksua ottanu, muttei viittä markkaa
vähempää oo hualinu lahjaksikaa.

Ja viikon pääst’ on saanu tulla kuulemhan, kuinka se asia oikee on.

Siäll’on selvitetty sitä rahamassikan katuamista leipätehtahaltaki ja
niin justhin se junkkari sanoo, jotta vähältä piti, jottei yhrestä
akasta tullu varaas. Mutta ku seki akka sitte meni sen noiran tyä ja
purotti 5 mk. vahingos lattialle, niin noita antoo oikee toristuksen,
jotta »ei se tämä akka oo».

Yks flikka kans oli siälä kysymäs tulevaasuuttansa ja se tiätäjä kertoo
sitte viikon päästä aiva prikusta prikkuhu, jotta aiva sitä flikkaa
pyärrytti.

Kysyy sitte lopuuksi siltä flikalta jotta:

— Sanonko mä senkin yhren asian?

— Ei, ei herran tähre — oli flikka ruvennu hokemhan ja huitoomhan ja
aiva oli pleikiksi lyäny.

Niin jotta kyllä se vaa tiäsi.

Sellaanen meno ja oikee trafiikki siäl’ oli ollu jotta viimmeen
poliisikki lähtivät kysymhän siltä tiätäjältä yhtä salaasta asiaa. Sitä
jotta:

— Tiätääkö herra tiätäjä, teosöophi ja entine spanjuuri sitä jotta:
tulooko siitä valtion virkamiästen palkankorootuksesta mitää?

— Jaa — oli se noita sanonu. — Sitä mä en totisesti tiärä.

Silloo oli poliisi sanonu jotta:

— Tuallaane tiätäjä saa lähtiä pois Traispäkistä ja heti paikalla!

Se tiätäjä oli koittanu kattua ja hypmoseerata sen kontaapelin aivan
nuuskaksi.

Mutta ku konstaapeli kans pullisti poliisinsilmänsä oikee suuriksi
n’otta silmänmunat seisoo pääs ku kaffikupit, niin jo lähti noita
Traispäkistä.




FÄLLYT TORNIS.


Oottako kuullu sitä fälly-retuuttia Laihialta?

S’oon salaperääne ja kamala asia. Ja häpiä koko Laihian seurakunnalle
kun tukithan vanhoolla fällyrauskoolla yhren taloon henkireikä.

Kuuluusas Jakkulankyläs se tapahtuu Tapaninpäivää vasthan yällä.

Isäntä ja emäntä ovat jo siihe ikähä tullehet, jottei ne
seurahuanehilla hyppäjä, kun menöövät Tapaninpäivänäki oikiaha aikaha
maata.

Mutta yhren aikaha yällä huamaatti emäntä siihe ku niin kovasti kropaa
ja krahaaa. Oli ku kummajaaset olis kraapinu ympäri talua ja menny
katolle.

Emäntä veti fällyt korvihi ja aiva otti hengen kiinni, tiätää sen ny —
— —

Sitte se rupes pökkimhä isäntää kupehesen jotta:

— Kule kule —

Isäntä heitti heti kuarssaamisen siihe ja kysyy jotta:

— Mitäh, mitäh?

— Ku kropaa — — —

— Jaa-ah! — sanoo isäntä, hyppäs pysthyn ja hairas puntarin korkoosen
päästä.

Ja aina vaa kropaji.

Viimmeen isäntä meni uuniklasista luuraamaha ja näki ku miäs tuli
tikkahia alha katolta.

— Kyllä minä kummajaaselle näytän! — kiljaasi isäntä ja tryyköötti
pakaasillansa pihalle.

Samas kerkes kummajaanenki maaha ja lähti pyhkääsöhön niiku valkia
olis ollu hännän alla ja taisi totta viä pian aikaa ollakki! Ainaki se
prätäji, vaikkei liaskaa noussu.

Isäntä peräs pakaasilla ja avoon jaloon. Mutta kiinni ei saanu, kun oli
niin liukasta, jotta pakkas kaatuulemhan.

Isäntä tuli tupahan takaasi ja kyllä emäntä pelkäs ja vapaji. Ei saatu
unta enää koko yänä.

Neljän aikana emäntä sitte nousi ylhä ja teki valkian takkahan pannun
ala. Veti pellin auki ja voi kauhia, ku kaikki savu tryyköötti tupahan.

— Tuu ny kattomhan — sanoo emäntä isännälle.

— Verä pelli auki! —

— No mutta s’oon auki! —

— No mikä peijakas! — kiljaasi isäntä, haki korennan porstuasta ja
koitti sillä, niin auki s’oli. Mutta savu vain tuli sisälle.

Ja siinä funteerattihin ja siunattihin. Ja emäntä sanoo jo jotta:

— Noituutta täm’on, näkööhän sen ny!

Mutta isäntä lähti pihalle ja meni katolle kattomhan. Huuti tornista
tupahan jotta:

— Horou!

Ja sitte kattoo reikhän, niin s’oli aiva tukus, niin tukus jotta aiva
tukus.

Silloo isäntä haki tarhalta pitkän karahkan ja rupes tornia krassaamha.
Ja kello oli jo pian kuus.

Emäntä sihtas takkakiveltä tornihi ja sitte juaksi pihalle isännälle
huuthon jotta:

— Siälä tornis on jotaki!

Isäntä tuli heti tupahan ja luuras kans tornin piippuhu. Otti sitte
pirunkouran, pisti tornihin ja jo tarttuu. Ja sitte se veti, jotta poro
tomaji.

Niin takan pesähän putos fäll yt! Oikee lamphannahkaaset fällyt!

Ja ny ne imehtelöö jotta kenenkä fällyt ne oikee on?

Sen kyllä näköö, jotta n’oon jonkin laihialaasen kun n’oon keritty ja
karvat kaikki pois plokattu, mutta kenenkä?




HRA PLUMPÄRIÄ NARRATTIHIN.


Oottako kuullu jotta hra Plumpäriä on narrattu oikee eri lailla, ny ku
on se viraallinen aprillin-päivä?

Hra Plumpäri huamaatti siihe ku telefooni pärräs niin peijakkahasti,
jotta siin’ei auttanu muu ku ylösnousemine. Hra Plumpäri ähkyy ja
puhkuu jotta:

— Kuka rumaane sillä lailla päristää? —

Nousi ylhä, sai toffelit jalkoohi ja meni telefooniin jotta:

— Halloo, s’oon Plumpäri!

— Onko se hra Plumpäri itte? — kysyttihin.

— Joo, s’oon hra Plumpäri itte!

— Phihihi hi hi hi — — —

— Mitäh?

— Phihihi hi hi hi — kuuluu telefoonis.

Hra Plumpäri mulkooli kauhiasti. Karvat nousi pystyhy.

— Kuka s’oon? karjaasi hra Plumpäri. — Hävitööntä!

— Se on Lilli! — kuuluu suloone ääni.

— Lilli? Mikä Lilli? — kysyy hra Plumpäri jo paljo leppoosammalla
äänellä ja karvakki pääs laski.

— Etkö sinä muista enää pikku Lilliäsi? — Kauan sitte — — —

— Onko se Lilli H.? — kysyy hra Plumpäri silmät sulooses sikkaras ja
rupes mukavasti rykimähä.

— Juu, juu! — Minä olen viime yönä saapunut pienelle tripille tänne. —
Tahdotko tavata?

— Tiätysti! Kuule mihnä sä veitikka asut? — Sentraalis? Jahah. Kello 2!
Sepä ihanaa! Oletko sinä kiltti?

— Juu, juu!

Ja hra Plumpäri soitti poikki ja pani tärkkipairan ylensä, hyrääli sitä
viisua jotta

    Jaak elskar Karmen
    o Karmen elskar mej.

Ja hra Plumpäri voii hyvin. Sulooset muistot.

Hra Plumpäri soitti yhrelle tutulle tohturille jotta:

— Haloo! S’oon Plumpäri. Kuules nyt veikkoo, mua kovasti viluttaa. Mä
luulen, jotta mä saan flunssan. Tuata, ek sä ny kirjoottaasi puali
litraa sitä parempaa ja lähretä piika hakhon?

— Ooksä torella vilustunu? — kysyy se tohtori.

— Kamalasti! Mun vanha flammani on tullu kaupunkihi — — —

— Jahah! S’oon siis jo vaikiempaa laia kuumetta! — No kyllä lähetän.

    Jaak elskar Karmen
    o Karmen elskar mej.

Kello 2 saapuu hra Plumpäri häntätakis Sentraalin ovelle. S’oli oikee
vaksannukki viiksensä ja mötränny päähänsä kaikellaasia hajuvesiä. —

Ja poviplakkaris oli puali litraa. Ja sitä vastahan jyskytti hra
Plumpärin suuri lämpööne syrän, jotta pottu klunkkas.

Ja niin astoo hra Plumpäri ovesta sisälle, riisuu takkinsa ja
pani naulahan, kattoo peilihin, silootti päätänsä, purotti kaks
karvaa olkapäältänsä laattialle, oikaasi kruppinsa ja kysyy sitte
ulostuupparilta jotta:

— Mihnä numeros asuu neiti Hoo? —

— Minä katso! — sanoo miäs ja rupes nimitaulusta ettimhän. — Neiti Hoo?
— — — Ei oli neiti Hoo!

— Eikö oo? Viime yänä se tuli —

— Ei oli täälä mitä neiti Ho — vakuutti miäs.

Hra Plumpäri meni vakavan näkööseksi. Puki päälle ja lähti kotiansa. Ja
juuri ku se pääsi kotia niin telefooni soittuu jotta:

— Haloo? Onko se hra Plumpäri? — Voi, voi, tämä on Lilli, kun minulle
tuli erehrys. Kuulehan tämän hotellin nimi onkin Ärnsti, eikä
Sentraali, niinkuin minä soitin. Minä olen odottanut sinua nii-iin.
Ja kun et tullut klo 2, niin minä jo rupesin itkemään. Olen soittanut
monta kertaa, mutt’ei sieltä ole vastattu.

— Vai niin — pääsi hra Plumpäriltä. — Minä olin jo Sentraalis. — No ei
mitään! Minä tuun heti. Mihnä numeros sinä asut?

— Numero viides!

Ja hra Plumpäri soitti vosikan ja ajoo jotta kura piraja.

Meni suaraa sisälle 5:teen — — — ja —

Siälä ny elämä nousi. Yks suuri lihava kauppamiähen frouva istuu
pakaasillansa peilin eres ja huuti ja hosuu jotta katto kohooli:

— Hävytön! Kuinka te uskallatte? Pois, pois. Poliisi!

Hra Plumpäri peljästyy niin, jotta se’ei pääsny hyvähän aikhan
kääntymhänkää. Kattua tollotti vaa kun ainaki pöllöö. Rupes sitte
änkyttämhän jotta:

— Eikö täs asukkaa neiti Hoo? — Anteeksi frouva, mä luulin — — —

Mutta s’oli turha mitää luulla. Se frouva hyppäs pysthyn, kääntöö
hra Plumpärin ympärinsä ja tärähytti nii hra Plumpäriä mittimuutia
vastapäätä, jotta hra Plumpäri lenti porstuahan noukallensa ja ovi
kiinni. Onni oli jottei se pottu menny rikki. Kyllä se jo kotia mennes
ajatteli kaikellaasia siitä Lillistäki.

Ja sitte taas soittuu telefooni, eikä hra Plumpäri meinannu enää
viittiä mennä vastaamhankaa. Mutta meni kumminkin.

— Haloo, onko se hra Plumpäri?

— En tiärä — sanoo hra Plumpäri.

— Aprillia syä silliä jua vettä päälle hi hi hi — — —

Hra Plumpäri pani torven pois ja sanoo, jotta ihmiset on tullehet kovin
päässilmääsiksi.




TULO- JA OMAASUUSVERO.


Oottako kuullu kuinka monta, rehellistä ja kunniootettavaa
Suamen kansalaasta jo on tullu hulluksi tämän »valtion tulo- ja
omaasuusveroilmootuksen» tähre?

Kuinka moni meinaa sen täyttämisen jälkehen viälä nauttia sitä
kansalaasluattamusta?

Kuinka moni on saanu pistoksen syrämmehensä?

Ja kuinka moni on tuntenu pistoksen lompakosnansa?

Ja kuinka teistä kukin meinaa ittensä siitä irti kiäräällä?

Olisko syytä kuttua kokoho yleene neuvottelukokous, johna meitä
yksinkertaasempia lurjuksia kokenehemmat kälmit opastaasivat?

Minä pualestani kovasti kannattaasin sitä, sillä muutoon täs tullahan
siihe, jotta me pikkulurjukset, jokk’emme taira tällääsis omantunnon ja
kunnian päälle käyvis asioos rehellisesti kenkkuulla — meirän rupiaa
ottohon hengen kiinni!

Meitä vähän peljättää, että jos lähtöö omin noukkinsa freistaaloho,
niin voi heleposti astua nappoho, joutua kiikkihi ja saara sakkua.

Ja olis mulla julkinen kysymyski viranomaasille arvoosan yleesön
pualesta, jonka valtuuttamana mä ny tämän kysymyksen teenkin että tuata:

»Onko täs veroilmootukses käytettävä sitä vanhaa _kertomataulua_, vai
saako ottaa huamioho sota-aijan ja poikkeukselliset olot, kun ei kerran
kertomataulu oo pitäny kutiansa enää monehe vuatehe?»

Ja varsinkin mä kysyn sitä jotta:

— Ei suinkaa ihmistä linnaha viärä jos sille tuloo pikkuune erehrys?

Ja mitäs sille teköö, jos ei muista kaikkija tulojansa, kun muistaa
eres menonsa pennin päälle, niin eikö seki jo osoita rehellisyyttä ja
vakavaa yritystä täyttää kansalaasvelvollisuutensa?

En tiärä sitte kuinka omantunnontarkasti muut ovat ottanehet tämän
verootusasian, mutta itteni mä takaan!

Min’oon ponnistellu tämän plakaatin kans jotta hulluksi tulla.

Min’oon ahkerasti lukenu ja tutkinu tätä veroilmootusplakaattia ja jo
viikon päivät pitäny inventeerinkiä menny vuaren tuloosta ja menoosta.

Mull’on plakkarit paperilappuja täynnä; m’oon muistutellu ja pannu ylhä
ja muistoho ja räknänny ja kertonu ja vähentäny ja kraapinu päätäni,
kun ei tämmää, ei vaikka sen tuhat olis!

Välihin on menot suuremmat ku tulot ja välihin taas tulot suuremmat ku
menot. — Ja niin ei ny ainakaa passaa ylhä panna.

Kyllä se kulkaa näyttää siltä, jotta vähät s’oon, mitä ainaki mun
plakaattihi jää verootettavaa, kun ei oo ollu frahrinajuakaa ja
kalastuksestaki oli menny kesänä enempi menua ku tulua.

Yhren ainuan kerran m’olin ongella ja silloonki meni 7 matua, enkä
saanu kun yhren vaivaasen särjen ja kaks salakkaa.

Maanviljelyksestä mull’ei oo ollu tuloja, muttei oo ollu menojakaa, kun
ei oo trengänny ostaa apulantoja.

Mitä taas kiintiähän omaasuutehe tuloo, niin sitä mull’ei oo muuta ku
hampahat.

Ja irtaanta omaasuutt’ on lakki, takki, piippu ja kalossit.

Satunnaasia tuloja on ollu vain reisuusti. Mä voitin kerraasti
verootuslautakunnan puheenjohtajalta pismarkis 2 markkaa, mutta 1 mk.
meni kortiista.

Vapaista ammatiista m’oon harjoottanu vai lääkärin ei huuslaarin virkaa.

Ja sitäki vain sivumennen ja ilman palkkaa.

Mä neuvoon yhrelle tutulle miähelle hyvän reumatismin voitehen.
Käskin sen laittaa paksun taikinan sinapista ja situa se trasulla
jalkapohjihin ja maata kolme päivää.

En tiärä sitte koittikhan se pöllöö sitä, muttei me enää tervehri
toisiamma.




OPPIVELVOLLISUUS KAKARAMÄELLÄ.


Oottako kuullu mitä Klumpun Kustaa sanoo siitä oppivelvollisuuslaista,
jota nyt parhallansa koitethan panna käynthin?

Mä rookasin sen Kustaan eileen, kun s’oli kaupungis käymäs, ja kyselin
samalla jotta:

— Kuinkas te ny rupiatta saamhan kaikki kakarat kouluhu siälä teirän
kylällä?

— Siinäpä se onki hyvä miäs asia, joka panoo pian kaikki kunnanmiähet
hulluuksi. Mäkin jouruun syksyllä kansakoulun johtokuntahan ja
sittemmisin ei oo ruaka lystänny. Nyt on menny kohta seittemän viikkua
yhres hyppöös ja rähinäs niiren kaiken mailman kakaraan kans, josta
pitääs lukua pitää, jotta kauranleikkooki on vasta pualimoos ja pakkaa
jo varisemhan peltohon.

— Taitaapa siinä ollakki paljo hommaa. —

— Hulluksi siinä tuloo ja hullu s’oon se lakiki. Herraan höpinöötä koko
homma. Mistä ne rahat tuloo, jotta joka torpan viärehen kansakoulu
asua, laittaa frii ruaat ja verhat ja kirjat, pläkkipotut ja pannat
kaiken maailman kersoolle? Ja opettajat palkata ja sitte lehmän vallit
laittaa ja pärinämaat tonkia.

— No ei suinkaan niitä lapsia ny niin kauhiasti oo — koitin mä sanua.

— Minäpähän tuan tiärän kun oon koittanu räknätä. Siinä meirän kylän
larvas on yks loukko, jota sanothan Kakaramäjen loukoksi. Mee sinne
kattomhan, niin näjet. Aivan niitä kiahuu. Kolme päivää m’oon siälä
koittanu niitä räknätä ja sortteerata oikee talikon kans, mutteihän
niitä saa lujetuksi, kun niit’on kun Vikkiläs kissiä ja enempiki. Ja
lisää tuloo aina vai.

— Hoo-oh, soo-oh — — —

— Joo-oh! Sillä loukolla tarvitaas oikee erityystä kialtolakia, kun
kakaroot’on n’otta nokkuu. Yhreski huushollis kysyyn jotta:

— Paljonko näitä kersoja teill’ oikee on?

Niin akka tuumas jotta:

— Kissit tiätää, eip’ oon tullu lasketuksi, mutt’ei siin’oo tuas trusas
viälä pualiakaan.

— Onko ne sitte teirän kaikki, kysyyn mä —

— Kyllä niist’on ainaki toiset pualet Iisakin — tuumas akka.

— Mä pirin sitte siälä Kakaramäjellä menhellä viikolla yleesen
kokouksen, ja seliitin, jotta ny pitää kaikki kakarat pestä, räknätä ja
viärä kouluhun — seliitti Kustaa.

— No sinne ne onki parhultaasia täs jaloosta pyärimästä, kun ei oo enää
meilläkää tilaa mökis, mihkä astoos eli istuus — ihasteli ykski akka.

— Ja siäläkös alkoo eri meteli niiren kersaan kans! Hikipääs juoksivat
äireet penskojensa peräs pitkin mäkiä ja tukasta pitään kokosivat
tuphan ja tuvan oven pönkäsivät, n’otta aiva klasit pullisteli. Sitte
alkoo yleene kakaraan pesu, ja sitä kesti kolme päivää. Kun mä sitte
menin taas kattomhan Kakaramäjelle, niin siäl’oli kersoja kuivamas
kaikki vasikkahaan airakki täynnä niinku pellavaasknippuja.

— Mutta kaikkia kakaroota n’ei oo saanu kiinnikkään, kun n’oon karaannu
mettähän — puheli Kustaa. — Ja niitä on ny sitte oikee kylän voimalla
jahrattu ja ettitty Tervanevaa ja Homeskorpia myäri. Menöövät ku
jänikset ku nährähän ja yääsehe aikahan kulkoovat varaastamas ja
repimäs kaikki turnissimaat. Ovat kiinniottajille huurellehet, jottei
ne ikänä tuu kouluhun. Niit’on koitettu pauloollakin pyyrystää, muttei
ne pysynehet niiskää. Veivät peijakkahat paulakki joukosnansa ja ovat
kuulemma ruvennehet pyyrystämhän lintuja. Elävät ku Jukolan veljekset
ja huuteloovat kylääsille, jottei niil’oo ikänä ollu nii hauska olla
kun ny.

— Mutta sitte päätti kansakoulun johtokunta laittaa ketunrautoja
mettähän ja niist’onki ollu apua. Toistakymmentä on jo saatu kiinni ja
viäty kouluhu. —

— Kyllä tästä ny tuli taloonpoijille traffi — huakaasi Kustaa. — Kun
kaikki kakarat viärähän kouluhun ja isäntään ja emäntää pitää vooron
perästä itte kulkia paimenes, eik’oo kuka pärinöötä kaivaas eikä
lamphanriskuja äireelle hakis.

— Jaa-ah — sanoo Kustaa. Ja ku se laki on sitte sellaane, jotta
niitä kakaroota pitää viälä oikee kuljettaa tullen mennen niinku
meijeriflaskuja.

— No siinähän vasta tyä on — huakaasin mäki.

— Sanos muuta! — jahkaasi Kustaa. Oikee hevoosella pitää kuljettaa. Ja
niin jumalattoman suuria kakarakuarmia tulooki, jotta oikee köyttää
pitää. Se lastenkuljetus meirän kylällä on pitäny järjestää niinku
meijärikyytit. Vooron perhän ajethan joka taloosta. Kun akat aamuusin
pesöövät meijärikannut, niin samalla verellä viruttaavat kouluhun
viätävät kersakki, sitoovat knippuhu ja pikkukärryyllä lykkäävät
kujansuuhu, josta kuski sitte nakkaa kärryylle.




FYRRY-KYRÖÖN FRIIJARI.


Oottako kuullu jotta tornittomalla kirkolla, Fyrry-Kyröös elikkä siälä
tuata nuan, Vähääskyröös on karonnu ruuhi?

Se yks ja sama ruuhi jolla koko kylä kulkoo kirkolla ja puaris joen
poikki.

Tietää sen n’otta siitä melu nousi kun yhtenä aamuna ruuhi oliki pois.

— S’oon nyty viäty! — sanoovat emännät silmät pyäriääsnä.

Ja kylän kakarat lennättivät taloosta taloohi sanaa jotta:

— Ruuhi on nyty viäty!

Isännät kynsii päätänsä ja emännät saivat juasta plusuuttaa pitkän
kiarroksen sillan kautta puarihi —

Sitä ettittihin ja ettittihin ja aina välihin siunattihi jotta:

— Mihkä kummaha se ruuhi nyty on oikee joutunu?

Eikä kukaan tiänny jotta Kalsilan trenki-Jaska oli lähteny friiohi
pyhää vasthan yällä.

Tiätysti friiohi kun kerran kyllä pääsöö, niin trenki kun onki. Ja kun
puhekki oli ollu, jotta tulla. Ja kun se piikaki siälä joen toisella
pualella oli Jaskalle sanonu, jotta se panoo aavaammen piinrakho,
n’ottei muuta kun tulla.

Niin Jaska otti sen siunatun ruuhen, josta ne kylälääset ovat niin
krätyysiä, ja meni kultansa tyä.

Ja oli niinku pruukathan.

Ja meinas niinku muukki luikkia ennen kukoon laulua takaasi ja panna
ruuhen paikoollensa.

Mutta menikös se nii? Ei toki! Siitä tuli tuhannemmoone mölinä.

Aurinko nousi ja ihmiset kans. Ja kirkkoväki putsas kenkänsä ja tuli
ranthan, niin ruuhi oli pois! Hyvät ihmiset, ruuhi oli pois!

Ja siälä lutis makas Jaska nenä kultansa poskes ja nukkuu niin
taivhallisen autuvaasti ku piika ja trenki vain nukkua saattaa.

Eiväkkä tiärä mistää, vaikka kirkkoväki istuu toisella rannalla ja
orottaa.

Mutta sitte äkkäs yks isäntä ruuhen toisella rantaa ja arvas asian.

— Hooii — huuti se isäntä joen yli. — Käykää ajamas se Jaska ylähä
piian lutista, n’otta se tuaa ruuhen takaasi. Meirän pitääs kirkho!

Kyllä Jaska poukahti äkkiää ylähä ja tuli vähä vinkiää uloos lutista.

Kun se pääsi ylitte, tarttuu isäntä Jaskaa korvista ja kysyy, jotta:

— Tiäräksä junkkari kuinka kuuluu seittemäs käsky?

— Mistäs mä kaikki käskyt tiätääsin — tuumas Jaska.

— Se kuuluu jotta: Älä varaasta, senkin hunsvotti!

— Vai nii! — Tiätääkös isäntä, kuinka kuuluu kahrestoista käsky? —
kysyy voorostansa Jaska.

Ja kun ei isäntä tiänny, niin Jaska sanoo jotta:

— Älä päräjä.




KOVASTI KUIVAA.


Oottako kuulla jotta maakunnas pitää ny kovasti kuivaa?

Kun aivan vesi loppuu. Prunnit on tyhjinä ja pohjas ei näjy muuta kun
ruastunehia kiviä, rauskoja pläkkisankoja ja lapsenkenkiä, jokk’on
sinne puroollehet.

Sammakot istuuvat silmät pullolla prunninpohjas, hyppiivät päänsä
seinihin ja imehtelöövät, kun ei enää vahingoskaa putua vetehen.
Rapalaksot kuivuu ja kakarat krääkyy kun ei oo mihnä sais klotata ja
naamansa ryättää.

Suutarit manaa kun liotespytty ravistuu, vesi loppuu, eikä saa
pualipohojia liotetuksi.

Härmäs joenperkoomiähet ovat helisemäs, kun joki on kuiva ja se suuri
patorustinki ravistuu ja hajuaa käsihin.

Vesi on lujas! Prunnit tyhyjät ja joet kuivuu. Taloolliset ajaavat
monilla hevoosilla joesta vettä, mihnä sitä viälä vähä pohojalla
lurajaa. Ittelliset kipottaavat kiuluulla ja sangoolla. Kakarat
pläkkikortteliilla ja lusikoolla.

Ja tarkasti pitää veren kans auseerata. Mones taloos on kuulemma
silimäänpesuki lopetettu aivan verenpuuttehen tähre.

Ja turhaa s’oonkin tänä kallihina aikana, joka päivä klotata tyyristä
purkista vettä naamahansa. Kyllä sitä näköö, vaikkei silimiä joka
viikko pesekkää. Ja harvoon sitä ny ihimisen naama on niin paksus
ravas, jottei silimiä auki saisi.

Mutta niit’ onkin tämän mailman aikhan seilaasiaki ihmisiä, jokkei
muuta enää tekisi kun aina vain pläsiänsä kuuraasivat. Sitä ne hinkkaa
ja hankkaa, tryykää ja plankkaa, n’ottei siin’ oo enää määräkää. Pitää
olla saksansoovat ja haisuverekki jos jonkillaaset.

En tiärä sitte, onkhan totta, mutta jokku rupulinaamaaset kuulemma
oikee hiatapaperillaki hinkkaavat, jott’ olsivat siloosia ja
ymmyrkääsmuatoosia.

Ja vettä sitte paasatahan eri lailla! Varsinkin herrat, niillä ny ei oo
määrääkään. Puali korveja niillä pitää olla, ku ne naamaansa pesöö. Ja
hinkkaavat sitte erestakaasi ylähä ja alaha n’otta nenä ruvella.

Onko se kumma, jos niistä herroosta kans tuloo pleiki- ja
plösönaamaasia. Ei se ihmisen naama sellaasta hinkkoota iankaikkisesti
kestä. Kuluu se ja kruttuhun vetää, niinkus ootta ittekki huamaannu.

Ihmisten pitää olla viisahia ja ottaa oppia luamakunnasta. Pestä
naamansakki niinku kissi. Kissi vain yhrellä kärellä taitavasti
pyhiiskelöö ja eikös s’oo puhuras ja silunaamane viälä vanhoolla
päivilläki?

Mutta ihmiset survoovat n’otta nahka narajaa —.

Ja kyllä ny kans saavat sen kupistansa särpää, kun niin jumalattomasti
haaskaavat purkista vettä. Loppuu se, niinku ny nährähän koko maakunnas.

Tuloo vesi niin lujalle kun on jo Kurikas, johna _prunnikki_
palovakuutethan.

Siälä kuuluu laaiittujen jo taksaki, jonka mukhan ne vakuutethan.

Hyvä vinttiprunni, john’on kaksjatkoone salako ja pualikuntaane
prunninkehä, vakuutethan 450 markasta. Kolmijatkoosesta saloosta
pannahan viiskolmatta markkaa lisää. Veiviprunni värteerathan 500
markaksi.

Jos vintin pääs on painona killumas patarauska, pannahan siitä 20
markkaa tykö. Se kun saattaa, jos valkia sattuu prunnis irti pääsemhän,
purota maaha ja mennä rikki.

Mailmanlopun aikoohi ny on eletty kun prunnikki palovakuutethan!




HYYRYNMAKSU V:NA 1919.


Oottako kuullu kuinka vaikiaa hyyryläisen on ny Vaasaski rookata
taloonisäntää.

Kun tuloo kuukauren viimmeene päivä, jolloon on kontrahrin mukaha hyyry
maksettava, niin isäntiä ei löyrä mistää.

Ei vaikka tikulla ettis ja itkis!

Ja hyyrylääsiä juaksoo markka käres kiäli pitkällä pitkin kaupunkia
kysellen, jotta:

— Oottako nähny meirän taloon isäntää? Eileen se viälä oli kotonansa ja
kun mä tarittin sillen hyyryrahaa, niin se vaan pukkaali ja sanoo jotta:

— No ei sen ny niin kiirust’ oo sen hyyrymmaksun kans kun ennen
vanhaan, heh heh. Saa vaikka jättää maksamata. Mitäs tuasta yhren
kuukauren hyyrystä? S’oon niin piäni raha ja eläminen on teillekki tätä
nykyä niin tyyristä, että mä annan anteeksi ny tämän kerran!

— Mutta mä vähän pelkäsin, että sill’on koiranjuanet miäles. S’oon aina
ennen ollu hyyryä kräväämäs jo pualesta kuusta etukäthen ja kovasti
poraannu, että taloonpito ei kannata. Ja nyt yhtäkkiää sanoo, ettei
tarvitte enää hyyryä maksaa olleskaan! Mutta kun mä aina vain tukiin
maksua, niin suuttuu ja karjaasi jotta:

— Huamenna vasta s’oon hyyrynmaksu päivä!

Eikä ottanu peijakas!

— Tänä päivänä mä nousin jo viireltä ylähä, ettei se vain kerkiääsi
lähtiä asioolle, jyryytin ovehen jotta koko taloo heiluu, niin emäntä
tuli viimmeen oven taa huutohon jotta:

— Hospunti inte vara hemma!

— Ny m’oomma kaikki taloon hyyrylääset juassehet ympäri kaupunkia sitä
ettimäs, mutta sit’ei löyrä mistää. Pitkälläkarulla tuli meitä vastahan
Juhanssonin taloon hyyrylääset ryhmärivistös juaksumarssia. N’oli kans
ettimäs isäntää.

Poliisilaitoksella on käyty ja Ehtivällä Osastolla, mutt’ei nekkään
löyrä.

Raastuvankarulla on kuulemma yks isäntä löytty kellarista trasumattojcn
alta ja väkisin pantu sen kourahan hyyryrahat.

Lontviikinkarulla saivat hyyrylääset maksetuksi hyyrynsä kun isännän
oli ahristunu kylmästä vintinkonttuurista iltapäivällä pois. Se
olikärmehenpalojapalelluttanu jalkansa.

Yhres taloos oli käyny niin onnellisesti, jotta yhren vosikan kakarat
olivat olleet tyrjäämäs tallinvintillä, hyppinehet ja poukotellehet
aikansa heinäläjän päällä, niiniänsäsieltä oliki ruvennu kuulumaha
karmia ääni heinään alta. Siäl’ oli isäntä piilos.

Ja hyyry oli saatu maksetuksi. Kyll’oli hyyrylääset ollehet
iloisisnansa.

Nyt meinaa yks hyyrylääne tehrä kupernöörille sellaasen anomuksen,
että se julkaasis pakollisen määräyksen, jotta poliisit kytköövät
joka kuukauren viimmeenen päivä joka talonomistajan portintolppahan
kaularauralla ja kettingillä kiinni, jotta hyyrylääset saisivat
maksetuksi hyyrynsä isännilleen.

Ja jos ei isäntä ota siinäkään rahaa vastahan, niiniänsä on
hyyrylääsellä lupa liimata hyyryrahansa isännän ottahan.




KYRÖÖN EMÄNTÄ.


Oottako kuullu kuinka se oli oikee niiren Kyröön emännän väärään rahaan
kans, josta mones lehres kovasti källättihin?

Niinkus muistatte niin seisoo täs neljä viikkua sitte sanomalehris,
jotta yks »Kyröön emäntä» oli koittanu tuara kaks väärää rahaa johki
pankkihi Vaasas. Mutta pankkiherrat äkkäsiväkki ja sanoovat jotta:

— Ähä emäntä! Nämä rahat on vääriä. Tämä 1.000 mk on väärä ja samoon
tämä 500 markkaa.

Ja emäntä oikee säikähti. Mutta sitte rupes anthon takaasi jotta:

— S’oon sitte vales ja oikee isoo vales onki. N’ei oo vääriä, kun m’oon
ne pankista saanukki.

Mutta pankkiherrat vain hymyylivät toisella suupiälellä ja se
fröökynä-kruinales, jok’oli ku tikku hoikka ja pleiki ja sellaane
nutturaki jotta oikee yäkytti, se ny vasta klipotti jotta:

— Juu juu, kyllä mine teetä, mikä on falski raha. — — —

Ja pankkikirja otethin pois ja rahat annethin emännällen takaasi ja
uhaattihin jo poliisillaki, kun n’oli muka vääriä seteliä.

Emäntä hairas koppansa ja rahansa, lähti pihalle ja motkotti viälä oves
jotta:

— Siin’on mulla pankkiherroja ku sarapistua, mutta rahan päälle eivät
hukaa!

Ja paiskas oven kiinni jotta koko rati täräji.

Yks herra juaksi viälä perähä ja huuti jotta:

— Menkää Soome Pankki näyttämä, niin emänttä panna putka ja mine soitta
vielä poliisi.

Mutta emäntä huiskahutti vaa mahtavaa häntäänsä ja huikkas jotta:

— Soita mitä soitat. Kun ei kelpaa, nii oo ilman!

Ja meni takaasi kortteeripaikkahan ja kyllä ne yhres sen kortteerin
emännän kans haukkuuvat pankkiherrat. Se emäntä sanoo jotta:

— Kaikellaasia mätäspäitä ja homeskorvia täälä Vaasan pankiis onkin
kun eivät tunne rahaakaan. — Turhaa sit’on vissihin mennä muallekkaa
kauppaamahan. Viän oman pitäjän pankkihin.

Emäntä teki sitte ostoksensa ja lähti junalle. Mutta siäl’oli heti
salapoliisit nenä pitkällä ja hairasivat emäntää kynkästä kiinni. Yks
otti kopan ja niin viäthin poliisikamarille, jotta vähä silloon tällöön
jalka maata kraapas.

Ja siälä tällättihin emäntä keskelle laattiaa koppinensa ku tuamiolle
ja tutkattihin ja kysyttihin oikee sukukunnittaan ja seki jotta:

— Mitä varte emännäll’on toinen hilkku pääs ny kun aamulla?

Kyllä ne salapoliisit peijakkahat kattoovat ihmiset tarkasti ku senkin
tiäsivät!

Mutta emäntä sanoo jotta:

— S’ei sitte paista teille yhtää mitää minkälaane hilkku mull’on. Mä
saan kulkia vaikka koppa pääs, eikä teirän tuu siihe mitään! Ja komjan
tähre mä panin uuren hilkkuni päähän ku olin sen kaupungista ostanu.

Ja huuti ja kolotti ja löi reitehensä n’otta poliisien äänt’ei kuulunu
olleskaa.

— Äläkkä huutako niin kauhiasti — sai se pääherra kiljaastuksi yhres
välis, ku emäntä veti henkiä.

— No huuran mä! Ja mä saan huutaa. Ku te ihmisiä tällä lailla
prissaatta ja hyppöötättä ja junasta pois jätättä. Ja rahat on oikeeta,
siit’ei päästä mihkää elikkä sitte on Suamen pankki vääräs ja kaikki
ihmiset hulluja, niin kun ne onki.

Sitte otettihin ne emännän rahat katteltaviksi ja viälä koperoottihin
emäntää ympärinsä erestä ja takaa n’otta se viimmee mossahutti yhtä
poliisiä korville jotta:

— Pysykkö siinä kauempana!

— Mutta jos ei nämä vääriä olsikkaa? — sanoo se komisarjus lopuksi. -Ei
ainakaa tämä 1.000 mk oo väärä.

Se soitti Suamen pankkihi ja seliitti färit ja numerot, niin siältä
sanottihin jotta:

— Ei n’oo vääriä! Tuakaa tänne vain niin vaihrethan.

— No siinäs näitte tuhannen pöllööt, jokk’etta tunne eres rahojakaa —
kiljaasi emäntä.

Nyt olis emäntä saanu kovasti mennä, muttei sill’ollu enää kiirus. — Se
istuu lavittalle ja haukkuu herrat ja ettivät poliisit oikee syrämmen
pohjasta kun ei ne tunne rahojakaa. Ja kysyy jotta:

— Kukas ny maksaa mulle päiväpalkat ja yäkortteerit, kun junasta
jätittä, häh?

Poliisit olivat kovasti sormi suus ja pyytelivät anteheksi. Sanoovat
jotta pankista oli soitettu.

Aamulla sitte käyy emäntä Suamen pankis vaihtamas rahat ja meni viälä
siihen pankkihinki, john’ei rahaa tunneta.

Levitti rahat tiskille pankkiherraan nenän ala ja käski tulla kattohon.

— Tuu säki vanhapiika kattohon jottas opit rahaa tuntohon!

Ja kyllä niiren oli naama pitkällä ja noloosisnansa. Koittivat jotaki
klopottaakki jotta:

— Älkää ny, olkaa ny. Pannahan ny säästötilille.

Mutta emäntä sanoo jotta:

— Niimmästä ja kans phy! — Tällääsehe pankkihi min’en töhri rahojani
säästhön pannakkaa! Ja sanon muilleki, jottei pirä viärä. Ja kirjootan
viälä Vaasan Jaakoollekki kuinka hulluja pankkiherroja tääl’on! Ja
kyllä se teirän kruunaa!




JO ON AIKOOHI ELETTY.


Oottako kuullu jotta jo on aikoohin eletty, kun ei ihmiset enää tunne
juapunestakaa?

Luuloovat, jotta s’oon kuallu!

Eileen aamulla oli suuri trusa ihmisiä PräntÖÖn sillalla yhyres rypähäs
ja siunas ja voivootteli jotta:

— Voi, voi raukkaa kun nuan pitää kualla silmällensä keskelle katua.

Ja pyhkiivät hilkun nurkalla silmiä ja nenää ja lähtivät kättä
huisuuttaan torille.

— Siäl’on tuala Präntöön sillalla kuallu miäs — seliittivät akat
torilla ruattalaasille maitoakoollekki, ja olivat niin syvis ajatuksis,
jotteivät muistanehekkaa maistaa maitua, jos s’oli muionnutta.

Mutta Präntöön sillalle kokoontuu aina vai suuree joukko ihmisiä, jokka
tukkiivat ja pökkiivät toisiansa jotta näkisivät sen kuallusen raukan.

Viimmeen tuli esivaltakin pamppuunensa sakkiin. Se pusketti ittensä
läpi itkevän akkakasan ja pääsiki lopuuksi sen kuallusen äärehen, joka
makas mahallansa eikä huiskahtanukkaa.

Poliisi käänti sen kuallehen selvällensä ja kyllä s’oli pleiki ja
vakavan näköönen. Se kuallu. Ja samoon se konstaapeliki.

Ja sitte kun se kuallu oli hetken maannu seljällänsä, niin se kääntyy
hiljaa takaasi mahallensa ja ihmiset siunasivat jotta:

— Herrinjee!

Ja poliisi kääntöö sen raaron nenän uurestansa ylhäppäi.

Ja kuallu painoo sen taas alhappäin.

Ja sitä tehtihin kauan aikaa.

Sitä imehreltihin ja kattottihin ja heikkopäisimmät lähtivät
hiljoollensa poispäi. Monen nousi hiuksekki jo pystyhyn. Sitte
hajettihin tohtori kovalla kiiruhulla. Ja se tuli n’otta kuulotorvet
käsilaukus kalaji.

Hairas takin pois, käärii hiansuut ylähä, aukaasi sen kuallehen liivit
ja housut, kääntöö ympärinsä, taputti selkähän ja pani sitten sen
pillinsä ja kauan aikaa kuunteli.

Sitte puristi päätänsä ja sanoo:

— Ei se on koollu!

Ja sitte se syynäs uurestansa ja taas kuunteli. Aukaasi sen kuallehen
miähen suunki ja kattoo kiältä ja se oli aivan punaanen.

Ja vasta kun se kolmannen kerran kopisti rintahan ja takaa kuunteli
sillä torvella, niin sai selville jotta:

— Teme mjees on niitti fyllun.

— Vai niin! — kiljaasi poliisi ja puristi lujaa kalikasta. — Vai pöhnäs
se junkkari onki!

Ja vei putkahan n’otta kintut klapaji. — — —

Siihen sitä ny on tultu, että ihmiset eivät enää tämän mailman aikhan
tunne juapunestakaa.

Kun miäs ottaa tukkihumalan, niin luullahan jo kualleheksi ja hajethan
tohturiki kathomhan!

Ja ämmät itkiä köllöttäävät, kun miäs voii hyvin.

Mä kysyyn poliisikamarista eileen illalla jotta:

— Kuinka se kuallu voii nyt?

Niin ylikonstaapeli sanoo jotta:

— Hyvin se voii! Kovasti vai janottaa ja kyselöö, olisko
konstaapeliilla sualaasia sillinpäitä.




KAUHAVAN MUMMA JUNAS.


Oottako kuullu mihnä se Kauhavan mumma, joka lähti menhellä viikolla
junalla Vaasahan, ny mennä huristaa?

Vaasahan sit’ei ainakaa oo viälä tullu. Eik’oo kuulemma Kauhavallekkaan
takaasin lähretetty.

Niin että, mihnähän se mumma ny oikee seilaa?

S’ei ollu ennen junalla reissannu, eikä koskaa Vaasas käyny. Menny
viikolla lupas sen poika pistouvata mummalle lystireisun junas
Vaasahan, jotta tuankin imhen näkis ennen kualemaansa. Tikettirahat
antoo tullen mennen mummalle ja hevoosella komjasti toi Kauhavan
asemallen.

Asemalla saivat orottaa neljättä tiimaa ennenkö se juna tuli, jolla
lährettihin.

Kyllä se vähä hirvitti mummaa kattuakkin kun se juna tuli asemallen
kolme suurta silmää mustas pääs. Ja puskutti ja hohuutti ja frääsäs ja
kiljuu ja piti sellaasta jyrinää jotta koko asemarati täräji.

Mutta pääsi se mumma kumminkin junahan, kun se Aleksi punttas perästä
ja toi sen eväskopankin joukos. Pani mumman istumhan klasin viärehen
penkille ja sanoo jotta:

— Istukaa ny mumma täs vaan, älkäkää mihkää lähtekö ja pitäkää piletti
tallella.

Mumm’oli niin ouroosnansa, jottei se paljo mitää nähnykkää. Koitti vain
hamhenplakkaria jotta massi on tallella. Sitte Aleksi lähti ja juna
nykääsi matkahan. Mumman löi het’ pään seinähä n’otta kolahti.

— Susnakhon! — kiljaasi mumma ja hairas penkistä kiinni.

Sitte rupes täristämhän ja jyristämhän n’otta mumma pani silmät kiinni
ja istuu ku tuamiolla aivan pleikinä eikä paljo hengittänykkää. Silloon
tällöön vain vähä ähkääsi ja puristi irvillä hampahin penkin lairasta
molemmin käsin.

Kerran se aukaasi silmänsä ja kattoo klasista pihalle, mutta sitä rupes
niin viämistämhän, jotta jenkkas ittiänsä heti poispäin.

Sitte tuli konehtööri ja kysyy:

— Onko mummalla pilettiä?

Mumma kattoo suurin silmin knappiherran päälle, nyäkäytti päätänsä ja
sanoo jotta:

— Ompa tiätysti!

— Antakaas tänne!

— Pilettikö? Em’mä pilettiäni anna, m’oon sen ostanu.

— Näyttäkää ny vain!

— Mitäs siitä näyttelöö, oikia se on ja rahalla ostettu. Ja niin syväs
s’oon hamhenplakkaris, jotten mä sitä ny saakkaa, kun on täs täysi tyä
pitää ittiänsä kiinni, jottei putua välille — seliitti mumma.

Konehtööriä nauratti. Se sanooki jotta:

— Ei sitä trenkää penkistä kiinni pitää, kyllä siinä istumas pysyy
muutonkin. Ei muukkaa pirä kiinni.

— M’oon vanha ihminen. Kyllähän nua nuaremmat näyttäävät pysyvän
muutoonkin junas, jokka pikapyärilläkin ajeloovat — puheli mumma, mutta
päästi kumminkin toisen kären koitteeksi irti.

Kyllä se vähä pakkas kallistelhon, muttei siitä kumminkaan puronnu.
Päästi toisenkin kären irti ja kun hetken klenkahteli, niin jo pysyyki
pitämätä penkillä. Mutta kyllä s’oli niinkun olis paljahan potun päällä
istunu.

Ja se konehtööri vain tinkas sitä pilettiä. Viimmeen se seliitti jotta:

— S’oon kuulkaa mumma junas sellaane reklementti jotta kaikkien pitää
näyttää konehtöörille pilettinsä, mutta sitte saa sen takaasi.

— Jassoo! — sanoo mumma ja rupes kopeloomhan hamhenplakkariansa.
Mutta s’oli kaikiista alimman hamhen plakkaris ja niitä hamehia oli
ainaki seittemän, n’otta konehtöörin piti jo lähtiä kattelemhan muiren
pilettiä.

Mumma meni järjestykses kaikki hamhenplakkarit ja vasta Lapuan ja
Nurmoon välillä se sai massin käshinsä.

S’oli kääritty kahren nästyykin sisälle ja siinäkin meni niin kauan,
jotta konehtööri lopuksi istuu jo orottamhan sen mumman viärehe. Ei
siinä auttanu hätiminen.

Viimmeen sai mumma piletin, näyttöö vähä nurkkaa konehtöörille ja sanoo:

— Katto ny, tuas s’oon!

Mutta kun konehtööri meinas ottaa sen, niin mumma pistikin piletin
takaasi vähä nopiaa. Ja siin’oli kovat seliitykset ennenkö mumma antoo
pilettinsä konehtöörin käthen.

Ja oikeen se otti kipiää mummahan, kun se konehtööri peijakas
hohtimilla leikkas reijän pilettihin.

— Kelpaako tämä ny enää mihkää? — kysyy mumma vesis silmin.

Ja niin tultihin Seinäjoelle ja ihmiset sanoo jotta:

— Ny pitää muminan lähtiä pois tästä vaunusta ja muuttaa junaa, kun te
Vaasahan meettä.

Mutta siit’ei tullukkaa mitää.

Mumma istuu, niinku Aleksi oli sanonu, kun naulattu penkillä eikä
lähteny mihkää.

Ja sillä tiällä se ny on! Mihnähän sitte seilaa, muttei sit’oo viälä
Vaasas näkyny. Eikä oo Kauhavallekkaan takaasi tullu.




AAPELISTA LÄHTI TULLA MINISTERI.


Oottako kuultu ku yhrestä friskistä yksinkertaasesta Aapelista meinas
tulla maanviljelysministerin apulaane?

S’oli siihe aikhan, kun ministeriistä oli täs maas niin kova puutet,
ettei niitä tahtonu saara mistää.

Piti panna siihe souvihi koulunkäymättömiäki. Ottaa Suamen kansan
suuresta reservistä, ittekasvattajaan itteviishasta luakasta.

Ja siälä sitä olis ollukki sitä sorttia miästä vaikka enemmältäki.

Siin’oli valittemisenki varaa.

Oli takakenoosia, sivuvääriä, oikoosia ja aiva äkkivääriäki. Miästä
minkä vintturaasta vaan lystäs.

Ja maanviljelysministeriksi olis passannu monta muutaki kun
Piatari-Keefas-Kallio, niinku ennen vanhaan Suntvallin piplian
histoorias sanottiin.

Niin ainakin tykkäs ittetykönänsä se Aapeli.

Ja se Aapeli ajatteli sitä asiaa tiällä kulkiesnansa niin kovaa, että
yks lurjus sen ajatuksen kuuli.

Ja se lurjus lähretti sille Aapelille tilikrammin, johna seisoo jotta:

»Saapukaa heti neuvottelemaan Helsinkiin. Maanviljelysministerin
apulaiseksi ehrotettu Teitä. Kiire. Maa pitää pelastaa.
Maanviljelysterveisin Köösti».

Tiätää sen, jotta Aapelille tuli kiirus. Samoon emännälle, joka heti
juaksi toiskaha sanomaha jotta:

— Voi voi, ku ny pitää tuan meirän Aapelin ruveta ministeriksi ja kylvö
on pualimoos. — — —

Enempää ei se keriinny sanuakkaa, kun Aapeliki tormootti tupha ku
paiskattu. S’oli nii töpinäs että aiva täräji. Kysyy jotta:

— Mihn’on mun lakkini, kun pitääs saara meirän pualueen miähet
neuvotteleho, sopiiko mun lähtiä.

Härisnänsä se kopeloo plakkariansakki, että jos s’olis sinne joutunu.

— Pääsnäshän s’oon! —

— Kah, nii o — — sanoo ja lähti osuuskaupha soitho miähiä koolle.

Miähet tuliki ja siinä tuumattiin vähä tukevaa jos kunnan passaa
sellaasta puntimiästä uhratakkaa isänmaan ethen.

— Em mä ainakan yhtää piittaa täs ministeriksi ruveta — seliitteli
Aapeli. — Mutta kun isänmaa kuttuu, niin ettäkö teki katto, jotta mun
ei passaa kiältääpyä.

Ja kyllähä se nii oliki ja niinhä se sitte miähis päätethinki.

— On se niin vastelluantoosta mulle — koitti viälä Aapeli sanua.

— No, jos se ny nii vastahakoost’ on, niin passaaha vaikka mun lähtiä —
rupes yks toine isäntä sanomaha.

— No, jos mä ny siltäki lähtisin — pisti Aapeli vähä hätäästä välihi.

Ja lähti kans.

Asemalla, kun tuttuja tapas, sanoo:

— Pitääs täs vähä lähtiä ministeriksi. Nua maanviljelysasiat on Suames
kovasti retuperällä.

— Vai nii — imehteli ihmiset ja nostivat jo lakkiaki.

Mutta seuraavana päivänä tuli Aapeli kotia kevarinkyytillä ja oli
kauhian häjyllä päällä.

Oli saanu matkalla kuulla yhreltä jätkältä, ettei
maanviljelysministerin apulaasen virkaa ookkaa! Nyt Aapeli on tullu
hiljaaseksi. Se vain ajatteloo jotta:

— Kuka rumaanen sen tilikrammin lähretti —




PÄÄSIÄÄS-POLOKKA.


    Heh, laulattamahan taaskin pakkaa,
    kun pääsiääspäivät täs alakaa!
    Kun riihestä kuuluu jo polokan tahti
    ja flikkaan silimistä lysti se loistaa
    ja piaksuus jo polttaa jalakaa!

    Alataloon Aapelin hanuri se huutaa
    ja ittekkin Aapeli hihkuu.
    ja Välitaloon Ville se Mutikkalan Maijaa
    polokaten vääntää, ähkyy ja puhkuu
    ja ottasta hiki vaa tihkuu.

    Krupulan Kuustaan kaulas on silkki
    ja lonkalla huiskun puukko.
    Kohtapa Kuustaa Lirkkunsa hairaa
    ja polkkaa puskoo ja silmää isköö
    ja Lirkull’on tiarossa suukko.

    Riihen takana tua Nikkarin Hemppa
    Hessalta muiskua ammuu,
    mutt’ Hess’ei anna ja Hemppa se huakaa:
    Oon seittemän sualaasta silakkaa syäny,
    voi koska mun janoni sammuu?

    Nyt koppas jo korjasti polvelleen
    Hemppa sen Hessansa armhan.
    Ja Hess’ei sätki, ei kilju ei potki,
    vaan huulensa siävästi truutulle tällää
    ja siihe se Hemppa sen muiskun mällää —
    ja jano kans yltyy varmhan!




SE SUURI JARRUTUS V:NA 1920.


Oottako kuullu jotta jo ratkes riamu siälä Suamen kansan suures
juttutuvas?

Sosialistit rupes eruskunnas puhumahan porvaria pökerryksihi. Sanoovat
jotta:

— Kyllä t’ootta täälä kenkkuullu, mutta ny me rupiammaki leukaalohon.
Ja se armahrus _pitää_ tulla! Putjetti saa mennä penkin ala ja Suamen
kansan huusholli pirin parin.

Ja se oli perjantaki ilta ja kello oli pian 9 ku se erinomaane
fläsäjäminen aikoo sillä meiningillä, jotta porvarin pitää kontillansa
rukoolla sosialistia, ennenku ne lopettaa lotajamisensa.

Ja sitte se alkoo!

Ensimmääne prätisti kaks tiimaa yhthen painoho ku kissi takanporohon.

Tuli toinen Piatari ja lämmitteli. Se luki ensin alkua kaikki
lorut ja lotinat, mitä ikänä muisti. Sitte se luki kirjasta. Sitte
paperista ja viimmeen kun kaikki loppuu, niin rupes niin ruakottomasti
valehtelemhan, jotta puheenjohtaja käski sen tukkia suunsa tappuroolla
ja istua alaha.

Tuli kolmas ja se oli määrätty fläsäjämähä kaks tiimaa. Alku meniki
hyvin, mutta sitte rupes rykimähä ja hokohon jotta:

— Tuata — — tuata — —.

Se hikos ja ähkyy ja taas yritti.

— Antaa tulla vaan! — huikkas yks porvari.

— Tuata — tuata — — —.

Sosialistit putiivat sille nyrkkiä ja huutivat jotta:

— Pälpötä pälpötä! — —.

Ja se yritti. Mutta lopuuksi se levitti kätensä ja huakaasi:

— Ei tuu enämpää. M’oon jo kaikkeni sanonu.

Ja lähti pois.

Kyllä ne toiset oli sille kovasti vihaasia ja haukkuuvat, mutta se ei
jaksanu enämpää

Neljäs sosialisti puhua paukutti rennosti pualitoista tiimaa, mutta
sitten sen tuli niin kuivaksi kurkku, jotta aiva se hauKkoo ilmaa.

Viires miäs oli kans sisukas äijä. Se puhuu kolme tiimaa ku häkää,
mutta sitte se kans pyärtyy n’otta sen piti kantaa pois salista ja
virvoottaa kylmällä verellä.

Mutta kuures puhuja, se kuuluusa akitaattori, se paasas sellaasella
voimalla, jotta se sai krampin.

Pikkukärryyllä lähtivät toverit sitä viämähän tohturihi ja koko aijan
sen suu käyy ku kanelin.

Seittemännen kuivi niin leukaperät, jotta se heitti kesken ja lupas
olla viikon aivan vaiti.

Mutta kahreksas oli viisahee miäs. Sill’oli masiinan voiretpottu
plakkaris ja kun se aina vähän päästä voiteli leukojansa, niin se
jaksoo puhua lähes kolome tiimaa. Mutta kyllä se kans oli kuitti sitte.
Heti paiskas maata penkille ku pois pääsi.

Ja nua peijakkahan porrrvarit vain naureskelivat, ottivat eväskonttinsa
framille ja rupesivat syämähä. Maalaasliittolaasill’oli oikee
siansylttyä ja piimää leilis. Ja niin hyvä oli sovinto, jotta antoovat
kokoomuksenkin äijään hörpätä leilistä, kun ei niillä ollu muuta ku
pari pikkuruusta voileipää paperinpalahan käärittynä.

Ja sosialistit hikosivat ja puhuuvat. Eivät keriinnehet syämähänkää,
kun piti niin kovasti jarruttaa. Makkaran palasta vähä silloo tällöö
järsääsivät.

Sitte porvarit sanoovat tuas pualenyän aikahan jotta:

— Eikhän lähretä jo yäpuulle. Antaa toverien ny kerranki kylläksensä
flääsytä.

Ja sosialistit paukuttivat ja porvarit kuarssasivat ja näkivät unta
joulukuusesta ja joulupukista.

Kun ne lauantai aamulla taas tulivat salihi kirkkahin silmin ja hyvin
nukkunehina, niin kyllä niitä nauratti.

Kun puheenjohtaja oli nukahtanu ja sosialistit nukkuuvat silmät auki
penkiissänsä.

Ja se se kamalint’oli ku seki sosialisti, joka o remmis — siälä
puhujanpöntöös, — ku sekin nukkuu!


Ja puhua pälpötti unisnansa!

Porvarit joivat aamukaffinsa ja se pisti Miinan niin vihaksi, jotta, se
vei Rietille, joka juuri oli flääsyämäs, prikalla kaffia.

Mutta puheenjohtaja löi nuijalla pöytähän jotta:

— S’ei passaa, jotta syärä ja puhua! Ei saa tuara puhujalle ruakaa eikä
muita astioota lavalle.

Ja sitte jatkettihin koko lauantai päivä ja yä. Sosialistit olivat
tuanehet masöörin eli hiarojan sinne, joka vooron perähän hiaroo
toverien leukalihoja. Mutta porvaria ei trengänny hiarua. Sanoovat vaan
jotta:

— Kyllä me jaksamme istua sen ku toverit leukaalla.

Mutta sunnuntai aamuna pitivät toverit murheellisen kokouksen.

Jokahinen sanoo jotta:

— Täst’on pitkä viälä jouluhu, eikä nua porvarit näytä yhtää
pehmennehen. Taisi mennä penkin ala koko homma. Mitäs ny tehrähän?

— Täytyy lopettaa, niin nolua kun se onkin — seliittivät johtajat.

— Ja se puhumahan, joll’on parkituun naama.

Ja yks toveri nousiki ja sanoo jotta:

— T’ootta peijakkahan porvarit ny kuullehet ja nähnenet, kuinka me
toverit tairamma puhua ja politikoora. Ja me jaksaasimma puhua viälä
kauan aikaa. Mutta me oomma armollisia ja aina oomma osoottanehet
arvokasta ittensä hillittemistä niinkun kansanerustajille kuuluu. Ja ny
me lopctamma!

— No mitäs sitä ny turhista! Jatkakaa vaa kehoottivat porvarit.

— Me lopetamma! Porvarien tingilläki lopetamma — huuti se päämiäs.

Ja lopettivat kans’ vaikka porvarit oikee pyytiväkki, jotteivät ny
keske lopettaisi.

Mutta n’ei jaksanhet enää.




HRA PLUMPÄRI HARJOOTTELOO POTKUPALLUA.


Oottako kuullu jotta hra Plumpäri on nukkunu kovasti huanosti mennyt
yänä?

Se hra Plumpäri kun on kans joutunu yhthe niistä potkusakiista, jokka
pian joutuuvat vastatuste.

Hra Plumpäri rupes heti harjoottelhon.

Kotia mennes konttuurista se katteli vain alhappäi karulle ja kun näki
pikkuusen kiven, niin heti tälläs jalkansa ja potkaasi. Ja saikin
välistä kivenpalan lentämhän kaks kolme kertaa, ennenkö se poukahti
hevooskarulle.

Yhtä kivenpalaa sen onnisti kuljettaa kaks kadunkulmaa ja vai
kerran, ku se koitti vasimellaki jalaalla potkaasta, sen luiskahtiki
jalka ja pyllähti lstumhan. Mutta kyllä s’oli nopiaa pystys, kattoo
ympärillensä, jos kukaa näki, ja hymyyli levjasti.

Mutta harmitti se sitä se pyllähtämine niin, jotta otti ja potkaasi
kiven oikee kauas hevooskarulle ja tuumas, jottei hän enää viittikkää
karulla potkia.

Mutta vähää ennen kotoporttia oli karulla niin kaunis ympyrkääne
kivennyppylä, jotta s’ei saattanukkaa olla, ku vähä kaarratti ja taas
vasimella jalaalla, jota se pitää huanompana, tärähytti. Hra Plumpäri
lenti ku kapu noukallensa ja pualipohja irti!

S’ei ollukkaa irtanaane kivi, s’oli maas kiinni.

Sattuu justhin siinä tulohon torille tuttuja frouvia, jokka kovasti
rupesivat pyrskyttämhän, mutta hra Plumpäri loukkaantunehena sähisi
itteksensä jotta:

— Ku pirethän tuallaasia kiviä, jotta ihmiset katkoo koipensa, eikä
poliisikkaa katto perhän.

Ja meni klynkäte kotia. Näytti frouvallekki kenkää, joka irvisteli ku
lohikärmes ja seliitti jotta:

— Kun mä tulin tuas portilla, niin siin’oli pystys kivi, johka tarttuu
jalka, jotta kaaruun — —

— No kuinka sä ny niin — — rupes frouva imehtelhön.

— Kunka sä ny! Onko se mun vikani! — jahkuu hra Plumpäri. — Särjet säki
kaffikuppia — —

Ja kyllä se frouva sitte uskoo, jotta se vahink’ oli.

Söivät sitte ja ku kaffia joivat, niin hra Plumpäri ilmootti
frouvallensa jotta:

— Mä meen kans meirän puulaakin potkupallojoukkoho pelaamaha —

— Herrinjee jos sä katkaaset sääres, kun s’oot tuallaane mahapauroo — —
— kiljaasi frouva ja säikähti n’otta aiva käret vapaji.

— Ei auta — sanoo hra Plumpäri.

Illalla rupes hra Plumpäri treenamaha sääriänsä oikee niinku urheelijat
pruukaa.

Se kyykisteli, seisoo ja hyppii yhrellä jalaalla ja juaksi pöyrän
ympäri ainaki puali tiimaa.

Sitte tehtihi trasupallo ja frouva rupes kamarin ovelle porttivahriksi.

Hra Plumpäri lykkäs pöyrän nurkkahan ja lavittat porstuahan ja alkas
sitte »triplaamahan», niinku se sanoo.

Se kiärti ja kaarti trasupallua keskellä laattiaa, hyppii ja poukkooli
sen ympärillä jotta vatta lelluu ja aina välihin pikkuuse potkaasiki.
Se kuljetti sitä ympärinsä, eikä näyttäny meinaavankaa kamarin ovesta
sisälle.

Viimmee frouva kyllästyy seisomhan hamhet levjällä kamarin kynnyksellä
ja sanoo jotta:

— Orota ny mä hajen lavittan — —

Mutta silloo rupes kans hra Plumpäri »hyäkkäämhän», ja viimmee
potkaasi trasupallon niin vinkiää porttivahtia vathan, jotta se lenti
isthallensa kamarin laattialle.

Eikä frouva poraannu yhtää vaikka kipiää ottikin. Se hairas vain
nopiaa trasupallon käthensä, pani kamarin kynnykselle, potkaasi pallon
peräseinähä ja rupes änkkäämhä jotta:

— S’ei ollu maali, ei ikinä! Ku pallo oli mun sylis, eikä ottanu maalia!

Pari kertaa sai Plumpäri viälä sisälle, mutta kerraasti lenti lamppuhu,
jotta klasiki vai pirstiöömehe! Ja toisen kerran sai frouva niin
poskehe, jotta maronkineulat nutturasta piraji.

Kun Plumpäri kolmannen kerran sai sitte läpitte, niin se huuti ja
hurras nii jumalattomasti, jotta frouva suuttuu, rupes itkemhän ja
sanoo jotta:

— Min’en enää ookkaa porttivahtina. Tuu sä koittaa seisomhan, niin minä
potkin.

Mutta hra Plumpäri pani vasthan. Sanoo jotta:

— Ethän sä mee pelaamhan, eikä sun tartte harjootella hyökkäämhän ku
mun.

Eikä ruvennu porttivahriksi!

Silloo frouva kans suuttuu, hairas trasupallon, juaksi köökkihi ja
paiskas — laskisankoohi!

Eiväkkä sinä iltana sanonehet enää sanaakaa toisillensa; istua
mokottivat vain. Mutta menivät kumminki samaha sänkyhy maata. Ja sitä
niiren ei olsi pitäny tehrä.

Hra Plumpäri ku näki unta, jotta s’oli justhin kentällä, pallua
tuarahan suaraa päi ja hra Plumpäri tormaa vasthan, potkaasoo ja puskoo
samalla miästä, jotta — — frouva putos sängystä.




APURETKIKUNTIEN AIKANA.


Oottako kuullu jotta tämä Suamen kansa, se ny vasta kansa on?

Sellaasta kansaa ei oo toista koko mailmas tappelohon. Mailman kansat
ovat tapella nutuuttanehet hikipääs viis vuatta, pyhkäässehet hikiä,
nytkähyttänehet välillä housuja ylemmäs ja taas nykäässehet. Ja ny ovat
saanhet kyllänsä. Sanoovat toisillensa jotta:

— Heitethän jo poijat pois, m’oomma väsynehet.

Suamalaane Jörö-Jukka on kynsiny saivaristuansa, tuumannu ja tuumannu,
että jos mäki täs ottaasin ja mensin sakkihin.

Ja mitäs ollakkaan, niin sekin riamastuu ja rupes sotimahan paljahin
kourin. Myllyytti ryssäpoikaa, n’otta siltä putos pyssyt ja muut
paukuttimet kourista. Potkaasi Iivanat takaasi kaalimaahan. Sylkääsi
kourihinsa ja sanoo — So poijat! Nyt oomma me suamalaasekki sakis. Nyt
se vasta isäntämiästen tappelu alkaa — Kuka täs kukkoo on?

Ja suurvallat kattelivat silmät tapilla ja imehtelivät tätä uutta
piäntä suurvaltaa, jok’ oli noussu mailman näyttämölle.

— Höristelkää mitä höristelettä — sanoo Suami kaikenmailman
valtakunnille. — Täälä sitä on armeijaa minkälaasta vaan tarvithan.
Meill’ on apuretkikuntia vaikka mistä sortista ja sellaasia poikia
ovakki, että tokenoo.

Kahres päiväs me lyämmä pysthyn valkoosen, punaasen, sinisen,
vehriääsen, keltaasen, sini-valkoosen, punakeltaasen,
monarkisti-tasavaltalaasen, temokraattisen, tsaristisen, taloonpoikas
eli kansan armeijan, puhumatakkaa lahtari-, punakaartilaas- ja
anarkisti-armeijoosta.

Meirän passaas lyärä lafka pystyhy ja ruveta tarjuamaha mailmalle
apuretkikuntia.

Näin:

— Vassokuu, pasaalusta, bitte, silvuplee, pliis-Mister,
kualemanpataljoona joka sortista!

Ehta kotimaasta kasvua ja koulua!

— Aa jos parempaa koulua halutahan, on sitäki!

— Saisko olla Siibunt svantsih Kaiserlih Jeeger bataljon?

— Tai Angloruskii Murmanskii legion?

— Tai Finskii kommunistiitseskii pataljon smerti Petrogratskavo
seevernavo frontta?

— Jeest, jeest! Kakof hatiitje? Vaskare vara? Uot du ju uont?

— Mihnä pitääs keisarin eli kuninkahan ensin kaataa ja sitte nostaa
pystyhyn — vassokuu, tääll’ on poikaa!

— Aa, kussa kansanvaltaa uhkaa taantumuksen musta peikkoo — tääll’ on
poikaa!

— Kuka haluaa Turkin keisariksi? — Tääll’on poikaa iskemähä puolest
islamin ja Mahometin!

— Jos ei bolshevismi tahro oikee juurtua ja kukkaa kasvaa — täältä saa
musikkaa!

— Mitä sais olla? Me levereeraamma priima apuretkikuntia valmiista
varastosta kahren päivän toimitusajalla, fob vastaanottosatama. Työteho
taataan!

— Pasaalusta tavaaris! — Vassokuu pestä pruuri! — Pitte Alte Kameraat!
— Pliis mister Bull! — Silvuplee Fransuaa!




HÄVITÖÖN VARAAS.


Oottako kuullu minkälaane hävitöön varaas Lapuan atteekarill’on
passattavana?

S’oon se atteekin frouva kauan aikaa pannu merkille, jotta
ruakakellaris kulkoo jokin pitkäkynsi kroukkimas parhuuset palat
poskhensa.

Frouv’on koittanu perätä ja vahrata, jotta rookaas sen varkahan ja sais
sanua jotta:

— Pysy pois meirän makkaroosta kun et malta antaa olla hillupurkkienkaa
sormin kourimata.

Mutta s’ei oo rookannu sitä, ei vaikka s’oon klasilla orottanu monta
kertaa pualiyähön asti.

Ja ku frouv’on sitte aamulla taas menny rakkahasehe ruakakellarihinsa
kattomhan, niin:

— Ny s oon taas täälä käyny! Kyllä s’oon sitte hävitöön varaas —
on frouva jahkunu. — Fläskinpala on taas pois ja — — — kehrannukki
hampahin haukata kauhiammoosen palan juustua! Ja mansikkapurkista viäny
kourallisen hillua! Kyll’on räävitöön ja sivistymätöön otus, kun syää
kaikki sekaasinsa ja makkaran kans paasaa hilluaki. — Em mä tuasta
mitää piittaasikkaa, jos vähä söis, mutta ku tualla lailla klottaa!

Ja sitte on frouva paiskannu oven kiinni ja lähteny köökkihi
suutuksisnansa mekottaan siivottoman tapaasia ihmisiä, jokka kulkoovat
klottaamas frouvan hillut.

Mutta täs kerraasti frouva sitte päätti opettaa varkahalle ihmisten
tapoja. Se vei kellariin talterikkiä ja veittet ja kaffelit ja viälä
sellaase trasunki eli ruakaliinan, jolla herrasväki pruukaa tuhrata
truuttuansa syännin päälle.

Tälläs veitten moottijuuston palan päälle ja pani talterikille,
niinku herrasväjes pruukathan. Ja hillua pani klasikuppihi ja siihen
lusikan. Ja senkin pani talterikin päälle. Leipää leikkas koreeksi
palooksi ja neki tälläs talterikille ja veitten viärehe. Maitua kaatoo
posliinitooppihi ja klasin pani sen viärehe, jottei se varaas ryyppääsi
suaraa farista, niinku sen tapa on. Ja sen trasun elikkä ruakaliinan
käärii frouva truutulle ja tälläs pystyhyn seisomhan, niinkun minkäkin
tröntterön.

Ja lavittan pani viälä äärehen ja pyhkii oikee hantuukilla puhtahaksi,
jotta kyllä s’oli justhin tällätty niinku herrasväjes.

Frouva sanooki jotta:

— Kyllä ny pitääs kelvata.

Mutta atteekkari itte sanoo jotta:

— Saas nährä.

Ja sitte meni atteekin herrasväki varahin maata, vetivät
rullakarteekikki ethen ja sammuttivat sähöön, jottei varkahan
tarvittisi yhtää peljätä.

Ja piiakki piti sinä iltana mennä maata kahreksalta ja olivat kovasti
simpus, kun eivät päässehet liasuhu.

Kyllä s’oli atteekin herrasväki kovasti jännitykses sinä yänä,
jotteivät meinannehet saara untakaa. Tuas pualen yän jälkhen frouva
kuuli krapinaa kellarista ja heräätti atteekarinkin jotta:

— Kule, kule nyt se varaas on kellaris!

Ja niin oli frouva iloosisnansa ja töpinäs, jottei meinannu malttaa
orottaakkaa, kun ikisoki meinas lähtiä kattomhan, kuinka se varaas syää.

Se akkaväki kun on niin kovasti uteliasta ihmissorttia, niinkus kaikki
tiärättä.

Aamull’ oli sitte koko atteekin väki jo kuurelta ylhäällä. Lährettihin
oikee joukolla kattomhan ruakakellarihin, kuinka se varaas on syäny.

Ja kyllä frouvan pisti vihaksi ja atteekariki oikee manas, kun ne
näkivät sen varkahan jäljet.

Kun frouvan tuukamaha pöytähä ei ollu koskettUkkaa, muuta ku viäny koko
voiklimpin ja käsin vääntäny isoon makkaran poikki. Toisen pualen oli
ottanu följyhynsä ja toisen nakannu sylttypurkkihi. Ja maittilaknekan
kaatanu ja maitofatihi purotellu roskia!

Frouvan pöyräst’ ei varaas olki käyttäny muuta ku ruakaliinaa. Eikä
sitäkää niinkuu olis pitäny ja herrasväjes pruukathan!

Kun oli senkin rumaane, en paremmin tuu ja sano, niistäny sillä
noukkaansa ja nakannu pärinälooraha.

Frouv’oli niin vihaane, niin vihaane ja uhkas mennä ilmoottamhan
poliisille ja laittaa sen varkahan linnahan.

Mutta atteekari, jok’on hyvälluantoone ja ymmärtävääne miäs,
lauhrutteli frouvaa ja sanoo jotta:

— Älä viälä! Koitethan toista konstia. Sellaasta konstia, josta varaas
vissisti tykkäjää ja lopettaa pahat tapansa.

Ja yhres ne sitte atteekari ja frouva täs laittoovat yhtenä iltana
oikee juhlapäivällisen puutarhan pöyrälle valkooselle pöytätuukille.
Parasta panivat pöytähän mitä taloos oli, linnunlihaa ja lahnanlapaa
monellaaste kryyterien kans ja talterikit ja veittet ja kaffelit ja
kaikki tyynni. Ja kukkiaki oikee viälä pöyrälle tällättihin.

Ja oikee kulkaa ku kiikkulavittaki tuathin pöyrän ethen ja siiheki
pantihin tyyny, jott’on hyvä istua.

Eikä vielä siinäkää kaikki!

Atteekari toi viälä paperossilaatikonki ja saran kramman priipotun
pöytähän.

Ja kellarin ovhen naulattihin suuri paperi, johna seisoo jotta:

»Kunniootettava varaas!

Puutarhas on Teille tuukattu ruakapöytä, jottei trenkää pimiäs kellaris
kompuroora.

Olkaa hyvä!»

Ja sitte pantihin atteekis taas ovet kiinni ja troppipottujen korkit
lujasti kiinni ja mentihin nukkumahan siinä hurskahas toivomukses,
jotta varaas syää puutarhas eikä mee enää kellarihi kronimaha.

Mutta kuinkas käythin?

Heti aamulla ku atteekari ja frouva tulivat kattomhan puutarhaan, niin
— priin oli ryypänny ja kellaris käyny syämäs!




KLIHTA-SIUKUN HERMANNI.


Oottako kuullu jotta Klihta-Siukun Hermannista on ny kans tullu
pankinjohtaja?

— Klihta-Siukun Hermannista?

— Onko se sen Klihta-Siukun suarajalkaane poika, se poika, jok’ei oo
ikänä mihkää kelvannu? Siinä isänsä joukos vaan lurvaallu.

— No kuinka, herrahallikkoho, siitä ny pankinjontaja on tullu? Eihä se
osaa eres oikee nimiänsä kirjoottaa! Ja sellaane venales ja ihmisten
risti ku se on ollu. Ei kukaa oo sitä ikänä oikee toresta ottanu.
Eikö sit’ oo piretty nuan salaasin-pualin vähä hassahtanehena? Ja ny
pankinjohtaja! No kaikkia sitä kuuloo. Jo on mailina mullin mallin kun
Klihta-Siukun poijastaki pankinjohtaja! Minkä pankinjohtaja se ny sitte
on?

— Sen uuren pankin, joka hiljan aukaastihin kirkolla. Oikee
pankkiherrana se ny pröystäälöö. Ja kyselöö jotta:

— Tarttiskos poijat rahoja laihnata?

— Eikö ne ny parempaa miästä niistää saanehet ku Klihta-Siukun
Hermannia? Kuinka ne sen rookasivat?

— No sen isä oli pannu sen Hermannin viämähä heinäkuarmaa asemalle ja
siäl’ oli yks herra kyselty ihmisiltä, eikö kukaa rupiaasi haarapankin
johtajaksi. Oli siin’ ollu miähiä aikalailla, oli vankkojaki taloon
isäntiä, mutta olivat vain tuumannehet, ettei täs olla pikkurahan
puuttehes. Mutta yks koiranleuka oli äkänny sen Klihta-Siukun poijan ja
sanonu jotta:

— Tuas olis joutilas ja oikee passeli pankinjohtaja.

Herr’ oli menny juoksujalkaa sen puheelle ja kun oli aikansa pyyrelly
ja rukoollu niin oliki se Klihta-Siukun Hermanni viimmee ruvennu.

Mutta kun s’oli kotia tullu ja jutellu isällensä kuinka sen oli
käyny, niin kyll’oli Klihta-Sinkku raimaantunu. S’oli hairannu poikaa
niskakarvoosta ja mukiloonu aikalailla kun:

— Tuallaasia kölöntöitä teköö ja häpääsöö täs viälä joutesnansa
kunniallisen Klihta-Siukun nimen.

— Pankinjohtaja! — oli Sinkku jahkaassu ja sukaassu poikaa viälä
toisellekki korvalle.

Kyll’ oli äijä ollu pöyrööksisnänsä, kun

— Kaikki joutilahat prunnin vintin painajaasekki ne herrat krotaavat
koiranvirkoohinsa. Onko niiltä ny aiva loppunehet puaripoijat ja
virkaheitto-kriivarit, kun rehellisten ja kunniallisten taloonpoikaan
kakarootakin rupiaavat narraamahan.

Mutta mikää ei ollu auttanu. Hermanni piti päänsä.

S’oon ny pankinjohtaja ja tykkää kovasti olostansa.




VARPHAT PALELTUU.


Oottako kuullu kuinka yhren viinapoliisin on käyny?

Kun on paleltunu varpahat ja viälä saanu selaasen ryypyn, jotta
muistaaki ensin haistaa ennenku maistaa.

On oikeen murheellista ku mones pitäjäs on asiat sillä lailla, ettei
viinapoliisiksi oo panna raitthia miähiä, kun pitää siihe virkahan
ottaa vanhoja juappoja. Jokku pahimmat pitäjän juapoot ovakkin
hoksannehet, että parahite nahkansa pitää ja viinoos pysyy, kun rupiaa
viinapoliisiksi.

Niinkun tämäkin viinapoliisi, jost’on ny puhet. Koko pitäjäs tiätää,
jotta s’oon koko elämänsä hissuksensa keittäny viinaa. Ja jotta s’oon
justhin sama miäs, joka täs, kun viina tuli lujahan, opetti polttamisen
konstin nurkkapualen miähille.

Ja kun sitte sai kaverinsa oppimhan, niin ny on ruvennu knoppimhan.

Rupes peijakas viinapoliisiksi ja keljuuli ittensä frii viinoohi. Kun
hyvin tiätää miähet ja paikat, niin konstikos sen on tulla justhin aina
oikiahan aikahan paikalle ja esivallan nimes korjata toisten hikisen
tyän herelmä omhin pottuuhin.

Mutta paha ittensä maksaa ja oikeus maan perii. Eikä s’oo turhaa
puhetta.

Sen tuntoo tämäki viinapoliisi ny varpahisnansa. Sill’oli täs hiljan
taas viina loppunu ja lähti yhren Jussin prännille vahtaamhan. Jussi
keittää poruutti ja oli ahkeraa ja kun sai valmista, niin eikös tua
peijakas tuukkin puskan takaa kun käsketty.

— Vai viinoja täälä värkätähän! — kiljaasi.

S’oen selvää, jotta siihen jätti prännäri leilinsä ja meni n’otta
puskat krapaji.

Viinapoliisi naureskeli partoohinsa, korjas viinat haltuhunsa ja otti
tukevia ryyppyjä. Istuskeli kannon nenäs ja kallisteli.

Mutta rupes tuumaamahan, jotta jos menis saman tiän toisenkin Jussin
pankoolle. Ja lähti kans.

Mutta kun tämän Jussin pannust’ ei viälä nokkunukkaa, niin paiskas
puskan taa maata ja tuumas että:

— Sopiihan täs orottaakki. Eip’oo kiirusta.

Mammuskeli vain puskan juurella ja otti ryyppyjä sen toisen Jussin
leilistä. Sattuu olohon pakkaanen ja sitä varte piti useen klunahuttaa.
Niin useen, jotta lopuksi tuli aika pönttyrähän ja mässähti leilin
viärehen.

Se olikin onni sille Jussille, joka siinä keitteli, eikä tiänny
viinapoliisista mitään. Jussi sai viinansa valmihiksi, sammutti
valkian, piilootti vehkehet riskukasahan ja lähti viinoonensa kotia.

Mutta kyllä se säikähti, jotta leili kärestä putos, kun se tuli sen
puskan äärehen, jonka takana viinapoliisi makas.

— Sus siunakkoon! — pääsi Jussilta.

Mutta kun viinapoliisi makas vain kun lehmä nevas eikä mitää puhunu,
niin silloon rupes Jussiaki naurattohon.

— Ähä rumaanen! — Makaa ny siinä ja verä henkhes — tuumas Jussi ja
hairas viälä viinapoliisinkin leilin ja sitte paineli oikeen niskat
kryhys kotia ja nauraa pihisteli partoohinsa.

Vasta aamuyästä heräs viinapoliisi aivan turtana ja silloon oli kans
varphat paleltunehet. Ei tahtonu kotiansa päästä. Ja manas ja noituu
Jussia ja varpahiansa.

Mutta niin oli sinnikäs se viinapoliisi ja niin sen pisti vihaksi se,
kun Jussi oli viäny senkin leilin, jotta heti aamuvarahasta lähti
Jussin mökille niillä paleltumisilla varpahillansa kompuroomahan.

Mökin emäntä äkkäs klasista jotta:

— No nyt se peijakas taas tuloo tänne tonkimahan. Mutta kyllä mä annan
sille sellaasen ryypyn jotta tiätääki saanehensa.

Emäntä hairas nurkkakaapista halstoopin potun, reisuusti vaan pyärähti
nurkkapuales ja — — — nopiaa piilootti sitte sen potun sängyn olkihin.

Viinapoliisi tuli ja rupes heti krotaamahan. Syynäs kaikki paikat ja
löytikin potun sängystä.

— Mitäs täm’on! — kysyy poliisi.

— Mitähän se ny on! — tiuskaasi emäntä.

— Justhin on prännistä tuatu kun on viälä oikeen lämmintäki — ihaali
viinapoliisi. — Olihan se Jussi mennyt yänä taas poruuttamas. Pitääpä
maistaa, minkälaasta tuli.

Ja holppas aika lailla.

Mutta kyllä kans sylki ja pärmänttäs eri lailla!

Ja kyllä vissisti muistaa se miäs vasteres ensin haistaa ennenku
maistaa.




LAIHIAN PAPIN HUUTOKAUPPA.


Oottako kuultu kuinka Laihian sosialistit meinas jutkahuttaa
prouvaastiansa?

Prouvaasti oli päättäny, jotta se myyttää aika kimpalehen sitä
Härkäluhtaa kirkonkyläs huutokaupalla. S’olis antanu kelihinnaila ilman
huutokauppaaki tarvittevaasillen maanpaloja, mutta kun toiset saivat
sen kuulla, niin rupesivat sanohon jotta:

— Mitäs se sellaane peli tiätää, jotta toisille annethan ja toisillen
ei?

Ja jotta

— Vai sille ja sille annethan parhuuset palat, vaikka täs muukki
olsivat tarpehes ja kovemmaski tarphes ku se! Miksei meirän raha oo
yhtä hyvää ku niirenki? — Siinä ny näjettä oikee, kuinka porvarit
kenkkuuloo. Köyhä sosialisti ei saa maatakaa vuakrata, vaikka enämpiki
maksaas.

Pantihin lähetystö prouvaastin tyä ja vaarittihin huutokauppaa.

— Voi teitä ihmiset, — sanoo se vanha prouvaasti — kuinka kathellisia
ja raarollisia t’ootta toisillenna rakkahat slaihialaaset, jokka te
ootta niin mones eristyspyrinnös ja ittekasvatukses ittiännä parantaa
mahtanehet, jotta teistä ittekkyys, kateus, panettelu ja muu paha
meno, nua slaihialaaste sperisynnit, pois varista saattaas, ja jotta
te olisia kypsiä siihe suurehe maallisehe paratiisihi, joka tuleman
pitäisi, ja joonka velvollisuuret itte kullakin teistä niin peräti
selvillä kanssaveljiännä kohtahan ovat. Kuinkas tahrotta te minua, kuin
teirän paimenenna olen, nyt kiusauksehen teitännä aussuunin tautta
johrattaa, kussa te toistanna kynittä, haukutta ja pahaa verta ja
vehriäästä sappia ulosvuaratatta?

Mutta hukkahan lankes prouvaasti viisas neuvo ja hyvä puhet niinkun
ennenki. Huutokaupalla piti myyrä Härkäluhtaa.

Mutta kavaluuren henki rupes krapaamahan kirkonkylän sosialistien
syränalustaa. Ne pitivät yleesen suuren ja salaasen kansalaaskokouksen
sen riihen ruumenoosis, johna tänä syksynä on joka pyhä kirkonmenojen
aikana riihellä oltu, n’otta siitä Vaasaski puhuthan.

Ja siälä sipistihin ja tehtihin luja, järkkymätön ja ittekutakin
ehrottomasti sitova päätös jotta:

— »Ykskää snoukka ei saa huutaa kymmentä markkaa korkiammalle
kapan-alaa».

— Ja muistakaa ny se! — terootti puheenjohtaja toverija, jokk’on veljet
keskenään

    Niin huamis päivänä kaikki
    m’oomma pappilan torpparina...

Vetivät salaliittolaaset heljällä äänellä, vaikka nuatti ja sanat
meniväkki vähä ploröksi, mutta päätös oli hyvä.

Ja sitte tuli se aussuunipäivä ja vasaramiäs, ja salaliittolaaset.
Seistihin keskellä Härkäluhtaa. Vasaramiäs sanoo jotta:

— Pannahan ny ensisti tästä ojasta tuanne ja siitä viteehinsä tuallaane
lohkares. Mitäs taritahan, kapanalasta?

Yks vain rupes vähä rykimähän, muut ei ollu tietääksensä.

— Mitäh? Tarithanko mitää? —

— 10 markkaa! — kuuluu sitte.

— 10 markkaa on tarittu! 10 mk on tarittu! Tulooko lisää? Ensimmääne —
— tuloooko mitää — — toinen — — tulooko mitää — ensimmääne — toine ja
kol — —tulooko mitää?

— Ei tuu mitää! — karjaasi toverien puheenjohtaja.

— No tuas on sitte! — kiljaasi vasaramiäs ja knapahutti vasarallansa
likimmäästä äijää ottahan.

Ihmiset nauroo, niinku tällääsis tapauksis plaarahan ja tykkäsivät,
jotta s’oli sopivaa. Niinkun oliki.

Ja sitte ruvettihin myimähän toisia paloja.

Mutta silloon menikin meiningit sekaasinsa.

Ensimmäänen huuti heti jotta:

— Kymmenen markkaa!

— Viistoista markkaa — kiljaasi toinen.

Ja salaliittolaaset kattoovat suu auki toistansa.

— Kuka tuhat siälä huutaa — karjaasi salaHittolaasten puheenjohtaja. —
Olikos se puhet nii?

— Viistoista markkaa on tarittu — — toinen ja kolm — —

— 20 markkaa!

Toverit kattoovat toistensa päälle, n’otta sininen liaska vain
silimistä roihas.

— 25 markkaa! — kiljuu jo kolmaski ja näytti mustaa nyrkkiä
toverillensa. Luulek’sä jottei mulToo rahaa siinä ku sullaki — —

Koko huutokauppaväki kiamurteli, manas ja haukkuu toisiansa
rovokaattoriksi ja porvariiksi. Oikee pirullinen sanoo
sosiaalitemokraatiiksiki.

— Toverit, toverit! — alkas yks puhetta pithön, mutta ku se rykii ja
räkii niin kauan, niin vasaramiäs kerkes huutaa välihin jotta:

— Paukahutanko mä, 25 mk?

Ja justhin ku se meinas lyärä, niin:

— 30 markkaa!

Ja samas paukahti. Maanpalat meni ku kuumille kiville. Oikee sitä
vasaramiästä nauratti. Se sanooki jotta:

— Ruvethan taas 10 markasta räknäämähän. Se, joka esti kerkiää 30
markkaahan, kun mä pirän vasaraa näin pystys, silloo mä knapahutan.

Se meni ku laulaan: 10, 15, 20, 25, 30!

Ja sitte paukahti ja se joka sai, kiljaasi toisillen jotta:

— Ähä! Saimpas rumaane! — ja näytti kiältänsä.

Kerra vain tuli yks sekaannus. Kun yks toveri justhi meinas keriitä
ensimmääseksi sanomalla jotta:

— 30! —

Niin se olikin niin härisnänsä jotta kiljaasi:

— Ähäh!

Eikä hoksannukkaa sanua ensiksi sitä 30 mk.

Ja vasaramiäski oli nii töpinäs, jotta samas löi.

Mutta siitä nousi sellaane mölinä, jotta piti alkaa uurestansa
räknäämähä.

Ja niin meni kaikki maankappalehet hyvästä hinnasta eikä piisannehekkaa.

Ja salaliittolaaset ovat ny niin riiroos ja pahoos väliis, jotta aivan
sivuuttaan kulkoovakki.

Sanoovakki jotta:

— S’oon melkeen se ja sama, mihkä internationaalehen täs kuuluu. Ainaki
Laihialla.




KLASIKYYNNELEHET.


Oottako kuultu jotta nyt on kova raha-aika?

Munkin on pakannu elämänkelkkani kraappia hiatahan vähä tavallista
usiammaasti viimme aikoona.

Massi on laihtunu, eik’olsi väliä vaikka se varaastetaas.

Min’oon funteerannu ja tuumannu, jotta kuinkahan tästä köyhyyrestä
ja kituuttamisesta parahite lopun tekis. N’otta sais köyhyyrelle vai
huiskahuttaa kättä hyvästiksi ja sanua jotta:

— Ajöö ny! Eikä tartte takaasi tulla!

Ja m’oon tullu siihe päätinkihin, jotta täs ei muu auta, ku pitää tehrä
suuri keksintö.

Keksiä jokin sellaanen erinomaanen kapistus, jotta sen pitää joka
ihmisen ostaa ittellensä.

Mä hakisin sille sitte patentin, myisin ja saisin rahaa ku roskaa,
eik’olsi puutett’ enää koskaa.

Sillä asialla mä ny oon päätäni vaivannu. Oikeen molemmin käsin oon
takaraivaani puristanu, jotta se suuri ja vapauttava ajatus siälä
leimahtaas.

Ja menny-perjantaina se sitte prätkähti. Oikee otti kipiää, mutta sitte
tuli hyvä olla ja mailma kirkastuu ku ruusutarha mun silmisnäni. Ja
rahamassikkaniki oikee hypähti pöyrällä. Siinä s’oon tyhjänä maannu jo
monta päivää.

Oli kun s’olis kattonu suu auki mun päälleni ja kysyny jotta:

— Ethän Jaakkoo mua hylkäjä, kun susta ny tuloo rikas miäs?

Mun tuli veret silmihin ja sanoonki jotta:

— Ee-en ystävä kallis! Vaikka musta tulis kuinka rikas, niin sua mä
en hyljää ikänä. Mä paan sun täythö kultarahoja ja teetän kullasta
leukahas koukun ja sitte kultaraamit ja paan sun seinälle riippumahan
ja mua muistuttamhan elämäni raskahasta alkutaipalehesta, siitä
äijästä, ku m’olin köyhä ja krätyyne.

Ja mä itkin ilon kyynnelehiä, suuria, kirkkahia ku kristallia ja
kattelin peilihin, kuinka ne passaa.

Ja hyvin ne passas! Ne ilonkyynnelehet.

Ja sitte mä muistelin ittiäni entisaikoona, kun m’olin köyhä ja
krätyyne ja taas itkin. Itkin surunkyynnelehiä ja kattoon peilihin.

Ja hyvin nekin passas! Ne _surunkyynnelehet_.

N’oli yhtä suuria, kaunihia ja kristallinkirkkahia kun ilonkyynnelehet!

Aivan samallaasia! Pitkulaasia vesinokkoja, jokka riippuuvat
silmäkulmista ja koriasti kimaltelivat.

Kyllä ne amerikkalaaset ovat tyhmiä!

Kun n’ei oo ennen tuata keksinehet. Kyynnelehiä! Ilon ja surun
kyynnelehiä, jokk’on niin tavallisia.

Niitä tarvithan aina vähä väliä joka huushollis. Häis, hautajaasis,
hatun ostos, ristiääsis, rakkaurentunnustukses, kun syrän on haljeta,
kun käy pankkiherran puhees, kun koulupoika käy opettajan kotona, kun
hammasta porottaa, kun akka kualoo j.n.e.

Ja mones mones elämän moninaasuures, kun pitääs itkiä, eikä tahro tulla
vaikka kuinka truuvaas.

Ja sitä varten m’oon ny meinannu, jotta kun mä rahaa saan, niin mä paan
tehthaan pystyhyn ja rupian valmistamhan kyynnelehiä klasista.

Sellaasia pitkulaasia klasinokkoja kun oikeen kyynnelehet ja
pikkuune koukku vain päähän, josta saa panna kyynnelehet riippumhan
silmäkulmihin!

Ajatelkaa hyvät ihmiset kuinka ne menis kaupan! Joka akalla tulis
olemhan käsilaukus ja miähellä liivinplakkaris kyynnelehet ja aina ku
tapa ja tarkootus vaatii, niin’ei muuta ku pistää suuret kirkkahat
kyynnelehet silmänurkkihi! Ne väläjääs ja kiiltääs, eiväkkä eres
tuhraasi naamaakaa.



YKS PIRTTIREISU.


Oottako kuullu jotta kyllä sit’on emäntä-ihmisellä hompsottamista?

Kun on askarehet, pärinän kuarimiset, kaffinkeitot, isännän
passaamiset, kakaraan kurmoottamiset, krannin haukkumiset ja kaikki
vaivoona n’otta sitä on oikeen päivän mittahan katketa ja välihin
oikeen sekooksis, jottei tiärä mitä teköökää.

Ja kun on kyllä paljo tyätä ja tohinaa, niin tuloo viälä kesken kaikkia
pirttiihin pyyttö!

Ja kun sinne ny ainakin pitää mennä, niin, eikös silloo piika rupia
pritakoomaha!

Kyllä s’oon niin harmillista, jotta oikee välihin riivooksihi pakkaa.

Niinku Ilmajoella Ujaasten kyläs täs menhellä viikolla.

Emäntä oli justhin saanu haaston pirttiihi yhren toisen isoon taloon
emännän tyä. Ja emäntä ku hössäs ja sössäs askarehia n’otta silmät
väärinpualin pääs ja huuti ja hoilas piiallekki jotta:

— Tee ny säki hyvä ihminen jotaki, jotta mä pääsen lähtemhän sen
pirttikeen tyä!

Niin eikös tua piikapössöö, en paremmin tuu ja sano, rupia huuthon
kolottamhan jotta:

— Tällääne taloo, kun ei muuta ku silakkaa ja pärinää, pärinää ja
silakkaa ja aiva pitää ittensä tappaa!

Hairas kaatirauskan vyältänsä, n’otta poikki meni, nakkas patapenkille
ja sanoo jotta:

— Tuas o’. Minä lähren!

Emäntä suuttuu kans ja rupes mokottohon jotta:

— Mee hyvä läjä — — —.

Ja piika ettii kimpsunsa, eikä kampsua tarvinnu ettiäkkää, ja niin meni
n’otta ovet paukkuu!

Pesi viälä peijakas ainualla purkkihilla verellä silmänsäkki, n’otta
ku emäntä meinas keittää ittellensä sen harmin päälle kaffit ja pani
pannun kraakuhun, niin ei vettä ollukkaa!

Ja pirttiihi olis heti pitäny lähtiä. Ja prunni oli kuivilla ja vettä
oli piika vetäny ainaki kolmen pyssyhollin päästä yhrestä kivenkolosta,
john’oli lähres.

— Ku kaikki tulemukset täs pitääki tulla yhtaikaa! — pahkulootti
emäntä. — Ja sinne pirttiihi ny ainaki pitää lähtiä ku
tuliaas-mosseloki on ollu pantuna jo kauan aikaa. Ja vesi on kaikki ja
väki tuloo kuuren aikana kotia ja mennä pitääs —

Kyllä sillä emännäll’ oli tuska ja vaiva, niinku ittekki ymmärrättä.

Ja niin se päätti lyärä kaks kärpäästä niinku sanothan, yhrellä
mällillä.

Emäntä hairas korveen loukosta ja haki kamarista sen pirttimosselonsa,
john’oli salvamatoon juusto, korja varileipä ja pikkuuset punaraitaaset
sukat, pisti korveehi ja kannen päälle.

Porraspääs makas kola ja siihe täjäs korveen päälle ja niin lähti.
Sanooki jotta:

— Täshän se ny menöö yksillä tulehilla, käyrä pirtiis ja tuara
takaasi tulles viälä vesikorvee. Sanoovat jotta akat ei taira tällätä
asiootansa, mutta kas vai ku taitaavakki!

Ja emäntä mennä lykkäs mosseluansa korvees kolalla toista virstaa
pirttitaloohin asti. Porraspääs otti mosselon korveesta ja vei
pirttikeelle.

Eikä se viälä lasta nähnykkää, ku jo että:

— Kyllä s’oon niin ymmyrääsmuatoone ja friski flikka, jotta harvoo
näköö! Ja niin kovast äiteensä näkööne!

Sitä sai sitte emäntäki nostaa ja kattella ymparinsä ja kovasti ne
pirttisukat passasivat sen jalkoohi.

Kaffit juathin ja ku oikee toren sanoo, niin vähä sekahanki pantihin,
niinku pirtiis pruukathan.

Ja sitte lähti emäntä hyvis aijoos takaasi kotiappäi lykäte kolaansa.

Kotonsa likillä poikkes lähtehelle vettä hakhon, ja kyllä sitä kismitti!

Kun ei s’ollukkaa muistanu ottaa nappua joukkohon! Eikä korvehella
kivenkolosta saanu. Niin sai tulla kotia asti takaasi lykäten kolalla
korveja ja ottaa napon följyhy. Ja taas takaasi sinne lähtehelle. Ja ku
se siinä napolla kipotti vettä korveehi, niin se jahkaasi jotta:

— Sen tuhannen päitäkö mä tätä korveja oon erestakaasi lykkiny? —




LAPUAN RAIPPA-AKAT.


Oottako kuullu jotta nyt repes Lapualla oikee suurpuhristus viinapesis?

Siälä pirettihin suuri kansalaaskokous menhellä viikolla siitä,
jotta kuinka saataashin se synnillinen meno, ryyppöö ja kaikkinaanen
villitys lopetetuksi, joka Lapualla on pääsny niin suurehen vauhtihin.
Ja päätettihin ruveta oikee joukkohommahan kaikkia pontikkatrokaria
vastahan.

Menny maanantakina se alkoo. Lapuan vaimo-väjet olivat valinnehet
joukostansa kymmenkunnan suurinta ja rotevinta emäntää lähetystöksi
lähtemhän yhren Maijan kämppähän, josta viina on virrannu ympärinsä.

Emäntään naamat oli kovasti nojettu, jotta n’oli ku neekeriä. Ja
jokahittella oli kauhiammoonen kuusenkarahka olkapäällä.

Niin lähtivät ja tulivat Maijan huushollihin. Maija makas honkkinsa
kans kaikes rauhas, kun ovi aukaastihin ja sisälle tulivat nua
murjaanit.

Siitä peljästyy Maija niin kauhiasti, jotta se hyppäs heti kamarihi.
Mutta murjaanit tuli peräs.

Nyt otettihin Maija katteltavaksi.

Kaks friskiä akkaa piteli kiinni ja neljä, elikkä oliko niitä viis,
akkaa huhtoo kuusenhaoolla erestä ja takaa niin paljo ku jaksoovat
aivan paljahalle. Ja Maija hyppii ja huuti ja pannasti, n’otta s’oli
aiva punaane — erestä ja takaa.

Mutta mikään ei auttanu. Akat piiskas Maijan oikee perin pohjin. Ja
sitte huurettihin jotta:

— Tohtori tupahan voitehinensa!

Ja siältä tuliki lisää yks mustanaama tervapytyn kans. Se meinas
tervata Maijan hellemmät tuntehet, mutta pytty oli jäätyny ja tervasuti
istuu niin lujas kiinni, jotta varsi vain katkes tohturin käthen ku se
yritti sitä irti.

— No jääköhön ny voithet toisehen kertahan — sanoo se musta tohturi.
— Mutta jos Maija tarvittoo toiste tällääsen peseen, niin kyllä mä
katton, jottei tervapyttyni jääry. Ja ens kerralla m’otan höyheniäkin
joukkohon, jotta saarahan vähä koristaa Maijan muatopualta, jotta
kankkukin paremmin tykkääs.

— Jaa, tuo lorvi! — huuti yks mustanaama. — Se kans piiskathan! Menkää
knapittohon sen housuja.

Mutta sen kuuli se mies tuvanlaattialla, vaikka se makas täkki korvis.

Ja se ku poukahti pystyhy ku ammuttu. Hairas housunsa ja meni nevalle
massatehtahan taa ku piili!

Eivät keriinnehet saara kiinni.

Pihalle oli kokoontunu suuri liuta ihmisiä kattohon ja kuulemhan ku
emännät tuli kämpästä.

Ne tuli ryhmärivistös, piiskat olkapäillä ja viimmeeteksi tuli tohturi
tervapyttyänsä manaten.

Sitte pirättivät ihmisjoukon ethen ja yks emäntä huuti jotta:

— Sellaasen peseen ku Maija ny sai, saa tästä lähtien Lapualla
jokahinen viinapesän hoitaja, oli se sitte akka eli miäs. Ja muistakaa
se!

Niin sanoovat ja näyttivät raippojansa. Ja sitte ne katos, jotta kukaa
lapualaane ei tiärä mistä ne tuli ja mihkä meni.

Mutta trokarit tietää, jotta Lapuan kauhiat »_raippa-akat_» ovat
noussehet haurasta ja siinä ei oo enää leikitteleminen. Siinä voi saara
raippoja vaikka kuka.

Kerran, jo pitkä aika sitte, tuli Lapualle sellaane faltesmanni, jok’ei
tainnu ihmisten kans’ oikee puhella. Se pakkas krääkymähän.

Ja silloon ilmestyivät Lapuan raippa-akat faltesmannin kamarihin,
laskivat faltesmannin pöksyt linkkoohin ja piiskasivat, jotta veri
nokkuu.

Faltesmannista tuli sen perästä kuulemma oikee reiru ja mukava miäs.




ERINOMAASTA KOIRAN PASSOOTA.


Oottako kuullu jotta kyllä s’oon jo liikaa se sellaane koiran passoo ku
täälä Vaasas yhres herrasväjes pirethän?

S’oon lapsetoon pari ja frouv’ on ottannu kasvateeksi mäyräkoiran,
jok’on niin ruma ja pitkänkruppinenki, jotta sais panna kolmannen
jalkaparin ala, jottei vatta maata kraapisi.

Ja sitä koiraa ku ne syättää ja passaa, n’otta sivullisiaki hävettää se
sellaane homma.

Ottaasivat eres jonkin köyhän ihmisen liikalapsen, mutta ei! Koiraa vaa
syätethän — sanoovat ihmiset ja niin mäki tykkään.

Sillä syätethän vain sokuriplättyjä ja paakelssia ja maittilaa ja
kryyrätyytä lihapullia. Ja frouva kanteloo erestakaasi pränkarullekki.

Kyllä s’oon niin kamalaa, jotta oikee hävettää ku luantokappalesta niin
passathan.

Sängyn päälle on koiralle tehty fiini tikuttu täkki ja sillä se makaa
ja huakii. Frouva käy silloo tällöö mötystä kääntämäs, kun s’oon
niin lihava, jotta s’oon ruvennu ähkymähä. Talvella sill’oli tikuttu
villatakki ja oikee pikkuune punaane lakkiki pääs.

Ja välihin nostethan se koira pöyrälle klasista kattoho ja haukkumhan
ihmisille, jottei sen olsi ikävä. Frouva nostaa sen klasia vasthan
pystyhyn ja pitelöö kiinni kun sill’on niin ympyriääne perä, jottei se
pysy istumaskaa.

Täs kerraasti tuli sutari elikkä nokikolari köökkihi ku sillä
frouvall’oli se koira sylys.

Ja voi ku se koira koitti haukkua räkyttää ja murista sille
nokikolarille!

Ku kolari oli sitte menny, niin kyllä se koira inuu ja vinkuu ja oikee
sen näki, jotta se pyyti saara vastaki haukkua sille sutarille.

Se koira rääpäles oli oikee kipiä monta päivää, eikä se syänykkää enää,
irvisteli vain prässyltyn palallekki, ukaji ja aina meni köökkihi ja
koitti murista.

Ja niin viisas s’oli, jotta sit’ei saanu narratuksikaa. Frouva itkiä
pinnas niin kauvan, jotta herran piti kerraasti nojeta naamansa ja
tulla köökkihi muka sutarina. Ja frouva toi sitte koiran sinne ja
viisas jotta:

— Katto ny, Caesar, sutari, hus ii!

Ja se haukahtiki pari kertaa, mutta sitte äkkäs, jotta meinathan
narrata.

Ja voi ku se irvisteli rumasti ja näytti hampahia!

Se vinkuu ja ulisi monta päivää oikohonsa, n’otta siinä huushollis ei
ollu enää yän päivän rauhaa.

Herran piti viimmeen mennä ettimhän sitä sutaria ja pyythön tulla
kotiansa, jotta se koira sais haukkua. Ja sutari tuliki kun sai 25 mk.

Ja ny n’oon tehnehet se herrasväki sen sutarin kans vissin
piställingin, jotta se sutari kulkoo kaksi kertaa viikon siälä, jotta
se koira saa haukkua.




KAIKKI TYYRISTYY.


Oottako kuultu jotta kaikki ny tyyristyy?

Nyt tyyristethän ryyppöötä, rähinää, kunnianloukkausta, haukkumista,
näpistelyä, polkupyörällä ajua esplanaatilla ynnä muuta, ynnä muuta
tämän ykstoikkoosen elämän piäntä huvitusta.

Tämä yhteeskunta on niin kovasti kaikellaaste sääntöje, pykälään,
rangaastusten ja sakkojen kuin myöskin mailman tuamion ja yleesen
miälipitehe rauroottama, jotta tääl’ on ihmislapsi tukehtua.

Ei saa eres koskaa oikee syrämmen pohjasta krääkäästäkkää, vaikk’olis
kuinka paha olla.

Poliisi on heti kynkäs ja putkahan viärähä ja sakkua flätäthä jotta
pritaa.

Ja niinku akat hyvin tiätää, niin tuan tuastaki rupiaa toiset ämmät
äikittelhön ja leukaaloho aiva syyttömästi.

Ja haukkuuvat ja sanoovat niin rumasti ja seilaasia valehia, jotta
siin’ei auta muu kun totuus.

Ja kun sen sanoo oikee vastasilimiä, nii kunnianloukkauksesta
haastethan vastaamhan ja sakkua saat, vaikka kuinka totta puhuus.

Mutta mitäs siinä teköö, ku toine akka oikee vääräs ja yhres kipparas
portahiltansa haukkua naskuttaa kaiket päivät aamusta iltha asti aiva
syyttömästi, muuta ku paiskata puulla?

Ja vaikkei eres rumaasta osannukkaa, jonka s’olis kyllä tarvinnu, niin
raastuphan viärähä ja sakkua saat.

Ja kyllä s’oon kamalaa kun ihminen lääkitykseksi vähä ottaa miästä
väkevämpää ja pikkuusen krääkääsöö, kun viinalla kerran on se voima ja
vaikutus, niin heti putkha ja juappoosakon saat.

Niinku täs hiljan ykski miäs, joka vain koniviinalla saunas kruppiansa
voiteli, niin saunanhöyrys meni päähän ja putkha viäthin. Ja sakon kans
sai.

Ja nyt sitte on ne joutilahat siälä eruskunnas päättänehet koroottaa
_sakkojaki_ aiva uutehen laihi ja paljo tyyrihemmäksi panna elämän.

Ja ihmiset krateerathan aivan uurella lailla.

Ennen tuamithin äijä ku äijä. Mutta ny pannaha miäskuittaasin,
kattothan muatoho, vaikka sanaski sanothan jotta:

— Ei oo koiraa karvoohi kattaminen ja rähinä ku rähinä.

Tuamari kysyy ny ja värteeraa, mitä ihmisell’ on palkkaa päiväs. Ja
yks päiväpalkka on n.s. päiväsakko. Ja niitä päiväsakkoja annethan
sellaasestaki pöhnästä, kun ei oo muuta kun vähä maistanu, vähintänsä 5
päiväsakkua.

Jos on palkkaa 10 mk. päiväs, niin 5 päiväsakkua on sitte niinku 50 mk.
rahas laskien.

Mutta porvari ja herra, joll’on 100 mk. päiväs, saa samasta fyllystä
500 mk. sakkua ja se on oikeen sille.

Ja joka meinaa tianata sakkonsa linnas istumalla, niin s’oon sitte
räkninki niinku voorokausi aina yhtä päiväsakkua kohre.

Kyllähä tämä laki on oikia ja kohtuulline, mutta kyllä s’oon väärääki.

Täs suasithan liiaksi vähäväkisiä ja suarahan niille etuuksia.

Tavalline hamppari saa ottaa viis kertaa pöhnän ja paljo suuremman
ja huutaa ja rähistä ittensä aiva tyhjäksi ja viälä joka kerta saa
lyärä poliisia ja saa siitä saman sakon ku tavallinen isäntämiäs
yksinkertaasesta pöhnästä ilman rähinää ja poliisin pläsittämistä.

Eikö s’oo väärin?




TRENKIPOIJAN JUHANNUS.

(Härmän kiäli — Härmän miäli.)


    Hei, mettumaarina, totta via,
    taas trengille aukee taivas!
    Saa syärä, juara ja remmastaa,
    ett’ oikee o tuskas ja vaivas.

    Kratu-kukan laitan ma hattuni laithan
    se teköö mun rennommaksi.
    Halstoopinpottu on pontikkaa
    ja massis on kymppiä kaksi!

    Emäntä se keittää kriiskryynipuuron
    ja voista se silmän pistää!
    Piikaan tingillä silimän mä syän,
    ja oon kun en tiätääsi mistää!

    Isäntäni komjimman liinukkavarsan
    mä tallista varkahin föörään:
    sillä mä hyppöötän kirkonraittia
    ja Lissua rehevästi köörään.

    Enkä mä liikoja pröystääle,
    enkä mä liiaksi trossaa!
    Mutt’ sem minä sanon, ettet kuule ekkä näe,
    jos reisiinkin vaan sua mossaan!




HELPPOTAJUUNE KONSERTTI.


Ooitako kuultu mikä kuhina ny käy Vaasan frouvaan ja naimaikääste
nuarten neitojen kesken?

Samallaane kiirus ja kuahu kuuluu olvan ruattalaastenki fiinien
frouvaan ja mampsellien joukos.

Kaikki ne ny vääntelöövät käsiänsä ukkokultiensa eres ja päivittelöövät
jotta:

— Tykkääks sä ny, että mun passaa tulla täs silkkiklänningis, joka
mull’on ollu jo kaks kertaa päälläni? Ei, ei, min’en saisi silmiäni
auki, kun toiset frouvat viisaavat sormella ja supajaavat toisillensa,
jotta aina tualla Liljeluntin frouvall’ on samat vanhat tapeetit
yllänsä. — Kalle, ymmärräthän sä, että se on mahrotoonta? — Katto nyt,
tälläästä pusuria ei löyrä enää minkään mailman muutisurnaalista. Ja
tällä mun pitääs mennä?!

Tätä juttua on piisannu eri huusholliis viikon päivät.

Miäs on ny viimmee huakaasnu ja luapunu lompakostansa. Ja juttu on
loppunu.

Läksy on ollu sama joka paikas. Se vain erua, jotta ku toises paikas on
venskattu, niin toises on finskattu.

Sitte t’ootta vissihi pannu merkille samoon ku minäki, jotta kaupungin
frouvat ja fröökynät ovat koko menhen ja tämän viikon huiskinehet
pualtahyssyä pitkin katuja piänet knyyryt kainalos ja ollehet
hualestunehen näköösiä.

Ja oottakos te sitä kuullu, jotta kaikki kaupunpungin naiskräätärit
troklaavat, kursiivat, parsiivat, pruuvaavat, prässäävät ja tryykäävät,
jotta käry nousoo? Neuloovat ja tikkaavat että katketa. — Sinkerin
polkemisesta on ainakin kahen ompelijan kintut ruvennehet narisemhan.

Ja rohroskaupoos puariflikkaan muutoonki hoikat sääret aivan notkuuvat
ku puuteria ja punamultaa ostethan vain kilokaupalla.

Hyvänhajun yrtit, parfyymit, otekoloonit, saksansaipuat, kultakräämit,
koivusalvat ja palsamit, mintut, mirhamit, hajuheinät, krassit ja
aventelinkukat, kaikki, kaikki mikä joltaki haisoo, kaikk’ on menny ku
kuumille kiville, paitti keltamulta, sinkvitti, kimrööki, liinöljy,
pulituuri ja tärpätti ja purutupakki, jot’on Sampos viäläki.

Ja kun n’oon sen uuren kläningin saanehet, ittensä minkannehet,
silmäkulmihinsa öljyä nokahuttanehet ja puuteritupsulla hehkuansa
vaimentanhet, heittäävät ne viimmeesen hyväälevän silmäyksen
ystävällisehe peilihi, ja katto, oi miäs: hän on hurmaava!

Sinä tunnet suloosen autuuren väristyksen krupissas ja pistoksen rintas
kobralla, tarkemmin sanoen lompakossas.

Hän on kun tähti loistava!

Tämä kirkas tähti, joka meitä kitupiikkiä ja mörökölliä johtaa täälä
alhossa, lähtöo liikkeelle ja me Joosepit ja Jaakopit seuraamma häntä
kaupungintalolle — _helppotajuusehe_ konserttiin!




PIKKULINTU.


Oottako kuullu sitä merkillistä tapausta, ku yks pikkulintu lenti yhren
fiinin fröökynän muffihi?

En mäkää oo kuullu, mutta mä luin eileen sanomalehrestä ja siinä seisoo
jotta:

»_Eläinten elämästä_. Eilen kun eräs nuori nainen oli menossa torin
poikki, näki hän, miten joku kyyhkyshaukka ajoi takaa pientä lintua,
talitiaista tai varpusta. Molemmat linnut lensivät niin lähelle naista,
että hänen täytyi nostaa muhvinsa kasvojensa suojaksi. Tällöin lensi
pelästynyt pikkulintu suoraan naisen muhvin sisälle ja jäi sinne
peläten ja vavisten. Nainen jatkoi matkaansa ja antoi linnun olla kauan
aikaa suojassa. Kun vaara oli ohi, lähti se taas lentoon.»

Eikö s’oon merkillistä? Ja kaunista.

Kun mä luin tämän liikuttavan tapahtuman eileen illalla, niin aivan
itku pakkas.

Ajatelkaa ny ku pikkuusta talitiiaasta ajaa takaa terävänoukkaane ja
pitkäkyntinen haukka ja meinaa repiä ja plokata höyhenet päästä siltä
pikkulinnulta!

Mutta oli se onni, jotta siihe sattuu tulohon justhin sellaane kiltti
ja helläsyrämminen nuari nainen, joka antoo sen pikkulinnun lentää
lämpöösehe muffihinsa ja olla siälä, niin kauan kun se paha haukka sitä
vaanii.

Tämä tapahtuma on tehny muhu järkyttävän vaikutuksen. Ja m’oon sitä
kovasti ajatellu.

Ah kuinka toisin eikö ookki useemmiten elämäs!

Tuallaasia syrämmellisiä, kilttiä nuaria naisia sattuu niin kovin
harvoon takaa-ajetun pikkulinnun ethen.

Kuinka useen emmäkö näekki mitä suurinta syrämmettömyyttä tällääsis
tapauksis.

Kuinka monta takaa-ajettua pikkulintua eikö ookki joutunu jonkin
petomaasen koukkukyntisen haukan kynsihin, revittäväksi ja
raareltavaksi.

Syrämmeni vuataa verta kun sitä ajatelen.

Ei oo ollu nuarta kilttiä neitiä, jok’olis tarjonnu muffiansa haukan
uhkaamalle pikkulinnulle. Jok’olis antanu tuan elämän kylmyyttä
kärvistelevän pikkulinnun hetken lämmitellä lämpööses muffisnansa.

Vaan mitä sensijahan useemmiten näemme elämän taistelus?

Juu, hyvä herrasväki, sen mä sanon teille! Kun tuallaane pikkuune,
siävä talitiiaanen vanhan haaskan elikkä kamalan tarhapöllöön
ahristamana yrittää päästä piilohon ja vähä lämmittelhön jonkin nuaren
naisen muffihin, niin kuinka toisin eikö ookki elämäs.

Sen siahan, jotta suajaa ja lämmitestä takaa-ajetulle antaasivat,
ne hosuu ja huitoo, huutaa ja krääkyy, sylköö ja potkii, n’ottei
pikkulinnun oo likikään meno.

Näin teköövät useemmite nuaret syrämmettömät naiset.

Mutta sitte on toisellaasiaki naisia, salakavaloota ja petomaasia,
jokk’ oikee pyyrystäävät tuallaasia hätääntynehiä pikkulintuja, niin
julmaa ku se onki sanua.

Kun ne näköövät sellaasen lintuparaan härisnänsä lentelevän, niin
aukaasoovat muffinsa jo kaukaa ja kököttävät jotta:

— Tule tule pikku raukka — — —

Ja ku tua pikku raukka painaa korvat luimus muffihin ja luuloo
pelastunehensa jonkin kissipöllöön eli huuhkajan kynsistä, niin nua
kamalat, petomaaset ja syrämmettömät naiset, nappaavakki lintuparkaa
niskasta kiinni ja huutavat jotta:

— Ähä Iivari, nyt et enää lennäkkää!




LAPUAN PÄIVILLÄ V. 1919.


Oottako kuullu jotta m’oon ollu siälä, johna kaikki muukki tämän pualen
puntimiähet?

Lapualla, niis suuris juhlis.

Hikosin ja juhuliin kun muukki. Ja maksoon kaffikupista markan siinä ku
toisekki.

Ja vetelin kans’ sitä hernessoppaa kolme kertaa päiväs n’otta flisiji.

Ja välistä paasasin herelmäsoppaaki sekahan. Mutta mun kuppihini ne
Lapuan flikat eivät pannehet vahingoskaa niitä suuria klimppiä. Ei
vaikka otin toisenki talterikin ja meinasin jotta, eikhän ne jo hoksaa.

Yhyren ainuan kivisyrämmen panivat ja senkin niin kruttuusen ja kovan,
että siit’ en saanu huanoolla hampahillani mitää irti.

Mä pirin sitä aikani suusnani ja imeskelin silmät väärinpualin pääs,
muttei se haissu eikä maissu miltää.

Pistin lopuuksi plakkarihin koko kivisyrämmen ja näytin kotia päästyä
akallekki ja sekin sanoo jotta:

— Jo oli imhellinen kivisyrän!

Se meinaaki siitä ny teettää proosin.

Mutta se Fläskilän poika s’oon sitte sinnikäs faari!

Ja runua se lausuu ku häkää vain.

Ja se on tores ku sika rukihis, n’otta luulis sen pian päälle lentävän.

Mulukooloo ja räpyttää silimiä ku onnetoon ja välistä se panoo niin
fiinisti ja kimiää, jott’ oikee vattahan ottaa.

Ja taas paasoottaa römiää ja karhiaa ku Lapuan isoomaha-faltesmanni.

Ja itte se Fläskilän poika on vain piäni ja kraissuune miäs. Siit’ei
olsi mihkää, jos riveeliihi hairaas. Mutta äänellä se panoo kamalasti.

Eikä se vettä pelkää, eikä turhia vavahra.

Kun s’oli justhin siinä fiinis paikas lausumas, niin tuli ukonpysty ja
nakkas vettä oikee korveella sitä Fläskilän poikaa vastapläsiä, n’otta
s’oli ku uitettu suarssa.

Vesi vain nenänpäästä pruuttas.

Mutta siitä se vain yltyy.

Se raimaantuu niin, jotta krääkääsi oikee suun täyreltä ja vattan
pohjasta.

Ja kyllä kans sai juhulayleesö kintut alansa. Häntä-pystys juaksi
fiinit fröökynäkki kaffiakkaan tyä.

Sotaministerin erustajaki mennä lipitti jotta tuppi kaiaji.

Mutta se Fläskilän poika se vai paukutti sitä runua niin kauan, jottei
oollu yhtäkää sorkkaa kentällä.

Sitte vasta lopetti.

Sellaasta s’oon se oikia runonlausumine. Kun ne toiset hyväkkähät kans
yrittivät runua lausua, niin ihmiset vain istuu ja naureskeli, eiväkkä
piitannehet mitää. Jokkut vähä mulkaasivat sinneppäi ja sanoovat jotta:

— Kaikki ne kans — —

Mutta ku se Fläskilän poika pani oikee voimalla, niin jo tokeni!

Se, ku se Taavetti ennen mailmas löi 10,000 filistealaasta aasin
leukaluulla, niin s’ei ollu mitään se. Mutta ku Fläskilän poika kerran
vai krääkäsi, niin 10,000 eteläpohjalaasta lähti hyppäämhä!

Ja vähä äkkiää! — — —

Ja kyllä siälä Simpsiön mäjellä sitte sorittihi!

Siäll’oli sellaane oikee harjootustappelu, jotta pyssyt ja
kuulatruiskut vai paukkuu.

Ja mä ja muut akat flikkojen kans kontiimma sille suurelle kalliolle.
Kun olimma vähä huakassehet ja ottanhet passelit istumaplassit, nii mä
huikkasin niille vaasalaasille jotta:

— Lekoo, ny saatte ruveta poijat tappelho ja pläsittäkää kovasti
toisianna. Kyllä me kattelemma päältä.

— Menkää pois siältä kalliolta. Sen kautta tuloo vihoolline —
huurettihi meille heti vasthan, vaikka m’olimma ostanhet kahren markan
istumaplassin.

— No tänne ei tuu itte vanha-Erkkikää! S’oon poijat niatua se!
Ei trenkää peljätä teiränkää! Me annamma niin kiviä ja kantoja
vastanaamaa, ett’onki ketarat pystys vihoolliselta jos tuloo —
trossasimma me akkasakki kalliolta.

— Yleesö ei saa sekaantua sotatoimhin! — —

— Vai ei saa! Kun isämmaa on vaaras, niin jo vain saaki! Viimmeesehe
piaksunpaulahan me puallustamma tätä mäkiä!

Siin’ oli tulla tappelu meirän ja sotaväen kans, mutta ku niill’ oli
kaks kuulapruuttaaki, niin me peräännyymmä hyväs järjestykses.

Mutta kyllä m’olimma paaruksis ja sanoomma jotta:

— Orottakaa senkin rumaasen-kuvaaset, kylläs kans viälä näjettä.

Ja pian näkiväkki!

Saivat niin selkähänsä vihoolliselta, että taitaa viäläki porottaa. Ja
hävisivät kans tappelus.

Mutta jos m’olsimma saanu päämmä pitää, niin ei rumaasen viäkhön
olsikkaa vihoolline tullu!

Ja kyllä lapualaaset onki kamaloota sotamiähiä, niinku se vaasalaaste
päällikkö sanooki jotta:

— Ku ei ne kuale tappamallakaa!

Kun vaasalaaste kuulatruisku oli ollu kiven takana ja siältä s’oli muka
tappanu kaikki lapualaaset.

Eikä ne pöllööt tiännehet mistää!

Mutta s’oli oikee ku se Filuppulan-Erkki sai samas rytäkäs kerranki
oikee selkähänsä.

Sit’oli siinä tappelun tuhinas kaks piäntä vaasalaasta poikaa päntänny
oikee tullen mennen.

S’oli se Erkki tullu puskaan välis pyssy olaalla kans puskuttaan kun
tavarajuna suaraa niiren poikaan ethen.

Mutta appa rakas isä sentähre ku ne poikaaset saivat sen kynsihinsä ja
ottivat oikee käveltäväksensä! Ne lenti ku ampiaaset sen niskahan.

— Kaara, kaara sä toisesta jalaasta, mä täyttään sitä vattahan — huuti
toinen poika.

Ja niin Erkki kellahti jotta mossahti.

Kohta hyppäs toinen poika sen vattan päälle ja toinen rinnalle. Ja se,
jok’ oli rinnuksis, se pläsitti sitä niin tihiää, niin tihiää, ettei
Erkki saanu ku vähä haukatuksi ilmaa välis.

— Lyä lyä Eemu! — hoki toine.

— Tappaa sen pitää, kun on kerran sota! — kiljuu toine.

Aivan oli Erkki oikohonsa huutanu ja rukoollu, jottei tapetaasi.

Sinne pääsi sitte lopuuksi akkoja hätähän ja pyytämällä saivat Erkin
pois poikaan käsistä.

Jonsei niitä akkoja totisesti olsi tullu apuhu, niin kuka tiätää,
kuinka sen Erkin siin’ olis oikeen käynykkää.

Mutta mitäs kans trenkää sotahan lähtiä! Pitääs jo niin suuren miähen
tiätää sen verran eres, että soras voii käyrä pahemminki kun saara
kakaroolta selkähänsä.

Niin oli Erkki kuranssattu ja pehmoone sen peseen jälkhen, jotta
limunaatikuskin kärryys oli pyytäny kotia päästä.




HERROJA ILMAJOJELLA.


Oottako kuullu jotta Ilimajojell’on hiljan ollu suuria herroja
liikkeellä?

Ja jotta herraan nenän eres nousi tiä pysthyn?

Joo niin on teheny. Eikä herraan oo auttanu mikään, vaikka n’oon kuinka
volokistellehet ja pääknekasseisnehet.

S’oli täs, pari viikkuakahan siit’on ny sitte, kun siälä Ilimajojella
viätethin tuperkkelijuhlaa rintataurin hyväksi. Niin sinne tuli oikee
kaks karikkakuarmaa viinaherroja ripittämhän syntisiä ilimajokisia
viinan viljelyksestä, eikä keuhkotaurista puhuttu paljo mitää.

Siin olikin itte jehut huiskeella. Niitä suuria herroja oli kaks
kuormaa ja niitä piänempiä herroja mä en tuntenukkaa.

Suuria herroja kuljetethin kevarin kärryyllä, jotta pää klenaji ja
piänemmät ajelivat apostolin kyytillä. Kun viälä kaikki Ilimajojen 300
viinapoliisia marssii peräjullikkaa seurahuanehelle, niin tiätää sen,
jotta tiät siin’ oli ravalla.

Niin kurall’ oli maantiä Tiähaaran Santerin puarin nurkasta Palon
sillallen, jotta herrat päättivät ajaa kiarrostiätä sen Kalle-isännän
pihan kautta, jok’on justhin siinä sillansuus.

Tuloovat sittc noukkapystys kovasti ihaallen maisemia kärryyltä, kaks
valmista ministeriä erellä yhres kuarmas ja kaks ministerin planttua
peräs toises. Kääntyyvät Kallen liiverin paitte, ajaavat pihan poikki
ja justhin meinaavat nosta takaasin maantiälle, niin tiä nousikin
pysthyn.

Kalle oli pannu veräjänsä kiinni suurella munalukulla ja avaamen
housunplakkarihinsa.

Ja Kalle itte istuu peräkamaris ja luki Vaasan lehtiä eikä ollu
tiätääksensä vaikka kevarin poika tuli kun paiskattu tuphan ja
henkikurkus höpötti jotta:

— Tulkaa herranähköhön aukaashon veräjä kun tääll’on suuria herroja
kärryyllä.

— Hä? herroja, olkhon, — sanoo Kalle isäntä ja rupes lukhon
huutokauppoja.

— Kun on itte se viinaministeriki ja muita herroja kaks kuormaa! —
hätääli poika.

— No jo on oikee trusapääs herroja kulukeella — tuumas Kalle isäntä ja
lähti kattohon.

Ja herrat istua kököttivät kärryyllä ku meijäriflaskut.

— Pääsiskähän tästä, isäntä, menöhön? — pyyti sitte yks herra vähä
nöyrää.

— Ei pääse! — sanoo isäntä. — Veräjä on lukus niinkus näjettä ja yli ei
oo väärtti yrittää.

Kyllä herraan oli silimät pyäriääsnä! Kyyttimiäs oli aivan pleikinä
naamasta. Se koitti viittoja käsillänsä isännällen salaasinpualin.

— Huisuuta mitäs huisuutat, mutta täst’ei mennä! — sanoo isäntä. — Laki
on laki, eikö herrat sitä tiärä? Ja sitä kaikki nourattakhon, niinkuu
lais sanothan.

— No kuinkas me ny tästä päästhän? — PYYteli yks ministeri.

— Kiärtäkää saman tiän ku ootta tullehekkin. Ei s’oo kun pualen virstan
kaarros. Ja oottapa joutilahia miähiä.

Herrat pyyteli ja pyyteli, mutta isänt’ ei antanu perähän.

Viimmeen lupas kumminkin, jotta herrat saa kaahia airan ylitte. Mutta
hevoosten piti lähtiä takaasi.

Eiväkkä tahtonehet airan ylitte päästäkkään.

Piti puntata toinen toistansa.

Mutta pääsivät sitte lopuuksi ja lähtivät aika hamppua filttuamahan
seurataloolle.

Kovasti ne mennehnänsä klopottivat ja aina välihi kattoovat
Kalle-isännän huushollihin päin.

Sellaasia poikia meillä täälä Pohjammaall’on, jotta opetethan kun siksi
pannahan herroollekki lakia, eikä aina vain taloonjussiille.




MIÄS HOI! MIK’ ON NIMES?


Oottako kuullu jotta Kaappoo Jussinpoika Honkamettä nousi hengessänsä
korkialle vuarelle ja loi silmänsä alas alhoon, jok’ oli hänen
eresnänsä? Ja katto, laaksos oli suuri ihmisten paljous, sekaannus ja
puheen pauhu.

Ja koska tua ihmisjoukko laannu oli, kääntyy hän heirän puolehensa
mäeltä ja huikkas:

— Mitä roikkaa te siällä oikiastansa ootta?

Niinku jylisevä Pitkääne kuuluu kansan paljouresta ääni:

— M’oomme suamalaasia.

— Mitäs se tua sakki on, joka siälä pimennos nyrkkiä puii, hampahia
näyttää ja ulisoo?

— N’oon ruattalaasia!

— Ettäkö t’oo samaa kansaa?

— Ei kuuluta enää olovan — huuti yks pitkä rokonarpine suameksi.

Silloon käänti Kaappoo kankiat silmänsä tuan rokonarpisen pualehe,
aukaasi suunsa ja huutaen kysyy:

— Ook sä suamalaane?

— Totta helekutis m’oon suamalaane kun en osaa ruattin sanaa!

— Jo toren sanoot! Miäs, mik’ on nimes’?

— Kustaa Kröönpäri — kuuluu vastaus.

— Kuink’oli? — heristi Kaappoo Honkamettä korviansa.

— Kustaa Kröönpäri eli Grönperk niin kun sen pitääs oikee kirjan mukhan
sanua, — kuuluu laaksosta.

— Sen nimi kirjootetahan pehmoosella keellä molemmis päis ja keskelle
pannahan pehmoone pee — hoilaa jokin väärä kirjanoppinu alhosta.

— Kovasti on pehmoosta! — huutaa Kaappoo vastaan.

— Mikä eli mitä se sitten on se grönberg?

— S’oon tuan Kustaan liikanimi! —

— Mikäs sinä sitten oot, joka niin viisas oot?

— M’oon Lumpäri! —

— Onko siälä viälä muita päriä?

— On täälä Toolpäri, Suulpäri, Saalpäri, Sumpäri, Kulpäri, Kraampäri,
Limpäri, Plumpäri, Malpäri — — —

— Onkos Tuuspäri?

— On sekin —

— Ketäs muita suamalaasia siälä laakson pimeyres vaeltaa? — kysyy
Kaappoo kauhistunehena.

— Tääl’on paljo. On Sörelunti ja Päkki, Tuurhööki ja Taali, Luteeni ja
Linkreeni, Nyymanni ja Puumanni, Sööpplummi ja Pärkeliini ja Ruustätti
ja Talpakka. Kuuki ja Laaki. Lanki ja Lunti. Plumkkvisti ja Kukslunti.
Antessoni ja Trömmi. Teenforssi ja Norkooli. Lööpäri ja Trömplaari.
Nyykreeni ja Pärkkreeni. Heliini ja Prempakka. Ruusi ja Jolkreeni.
Nuurmanni ja Kustassonni. Holanteri ja Sytti. Tormi ja Metsi. Enkvisti
ja Pulanteri. Silanteri ja Santi. Tranti ja Santeliini. Syreeni ja
Sampakka. Haaklunti ja Liltranki. Öötmanni ja Sakspäri. Sunkkreeni ja
Mulanteri. Palmpplöövi ja Vimpäri. Linkkvisti ja Viik. Ruuli ja Lusti.
Söö ja Kroo. Krooka ja Järppi. Tammelanteri ja Ongbooti — — —

— Lopettakoo jo. Mitä te siälä hoikatta? — kyllästyy Kaappoo.

— Me räknäämmä ketä suomalaasia täälä o’.

— Onko nua suomalaasia?

— Onko ne, vaikka niill’ on niin kamala nimi.

Silloon korootti Kaappoo Honkamettä äänensä ja huuti suurella voimalla:

— Kuulkaa teitännä, te henkisesti vaivaaset. Totisesti sanon minä
teille: isäni navetas on itikoolla ihmiseltääsemmät nimet kun teillä.




YLEENE YHTÄLÄÄNE KELLONRUKKOO.


Oottako kuulla jotta kaikkia ne hallitusherrat kans joutesnansa keksii?

Kun nyt pannahan pakolla ihmiset koko maas rukkaamahan kehuansa!

Oikee yleene ja yhtäläänen kellojen rukkaus!

Siinä se ny oli! M’oomma täs maas koittanu eristyä ja kehittyä kaikilla
aloolla aiva ensiluakkaaseksi sivistys- ja eristys-maaksi. Ja sitte
äkätähänkin yhtenä kaunihina päivänä, jotta m’oomma jääny muista
ihmisistä _kakskymmentä_ minuuttia _jälkhen_!

— Eikö s’oo kauhiaa?

Ja sitä varte pitää ny koko Suamen kansan rukata keiluansa.

Ja se on määrätty tehtäväksi _keski-yällä_ Sitä varte, jottei muut
sivistyskansat saisi tiätää tästä kansallisesta häpiästä.

Vappuaamuna 1921 me suamalaaset sitte heräämmä aivan muina miähinä.
Kattomma vain laiskasti kellua ja sanomma jotta:

— Näyttää olovan pian 10.

Eikä muut sivistyskansat tiärä mitää jotta me niitä jutkahutimma mennyt
yänäl!

Näin sitä ny on hallitus meinannu ja neuvonnu tekemhän.

Mutta luulettako, jotta tähän niin vain piippu suus jokahinen suastuu?

Hui hai! Ei täs niin vain ruveta rukkaalemhan ja viisaria vääntämhän.
Menöö pian fiäteri poikki.

Ja mitä siit’on oikiastansa hyvää? — Ei muuta kun vaivaasta vahinkua ja
sotkuja. Kaikki menöö sekaasinsa.

Kun ihmiset tuloo asemalle, niin juna on menny! Ja siitä tuloo
synninteko väkisinki. Aivan niinku papillekki ku se lyää vasaralla
sormeilen. Siin’ei auta muu ku manaamine.

Ja kuinkas siinä käyrähän kun flikan ja poijan on ollu puhet rookata
toisensa Vappuna klo 6 prunnin tyänä?

Kun flikka tuloo sen rukatun kellon mukahan ja poika nourattaa vanhaa
aikaa? Siitä tuloo silloo itku ja erokirjat.

Ja kuinkas mun, Jaakoon, käyrähän kun m’oon tähänkin asti aina ollu 20
minuuttia muista jäliis?

Minä protesteeraan! Enkä rukkaa kellua vaikka taittuus. Ja varootan
muitakin ihmisiä, jottei pirä ruveta siihe konstihi, vaikka
hallitusherrat käskööki.

Jos me ny vain nöyrästi rupiamma rukkaalemhan kellua, niin hetken
perästä sanothan jotta:

— S’oli erehrys! Se pitikin olla 20 minuuttia takapcri.

Ja taas Saarahan vääntää takaasippäin ja siinä ainakin katkee fiäteri.

Ja sitte taas ethenpäi ja taappäi ja ethenpäi ja taappäi jottei Suamen
kansa lopuuksi saa tehrä muuta ku istuu silmä kovana takkakivellä
plakkarikello kouras, hiota, ähkyä, puhkua ja kysellä jotta:

— Kuinkas päi ny väännethän?

Ja kun kellon rukkoo täs maas on saatu sille kantille, jotta kukaa ei
tiärä, onko yä vai päivä, niin silloon hoksathan, jotta vuares pitääki
olla oikiastansa 10 kuukautta ja kuukaures vain 10 päivää. Ja sitte
muutethan keskiviikko maanantaiksi ja pyhästä tehrähän perjantai. Ja
s’oon sitte vasta se oikia tähtiaika normaalikellon mukhan.

Mutta kuulkaas, kuinkas käyrähän sen vaasalaasen kellokauppiahan, joka
lehris ihnoottaa jotta sen kellot käyyvät auringon kans yhres?

Siinä taitaaki pitää rukata aurinkua.




YKS KAUPUNKIREISU.


Oottako kuullu minkälaasia kommelluksia se viina teköö rehelliselle ja
kunniootettavalle kansalaaselle?

Tänne tuli Tuamhan markinoolle yks punti-isäntä yhrestä
rintapitäjähästä ja sitte ku s’oli ne akkaan asiat hoitanu, niin se
meni yhtehe fiinihi hotellihi pikkuusehe peräkamarihi toppasoffalle
istuinhan ja kellolla soitti piikaa, niinkun laulus laulethan.

Ja heti tuliki sellaane piperööne, fiini fröökynä, joll’oli krimpsuja
eres ja krampsuja takana ja hiukset niin pörröllänsä ja perä niin
pitkällä ku vanhalla salvialla. Ja sekös ny huiskutti häntäänsä ja
kattoo suloosesti sen isännän päälle. Sanoo jotta:

— Mitäs sais isännälle luvan olla?

— Kaffia!

— Paljasta kaffiako vaa? Eikös panna yhtikäs kretaa kans?

Ja siristi silmiä ja oli kiärän näkööne, se fröökynä.

— Tuata nuan, mitä kretaa fröökynä oikee meinaa?

— Hihihi — pani se flikka vain.

— Jassoo! — hoksas isäntä. — Jottako kialtolakia potus?

— Just just!

Ja sitte sitä tuli ja isäntä voi hyvin. Fröökynä teki seuraa ja en
tiärä, passaako mun sanuakkaa enempää. Se istuu polvellekki ja lopuksi
ne laulooki kaksäänisesti jotta:

    Täällä virtaa rauhallisna
    Kyyrön jooki uamassaan.
    Täälä kaansa toimelliinen
    tyätä teeköö innosnaan.

Ja sitte koolattihin ja laulettihin se laulu uurestansa. Ja taas
maistettihin n’otta isäntä oli ku kiimamettoo yhrentoista aikana.

Se rupes silloon rähisemhän ja lyämhän jalkaa laattiahan ja silloo se
viätihin porstuahan, pantihin väärä huano palttoo yle ja hattureuhka
päähä, vaikka sill’oli karvalakki, ja nakattihin pihalle.

Isäntä vislas vosikan ja pyyti sitä kuskaamahan johki yäpaikkahan,
jottei vain poliisi viä.

Vosikka vei Anstin hotellihin ja siälä se sai fiinin suuren kamarin,
jok’oli kovasti tyyris.

Mutta isänt’ ei saattanukkaa panna nukkumahan, kun lähti hömppäälemhän
kaupungille. S’oli niin päästä sekooksis, jotta joutuu Präntöölle.
Siälä se pöffääli jos johnaki ja ettii sitä hotellia, Anstin hotellia,
johna sill’oli kortteeri.

Viimmeen kolomen aikana yällä se näki suuren komjan taloon ja tuumas
jotta:

— Tuas se ny on, se kortteeripaikka.

Siin oli komjat portahat ja klasiovet ja soittukello, josfei trengänny
muuta ku vääntää, niin kovasti soittuu.

Ja se poika ku väänti ja klinuutti sitä kellua!

Viimmeen tuli piika unenpöpperös paitaasillansa aukaashon ovia ja kysyy
jotta:

— Onko se herra?

— Herrapa tiätysti min’oon — sanoo isäntä ja astoo leviää sisälle.

Piika mutaji jotaki itteksensä jotta »niin myähän tuloo», reeklas oven
kiinni ja meni köökkihi nukkumhan.

Ja se väsyny isäntä haparootti ympärillensä, löyti yhren oven, josta
tuli suurehen salihin. Ei viittiny riisuakkaa, paiskas vain soffalle
maata pukeesnansa ja nukkuu ku porsas.

Mutta aamulla se huamaatti siihe ku yks suuri lihava herra retuutti
sitä kauluksesta ja huuti jotta:

— Mike sine ole, häh?

— Eikös täm’oo Anstin hotelli?

— Anstin hotelli! — kiljuu se herra. — Kyllä mine näyttä Anstin hotelli!

Ja hairas isäntää niskasta kiinni ja siinä tultihin vähä tuhannemmoosta
jyrinää porraspäähä jotta tussahti.

Näytti viälä nyrkkiäki perähä ja uhkas hakia poliisin.

Lakitappäin tuli isäntä aamulla Präntöön siltaa kaupungille ja vasta
Anstin hotellin kobralla äkkäs jotta:

— No tuas se mun kortteripaikkani oliki!

Lakki ja takki ja rahakkin melekeen kaikki oli menny. Sai kumminki
yhreltä tutulta miäheltä senverran laihnaksi, jotta sai lakin päähänsä
ja piletin kotia.

Ja ny se on kovasti hiljaasta ja pelkää vain jotta:

— Voi peijakas jos ihmiset sais tiätää ja tulis nimi sanomalehtehe.




MIÄS HOI! MIK’ON NIMES?


Oottako kuullu jotta Kaappoo Jussinpoika Honkamettä nousi hengessänsä
korkialle vuarelle ja loi silmänsä alas alhoon, jok’ oli hänen
eresnänsä? Ja katto, laaksos oli suuri ihmisten paljous, sekaannus ja
puheen pauhu.

Ja koska tua ihmisjoukko laannu oli, kääntyy hän heirän puolehensa
mäeltä ja huikkas:

— Mitä roikkaa te siällä oikiastansa ootta?

Niinku jylisevä Pitkääne kuuluu kansan paljouresta ääni:

— M’oomme suamalaasia.

— Mitäs se tua sakki on, joka siälä pimennos nyrkkiä puii, hampahia
näyttää ja ulisoo?

— N’oon ruattalaasia!

— Ettäkö t’oo samaa kansaa?

— Ei kuuluta enää olovan — huuti yks pitkä rokonarpine suameksi.

Silloon käänti Kaappoo kankiat silmänsä tuan rokonarpisen pualehe,
aukaasi suunsa ja huutaen kysyy:

— Ook sä suamalaane?

— Totta helekutis m’oon suamalaane kun en osaa ruattin sanaa!

— Jo toren sanoot! Miäs, mik’ on nimes’?

— Kustaa Kröönpäri — kuuluu vastaus.

— Kuink’oli? — heristi Kaappoo Honkamettä korviansa.

— Kustaa Kröönpäri eli Grönperk niin kun sen pitääs oikee kirjan mukhan
sanua, — kuuluu laaksosta.

— Sen nimi kirjootetahan pehmoosella keellä molemmis päis ja keskelle
pannahan pehmoone pee — hoilaa jokin väärä kirjanoppinu alhosta.

— Kovasti on pehmoosta! — huutaa Kaappoo vastaan.

— Mikä eli mitä se sitten on se grönberg?

— S’oon tuan Kustaan liikanimi! —

— Mikäs sinä sitten oot, joka niin viisas oot?

— M’oon Lumpäri! —

— Onko siälä viälä muita päriä?

— On täälä Toolpäri, Suulpäri, Saalpäri, Sumpäri, Kulpäri, Kraampäri,
Limpäri, Plumpäri, Malpäri — — —

— Onkos Tuuspäri?

— On sekin —

— Ketäs muita suamalaasia siälä laakson pimeyres vaeltaa? — kysyy
Kaappoo kauhistunehena.

— Tääl’on paljo. On Sörelunti ja Päkki, Tuurhööki ja Taali, Luteeni ja
Linkreeni, Nyymanni ja Puumanni, Sööpplummi ja Pärkeliini ja Ruustätti
ja Talpakka. Kuuki ja Laaki. Lanki ja Lunti. Plumkkvisti ja Kukslunti.
Antessoni ja Trömmi. Teenforssi ja Norkooli. Lööpäri ja Trömplaari.
Nyykreeni ja Pärkkreeni. Heliini ja Prempakka. Ruusi ja Jolkreeni.
Nuurmanni ja Kustassonni. Holanteri ja Sytti. Tormi ja Metsi. Enkvisti
ja Pulanteri. Silanteri ja Santi. Tranti ja Santeliini. Syreeni ja
Sampakka. Haaklunti ja Liltranki. Öötmanni ja Sakspäri. Sunkkreeni ja
Mulanteri. Palmpplöövi ja Vimpäri. Linkkvisti ja Viik. Ruuli ja Lusti.
Söö ja Kroo. Krooka ja Järppi. Tammelanteri ja Ongbooti — — —

— Lopettakoo jo. Mitä te siälä hoikatta? — kyllästyy Kaappoo.

— Me räknäämmä ketä suomalaasia täälä o’.

— Onko nua suomalaasia?

— Onko ne, vaikka niill’ on niin kamala nimi.

Silloon korootti Kaappoo Honkamettä äänensä ja huuti suurella voimalla:

— Kuulkaa teitännä, te henkisesti vaivaaset. Totisesti sanon minä
teille: isäni navetas on itikoolla ihmiseltääsemmät nimet kun teillä.




ÄLKÄÄ OTTAKO VANHAAPIIKAA KÄRRYYLLE.


Oottako kuullu sitä nurmoolaasen isännän kyyttiretuuttia?

Sitä ku se isäntä vanhaapiikaa reisuusti hyvänhyvyyrellä kuskas
porvarihi?

Ja mitä siitä sitte tuli?

No siitä tuli totisesti sellaane tomina, n’otta se isänt’ei ota toista
kertaa enää vanhaapiikaa kärryyllensä. Eik’olsi sillookaa ottanu, jos
s’oiis arvannu akkaväen oikian luannon.

Se isänt’oli yhtenä sateesena päivänä menos seittemän kilomeeterin
päähä porvarihi poukkolavalla, kun se näki tiällä rapakos mennä
flossottavan erellänsä yhren vaimonpualohoosen.

Satoo kovasti, n’otta sillä akall’oli nostettu päällyshames korvihi,
niinku täälä puales pruukathan. Ja punaruutuune tikuttu alushames, john
oli kovasti leviäkairaane krepu hännäs ja sammalvehriääset rairat,
loisti ja väläji ku salasmaa.

Isäntää huikaasi jo kaukaa ja sen salaviahevoonenki rupes pritakoomhan.

Eikä menny sivuutte, vaikka isäntä olis kuinka nykiny ja jukittanu.
Salavia nosteli vain päätänsä ku ainaki hevoone, irvisteli taivahalle
ja höristeli jotta:

— Iiiha-haha, iiih —!

— Ookko hullaalemata siinä senki pöllöö! Täs ihmisellen huutelet
ku pareeki hevoone, vanha rutimuljus! — jahkuu isäntä ja flätkääsi
suittenperillä salaviaa hännälle. — No meekkös siinä!

— Iiiha-ha-ha, iiha-ha-ha — huuti salavia ja rupes oikee lyämähä kaviua
tiähä.

— No kyllä mä sen näjen! Ei sun trenkää sitä siinä höristellä, — puheli
äijä kärryyllä, eikä saanu salaviaansa sen punaasen hamhen sivuu.
Viimmee kysyy jotta:

— Kuka se krepuhäntä siäl’ on?

Silloo kääntyy se punahamehine akka, eikä se ollukkaa akka, kun flikka,
vaikka jo vanhanpualohoone ja vähä krussahtanu.

— Minä täälä vaa — sanoo se vanhapiika. — Pitääs täs porvarihi mennä,
mutt’on niin lipoone tiä, n’ottei taharo oikee piaksuulla päästä.

— No tulla tänne kärryylle, niin pääsöö samas kyytis, kun tua
hevoonenki niin pelekää sun punaasta alushamestas, n’ottei sivuu pääse.

Ja niin teki isäntä miälestänsä hyvän tyän, kun otti sen vanhanpiijan
kärryyllensä.

Reirusti ja rehellisesti siinä mennä körötettihin. Ei puhuttu, ei
pukahrettu. Isännän hatun partahasta vai silloo tällöö nokahteli
vesipiskoja piippunysähä, jotta se vähä kuraji ja sitte sammuu. Ja
vanhapiika istuu hames pään ympärillä, n’ottei näkyny kun tuuman verran
nenän päätä.

Siin’oli koko asia.

Mutta ku kylän akat tihrusilmät saivat kuulla, jotta isänt’ on kyytinny
seittemän kilomeetriä yhtä vanhaapiikaa hamhet korvis, niin siitäkös
möly nousi! Porokellot klipajivat pitkin koko kylää n’otta emännänkin
syränalaa rupes lopuksi raistelemahan.

Se kattoo salaasin pualin isäntää, jonka kans sen olis puhet ajella
myötä- ja vastamäjet, ja rupes jo tuumamaha jotta:

— Kuka sen tiätää —.

— Ook’sä pöllöö? — sanoo siihe isäntä vaa. — Vanha ihmine, sama ku
mensit salaviaa haukkumhan. Se hullu oli.

— Ei tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi laringiskaa — jurnutti emäntä
ja rupes jo uskomhan.

Ja ku se sen vanhanpiijan sitte näki, niin se kulki jo aiva sivuuttaasi
ja kotkotti.

— Hullu akka! — tiuskaasi vanhapiika ja huiskahutti häntäänsä. Sanoo
jotta:

— Ohoh, olispa halpa!

— Se on vissi! — jahkaasi emäntä ja uskoo ku kirvehensilämähä.

Ja siitä se jurnutes alkoo.

Niin että ku täs hiljan olivat Nurmoon kirkos ja emäntä näki sen
vanhanpiijan toisella seinällä, niin ei muistanukkaa, mihnä oli, kun
rupes putimaha nyrkkiä ja veisuu meni aive väårähä kurkkuhu.

Ja kun pihalle tulivat, niin emäntä kuapii aiva ympärillensä kun
vihaane kana ja huuti jotta:

— Ajaasikko viäläki friikyytillä senkin kruttu!




HYYRYKUITTI.


Oottako kuulla mitä varte kaks sarankilon äijää pisti falssiksi
menhellä viikolla yhres pikkuuses köökis että lavittat poukkooli?

Se oli sillä lailla, jotta toinen oli isännööttijä ja toinen muutoon
friski hyyrylääne.

Siltä hyyrylääselt’ oli unohtunu hyyry maksamata. Se muisti sen vasta
ku poliisi tuli ja tämmäs raastupahan.

Hyyrylääne meni heti isännööttijän puheelle massi kouras ja sanoo jotta:

— Kun mä en oo yhtää hoksannu, jotta täs olis ollu hyyrynmaksupäivä.
Kersat ovat repinehet almanakan, eik’oo tullu uutta ostetuksi, mutta
täs ny on hyyry.

— No eihän sen ny niin kiirusta olsi, mutta ku isäntä maalta kirjootti,
jotta mun pitää passata päälle, jos onnistaas niin, että jokin
hyyrylääne ei muistaasi prikullensa hyyryä maksaa, niin pitää heti
antaa tämmi. Ja mikäs mun auttoo.

— Niinhän s’oon. Pitäköhö kuki viraastansa vaarin. Täs on ny rahat.
Maksettava se hyyry kumminkin on tältäki kuulta, vaikka tämmi tuliki.
Mutta antakaa kuitti.

— Tiätysti kuitti, sehä on selvää! Oli se ny ilkiää kun teirän pitää
muuttaa — sanoo isännööttijä ja kirjootti kuitin.

— Onhan se! — tuumas hyyrylääne.

Ja hyvin sovittihi. Juathin kaffikki sen päälle.

Mutta seuraavana päivänä pistivät isännööttijä ja hyyrylääne oikee
harthasti falssiksi. Ja puristelivat toisiansa rinnasta, ku ainaki
rakastunehet pruukaavat.

Isännööttijä kun oli saanu lakimiäheltä tiätää, jotta tämmi oli menny
förpiihin, ku hyyrylääsell’ oli ny kuitti maksetusta hyyrystä.

Silloo meni kavaluuren pahahenki isännööttijähä. Se juaksi hyyrylääsen
tyä ja sanoo jotta:

— Annas ku mä vähä katton sitä kuittia. Siihe tuli vissihi trykkifeili.

Hyyrylääne otti kuitin ja syynäs sitä tarkasti joka pualelta.

— Ei täs mitää vikaa oo — sanoo hyyrylääne.

— Näytäs mullekki — sanoo se kavala kettu, ja meinas napata kuitin,
muttei saanu.

Ja sitte ne papat panivat falssiksi, pyärehtelevät kun fiäteriillä vai,
kauan ja hartahasti.

Kuitti jäi hyyrylääselle. Ja hyyryläänen jäi taloohi.

— Nuan sitä viälä vanhoolla päivillä pappa tanssia taitaa — kehasteli
hyyrylääne mukuloollensa.




KISSINHÄNNÄN VETO ALAVURELLA.


Oottako kuultu jotta Alauren käräjill’ oli ny menny viikolla esillä se
Kuurtanehen ja Alauren kuuluusa kissinhännän vetojuttu?

Se, ku siälä yhres iltamas tuli kesken kaiken sellaane ohjelmanumero,
jotta kaks miästä etupenkillä rupes vethön kissinhäntää justhin ku
lavalta lausuthin rumia jotta pritaji.

Ja koko ohjelma meni penkin ala ja arvoosa juhlayleesö jakaantuu kahtia
sen mukhan, kuk’ oli Alavurelta, kuka Kuurtanehelta.

Toinen vetäjistä oli Taavetti Kuurtanehelta, joka voitti, ja toista
sanottihin Koljaatiksi Kontoperästä. Ja se hävis. Ja iltama onnistuu
erinomaasesti.

Mutta Kontoperääsiä sapetti niin se häviönsä, jotta haastoovat
Taavetin käräjihin vastaamha, jotta s’oli muka tehny vääryyttä siinä
kissinhännän veros.

Ja faltesmanniki oli saatu väärän asian pualelle. Koljaatti oli
ruvennu kronklaamhan ja sanomhan, jotta kissinhänt’ oli muka ollu
täynnä viinaa. Ja sitä varte sekaantuu faltesmanniki asiahan ja tämmäs
Taavetin oikee lain eres seliittämhän sitä asiaa, kuinka se oli.

Ja niin seisoo Taavetti ja Koljaatti lakituvas vastatusten ja keskellä
istuu tuamari ja kriivari ja Kontoperääset oli toisella pualella ja
Kuurtanelaaset toisella.

Sitte luki faltesmanni kirkkahalla äänellä protakollat siitä
kissinhännänverosta. Muttei se kauas keriinny, ku lautamiähiä rupes nii
naurattamhan, jotta aivan vatta nytkyy ja vesi silmistä juaksi. Toiset
huutivat oikohonsa ja se lihava lautamiäs ei saanu huuretuksikaa. Se
vain ähkyy ja pyhkii silmiänsä ja hoki jotta:

— Oi joi ja voi voi — —

Ja tuamari nauroo, jotta s’oli aiva kipparas ja mones vääräs ku
parakraafin-merkki ainaki.

Mutta Taavetti ja Koljaatti seisoovat tyrniää niinku lain eres pitääki.

Ja faltesmanni kantoo kovasti päälle ja förklaaras.

Tuamari kysyy sitte jotta:

— Mikä se oli se kissinhäntä, jota te verittä niin lujaa?

Ja Koljaatti sanoo jotta:

—S’oli viinapottu.

— S’oon vales! — kiljaasi Taavetti. — S’ei ollu mikää viinapottu, kun
oli tavallinen kaljapottu.

— Jaa jaa — väitti Koljaatti — mutta siin’oli viinaa.

— Mistä sä sen tiärät? — kiljuu Taavetti — kun et kerran pottua
saanukkaa, vaikka kinnasit kiäli pitkällä.

— Joo joo, mutta sisäll’oli viinaa — änkkäs vain Koljaatti.

— Eipäs ollu!

— Olipas!

— Eipäs ollu!

— Millä vastaaja voi toristaa, jotta pullos ei ollu viinaa? — kysyy
tuamari.

— Kyllähän mä sen tiärän! — sanoo Taavetti. — Kuin mä maistoon!

— Vai niin! — sanoo tuamari.

— Joo herra tuamari ja korkia oikeus, mutta kuinkas tämä Koljaatti
voii toristaa, jotta potus oli viinaa, kun ei se saanu maistaakkaa?

— Jaa — sanoo herra tuamari. — Kyllä tuata nuan se niin on, jotta mistä
se sen tiätää, kun ei se kerran maistanukkaan.

— No sitähän mäki! — sanoo Taavetti ja samoon tykkäsivät lautamiähekki.

— Mutt’olis pitäny antaa Koljaatinkin maistaa! — tuumas sitte tuamari.
— Niin seki olis tiänny, mitä s’oli.

— Ei passannu, kattokaas herra tuamari, ei se passannu antaa sen
maistaa — seliitti Taavetti.

Käskettihin sitte toristajat sisälle ja niit’oli aika trusa, mutta
kukaan ei tohtinu ottaa oikee valansa päälle, mitä potus oli ollu, kun
kukaan ei ollu saanu maistaa. Taavetti yksin oli juanu koko potun, eikä
antanu toisten haistaakkaa. Niin että jääviä n’oli kaikki muut siitä
asiasta puhumahan.

— Ja kaljaa s’oli — vakuutti Taavetti. — Ja hyvää kaljaa oliki!

Mutta faltesmanni ja Koljaatti vain kyräs jotta:

— Viinaa s’oli, vaikkei sitä saa toristetuksi sen päälle, kun se sen
joi.




MAINARIPOIKA VANHAS MAAS.


Oottako kuullu kuinka suupaltin suu tukithan? Täs joulun alla tuli
Amerikasta yks mainaripoika, jonka suu oli kovasti levinny ulkovalloos
ollesnansa. Oli tianannu kolimainis rahoja ja viimmee pistäny pitkän
sormensa striik kaaran pyärän ala ja saanukki komppanialta tuhat taalaa
ja kipurahat päälle.

Tuli ny Suamehe käymhä ja oli leviää. Puhuuki sellaasta klopotusta,
ettei sitä tahtonu eres sen oma äiteekää ymmärtää, ku se niin kovasti
murti enkelskaksi.

Se kävääsi Vaasaski kattomas kaupunkia eli taunia, niinku se sanoo ja
lähti iltajunalla pois.

Istuu vaununpenkillä mahtavaa amerikkalaane piippu hampahis ja aina
välihi kraapaasi kengänpohjasta tikulla valakian.

Ja jutteli sellaasia asioota ihmisille Amerikasta, ettei sitä ymmärtäny
kukaa. Sanoo jotta:

— »New Yorkin tipolle stiimasi treini kun horstrekin reissari. Puh,
ja siinä stopattiin träkillä. Porterit horivat suutkeisia helppaamaan
ja liittaamaan vestiläistä streetille. Oo mai kuinka greit tauni on
New York. Haussien topit ja piltinkien ruuffit riitsaavat purinier,
taivaaseen. Streetillä ja älillä piipulia laikenitinkiä ja hool tauni
kun piknikki piipulilla krautattu. Ool konttrin mies vookii. Päässää
streettejä. Vatsii stoorin ikkunoita. Somtaimina ketsaa pokettia, miss
on taalaa 900 monia pokettipuukassa.

Soortisti stoppaa fala vookintansa. Saini ikkunassa sypraisaa. Hän
riidii ja statii sainia:

»Härmä, restaurat. Oolkontrin sapuskaa, reklatineriä, hämeneksiä,
kaffia ja paita päälle.»

Raituvei hän pussaa insaitiin itsensä, ketsaa teipulin ja sitaunaa
tuolille.

Raituvei sorvaa veitressi tineriä. Smailii niin oofulli sveetisti ja
tellii:

Vestiltäkö smaarti jungfela töörnää?

— Ähym!» — — —

Kyllä sitä juttua piisas.

Mutta sitte se rupes kattomha yhtä vähä herrannäkööstä miästä
vaununpenkillä ja kysyyki jotta:

— Mikäs mainari misteri on?

— Lääkäri m’oon — sanoo miäs.

— Siälä Amerikas oli sitte hyviä tohturia. Toisellaasia kun vanhas
maas. Kun siälä Kalumentiski yks miäs sai porates ruastunhen
rauranpalan syrämmehe, niin tuli tohturi heti paikalle, aukaasi
puukoolla rinnan, otti nuan nuan vaan, syrämmen kourahansa ja veti
puukoolla halaki. Nyppäs rauranpalan pois ja kursii syrämmen kiinni.
Kahren viikon pääst’ oli se miäs friski kun pukki.

— Jo oli hyvä — sanoo oolkontrin tohturi. — Kun mäkin opis kuljin,
tehtiin siälä, johna m’olin, kans hyvä leikkaus. Sinne tuli miäs, jolta
leikathin korvat irti ja siirrettihin tuuma taappäin.

— Soo-oh? — sanoo mainari.

— Joo-oh — sanoo tohturi.

— No mitä varte? — kysyy mainari.

— No ku sill’oli suu korvihi asti ja piti viälä levittääl




NIVALAN KISSINKARVAT.


Oottako kuullu jotta Nivalan pitäjähän flikkaan suupiälis on kauhiasti
kissinkarvoja?

Ja flikat on suuttunehia ja sylyköövät ja frääsäävät, pyhkiivät
suupiäliänsä ja siunaavat jotta:

— Mistä jutinan tähre nuata kissinkarvoja aina vain tuloo mun suuhuni.

Kyllä se onki merkilline ja kamala paikka. Ja kun kaikkien Nivalan
flikkaan suupiälihi niit’on ny ilmestyny yhtä haavaa koko pitäjäs ja
joka kyläs. Ja taloollisten tyttärien suus niitä kissinkarvoja on aiva
yhtä paljo kun piikaflikkaan ja ittellistenki.

Ja emännäkki on ruvennehet pyhiiskelöhön suutansa samoon ku flikat.
Niirenki naamoohi on kissinkarvoja tullu. Ja ainaki kahrella
vanhallapiijallaki on ollu kissinkarvoja suus.

Ainuat koko Nivalan akkaväestä, joll’ei oo ollu kissinkarvoja on
syytinkimuarit ja vanhat leskimummat.

Ja sitä ny imehrellähä ja päivitellähä.

Asia on kuulkaasta sillä lailla, jotta yhrestä syrjäkylän taloosta
katos yhtäkkiää taloon uskolline ja ijäkäs palvelija, Mirri-niminen
kissi.

Sitä ettittihi ja ettittihi ja viimmee löyrettihi, mutta henki oli
pois. Mirri makas kyynärän syväs tallitunkios hyvin peitettynä. Ja ku
Mirri park’ ei enää tupahan lähteny, vaikka kovasti kuttuttihi, nii
emäntä sanoo jotta:

— Maakkoho Mirri siälä!

Ja lapset peittivät sen ja itkiä piristivät. Sinne jäi Mirri palavaha
tunkioho. Mutta kolmen päivän perästä tuli lasten paha olla, että ne
päättivät mennä kattomha Mirri-vainaata.

Niin Mirriä ei enää ollukkaa hauras!

Ja isäntä ja emäntä tulivat kattomha, niin ei ollu, vaikk’olis penkonu
koko tunkion.

Koko taloon väki seisoo rivis tunkion rannalla ja silmät oli ku
tinaknapit ja suu auki että:

— Mihkä s’oon menny?

Silloo sanoo piänin poika, jok’on jo kirjalla jotta:

— Mirri on menny vissihi taivhaasehen?

Ja nii se vissihi oliki.

Mutta sitte tapahtuu nii imhellisesti, että kirkonkylän poikia rupes
janottamha ja ne ostivat tiätysti pontikkaa janohonsa. Ja ku ne ryyppäs
potusta vooron perähä ja ähkääsivät, niinku pruukataha, ja pyhkiivät
takinhiaha suutansa, nii ne pyhkääsiväkki pian toisenki kerran ja
sanoovat jotta:

— Siin’on karvoja!

Ja sylykääsivät taas ja taas ryyppäsivät. Ja taas tuli karvoja.

Silloon kattothi jo pottuhu nuan valua vastaha, nii siäl’oliki
kauhiasti karvoja. Niitä koitethi siilata poiski ja taas ryypätä, mutta
aina vai tuli karvoja suuhu.

— Olkho peijakas sitte. Lisänähä rikka rokas — tuumiivat poijat ja
ryyppiivät.

Niin että nyt passaa sivullistenki sanua jotta:

— Lisänä rikka rokas ku kissinkarvat Nivalaasten pontikas.

Ja sittemmisi on niitä karvoja ruvennu oloho akkaväjenki suupiälis.

Ja nyt on selvinny koko asia, jotta n’oonki sen Mirri-vainaan karvoja.
Ja se se on joka yäkyttää.

Ku on selvinny, jotta Mirrin oliki tappanu yks pontikankeittäjä,
haurannu tunkioho, jotta s’oli ruvennu mätänemhä ja sitte pannu
Mirri-vainaan trankkitynnyrihin. Kissinraato on kuulemma paljo paree
käyttämhä ku jästipaketti.

Mutta tämän murheellisen tapahtuman perästä on kialtolaki kovasti
voittanu alaa Nivalas.

Koko akka- ja flikkaväki vaatii yhrestä suusta ehrotoonta kialtolakia,
kun aivan tuloo karvoohi.




HÄNNÄTTÖMÄT KISSIT.


Oottako kuullu jotta kaikkia ne tiäremiähet kans tutkisteloovat,
syynäävät ja kaikella päätänsä vaivaat, kun _kissinhännilläki_?

Kissinhäntiä ne ny tutkii.

Seki ny viälä menis, kun kissinhäntiä tutkii, mutta ku n’oon ny
ruvennehet tutkimha hännättömien kissien häntiä, nii kyllä mä jo
tykkään, ettei siin’oo enää mitää mihkä kiinni ottaas. Mutteihä ne
tiäremiähet tarvittekkaa muuta kun lähtö- eli kiinne-kohran — — Ja
sen verta on toki hännättömilläki kissiillä tynkää, kun tuata nuan,
tiäremiähillä ittelläki —

Että siitä passaa ny sitte lähtiä sitä olematoonta häntää ettimhä.

Mä sain yhreltä — lährin sanua töpöhäntääseltä — tiäremiäheltä vakavan
ja syvästi tiäteellisen kirjan, preivin ja kuvalaatanki hännättömien
kissien häntäperääsestä tutkimuksesta.

Täs on se preivi:

 »H:ki 12.3.20.

 Hyvä Veli Jaakkoo!

 Kun vanhastaan tunnen Sinut töpöhäntäisen kissarodun ihailijaksi
 ja hyysääjäksi, saan täten nähtäväksesi ja E.-Pohjanmaan kansalle
 esitetväksi lähettää oheellisen ylipainoksen tieteellisestä
 kirjotelmasta, jonka aiheena m.m. on eteläpohjalainen hännätön
 kissapari perillisineen. Asiaan kuuluva kuvalaatta seuraa mukana.

                                      Veljellisesti: — — —»

Mun pitää heti seliittää arvoosalle yleesölle, mitä se töpöhäntääne —
tuata nuan helsinkilääne velii sillä meinaa, ku sanoo mua hännättömien
kissien hyysääjäksi.

S’oon sillä lailla, jotta mull’on paitti Juppea, jok’on hianosti
sivistyny koira, kaks valakoosta hännätööntä poika-kissiä Elin ja Kallu.

Ja kun Jupenki hännäs on luannonvikaa, niin meit’on mun kans kortteeria
saman emännän tyänä yhtehensä neljä hännätööntä ja huuritoonta kollia.

M’oon ny sitte lukenu sen tiäteellisen tutkimuksen hännättömistä
kissiistä ja koitan seliittää muillekki.

Kattokaas kysymys ja kniksi on siinä, jotta mistä ne hännättömät kissit
ovat oikee tullehet tähän mailmaha yleensä ja Suamenmaaha erityysesti?
Onko Suames hännätöön kissirotu, vai tulooko kissinpoijista
hännättömiä, jos kissin papalta eli mammalta on häntä tapaturmaasesti
puronnu pois? Sattuuha sitä sellaasiaki onnettomuuksia.

Esimerkiksi: koira hairaa hännän irti kissiltä, elikkä sattuu se
jäämähän isännän kouraha kun se kissiä kurmoottaa ja viää pihalle,
elikkä lyää tuvan-ovi hännän poikki laiskalta kissiltä, elikkä polttaa
se itte vahingos häntänsä takan poros. Sattuuha sitä sellaasta.

Ja ny ne tiäremiähet koittaavat saara selville, että kuinka se oikee on
sen hännän kans.

Se on ny jo selvillä, jotta hännättömät kissit on Pohjanmaalta kotoosi,
ja mitä niitä muallapäi Suamia on, n’oon täältäpäi kulkeetunu.

Ja seleväähä se onki, jotta tiätysti Pohjammaalta.

Tiätysti!

Pohjammaalta n’oon kaikki kuuluusuuret. Täältä n’oon hännättömät
kissikki.

Ja hännättömiä kissiä meill’on ollu jo sata vuatta, vaikkei siit’oo
ennen viittitty puhua, ku muut suamalaaset pakkaa moitiskeloho, jotta
me pohjalaaset muka liijaksi trossaalemma ja komeelemma. Mutta mitäs
trossoota s’oon, kun sanoo asian niinku se on?

Ensimmääsiä hännättömiä kissiä toivat tänne Pohjanmaalle merimiähet
Enklannista, eli oikeastansa Manin saarelta Iirlannin likiltä.
Vaasasta ja Nyykaarpyystä niitä sitte saathi laihnata vähä sinne tänne
ympärinsä, niijotta nyt on joka pitäjähäs tääläpäi, ainaki parhuusis
taloos, hännättömiä kissiä.

Nämä kissit, jokka täs kuvas näkyy, on Jalasjärven pappilasta.
Yks helsinkilääne kissinhännän tutkija, se sama miäs, joka hoitaa
Korkiasaaren elääntarhaa, sai nua kaks, jokk’on tuas kuvas
vasimenpualohoosina, lahjaksi kuus vuatta sitte. Niist’on tua
ensimmääne, mustan ja valakoosen kirjava pappa, ja se toinen on mamma,
joll’on raitoja seljän poikki niinku ainaki äireellä, joll’on raitaane
prässikaulahine hartioolla.

Nua neljä siinä viäres on lapsia. Tua, joll’on kaikista pisin häntä, on
flikka, vaikka sill’onki näävelit. Mutta ompa äireelläki. Se onki tullu
äiteehinsä. Loput kolome on kaikki poikia.

Ja ny me tuumima siihe tiäteellisehe kohtaha, siihe häntähä, jota
pitääs arvoosan yleesönki tarkasti tutkia.

Niinku te ittekki huamaatta, niin nuaren lapsikissien hännät on eri
pitkiä.

Kahrell’on papan häntä, yhrellä poijalla mamman häntä, mutta mistä tua
flikkakissi on nuan jumalattoman pitkän hännän saanu? Sill’on piree
häntä kun papalla ja mammalla yhthensä!

Se se on, joka vetää tiäremiähen vakavaksi ja panoo funteeraamha, jotta
kuinka se oikee on sen hännättömän kissin hännän kans!

Ja ku n’oon ny aikansa funteerannu ja kattellu häntääsiä ja hännättömiä
kissiä ja tuata kuvaa, niin n’oon tullu siihen töpöhäntääsehe
tuloksehe, jotta häntääsen isän ja hännättömän äireen lapsista toiset
pualet tuloo hännättömiä, yks nelijännes lyhythäntääsiä ja se kaikiista
viimmeene oikee kauhian pitkähäntääne.

Ja sillä lailla niitä hännättömiä kissiä on siitä ensimmääsestä
iirlantilaasesta sikiintyny tänne meirän pualehe oikee kokonaane
sukukunta.

Niin sanoo nua rikkiviisahat.

Mutta kyllä mun ainaki pitää omasta ja Ellun ja Kallun pualesta
rehellisesti tunnustaa, jotta m’emmä taira tähä asiaha yhtää
valaastusta tuara.

Ei muuta ku sen, jotta Ellun ja Kallun äireen nimi on Mirkku. Se elää
viäläki Isooskyröös Mäkitaipaluksen takkakivellä.

Ja kaikiista kamalinta on se, jotta Ellun ja Kallun äireellä, sillä
Mirkulla, on kauhian pitkä ja hoikka häntä. Eikä poijill’oo häntää
olleskaa, niin jotta täs menöö aiva pää sekaasinsa, ku Eliu ja Kallu
sanoovat viälä, jottei n’oo nähny papastansa häntääkää.

Mutta ku m’olin täs joitaki vuasia sitte Nurmoos yhres taloos, john’oli
kans hännätöö issi, ja mä kysyyn emännältä nuan leikkispäältä jotta:

— Mitäs varte emänt’ on kissiltä hännän katkaasnu?

Nii se sanoo jotta:

— No ku sitä piti täs talvisin nosta joka yä vähis verhoos päästhö
pihalle ja piti pitää ovia nii kauvan auki, jotta aiva kylmää paasas
tupha, ku sill’oli nii pitkä häntä, nii mä kerran knapahutin kirvhellä
hännän tolopalle, eik’oo sitte kasuanu.

Imhellisiä nämä hännättömät kissit Kun mä ensin kattelin tuata kuvaa,
niin mä sain hyvän aikaa imehrellä, jotta mistä sen niin justhinsa
tiätää, mikä nuasta kissiist’ on poika ja flikka, ku n’oon nii saman
näköösiä. Mutta sitten mä äkkäsin tuan merkin, jok’on niiren viäres.

Ku kattotta nuukaha, nii toisis merkiis on se piikki ylähäppäi ja
toisis alahappäi. — Siitä sen tiätää.

Mutta sitä mä enite imehtelen, jotta kuinka nua kissit pysyy tuas
rautalangan päällä istumas?




JUUSTOMASIINA.


Oottako kuullu jotta me elämmä eristyksen ja parannuksen aikaa?

Kaikilla aloolla. Mutta varsinki mitä tuloo pontikkateollisuuren
järkiperääsehen monipualistuttamisehen ja hyväksikäyttöhön.

Tähän asti on luultu, jotta viinankeittokamppehilla värkäthän vain
viinaa. Mutta ny onki tehty uusi mullistava keksintö.

Traispäkis asustaa yks viisas miäs, jonka nimi on Lennartti. Ja se se
on tämän keksinnön hiljaasis tuherruksisnansa tehny.

Kun poliisit tulivat Lennartin värstaahi, jot’ei viälä oo ehritty
kaupparekisterihinkää merkitä ja näkivät Lennartin masiinan, niin ne
sanoo jotta:

— Aha ja ähä! Viinankeittovehkehet!

Mutta Lennartti sanoo jotta:

— Hui hai! Eikä mikää viinapränni! S’oon juustomasiina eli tehras!

— Ihahahaa — höristeli poliisi kamalasti. — Vai juustomasiina! Ja
mitäs tämä konjakkifäripurkki on? Eikös tätä panna pontikkapottuhun ja
huiskuteta?

— Eeei toki! — sanoo Lennartti. — Herra konstaapeli on tyhmä eli
teknillisesti huanosti sivistytty. — Tätä korjankeltaasta färiä
pannahan juustohon, että tuloo kaunihempaa. Ja sitte syärähä eikä
yhtää ryypätä. Ny on herra konstaapeli kialtolaki Suames, eikä saa
ottaa ruakaryyppyäkää, eikö konstaapeli sitä tiärä. Mutta juustua saa
prykätä, vääntää ja färjätä vaikka kuinka paljo.

— Viinapränni täm’on — jankkas poliisi.

— Eikä oo, kun juustomasiina, uutta laia, vaikk’ ei oo viälä patenttia
— intti Lennartti.

Niin silloon aukes ovi ja tupahan tuli yks miäs, joll’oli takin alla
tyhjä viinapottu.

Se oli niin peljästyny kun s’olis puronnu surenritahan. Kattoo vooroon
konstaapelia, vooroon Lennarttia.

— Mitäs olis asiaa? — kysyy poliisi ja Lennartti iski silimää jotta
sätii ja huitoo takanapualin kun tuulimylly.

Poliisi äkkäs sen, kattoo Lennarttia kun kahrella tinaknapilla jotta:

— Mitä sä Lennartti oikee huiroot siälä?

— Kovasti kärpääsiä täälä — kiros Lennartti.

— Mitäs olis asiaa? — kysyy poliisi paremman kerran ja oikeen kirpiää
siltä pottumiäheltä.

— Tuata, tuata, mä meinasin tuata —

— Mitä tuata!

— Tulik sä hakhon _juustua_! — pääsi Lennartilta.

— Joo juustua! Juustua tuata — rupes se miäski hokemaha.

— Juustua pottuhu? — kiljaasi poliisi. — Vai oikeen potulla juustua!!!

— Ei kun — — tuata nuan — —

— Mitäs tuata nuan?

Lennartti hyppii jo aivan yhrellä jalaalla ja heristeli nyrkiillänsä
että:

— Sanos sanos, vaa peijakas, niin kyllä mä sun — —.

— Mitä varte sä tänne tulit? — kiljuu poliisi ja hairas sitä miästä
krakihi. — Sanokko?!!

Kauan se kiamurteli jotaki keksiäksensä ja lopuksi hätääntyy sanomahan
jotta:

— Partaa ajohon! — Että tämä Lennartti ajaas mun partani — pääsi
lopuksi siltä miäheltä. — Joo, partaa ajohon mä vain tulin, kun ei oo
partaveittiä — —

— Oikeen potun kans!? Mitäs potulla? JuUstuako sitte pottuhun?

— Ei tuata.

— Mitäs tuata? Partakarvakko pottuhun?

— Niin tuata herra konstaapeli — — oli hänen viimmeene sanansa ennenku
lährettihin.

Mutta kyllä sitte kans menthin eri vinkiää!




PIPERÖÖSIÄ PÄÄS.


Oottako kuullu viäläkö sielä Höpönassunloukolla sen Jaskan kaalimaas on
piperöösiä?

Luulis, että n’oon jo kuallehet, kun on tullu kylmät ilmat ja melkeen
pakkaaset, että Jaskaki pääsis niitä vahtaamasta.

Sill’oliki koko kesä täysi tyä siälä kryytimaas pitää järjestystä
piperööste, sontiaaste, hyttyyste, kärpääste, kurkooste ja kaikellaaste
kovakuariaaste kans.

Se Jaska kun on sellaane kaalinkasvattaja ja kirjanoppinu, jotta on
tehny ittellensä sylenpituuset puuhohtimekki, jolla se pyyrysteli
piperöösiä kaalimaasnansa, jottei ne pääsisi munimaha Jaskan
kumpahankaa kaalinkupuhu.

Niitä kaalinkupuja kun on kaks. Yks Jaskan omaa kupua ja toine Jaskan
kullan kupua varte.

Ja Jaska kun oli jostaki kirjasta lukenu, jotta jos piperööne munii
kaalinkupuhu ja sen kaalin syää ihmine, niin syntyy piperöösiä sen
ihmisen vattas.

Ja vattasta ne nousoo päähän!

Ja te tiärättä, jotta ku ihmisellä pörrää pääs piperöösiä, niin s’oon
sitte kamalaa — —

Ja sitä varte se Jaska kulki varpaallansa niskat kryhys ja ne
jumalattomat puuhohtimet krököllä kaiken kesää kryytimaasnansa silmä
kovana vaanimas piperöösiä, jottei ne vai pääsisi munimaha.

Ei keriinny heinäntekoho, ei leikkoolle.

Kerraasti ku pastori oli menos Liipantönkälle ristiääshin, niin sen
hevoone pirätti ku tikkuhu Jaskan kryytimaan kobralla, heristeli
korviansa ja floosas.

Pastoriki rupes kattomhan, jotta mikä sen hevoosen tuli, niin se näki,
kun Jaska hiipii ma talana ku kissi häntä pitkällä pitkin airan viärtä
ja yhtäkkiää tryyköötti pikkuusen piperöösen niskahan.

Lyärä mojahutti puuhohtimilla jotta tomahti ja ähkääsi jotta:

— Ähäh! Eppäs päässy rumaane munimaha!

Ja silloo se kans tapahtuu se imes, josta Jaska itte on niin monta
kertaa puhunu, jotta kulkaa Pileamin aasi kääntöä päätä ja rupes
puhumaha.

Pileamin aasi oli täs tapaukses tiätysti se pastorin vanha pruuni
salvia.

Se kattoo ensin kauan aikaa sen Jaskan touhuja. Ja vasta sitte se
kääntöö päätä ja sanoo jotta:

— Herra, hänen pääsnänsä on jo piperöösiä.




PENTIKS.


Oottako kuulla, mihnä sialunpiinas vaasalaaset fiinit frouvat ja
fröökynät nyt ovat?

N’oon itkenehet kolome voorokautta oikohonsa ja voihkinhet ja painanhet
syrämmen paikkaa molemmilla käsillä.

Pannehet silmät kiinni, huisuuttanhet koko kruppia ja höpissehet jotta:

— Pentiks, Pentiks!

N’oon ny kaikki fiinit frouvat ja fröökynät ja tyttökoululaasekki
onnettomasti rakastunehia. Ei maista niille ruaka, ei lystää nisu.

Ja me kaupungin komjimmakki kavaljeerit saamma turhaan vaksata
nääveliämmä.

Ei tartu, ei tehua, koikkarootti ja pokkurootti täs ny kuinka päi
tahansa.

Ja kyll’on tähän asti kelvannu!

Tämän kaiken sai ny aikhan yks silunaamaane juutalaaspoika, Jörjen
Pentiks, oikee läpikliipattu ja päältäpuleerattu mailmankoijari.

Tuli tänne Vaasahanki, junkkari, konserttia antamhan. Seisoo lavalla ja
heitteli sellaasia suloosia silmäyksiä vaasalaaste akkakasahan, jotta
näiltä meni heti pää sekaasinsa.

Ja lauloo ja viisoo käsillä jotta

— Minä raakastan — — —

Haistoo ruusua ja mulkaasi niin suloosesti, että itku oli akoolta
pillahtanu. Aivan hulluuna olivat naiset kiakkaroonehet.

Mutta herrat olivat istunhet kovasti tyrniää ja oikoosna.

Vasta maanantaki iltana tästä pahennuksen tekijästä päästhin.

Asemataloon piirittivät Vaasan hullaantunhet naiset. Tungos oli
Pentiksin ympärillä hirmuune. Sitä verettihin joka knapista ja viälä
hännästäki Mikä taputti, mikä silootti ja kaikki ainakin kehräsivät.
Toiset liputti kiältä, toiset ihanasti silmiä liruttivat. Yks pussas
kättä, toinen painoo polttavat huulensa Pentiksin kapsäkin nurkkahan.

Kun juna lähti, heitti Pentiks kourallisen poträttiänsä keskelle
akkakasaa, jokka rupesivat ku kanat heti noukkimha.

Mutta ku kukkoo on pois, niin kuapiivat kanat, kaakottaavat ja
kraapiivat toisiansa. Aivan niinku Vaasan fiinit frouvat ja fröökynäkki
tekivät.

Hattuja kruttaantuu ja hamehia repes.

Höyheniäki pöläji paikalle.

Mutta kaikkihin rakastunehimmat eivät saanehet silmiänsä irti suloosen
Pentiksin ihanilta huulilta. Ne eivät äkännehet, jotta se kuvia
paiskaskaa, kun tryykööttivät junan perähän vain, ku se lähti.

Mennä flinttasivat niin kauas ku jaksoovat ja vasta Vanhasta Vaasasta
pyärtivät parhuuset.

Ja nyt tuloo kuulkaa siitä oikee oikeurenkäynti. Ne peräsjuassehet kun
eivät saanehekkaan Pentiksin kuvaa, vaikka s’oli muka niille meinannu!
Ovat oikeen poliisin kans vaatinehet ittellensä kuvaa niiltä toisilta,
jokka pitivät varansa ja kerkesivät saamhan.

Ja n’ei lupaa antaa vaikka linnahan viätääs.

»Vasaplari» kirjootti jotta: »naiset sulivat kaupungintaloolla, ku
Pentiks lauloo».

Sitä mä en esti uskonu, mutta totta kuuluu olovan.

M’oon käyny vahtimestarin frouvalta kysymäs ja se sanoo jotta:

— Joo-oh, trasulla piti käyrä jälkiä pyhkimäs!

Aivan oli oikohonsa naisilta liraannu kyynnelehet.




LAKANA FÖLJYHY!


Oottako kuullu niiren kahren tuamarin saunareisusta?

Täs joulun välipäivinä tuli Helsingistä yks tuamarismiäs kestihin
toista herraa täälä Vaasas. Ja sitte ne päättivät yhtenä iltana lähtiä
saunaha.

Ja menivät kans ja ottivat yhtehöösen lakanan ja pikkuusen
silmänvoiretpotun kans joukkohonsa. Ja kylpöövät kovasti ja hikosivat.
Ja aina välihi pluiskahuttivat siitä potusta.

— Heitethäs taas vähä lisää löylyä!

— Hoh hoh ku on tulista!

Ja niin kovan löylyn ottivat jotta aiva kuuppiivat ja olivat lavalta
purota.

Mutta kun saunapiika truiskas sangoon kylymää vettä herrojen selkähän,
niin se vähä friskas.

Mutta niin olivat herrat fletkooksis sen löylyn päälle, jotta
saunapiian piti knapita herraan pöksykki traksiloohi kiinni, muutoon
n’olis puronnehet ja herrat tullehet vaikka housuuta kotia. Niin n’oli
väsynehiä.

Eivät yksitellen pysynehet pystyskää, mutta saunapiika hoksas konstin.
Se tälläs herrat nojaamahan toisiansa vastahan ja käski pitää kiinni!
Niin pysyyvät pystys ja pääsivät kävelemhänki!

Pisti viälä sen herraan lakanankin toisen paltoon plakkarihi ja niin ne
lähti yrittämhän kotiappäin.

Ja hyvin meni!

Meni niin hyvin n’otta herrat ittekki tykkäs, jotta se menöö hyvi.

Ja pistivät lauluksi jotta:

    Tippaakaa en kehu
    mutta sellaane
    on Kalle Aaltonen,
    seuduilta sieltä pitää surut olla pois,
    miss on Kalle Aaltonen!

Ja sitte tuli sellaane miäs, joll’oli kapula käres ja hopiaknapit eres
ja takana. Ja sanoo jotta:

— Mitäs te täällä roikastatta?

— Mitäs me — — — Ei me mitää roikasta, me vaa vähä laulamma — — —

— T’ootta kuulkaa juavuksis! — kiljaasi se kapulaherra.

— Kyllä s’oon niatua herra kapteeni — hik — —

Ja samas pääsiki herraan käsikoukku auki ja molemmat kellahtivat
silmällensä karulle.

Silloon poliisi sanoo jotta:

— Kyllä s’oon ny selävä!

Ja lähti viämhä niitä konttuurihi.

Mutt’ ei saanu! Kun n’oli sellaasia lihavia rötkälehiä, eiväkkä
pysynehet pystyskää. Eikä ollu kelkkaa.

Herrat makasivat mahallansa ku tynnyrit ja poliisi huuti jotta:

— Noskaa ylähä siitä!

— Millä juuttahalla, herra konstaapeli, tästä ylhä pääsis? —

— S’oon maharotoonta — sanoo jo toinenkin herra ja kellahti seljällensä.

S’oli niin kamala paikka jotta poliisiki meinas jo suuttua.

Mutta sitte muistiki se herra, joll’oli se lakana plakkaris, sen
saunapiian konstin ja sanoo poliisille jotta:

— Ei tästä muutoon mitää tuu, jonsei herra konstaapeli tarjua meille
käsikoukkua! — — —

Ja kun aikansa yrittivät niin pääsiväkki konstaapelin sääriä pitkin
silpoomalla käsikynkkähä kiinni ja seisomhan. Ja niin lähtivät.

Poliisi, jok’oli selvä, asteli tyrniää ja kankiaa ja herrat kerranki
sananmukaasesti pysyyvät pystys vain poliisivoiman avulla. Tulivat
sitte konttuurihi, johna ne riisuttihin.

Ja viäthin putkahan.

Siäl’oli olkipolsteri nurkas niinku herrat hyvin tiätää, ja sen päälle
käskettihin panna maata.

— Tuata, tuata — sanoo toinen herra. — Mihnäs täält’ on lakana?

Poliisia nauratti. Sanoo jotta:

— E-hei täälä lakanoota pistouvata!

— Mutta, tuata, tällä mun kampraatillani on lakana palttoon plakkaris.
Eikö me saa sitä tänne? — kysyy se toine herra, joka viälä puhuu.

Se toine ei puhunu enää mitää. Se mässähti heti keskelle laattiaa.

— No joo, kyllä sen saa — nauroo poliisi ja meni ja haki.

Herra levitti sitte lakanan polsterin päälle ja pyäritti
kampraattinsakki sen päälle. Ja sitte kans pani maata.

Ja hyvin nukkuuvat ainaki kaks tiimaa, kun samas aukes putkan ovi ja
sinne lykättihin kaks kauhiasti rähisevää hampuusia. Poliisi nakkas
olkipolsterin niillekki.

N’oli vissihin ollehet monaasti ennenki taloos, kun heti petasivat
toisehe nurkkaha ja rupesivat makuulle.

Mutta sitte hoksas toinen jotta:

— Katto, kuule totisesti, nualla toisill’ on lakana!

Ja siitä ne suuttuuvat ja rupesivat jylläämhän ja trumpaamha ovhen,
jotta poliisin piti lopuksi tulla kattomhan ja kysymhän jotta:

— Mitä ny?

— Meille kans lakana! Niinku nuallaki on! Mitä se sellaane tiätää,
jotta täällä toisia makuutethan olkipussin päällä ja toiset saa
lakanalla maata? —

— E-hei poijat! — nauroo poliisi.

— Miksei?

— Onkos teillä lakana följys?

— Ei ookkaa.

— Mutta nualla herrooll’oli! Olsitta teki ottanhet joukkohonna niin nyt
olis!

— Kyllä nua herrat perhanat hoksaavat aina kattua ethensä — manaalivat
miähet.




KU SOKURIA TAAS SAATHIN.


Oottako kuullu herrinjee ku sokuria on ny kaikki puarit täynnä?

Keskiviikkona ruvettihin yhtäkkiä täälä Vaasas myymähän joka puaris
purkista sokuria ja ihmiset hyppäs ja huikkiivat toisillensa jotta:

— Sokuria!!

Ja näyttelivät oikee vanhaalaija, keisarivallan aikuusia suuria
kokonaasia sokuritoppia toisillensa ja huutivat jotta:

— Samposta saa vaikka kuinka paljo, eikä korttia kysytäkkää!

Ja kun sen kuuli Mäkiskä ja Plumperska, niin heti rupesivat kaivohon
hamhenplakkariansa jotta:

— Voi voi, onkhan mulla massikkaa följys! — No jumalan kiitos, kun oli!

Ja sitte lährethin juasta plusuuttamhan Sampohon.

Siälä piti niin tukkia, jotta aiva hiki tuli, mutta sai kun saikin
viimmeen akat toppinsa. Mäkiskä tuli karulle niin leviää ja mahtavaa
jotta:

— Kah!

Eikä maittanu mennä suaraa kotiakkaa toppinsa kans, ku kulki monet
poikkikarut ja Lontviikinkatuakin kiikuttaan toppaa. Meni viälä
näyttämhän Lumpärskallekki.

No se jätti heti tiskit siihe, sitaasi hilkun päähänsä, kollas
piironginloorasta massikan ja lähti. Sanoo vai jotta:

— Mä kans!

Ja ku Lumpärska toi sitte kotia sellaasen viiren kilon sokuritopin,
niin nosti pöyrälle ja sanoo sota-aijan mukuloollensa jotta:

— Kattokaa muksut makoosta!

— Mikä se on tua, äitee, nuan korja klimppi? — kysyyvät sota-aijan
mukulat silmät tapilla.

— S’oon sitte aivan purkista sokuria! — hikkaasi Lumperska ja löi
reithensä.

Mukulaan oli silmät suuret ja niin kirkkahan ilooset, jotta oikee ne
sätii!

Mutta sitte rupesivat sanomhan jotta:

— Äitee narraa! Ei nuan kauhian suurta sokurinpalaa oo koko mailmas.

— Josetta usko muksut, niin maistakaa.

— Jaa-ah! — sanoo sota-aijan lapset, kun olivat vooron perähän saanehet
kiälellä lipaasta. — Sokuria s’oon!

Ja lähtivät pihalle trossaamahan toisille kersoolle jotta:

— Meill’ on nuan, nuan suuri sokurinpala.

Ja näyttöövät käsillä.

— Meill’ on suuree! — rupesivat toiset kersat äikittelöhön Lumperskan
mukuloolle.

Ja niin rupesivat valehtelhon aina vaa friskimmästi.

Yksi junkkari sanoo jotta:

— Meirän äireell’ on niin suuri toppa ku taloo!

Mutta siihe sanoo Heikkilän Iivari jotta:

— Meirän äireell’ on niin suuri toppa ku kirkontorni!

Muiren meni suu tukkuhu ja käret nyrkkihin. Viimmeen sanoo yks poika
jotta:

— Kuinkas se teille tupahan mahtuu?

— Mitä se sulle kuuluu!

— Valehtelet piikkinoukka. — —

Siitä tuli tappelu ja sellaane rähinä, jotta viimeen seisoo kaikki
taloon akakki portahilla, putiivat nyrkkiä toisillensa ja huutivat ku
tanotorvet, jotta siin’oli koveet prätinä ku Krunsstatin vallootukses,
vaikka sekin oli kyllä kova.




HRA PLUMPÄRIN AURINGONPIMENNÖS.


Oottako kuullu jotta hra Plumpäri on kans kovasti töllistelly
taivahalle niinku muukki ihmiset sitä auringonpimennystä?

Se hra Plumpäri ku seuraa aikaansa ja lukoo sanomalehtiä. Ja
sanomalehrestä se sen lukiki, jotta muka aurinko pimenöö huhtikuun 8
päivänä 1921 alkaan kello 10 vailla 10 aamulla.

Kyllä se hra Plumpäri vähä epääli jotta:

— Jos ne toimittaja-lurjukset meinaavat ny oikee eri lailla narrata
arvoosaa yleesyä ja panna kaikki ihmiset töllistelemähä taivahalle
niinku täs aprillipäivänäki.

Hra Plumpäri on nähkääs ottanu kovasti pahaksensa sen aprillipilan, kun
sitä narrattihin sillä Lilli-fröökynällä.

Mutta pani se kumminkin muistikirjahansa ylhä sen auringonpimennöksen
ja tuumas jotta:

— Pitää täs vähä kuuloolla ja perätä muitaki ihmisiä, jos ne rupiaavat
sitä aurinkoa töllistelemähän, niin sitte munkin passaa.

Tuli sitte se muistikirjan päivä. Ja sinä aamuna nousi hra Plumpäri
aiva muina miähinä ylhä, eikä ollu tiätääksensä koko pimennöksestä,
vaikka kyllä tiäsi. Oli varannu klasinpalankin plakkarihinsa aiva
sitä varte, jotta on millä kattella, jos se aurinko siltäki rupiaas
pimenöhön.

Ja mitäs ollakkaa ku hra Plumpäri lähti konttuurihinsa tuas 10:n
korvis, nii ihmiset karuulla jo kovasti kattelivat taivahalle.

Silloo tuli hra Plumpärillekki hätä klasiinensa. Se oikee juaksi
konttuurihinsa, pisti valkian siihen kynttylän pätkähän, jolla se
sulatteloo lakkahankia, ja nokes kovasti klasinsa.

Ja sitte kattelohon.

— Jaa-ah! — sanoo. — Niin näkyy. Pimenöö! Tuloo musta kuu ethen.

Ja sitte näyttöhän toisillekki jotta:

— Kattokaa ny!

Ja taas muille näyttöhän ja aina välihin kattoo hra Plumpäri ittekki.

Mutta tuas yhrentoista aikana ei hra Plumpäri enää antanu klasiansa
kellekkää laihnaksi, vaikka n’olis kuinka pyynnehet. Se seisoo sääret
levjällä, kaula pitkällä ja nenä aiva klasis kiinni ja sihtas ja vahtas
niin tarkasti, jottei räpähyttänykkää silmiänsä. Eikä se siinä parhaas
kohras, ku oikee mailma pimeni ja lintujenki meni suu tukkuhu pelkästä
hämmästyksestä, enää hengittänykkää.

Hoki vaa jotta:

— Ny, ny, ny — — — Nys s’oon justhin keskellä, jotta alakantti vai
näkyy! Kattokaa! — hihkaasi hra Plumpäri niin mahtavaa kun s’olis koko
pimennyksen itte tehny.

Sitte se antoo jo klasinsa muillekki, kun oli parhaan paikan itte
kattonu.

Ja ku hra Plumpäri lähti päivällistä syämähän, niin se kysyy
jokahittelta, joka vastahan tuli, jotta:

— Kattoottako auringonpimennystä? M’oon kattonu!

— No niin näkyy! — sanoovat ihmiset ja kattoovat hra Plumpärin ilosta
ja ylpeyrestä loistavaa naamaa. Ja rupesivat merkillisesti hymyylemähän.

Hra Plumpäriki, jok’on fiini ja kohtelias miäs, hymyyli kans ku aurinko
ennen pimennystä.

Hra Plumpäri tuli kotiansa loistavalla tuulella. Mutta ruakasalis, kun
s’oli istunu pöytähän ja sen frouva toi soppafatia niin:

— Herrenjee! — pääsi frouvalta ja vähältä oli jottei puronnu koko fati
käsistä.

— No mitä ny? Ookko sä rakas Akneeta kattonu auringonpimennystä?
Min’oon kattonu! — sanoo hra Plumpäri.

— No niin näyttää! — pääsi frouvalta — kun naamas on aivan nojes,
senkin patakettu.

Hra Plumpäri oikee säikähti. Se pyhkääsi muatuansa ympärinsä.

— No nyt tuli oikee täyrellinen auringonpimennys! — huakaasi frouva.

Ja niin se tuliki. Hra Plumpäri oli naamasta musta ku korannoki.




MITÄ VARTE OPETTAJASTA TULI VANHAPOIKA.


Oottako kuullu mitä varte yks kunniootettava kansakoulun opettaja
Kauhavall’ on tehny lujan päätöksen, jotta s’ei ota ikänä akkaa, ei
vaikka taittuus?

— En ikänä ota akkaa, en totisesti otakkaa akkaa! — oli kuulemma
pahkuloonu itteksensä tua rehellinen kansakoulunopettaja, jok’on
poikamiähenä menestyksellisesti taistellu kaikkinaasia naismailman
houkutuksia, vikittelyjä ja suaranaasia petkutusyrityksiäki vasthan.

Kun oikeen halki sanoo, niin pitää tunnustaa, jotta sit’oli
ny karkausvuanna ruvennu silloon tällöön jo vähä viämistämhän
akkamailmahanpäin, mutta kyllä halut lähti, kun se täs yhtenä iltana
tuli kävelyltä kotia, pani sateenvarjon nurkkahan ja näki minkälaasia
ne sulooset flikat ovat, kun ne oikeen luantonsa näyttäävät emäntinä.

Viälä tänä päivänä ei tua kunniootettava ja vakavamiälinen kansan
lasten opettaja ymmärrä, kuinka ja mitä varte ne kaks taloon emäntää
tuli sen opettajan hiljaasehen köökkihin tappelemhan.

Ensin oli tullu toinen ja sitten toinen ja heti ruvennehet kyräälemhän
toisillensa. Toinen oli mulkaassu toisen päälle ja toinen het takaasi
jotta:

— Mitä siinä volkistelet?

— Mitä se sulle paistaa?

— Paistaa se!

— Tuallaanen!

— Oom mä vaan tälläänen — — —

— Pössöö — — —

— Itte sä pössöö oot — — —

Sitte ne lentivät yhthen, ja pyäriivät ja nykiivät ja repiivät
toisiansa hiuksista jotta suuret karvatukut vain lenteli. Ja huutaa
hölöttivät ja krääkyvät ja sanoovat niin sakiaa ja tihiää, jottei
kumpikaa kuullu mitään.

Mutta se toinen emänt’ oli paree.

Se sai hairatuksi sitä toista patukasta kiinni, ja voi armas kun se
ruataasi sen nuan olkansa ylitte laattiahan kun märjän trasun vain,
niin hamhen liirinki siltä toiselta prätkähti poikki ja repeskin
jotakin, ainakin justhin niin pani, ja toinen kenkuna lenti ovhen jotta
paukahti. Ja pöyrät ja lavittat poukkooli ja menivät aivan pirin pärin
ja sitte vasta kaatuuvat.

Ja kun se sai sen toisen alansa, niin kyllä se sen hantteeras ja
plokkas, voi jee.

Ei yhtää kattonu, mihkä löi, kun aivan vasta pläsiä fläiskytti. Ja
vaikka se toinen huuti ja krääkyy niin lujaa kun ikänä jaksoo ja
kerkes, niin toinen vain jotta:

— Huurakko siinä! — — —

Ja kyllä se sitä tukusteli!

Niin, silloon juuri tuli opettaja ja — voi ku se hämmästyy. Oli kun
olis taivhasta puronnu. Suu auki seisoo.

— Mitä herran jetuna te emännät teettä? — niin kysyi.

— Tappelemma tiätysti — hohuuttivat emännät ja lentivät taas kun
talanpiit toistensa niskahan, ja piaksut paukkuu ja hännät lenteli,
jotta paksut sääret ja rantuuset sukat vain loisteli ja siltä toiselta
tresaji sukkarihma ja toinen sukk’oli aivan syltys. Se, josta kenk’ oli
pois.

Opettaja siunas ittensä, karkas mettähän moneksi tiimaksi ja aiva se
vapaji. Vasta myöhään yän päällä tuli kotiansa kuuholla korvin, mutta
silloon n’oli jo menhet pois sen köökistä.

Ja kun s’oli tuan tärisyttävän kohtauksen jälkehen nostellu pöyrät ja
lavittat köökisnänsä pystyhyn, lukinnu ovet tarkasti kiinni ja menny
levolle ja siunannu ittensä, niin viälä viimmeeteksi oli pyytäny jotta:

— Äläkä saata mua kiusaukshen ja katto mun perähäni, etten mä eres
vahingoskaan hemahra, enkä nappoho astua mahra.

Sitte vast’ oli saanu unenpäästä kiinni ja kans kohta nähny unta
pitkistä tikoosta, jota pitki s’oli mennä lipittävinänsä ku orava
taivhaashen.

Se näki unta, jotta sill’ oli hätä ja ahristus kauhia kun tikkahia
pitkin tuli sen peräs niin paljo kun ikänä kerkes kaks lihavaa
taloonemäntää, jokka tuan tuastaki olivat saara ja saara sitä
takinhännästä kiinni ja aina hokivat jotta:

— Saampas, saampas. — — —

Silloon se tuli ylimmälle pualapuulle ja tikkahat loppuu!

Taivahaashe oli viälä hyvästi kolme syltä!

Aivan sen otti hengen kiinni. Mitäs nyt tehrä?

Silloo tuumas ja oikee unisnansa sanooki jotta:

— Menköhön ny vaikka henki, mutta ponkaasen mä!

Ja poukahutti kans. Ja _pääsi_ kun pääsikin ylähä!

Kyllä s’oli uhkarohkia hyppy!

Mutta nahkansa pelasti. Akat eivät tohtinehet hypätä. Jäivät tikkaan
päähän vaan huutelohon ja viittoolohon.

Kyllä sen oli sitte hyvä olla sen opettajan, kun se näki, jottei ne
akat pääsekkää perähän. Eik’olsi luullu, jotta kansakoulunopettaja ja
jo vanhemmalla pualella sellaasia sopimattomia koulupoikaan konstia
osaakaa tehrä, kun se teki. Kun näytti akoolle pitkää nenää taivahasta,
liputti kiältä ja oikee irvistelikin jotta:

— Äkkis rumaaset, ettäpä saanu!

Se siitä ny oli hyvää Kauhavan emäntään tappelusta, jottei ainakaa
siitä miähestä kukaan Kauhavan emäntä saa tytärellensä miästä.

Ja tyttäret onki kuulemma kovasti suutuksis emännillen kun aivan
pilasivat asiat.

Mutta sen toisen akan miäs oli trossannu sille toisen akan miähelle
jotta:

— Ei yhtää sun akkas piisannu meirän Tiitalle.




TAKAUSMIÄHIÄ PYYTELEMÄS.


      _Viisas sana_: »Klumppuusta s’oon ihmise elämä,
      mutta siinähä se aika kuluu».

Ystävääseni, jos sinä tahrot tulla rikkahaksi ja viisahaksi, niin minä
annan sulle hyvän neuvon: Lyä nenäs takkakivhen!

Ja jos et heti ensimmääsestä lyännistä viisastu, niin lyä toinen kerta
ja vähä lujempaa.

Jos ei sekää auta, niin tärähytä kolmas kerta niin kovaa ku ikänä
jaksat.

Enempää ei tarvitte.

Katto sitte, ystävääseni, kuinka meni. Halkesko takkakivi vai menikö
nenäs littuhu?

Jos takkakivi halkes, niin susta tuloo rikas miäs, sillä jos sulla
ystävääseni on sellaane nenä, jotta sillä halkoo ja hakkaa kiviä, eik’
ota kipiääkää, niin s’on erinomaane aset elämäntaistelus. Sillä tianaa
rahaa! Kruuti ja tinamyyti on ny tyyristä ja tuntipalkat korkiat.

Mutta jos sensijaha sun nenäs meni littuhu ja sä tykkäsit, jott’ otti
kipiää, niin susta tuloo erinomaase viisas miäs.

Sun pitää vai ahkerasti jatkaa harjootuksia ja takua nenääs takkakivhe.

Jota usiemmaasti ja kipiempää lyät, sitä viisahee susta tuloo.

Ja s’on sitte kova tosi!

Mutta kun on aikansa nenää takkakivhe takonu, nii sitä tuloo vähitellen
niin viisahaksi, jottei tarvitte ku silloo tällöö enää vähä knopahuttaa.

Niin on tehny kaikki viisahat miähet. Ja mä kans!

M’olin siihe aikha nuari lupaava ylioppilaskloppi ja makaalin talvet
Helsingis opintiällä. Lueskelin ahkerasti silloo tällöö, ja varsinki
silloo ku oli raha kaikki, muinaaspulkaarian ja tataarien kiältä
(ihmiset tiätää toristaa, jotta m’oon muitaki tyhmyyksiä elääsnäni
tehny), mutta kesät mä asustelin maalla faarin ja muarin tyänä.

Ja luin siäläki sitä siunattua pulkaariankiältä, kun ei mun kruppini oo
oikee koskaa tyäntekua kaivannu.

Ja hyvin se aika kuluu ja varsinki rahat. N’oli aina kaikki!

Muari pakkas krupajamha ja faari välistä kysyyki jotta:

— Mihkä sä poika oikee tuata rahaa paasaat? Eihän sulle piisaa
piikivekkää!

Ja kun mun ei passannu ruveta oikee nuukaha seliittelemähä, niin
mä tiätysti otin noukkahani ja menin yliskamarihi oikee vihoosnani
lukemaha sitä pulkaariankiältä. Ja kum m’olin kaks päivää lukenu, niin
mä keksiin konstin:

— Minä meen pankkihi ja otan laihnan! Sillähä sitä herrat rahapulasta
selviäävät!

Seliitin heti meininkini faarille ja muarille ja sanoon jotta:

— Nyt ei teirän enää trenkää mua auttaa. Kyllä mä pärjään ittekki.
M’otan laihnan pankista ja lujen ku hevoone.

— S’on oikeen poikani! — sanoo faari. — Tee se, niin saat elää. — Mistä
sä saat takausmiähet?

Faarin näytti vetävän vähä suonta suupiälestä ja muarinki meni suu
hymyhy.

— Jaa niin takausmiähet? — sanoon mä. —

Takausmiähiä tällääselle lupaavalle tiäremiähen aluulle, on koko mailma
täynnä! Täshä on rikkahia täloollisia ja hyviä tuttuja ja mukavia
miähiä koko pitäjes täynnä. No takausmiähistä ny ei puutett’oo, kun
vain on pankiis rahqja. — — —

Ei tartte muuta ku mennä taloohi ja sanua isännälle, vaikka tualle
Juha-isännälle, jotta:

— Tuata nuan m’oon täs vähä meinannu tehrä pikkuuse paperin pankkihi
ennenkö mä lopetan nua pulkaariankiälen tutkinnot ja lähren yliopiston
tipentillä tutkimuksia jatkamhan karakirkiisien maahan, että jos tuata
nuan te ny niinku pansia nimennä tähän mun paperihini. S’oon vaan
5.000 markkaa, ei se sen enempää. — Niin kiittää Juha-isäntä kun saa
vaivaasen pukinsorkkansa kriivatakki mun paperihini! — sanoon mä.

— Sopiipa koittaa. Miks’ei ny tuallaasta tiäremiähen planttua taattaasi
— tuumas faariki.

Kyllä mä vähä tykkäsin, jotta siinä faarin puhees kuulosti niinku
s’olis jotaki epäälly. En pääsny oikee kärryylle, jotta meinaskahan se
niinku sitä takausmiästen saantia vai epäälikhä se mun tiäteellistä
tulevaasuuttani.

— Saattaapas nährä! — sanoon mä. Ja s’oliki hyvin sanottu.

Ja niin mä lährin siitä paikasta paperit pläkkaris kylälle. En meinannu
muuta ku likimmääsis kranniis pyärähtää. Mutta Juha-isäntää ei rookannu
olla kotona ja Ylitaloon Matti-isäntä sattuu olhon kyröllä airanpanos.

Mä lährin sitte oikaashon vainion poikki Larvataloohi ja siäl’oli
isäntä kotona. No se haastoo heti kamarihi, käski emännän keittää
»maisterille» kaffia, vaikk’en mä maisteri ollukkaa, ja rupes kyselöhö
jotta mitä kuuluu.

— No eipä ny nii mitää erinomaasta — puhelin mä niinku pruukathan.

Me soviimma kovasti hyvin isännän kans ja mä alkasin sitte kautta
rantaan viämhä sitä asiaa siihe pulkaariankiälen opintoohi, jokka
mull’on viäläki kesken. Sanoon jo jotta:

— Pitääs täs tulvana kesänä lähtiä sinne karakirkiisien maaha
fonetiikkaa tutkimha ja siinä tarvitaas rahoja.

Sitte tuliki kaffit ja emännäll’oli kovasti suuria ja leveetä
»piaksumpohjia» prikalla.

Mä en oo ikänä nuasta peijakkahan präiskälehistä tykänny, johna telaa
suunsa ja saa leukaperänsä paisuksihin niitä mäihätes. Mutta mikäs
siinä auttoo? Ei passannu kiältääkkää, eikä s’olsi auttanukkaa.
Molempihi kuppiihi piti panna sulamaha ja ottaa »piaksumpohjan»
käthensä.

Onneksi lähti isäntä emännän perhän tuphan ja mun passas pistää korppu
plakkarihi. Olin sitte kovasti pyhiiskelöväni suuta, kun isäntä takaasi
tuli.

— Niin tuata — rupesin mä sitte taas uurestansa sitä asiaani. Jotta
tuata ajattelin, että tuata jos te tulsitte vähä takuumiäheksi — — —.

— Jaa tuata, jotta minäkö niinku tuata niinku takaamaha? — — — sanoo
isäntä ja rupes kovasti rykimhän.

Samas lenti kamarin ovi seljällensä jotta präikähti ja emäntä huuti
jotta:

— Voi herran jutina Juhannes kun paimen tuli kotia juasten jotta
lehm’on puronnu saviprunnihi!

Ja isäntä poukahti pysthy, hairas lakkinsa ja lähti ku ammuttu
juaksemha.

— Mihnä, mihnä? — hätäännyyn mäki. — Mihnä se saviprunni o?

— Voi voi tuata s’oon kahren virstan pääs larvas! Kerkiääkähä se
Juhannes sinne ennenkö se kualoo.

— Juhannesko?

— Ei ku se lehmä!

Mä juaksin peräklasista kattomhan isännän perhän ja kyllä se mennä
pyhkääsi n’ottei olsi luullukkaa sellaasta kyyttiä pääsevän, kun jalaat
viuhtoo ku vyhrinpuut ja tukka aiva oikoosna.

— No jos se tuata vauhtia painaa koko matkan, niin eikhän kerkiäkki
— vakuuttelin mä emännällen ja koitin lohruttaa ku sitä niin kovasti
itketti.

— Viipyykhän se kauan siälä? — kysyyn mä sitte taas emännältä, kun mä
muistin sen asiani.

— Ei suinkha se siältä ainakaa ennen iltaa kotia kerkiä — arveli emäntä.

Kyllä mun pisti vihakseni kun tuan lehmän ny justhin pitiki prunnihi
purota, muttei mun passannu ruveta iltaa orottamhan. Ja kun siin’oli
Esa-Heikkilääne, jonka kans m’oon hyvä tuttu, justhin krannina, niin mä
lährin sen tyä.

Siäl’oli isäntä kotona ja sama trahteeri ku Larvatalooski, mutta
emännälle mä sanoon jotta:

— M’oon ny justhin juanu kaffia tuala Larvataloos ja vatt’on niin
kovasti täynnä, jotta mä en ny paa sulamaha vaikka mikä olis, ee-en.

— Näm’on justhi tuatu Ekki-pakarista jotta n’oon kovast tuarehia ja
hyviä — hoki emäntä. Eikä siinä auttanu laupiahat silimäkkää.

Emäntä tukkii ja tukkii niin kauhian suutta »piaksumpohjaa» jotta oikee
mua raisteli. Vaikka m’olsin kuinka sanonu ja pannu vasthan, niin se
aina vaa jotta:

— No kyllä sitä ny yhren nisunpalan kastaa pitää! Eikä se paljas kaffi
oo mitään hörppiä.

Ja kun min’en ottanu, niin — se pani sen kauhian korpun mun kuppini
päälle!

Kyllä m’olsin tärkiää präiskänny sen »piaksumpohjan» seinähän ja
hyppiny tasapökkää, muttei passannu, ei passannu.

Asialla kun olin.

Mä kastoon, purin ja niälin ku sahajauhoja, mutta lopuuksi sain
pistetyksi pualiskan plakkarihini.

Sitte mä seliitin isännälle niitä pulkaariankiälen opinnoota ja sitä
tipenttiä, että tuata niinku takaamaha — — —.

— Jahah vai takaamaha — innostuu isäntä. S’oon oikee, jotta meistä
taloonpoikaasistaki ihmisistä tuloo oikee tiäremiähiä ja herroja, eikä
vaa aina herrasväjen mukuloosta.

— No min’oon ajatellu sitä samaa, jotta oikee filosofiian tohturiksi mä
meinaasin ja sitä pulkaarian kiältä — — — rupesin mä.

— No s’oon oikee! Ja minä tuun sua takaamaha vaikka kuinka paljo — — —

— Mitäh? — kysyy emäntä kamarin ovelta.

— No tämä maisteri pyytää mua sitä vähä takaamaha — seliitti isäntä.

— Takaamaha? — kysyy emäntä uurestansa ja kattoo mua ku viarasta sikaa
pärinämaas.

— Niin kattokaas emäntä, minä ny suaritan pulkaariankiälen tutkinnot ja
— — —

— No ei ikänä, sanon mä! — kiljaasi emäntä.

— Kuinka niin? — hämmästyyn mä. — No se ny on aivan vissi, jotta mä
pulkaariankiälen tutkintoni suoritan!

— Viis mä sun pulkaarin tutkamista! — karjaasi emäntä. — Mutta meirän
isänt’ ei saakkaa mennä ketää takaamaha, sanon mä ja s’oon tyly tosi se.

— No mutta emäntä, mitä te ny — — — koitin mä.

— Älä ny viitti ruveta täs — — — koitti isäntäki.

— Tuki suus! Ei sull’oo täs taloos mitää rooraamista — huuti emäntä. —
Tyhjänä s’oot taloohi tullu, muistakkos sen?

Ja oli tryykätä isännän pönskähä kiinni.

— No mutta, olkaa ny, älkää ny, mun tähre tappeloho alaakko hyvät
ihmiset — pyytelin minä oikee vesissilmin.

Siitä nousi sellaane melu ja metakka, jotta mä klapsaasin yhres välis
ovesta pihalle.

Jäin portahille seisomhan ja ajatteloho, jotta mitä herrannähköhö tästä
oikee tuloo, kun n’oon nuan hulluuna. Tuvasta kuuluu viälä hyvän aikaa
emännän meluamine, mutta sitte tuli hiljaasta.

Mä kuulin isännän kuiskuttavan emännälle jotta:

— Jokhan se meni?

M’olin ku puulla päähä lyäty. En käsittäny yhtää mitää. Ja kun lährin
kävelhön, niin uuniklasista luurasivat perähäni, eiväkkä enää yhtää
riirellehet.

— Kamaloota ihmisiä! — sanoon ittekseni. Ja mitäs m’olsin voinu muuta
sanuakkaa?

Siit’oli hyvän matkaa Pömpelihin, johna mull’on vähä niinku sukulaasia,
vanhaa haisua, mithän o.

Ja siälä mä en pääsny oikee reirhu alkuhunkaa ku Pömpelin Antti-faari
sanoo heti jotta:

— Kyllä s’oon turhaa kuule sun siitä sen enempää puhua — — —.

— No kirjoottakaa sitte tuaho nimennä — ilostuun mä. — On se veri vettä
vetelämpi niinku sanothan.

— Ooksä hullu?

— Mäkö hullu? — kysyyn mä. Kuinka niin voitta luulla? Mä kun oon kohta
viisaustiätheen ja filosofiian maisteri?

Suaraan sanoen, Pömpelin Antti-faari oli niin epäkohtelijas ja puhuu
niin kamalasti ja loukkaavasti, jotta jos en m’olsi heti poistunu, niin
m’olsin pian menettäny ittekunniootuksen ja luottamuksen itteheni.

Niin kamaloota se musta puhuu ja mun pulkaariankiälen opinnoostani.

Mä kuljin sitte viälä mones paikas. Olin siinä Isoos-Kaapooski, jok’on
pitäjän rikkahin taloo, ja joh’on rahaa ku tuahta n’otta alimmaaset
arkun pohjalla mätänöö.

Ja siälä mä ny vasta imhen kuulin!

Sellaasen, jottei sitä tiärä koko pitäjäs kukaa muu ku mä. Ajatelkaa,
kuulkaa, kun se Isoo-Kaappoo on köyhä ku kirkonrotta!

Koko pitäjes luuloo ja pitää sitä oikee upporikkahana, oikiana
rahapiruna — eikä sill’oo äijäparaalla puupenniä! Puhuras on ku nualtu
lusikka.

— Herrenjee! — Vai ootta te niin köyhä? — pääsi multa poikaparaalta,
kun se oikee seliitti köyhyyttänsä. Oikee se itki.

— Kuinka t’ootta niin köyhä, kun teill’on 7 hevoosta ja se vanha salvia
kahreksas, neljättäkymmentä lehmää kytkyellä ja näin suuri taloo?

— Velkana kaikki, velkana kaikki — hoki Isoo-Kaappoo. Jos ihmiset
tiätääsivät mun velkani, niin ei rikkahaksi Kaapooksi haukutaasi. —
Kuka tiätää, vaikka vaivaastaloohi kualis —.

Kyllä mun tuli surko sitä rikasta Kaappoja. Mä sanoonki jotta:

— Kumma ku t’ett’oo jo kuallu?

— Sanos muuta! Sitä mäki oon ajatellu, jotta kuinka kauan mua täälä
piinathan — — —

Ja vaikk’ei mun olsi kuinkaa passannu, niin aina m’oon pruukannu
köyhille ja vaivaasille jotaki antaa. Olsin antanu Isoolle-Kaapoollekki
vaikka koko markan, muttei mull’ ollu. Ei ollu ku yks ainua Fennian
paperossi looran pohjas. Mun teki kovasti ittekki miäli, mutta tarittin
kumminki sitä. Se otti sen ja pyyti mua viälä kraapaasta siihe
valkiaki, mutta itte se kyllä veteli. Kovasti se kiitteli ja kehahteli
jotta:

— Kylläpäs sinä poltat fiiniä paperossia.

Niin liikutettu m’olin, jotta aiva pakkas veret munki silmihi.

Ja ennenkö mä iltäyästä kotia kerkesin, niin m’olin travannu syämätä
koko pitäjähän päästä päähä, eikä yhtäkää takausmiähen nimiä ollu
paperihini tullu.

Mä tein sen merkillisen havaannon, että jos ei lehm’ ollu puronnu
prunnihin, niin oli taloos häjy emäntä ja hyvä isäntä, elikkä oli
isäntä jo maksanu niin paljo takauksia, jotta s’oli päättäny ennen
hirttää ittensä elävältä ku enää ketää rikasta ja luatettavaa miästä
elikkä lupaavaa tiäremiästä, pappia eli puuställiä taata. N’oon
kuulemma kaikki samallaasia. Yks hyvä tuttava lupas vissisti tulla
takaamaha, mutta vasta tulvana vuanna, ku se ensin näköö, joutuuko se
maksamha yhren toisen takauksen.

Ja ne, joonka ei ollu näin hullusti asiat, mutta muutoon hyväs
toimhentulos ja jota ihmiset pitivät rikkahina — niin ajatelkaa!

Kun oikee keskusteltihin ja värteerattihin niiren raha-asiat, niin
n’oli kaikki köyhempiä ja kovemmas rahantarpehes kun mä, joka kuljin
vain takausmiähiä kyselemäs!

Niillä ny oli niin kiriät ja surkiat raha-asiat n’otta aiva mua
pyärrytti ja peljätti, kuinka niiren käyrähänkää.

Mä sanoonki joillekki jotta:

— Parasta ny on isännät ku te heti teettä laihnan pankkihi ja mä tuun
teitä takaamaha.

Harvas vain oli sellaasia rehellisiä sivistymättömiä ihmisiä, oikeeta
moukkia, jokka sanoovat suaraa, jotta mä muka en ikänä velkaani
maksaasi!

Mä tulin kotia vähä totisen näköösenä.

— No mitäs kuuluu poikani opintomatkalta? — kysyy faari. — Löikkö
pahoon nenäs takkakivhen?

— Voi rakas faari ja muari. Löin! Löin joka taloos n’otta silmis sätii!
— ja itku pillahti.

— Sepä hyvä! — ihastuu faari. — Keitäs muari ny poijalle kaffit. S’oon
kovasti viisastunu.

— Mutta mistä mä saan rahaa lopettaakseni ne pulkaariankiälen opinnot,
ku kukaa ei tuu takaamahan?

— No älä sure poikani — sanoo faari. — Mulla ja muarill’ on arkun
pohjalla viälä kärpännahkoja. Saat ne!

— Mutta mistäs mä saan takausmiähet? —

— Takaa itte! Sehän on kaikista vissiintä. Ittehän hyvä miäs ittensä
takaa.

Mä kirjootin faarille velkakirjan ja merkittin itteni molemmiksi
takausmiähiksi. Ja rahat nousi ku konttuurista! — — —

Jokos uskot sanan päälle, jotta lyä nenäs takkakivhen?

Siitä viisastuu!




NÄLKÄSILMÄ-SUUTARI.


Oottako kuullu siitä nälkäsilmä suutarista puhuttavan?

Mä en pahaa pruukaa ihmisistä puhua, mutta tua suutaripakana teki
sellaasen kölöntyän vanhallen akallen, jott’ei tuallaast’oo ennen nähty
ei kuultu.

Kun senkin pikipeukalo ryäväs leskiakan kryytimaasta ruakamullan ja
vei oman klasinsa ala. Ei jääny sen vanhan lesken maaha ku kuarittuja
mulkkerokiviä, alunasavia ja hiataa.

Eikä se vanha leski voinu muuta ku itkiä suutarin häjyyttä.

Ja niin on asiat, jotta sillä suutarill’ on kirjootettu laki
pualellansa, joka sanoo, jotta tämä ittensä elättävä suutari saa
kraapia kaiken ruakamullan köyhän leskiakan ainuasta pärinämaasta, jos
vain tahtoo ja ilkiää, kun kerran maa on suutarin oma.

Ja tämä suutari tahtoo ja ilikes.

— Knääkähtäkhön vanha ämmä siihe paikkahan! — Mitä se mua huiskuttaa,
hampahitoon akka! — ajatteli se syntinen suutari, joka kans meinaa
taivahasen päästä.

Ja veti ja kärräs lesken ruakamullan omallen maallensa.

Mutta vääryys ei vesoo.

Ihmisten tuli surku sitä leskiä. Taloonisännät ja krannit toivat
omasta maastansa monta kuarmaa parasta laia ruakamultaa sen lesken
paljahasehen kryytimaahan. Toivat sontaaki ja hyvää sontaa toivakki. Ja
pikkulapset kans auttoovat sitä vanhaa hyvää mummua. Ne toivat heti ku
löytivät tiältä ja kujilta valmista lantaa tikuulla sille mummalle ja
ahkerasti ittekki kulkivat auttamas mummaa lannoottamha pärnämaata.

Ja mumma kiitteli ja sanoo jotta:

— On niitä viälä hyviäki ihmisiä!

Ja lasten oli niin hyvä olla, jott’ei n’olsi muuta ku aina vai
lannoottanehet mumman maata.

Ja mumman maa tuli niin hyvähän voimahan ja menestyy niin kovasti
hyvin, jotta se sai kauhian paljo pärinöötä.

Mutta sen häjyn nälkäsilmäsuutarin maa oli kun noiruttu. Vaikka se
penkoo ja möyrästi pärnämaatansa pyhinäki ja oppipoijan piti paljahin
käsin lannoottaa maata, niin ei sittekkää kasvanu muuta ku pilliääsiä
ja karriaasia.

Maa piti kuivaa koko kesän. Pärnänvarret olivat rutuusia ja huanoja. Ja
sitte tuli nilviääsiä ja karvamatoja, jokka söivät pärnänlehret ylähä.

Ja oli kun koko luamakuntaki olis ollu sitä häjyä suutaria vastahan,
kun s’oli niin häjy sille mummalle.

Oikeen s’oli kamalaa kattuakki kun saret tuli. Aina tuli sellaanen
ukonpysty, jotta suutarin maahan ei puronnu nokkuakaa, mutta mumman
maan kasteli.

Ja kylän kissikki kulkivat yän aikhan pahanteos sen suutarin maalla.

Ne juaksivat matalana maantiän poikki ja airanviärtä suutarin
pärnämaahan. Siälä ne kuapii ja kraapii ja pengasti niinkun häjylääset,
n’otta siämenperunat oli aina ylähällä kun suutari huamaatti.

Ja suutari manas ja pärmänttäs niinku vain suutari saattaa ja taitaa.
Eikä saanu yhtää pärinää syksyllä maastansa. Kyllä suutari ny katuu
katkerasti pahuuttansa, mutta omiansa sillen, mitäs oli niin häjy.




YLISTARON ISÄNNÄN TÄMMI.


Oottako kuullu kuinka Ylistaros täs hiljan annettihin tämmi yhrelle
isännälle?

Niinku te tiärättä, niin ny erootethan joka pitäjäs torpparia ja
mökkilääsiä ittenääseksi n’otta pritaa, niinku teuvalaane sanoo.

Ylistaros s’oonki yleensä menny hyvin ja mukavasti. Isännät eivät oo
pannehet vastahan ja hinnoostaki on helposti sovittu. Torppari on
hommannu litran pontikkaa, s’oon yhtehöösesti ryypätty, vähä laulettu
päälle ja sillä hyvä.

Mutta oli siälä yks isäntä, joka rupes panhon vastahan. Torppari
ilmootti asian lautamiähelle ja lautamiäs lähti kahren viarahanmiähen
kans lukhon kovaa hopiaa sille isännälle, anthon tämmiä.

Ne tulooki noukkapystyä perätyste kujaa pitkin taloohi ja emäntä sattuu
uuniklasista äkkäämähän. Sekös huuti isännälle jotta:

— Sussiunakkoho tänne tuloo lautamiäs kahren miähen kans!

Isäntä hyppäs kans kattomhan jotta:

— Voi piihana sen tähre!

Hairas pärinäkellarin luukun auki, sukaasi piänintä kakaraa päähä ja
hyppäs kellarihi.

Sitä kersaa se löi sitä varte, jotta se tiätääs pitää suunsa kiinni,
jos kysytähän. Ei se sitä keriinny sille kersalle sanua, mutta se
ymmärti sen siitä mällistä.

Kellaris sattuu sille vähä vahinkojaki, ku kaatuu emännän maitofati
niskahan ja voipyttyki meni silmällensä multaha. Mutta mitäs siitä.

Lautamiäs tuli miähinensä, mutta emäntä huuti jo oves jotta:

— Ei isäntää oo kotona. S’oon mettäs rankakuarmaa hakemas.

Ja sen hyvän kans sai lautamiäs lähtiä. Mutta lupas pian tulla toiste.

Siitä nousi kova funteeri taloos, jotta pitääkö isännän lähtiä joka
päivä Koppeloho päiväkuntaha vai istua loppu talvi kellaris, jottei
lautamiäs rookaasi sitä tämmin kans.

Mutta mitäs ollakkaa, niin ei kulunu ku kaks päivää, ku lautamiäs
paukahti taas taloon pihalle viarasten miästen kans.

Isännän ahristi juaksujalkaa tallihin, ja ovi kiinni, muttei saanu
hakaha.

Lautamiäs havaatti sen ja lähti perähän.

Isännälle tuli hätä kätehe. Se aukaasi tallinluukun ja rupes tukkimhan
sen kautta pihalle.

Mutta tarttuuki vattasta kiinni.

Lautamiäs aukaasi oven ja hyvän aikaa ettii ympärinsä, ennenkö se
havaatti isännän jalaat ja piaksut.

Viarahat miähet vetivät kumpikin isäntää sääristä, mutta s’oli tarttunu
niin lujaha, jotta sit’ei saatu irti.

— No mitäs siinä! — tuumas lautamiäs. — Lujethan sille tämmi, mutta
oikialta pualen.

Ja menivät tunkiolle.

Lautamiäs luki paperista kirkkahalla äänellä sontaluukkuhu
tarttunehelle isännälle jotta:

— Täten kuttuthan ja haastethan —

Ja viarahat miähet toristivat jotta tämmi tuli laillisesti annetuksi ja
vastapläsiä lujetuksi, niinku laki määrää.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 67948 ***