*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61049 ***

KRUUNUNTORPPARI

Kuvaus kiveliöstä


Kirj.

VÄINÖ KATAJA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.




1.


Vallesmannin virkahuoneessa puhelee kaksi miestä. Vallesmanni on vanha
mies, ja vanha on hänen vieraansakin, Romakkaniemen Jooseppi,
uudistalokas kaukana olevan Moinajärven rannalta.

Kevätkeliä hyväkseen käyttäen on Jooseppi lähtenyt nimismiehen
puheille tiedustamaan, mitä alkaa kuulua Romakkaniemen uudistalon
perinnöksihaku-hommasta.

Hyvät tuttavat ovat vanha nimismies ja Romakkaniemen Jooseppi. Kunnon
mieheksi on nimismies Joosepin tuntenut ja senvuoksi pitääkin häntä
hyvänä vieraana. Ja kannattaakin pitää. Ei ole ollut Joosepin tapana
tyhjänä kirkolle saapua yksinäisen järvensä rannalta. Aina on tuomista
ollut. Milloin metsälintua laukku pullollaan, milloin säkillinen
järvisiikaa, milloin mitäkin. Ja kun nimismiehen tuli lähteä
Moinajärvelle pitämään kruununkatselimista uudistalolla, oli silloin
aina Jooseppi veneineen vastassa Alpaslahden rannalla, johon
rantamailta tuleva polku päättyi. Viime kesänä oli viimeinen katselmus
pidetty, ja siinä oli käynyt selville, että talo oli kaikin puolin
siinä kunnossa, että siitä voi täyden veron maksaa ja että talon voi
perinnöksi lunastaa.

Siitä he nyt puhelevat, ja hyviä uutisia on nimismiehellä Joosepille
annettavana. Tyytyväisenä ja hyvillään kuuntelee Jooseppi nimismiehen
puhetta. Hänen toivonsa alkaa siis nyt vihdoinkin täyttyä hänen
saadessaan talonsa perintötaloksi. Siihen hän on pyrkinyt ja sitä
varten työtä tehnyt koko elämänsä ajan. Monta kymmentä vuotta on
kulunut, ennenkuin lyömättömään kiveliöön on talo tullut. Sitkeästi on
siinä Jooseppi työtä tehnyt ja toivonut. Joko sitten nyt nuoruuden
toivo alkaisi toteutua? Ei ole köyhän miehen helppo elää kaukana
kiveliössä, johon ei mikään tie vie. Ei sinne synny talo touhulla ja
suupieksämällä. Sitkeää, äänetöntä työtä siihen tarvitaan.

Ja kun Jooseppi nyt palauttaa muistiinsa menneet vuosikymmenet,
tuntuvat ne kuluneen kuin virranjuoksu. Nuorena, vastanaineena miehenä
hän rupesi Moinajärven rannalle kruunun asukkaaksi ja talon oli nyt
siihen korkean Romakkaniemen juurelle tehnyt.

Mutta miehen näköinen onkin vielä Jooseppi. Kun hän siinä istuu
nimismiehen virkapöydän päässä, näyttävät hartiat pöydän levyisiltä.
Leveät, vankat kämmenet hyväilevät harmajaa partaa, ja sinisistä
silmistä loistaa melkein lapsellinen ilo. Hän onkin ollut nuorena komea
mies ja voimastaan kuuluisa, vankin isävainajansa kuudesta pojasta.
Mutta nyt on jo paras voima kulunut kiviä vääntäessä ja vartalon
notkeus kangistunut niityn raivauksessa. Mutta helpompien päivien ja
huolettoman elämän toivo virkistää nyt häntä, ja vähä väliä ilmestyy
hänen kasvoilleen päiväpaisteinen hymy.

"Joko häntä sitten saanee vähän huolettomammat päivät?" arvelee hän
vielä vakuudeksi.

"Jo sinä nyt tarvitsetkin. Vanhaksi alat jo tulla ja koko ikäsi olet
raatanut kuin karhu. Ei sinne vain joka mies olisi taloa tehnyt. Eipä
ole muihin Moinajärven niemiin asukasta tullut, vaikka maita olisi..."

"Eipä taida tämä nykyinen polvi... se ei luota maatyöhön, vaan pyrkii
rahallisiin ansioihin."

"Kuinka ne sinun poikasi...?"

"Samanlaisia ovat kuin muutkin nuoret miehet. Puulaakin töissä kulkevat
kesät, talvet. Eikä näytä olevan apua sanomisesta."

"Jaa, jaa... siinä se on..."

"Ahtaallehan se ottaa elämän joskus kiveliön asukkaalla, niinkuin
minullakin. Kun joutuu tiettömien korpien taakse kauas ihmisten
ilmoilta, ottaa joskus lujalle. On siinä ollut monta mustaa päivää
minullakin, kun lapset olivat pieniä..."

"Sen ymmärrän..."

"Vallesmanni sen ymmärtää ja on nähnyt siksi monta kertaa meidänkin
elämämme..."

"Paljon kurjempia paikkoja on tässä pitäjässä muita. Romakkaniemi on
parhaiten hoidettu kruunun uudistalo koko pitäjässä..."

Jooseppi hymähti nimismiehen kiitoksesta.

"Jos pojat olisivat alkaneet tehdä työtä siinä, niinkuin uskoin, kun
vielä olivat pieniä, niin pian me olisimme siitä tehneet hyvän talon.
Paljon olisi vielä korpia ja lihavia ojanvarsia, joihin saisi
niittyä... Mutta ei käy enää minultakaan työnteko niinkuin ennen...
Mutta jos nyt käy niinkuin vallesmanni sanoo..."

"Ettäkö perintötaloksi...?"

"Niinpä vain."

"No varmaa se on... Perintökirja on jo minun takanani..."

Jooseppi hämmästyi sanattomaksi. Tuo vallesmanni oli aina pitänyt hänen
puoltaan. Hän tuli niin hyvilleen, että teki mieli mennä vallesmannia
kaulasta kiittämään.

Hetken mietittyään arveli Jooseppi: -- Se ei olekaan enää kruunu
isäntänä sitten.

Se lause lähti sydämen pohjasta, jossa vuosikymmeniä oli vartonut
ilmoille päästäkseen ja nyt pääsi ja helpotti niin, että Joosepista
tuntui kuin olisi äkkiä nuortunut.

"No enpä minä olisi uskonut!"

Hän naureskeli, ja silmissä loisti lapsen ilo.

"Kyllä minä vielä kaikki vallesmannin hyvät työt muistan... jahka tästä
pääsen omaksi isännäksi ja saan velat maksetuksi."

Nimismies selaili papereitaan.

"Täällä ne ovat Romakkaniemen uudistalon paperit kaikki... tässä on se
ensimmäinen päätös, jossa tila päätettiin perustettavaksi... täällä
ovat sitten katselmuspöytäkirjat ynnä muut... ja kiinnekirja täällä
lukon takana."

Nimismies otti avainkimpun taskustaan ja sanoi:

"Saat katsella itsekin."

Hän veti esiin pöytälaatikosta paperiarkin.

"Tässä se on. Jooseppi Pekanpoika Honkasaajo eli Romakkaniemi..."

Jooseppi nousi katsomaan ja näki, että siinä oli hänen nimensä ja
senaatin sinetti ja koreita nimiä.

"Vai tuo se nyt on. Eipä ole kovinkaan iso."

Nimismies hymähti.

"Ei se iso ole, mutta iso on sillä merkitys."

"Joo. Monta palavaa on tuon paperin takia tehty. Tiennevätkö herrat,
kuinka lujassa se on ollut?"

"Tuskinpa sitä ajattelevat -- eivätkä he yleensä ajattele semmoisia."

"Ei kummakaan. Helpolla kun aina ovat."

Nimismies katseli ulos ja väliin Jooseppia, joka siinä hyvillä mielin
puheli. Olisi ollut sanottava vielä Joosepille yksi asia, mutta ei
hennonnut häiritä hänen hyvää mieltään. Saattaapa sen sanoa toistekin,
ajatteli hän.

Mutta Jooseppi ei huomannut, että nimismies istui omissa mietteissään
ja ikäänkuin säälien katseli häntä. Hän vain hyvillä mielin jaaritteli.

"No nyt minä saan asua kuin kotonani ainakin", tuumaili hän. "Eikä
taida enää vallesmannikaan käydä katselmuksia pitämässä?"

"Ei käy enää. Nyt saat tästä puolin itse purkaa ja rakentaa ja raivata
niittyä ja tehdä peltoa."

Yhä paremmalle tuulelle Jooseppi tuli sitä mukaa kuin ehti asiaa
mielessään hautoa. Romakkaniemen uudistalossa oli hyvää metsää, jota
Jooseppi oli hoitanut kuin silmäteräänsä, toivoen sitten saavansa sen
myydä, kun talo lunastettaisiin perintötilaksi. Hän oli rakennuksiinkin
käyttänyt huonompaa metsää ja säästänyt parhaat männiköt. Sitä
säästömetsää vastaan hän oli tukkiyhtiöltä ottanut lainaa, jotta
pikemmin saisi talonsa valmiiseen kuntoon. Sen tiesi nimismieskin,
mutta tiesi myöskin erään toisen asian, joka koski Romakkaniemen
metsää, mutta jota ei nyt tahtonut Joosepille sanoa.

Mutta Jooseppi jutteli:

"Ja niin minä olen päättänyt -- ja semmoinen on Leenankin mieli --
ettei myydä kuin sen verran, että puulaakin velka saadaan maksetuksi.
Loppu kasvakoon, kun ei ole muuta välttämätöntä tarvetta."

"Niin vainkin", sanoi nimismies hajamielisesti. "Kuinka Leena nyt voi?"

Jooseppi muuttui vakavaksi.

"Ei sen Leenan asiat ole oikein hyvin. Kun nuorin poika hukkui, niin
siitä asti on näin kevätaikoina tinkinyt höperöimään. Ja uskon asioita
sotkee joukkoon. Ei näy kirjastakaan saavan apua. öisin pelkää
kuolevansa... ja muuten murehtii kaikista asioista. Mutta kyllä minä
luulen, että kun kuulee, että jo on meillä kiinteet taloon, niin
ilostuu ja ehkä alkaa parata."

"Joo, joo."

Nimismies näytti miettivän jotakin muuta.

"Taitaa olla Joosepilla hyvääkin metsää?" hän sitten kysyi.

"On sitä siihen säästämällä vähin karttunut, kun parhaat puut olen
jättänyt kaatamatta. Ja onhan nähnyt vallesmannikin, että pirtin
hirretkin ovat aivan honkaa ja vikanaista aihkia..."

"Joo, niinpä vain."

Mutta sitten näytti nimismies muistavan jotakin tähdellisempää.

"En ollut muistaakaan... en ollut muistaakaan", puheli hän ja rupesi
selailemaan papereitaan.

Jooseppi alkoi jo epäillä, että eihän vain liene siellä joku paha
paperi hänelle, mutta kun muisti, ettei ollut muita velkoja kuin
puulaakiin, niin rauhoittui.

"Sinne päin pitäjää tulee nyt ensi kesänä maanmittaritöitä. Kruununmaat
tulevat kaikki mitattaviksi, kaikki kiveliötkin siellä Moinajärvenkin
ympäristöllä..."

"Soo, soo..."

"Joo. Sinne tulee hyvää ansiota, sillä maanmittarit tarvitsevat
rivakoita, sitkeitä miehiä työhönsä. Saisit siellä jo ilmoitella
nuorille miehille... omille pojillesikin. Ja työtä riittää koko ensi
kesän ja ehkä vielä tulevankin."

"No jopa kuulen! Milloinkahan alkavat?"

"Hyvin luultavaa, että työ alkaa heti järven auettua."

Jooseppi näkyi miettivän.

"Vaan on siinä mittaamista ja hakkaamista ennenkuin on Moinakiveliökin
linjoitettu. Paljonkohan maksavat palkkaa... jos tulisi asiasta
puhetta..."

"Hyvät palkat... sen minä voin vakuuttaa, mutta raskasta onkin työ."

Nuorempana oli Jooseppikin kerran kaksi ollut maanmittarin työssä.

"No on se... ei se nyt juuri _työtä_ ole", arveli hän.

Hetken kuluttua jatkoi nimismies mietteitään.

"Ja siinä teidän talossanne sopii maanmittarien asua, kun työt
suurimmaksi osaksi tulevat Moinajärven ympäristölle. Siinähän on teillä
huoneita juuri kyllä, ja aina siinä rahaäyrin saatte vaivastanne
tekin."

"No jos tyytynevät... On siihen jonkun kerran metsäherrakin yöksi
jäänyt ja vallesmannikin, he, he..."

"Oojaa... Saavat kiittää, kun pääsevät erämaassa semmoiseen siistiin
paikkaan, sen minä takaan."

"No, saattelee siinä jo ruokaansa syödä!" kehahti Jooseppikin,
nimismiehen kiitoksesta yltyneenä.

       *       *       *       *       *

Kotiaan päin, Moinajärven rannalle, johon kirkonkylästä on alun
kuudetta penikulmaa, hiihtelee Jooseppi, Romakkaniemen isäntä. Keveästi
hiihtää vielä vanha, vaivaantunut mies, ja tanakasti jalka liikkuu,
käsi sauvaa työntää.

Puoliyön aikaan on Jooseppi noussut suksilleen ja oikaissut suoraan
kirkonkylästä asumatonta takalistoa kohden. Saatuaan pienet ostoksensa
sullotuksi laukkuunsa ja nimismiestä puhuteltuaan hän on hyvillä mielin
lähtenyt taipaleelle. Lyhyt on jo Pohjolan keväinen yö. Taivaan
talvinen pimeä on tiessään, ja illan ja aamun vinkat jo iskevät silmää
toisilleen. Ei yö enää yöltä tunnu, vaikka hämy vielä metsillä öitänsä
viettää.

Talollisten rajalinjoja noudattaen Jooseppi hiihtelee hankea pitkin,
jonka yökylmä on kovettanut suksenkantavaksi. Ensimmäisen vastaleen
päälle kun on työntänyt, helpponee kulku, ja loivassa myötäleessä
luistavat sukset kuin olisi rasvaa alla. Hämyn vuoksi ei vielä erota
muuta kuin metsän puut ja talvisen taivaan... Jooseppi vaipuu omiin
ajatuksiinsa. Tie on tuttu, ennen moneen kertaan hiihdetty; tuttuja
ovat myös maat ja vaarat, eikä öinen hämy hidastuta hänen hiihtoaan.
Mutta Jooseppi ei muista näin hauskoissa mietteissä ennen hiihtäneensä.
Oli ollut joitakuita retkiä, jotka varsinkin olivat mieleen painuneet.
Silloinkin kun talviyönä joutui kirkonkylään lääkärin neuvoja kysymään,
kun nuorin lapsi syntyi... Ja monena pitkänä vuotena, jona leipä
jouluksi loppui ja avuton väkensä täytyi turvatta kotia jättää...

Mutta ne olivat jo ohi ne vuodet, ja sitkeän työn hedelmä alkoi kypsyä.
Täysiä olivat jo lapset ja terveitä... nuorin, vaivainen, hukkui...
Ollapa Leenakin vielä terve... niinkuin nuorena naimisiin mennessä!
Talo nyt valmiina, omana! Perintökirja, keisarin käskystä annettu,
valmiina! Ei muuta enää kuin kirjoihin vain merkitään, että
Romakkaniemen perintötalo nro 12 Viojärven kylässä. Niin sanoi
vallesmanni, paras herra maan päällä...

Jooseppia nauratti ajatellessa, kuinka hyvä vanha vallesmanni oli
ollut. Neuvonut oli ja kehoittanut, että "tee sinä se ja se, niin pian
olet oma isäntäsi..."

Jos sattuisi nyt metsälle hyvä hinta, niin pian saisi jonkun verran
päälle puulaakin velasta, että kykenisi palkkaamaan niityn raivaajia.

Yö alkoi valkenemistaan valjeta, raitis keväinen yö muuttui
kirkassilmäiseksi aamuksi. Kun Jooseppi metsän peitosta päästi suksensa
myötälettä alas jyrkkärantaiselle metsäjärvelle, hohti jo idän
taivaanrannalla hopeista vinkkaa, varhaisen aamun tuloa ennustaen.
Häntä auttoi myötäleen antama vauhti järven poikki, ja toiselta
rannalta alkoi kohota laaja metsäinen kukkula, jonka poikki oli hakattu
kruunun rajalinja...

Jooseppi suuntasi nyt hiihtoaan pohjoista kohden, kun tiesi siellä
olevan tasaisempia maita ja siten pikemmin ehtivänsä Ruokojärvelle,
jonka rannalla oli uudistalo. Sinne aikoi ehtiä ennenkuin päivä alkaisi
lämmittää ja huove pudottaa. Siinä keskipäivän ajan levähtäisi.

Niin hän oli tehnyt tullessaan, ja talossa oli käsketty käydä
palatessakin.

Hyvillä mielin Jooseppi mietiskeli:

-- Taitaa sillä olla Ruokojärven Juhanilla omat hommansa... niinpäin
olen ollut ymmärtävinäni. Kumpaa tytärtä tuumannee, Liinuako vai
Kreetaa? Sinne meille on hiihtänyt tässä joulun pyhinäkin, ja mitäpä
varten minua olisi tarvinnut niin hyvitellä ja käskeä käymään, kun muut
jo ennen ehtivät? Ja jos oikein sanon, niin enpä parempaa vävyä
haluakaan. Työtyrimpi on kuin minun poikani ja käsistään tekevä. Uutta
navettaa nytkin oli salvamassa, ja nurkka näkyi nousseen suoraan kuin
jouhimänty ja salvos oli tiivis ja siisti. Talon mies on ja
maatyöntekijä. Sellaiset ne kiveliön miehiä ovatkin... ja
säästäväinen...

-- Ja hätäkös nyt on! Jos tahtonee Juhani, niin tulkoon milloin tahtoo
meille ja käykööt vihille. Kumpaako miettinee, Liinuako vai Kreetaa...
Olisi hauskaakin saada vereksiä voimia taloon, kun omat pojat huippivat
kesäkaudet tukkitöissä ja talvet omissa hommissaan ja itselleen
keräävät. Sopiipa siihen nyt tullakin... perintötalo, josta työnteolla
tulee vielä vankka talo, joka elättää väkensä reimasti. Mitä
sanonevatkaan Ruokojärvessä, kun kuulevat, että jo on perintökirja
annettu!

Jo oli Jooseppi miettiessään lykkinyt lylyään pitkin kruunun rajalinjaa
niin kauas, että alkoi näkyä korkean Viovaaran huippu oikealta. Hän
hiihteli nyt Viovaaraa kohden, aikoen sen etelänpuolisen paljukan
kautta pyrkiä yli.

Kun hän ehti vaaran kylkeen ja nousi päällemmäksi, läikähti kultaista
aamuauringon valoa häntä vastaan, ja koko siintävä, kaukainen avaruus
leimahti kuin kirkkaaseen liekkiin. Valoa tulvi tulvimalla asumattoman
kiveliön hiljaa herääviin keväisiin metsiin. Hän näki auringon kohoavan
kahden suuren lumilakisen kukkulan välistä kirkkaankellertävänä ja
valojen kultaavan valkopää-huippuja.

Kun hän ehti paljukan laelle, mistä emävaaran korkein huippu alkoi
kohota, levisi hänen nähtäväkseen suuri ja ihana jättiläiserämaa. Niin
kauas kuin silmä kantoi, välkkyivät lumiset vaarain laet kuin kullatut
kuvut aamukirkkaan auringon huikaisevassa valossa. Alempana vaarain
kupeilla pohotti vielä varjossa olevia metsiä, joiden latvoihin vain
päivän säteet osuivat. Näkyi järviä, luikerteli valkoisena,
polveilevana juovana metsäjoki, joka toisesta järvestä lähtien kierteli
vaarojen juuritse ja koskena kohisi alempana olevaan järveen. Mutta
Viovaaran alta sopi jo näkymään rasian muotoinen Ruokojärvi ja
pienoinen talo sen korkealta rannalta. Se oli ainoa talo tässä
kiveliössä, ja siihen päästyään oli Jooseppi hiihtänyt puoli matkaa.

Nyt hän saattoi jo nähdä kauemmaskin pohjoiseen, jossa päin vaarat
näyttivät korkeammilta. Penikulmia laajana pohotti sieltä Moinakiveliö,
ääretön erämaa, jonka keskeltä kohosi muita korkeampi kukkula,
Moinatunturi.

Sen tunturin takana oli Moinajärvi, jonka rannalla Romakkaniemen talo
oli.

Jooseppi korjaili varpaallista, laski laukun hangelle ja aikoi siinä
panna piippuunsa. Paljukalle sopivat jo päivän säteet lämmittämään,
eikä hänellä enää ollut Ruokojärvelle kuin pieni huraus vain,
myötämaata järvelle asti.

Suuri on Jumalan luonto, ja suurin on kevät, joka ajaa pimeyden pois!
Voi sentään kuinka oli maailmaa pitkälti ja kaunista... oli somia
järviä, joiden rannoilla huurteiset lepät kimaltelivat ja sulivat
paljaiksi sitä mukaa kuin päivä ehti lämmittää.

Jooseppi tunsi lapsen iloa mielessään. Ja vaikka hän oli hiihtänyt
nopeammin kuin ennen, ei hän tuntenut vielä minkäänlaista väsymystä.
Oliko sitten hänen hyvä mielensä vaiko keväthangen liukas keli hänen
voimiaan lisäämässä? Ollapa, että hän vielä olisi nuori... ollapa sillä
iällä, kun yöpyi Moinajärven rannalle ja näki sen unen! Hän työntäisi
vieläkin, kiertäisi koko Ruokojärven ja hiihtäisi suoraa Moinakiveliötä
kohden... ja vielä ehtisi kotia ennenkuin huove alkaisi punottaa.

Mutta ei ole enää uskallusta yksin niin pitkälle taipaleelle painua...
jos päivempänä aurinko alkaisi hyvinkin hankea pehmittää.

Tuli ajatelleeksi tuota Ruokojärven väkeäkin. Yksiin aikoihin he olivat
Heikin, Ruokojärven isännän, kanssa taloa tänne kiveliöön alkaneet
hommata. Mutta ei ollut Heikistä kiveliöön eläjäksi. Liian hoikka oli
varsi, pehmeä käsi ja kuinka lie ollut tervekään. Kituvaa oli elämä
aina ollut, ja hätä ja puute ainainen... Ei ollut saanut Heikki parka
isoja toimeen, ja jollei olisi ollut vaimon perintöä, niin tuskin olisi
takkaansa tulta koskaan sytyttänyt. Järven rannoilta otti heinän kuin
läjästä kolmelle lehmälleen, mutta sen isommaksi ei ollut taloa saanut.

Ei ollut oikein maahenkeä, arveli Jooseppi. Laiskaksi ei voinut Heikkiä
sanoa. Käsistään teki talvikaudet rekiä ja risloja, keväiset pitkät
päivät naputteli veneitä ja niitä rantalaisille myi... Ja hyvänhän sai
hinnan, kun rantamailla ei ollut semmoista reki- eikä veneseppää. Mutta
kun jauhotavara oli aina ostossa, jäivät sinne komeat rahat, eikä
taloon mitään uudistusta liiennyt. Peltoakaan ei ollut kuin neljäsosa
mitä Romakkaniemessä, ja sekin huonosti viljeltyä. Jooseppi tiesi, että
Heikille oli jo monet kerrat annettu muistutuksia, että ellei alkaisi
paremmin taloa asua, niin... Nimismies oli Joosepille niin sanonut.

Tyhjin käsin oli hänkin, Jooseppi, aloittanut. Eipä ollut paljoa muuta
kuin puhtaat kämmenet ja kirves, kun Romakkaniemeen maihin nousi ja
kalamiesten saunassa ensi vuoden asui, talvenkin...

Mutta ei käynyt Heikkiä yksin syyttäminen, vaikka toimettomaksi
Jooseppi hänet arveli. Kovaa olivat kokeneet. Lapsistakin oli ollut
murhetta. Tyttäristä varsinkin. Joutuivat rantamaille palvelukseen,
siitä menivät ompelijan oppiin -- ja köyhäinhoidossa ovat nyt
molemmat... äpärälapsia viis' kuus' kummallakin... kuinka käynee
nuorimmallekaan, Marille, joka on pappilaan piiaksi mennyt..

Jooseppi alkoi köyttää laukkua selkäänsä, piipun vielä savutessa
hampaissa. Silmäili sinne päin, josta oli tullut, ja täältä korkealta
Viovaaran paljukalta näki jylhän kukkulaisen erämaan välkkyvän, --
nousevan auringon valossa. Sieltä siinsi Jyppyrä, jonka korkeinta
huippua peitti sakea männikkö ja jonka hän oli sivuuttanut, tännempää
pohotti Ehovaaran valkoinen laki, jonka huippu oli alaston ja sileä. Ei
rantamaillekaan päin silmä nähnyt asuttuja tienoita.

Hän kopisti piipusta tuhat, pisti sen taskuunsa ja lykkäsi hiljaiseen
vauhtiin, jyrkimpiä rinteitä vältellen. Viovaaran kylki oli harvaa
männikköä, niin että hän, kun viistoon ohjaili, helposti saattoi
välttää puut ja kiertää louhikot.

Ruokojärven talo näkyi jo aivan selvästi. Ei punaiseksi maalattua
pilkkua koko talossa, ja rempallaan muutkin paikat!

Kuuluisi Juhani alkavan taloa korjata, mutta kun kruunu hakkaa metsän,
niin... mitäpä siihen sitten enää asumaan, metsättömään taloon...

Siinä alkoi myötäle jyrketä, ja suksien vauhti eneni sitä mukaa.
Joosepin täytyi sauvoillaan hiljentää vauhtia, ja sittenkin kiskoi
aamukylmä ja vinkeä meno vedet silmiin. Mutta kun metsä loppui, päästi
hän suksensa täyteen vauhtiin ja viillätti nyt kuin lentävä metso
järveen kallistuvaa myötälettä pitkin, niin että laukun kieli selän
takana leijaili.

Puolijärveen auttoi myötäleen antama vauhti, ja siitä Jooseppi oikaisi
taloa kohden, lykkäsi lujasti järven törmälle ja oli pian vainioiden
takana, josta ei näkynyt muuta kuin seipäitten kärkiä kinoksen alta.
Valveilla oltiin jo, koska savu nousi sekä navetan että pirtin
piipuista. Pihalle oli sillä välin nostettu sahajalat, joiden päällä
köllötti siroja, oksattomia petäjiä.

-- Veneen lautojapa täällä miehet sahailevat, -- arveli hän ja alkoi
asettaa suksiansa seinää vasten. Silloin juuri pyörähti Juhani pihalle
aamuvirkkuna ja avopäin.

"Terveisiä rantamailta", tervehti Jooseppi.

Mutta Juhanilla tuntui olevan muita mietteitä, koska varsin riensi
Joosepilta kysymään:

"Eipä tainnut olla minulle mitään?"

"On täällä muuan käärö, mikä lienee. Oinas-Jussi-Pekka sen matkaani
toimitti."

"Ei huoli puhua pirtissä mitään", ehti Juhani varoittaa.

Jooseppi silmäili Juhania kysyvästi. Mitähän tuolla pojalla nyt olikaan
mielessä? Eiköhän vain ollut jotakin?

Juhani oli komea, nuori mies; pitkä ja solakka vartalo oli isän
perintöä. Kasvot olivat punakat ja silmät siniset, mutta niiden ilme
oli kalsea ja kylmä. Partaa ei ollut vielä vähääkään. Jooseppi ojensi
povitaskustaan Juhanille tulevan käärön.

"Tämä se on .. En huolinut sitä laukkuun panna, kun Jussi-Pekka
varoitteli sitä tarkoin säilyttämään", sanoi hän.

"Ei huoli puhua mitään pirtissä", muistutti vielä Juhani.

Ruokojärvessä olikin jo Joosepin tuloa varrottu, kun emännälläkin oli
monta asiaa Joosepin matkassa.

Ja hyvänä vieraana hänet vastaanotettiin, ja uudet aamukahvit pani
emäntä tulelle sillä välin kun Jooseppi laukustaan kaivoi taloon
tulevia ostoksia.

Isäntä Heikki ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, vaan vetäessään kenkiä
jalkaansa kysyi:

"Kävitkö vallesmannin puheilla?"

"Kävin."

Ja Joosepin kasvot taas ilostuivat.

"Hyvää taisi kuulua...?"

"No eipä pahaakaan. Hyvä herra se on vallesmanni..."

"Kuuluu olleen jo lehdessäkin, että Romakkaniemeen on perintökirja
annettu..."

Jooseppi hätkähti.

"Vai on ollut lehdissä! Kukapa sitä kertoi?"

"Toissa yönä tässä kävivät rantalaiset, Mäkirovan Heikki ja Jorkun
Kalle, niin kertoivat lehdessä nähneensä. Tuli puheeksi, kun kuulivat,
että olit hiihtänyt tästä Viovaaran kautta vallesmannin puheille."

"Niinpä ovat nyt asiat", sanoi Jooseppi siihen vain ja alkoi hommata
piippuunsa. Hän koetti salata iloaan, mutta Ruokojärven mies näki
kyllä, että Joosepin suu oli hymyssä. Ja Joosepista taas näytti
niinkuin Heikin silmäin ilmeessä olisi kateutta.

"Hyvä taisi olla hanki?" kysyi Heikki hetken kuluttua.

"Mikäpä ollessa... ei vielä liiaksi kovettunutkaan. Puolenyön aikaan
lähdin..."

Mutta kamariin toimitti emäntä Joosepin, kahvitti ja levähtämään käski
panna siksi aikaa kun hän aterian valmistaisi. Väsymys alkoikin jo
Jooseppia vaivana sitä enemmän, kuta korkeammalle päivä kiipesi ja
alkoi lämmittää.

"Huove siitä tulee... ei nyt suksi luista", arveli hän.

"Kuumempi tulee päivä kuin eilen", ennusteli emäntäkin. "Panepa tuohon
nyt pitkäksesi, niin minä tässä navettatöiden välissä toimitan
lihakeiton."

Emäntä oli jo ehtinyt sokerissa ottaa muutaman tipan hokmannia, jota
Jooseppi oli hänelle apteekista tuonut.

"Jopa lakkasivat madot mouruamasta, kun roppeja sain", lisäsi hän ja
meni toimiinsa.

Jooseppi heittäysi pitkäkseen, ja raukaisevan häntä tuntuikin. Mutta
ennenkuin ennätti nukkua, avasi Juhani hiljaa oven ja tuli kamariin.

"Tulee lämmin päivä", arveli hän.

"Niin tuntuu tekevän."

Juhani istui miettiväisenä ja näytti tahtovan jotakin sanoa.

"Jos pääsiäisen pyhinä hiihtäisin Romakkaniemeen", arveli hän vihdoin.

"Kun sattuisi suksikeliä silloin", sanoi siihen Jooseppi, silmät
ummessa.

"Taitaa väsyttää", tuumasi Juhani.

"Kun pääsee lämpiämään, niin alkaa raukaista", myönsi Jooseppi.

"Jos viette terveisiä tyttärillenne", pyysi Juhani ja näytti, että
olisi muutakin sanomista, mutta ei sanonut.

"Keveätpä ne ovat kuljettaa", lupasi Jooseppi ja nukkui siihen.



2.


Kerran eräänä syysiltana hän oli metsästysretkellään yöpynyt suuren,
seitsensaarisen Moinajärven rannalle, korkean niemen nenään sakeaan
kuusikkoon. Yö oli ollut lauha, vaikka taivaankantta peittivät tähdet.
Tuulen henki oli tyyntynyt, ja lämmin nuotio, jonka hän oli sytyttänyt
kahden kiven väliin, raukaisi ja uuvutti.

Siihen hän oli nukkunut ja aamupuoleen nähnyt unta.

Oli tuntunut siltä kuin hän olisikin valveilla ja levähtäisi siinä
nuotion lämpimässä. Äkkiä oli siihen viereen ilmaantunut outo mies ja
puhunut:

"Yövyit tähän!... Olisit noussut vähän matkaa vielä, niemen juurelle
päin, niin olisit nähnyt sen paikan, johon saat talosi rakentaa. Siinä
on hyvää, kivetöntä peltomaata, ja loitompana on lihavaa korpea ja
korterantainen joki..."

"Elä nyt!" oli hän ollut sanovinaan. "Mistäs nuo tiedot sait... outo
mies?"

Mutta outo ei ollut kuulevinaankaan hänen puheitaan, vaan jatkoi
omiaan:

"Kun arvaisit oikealle paikalle talosi tehdä... Minä tietäisin, mutta
on kielletty sanomasta... enkä muuta puhu..."

Ja siihen sanaan oli outo kadonnut järvelle päin...

-- Mikä lie ollut miehiään, niin kumma kiilto silmissä ja käynti
kuulumaton kuin varjolla, -- oli hän miettivinään. Sitten hän muka
nousi, heitti pari honganpölkkyä lisää nuotioon ja lähti niemen
juurelle päin kävelemään, kirves kainalossa. Oli kirkas, kuulakka
keskipäivä juhannuksen jälkeen. Äskeinen kuusikko loppui ja männikkö
tuli sijaan. Niemen rannoilta päin alkoi kuulua kellojen kalkatusta,
ikäänkuin siellä olisi karjaa laitumella. Mitä ihmettä? Oliko täällä
joku asukas? Ei suinkaan. Ei yhtään ihmisasuntoa pitänyt vielä olla
Moinajärven rannalla. Mutta karjan kellot kuuluivat yhä tarkemmin, kuta
juuremmaksi nientä hän käveli.

-- Mutta jopa on kummaa... jopa on kummaa, -- hän mietti. -- Kuka on
tänne asumaan tullut ja karjankin jo hankkinut...

Ja kun hän vielä tuokion käveli, ilmestyi hänen eteensä aita ja sievä
vainio sen toisella puolen. Oras oli jo pitkänä ja välkkyi siinä
päiväpaisteessa kuin vihreä samettikenttä... Ja talo näkyi siinä
korkeammalla: aivan uusi pirttirakennus, navetta alempana, aitta
järvelle päin... ja kai heinälatoja ja muita huoneita...

Ja yhä hän oli olevinaan valveilla. -- Mitä kummaa tämä on? -- oli hän
yhä miettivinään, sitten nousevinaan aidan yli, ja kun huomasi
pientaretta pitkin vievän polun, lähti sitä pitkin taloon nousemaan.
Pihalle paistoi päivä niin kuumasti, että melkein tuntui polttavan.
Janokin oli. Ei vain yhtään ihmistä näkynyt, ja navetan ovi oli auki.
Hän meni pirttiin, jonka keltaiseksi maalatulle lattialle oli
ripoiteltu haavanlehtiä. Ketään ei näkynyt. Hän koetti istua penkille,
joka täytti koko sivuseinän. Mutta kun hän istahti, romahti penkki
poikki ja koko sivuseinä kaatui. Hän siunaili hädissään ja läksi
juoksemaan järvelle päin, niemen nenää kohden... Mutta silloin hän
näki, että Moinavaarasta suoraan aukeni kuin tulinen tie, joka räiskien
tuli yli korkeimman laen, jatkui yhtä tulisena poikki leveän järven ja
näytti taloa kohden tulevan. Ja yhä tulisemmaksi ja kuumemmaksi kävi...
hänenkin kasvojaan jo poltteli...

"Herra Jumala!" huusi hän ja silloin vasta heräsi, heräsi siihen, että
nuotio oli syttynyt suureen loimoon ja poltteli hänen kasvojaan.

Silloin alkoi aamu sarastaa.

Mutta hän jäi siihen paikalleen istumaan eikä heti päässyt selville,
oliko tämä unta vai totta. Niin vilkkaassa unessa oli hän ollut.

Kun hän nyt sitä vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua mieleensä
palautti, muisti hän tuon unensa yhtä tarkoin, pienimpiin seikkoihin
asti.

Siitä kun oli oikein hereille päässyt, oli lähtenyt nousemaan niemeen
päin... ja silloin teki päätöksensä, että siihen rupeisi kruunulle
torppariksi.

Samana syksynä hän jo toi Leenan ja lapsenkin ja asettui asumaan
rantalaisten kalasaunaan, jossa kalamiehet kesäisin oleskelivat, kun
pyydystivät Moinajärven lihavia asujamia. Siinä meni se talvi, ja
toisena hän oli jo oman katon alla.

Näitä Jooseppi mietiskeli, kun Ruokojärven uudistalosta nousi harjulle
ja lähti läpi lyömättömien metsien kotiaan päin hiihtämään. Mikä sen
nyt oli tuon unen mieleen johdattanut? Ei ollut sitä muistanut
kymmeniin vuosiin, vaikka ensi aikoina Leenan kanssa usein siitä
puheli. Eikä ollut muuta kertaa sillä lailla unessa mitään ilmoitettu
eikä neuvottu. Pahana enteenä oli Leena pitänyt sitä suoraa linjaa,
joka tulisena kulki Moinavaaran jyrkimmän laen yli ja näytti
Romakkaniemeä lähestyvän...

Lienee ennustanut, että tulee Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja
mitattavaksi -- niinkuin kuuluu tulevankin jo tänä kesänä.

Jooseppi oli kiivennyt Hirviharjun laelle, mistä jo siinsi suuren,
seitsensaarisen Moinajärven lahtia ja niemien neniä, ja jylhänä,
armottomana jättiläisenä kohosi Moinatunturin kupera laki penikulmia
laajasta alustastaan.

Aamu oli kirkas ja kylmä niinkuin eilinenkin aamu, jolloin hän saapui
Ruokojärvelle, ja kylmää riittäisi vielä niin kauan, että ehtisi kotia
ennenkuin huove rupeisi pudottamaan. Jooseppi jouduttikin hiihtoaan:
alkoi jo olla kiire kotitöihin. Vaimoväet siellä yksin taloa pitivät ja
olivat kai jo pitkästyneetkin. Ei ollut Jooseppi näin kauan aikonut
viipyäkään, mutta kun päivisin täytyi rokulia pitää huoveen takia, ei
ehtinytkään takaisin niin pian kuin oli arvellut.

-- Vaan jos nyt kuluikin jokunen päivää liiempaa, niin hyviä kuultiin
uutisia, -- mietiskeli hän ja oikaisi nyt hiihtoaan sakean korven
poikki suoraan sitä ilmaa kohden, jossa tiesi Romakkaniemen olevan,
mutta jota ei korkean Susisaaren vuoksi vielä näkynyt.

Ja kun korpi aukeni ja puuttomia ahoja tuli vastaan, tuumi Jooseppi:

-- Vielä pitää pari heinälatoa salvaa tässä kevään korvalla Sammaljoen
niitylle... eikä ole hätää ehtiäkään... syksyllä jo on hirret paikalle
ajettu. Ollapa, että pojat olisivat kotona... vaan ne eivät... Sinne
pyrkivät tukkitöihin ja porometsiin. Ja menkööt... mutta eivät ne minun
talossani isännöitse. Pari pellon ojaa koko kuluneena syksynä saivat
kaivetuksi, kaksi vankkaa miestä...

Ja kun hän oli laskeutunut Hirviharjulta maahan pistävän lahden
pohjukkaan, mietti hän:

-- Eiköhän olisi ollut Ruokojärven miehelläkin muuta työtä kuin veneen
lautoja sahata! Kun ei kelvollista niittylatoa ole yhtään ainoaa --
mutta talo on olevinaan...

-- Olenpa kuullut, että Juhanissa olisi miestä talonkin työhön, mutta
eivät kuulu olevan pojan ja isän välit nykyisinkään oikein hyvät...
Poromiehenä Juhani oleilee, ja jos lienee perää, mitä raitio Juuso,
Meltas-paliskunnan mies, sanoi, niin pojalla on pankissa jo kelpo
summa, josta isä ei kuulu mitään tietävän...

-- Kumpaako sitten aikonee, Liinua vai Kreetaa -- en tuota kysynyt --
enkä tahtonutkaan kysyä. Mutta työtätekeviä ovat molemmat ja
muutenkin... Ja olisipa se kelpo vävy tervetullut... semmoinen
säästäväinen mies. Jo oli Jooseppi hiihtänyt ulos lahden pohjukasta ja
saapunut järven ulapalle, jossa kiva hanki tinki suksea lipeämään. Yli
vaarain lakien heloitti jo aurinko, ja sen kilo alkoi lämmittää. Suuren
järven pinta kimalteli ja välkkyi kirkkaassa valossa, niin että silmiä
huikaisi. Korkearantaista ja louhikkorintaista Susisaarta kohden
Jooseppi lykkeli, ja kun sen ohi kerran ehtisi, alkaisi Romakkaniemi
näkyä. Tästä Susisaaren kuvetta pitkin ei ollut kulkutietä koskaan
muulloin kuin keväthankien ja syyskuivien aikana, jolloin Hirviharjun
kautta oikaistiin Ruokojärvelle ja siitä taas rantamaille,
kirkonkylään. Kesäisin pääsi maisia maita kulkien ja järvien lahtia
kiertäen polkua pitkin Ruokojärvelle, mutta venekulkua ei näiden kahden
järven välissä ollut. Romakkaniemen kesäreittinä oli koskinen Lumijoki,
joka Moinajärven eteläisimmästä lahdensopukasta puski kolkon kiveliön
halki pienempien järvien kautta rantavesille. Se oli vaivaloinen
kulkutie, eikä sitä Jooseppikaan käyttänyt kirkkotienään.

Mutta jo oli Jooseppi sivuuttanut louhikkorintaisen Susisaaren, ja kun
hän ehti pohjoispäähän, alkoi Romakkaniemen nenä näkyä. Ensin näkyi
korkea hiekkaranta, jonka rinnasta päivä jo oli lumen sulattanut, niin
että kellertävä hiekka paistoi lumisen rantatörmän alta. Korkeammalta,
niemen juurelta päin, näkyi jo talokin: uljas punaiseksi maalattu
asuinrakennus, navetta latoineen, aittaa, tallia ja muita huoneita.
Notkossa peltojen päässä kyyrötti sauna, jota ei ollut punattu. Talolta
se näytti, näytti varsinkin täällä kiveliössä, jossa naapurit eivät
voineet sitä häpeään saattaa.

-- Romakkaniemen perintötalo Moinajärven rannalla, -- hymähti Jooseppi,
kun hyvillä mielin katseli kotoaan kohden, jota kirkkaan aamuauringon
valo sopi valaisemaan. -- Ei se nyt enää ole kruunun torppa eikä
uudistalo, vaan se on perintötalo, jossa kruunu ei enää isännöitse...

Hyvältä tuntui Joosepin sydämessä ja mieli niin hauskalta, että
itselleen täytyi hymytä. Mutta siinä olikin paras elämä kulunut, ja
siihen hän oli ahkeruutensa ja voimansa uhrannut.

Jo näkyi savu nousevan vaaleana kirkasta taivasta kohden. Kuului kuin
koirain haukuntaa ja väliin kuin poronkellon kalkatusta.

Mutta kun hän saapui lähemmäksi rantaa, näki hän Pontun, vanhan
typihäntäisen porokoiransa, täyttä laukkaa kynsivän häntä vastaan
pitkin kovaa järvihankea. Ponttu oli vainunnut isäntänsä tuloa ja
tuntenut hänet jo jäälle. Ulisten ja hyppien Jooseppia vastaan se
ilonsa ilmaisi, suu kummassa irvistyksessä.

"No no, no no, so, so, so", hyvitteli sitä Jooseppikin, otti kintaan
kädestään ja antoi sen haistella paljasta kämmentä.

Noustessaan venevalkamasta törmälle hän huomasi heti vieraan poron
saunan luona, pulkasta luppoja syödä nopostelemassa. Joku vieras kai
oli taloon yöpynyt, mutta poromiehiä se ei ollut, sen tunsi Jooseppi
poron valjaista ja koirasta, joka haukkua jäyskytti, pulkan kupeella
ärhentäen.

Jooseppi hiihteli pihaan päin ja näki samalla toisen tyttärensä Liinun
tulevan navetasta, sylissään korkea läjä pestyjä viilipyttyjä.

Liinu oli pitkän solakka, sinisilmäinen tyttö. Hänen hiuksensa olivat
kullankeltaiset ja kasvot loistivat. Hipiä oli hieno kuin silkki ja
liikkeet notkeat ja virkut. Kauniiksi tytöksi häntä oli mainittu jo
muuallakin, ja rippikouluajalla sanottiin lukkarin häneen rakastuneen.

Isänsä nähtyään hän seisahtui sylillisineen keskelle pihaa.

"Terveisiä", toivotti Jooseppi ja kysäisi sitten yhteen menoon:

"Kenen tuo poro on?"

"Kemppaiseksi sanoi itseään ja puulaakin asiaa kertoi teille olevan."

Jooseppi nosti suksensa tikapuita vasten porrasten edessä, sukaisi
kerran partaansa ja lähti nousemaan portaille.

"Terveisiä laitettiin Ruokojärvestäkin -- Juhaniltakin", muisti hän
vielä sanoa.

"Ruokojärven kauttako te olette tullut?" kysäisi Liinu eikä ollut
terveisistä millänsäkään.

"Sen kautta menin, sen kautta oikaisin takaisinkin."

Ja Pontun ja Liinun saattamana kävi Jooseppi sisälle.

Emäntä Leena oli koko ajan ollut vuoteen omana. Houraillutkin oli ja
pelännyt Joosepille jotakin pahaa tapahtuvan. Ei ollut mikään lohdutus
auttanut, kertoivat tyttäret. Sillä Kreetakin, vanhempi tytöistä, oli
pirtissä ja istuen takan luona kuori perunoita lihakeittoon, jota
oltiin Kemppaiselle valmistamassa. Nyt oli Leena vihoviimein päässyt
nukkumaan eikä herännyt Joosepin tulostakaan.

Saatuaan laukun selästään ja pantuaan sen keskelle pöytää hän virkkoi:

"Kyllä tästä äitikin rupeaa paranemaan, jahka kuulee hyviä uutisia."

Kreeta, joka oli saanut perunat kuorituksi, virkkoi siihen:

"Tuo Kemppainen tässä jo puhui, että perintökirja on tälle talolle
annettu."

Kreeta ei vivahtanutkaan sisareensa. Hän oli lyhempi ja tukevampi,
mustatukkainen ja ruskeasilmäinen, vakavan näköinen, mutta muuten
miellyttävä.

"Vai sanoi Kemppainen niin! Mistä hiidessä sen nyt jo koko maailma
tietää?" virkkoi Jooseppi siihen.

Mutta tyttäret huomasivat, että isä tällä kertaa rantamailta
palatessaan oli paljoa puheliaampi kuin ennen, ja käynnissäkin oli
ikäänkuin ylpeämpää ryhtiä.

"Niin ovat nyt asiat. Sopisi nyt poikainkin elää talossa, joka
perintönä kulkee isästä lapseen! Mutta mitä ovat tehneet talon työtä
sitten kun miehiksi tulivat? Luetut ne päivät ovat. Ja siellä olkoot
puulaakissa -- minä tässä kyllä vielä toimittelen, mutta kun tulee
kutsu minulle pois, niin kyllä minä teidän vaivanne ja työnne,
tyttäret, muistan -- jospa vaikka miehenkin tahtoisitte ottaa..."

Tytöt silmäsivät toisiaan. Tuolla tavalla ei isä koskaan ennen ollut
puhunut. Mitä kaikella lie tarkoittanutkin!

Ja sillä aikaa kun Jooseppi meni talliin ja muutenkin isännän silmällä
katseli, miten tytöt hänen poissa ollessaan olivat taloa hoitaneet,
juttelivat sisaret keskenään.

"Terveiset oli Ruokojärven Juhani laittanut -- sinulle", virkahti Liinu
ikäänkuin hyvitelläkseen sisartaan, joka aamukauden oli ollut huonolla
tuulella.

"Sinulle kai ne oli aiottu", tokaisi Kreeta. "En minä ole häntä
vailla."

Mutta samassa tuli Kemppainen pirttiin. Hänelle oli vuode valmistettu
kookkaaseen tupaan, johon porstuasta oli ovi oikealle. Tuvan päässä oli
vielä kaksi sievää kamaria, pihanpuolinen Liinun nimessä ja
metsänpuolinen Kreetan.

Kemppainen oli jo ikämies, joka oli puulaakin hommissa vanhentunut.
Koko ikänsä metsiä hiihdellyt ja ajattajana ollut. Puulaaki oli hänet
nyt Joosepin puheille lähettänyt kuulemaan, joko metsän kaupoista
sovittaisiin. Haukotellen hän alkoi panna paulakenkiä jalkaansa, ja
kuultuaan, että Jooseppi jo oli kotia saapunut, hän näytti virkistyvän.

Kreeta meni nyt lehmänhoitoon, ja Liinu jäi keittoa valmistamaan ja
huoneita siistimään.

Kemppainen alkoi Joosepin kanssa puhella asioistaan. Puulaaki oli vielä
tänä keväänä aikonut ehtiä hakkauttaa Romakkaniemen metsän ja uittaa
tukit valtaväylään.

"Siitä ei tule mitään", sanoi Jooseppi kuivasti Kemppaisen puheisiin.
Hän tunsi nyt olevansa isäntä, hänkin.

"Mitäs helvettiä se on?" kivahti Kemppainen. "Kiittäkää, ettei puulaaki
jo ennen ole alkanut teitä ahdistella... olisi käynyt teille niinkuin
Särkirovan miehellekin, että myytiin koko talo."

"Eipäs nyt, mies, leveile... Ei tässä olla niin jäniksenpassilla
liikkeellä. On niitä muitakin metsänostajia kuin teidän puulaakinne."

"Mutta omansa puulaaki tahtoo -- se uskokaa!" rämisi Kemppainen.

"Omansa saapikin -- puheen mukaan, mutta ei ennen. En minä anna paksun
lumen aikana metsääni hakata -- ja vie ne terveiset, jos tahdot..."

Kemppainen oli toivonut Joosepin heti suostuvan, ja niin olivat
puulaakin isännätkin uskoneet. Ja semmoinen oli ollut puhe, kun rahaa
Joosepille lainasivat, että heti kun talo perinnöksi saataisiin,
puulaakin annettaisiin metsästä ottaa omansa. Kemppaista harmitti
kovasti, ettei hän onnistunut asiallaan.

Kiivaasti hän veti kengät jalkaansa ja ärähti:

"Tämä maksaa teille vielä paljon. Pannaan velkakirjat uloshakuun!"

Hän alkoi kätystää ylleen rukkasiansa ja aikoi heti painua taipaleelle.

Jooseppi katseli tyynesti kiukkuisen miehen hommaa ja virkkoi sitten:

"No syö nyt ennenkuin taipaleelle lähdet!"

Kemppainen ei ollut kuulevinaankaan, virkahti vain, kun jo ovessa oli
menossa:

"Kyllä täällä käy toinen mies asiasta puhumassa."

Ja niin hän työntyi ulos, valjasti ja lähti hankea pitkin viillättämään
poikki järven Alpaslahtea kohden, josta kesäisin polku vei rantamaille
päin. Jooseppi katseli sivuikkunasta hänen menoaan, ja tuntui kuin
olisi joku salainen pelko ilmaantunut hänen sisimpäänsä. Äsken ei
tuntenut, mutta nyt tuntui.

-- Vaan saanhan minä vallesmannilta neuvoja, jos rupeavat hätyyttämään,
-- lohdutteli hän itseään.

Pääsiäisaamuna varhain ajaa hurautti Ruokojärven Juhani Romakkaniemen
pihalle uljaalla porohärällään, niin että kello kilkatti kuin tuskassa
ja valjaat välähtelivät punaisen kellertäviltä.

"Jopahan tuli Juhani", virkahti Jooseppi, joka tulijan ensiksi osui
ikkunasta näkemään. "Pääsiäisen aikana aikoikin tulla."

Tytöt olivat molemmin ulkosalla, Jooseppi ja Leena vain pirtissä.
Leenakin oli jo niin toipunut, ettei enää houraillut, ja jaksoi vähin
liikuskellakin huoneessa.

Jooseppi oli Leenallekin selittänyt, mitä Ruokojärven Juhanilla oli
mielessä. Kunnon mieheksi tiesi Leenakin Juhanin, vaikka usein oli
kuullut mainittavan hänen omituisesta kitsaudestaan.

"Jos Liinua ajattelisi ja hänet kihlaisi, olisi se paremmin minun
mieleeni", puhui hän sängystään Joosepille, joka valmistausi vierasta
vastaanottamaan.

Ja kääntäen laihtuneet, ryppyiset kasvonsa ja suuret, surumieliset
silmänsä Jooseppiin päin hän jatkoi:

"Sillä ei sitä hyvä peri Liinua... niin on luonnoltaan tullut
tätivainajaansa, jonka tukkilaiset raiskasivat kuoliaaksi ja jonka
muistat..."

"Elä nyt anna taas niille omille ajatuksillesi valtaa", nuhteli
Jooseppi, mutta emäntä jatkoi:

"Sinä et mitään huomaa, joka olet hyvää sukua, mutta minun puolellani
on paljon huonoja... Kun pitikin tulla tuon Liinun tätivainajaansa,
että välistä kun katson, niin pahaa tekee... Samanlainen on varsi ja
silmäin kiilto ja hameen heiluttaminen... vaikka en ennen ole puhunut
sinulle. Jos maailmalle joutuisi, Liinu, niin hullusti kävisi...
niinkuin Ruokojärven tyttärillekin."

Emännän ääni oli valittava, ja hän katsoi Jooseppiin kuin apua anoen.

"Elä nyt vaivaa itseäsi taas niillä mietteilläsi, kun nyt olet päässyt
jaloillesi monesta aikaa. Mihinkäs ne nyt tästä joutuisivat,
perintötalosta... ja hyvät tyttäret ovat molemmat... ja vävyjä tässä
tarvittaisiinkin", puheli Jooseppi vaimolleen, jonka taas uskoi alkavan
hourailla.

"Kreeta on jäykempi -- hän kyllä maailmassa elää", jatkoi Leena, aina
Jooseppia silmiin katsoen ja hänen katsettaan etsien. "Se on perinyt
sinun kovan luontosi ja työinnonkin... Koeta sinä nyt puhua Juhanille
Liinusta..."

Emäntä oihkaisi ikäänkuin johonkin paikkaan olisi kovasti koskenut,
kääntyi makaamaan seinään päin, ja Jooseppi kuuli hänen höpisevän:

"Molemmat poikani helvetti perii, vaan tyttäreni viepi jo tässä
elämässä... Jeesus Kristus..."

Jooseppi näki, että Liinu ja Kreeta jo olivat ilmaantuneet pihalle ja
puhuttelivat Juhania, joka antoi porolleen luppoja pulkasta.

-- Tottapahan vieraastaan huolen pitävät, -- arveli hän, mutta meni
kuitenkin pihalle hänkin, puserosillaan ja avopäin. Lämmin ja hauska
kevätaamu olikin.

"Moinakiveliön kauttako tulit?" sanoi Jooseppi ja pisti kättä
Juhanille.

"Niitä maita tulin ja kovaa kyytiä", kehui Juhani.

Ja kun kysyttiin, kuuluiko erinomaisempia, kertoi Juhani viikolla
käyneensä kirkolla.

"Ja vallesmanni kuuluu olleen hyvin huonona sairaana", tiesi hän
uutisia.

"Jopa kummaa kuulen! Ja terve oli minun käydessäni... eikä kipujakaan
valitellut."

Joosepin mieleen jysähti epämääräinen pelko siitä, että jos nyt vanha
vallesmanni kuolisi... Liekö muistanut käyttää perintökirjaa
henkikirjurilla -- niinkuin sanoi tarvittavan?

"Jopa on kumma, -- ihmetteli hän vieläkin. Tuliko puheeksi, oliko
vaarallinen tauti?" tokaisi hän sitten.

"En tuota tarkemmin kysellyt."

Mutta hajamielisenä oli Jooseppi, kun hän Juhanin kanssa kävi sisälle.
Hän vei Juhanin tupaan, käski istumaan ja haki sängyn alta
sikaarilaatikon.

Istuivat siinä sitten väkevää sikaaria poltellen toinen toisessa päässä
pöytää, eikä kumpikaan puhunut mitään. Aurinko kohosi yhä korkeammalle
ja lämmitti katon räystäitä, niin että lumi alkoi sulaa. Mutta etelän
taivaalla, auringon alla, näkyi hienoa pilveä kuin usvaa, ja etelästä
päin kävi tuuli.

"Taitaapa siitä ruveta suveamaan", arveli vihdoin Jooseppi.

Juhani niisti sikaariansa kengän kärkeen ja polki tuhan jalkansa alle.

Liinu toi samalla kahvia kahdella kupilla.

"Olisi tuolla kaapissa tilkkanen hokmannia, jos tahtoisit panna
sekaan", tarjosi Jooseppi.

Mutta Juhani ei sanonut tahtovansa. Muissa mietteissä istui, ei vain
kyennyt mitään puhumaan.

"Kumpaako tytärtä sinä sitten meinaat, jos sillä asialla olet?" kysyi
Jooseppi vihdoin, kun he olivat jääneet kahden kesken.

Juhani katsoi hämmästyneenä. Eikö Jooseppi sitä tiennyt? Eikös Liinu
ollut sanonut?

"No Liinua minä..."

Ja sitten alkoikin puhe luistaa. Juhani kehui, ettei hän aivan varaton
ollut: pitäjän säästöpankissa oli sievoinen summa, ja muuten oli
viidettäkymmentä poroa. Eikä ollut kepulikalu sormuskaan, jonka hän nyt
oli Liinulle tuonut. Mutta vasta ensi kekrinä menisivät yhteen. Siihen
mennessä aikoi Juhani hommata talonpaikkaa.

Jooseppi kuunteli hymyssä suin. Eipä ole vain monta nuorta miestä,
joilla olisi semmoisia säästöjä.

"On tässä sijaa sinullekin, jos tässä halunnette aloittaa elämänne",
ehdotti hän.

Mutta omaa kotia tuntui Juhani mielivän.

"Olisin minä isältä sen kotitorpan ostanut, mutta siihen kun jäisivät
ruokittavikseni molemmat, ja kukaties vielä osaisivat siihen sisaretkin
äpäräsikiöineen... niin eroon haluan."

Juhanin silmät vilkuivat kylmästi, ja ohuet huulet näyttivät
värähtelevän.

Joosepilla ei ollut siihen mitään sanomista.

"Uuden navetan olen siihen salvannut, ja se riittäköön. Tukinuittoon
lähden tästä vesien auettua..."

Kylmä oli Juhanin äänikin, kalskahteli kuin pakkasrauta, ja tunteeton
hänen kylmänharmaa silmänsä.

"Kyllä siinä pian yhden miehen ansio syötäisiin ja kulkijoille
jaettaisiin, jos antamaan rupeisin", sanoi hän kuin selitykseksi, kun
ei Jooseppi mitään virkkanut.

Mutta hetken kuluttua nousi Jooseppi mennäkseen ja sanoi:

"No niin. Sopinette sitten Liinun kanssa. Leenan ja minun puolestani ei
ole mitään vastustelemisia."

Jooseppi meni puhuttelemaan Leenaa.

Emäntä näytti nyt olevan paremmalla tuulella. Näytti siltä kuin olisi
jokunen ilonsädekin silmistä välähtänyt.

"Jo minä Kreetalta kuulin... Kyllä nyt Liinu turvassa on, kun
Ruokojärven Juhanin miehekseen ottaa... Menikö se sinne Juhanin
puheille?" puheli hän, nyt virkeästi.

"Sinne näkyi menevän..."

"Herra on kuullut rukoukseni... Muistatko sinä, Jooseppi, kun sinä
minua aloit hyväillä?"

"Enpä tuota enää niin muista", arveli Jooseppi, mutta tunnossaan hän
päätteli, että Leena taas houri, vaikka näytti olevan selvänä.

"Minäpä muistan niinkuin tämän päivän", puheli emäntä, ja silmiin oli
ilmaantunut omituinen kiilto. "Kun Järvirovasta yhdessä lähdimme
suksilla naapuriin, kysyit sinä: 'Leena, etkös rupeaisi minulle
vaimoksi?' Minä hiihdin jälessä, sinä edellä latua aukaisten.
'Vaimoksesi rupean, vaan en huoraksesi', vastasin minä. Sillä minä
muistin sisarvainajan, Eveliinan, jonka tukkilaiset raiskasivat. Etkös
sinä muista häntä? Katsopa tuota Liinun käyntiä ja naurua ja
liikkeitä..." Emäntä tuntui väsyvän puhuessaan. Mutta kysyi vielä:
"Koska ne aikovat vihillä käydä?"

Jooseppi rykäisi. Hän oli aivan varma, että Leena houraili.

"Syksyllä vasta. Omaa kotia kuuluu meinaavan Juhani."

Leena ei siihen vastannut mitään. Jooseppikin nousi tuolilta, sängyn
vierestä, ja kävi kaatamassa lisää kahvia pannusta.

"Sanoin minä, että olisi tässäkin sijaa, jos tahtovat tässä ensiksi
olla", selitteli Jooseppi, kahvia juodessaan.

Mutta emäntä ei puhunut siihenkään mitään. Itselleen mitä lie höpissyt,
koska huulet liikkuivat.

Jooseppi jäi siihen takan luo mietteisiinsä istumaan.

-- Mistä se lienee tuo Leenan tauti oikein kotoisin? -- mietiskeli hän.
-- Eivät siihen näy auttavan lääkärinkään lääkkeet eivätkä neuvot.
Olisiko sukuvikaa? Leenan veli oli tullut mielenvikaan ja siinä tilassa
koskeen hypännyt, äitinsäkin kuului vanhemmiten hourailleen... Mikä
hänet ymmärtänee ja tietänee...

Ison, jalkaniekan ja kuparirintaisen pannun oli Kreeta kahvia keittänyt
sulhasmiestä varten, ja siinä se takan nurkalla tuoksui, ihan Joosepin
nokan alla. Ei malttanut Jooseppi kauan katsella ennenkuin kaatoi taas
kuppinsa täyteen.

Mutta silloin Ponttukin, joka oli isännän sängystä kiiluvin silmin
katsellut hänen liikkeitään, hypähti lattialle ja koettaen häntänsä
tyveä heilutella käveli nöyränä ja silmät sulavina Joosepin luo. Jo
puraisi Jooseppi palasen sokerista ja heitti sen Pontulle.

"Maista sinäkin nyt... vanhaksi jo tuletkin", sanoi hän.

Mutta tuvassa istuivat kahden kesken Juhani ja Liinu hiljaisella
äänellä keskenään supatellen. Ja Liinu oli jo pannut päähänsä Juhanin
antaman valkoisen silkkihuivin ja sormeensa paksun sormuksen.




3.


Kun hän ensimmäisenä syksynä asettui tänne vanhaa kalasaunaa
tiivistämään talvea varten ja hirsiä kartanon paikalle veistämään, jäi
Leena vielä lapsen kanssa kotitaloonsa, Järvirovaan. Mutta talven
tullen, parhaan munakan aikana, hän toi Leenankin kolmitakkareessä
kirkkaana marraskuun päivänä järven yli vetäen. Ikävää oli ensi talven
aikana Leena pitänyt, kun viikkomääriä piti olla kaksistaan lapsen
kanssa sillaikaa kun hän, Jooseppi, hiihti metsiä ja haki elatusta.
Mutta nälkää ei ollut koskaan. Ruokaa antoi kiveliö, ja järvi jakoi
antimiaan. Silloin oli Leenakin hyvillä mielin kerran kertonut, että
kun muut häntä pelottivat lähtemästä Romakkaniemeen, niin kauas
ihmisten ilmoilta, oli Meltas-äijä lohduttanut ja sanonut:

"Sen Honkasaajon Joosepin kanssa uskallat lähteä, mutta enpä minä
muihin nuoriin miehiin luottaisi. Kova on kiveliö ja kovaa miestä
kysyy", oli vielä lisännyt.

Epäilleet sitä olivat kaikki, mitenkä tyhjä mies kiveliöön talon tekee.
Mutta ei epäillyt Jooseppi. Tiesi, että luonnon valmistamia niittyjä
oli järven lahtien perissä, joihin korvista juoksi ojia, ja että oli
polvikahlama heinikkoa korvissa, joista ensi vuosina heiniä keräsi. Ja
kun hän oli kirvesmies ja tekijä, sai Leena kolmantena talvena jo
kolmen lehmän nännejä tunnustella uudessa, somassa navetassa.

Kun vanha vallesmanni ensi kerran kävi Moinajärvellä, siitä saattoi
olla parikymmentä vuotta aikaa, oli hän kädestä pitäen Jooseppia
kiittänyt ja sanonut:

"Niin saapi yksikin mies paljon valmista, kun kaiken aikansa työhön
käyttää, mutta mitä ovat nyt muut tällä ajalla saaneet!" Ja kiittänyt
oli Leenaakin.

-- Eikä ole omallatunnollani, että olisin laiskana ollut, -- mietiskeli
Jooseppi, kun lumen lähtiessä varhain aamulla veisteli navettaan
hinkaloita.

Paljon hän oli taas tänäkin keväänä ehtinyt, senkin jälkeen kun
kirkolta palasi. Kaksi uutta niittylatoa oli salvanut, ja pian
valmistuisivat hinkalot, hyvinkin siksi, kun kevätkylvön teko alkaisi.

Piha oli jo lumeton, mutta vainioilla vielä näkyi paksuja kinoksia.
Järven rannoille oli näinä viimeisinä päivinä ilmaantunut porovettä,
mutta jäät olivat vielä kivat ja liikkumattomat. Mutta kevät huokui jo
ilmassa, ja suuri, siintävä kiveliö ympärillä tuoksui kevättä ja
verestä voimaa. Jos sateeksi panisi, ei monen päivän asia olisi
ennenkuin järven jäätkin löyhtyisivät. Suvituuli oli tänäänkin kaiken
päivää pehmeästi puhallellut etelän ilmoilta, ja komea männikkö, joka
talon taakse, niemen juurelle, oli säästömetsäksi jätetty, huojui
hiljaa pihkaisine havuneuloineen. Yli navetan harjan, siihen kohden
pihaa, jossa Jooseppi hinkaloita salvoi, sopi Moinatunturin laki
pilvien rajalta näkymään. Valkoiselta pohotti vielä sen kalju huippu,
mutta sen rinteillä ja alhaalla juurella vihannoivat iänikuiset
jouhimänniköt ja maanvanhat kuusikot.

Hetken hän siinä vielä naputteli, ja tarkkaan kävi vielä kirves
salvokseen. Mutta olipa Joosepilla nyt kevätaikana monenlaisia
huoliakin. Kemppaisen käynti oli ensinkin harmittanut, ja pelkoakin
tuntui, että puulaaki ehkä haastaisi saamisestaan. Ei ollut kuitenkaan
haastetta vielä kuulunut, eikä ollut tullut vallesmanniltakaan
perintökirjaa, jonka hän oli luvannut lähettää, jahka kirjoihin
merkittäisiin, että Romakkaniemi oli perintötalo.

-- Mutta tottapa lähettää, tuumi Jooseppi, kun osuu luotettava kulkija,
jonka matkaan uskaltaa panna. Ei sitä semmoista kirjaa kaikkien
räkänokkain kanssa sovi lähettää. Ei ole kuulunut sanomia
vallesmannistakaan, onko paranemaan päin vai yhäkö sairastaa...
Toipuvan luulisi vielä, kun on semmoinen vankka ja lihava mies! Ja
minun ikäiseni! Kun kuuluu syntymäpäiväkin olevan sama. Viikkoa ennen
Mikonpäivää täyttyy kummallakin kolmeseitsemättä.

Oli vielä yksi asia, joka Jooseppia harmitti. Liinu oli kammoissaan
Juhanin kihloista. Itkeä vikisi eikä tullut kangaspuita liikutelleeksi
niinkuin olisi pitänyt, vaikka itselleen kutoi ja Kreeta toimitti
navettatyöt ja hoiti äitiä. Mikä nyt sitten, jos Juhani olikin
jylkynluontoinen ja visu? -- Hulluahan on sitä murehtia, -- päätteli
Jooseppi, -- mutta kun yhteen menevät, niin siellä sopikoot... ja jopa
on minusta näinä päivinä ollut tyynempänä Liinukin...

Jooseppi nopsautti kirveensä kiinni pälkkimättömän hirren vesanteeseen,
otti tupakkaa kukkarostaan ja haukkasi uuden mällin poskeensa.
Verkalleen hän käveli rantaan. Sinne vei tie vanhan saunan ohi, joka
siinä vieläkin suuren kiven vieressä kyyrötti. Siinä se oli ensimmäisen
talven asunto, eikä ollut sitä tullut puretuksi, vaikka vallesmannikin
oli siitä joskus maininnut.

-- Lahotkoon siihen loppukin... eipä se siinä ole kenenkään tiellä, --
mietti Jooseppi.

Mutta rantaan ehdittyään ja päästyään rantaporeen yli kahta rankaa
pitkin, jotka siihen oli sillakseen nostanut, hän lähti rantajäätä
pitkin kävelemään. Metsän laidassa, vähän matkaa järven lahden
pohjukasta, oli Joosepilla pato purossa, joka juoksi metsempää kiveliön
halki, Säkkijärvestä. Siinä oli hänellä ensimmäinen kevätkalan
pyyntipaikka. Syvään, virtavaan puroon, joka aukeni aikaisin keväällä,
hän oli rakentanut kuusennäreistä padon, jossa oli vanneniekka merta
pyydyksenä. Ja kalaa siitä lähti joka hakemalla, illoin aamuin.
Puolillaan oli nytkin merta välkkyvävatsaisia haukia ja synkkänaamaisia
ahvenia. Hyvillään Jooseppi nosti merran kaloineen rannalle, jossa jo
kuusten eteläpuolella oli täplä törmää paljaana. Siihen hän jätti kalat
potkimaan sillä välin, kunnes oli reikään pannut toisen merran, joka
oli edellisen päivän päiväpaisteessa kuivanut. Irroitettuaan kalat ja
ripustettuaan merran kuusenoksaan kuivamaan hän lähti, kalat
pajukoukussa riippumassa, takaisin. Mutta nyt eivät pysyneet miehen
ajatukset siinä, mitä oli tekemässä.

-- Jahka saan kevätkylvöt kylvetyksi, niin lähden kirkolle... ennen
tästä ei jouda eikä sovi lähteä. Täytyy ottaa selko, mitä
vallesmannikin arvelisi... Häneltä ne kuitenkin parhaat neuvot saa.

Sitä oli Jooseppi jo miettinyt siitä asti, kun Kemppainen kävi.

Ei ollut sattunut ketään kulkijaa sitten kun Ruokojärven Juhani oli
kihlausmatkallaan käynyt. Romakkaniemen kautta ei kulkenut
tukkilaistenkaan tie, eikä ollut taloon Juhanin lähdön jälkeen ketään
vierasta ilmestynyt. Välijoesta, jossa oli asukkaita ja joka oli kolmen
neljänneksen päässä Romakkaniemestä, ei ollut ketään tullut. Olivat kai
välijokelaisetkin käyttäneet toisia teitä, jos olivat käyneet
rantamailla.

Jooseppi oli saapunut vanhan saunan kohdalle ja aikoi jo astua telalle
poreen yli mennäkseen, kun sattui silmäämään järven selälle,
Alpaslahteen päin. Pitkin päiväpaisteista järven jäätä hiihteli sieltä
mies puserosillaan ja laukku selässä.

-- Mikä kulkija lienee, mutta rantamailta se on tulossa, koska
Alpaslahdesta päin hiihtää, -- arveli Jooseppi ja jäi siihen seisoa
töllistelemään. -- Romakkanientä kohden näkyy hiihtävän... Tottapa
talossa käy.

Jooseppi lähti nousemaan pihaan, antoi kalakimpun Kreetalle ja aikoi
jatkaa työtänsä. Mutta vähän väliä hän silmäsi järvelle, jossa tulija
lähestyi vinhaa kyytiä. Eipä ollut niin monia kulkijoita Romakkaniemen
kautta, ettei uteliaana puheille käynyt. Välistä oli ollut sellaisia
talvia, ettei käynyt kukaan rantamailla niin syrjäisessä kiveliössä. Ja
unohtuipa Jooseppikin nyt kirves käteen hiihtäjää katselemaan, unohtui,
vaikka aina työssä ollessa oli semmoisessa touhussa, ettei päätään
nostanut, kun tyttäretkin puhuttelivat. Mutta nyt saattoi Joosepin
uteliaisuuteen olla syynä sekin, että hän rannasta päin odotti sanomia
ja viestejä. Ja kun hiihtäjä lähestyi rantaa, kipristi Jooseppi
kulmiaan, että tarkemmin näkisi. Pian hän näytti tulijan tuntevan,
koska itsekseen arveli:

-- Jos ei kahta samanlaista miestä ole, niin tuo ei ole kukaan muu kuin
Juho-veli Honkasaajosta...

Ja kun tulija saapui rantaan ja suksiaan kantaen nousi maalle Joosepin
äskeisiä rankoja myöten, tunsi Jooseppi hänet varmasti nuoremmaksi
veljekseen Juhoksi, joka vieläkin asui kotimökissä toisen järven,
Lampsijärven, rannalla. Moinajärveltä oli sinne kolmen penikulman
matka. Ei ollut Juho-veli käynyt Romakkaniemessä kymmeneen vuoteen,
eivätkä olleet veljekset koko sinä aikana toisiaan tavanneet. Rakkaita
toisilleen he kyllä olivat aina olleet, mutta vähän liikkuvia kun
kumpainenkin olivat, niin eivät olleet yhteen sattuneet niin pitkään
aikaan. Kotonaan mökissään istuskeli Juho kaiket talvet, astioita
uurtaen ja vasuja valmistellen. Hän eleli rauhallisesti vanhan
nuorenmiehen elämää ypö yksin. Kesäisin kalasteli ja syksyllä
rantamaille vei veneenlastin järvisiikoja ja pieniä sillejä. Ja
kerrottiinpa, että ukko oli vuosien kuluessa kerännyt melkoisen säästön
ja että monen talollisen velkakirja oli ukon punaisessa, raudoitetussa
arkussa.

Tervetullut oli vieras Romakkaniemeen, ja leveään hymyyn vetäysi
Joosepin naama, kun hän puhuttelemaan kävi ja kättäkin pisti, vaikka
toinen näytti pitävän sitä joutavana kohteliaisuuden ilmauksena.

"Rantamailla olin käymässä", jutteli Juho-veli siinä pihalla, asettaen
suksiaan hinkalokehän varaan päivän puolelle kuivamaan, "niin tuli
mieleeni, kun poikkimaisin Viojärvelle tulin, että hiihdänpähän nyt
Romakkaniemenkin kautta, koska järvissä selkäjäätkin ovat vielä lujat.
Ja lujat näkyvät olevan vielä tässäkin järvessä... Ajattelin: käynpä
katsomassa, koska kuuluu Leenakin sairastelleen koko talven."

"Joo, ja hourailemaan pakkailee", lisäsi Jooseppi.

Mutta Juho veli näki heti, että työtä oli talossa tehty sitten hänen
viime käyntinsä. Talli oli kokonaan uusi ja päärakennukseen oli
jatkettu kaksi kamaria. Peltoa oli paljon tehty uutta, ja niemen
juuriniityllekin eli Sorsalahteen oli kolme kookasta heinälatoa
ilmestynyt.

"Montako sinulla nyt on lypsävää?" tiedusti hän, kun ensin oli hyvillä
mielin nähnyt, mitä Jooseppi oli puuhaillut.

"Kymmenen niitä nyt on lypsävää, mutta kolmetoista on kytkysessä.
Enempikin pitäisin, vaan enpä halua, että heinät loppuvat kesken."

"Ohoo. Oletpa niittyä raivannut sitten viime käyntini... Seitsemän oli
silloin kytkysessä... Taisipa tulla niitty tuosta Ahmaojasta!"

"Tuli, veikkonen... ja vieläkin on raivaamatta vihainenkin vanha virsta
parasta leppäistä ojanvartta."

Niin siinä veljekset haastelivat, nyt monesta aikaa toisensa
kohdattuaan. Mutta näkyi päällekin päin, kumpi veljeksistä oli talon
omalla hartiavoimallaan korpeen tehnyt ja kumpi talvet nikkaroi
astioita ja kesät kalasteli. Puolta leveämpi oli Joosepin käyrä selkä
ja puolta leveämmät kämmenet, jotka tumman tervaisina ja mahtavina
roikkuivat pitkien, raajakkaiden käsivarsien päässä. Hintelä oli
Juho-veljen muukin ruumis Joosepin leveään persoonaan verrattuna.
Ainoastaan kasvojen ilmeessä ja harmahtavan parran mallissa, joka kulki
korvalta leuan alitse toisen korvan alle, oli yhtäläisyyttä, ja siitä
heidät tunsi veljeksiksi.

"Mutta lienetkö kuullut -- olisiko sattunut kuluneella viikolla
kulkijaa -- että kuollut on vanha vallesmanni -- paras ystäväsi ja
herrasi!" kertoi Juho, kun olivat pirttiin nousemassa.

Jooseppi seisahtui yhteen kohti, toinen jalka jo rappusilla.

"Niin kuulin, ja on jo haudattukin", lisäsi Juho.

"Jopa kuoli liika hyvä herra... Onkin ollut minulla tunnossa siitä
asti, kun kuulin, että oli sairastunut..."

Joosepin ääni ikäänkuin vavahti ja päivän polttama poski kalpeni.

"Kolmeseitsemättä olisi viikkoa ennen Mikonpäivää täyttänyt", jatkoi
hän. "Yks'ikäisiä olimme päivänkin päälle. Muistan kuin tämän päivän,
kun aloin tähän Romakkaniemeen immisoonia hakea. Piti olla papinkirja
matkassa, että kruunu näkee, ettei ole liikoja kirjoituksia. Sitä kun
vallesmanni katselee, niin remahtaa nauramaan, että 'perhana olla, kun
olemme yks'ikäisiä miehiä'. Siinä sen kuulin ensi kerran..."

Ja kun he astuivat pirttiin ja vierasta alettiin kestitä, ei Jooseppi
lakannut vallesmanni-vainajaa kiittelemästä, vaan muisteli yhä uusia
hyviä töitä.

Leenakin kääntyi vuoteellaan, kun kuuli, kuka vieras oli taloon tullut.
Kertoi ensiksi, että Ruokojärven Juhanista tulisi vävy taloon, kun oli
kihlannut Liinun, -- kertoi sen hymysuin, Juhoon katsellen.

"Mutta kuuluuhan sillä olleen Välijoen Villelläkin tästä talosta
naimahomma", muisteli Juho.

Jooseppi ei puhunut siihen mitään, mutta Leenan poskille nousi puna.

"On semmoinen tuhlari ja väkeviäkin kuuluu maistelevan", sanoi hän.

"Minuun ei asia kuulu, vaan jos niin visu on se Juhani kuin kerrotaan,
niin ei se vaimolleen täyttä ateriaa anna", tuumaili Juho.

"Liioittelevat ihmiset", sanoi Jooseppi siihen.

Eivätkä enää siitä asiasta puhuneet.

Tuoretta kalakeittoa veli Juholle tarjottiin ja parhaan mukaan
harvinaista vierasta kestittiin. Mutta syötyä tulivat puheeksi
kruununmaan asukkaat ja uudistalojen metsät. Juho-veli tuntui olevan
sitä mieltä, että huonosti ja nylkyrin tavoin kohteli hallitus kovan
kiveliön asukasta.

"Onhan nyt sinullakin, Jooseppi, elettävä talo tässä", puheli Juho, kun
kahden kesken istuivat tuvassa, "ja perintökirjan olet saanut. Ja mitä
velkaa lienet puulaakista ottanut, sen säästömetsällä maksaisit..."

"Niin on aikomus tässä..."

"Niinpä vainkin. Ja kyllä kai sen tarvitsisit. Sillä teepä talo
asumattomaan järvenniemeen, kauas muista ihmisistä, niin siinä yhden
miehen ruumis jo vitsaksi vääntyy! Mutta mistä tiedät, eikö kruunu
hakkaa parhaita puita metsästäsi ja myy omaksi hyväkseen ja laiskojen
herrojen palkoiksi!"

Jooseppi hämmästyi.

"Ei, ei ole minun kirjoissani semmoisia pykäliä, että kruunu hakkaa...
Pois se... Mistä helvetistä sinä semmoisia...!"

Jooseppi nousi istumasta, kummallinen levottomuus näytti tärisyttävän
rauhallista miestä. Ei ollut kirosanaa sen miehen huulilta kuultu sitte
kun poikasena ollessa.

"Enpä häntä ole juuri sinun kohdaltasi kuullut, vaan lienet kuullut
Tievon Pekasta, jolla kappelissa oli kruunun talo?"

"En ole sattunut kuulemaan."

Joosepin puhe tuntui käyvän tavallista nopeammin.

"Kävi niin, että kruunu hakkasikin parhaat puut metsästä ja puulaakin
velka jäi maksamatta ja puulaaki haki velkansa pois, talo myytiin ja
mies sai marssia matkoihinsa..."

"En ole kuullut... Eikä puhunut vallesmanni-vainaja kruunun hakkuusta
mitään."

Mutta sen näki Juho-veli, että kovin asia koski Jooseppiin.

"Ja jos kruunu sillä lailla alkaa tästäpuolin asukastaan kohdella, niin
kiveliöiksi jäävät kaikki kruununmaat -- kukapa lähtee elinajakseen
työtä tekemään, kun ei mitään toivoa ole vanhan päivän varasta. Kuuluu
tulleen uusi asetus, vaan en muista vuosilukua, että joka sen vuoden
jälkeen vasta on immisoonia hakenut, niin niistä kruunu parhaat puut
hakkaa..."

"Voipi olla. Mutta ei puhunut vallesmanni-vainaja mitään, vaan kehoitti
tekemään peltoa, raivaamaan niittyä ja joka kohdalle uusimaan, että
pikemmin perintötaloksi saa..."

"No en tiedä sinun kohdallesi sanoa, vaan niin on käynyt Tievon
Pekalle."

Jooseppi haki hyvän aikaa kaappinsa laatikosta.

"Täällä pitäisi olla yksi syynipöytäkirja vielä tallella. Se on
vallesmanni-vainajan omaa kirjoitusta, eikä siinä puhuta kruunun
hakkuusta mitään", sanoi hän. Vihdoin hän löysi repallaan olevan
paperiarkin, vei sen Juho-veljen nokan alle ja sanoi: "Lueppas sinä
tämä... kuinka sinä käsität... Tämä se juuri on... Ei siitä vaan Leena
ole sitä paikkaa löytänyt."

Veli Juho olikin taitava sekä kirjoituksen että kirjan lukija ja selvän
tuntui saavan, kun verkalleen luki, Joosepin tarkkaan kuunnellessa:

    Vuonna 1899, syyskuun 30 päivänä, toimitti allekirjoittanut
    kruununnimismies apumiesten itsellisen Pekka Kävyn ja lautamies
    Justinus Vitsamaan kanssa katselmuksen Romakkaniemi-nimisellä
    1/8 manttaalin kruununuudistalolla n:o 8 Viojärven kylässä X:n
    pitäjässä, tilan haltijan Jooseppi Honkasaajon eli Romakkaniemen
    saapuvilla ollen.

"Niin näkyy olevan", arveli Juho väliin ja jatkoi sitten:

    Tätä toimitusta koskevista kirjoista havaittiin, että sittenkun
    Keisarillinen Suomen Senaatti kesäkuun 10 päivänä 1896 antamallaan
    päätöksellä oli vahvistanut läänin Herra Kuvernöörin maaliskuun 24
    päivänä 1894 antaman päätöksen, jonka kautta tämä tila on päätetty
    perustettavaksi ja verotettavaksi 1/8 manttaalin suuruiseksi,
    oli tilan haltija lokakuun 5 päivänä 1897 tekemässään
    hakemuksessa pyytänyt päästä siihen asukkaaksi, minkä johdosta
    Kuvernöörinvirasto lähetepäätöksessä marraskuun 14 p:ltä 1898 oli
    määrännyt tämän katselmuksen tilalla pidettäväksi; ja kävi
    toimitus seuraavalla tavalla...

"No siinä sen nyt kuulet", sanoi Jooseppi. "Ei yhtään sanaa ole siitä,
että kruunu hakkaa..."

"Ei näy olevan. Enkä minä sanonutkaan, että se sinun kohdallesi sattuu,
vaan sen olen kuullut, että kappelissa käy muillekin samalla tavalla
kuin Tievon Pekalle."

"Olikohan Pekka laiminlyönyt tehtäviään?" arveli Jooseppi.

"Sitä en tiedä, mutta kehuivat ne kappelilaiset, että vireä on mies, se
Pekka."

Hetken Jooseppi mietti, sanoi sitten:

"Tässä kun kevät joutuu ja kylvöni saan tehdyksi, on ollutkin
aikomukseni rantaan lähteä... siitäkin perintökirjasta kuulemaan..."

"Se onkin parasta, kun nyt vallesmannikin on kuollut."

"Joo, niin olen päättänyt... Kuka lienee nyt vallesmannina?"

"Mikä lienee nuori poikanen, kuulin."

Niin siinä veljekset puhelivat, ja tarkkaan kyseli Juho, visu ja vireä,
kuinka säästäen talossa elettiin.

"Kenelle sinä talvivoin myit?" muisti hän kysyä.

"Tässä jo myin kevättalvella, Isovaaran Iisakille, jonka tunnet."

"Kuuluvat saaneen paremmat hinnat Kemijokivarrella..."

"En ole kuullut..."

Ja Juho sai vielä tietää, että ruokaa oli kesäksi. Oli kolme sadan
kilon säkkiä ruisjauhoja, suoloja ja ulkonakuivattua poronlihaa...
Olipa aitan hinkalossa jokunen tynnyri kauniita, valkean sinerviä
ohria, hallavuosien varalta siemeniksi säästettyjä.

"Ei sovi moittia", kiitteli Juho.

"Joo... ja järven antimet erittäin", kehui Jooseppi.

Pari päivää viipyi Juho vieraana veljensä talossa, jossa pidettiin
hyvää hoitoa. Mutta koska kesä näytti alkavan tulla tositeolla, suori
Juho suksensa, köytti laukun selkäänsä ja laittausi taipaleelle.

Halki Moinajärven hän lähti hiihtämään niitä kukkuloita kohti, jotka
näkyivät kaukana taivaanrannan tasalta. Niiden lähettyvillä oli
Lampsijärvi, jonka rannalla Juholla, Honkasaajossa, oli näpsä mökkinsä.




4.


Kesä on tullut.

Lautisulana lainehtii saivovesinen Moinajärvi, ja rantakoivikot käyvät
lehteen. Valo on vallannut pimeimmät korvetkin ja kiveliön
kaukaisimmatkin rotkot. Linnun laulu ei lakkaa, vaikka laine väsyy
puolenyön kirkkaana hetkenä. Yksinäisen metsäjärven rannoilla on iloa
ja elämää ja luhikko-ojanteissa vilkasta liikettä. Niemien nenistä ja
saarien selistä kuuluu käkien kukuntaa, ja peuraparvi ui kahakäteen
rannalta toiselle. Ihanasti hymyilevät lehdet, ja erämaan vankat metsät
huokuvat viimeiset kylmät jäässä olleista rinnoistaan.

Poissa on pimeä ja kylmä paennut, ja valo ja lämmin ovat nyt herroina.
Ei kukaan enää muista pakkasöiden pimeää, ei kukaan ajattele kylmää,
kun lämmin etelä puhaltaa ja yötä päivää aurinko paistaa.

Polkua pitkin, joka Romakkaniemestä lähtee Välijokeen, kävelee Liinu
nopein askelin. Uuden saunan vierestä lähtee se polku, joka yhdistää
naapurit, nousee männikköön talon taakse ja painuu metsään. Varhainen
on aamu, hiljainen on ympäristö. Tuntuu kuin sykähtelisi ilosta erämaan
sydän ja kovan kiveliön silmä kyyneltyisi nyt, kun valo ja lämmin
täyttävät maan ja taivaan. Polku on kaita ja pounikkoa paikoin, vuoroin
taas kivikkorovaa ja jäkäläkangasta. Mutta päivä paistaa sille puiden
lomitse, ja kanervakankaalla, jossa kellertävä hiekka peittää polkua,
tuntuu se jalkaa lämmittävän, kun Liinu avojaloin kävellä keikuttaa. Ei
ole nyt Liinun suu hymyssä, eivät naura silmät eikä poskille kuoppaa
ilmesty. Vakavana kävelee Romakkaniemen komea tytär, ja itkettyneet
ovat siniset silmät. Mutta miellyttävästi notkahtelee vartalo ja
kauniisti kaartuu jäntevä nilkka, kun hän kiveltä toiselle hypähtää ja
loikkaa pienien purojen poikki. Heilahtaa silloin pitkä kullankeltainen
palmikko pyöreiden lanteiden päällä.

Surun viestiä on Liinu viemässä lähimpään naapuriin Välijokeen. Kuolon
sanomaa saattamassa. Kylmänä makaa nyt Romakkaniemen toimelias ja
työtyri emäntä Leena, joka melkein kaksi vuotta on kitumalla kuihtunut.
Poissa on nyt Joosepin jäntevä kumppani, joka yhdessä miehensä kanssa
talon kiveliöön teki ja muhkean karjan kasvatti. Poissa on
rohkeamielinen vaimo, joka miestään seurasi asumattoman järven niemeen,
vaikkei kattoa pään päälle ollut. Toivonut ja toivonut oli Jooseppi,
että iloiset sanomat virkistäisivät Leenan mieltä ja että kun tulisi
kesä ja linnut alkaisivat laulaa ja kevätkylvöt oraalle nousisivat,
silloin Leena toipuisi ja vielä virkoisi entiseksi emännäksi.

Hyviä uutisia hän saikin kuulla: talon tiesi nyt olevan oikein oman,
mieleisen tiesi saavansa vävypojan. Ruokojärven Juhanin, -- eikä
minkäänlaisia pahoja asioita olisi pitänyt olla --, mutta sittenkään ei
enää elämään virkistynyt. Kun järven jäät suvituulilla murenivat, kun
pihan nurmi jo vihannoi ja ensimmäinen pääsky toi terveiset eteläisiltä
mailta, silloin umpeen painuivat toimeliaan vaimon silmät ja huulet
tiiviisti yhteen pusertuivat.

Jooseppi ei ollut näinä viime aikoina vaimoaan ymmärtänyt, vaan oli
aina uskonut hänen hourailevan, kun lapsista huolehti, kummia unia
sanoi näkevänsä ja pelkäävänsä jotakin kauheaa, mikä oli tulossa.
Semmoista oli ollut koko Leenan suku ja varsinkin äitivainaja, joka oli
nähnyt näkyjä siihen asti, kunnes tuli mielenhäiriöön.

He olivat olleet siinä kaikin äidin vuoteen vieressä, kun loppu
lähestyi, Jooseppi sängyn laidalla istuen. Viimeiseksi oli sairas
tahtonut puhua, mutta ei voinutkaan. Silmien ilmeessä oli tervettä
älyä, huulet liikahtelivat, mutta ääntä ei kuulunut. Syvän surullinen
oli katse, jonka hän loi tyttäriinsä ennenkuin silmät ummistuivat.

Liinu tunsi kylmiä väreitä pitkin selkäpiitään kulkevan, kun muisteli
äidin loppua. Hän ei olisi tahtonut äidin vuoteen viereen tullakaan,
mutta Kreeta ja isä pakottivat. Ja kun Liinu nyt kävellessään palautti
muistiinsa kuluneen talven tapahtumia ja äitivainajan hajanaisia
puheita, uskoi hänkin, samoin kuin isä, että äidiltä oli järki
luiskahtanut. -- Olihan sekin outoa, -- mietti Liinu, -- että äiti niin
väkisin työnsi minua Juhanille vaimoksi. Äidille mieliksi piti niin
tehdä. Joulusta asti, jolloin Juhani ensi kerran kosi, hän siitä puhui
ja Juhania kiitteli...

Tuntui kuin olisi jokin helpotus tullut Liinulle, kun hän nyt muisti,
että äiti oli poissa eikä enää ollut pakottamassa Juhanille menemään.
Vastenmielinen oli Juhani Liinun mielestä, vaikka olikin punaverinen.
Kylmä oli hänen katseensa, eivätkä hänen puheensa lemmeltä tuntuneet.
Toista olisi Välijoen Ville, pulska tukkipoika, jonka laulu kuului
kesäisin järveltä kiveliöön asti. Mutta Villeä äitivainaja ja isä
moittivat viinaan meneväksi ja rentuksi. Äiti ei sallinut Villen olla
talossa yötäkään.

Monissa mietteissä Liinu kävelee. Hänen vilkas mielensä kuvittelee
kummia juttuja, hän muistaa rippikouluaikaansa ja iloisia iltoja
kirkonkylässä. Kerrankin, kun salaa mentiin Mäkelän riiheen yösydännä
tanssimaan. Sinne tuli herrojakin, keitä lienevät olleet, punssia
tarjosivat ja tanssata vihkaisivat... Taivas, jos se olisi tullut
rovastin tietoon!

"Sinäpä olet korea tyttö", oli eräskin sanonut ja pyrkinyt suutelemaan.
Liinu ei ollut arvannutkaan välttää, ja niin herra oli suudellut ihan
vasten huulia...

Mutta nyt Liinu ehtii jo kapean joen rannalle, jonka toisella puolella
on vähäinen talo navettoineen ja muine ulkohuoneineen. Se on
kruununtorppa, vasta vuosikymmen toista sitten rakennettu. Pieniä
peltotilkkuja on siinä ympärillä, vanhan kuusisen aidan ympäröiminä. Se
on Välijoki -- Romakkaniemen lähin naapuri --, jossa asuu Iisakki Väylä
vaimonsa ja kahden jo täysikäisen lapsensa kanssa.

Hän seisahtuu törmälle. Talon rannassa on vene, mutta ei näy ketään
liikkeellä. Liinu huutaa. Jo kuulevat sisälle, ja joku silmää ikkunasta
ulos.

Se on Ville. Näppärästi hän rientää pirtistä ja sieltä rantaan, kun on
tuntenut tulijan. Hyvällä sysäyksellä on vene kapean joen toisella
rannalla, ja Liinu tarttuu siihen keulasta kiinni. Uljas nuori mies on
Ville, katse on avonainen ja silmien ilme lempeä. Mutta roima on varsi
ja ääni miehekäs. Kysyvin katsein hän silmäilee Liinua eikä saa sanaa
suustansa. Ruokojärven Juhanin morsiamen tietää Liinun olevan eikä
siksi puhuttele enää kuin ennen. Tapasivathan kiveliönkin asukkaat
toisensa silloin tällöin, vaikka taival olikin pitkä. Talvi-illoin, kun
puhteet olivat pimeät ja pitkät, hiihtivät Romakkaniemen tyttäret
joskus Välijokeen tarinoimaan, varsinkin silloin, kun tiesivät Villen
olevan kotosalla, ja välijokelaisetkin kävivät vuorostaan
Romakkaniemessä. Hiihteli silloin aina Villen ja Mantan matkassa
Josefiinakin, Välijoen tanakka emäntä, joka kerran oli karhunkin
ampunut. Ja silloin kerrottiin molemmin puolin mitä oli satuttu
kuulemaan uutisia. Erään kerran oli Liinu, kun yksin kotia palasi,
eksynyt ladulta; tuisku oli sen puhaltanut umpeen. Mutta kun oli ollut
myötätuuli ja hän oli huutanut, oli huudon Välijokeen kuullut Ville...
ja sitten saattanut Liinun kotia asti.

Niitä matkoja ja illan hauskoja kai nyt nuori mies muisteli, koska ei
ryhtynyt puheisiin.

"Meillä kävi kuolema", sanoi Liinu, kun he jo olivat päässeet toiselle
rannalle.

"Äitisikö...?"

"Äiti... Me olimme Kreetan kanssa sitä odottaneet, kun hän heikkeni
päivä päivältä, mutta isä ei uskonut..."

"Meidän äiti kyllä sanoi, kun hangen aikana palasi: 'ei näe
Romakkaniemen Leena enää ensi juhannusta'."

He nousivat maihin ja kävivät pihaan päin.

"Apua läksin hakemaan: isääsi, äitiäsi, Mantaa ja sinua... Eihän sitä
ruumista muutoin saa kirkollekaan, jos ei saa miehiä kantajiksi
Viojärvelle asti..."

"Kotosalla tässä olemmekin kaikin", sanoi Ville ikäänkuin lohdutukseksi
Liinulle.

Mutta kun Ville koetti tavoittaa Liinun katsetta, vältti Liinu. Ei
ennen niin tehnyt, vaan suoraan silmiin katsoi ja nauroi.

Ja nuoren miehen sydämessä sykähti kumman kylmästi.

       *       *       *       *       *

Romakkaniemen isossa pirtissä höyläsi Jooseppi arkun lautoja
Leena-vainajalle. Lämpöiset olivat päivät, ruumis oli pian saatava
hautaan, ja vaivaloinen ja pitkä matka oli kirkolle.

Kovin tuntui nyt Joosepista huolekkaalta elämä entiseen verraten. Siitä
asti kun veli Juho kävi, ei Jooseppi ollut saanut oikeaa lepoa yöllä
eikä päivällä. Monet asiat huolettivat: puulaakin velka, vallesmannin
kuolema ja perintökirja. Mutta hän ei joutanut lähtemään rantamaille
tiedustamaan. Kevätkylvön aika lähestyi, ja keli kävi huonoksi. Täytyi
ensin kevätkylvöt toimittaa, niin sitten olisi aikaa. Mutta juuri kun
hän kylvi viimeiset siemenet, sattui tämä kaiken muun huolen lisäksi --
Leenan kuolema... Ei ollut Jooseppi uskonut, että Leenan loppu oli
tulossa, vaan odottanut, että hän siitä vielä toipuisi ja kesän päälle
kokonaan paranisi. Mutta toisin oli käynyt. Samoja luulojaan ja uniaan
Leena yhä oli selitellyt houraillen eikä sanonut kipuja missään olevan.
Kolmekymmentä vuotta he olivat yhdessä eläneet. Hyvä kumppani oli Leena
ollut, taitava ja työtyri emäntä siihen asti kun alkoi niitä luulojaan
selitellä ja uskon asioista puhella. Sitten hän ei enää huolehtinut
talonkaan töistä, vaan luki kirjaa ja väliin itki... Monta kovaa oli
koettu Leenan kanssa ja pyritty siihen, että Romakkaniemi saataisiin
oikeaksi omaksi. Ja nyt juuri olisivat huolettomammat päivät alkaneet,
tulikin kuolema kesken kaiken.

Kun he joskus nuorempina olivat kuolemasta puhuneet, oli Jooseppi aina
uskonut ensin kuolevansa, jotta Leena sitten saisi hänet hautaan
saattaa.

-- Mutta ei näy käyvän mikään ihmisen mielen mukaan, -- mietiskeli
Jooseppi, kun hikipäissä arkkua viimeisteli. -- Ei mennyt toivo toteen
poikainkaan, Eelin ja Pennen, suhteen. Eivät pysyneet kotona, vaan
tukkilaisten joukkoon antausivat, ja mitä elämää siellä nyt
viettänevätkään. Sekin oli Leenaan koskenut, vaikkei hän siitä suoraan
puhunut.

Ei ollut elänyt se nuorin poika, joka oli Leenan mielestä ollut
kaikkein rakkain ja josta oikeaa kiveliön miestä kumpikin toivoi...
Hukkui ihan kotirantaan, aivan kuin vetehinen olisi järveen vetänyt.

Ja kun Jooseppi sai arkun valmiiksi, istahti hän höyläpenkille, ja
raskas huokaus nousi rinnasta.

-- Niinpä tämä tuntuu autiolta minunkin elämäni, kovin yksinpä tunnen
olevan, -- mietti hän. -- Oli ollut sentään hyvin hauskaa ja tunnolle
helpottavaa, kun huoliansa sai Leenalle jutella ja yksissä tuumin
elämänsä järjestää...

Ja kun hän vielä katseli arkkua, löytäisikö silmä siinä virhettä,
tuumaili hän:

-- Enpä minä olisi uskonut, että minä Leenalle arkkua olisin
tekemässä...

Hän nousi, kävi pihalle ja puheli Kreetalle, joka kesänavetalta tullen
kantoi isoa maitopyttyä kesäkellariin päärakennuksen pohjoispäähän.
Lehmät oli Kreeta jo laskenut laitumelle. Kellot kalkattivat
kasvattimännikön takaa, ja karja tuntui painuvan Sorsalahden niityn
aidanvartta takakorpea kohti.

Jooseppi seisahtui keskelle pihaa. Päivä paistoi jo korkealta, lämmin
oli ja järvi tyven. Ei ollut vielä ehtinyt kylvö itää, mutta nurmi
kasvoi jo pitkänä ruohona pihalla ja peltojen pientareilla. Jooseppi
osui luomaan katseensa Moinatunturille, jonka harmaja, puuton laki
sädehti auringon valossa.

Ja siinä samassa hän taas muisti sen unensa, jonka näki, kun tämän
niemen nenään yöpyi. Karjan kellot kuuluivat nytkin. Joko tulisi nyt
Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja mitattavaksi? Kumma se uni
sittenkin oli ollut -- entä jos nyt toteutuisi? Vallesmanni-vainaja oli
sanonut tänä kesänä maanmittarien tulevan, heti vesien auettua. Mutta
eipä ollut vielä kuulunut...

Keskelle pihaa hän laskeusi pitkäkseen, pää oikean käden varaan, katse
järven poikki Moinatunturin lakeen päin tähdättynä.

-- Olisipa nyt tyven järvellä ruumista kuljettaa, kun joutuisivat
sieltä avuksi Välijoesta, -- mietiskeli hän. Sieltä pohotti Alpaslahti
järven toiselta rannalta korkean kuusikkonsa suojasta.

Mutta ei tuntunut olo hyvältä Joosepista siinä pihallakaan. Kolkkoa ja
ikävää oli kaikki. Hän nousi, käveli maitokellarin ovelle ja katsoi
kellariin, jossa Kreeta parhaallaan siivilöi maitoa. Jooseppi oli
avopäin, niinkuin hänen tapansa oli kesäisin.

Siinä tuli kauhean ikävä, kun mieleen johtui Leena ja aamu, jolloin hän
ensi kerran oli tässä kellarissa maitoa siivilöimässä. Ei ollut
Kreetakaan äitinsä näköinen, vaan tukevampi, ja tylympi oli katse kuin
Leena-vainajalla, mutta muuten töittensä puolesta hän oli äitiinsä
paremmin kuin Liinu, joka teki kaikki hätiköimällä.

Tulisikohan kummastakaan äitinsä vertaista?

"Saadaanpa kuulla, ollaanko Välijoessa kotosalla", sanoi Jooseppi
vihdoin Kreetalle.

"Totta kai siellä ainakin vanhukset ovat", uskoi Kreeta.

Muuta eivät puhuneet. Ponttukin kävellä vätysteli kellarin luo,
Joosepin viereen asettui ja haukotteli. Jo tuli kissakin
maitotilkalleen. Kreeta ojensi mirrille kupposen, josta se kehräten
alkoi latkia -- vanha tummanharmaa kissa. Eikä uskaltanut Ponttu mennä
häiritsemään äkeän vanhuksen ateriaa.

       *       *       *       *       *

Siihen on Romakkaniemen isoon kolmilaitaiseen nuottaveneeseen kannettu
musta arkku, kannettu sitä varten tehdyillä sapilailla, jotka on
tarpeellisen kauas toisistaan yhdistetty väännetyillä koivuvitsoilla.
Siinä he vielä pyörivät maalla ja veneessä, välijokelaiset Josefiina ja
Manta, punaverinen, nokkela tyttö, Iisakki ja Ville ja Romakkaniemen
Jooseppi tyttärineen.

Kirkolle ollaan nyt rakasta vainajaa saattamassa. Ponttu häärii siinä
rannalla, uikuttaa ja pyrkii veneeseen, mutta Jooseppi komentaa sen
pihaan. Ja kun vene työnnetään vesille, ei Romakkaniemeen jää ketään
muita kuin Kreeta yksin Pontun ja vanhan kissan kanssa.

Peränpitäjäksi asettuu Jooseppi. Manta ja Liinu tarttuvat airoihin ja
istuvat soututeljolle. Etukeulassa istuu Josefiina, itkua puserrellen,
ja piitan päällä Ville. Ja niin raskas, kankea kolmilaita lähtee järven
poikki Alpaslahtea kohden, johon Viojärvestä tuleva polku loppuu.

Ei ole leikin asia, kun kiveliön asukas kuolee tiettömän erämaan järven
rannalla. Kaukana on kirkkomaa, johon ruumis on saatettava, kaukana
pappi, joka mullat heittää. Mutta ei ole muuta tietä, vaan pitää mennä.
Ei ole Moinajärvestä vesireittiä muuta kuin kuiva Lumionjoki, jota ei
kuivina kesäaikoina pääse veneellä kulkemaan.

Kun ruumissaatto saapuu Alpaslahteen, on ilta, mutta korkealta paistaa
vielä aurinko ja ihanalta näyttää Joosepin silmään Romakkaniemi, jonka
rakennukset on viime kesänä punaisiksi maalattu. Mutta suru nyt täyttää
hänen sydämensä, ja hänestä tuntuu kuin hän Leenan kuoleman jälkeen
olisi vanhentunut ja voimat vähentyneet.

Mutta Alpaslahdessa nostetaan ruumispaarit veneestä, ja nyt alkaa
raskas taival Viojärvelle asti, sillä ruumista on kannettava kahden
järven välinen taival. Vaivaloinen on polku, nousee ensin jyrkkänä ja
kallioisena ja jatkuu sitten mutkikkaana kivikkorovaa pitkin, kunnes
näyttää aukean, leväisen jänkän laitaan loppuvan. Siihen jänkän laitaan
asti kantavat Jooseppi edellä ja Välijoen Iisakki jäljessä. Mutta
sitten he laskevat arkun kuivalle maalle, ja vettä tippuva palava on
kummallakin.

"Pääsisi tämän jänkän poikki onnessa", huoahtaa Jooseppi.

Siihen ovat kaikki istuneet mikä kivelle, mikä mättäälle.

Itkua siinä pusertelee Välijoen emäntä taaskin ja sanoo:

"Siinä on nyt ensimmäinen kuolija Moinajärven rannalta... kenen vuoro
nyt joutunee? Vaikka viikon päästä jo minutkin vietäisiin..."

Jo ratkeaa Liinukin äänekkääseen itkuun, ja Jooseppi pyyhkäisee
partaansa.

"Mutta ilolla se tämä vainaja maailman murheista lähti ja nyt taivaassa
saa juhannusta viettää", puhelee Josefiina itkunsa seasta.

Ville ja Manta tarjoutuvat nyt kantajiksi, mutta Jooseppi ei sano
heihin tässä jänkällä luottavansa. Sittenkun on jänkän poikki päästy ja
alkaa kovempaa maata, vaihtuvat kantajat.

Surkean surkeaa on kulku leväisen, heiluvan jänkän poikki. Polveen asti
uppoaa jalka vettä ja ruskeaa ruostetta roiskuvaan suohon, ja välistä
mies on silmälleen menossa.

Mutta kun viimein pääsevät jänkän toiseen rantaan, ovat molemmat miehet
niin uuvuksissa, ettei tahdo paikalta kyetä.

"Saisi se kruunu sen verran asukkaistaan huolta pitää, että tuon jänkän
porrastaisi", sanoi Välijoen Iisakki, tuimasti katsellen.

"Eipä niistä meille takamaan asukkaille isoa hyötyä teistä ole, vaikka
niitä saa korjata", arveli Jooseppikin tyytymättömällä äänellä.

Mutta kun he siinä olivat tuokion levänneet ja miehet hikensä
kuivaneet, lähdettiin taas liikkeelle. Nyt kävi Ville edelläkantajaksi
ja Manta, tanakka tyttö, jälkeen. Jänkän laidasta alkoikin taas
tasaista harjua, joka vastaleena kohosi korkealle Viovaaralle.
Korkeimmalle laelle nousi polku, sillä kahden puolen oli
louhikkorantoja, joiden sivu ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta kun
nousu yhä jyrkkeni, levähtivät kantajat, ja Josefiina astui Mantan
sijalle kantajaksi.

Viovaaran laelle päästyä oli aamu jo alkanut, kirkas, kastehelminen
aamu. Romakkaniemen takaa nousi aurinko, ja suuri, saarekas Moinajärvi
välkkyi siellä kaukana. Kolkkona jättiläisenä törrötti Moinatunturin
paljas laki, mutta kullankeltaisina heräilivät kiveliön metsät. Mutta
eipä näkynyt Viovaaran laelle Välijokea, joka oli piilossa synkän
korven takana. Sensijaan etelästä päin ja lännestä, jonne oltiin
menossa, kimalteli suurten vaarain välistä yksinäisiä järviä kuin
erämaata valvovia silmiä. Jo sopi näkymään Viojärvikin, jonka rannalla
pienoinen Viojärven kylä oli.

Vuoroin vaihtuivat kantajat, ja vihdoin ruumiinsaattajat uupuneina
saapuivat Viojärvelle, jossa oli kolme verotaloa ja kaksi mökkiä.
Viojärven pohjoispäästä lähti kapea, mutta syvävetinen ja
hauskarantainen Viojoki, joka laski kaukaisista erämaista tulevaan
valtasuoneen, ja tämä vuorostaan kuljetti kaikki metsäjärvien vedet
suureen valtaväylään Tornionjokeen. Viojärveltä oli kirkolle asti
venekulku kaiken kesää, ja senvuoksi viojärveläiset elivätkin
onnellisemmassa asemassa kuin romakkaniemeläiset, välijokelaiset ja
monet muut järvikyläläiset. Harvoin sattuu kuolema kesäiseen aikaan
noilla yksinäisillä järvien rannoilla, ikäänkuin suuri Luoja olisi
tahtonut pitää henkeä sairaassa siihen asti, että ruumis saatettiin
kirkolle rekikelillä. Mutta osui joskus. Kerrottiinpa Pahtajärven
miehestä, että kun vanha vaari keskellä kiireintä heinäaikaa otti ja
kuoli, ei Pahtajärven mies lähtenyt kiireenä aikana ruumista kirkolle
kuljettamaan, vaan kaivoi kuopan kaltioon ja pani äijän sinne... Ja kun
ei ketään kulkijaa käynyt talossa koko kesänä, ei kukaan tiennyt vaarin
kuolemasta. Kun sitten tuli rekikeli ja jänkät kantoivat, kaivoi
Pahtajärven mies äijän kaltiosta, pani arkkuun ja ajoi kirkolle.

Mutta eipä ollut osannut niin viisaana olla Pahtajärven mieskään
rovastia puhutellessa kuin oli ollut älykäs ruumista kätkössä pitämään.

"Koska vaari kuoli", oli rovasti kysynyt.

"Ka, keskellä kuuminta ja kiireintä heinäaikaahan se per -- ... otti ja
kuoli..."

Vanhantalon pirtissä Viojärven rannalla muisteltiin tätä Pahtajärven
miehen tekoa.

Mutta talon rannassa hommailivat ruumiinkuljettajat, ja arkku oli jo
nostettu veneeseen. Siinä oli vieraskin vene, vasta aamulla kirkolta
päin siihen tullut. Kuului olevan kaksi maanmittaria, jotka ryhtyisivät
Moinakiveliötä linjoittamaan ja mittaamaan. Kamariin oli herroille
tehty vuode, siellä he nyt olivat levähtämässä.

Herrojen saattomiehet, Ylinivan miehet kirkonkylästä, juttelivat
Joosepille, kun venevalkamassa yhteen sattuivat.

"Ne ovat sitten niitä, joista vallesmanni-vainaja keväällä puhui",
sanoi Jooseppi. "Puhuivatko mitään siitä, aikovatko meille niinkuin
kesäasuntonsa sijoittaa?"

"Kyllä ne siitä puhuivat, mutta tässä aikoivat levähtää", tiesivät
miehet kertoa.

Veneen luona he kaikki hommailivat, mutta tästä tuli Mantan ja Liinun
lähteä takaisin. Toiset, Jooseppi, Iisakki, Josefiina ja Ville,
lähtisivät vainajaa hautaan asti saattamaan. Rannalla seisoivat tytöt,
kun vene loittoni järvelle ja Jooseppi ohjaili sitä Viojoen suuta
kohden. Itkuun Liinu ratkesi ja Mantakin. Tulipa siihen Vanhantalon
emäntäkin lähtöä katsomaan ja kyynelsilmin vainajasta puheli.

"Onneen ja iloon hän on kostunut", vaikeroi hän. "Jospa meidänkin
vaelluksemme noin päättyisi!"

Ja taloon levähtämään emäntä kutsui tytöt. Keiton oli jo valmistanut ja
kahvit keittänyt.

Mutta sitten vasta kun ruumisvene oli Viojärven päähän ehtinyt ja joen
suulle näkyvistä häipynyt, nousivat tytöt, emännän kutsua noudattaen,
loivaa rantatörmää ylös taloon.

       *       *       *       *       *

Kaunis on iltapäivä, kun ruumisvene hyvää kyytiä viiltää pitkin
mutkikasta Viojokea. Somia, koskisia polvia pistelee joki, kun
korkeiden törmäinsä välissä virtailee. Veneen perässä istuu Jooseppi,
joka parhaiten tuntee joen mutkat, ja Ville soutaa. Iisakki ja
Josefiina istuvat keskellä venettä, piippu suussa kummallakin.

Hauskalta tuntuu nyt kulku, kun virta vie ja linnut laulavat ja
valoisana välkkyy Pohjolan kesäinen yö. Ja tieto siitä, että
rantamaille ollaan menossa, tuntuu elävän mieltä ilahduttavan, vaikka
ollaan kuollutta kuljettamassa. Mutta alajuoksultaan on pieni Viojoki
virtava kuin myllynränni, ja veneen vauhti enenee sitä nopeammaksi,
kuta likemmäksi päästään Porolompaloa, johon joki laskee ja jossa se
yhtyy erämaista tulevaan valtasuoneen. Mutta tarkoin tuntee Jooseppi
joen polvekkeet, äkkimutkat ja pikkukoskien juonteenperät. Vilahtavat
vain menijäin silmiin korkeat, heinävät joen törmät ja liikkumattomat
metsät molemmin puolin.

Vihdoin saavutaan väljemmille vesille ja pauhaaville koskille, joille
ei ruumislastissa uskalla laskea, vaan arkku kannetaan kosken niskalta
johtavaa polkua pitkin kosken alle. Ja niin kuljetaan vaivoja
säästämättä, lepoa nauttimatta, kunnes on päästy kirkonkylän rantaan.




5.


Kun Manta ja Liinu ovat vähän maistelleet Vanhantalon emännän keitosta,
aikovat he heti lähteä paluumatkalle. Kiire on kummallakin. Välijoessa
ei ole ketään kotona, ja Romakkaniemessä oli Kreeta arka kuin veden
kala yksin ollessaan. Ruskeassa rapakossa ovat tyttöjen hameenhelmat,
vaikka he ovat niitä kuoruksissakin kantaneet. Molemmilla
on varrelliset pieksut, joiden suut on tiukkaan köytetty
punasinirantuisilla sukkarihmoilla polven alta kiinni. He vaihtavat
kenkiinsä uudet heinät, kiinnittävät sukkarihmoja ja sitten aikovat
lähteä.

Vanhantalon emäntä katselee siinä tyttöjen valmistuksia ja puhelee:

"Taitaa tulla nyt sinne Moinakiveliöönkin väkeä tänä kesänä, kun
kuuluvat kymmenen miestä tarvitsevan töihinsä nämä maanmittarit. Ja
semmoisia tahtoisivat, jotka ennenkin ovat maanmittarintyötä tehneet."

"Kun ei tullut puheeksi... Meidän Ville on monena kesänä ollut
maanmittarintöissä", sanoi Manta, vetäen tiukkaan sukkarihmaa pullean
pohkeensa yläpuolelle.

"Taitavat miehet olla lujassa nyt, kun tukinuitot ovat keskissä, --
siellä ovat vielä keväisillä matkoillaan meidänkin pojat... Mutta hyvää
palkkaa kuuluvat lupaavan tottuneille", puheli emäntä. "Väsyksissä
sanoivat olevansa, mutta mistäpä nyt niin olisivat väsyneet, kun veneen
pohjalla olivat maata köllöttäneet, -- sanoivat nuo Ylinivan miehet. --
Nyt nukkua köröttävät eivätkä käskeneet tulla herättämään..."

"Niinhän ne herrat väsyvät", sanoi Manta.

"Joo. Vaikka ovat nuoria miehiä kumpikin."

"Kuuluukin kuolleen se vanha maanmittari, Päänlunti, joka meilläkin
kerran kävi", sanoi Liinu.

"Outoja nämä ovat. Ensi kertaa kuuluvat olevan näillä mailla ja täällä
päin. Oikein hauskoja herroja tuntuivat olevan."

Mutta ennenkuin tytöt ehtivät lähteä, muisti emäntä vielä Liinulta
kysyä:

"No, koska te Ruokojärven Juhanin kanssa yhteen menette?"

"Ei ole tietoa", vastasi Liinu ja keikautti ylpeästi päätänsä.

"Hyvähän se mies on, Juhani, ja rahaa kuuluu olevan pankissa... kuinka
lienee muutoin sinun mieleisesi. Eivät häntä tämän kylän tytöt hyvänä
pidä..."

"Itsepä on ottamassa... tottapa oikeaan osaa", sanoi siihen Liinun
puolesta Manta.

Juuri kun emäntää hyvästeltiin, ilmestyi toinen herroista pihalle. Hän
näytti nuorelta, komealta mieheltä, ja tytöt nähtyään hän virkkoi:

"Kas, onhan sillä emännällä kaksi komeaa tyttöä, vaikka vakuutti, ettei
ole."

Hän lähestyi tyttöjä ja jutteli:

"Olisihan tämä muutoin, mutta kun ovat näin valoisat yötkin, ettei
saata nukkua."

Mutta Vanhantalon emäntä kävi esittelemään:

"Eivät nämä ole meidän kylän tyttöjä. Tämä Manta on Välijoesta ja tämä
Liinu on Romakkaniemestä. Ruumista ovat tähän olleet saattamassa..."

"Vai Manta ja Liinu", tuumaili herra, vielä uni silmässä.

Siinä samassa lähtivät Manta ja Liinu kujaa kohti, josta polku poikkesi
navetan taitse Alpaslahteen päin. Nopein askelin he astuivat, Manta
edellä ja Liinu perässä.

"Sepä näytti mukavalta herralta", sanoi Liinu, kun he olivat ehtineet
talon näkyvistä.

"Oli kyllä soman näköinen herra, ja uljas oli katsanto."

Taas he kävelivät kovaa kyytiä, niin että risut polulta pirskoilivat.

"Nämä ne ovat niitä herroja, joista isä on puhunut. Ne taitavat tulla
meille asumaan", kertoi Liinu. "Kuuluvat alkavan Moinakiveliötä
mitata."

"Niin kuuluvat. Teille tulee sitten vieraita paljon, jos miehetkin
siihen asettuvat", sanoi Manta.

"Itsellä niillä kuuluu eväät olevan. Vanhantalon emäntä kertoi, että
kirkolta tulee toinen veneenlasti eväitä tuomaan."

Niin tytöt juttelivat. Mutta ehdittyään Viovaaran laelle, josta
Moinajärvi ja Romakkaniemi alkoivat näkyä, he istahtivat levähtämään.

"Toista olisi kuitenkin olla rantamailla kuin täällä rämpiä
rapakkojänkkiä", alkoi Manta puhella, ja hänen silmänsä syttyivät kuin
tuleen ja posket punoittivat kuin puolukat. "Jahka ensi syksyyn elän,
niin palvelukseen lähden... Hyvät palkat saa ja talon ruuan ja --
hauskoja iltamia joka sunnuntai..."

Liinu huokasi.

"Katunut olen", jatkoi Manta, "kun en jo viime syksynä lähtenyt.
Mikonpäivän sunnuntaina kun kirkolla kävin, tarjosi Maaherran isäntä
kaksisataa rahapalkkaa ja vuosivärkit..."

"Olisin minäkin lähtenyt, mutta vanhemmat eivät ole päästäneet. Äiti on
aina pannut vastaan..."

"Sitähän se loruaa meidänkin äiti... Niistä Ruokojärven tyttäristä aina
esimerkkiä ottaa... Mutta pakkoko on ruveta huoraksi, niin että jos
miehen tahtoo, niin oikein omakseen ottaa... Ja siellä niitä on vara
valita... Ei ensimmäisen räkänokan tuumiin ole pakko suostua..."

"Onpa vaankin vara valita! Muistatko toissa Juhannuksena Aavasaksalla?"

"Kuinka en muistaisi! Silloin oli hauskaa sinullakin. Herratkin kävivät
piiriin ja myötäänsä pyysivät. Muistatko sitä yhtä, joka kahvitkin
laittoi ja kun pääsi kahden kesken, niin kerjäili suuteloa ja käsiä
puserteli..."

"Yritti se minultakin..."

"Mutta sitten kävi kummasti, kun ei hyvällä uskonut, vaan kärtti ja
puristelemaan kävi ja povia tunnustelemaan, niin minä..."

"Mitä sinä...?"

"Minä räiskäytin kämmenellä naamaan ja sanoin, että tuossa..."

He nauroivat sille molemmin.

"Eivät ne kaikki herrat ole semmoisia, vaan tukkilaiset ne vasta härkiä
ovat", sanoi Liinu.

Mutta lehmäänsä hoitamaan oli Mantalla kiire, ja vartoi kai Kreetakin,
kun illalla olivat luvanneet palata ja saattoi olla jo lähellä puolta
yötä. Kiireesti he taas lähtivät astumaan ja saapuivat leväisen jänkän
laitaan. Siinä he kuorivat hameensa vyötäisilleen ja alkoivat hyppiä
mättäältä mättäälle, rapakkopaikkoja vältellen.

"Helkkari, kun putosi toinen jalka ihan reiden juurelle asti", huusi
Manta, joka oli jäänyt Liinusta jälkeen.

"Ja vielä puhtaan paidan panit lähtiessäsi", päivitteli Liinu.

Mutta kostuivat tytöt vihdoin Alpaslahteen Romakkaniemen kookkaan
kolmilaidan luo. Ihmeellinen yö oli. Taikka oliko yö ollenkaan vai
oliko vasta ilta, päivänlaskun aika, vai oliko aamuvarhainen,
päivännousun aika? Sitä eivät tytöt tienneet, vaan koettivat arvailla.
Romakkaniemen takaa loisti aurinko tulipunaisena ja melkein
säteettömänä. Saarien metsiköt kumottivat kullalta, ja järvi kiilteli
kuin kuvastin. Etelän taivaalta näytti vaaleaa pilveä leviävän pitkin
untuvanpehmoista taivaan kantta.

He työnsivät veneen vesille, ja Liinu istui soutamaan. Yön hiljaisuus
ja erämaan yksinäisyys vaikuttivat tyttöjenkin mieliin.

"Oletko sinä koskaan oikein rakastanut?" kysyi Manta äkkiä.

"En minä muista, että olisin..."

"Mutta minä muistan... Toissa kesänä, kun Raitikoskella oli tukinuitto.
Siellä oli niin komea tukkipoika, Juntunen, etten ole koskaan nähnyt."

"Puhutteliko sinua...?"

"Oli sunnuntai-ilta, ja kosken rannalla pidettiin tanssia. Se Juntunen
ensin soitti, mutta sitten kun rupesi tanssimaan, niin minua ensiksi
pyysi. Se hukkui sitten Juopakoskeen... Olet kai kuullut?"

"Olen minä kuullut..."

"Jos semmoisia ystäviä kostaisi, niin semmoiselle vaimoksi menisi...
Lauletaanpa jotakin, että Kreetakin kuulee meidän tulossa olevan."

"Mitä laulamme?"

"Laulamme sitä, että: Maantien varrella katajapensas..." Ja he
alkoivat:

    Maantien varrell' on katajapensas,
    ja siinä on tikkelperi.
    Ja tään kylän poikain liivintaskuss'
    on Saksan silinteri.

Kauas vuoriseen ympäristöön kierteli laulu, ja kaiku kertoi sen ensin
lähimmiltä kukkuloilta, sitten kierrellen kaukaisuuteen ja vasta pitkän
ajan perästä kertoen sen laulajille.

Samassa alkoi Romakkaniemestä päin kuulua koiran haukuntaa.

"Ponttu on kuullut meidän laulumme", sanoi Liinu.

"Pontun ääni se on", sanoi Mantakin.

Kun he olivat hetken olleet ääneti, kysyi Manta:

"Oikeinko sinä todella aiot sille Ruokojärven Juhanille vaimoksi
mennä?"

"Kihlat se väkisten antoi, mutta en ole sormusta pitänyt enkä
huiviakaan kuin kerran..."

"No sitä minäkin. En huolisi minäkään, vaikka kahden kirnussa olisin.
Silmätkin semmoiset totiset ja tylyt..."

He olivat jo puolijärvessä, kun Liinu huudahti:

"Vieras vene on meidän venevalkamassa... ja Ponttu siellä rannalla
kävelee."

Mantakin herkesi soutamasta ja kääntyi katsomaan.

"Niin on, näemmä, ja pirtin savupiipusta nousee savu..."

"Aivan uusi, vastatervattu vene... nyt näkyy paremmin, kun ei aurinko
kilota..."

"Kuka mahtanee olla?" kysyi Manta uteliaana.

"Jos ei vain liene se Kemppainen, puulaakin mies, niin sitten se on
Väänänen, joka viime kesänä oli heinänteossa..."

"Häm, häm", virkkoi Manta, viekas katse pienissä terävissä silmissään.
"Siellä on Kreetallakin omansa... Onpa se komea mies, vaan kuuluu
olevan kirjaton, niinkuin kaikki muutkin etelän puolen miehet..."

Siitä Väänäsestä he sitten juttelivat koko välin, kunnes saapuivat
Romakkaniemen rantaan juuri silloin, kun aurinko paistoi
kasvattimännikön läpi törmälle ja venevalkamaan.

       *       *       *       *       *

Toisen päivän iltana näkivät Romakkaniemen tytöt, jotka kahden olivat
kotona, savun nousevan Alpaslahdelta. Siitä he arvasivat siellä jonkun
tulijan olevan, joka halusi päästä taloon.

Ikävä olikin heillä ollut, kun kahden kesken olivat. Nyt vasta tuntui
äidin kuolema ikävältä. Ei ollut toisella toiselle mitään uutta
sanomista. Äänettöminä he tekivät töitään eivätkä monta sanaa puhuneet.
Ei ollut joutanut Välijoen Mantakaan kumppaniksi, kun lehmä tarvitsi
kotimökillä hoitajaa.

Kun Kreeta tuli lypsämästä ja laski kellarin eteen pytyn, huomasi hän
savun ensiksi. Siitä hän ilostui ja juoksi sanomaan Liinulle, joka
rannassa pesi saunan edessä vaatteita.

"Kuka mahtanee olla?"

Kreetakin näytti vilkastuneen tavallisesta olostaan.

"Kun eivät vain ole jo niitä maanmittariherroja", arveli Liinu. "Mutta
ne ne ovatkin! Muita kulkijoita sieltäpäin ei ole..."

Yhdessä he päättivät lähteä Alpaslahteen. Tulisessa kiireessä Kreeta
siivilöitsi maidon, ja kumpikin pukeusi parempiin vaatteisiin, panipa
Liinu vielä palmikkoonsa nauhankin, niinkuin oli nähnyt kirkonkylän
tyttöjen pitävän.

"Toisenko sinä näit?" kysyi Kreeta, kun he olivat jo järvelle menossa.

"Niin. Se heräsi nukkumasta ja puhui selvää suomea. Oli Välijoen Villen
kokoinen mies ja vähän huulipartaa... Ei se ylpeältä näyttänyt...
sirovartaloinen herra."

Ehdittyään likemmäksi Alpaslahtea he erottivat, että kolme miestä
seisoi rannalla. Tulikin oli jo vähennyt, ettei enää noussut kuin
vaaleaa pilvisavua, joka pysähtyi kuusten juurelle siihen lähelle,
jaksamatta enää kohota kesäkirkkaaseen ilmaan. Erottivat senkin, että
kaksi niistä oli tavallisen jätkän puvussa, mutta kolmas näytti
herralta, ja Liinu tunsi hänet samaksi, joka oli häntä puhutellut
Vanhantalon kartanolla.

"Jopas sieltä Manta ja Liinu tulevat", kuulivat he herran huutavan.

"Se luulee sinua Välijoen Mantaksi", kuiskasi Liinu Kreetalle.

"Eipä sattunutkaan Manta", huusi Kreeta takaisin.

Mutta kun kaikki kapsäkit ja muut kamppeet oli kannettu veneeseen ja
vene lykätty vesille, käski nuori herra miesten ruveta soutamaan ja
tyttöjen istua joutilaina.

"Kyllä me soudamme", sanoivat tytöt.

Täällä kiveliössä eivät miehet koskaan soutaneet silloin kun naisväkeä
oli veneessä. Mutta nuori herra ei sittenkään sallinut tyttöjen soutaa.

"Vai olette sisaruksia", puheli hän veneen perästä. "Enpä olisi sitä
uskonut. Ette ole toistenne näköisiä vähääkään."

Kreeta ja Liinu eivät näyttäneet sisaruksilta. Kreeta mustatukkainen,
tanakkaa tekoa ja jolealuontoisempi, Liinu vaaleaverinen, pitkä,
solakka ja notkealiikkeinen.

"Vai saan minä kamarin -- ja sauna on ja kylpeä koska mieli tekee",
jutteli hän taas veneen perästä. "Ja maitoa saan... hyvä on."

Sitten hän kertoi itsestään. Etelä-Suomesta hän oli kotoisin ja ensi
kertaa täällä pohjoisessa. Tulisi ehkä täällä päin olemaankin. Tänä
kesänä tuskin ehdittäisiin koko Moinakiveliötä mitata.

Puhuessaan hän tähtäsi vuoroon Kreetaa, vuoroon Liinua silmiin ja
hymyili. Komea mies hän olikin tyttöjen mielestä, pitkä, mustatukkainen
ja hyväluontoinen. Puheli kuin tuttavilleen. Liinu ei oikein uskaltanut
häntä katsoa silmiin. Näytti kuin nuori herra olisi tahtonut ihan
lävitse katsoa.

"Vai viikon päästä isänne tulee takaisin", sanoi hän taas.

Ja kun hän muisti, minkälaista leväjänkkää pitkin ruumista oli
kannettu, alkoi hänelle selvitä erämaan asukkaan elämä. Kauheaa!
Tämmöistä hän ei ollut osannut ajatellakaan.

Ja kun hän ei kotvaan puhunut mitään, vaan istui omissa ajatuksissaan,
rohkaisi Kreeta mielensä ja alkoi kysellä. Mikä oli nimi? Kuinka vanha
hän oli? Oliko veljiä ja sisaria? Oliko jo vaimo ja lapsia, vaikka niin
nuorelta näytti?

Herra hymähti, sytytti savukkeen ja selitti. Janne Leppiniemi oli nimi.
Ei ollut sisaria yhtään. Yksi oli velimies Helsingissä. Ei ollut vaimoa
vielä tiedossakaan.

Liinun mielestä varsinkin oli tämä herra miellyttävä. Eivät olleet
kirkonkylän herrat noin somia, eivät puhutelleet noin ystävällisesti.
Tällä oli katse lempeä ja puhe lauhkea, toisilla ilkeä, ja käytös
röyhkeä, varsinkin metsäkyläläisiä kohtaan, joita rantamailla pidettiin
tyhmempinä.

Leppiniemi näytti taas vaipuvan omiin mietteisiinsä. Järven selälle hän
silmäili, katseli saaria ja kukkulaista ympäristöä. Outoa oli tämä
luonto hänelle ja kirkas valo omituista. Talo, joka tuolta korkealta
niemeltä paistoi ilta-auringon valossa, näytti somalta punaiseksi
maalattuine rakennuksineen. Ei se köyhältä näyttänyt, vaikka
viljelykset olivatkin pieniä. Kuinka he kuitenkin näin hyvin elivät,
tiettömän erämaan takana! Talon tytöt olivat hyvin puettuja, puhtaita
ja miellyttäviä impiä. Varsinkin tuo toinen, Liinu. Hänen kasvojensa
ilme oli herttaisen hyvä, ja sinisten silmien loisto niin kirkas kuin
tämä ihmevaloinen ilta.

"Olipa ikävää, kun en saanut isäänne puhutella, vaikka hän siitä ohitse
meni", sanoi hän pitkän ajan perästä.

"Olitte nukkumassa, kun me tulimme ruumiin kanssa taloon."

Kun he ehtivät lähemmäksi Romakkaniemen rantaa, kysyi Liinu:

"Mihinkäs toinen herra on jäänyt?"

Leppiniemi selitti, että toinen, Nyykreeni-niminen, lähti
Vanhastatalosta Ruokojärveen, jonka takaa hän aloittaisi mittaustyöt.
Sinne olivat jo työmiehet edeltä päin menneet. Mutta tänne
Romakkaniemeen saapuisi Nyykreenikin muutaman päivän päästä.

"Ja lisää tänne tulee minullekin miehiä. Vanhantalon isäntä lupasi
toimittaa."

Kun he olivat aivan likellä rantaa, kysyi Leppiniemi:

"Mikä tuo pienoinen uusi tupa on ihan rannalla?"

"Se on sauna", vastasi Liinu, hänkin sinne päin silmäten. Ja nyt vasta
Leppiniemi huomasi Liinun pitkän, vaalean palmikon ja sinisen nauhan
sen latvassa.

-- Kylläpä tuon tytön liikkeet ovat miellyttäviä, -- ajatteli hän. --
Pohjola on paljon kauniimpi kuin koskaan uskoin. Kaunista, puhdasta
väkeä ja siistejä taloja sydänmaassakin!

Rannalla olivat Ponttu ja kissa vastassa. Ponttu näytti äkäiseltä oudot
vieraat nähtyään, mennä murjotti taloon päin hiljaa äristen ja lyhyt
typihäntä pystössä kuin kynttilän pää. Mutta kissa hyppäsi veneeseen ja
naukuen Kreetan syliin.

"Täällä on talonväki vastassa", nauroi Liinu Leppiniemeen katsahtaen.

Tämä huomasi tytön naurussa semmoista viehkeyttä, että tunsi kuin
jotakin sanatonta suloa olisi sydämeen uponnut.

Hän katsoi kelloaan. Oli puolenyön aika, mutta aurinko oli vielä
korkeammalla Moinatunturin huippua, jonka harmaja laki näytti
sädehtivän.

Omituinen, turvallinen tunne, kuin olisi kotiin tulossa pitkältä
matkalta, valtasi hänet, kun hän tyttöjen seuraamana nousi kapeaa
rantapolkua venevalkamasta taloon.




6.


Täydellä terällä polttaa keskipäivän kuuma aurinko Joosepin mustaa
niskaa ja harmaan takin selkää, kun hän hikipäässä kävelee pitkin
kirkonkylän hietaista ja pölisevää maantietä.

Maalarin mökillä on pidetty hautajaiset ja tuttavia kirkonkyläläisiä
kutsuttu jatkoksi, sekä kantajiksi että suruvieraiksi. Vehnäskahvit on
Josefiina, nokkela nainen, toimittanut ja miehille sikaarit, naisille
kampiaiset. Kaikki on nyt toimitettu. Maalarin mökillä levähtävät vielä
välijokelaiset ja tarinoivat sillä aikaa kun Jooseppi kulkee
asioillaan.

Nuorelta, uudelta nimismieheltä on Jooseppi saanut perintökirjansa.
Vanha vallesmanni oli ehtinyt ennen kuolemaansa panna sen kuoreen ja
siihen kirjoittaa Joosepin osoitteen. Hyvin on siis se asia
käynyt. Jooseppi on tiedustellut tältä uudelta nimismieheltä
kruununhakkuustakin, mutta hän ei sanonut tietävänsä, koska vielä oli
outo eikä tuntenut näitä asioita.

Häntä neuvottiin metsäherran luo. Hän sen tietää, jos tahtoo sanoa.
Mutta kiukkuinen, ylpeä ja tuima herra on tämä nykyinen metsäherra,
joka kuuluu olevan aatelissukua ja kaukaa etelästä tullut. Ei ole
Nyyperi-vainajan veroinen, joka antoi kättä kiveliön miehellekin
ja tuttavana naurusuin puhutteli, eikä tunnu tämä osaavan
suomenkieltäkään. Hän ei käsitä, mitä Jooseppi tarkoittaa; ei käske
istumaan vanhaa, harmaantunutta miestä, vaan purkaa kiukkuaan.

"Saate stämmingi kaikki nyybyggiläiset... Kruunun maalla laiskana
syömä... semmottii lorvi te olla..."

"Ei siellä laiskana kauan hengissä pysy", sanoo Jooseppi, "kiveliön
keskellä!"

"Jaa, jaa, me tiera se..."

Jooseppi sanoo hyvästit ja menee.

-- Onpa semmoinen kirja nyt taskussa, että saat konstisi koettaa, --
arvelee hän, kun metsäherran luota palaa. -- Tämänaikaiset herrat
taitavatkin olla aika piruja. Mikä lienee tämä uusi vallesmannikin,
paha on katsanto ja liikkeet ärtyiset... Mikä lieneekään?

Jooseppi ei ole tavannut puulaakin miehiä kirkonkylässä. Muuten on
kuulunut huhuja, että tulee toisia metsänostajia. Uusi puulaaki kuuluu
alkavan liikkua nyt näillä mailla.

Maalarin mökillä tietää Nällhuuti, kansan asianajaja ja tietävä mies,
Joosepille sitä kertoa. Neuvoo vielä:

"Elä sinä, mies, hätäile myymään metsääsi -- kyllä metsä kalusta aina
käy. Ei ole kukaan sitä katunut, ettei myynyt metsäänsä, vaan sitä on
moni katunut, että myi..."

Viisas oli mies tuo Nällhuuti, sen nyt tunsi Jooseppikin.

"Polkuhinnasta se puulaaki sinun metsäsi ottaa, kun velassa olet. Mutta
odota toista ostajaa, niin eri hinnan lupaavat", neuvoi yhä Nällhuuti.

Jooseppi kuunteli tyytyväisenä, ja Josefiina toimitti Nällhuutillekin
hautajaiskahvit.

"Lieneekö sinulla selvillä, kuinka paljon olet puulaakista rahaa
ottanut ja montako velkakirjaa olet antanut?" tiedusti Nällhuuti.

"Johan se toki on selvillä", vakuutti Jooseppi.

"Mutta minä olen nähnyt senkin, että pahoin puulaaki pettää oppimatonta
kansaa. Viime talvikäräjilläkin oli kumma juttu. Vehkalahden mies,
Kolarista, joka oli puulaakista ottanut metsää vastaan rahaa ja
kymmenen eri velkakirjaa antanut, joutui puille paljaille. Kaikki
kymmenen velkakirjaa oli laskettu korkoineen yhteen ja kirjoitettu
sitten yhteen velkakirjaan koko summa, että asia muka olisi selvempi.
Ja sen ison velkakirjan alle käsketään Vehkalahden miehen kirjoittaa
nimensä. No, hän kirjoittaa, mutta ei pyydäkään takaisin ennen
antamiaan velkakirjoja. Ne jäävät puulaakin haltuun, samoin kuin isokin
velkakirja. Joo. Ja puulaaki hakkaa metsän, saa saakurin uljaita puita,
ja kun sitten on kaikki raiskannut, ettei linnunistuinta kuulu jääneen,
niin haastetaankin Vehkalahden mies käräjiin ja kaikkien velkakirjojen,
niin pienten kuin sen ison, sisältöä vaaditaan..."

"Jopa oli helvetin hullu mieheksi se Vehkalahden mies", keskeytti
Välijoen Iisakki, joka makasi sängyssä selällään.

"Kuinka kävi?" kysyi Jooseppi.

"Kävi niin, että velkakirjain sisältö tuomittiin... Mutta asia on vielä
kesken."

Jooseppi istui miettiväisenä. Vihdoin hän sanoi:

"Eipä tuommoistakaan ole kuulunut ennen."

"Ovat ne tainneet ennenkin pettää, mutta ei ole tullut niin yleiseksi
tiedoksi", sanoi Nällhuuti.

Nyt Jooseppi ei kuitenkaan enää joutanut kuuntelemaan Nällhuutin
puheita. Piti vielä käydä Mäkelän puheilla, jolla oli Romakkaniemen
tieosa korjattavana.

Kalliiksi oli tänä kesänä tullut tienkorjuu, kertoi Mäkelä. Tämä uusi
nimismies oli määrännyt Romakkaniemen tiehen kolme uutta rumpua
tehtäväksi. Olisi huutokaupalla myynyt ne tehtäviksi, mutta Mäkelä oli
ehtinyt väliin.

"Julman täsmällinen mies tämä uusi vallesmanni, ja karjuu kuin peto
tientarkastuksessa", selitteli Mäkelä. "Lämminneet ne ovat tämän
tarkastuksen aikana kaikki tientekovelvolliset."

"Ei siitä tullut herrainpäivillä helpotusta manttaalimiehille?" kysyi
Jooseppi.

"Lieneehän siitä puhetta ollut, ja luvattu on kyllä, mutta kesken on se
laki vielä", tiesi Mäkelä.

"Taitaa olla ja pysyä aita matalana talonpoikaa kohti aina", arveli
Jooseppi.

"Ei se vain tällä hommalla meidän asiamme parane -- tieasia ei
ensinkään."

Mutta koska Mäkelä ei ollut nylkyri ja Joosepilla oli kovin vähän
rahaa, kun oli vaimovainaja juuri hautaan saatettu ja monenlaisia
menoja siitä ollut, tyytyi hän siihen, että Jooseppi syksyllä maksaisi
puolet järvikaloilla, toiset puolet rahalla.

Kun Jooseppi palasi Mäkelän luota maalarin mökille kirkon
viereen, juttelivat siellä vielä Välijoen Iisakki ja Nällhuuti.
Kruununuudistaloista he kuuluivat puhuvan, Iisakki selittäen oman
kruununtorppansa asioita.

Sitten Jooseppi kävi vielä kahdessa kirkonkylän porvarissa minkä
mitäkin pikkutarvetta ostamassa. Ostipa molemmille tyttärilleen
tuliaisiksi mustat silkkihuivit ja tötterön rusinoita, joista Liinu oli
korvaan kuiskannut Vanhantalon rannassa erotessa.

Josefiinakin oli ostanut laukkunsa täyteen minkä mitäkin tarvetta.
Mutta raskaampaa tavaraa ei mitään otettu. Talvikelillä oli Jooseppikin
ja samoin Välijoen Iisakki kesäeväät hommannut kaukaiseen kotiinsa. Ei
olisi nyt jaksanut lastia sauvoakaan väkevävirtaista jokea ylös.

Vihdoin he olivat valmiit lähtemään paluumatkalle, joka vastavirtaan
oli monin verroin vaivaloisempi kuin tullessa.

Vasta kun he ovat kovimmista koskista ylös sauvoneet, jättäneet
monitaloiset kylät taakseen ja saapuneet yhä harvenevaan
jokitörmäasutukseen, vasta sitten he alkavat keskenään vilkkaammin
jutella, kukin havainnoitaan kirkonkylältä kertoen. Ja Porolompalolla
levähtäessä, ennenkuin lähdetään Viojokea vastavirtaan puskemaan,
sukeutuu puhetta monenlaista. Ei ole Porolompalossa muuta asuntoa kuin
viheliäinen torppa Viojoen suussa, kruununmaalla. Porolompalo on
torpankin nimi, ja siinä asuu kruunun metsävahti Airis-Mikko
silmäpuolen vaimonsa kanssa. Mutta kesän aikana siinä käy monenlaisia
kulkijoita sekä erämaahan, suuriin järvikyliin, menijöitä että sieltä
palaaviakin. Tukkilaisten käymäpaikka se myös on, vaikkeivät tukit
koskaan kauan viivy Porolompalolla, se kun on virtava muihin
lompaloihin verrattuna.

Tarkkaan tiedustelee torpan vaimo, kielevä Anna-Kreeta kirkonkylän
kuulumisia, ja tarkkaan selittää Josefiina. Miehet makaavat lattialla,
kullakin laukku päänsä alla. Kun vaimot pauhaavat juorujaan, toinen
kysyy, toinen selittää, lyhytvartinen piippu suussa kummallakin,
oikaisee siinä Joosepin vieressä Välijoen Iisakki polvensa suoraksi ja
virkkaa:

"Eipä siitä tainnut tulla kruununmaan asukkaalle mitään hyötyä näillä
jälkimmäisillä herrainpäivilläkään. Nällhuuti sanoi, että tiukemmalle
vain ottavat... että kuka ei kykene maata viljelemään eikä taloa
rakentamaan, niin pois ajetaan, ja työvaivat myydään. Ennenkuin nyt saa
talon perinnöksi, on mies harmaa ja haudassa. Ja hakkaahan se kruunu
kuulemma tästä puolin jokaisesta uudistalosta parhaat puut..."

Jooseppi kuuntelee Iisakin puheita. Mutta sitten hän nousee istumaan,
kolistaa piippuaan, panee uutta tupakkaa ja kysyy:

"Nällhuutiko kertoi?"

"Nällhuuti, ja oli siitä puhe lautamiehenkin kanssa kirkolla."

Jooseppi miettii hetken, sanoo sitten:

"Jos eläisi vanha vallesmanni, niin kyllä tietäisi ja oikein puhuisi.
Mutta kuoli liika hyvä mies..."

"Oikein puhut. Mutta minkäpä sille nyt mahtaisi vallesmanni
vainajakaan, kun hallitus asetuksiaan tiukentaa... Kyllä nyt saa,
saakeli soikoon, kruunu tästä puolin vartoa, kuka kylmään korpeen alkaa
taloa tehdä. Sen verran minä sanon..."

"Lieneekö nyt juuri niinkuin Nällhuuti sitä selitteli?" puuttui Ville
puheeseen.

Ville on mielessään myös kuvitellut, että hän hakisi kruunulta torpan
paikan Moinajärven Reponiemeen ja naisi Romakkaniemestä. Mutta näistä
mietteistään hän ei ole kellekään puhunut.

"Niin, tienneekö sentään Nällhuutikaan, vaikka on lakia oppinut kaikkia
pykäliä", arvelee Jooseppikin Villen puolella.

"Mutta mitäs sanoisit, jos sinultakin parhaat puut hakattaisiin?" kysyy
Iisakki, Jooseppiin kääntyen.

Siihen Jooseppi ei vastaa. Kerran kaksi nousevat sieraimet kuin pahaa
henkeä puhaltaen, ja silmissä välähtää kummasti. Mutta Iisakin
jaaritteluista hän ei ole tietääkseenkään.

Ja siihen kesken puheitansa nukahtavat Iisakki ja Ville. Jooseppi
valvoo ummessa silmin, eikä tunnu nukuttavan. Enemmän on nyt huolia
kuin silloin, kun köyhänä miehenä Romakkaniemeen meni. Enemmän
totisesti, vaikka lapset jo ovat täysi-ikäisiä. Nyt vasta Leenan
kuolemakin alkaa oikein tuntua, ja nyt vasta hän ymmärtää menettäneensä
hyvän vaimon. Ja muutenkin, nyt tulee väsymys jo pienestäkin
ponnistuksesta ja parin vuorokauden valvonnasta. Ennen sai valvoa ja
tehdä työtä vuorokausimääriä eikä väsymystä tuntunut. Ei muu nytkään
pahasti mieltä kaiva kuin se, että kenties kruunu sittenkin hakkaa
metsän parhaat puut... juuri ne, jotka hän on metsäänsä säästänyt,
käyttäen vain huonoimmat rakennuksiinsa. Eipä ollut vallesmanni
vainajakaan sitä pykälää tiennyt, koska ei ollut siitä mitään puhunut.

Ja hän tuntee kummallista vihaa nousevan sydämeensä, semmoista, jota ei
ole koskaan ennen kokenut. Häntä melkein pyörryttää, ja pahaa tekee
sydänalassa. Ohimoilla jyskyttää veri kuin vasaralla.

"Nyt sinä olet oma isäntäsi", oli vallesmanni-vainaja sanonut, kun
viimeisen kerran kättä puristi. Tiesikö sitten hänkään!

Vaimot luulivat Joosepin nukkuvan, ja Anna-Kreeta kysyi:

"Et sinä mitään kuullut Ruokojärven Marista, joka pappilassa palvelee?"

"Puhuttelin kyllä. Vartavasten menin pappilaan ja kaivolla kohtasin...
Hullusti kävi Marillekin... raskaana on. Johan minä sanoin..."

"Herra Isä! Kaikista Ruokojärven tyttäristäkö tulikin porttoja?"

"Niin näkyi käyvän. Saihan sen arvatakin, kun jätkäin kanssa oli aina
mellastanut..."

Jooseppi kuunteli vaimojen puhetta ja unohti hetkeksi omat mietteensä.
Leena-vainaja oli aina pelännyt sitä tyttäristään, varsinkin Liinusta.
Ei laskenut tukkijoelle käymäänkään eikä jätkien sallinut pitkälti
talossa majailla. Niin he olivat tähän asti säilyneet. Jos nyt saisi
kaksi kelpo vävymiestä... Tai ehkäpä vielä kostuvat pojatkin kotia, kun
kuulevat äidin kuolleen. Sopisi Eelin ottaa tuo Välijoen Manta, tanakka
tyttö...

Mutta taas Jooseppi kuuli vaimojen puhuvan.

"Tuskin siitä Romakkaniemeen niinkään hyvää vävyä Ruokojärven Juhanista
tulee, kuin Jooseppi taitaa uskoa", sanoi Josefiina, joka oli toivonut
Liinua Villelle.

"Hassunahan sitä kuuluvat pitävän koko miestä, Juhania... Tukkijoella
kun oli ollut, niin oli ollut niin visu, ettei raaskinut syödä...
siellä oli kuollut vasikka Isollajärvellä eräässä talossa, niin salaa
oli sen nylkenyt ja lihat syönyt... Jätkät saivat tietää sen ja toisena
päivänä olivat Juhanin laukkuun tukkineet itsekuolleen lampaan karitsan
ja muuta moskaa... kissan raatokin kuului olleen", selitteli
Anna-Kreeta.

Juhanin saituudesta oli ennenkin ollut monenlaisia puheita. He
nauroivat molemmin. Ja Anna-Kreeta vielä lisäsi:

"Kuuluuhan se olleen hänen setävainajansa semmoinen saita, että
viimeiseksi söi hevosen kavion ja siihen kuoli... Setäänsä kai se on
tullut Juhani..."

"Muistan kuulleeni... Lampisjärven äijä, se kätki kaikki rahansa
metsiin ja louhikkoihin, eikä kukaan ole onnistunut löytämään", sanoi
Josefiina.

Jooseppi oli kyllä kuullut tuommoisia puheita, mutta ei Juhanista
ainakaan tätä ennen. Senvuoksi kai Liinu oli murehtinut ja salaa
itkenyt.

Mutta väsymys voitti vihdoin Josefiinankin, ja piippu suussa hän
kallistui Anna-Kreetan sänkyyn nukahtaakseen. Nukkui sitten
Jooseppikin, ja kilpaa kuorsasivat kaikki sillä aikaa kun päivä oli
kuumimmillaan. Mutta kun illempana viileni, lähtivät he mutkikasta
Viojokea ylöspäin sauvomaan.

Kun he pääsivät Vanhantalon rantaan, oli siinä kolme ihka uutta venettä
rinnakkain venevalkamassa. Jooseppi arvasi heti, että Ruokojärven
Heikki oli jo veneitään rantamaille viemässä, komeita, keltaruskeassa
tervassa olevia veneitä. Ruokojärvestä johti kapea Ruokojoki
Viojärveen, niin kapea, että siitä vene hädintuskin mahtui. Mutta sitä
myöten oli Heikki joka kevät veneitä kuljettanut ja hyvät hinnat niistä
saanut. Usein oli hänellä ollut kaksi uutta venettä, mutta kolmea ei
ennen ollut näkynyt.

"Eivät kai nuo Heikin kaikki ole", tuumasi Iisakki.

"Jos lie Juhanin tuo kolmas", arveli Ville. "Veneen teossa se hiljan
keväällä oli, kun Ruokojärven kautta kuljin."

"Juhanin tekemä näkyy olevan tuo kolmas", virkahti Jooseppi, tuntijan
silmällä veneitä katsellen.

Noustessaan taloon he tapasivat siellä Ruokojärven Heikin ja Juhanin.
Välijoen Josefiina, toimekas eukko, alkoi sekä Vanhantalon väelle että
Ruokojärven miehille valmistaa vehnäskahvia. Semmoinen oli ollut
Joosepin kanssa puhe, että paluumatkalla pidettäisiin Vanhassatalossa
loput hautajaisista.




7.


Joosepin palatessa kotiansa oli ohra jo vihannoivalla oraalla. Viikon
päivät, vähän runsaamminkin, hän oli viipynyt kirkonkylämatkallaan,
mutta sillä välin oli luonto käynyt kukkaan. Lehti lepatti jo melkein
täytenä, kauniisti vihannoi ohran tuuhea oras, ja rantaluhta ulottui
polveen.

Mutta Jooseppi ei ollut koskaan ennen niin raskain askelin kotitörmää
taloon noussut kuin nyt. Ponttu heilutti hänelle typihäntäänsä ja oli
jo rannassa vastassa, rantakoivuissa lauloivat linnut, ja lupaavalta
näytti nuori oras. Mutta alakuloinen oli vanhan miehen mieli, ja
sairaalta tuntui ruumis. Eikä mikään tuntunut ilahduttavan... Eikä
koskaan ollut tuntunut koti näin kylmän tyhjältä, ei silloinkaan, kun
ensi talvi asuttiin vanhassa saunassa ja karhuntalja oli vuoteena ja
luhtaheinät pään pohjana.

Terveiset hän toi kirkolta tyttärille, vähin kertoi kuulumisia ja sen,
mihin hauta kaivettiin ja äidin ruumis kätkettiin. Tuliaiset hän myös
jakeli ja vuorostaan kuunteli, mitä tytöt olostaan kertoivat, mutta ei
muuta sanonut. Sitten hän istui yksin Leena-vainajan sängyssä ja
mietiskeli, väsynyt, voimaton ilme ennen terveenjykevillä kasvoillaan.

"Onko Eelistä ja Pentistä mitään kuulunut?" kysyi hän.

Sanan olivat tytöt veljilleen kaikkien kulkijain matkassa lähettäneet,
mutta mitään ei ollut pojista kuulunut.

Koettaessaan syödä Jooseppi jauhatti palaa suussa pitkän aikaa eikä
tuntunut nälkää. Silloin hän pani pitkäkseen ja sanoi olevansa
väsyksissä.

Leena-vainajan eläessä hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että
hän jäisi yksin... eikä sitäkään, miltä tuntuisi, jos toinen kuolisi ja
toinen yksin jäisi... Heillä oli ollut semmoista ahertamista kaikkina
näinä vuosina Romakkaniemessä, kun toivossa tehtiin työtä ja
valmistettiin taloa, ettei väsymystä, tautia eikä kuolemaa ollut
muistettukaan. Yhä vain työtä kesät talvet, niin että unenkin silmistä
usein vei...

Silloin vielä, kun lapset olivat pieniä ja tässä ympärillä kaikin minkä
mitäkin auttoivat, oli Leena-vainaja aina iloinen, aina naurusuin,
vaikka oli ollut koviakin päiviä. Mutta siitä ne olivat alkaneet Leenan
huolet ja unettomat yöt, kun Eeli ja Pentti väkisin menivät
tukkilaisten joukkoon ja aina suuremmiksi varttuivat, ja kun hukkui
nuorin poika, Aukusti, jota molemmin aina kaipasivat.

Ja nyt viime aikoina oli tullut lisäksi tytöistäkin huolia... Kyllä
Jooseppi sen nyt ymmärsi, miksi Leena valvoi, ja nyt arvasi, että
vainajalla olisi ollut paljon sanomista hänelle, muttei kaikkea
sanonut. Kenties Leena ei tahtonut hänelle kaikkia kiusauksiaan
ilmaista, vai uskoiko, ettei isä kuitenkaan ymmärtäisi äidin huolia...
Kun tytöt kertoivat maanmittari-herroista, että molemmat olivat
pyrkineet tänne asumaan, kuunteli Jooseppi heidän puhettaan
välinpitämättömästi.

"Eivät ne käy kuin sunnuntaisin täällä. Kiveliössä ovat yötäkin, kun
toisen pitäjän rajalta ovat lähteneet linjoja tuomaan. Syyskesällä
vasta joutuvat Moinakiveliöön... Voita ne meiltä ostivat, itsellään
heillä olikin muut eväät, ja saunan pyysivät lämmittämään..."

"Tuntuivatko ylpeiltä?" kysyi Jooseppi kuitenkin.

"Hyviä herroja näyttivät olevan ja terveiset käskivät isännälle sanoa.
Se pitempi, Leppiniemi nimeltään, meinasi, jotta jopa täällä on hyvä
talo keskellä kiveliötä. Se kävi maitokellarissakin ja kesänavetalla ja
oli ihmeissään."

"Tuntuiko ymmärtävän, että tässä on työtä tehty?"

Jooseppi alkoi vähitellen virkistyä äskeisestä alakuloisuudestaan.

"Sitähän se juuri kummailikin, kun kuuli, että isä oli yksin kaikki
rakennuksetkin salvanut."

"Ei tainnut olla puhetta, että tämä nyt on perintötalo?"

"Ei siitä, vaan hän näytti kartasta, mistä kulkee kruunun ja
Romakkaniemen rajalinja, jonka sanoi uudestaan aukaistavan..."

"Aukaistavanko? Se on kylliksi selvä... vesatkin olen katkonut", sanoi
Jooseppi, ja näytti siltä kuin hän olisi säpsähtänyt.

"Ei kai tiennyt... Puheli vain, kun karttojaan katseli..."

Jooseppi ei päässyt entiseen työvauhtiinsa, ja lisäksi hän oli
vähäpuheinen. Paljon olisi ollut töitä tehtäviä nyt juhannuksen
tienoissa. Sorsalahdessa oli kaksi sarkaa kesken kuokkimista ja
ojamullat hajoittamatta. Ne olisi pitänyt saada kylvökuntoon, risut
poltetuiksi ja tuhka hajoitetuksi. Sillä ruista hän aikoi niihin
Jaakonpäivän tienoissa kylvää.

Reetkin olisi pitänyt tervata päiväpaisteeseen kuivumaan. Eräänä
päivänä hän kantoi ne tallin päähän, johon etelän aurinko sopi
lämpimästi paistamaan, ja aikoi ruveta niitä tervaamaan. Kankea
tervakin oli lämpöisessä paisteessa pytyssä nurkan juurella niin
notkistunut, että venyi kuin parhain öljy. Mutta kun hän sai pankkoreen
jalakset sivellyiksi, niin siihen jäi...

Ja juhannus, ilon ja valon juhla, lähestyi.

Taas eräänä päivänä hän ryhtyi panemaan uusia hinkaloita navettaan,
mutta kesken jäi sekin työ. Sitten eräänä iltana hän lähti kuokka
olalla Sorsalahteen, johon polku vei kesänavetan kautta.

Tytöt olivat lypsämässä, ja hän kuuli heidän keskenään supattamalla
puhelevan ja väliin nauravan...

Eivätkö ne enää äitiä muistaneetkaan! Hänen oma sydämensä oli murheesta
haljeta! Ei tullut kummastakaan äitinsä veroista.

Hän seisahtui navetan kynnykselle, istahti sitten kynnykselle, pani
piippuunsa, mutta ei puhunut mitään.

Liinu meni siitä ohitse maitokiulua pyttyyn tyhjentämään ja virkkoi:

"Paarmain käsissä lehmätkin ehtyvät."

"Eiköhän siitä pian aikaa tule sade, joka paarmat vähentää", sanoi
Jooseppi.

Siinä ne olivat hinkaloissaan lehmät, täynnä korven mehevää ruohoa.
Valkoisia nupoja kaikki. Siitä yhdestä ainoasta lehmästä,
Hillankukasta, jonka Juho-veli hääpäivänä lahjoitti heille, hänelle ja
Leena-vainajalle, polveutui koko karja. Se oli ollut hyvä lypsylehmä ja
kaksikymmentä kertaa Romakkaniemessä poikinut, ennenkuin joutui
vanhuuttaan jalattomaksi...

Karja oli ollut Leenan ylpeys. Siitä hän huolehti ja sitä vaali, ja
hyvin lehmät Leenan hoidossa menestyivät. Ja semmoinen talonvaimo oli
Leena, että kirkonkylän kauppias aina kummasteli sitä voin paljoutta ja
hyvyyttä, kun syyskelillä kirkonkylään vietiin.

Mutta kuinka kävisi nyt, kun Leenan silmä ei ollut katsomassa
karjaansa?

Jooseppi nousi, käveli verkkaan Sorsalahteen ja alkoi kuokkia. Mutta
toisaalla kulkivat hänen ajatuksensa.

-- Jos eläisi nyt vielä vanha vallesmanni, niin hänen puheilleen
lähtisin heti... Hän sen kyllä tietäisi, onko kruunulla oikeutta hakata
minun metsääni, -- tuumi hän.

Nällhuuti oli kyllä puhunut siihen suuntaan Välijoen Iisakille, ja
semmoisen käsityksen hän oli itsekin saanut uuden metsäherran puheista,
vaikkei tullut oikeaa tolkkua.

Kun hän ennen työskenteli kuokkamaalla, nousi kuokka rivakasti, otti
leveän ja paksun palan, paksu juuri katkesi kuin korte, ja sitkeä vesa
taittui. Mutta nyt hän kuokkiessaan kesken lyönninkin unohtui
mietteisiinsä ja nakkasi sitten kuokanpalan eri suuntaan kuin oli ollut
aikomus.

-- Jos sopisi puhutella näitä maanmittareita, -- ajatteli hän. -- Kyllä
kai hekin tietävät...

Mutta silloin nousi kuin vihanpuuska heitäkin kohtaan. Mikä ne tänne
lähetti linjoittamaan ja hakkaamaan juuri tänä kesänä?

Ja sitten puulaakin velka...

Työstä ei tullut mitään. Pois piti heittää kuokkiminen. Ei ollut rauhaa
tehdä työtä. Selvyys ja varmuus piti saada!

Jooseppi jätti kuokkansa suuren kannon oksaan ja käveli pihaan. Ja
suoraan kaapilleen hän meni ja alkoi sieltä penkoa.

Hän ei osannut kirjoittaa eikä kirjoitusta lukea, mutta lyijykynällä
hän oli itse opetellut merkitsemään muistiinpanojansa paperille ja
almanakkaan. Siellä oli sekin paperiarkki, johon hän oli puulaakista
ottamansa rahasummat merkinnyt. Siihen hän oli pannut jokaisen summan,
sillä monta eri kertaa oli täytynyt ottaa.

Saatuaan sen käsiinsä hän istahti pöydän luo ja alkoi laskea yhteen.
Tämännäköisiä olivat Joosepin muistiinpanot:

    IIIII O k. 11,10 i 13
    IIII  O k.  4,31 a 14.
    IIIII O k.  2,29 i 31.
    ooo   O k.  0,34 i *7.

Hän luki ääneen ja ymmärsi hyvin kirjanpitonsa.

Ensimmäinen otto oli viisisataa markkaa, ja se erä otettiin täyden kuun
aikana sinä vuonna ja sinä päivänä, johon sen vuoden almanakan laitaan
oli pantu merkki. Toisella kerralla hän oli ottanut neljäsataa markkaa
ja kolmannella kerralla taas viisisataa. Neljännellä kerralla ei ollut
puulaakissa rahaa, ja siksi hän otti kolme sadan kilon jauhosäkkiä,
jotka nekin oli oikein merkitty sekä muistipaperiin että almanakan
syrjään.

Hän kävi "kirjansa" läpi, laski yhteen, mutta ei muistanut koroista
mitään.

-- Paljon on ottoja, -- mietti hän. -- Jos vain kruunu hakkaa metsän,
jota vastaan on velkaa otettu ja jota olen niin säästäen pitänyt,
niin...

Hän ei uskaltanut ajatella loppuun. Jos puulaaki alkaisi hätyyttää,
niin kävisi huonosti -- niin paljon oli velkaa. Ja kun hän
miettiväisenä alkoi koota papereitaan takaisin laatikkoon, päätti hän
lähteä juhannuksen jälkeen tiedustamaan asian laitaa ja ottamaan varman
selon. Ennen heinäntekoa olisi parhaiten aikaa, kun Sorsalahden sarkain
kuokkimisen jättäisi tältä kesältä.

Ja näissä mietteissään ja huolissaan hän käveli edestakaisin pihalla ja
väliin huoneissa, joissa tyttäret tekivät juhannussiivousta. Sitten hän
kävi verkkojaan kokemassa ja otti Pontun veneeseen, mutta kovin
vähäpuheinen hän oli palatessaan, vaikka järvi oli runsaasti jakanut
antimiaan.




7.


Niinkuin laululinnun elämää viettää kansa kesäisin valoisassa
Pohjolassa. Kauaksi aikaa ei lintunen kätke päätänsä siiven alle, ei
lepoa kaipaa, vaan laulaa ja iloitsee. Ja niin iloitsevat myös kolkko
kiveliö ja erämaan ihmiset. Ei tule yötä, ei päivä lopu. Tulvillaan
välkkyvää valoa ovat pimeät korvet, ja laulusta raikuvat yksinäisen
metsäjärven rannat.

Hymysuin tuli juhannus Moinajärvenkin rannalle. Laine lipatti iloisesti
hiekkarantaan, kummalliset valot liitelivät vaarojen lakia pitkin
lämpimänä autereena, ja kaiku kierteli kaukaisten, kukkulaisten
kiveliöiden halki.

Juhannusaattona oli Romakkaniemessä vilkasta liikettä ja iloista
elämää. Maanmittari-herrat olivat palanneet metsästä juhannukseksi
taloon kylpemään ja lepäämään. Työmiehet olivat hajaantuneet mikä
minnekin muihin järvikyliin, kun juhannuksena osui olemaan kaksi pyhää.
Mutta olipa Välijoen Ville, joka myöskin oli linjan hakkuussa, saapunut
herrain matkassa heidän tavaroitaan kantaen Romakkaniemeen. Mantakin
oli Välijoesta tullut juhannuspyhiksi naapuriin, kun muihin järvikyliin
oli pitempi matka.

Saunan lämmityshommissa olivat nyt naiset. Manta ja Kreeta kantoivat jo
järvestä kirkasta vettä uudella sangolla saunaan, joka tuprutti väkevää
sauhua kirkkaaseen ilmaan. Liinu valmisteli vereksistä koivunoksista
pehmeitä vihtoja, ja Ville väänsi siroja koivunvesoja siteiksi.

Mutta pihan nurmella pitkänään makailivat herrat Joosepin kanssa
puhellen. Nyykreeni-niminen oli lyhyt ja paksu herra, nuori vielä,
mutta alkua ihramahaan. Nauroi puhuessaan, taliset silmät pullollaan
kuin kuopistaan putoamassa. Hän miellytti Jooseppia enemmän kuin
Leppiniemi, joka harvoin hymähti. Nyykreeni oli talonpoikaisempi mies
Joosepin mielestä ja tuntui ymmärtävän maamiehenkin elämää. Talonpojan
poika kuului olevankin ja työtä tehnyt niinkuin muutkin. Vieläkin kehui
kirveen olevan miehen kädessä, kun hän sen otti kouraansa; vieläkin
sanoi ojanluonnin käyvän, vaikka heti lähtisi yrittämään.

Kiertäen ja varovasti Jooseppi koetti ottaa selvää, mikä kruunulla oli
tarkoituksena, kun nyt näitä kiveliöitä näin mittautti. Olivathan
kruunun ja yksityisten rajat selvät.

"Mutta niitä ei ole näitä maita ennen mitattu eikä kartoitettu... nyt
ne mitataan, ja kruunu luettaa joka puun, että saadaan tietoon sen
omaisuus", selitteli Nyykreeni.

Leppiniemi naurahti.

Jooseppia harmitti. Poikaseltahan Leppiniemi näytti Nyykreenin
rinnalla. Vanhempi virkamies kai Nyykreeni olikin.

Monta kertaa pyöri Joosepin huulilla kysymys, kuinka hänen metsälleen
kävisi, mutta ei oikein uskaltanut.

Tiesivätköhän?

Ja kun hän vihdoin pääsi puheessaan niin pitkälle, että kysyi, ei
Nyykreeni sanonut sitä asiaa varmaan tietävänsä.

"Mutta jos käykin kruununhakkuu, niin eihän kruunu ota kuin suurimmat
puut -- jäähän tähän metsää", koki Nyykreeni tietämättömyyttään
peittää.

"Mutta sepä onkin niin, että minä olen parhaat puut säästänyt ja
huonoimmat, aihkit ja kelohongat rakennuksiin käyttänyt", sanoi
Jooseppi, mutta tunnossaan hän päätti, että tämä oli kumma juttu, kun
eivät tienneet, vaikka olivat olevinaan herroja.

Ei auttanut muu kuin lähteä Nällhuutin puheille kirkonkylään...

Ja hän poistui rantaan päin.

       *       *       *       *       *

Saunasta ei enää noussut paksua savua, ainoastaan hienoa höyryä, ja
sieltä tuoksui jo sieraimiin miellyttävä haju. Manta meni siitä
herrojen sivu.

"Joko on kylpy kohta valmis?" kysyi Nyykreeni, silmää iskien.

"Kunhan kivenvihat ensin lyödään", vastasi Manta naurahtaen,

    "Tilu likka ihana,
    tilu reijet lihavat,
    tilu lii, tilu lii",

lauloi Nyykreeni juuri kun Manta käveli ohi.

"Säms, poika", sanoi Manta, mutta katsahti Nyykreeniin ja nauroi
mennessään.

Nyykreeni seurasi hänen menoaan vetisin silmin, kuivin suin.

Leppiniemi oli sillä välin mennyt saunan luo ja haastatteli Liinua,
joka ohkaisessa puvussa ja avopäin näytti sanomattoman miellyttävältä.

"Täällä on kummallista olla täällä Pohjolassa, kun on näin valoisaa",
jutteli hän ja istui kivelle melkein Liinun viereen. "Kun yöt ovat yhtä
valoisat kuin päivätkin. Eikä täällä tunnu tarvitsevan nukkuakaan kuin
silloin tällöin."

Hän katseli, kuinka Liinun sievät kätöset latoivat lehviä somiin
vihtoihin ja kuinka hän sitten, kun Ville hänelle ojensi siteen,
näppärästi pyöräytti sen varpujen tyvien ympärille.

"Kukas nyt tällä aikaa nukkuisi", puheli Liinu eikä malttanut
olla katsahtamatta Leppiniemen kauniisiin silmiin. "Me emme ole
nukkuneet pariin viikkoon öillä, päivillä hetken, kun aurinko on
kuumimmillaan..."

"Sepä taitaisikin olla selvintä", arveli Leppiniemikin.

Nyt puuttui Villekin puheeseen.

"Täällä onkin tähän vuodenaikaan tapana öisin tehdä työtä ja päivin
levähtää. Viileämpää kuitenkin on yöllä eikä ole niin paljon
syöpäläisiä."

"Mutta öisin mekin tästäpuolin ryhdymme linjatöihin", sanoi Leppiniemi
innostuen.

Sääsket ja paarmat olivatkin ahdistelleet kuluneella viikolla ihan
hirveästi.

"Mutta nyt juhannuksen jälkeen niitä vasta oikein ilmaantuu, jos ilma
näin lämpimänä pysyy", sanoi Ville, ja häntä kadutti, ettei hän ollut
ymmärtänyt istua sille kivelle, jonka Leppiniemi oli itselleen
valinnut.

Nyykreeni oli innostunut auttamaan. Kreetan kanssa hän tuli rannasta,
kantaen isolla saavilla vettä.

"Kyllä tänne nyt jo saisi alkaa riisua", sanoi sitten Kreeta saunasta
ja heitti puukupilla vettä kiukaalle.

Nyykreeni seisoi saunan ovella ja puheli Kreetalle hymysuin:

"Kreetapa se tuleekin minua kylvettämään."

Ja samalla hän tavoitti Kreetan kättä omaansa.

"Tulkoon tuo Manta, hänellä on parempi saunapää kuin minulla."

"No elä nyt!" vastasi Nyykreeni naurahtaen ja tarttui kaulasta Kreetaa,
kun tämä saunan ovella pyrki ohitse.

Kreetaa nauratti.

-- Tuopa on mukava herra, tuo Nyykreeni, -- ajatteli Kreeta.

Mutta kun kylpy oli valmis ja tuoreita lehviä oli pantu lauteille ja
seinän rakoihin, riisuutuivat herrat saunaan. Saunan luokse kivien
päälle he jättivät vaatteensa niinkuin edellisillä kerroilla olivat
nähneet muidenkin tekevän.

Manta lähti kylvettäjäksi. Ei jättänyt päälleen muuta kuin alushameen
ja ohkaisen röijyn, jotka otti Liinulta lainaksi, etteivät omat
vaatteet kastuisi.

Hyvä oli löyly, ja tasaisesti Manta sitä anteli, kastellen vihtaa
saavissa ja siitä kiuasta pitkin tiputellen. Sillä lailla tuli
tasainen, pehmoinen ja miellyttävä löyly.

"Mistä Manta sen on oppinut?" kysyi Nyykreeni, joka maata retkotti
selällään lauteilla.

"Olen minä herroja ennenkin kylvettänyt."

"Soo, soo. Missä niin?"

"Saunassapa tietenkin."

Leppiniemi nauroi.

"Mutta olikos näin komeita herroja?" kysyi Nyykreeni.

"Olivat toki..."

Niin jaarittelivat puolipimeässä saunassa, johon vähän tuli kesäistä
valoa katonrajassa olevasta pienestä reiästä.

Vihtain roiskinaa, hauskoja mielihyvän huudahduksia kuului sisältä ja
väliin kiukaan kivien sähisevää pihinää. Mutta vähään aikaan ei
kuulunut isompaa ääntä.

Äkkiä ponnahti saunan matala, mustunut ovi auki, ja Manta pullahti kuin
pyssynsuusta saunan eteen.

"Saatanan härkä, kun ei anna pestä rauhassa", kirosi hän saunan edessä.
"Elä sinä luule, että se on niin löyhässä kuin näyttää", jatkoi hän
sitten hiljaisemmalla äänellä.

Herrat puhuivat ruotsia keskenään ja nauroivat.

"No Manta tulee nyt kuitenkin jatkamaan pesemistä", houkutteli
Nyykreeni.

"Tulen minä, mutta pitää olla siivosti", vaati Manta.

"Siivostipa tietenkin", lupasi Nyykreeni puolestaan.

"Pitäisi valella kiehuvalla vedellä tai panna muurasmättääseen",
kiukutteli Manta, kun uudestaan alkoi hangata Nyykreenin selkää.

Kun herrat olivat kylpeneet, saunan edessä kuivaneet ruumiinsa ja
pukeutuneet, lähtivät toiset kylpyyn.

Pihalla tapasi Leppiniemi Liinun, joka oli menossa saunaan.

"Lähdemmehän sitten Susisaaressa käymään ja verkkoja kokemaan?" kysyi
hän.

Liinun kaula oli paljaana, ja posket punoittivat. Päällä oli vain lyhyt
raitainen alushame, niin että paljaat jalat näkyivät melkein polvesta
asti. Liinu piirteli oikean jalan varpaalla pihan nurmea, katsomatta
silmiin Leppiniemeä, ja virkkoi:

"Menemme huomenna kaikin..."

"Kahden olisi hauskempi."

Leppiniemi sanoi sen melkein kuiskaamalla.

Liinu räpsäytti kämmenellä Leppiniemeä käsivarteen ja juoksi nauraen
saunalle.

Juuri kun Jooseppi oli saunaan riisuutumassa, näki hän Välijoen Iisakin
laukku selässä kävellä vihmovan polkua pitkin Välijoesta päin. Pian
sitten Iisakkikin huomasi Joosepin siinä saunaanlähtöhommassa, kiirehti
hänen luokseen ja hyvää iltaa sanottuaan virkkoi:

"Taisinpa kerjetä saunaan..."

"Parhaiksi kerkisit. Herrat tässä juuri ovat kylpeneet."

"Sattuipa se sitten..."

Ja Iisakkikin alkoi riisuutua.

"Mihinkäs sitten olet menossa?" tiedusti Jooseppi; "näin juhlan
aattona?"

"Oli minulla ajatus mennä lauttahommiin rantavesille. Niinpä se tuntuu
raskaalta tuo linjan hakkuu vanhalle miehelle."

"Sinnepäin olen minäkin ollut lähtöajatuksissa."

"Sopisikin sitten, että ottaisimme saattajan Vanhastatalosta
Porolompaloon asti."

"Niin... taikka jos joutaisi vene lainaksi", sanoi Jooseppi, ja he
menivät saunaan, karvaiset ruumiit välkkyen ilta-auringon valossa.

Mutta saunan edessä pukeusi Mantakin, tulipunaisena ja hikoilevana.

"Oikea härkä tuo Nyykreeni", sanoi hän Liinulle.

"Leikillään kai", sanoi Liinu.

"Leikilläänpä tietenkin, mutta on sillä rajansa leikilläkin. No, sitten
hän pyysi anteeksi ja lupasi silkkihuivin vaivoista. Leppiniemi on
paljoa mieluisempi herra."

"Niin minustakin, mutta Kreeta sanoi, että Nyykreeni on mieluisempi,
kun on lihavampi..."

"Pyh... Silmätkin kuin putoamassa päästä."

Alastomaksi riisui itsensä Liinukin eikä huomannut, että Leppiniemi
huoneestaan, ikkunan pielestä, tähtäsi häntä kuin vaaniva peto.

       *       *       *       *       *

Iisakin seurassa lähti Jooseppikin rantamaille heti kun he olivat
kylpeneet ja Iisakkikin vielä aterioinut. Villen tuli lähteä
Viojärvelle asti, Vanhastatalosta noutamaan herrojen juhannuseväitä,
jotka oli sinne tuotu kirkonkylästä.

Jooseppi kokosi kaikki paperinsa, asiaan kuuluvat ja kuulumattomat, ja
kääri ne yhteen rullaan, jonka köytti kiinni paksulla verkkolangalla ja
pani laukkuunsa. Hän tahtoi ottaa kaikki paperinsa matkaan, jos
sattuisi tarve tulemaan, kun aikoi Nällhuutinkin puheilla käydä.

Jooseppi istui veneen perään, Ville kävi soututeljolle, ja Iisakki
istui piitalla.

"Taidan muuttaa rantamaille asumaan", puheli Iisakki, kun puheeksi oli
tullut huono toimeentulo täällä erämaassa. "Siellä sentään saa työtä
monenlaista. Rovasti ehdotti, että hän antaa torpan asuakseni, jos
rengiksi rupeisin ja Josefiina karjanhoitajaksi."

"Ettäkö jättäisit oman torppasi...?"

"Pakko lienee jättää niin minun kuin monen muunkin, jos asetukset
semmoisia ovat kuin olen kuullut. Eikä täällä niin helppo ole elää,
että kannattaisi kruunun kadehtia."

"Oikein puhut. Sen verran sanon, että lepoa jo ruumis tahtoo, kun
lyömättömään kiveliöön talon tekee."

"Minä en nyt juuri välitä, mutta tunnen monta kruununmaan asukasta,
joilla on pieniä lapsia, ja jos pois joutuvat torpistaan, niin
köyhäinhoitoon käy tie. Semmoista huolta se hallitus maansa raivaajista
pitää... hohoo..."

Jooseppi kuunteli. Iisakki jatkoi:

"Taitaa kruunu ja hallitus uskoa, että sinäkin olet Romakkaniemestä
noin vaan kädenkäänteessä talon tehnyt, -- että liika hyvä on miehen
olla... niin että joutaa siltä hyvyyttä vähän metsäherroillekin. Jos
todeksi käy se puhe, että Romakkaniemenkin metsä joutuu kruunun
hakattavaksi..."

Iisakin ääni oli kylmänkatkera, kun jatkoi:

"Mutta sen minä sanon, että syy on sitten näissä pikku herroissa --
vorstmestareissa; ei sitä keisari tiedä, että leivän vievät suusta
kovan korven muokkaajalta. Metsäherrat! Ne ovat juuri niitä herroja,
joita hallitus elättää lystikseen. Ymmärtäväiset miehet sanovat, että
viikossa oikea kynämies kirjoittaa sen, mitä metsäherrat kokonaisena
vuotena. Ja palkkaa on monta sataa kuukaudessa... eikä muuta työtä kuin
viheltää. Mutta jos keisari kerran saa niistä tiedon, niin paremmin
alkaa asukkaistaan huolta pitää."

Niinpäin ei Jooseppi koskaan ollut asiaa ajatellut.

Pitkän ajan perästä, juuri kun he saapuivat Alpaslahteen, hän virkkoi:

"Vallesmanni-vainaja on kuitenkin minun ja monen muun parasta katsonut,
sen ymmärrän."

       *       *       *       *       *

Mutta rauhallisen Romakkaniemen pirtissä alkoi iloinen leikki ja
hauskat hommat.

Olihan nyt juhannusyö.

Moinatunturin laen yli paistoi sydänyön aurinko sateettomin,
veripunaisin kasvoin. Kiveliö uinahti hetkeksi, laulu lakkasi
rannoilta, laine nukahti rannan valkoiselle hiekalle. Mutta valkosiivin
ja kirkkain kasvoin liiteli kesäisten ilmojen hengetär siunaten ja
kätensä levittäen uinahtavan erämaan yli...

Erämaan ihanimpana yönä vettyi kovan kiveliönkin kylmä silmä, ja sen
jäinen sydän suli ja lämpeni.




8.


Kaksi viikkoa viipyi Jooseppi kirkonkylämatkallaan. Porolompalosta hän
sai paluumatkalla kumppanikseen Airis-Mikon, joka nimismiehen asialla
ollen lähti viemään rahoja maanmittareille, työpalkoiksi linjan
hakkaajille. Kahden he puskivat Viojokea ylös Mikon näppärällä
koskiveneellä.

Raskain mielin Jooseppi palasi. Herroja hän ei tosin tavannut muita kun
rovastin, joka ei tiennyt antaa asiaan paljoa "valaistusta". Mutta sen
sijaan hän viipyi Nällhuutin luona monta päivää. Viisas mies oli
Nällhuuti. Otti selvän Joosepin papereista ja tutki asetuksia ja
lakipykäliä. Ja hän tuli siihen ikävään päätökseen, että kruunulla oli
oikeus hakata Romakkaniemen metsä, kun perustamispäätös oli jälkeen
vuoden 1892 annettu. Kumma, ettei ollut jo ennen hakkauttanut!

Niin oli Nällhuuti tutkinut, mutta sittenkin Jooseppi epäili. Eihän
vallesmanni-vainaja ollut siitä maininnut, vaikka muissa asioissa
neuvoi. Saattoipa erehtyä Nällhuutikin tai käsittää väärin asetukset.

Puulaakin herrojen puheilla hän oli myös käynyt, ja he olivat luvanneet
vartoa ensi talveen. Jos he silloin saisivat metsää sen verran kuin
Joosepin velka teki, niin ei vielä hätyytettäisi. Mutta jos kruunu
hakkaisi parhaat puut, niin silloin velka haettaisiin ulos.

Jooseppi jäi kuin kiehuvaan koskeen. Ei tiennyt, pääsisikö rannalle vai
eikö. Toisella puolella puulaaki velkakirjoineen, toisella kruunu
vaatimassa hänen metsäänsä. Epätieto ja toisinaan pimeät toivottomuuden
puuskat tekivät hänestä levottoman miehen, jolla ei ollut yön lepoa
eikä päivän rauhaa. Jos välistä saikin tuntonsa tyynnytetyksi joksikin
aikaa, niin sitä kamalampana sitten kuvasteli tulevaisuus.

Väliin hänelle tuli semmoinen lapsellinen usko, että oli unohdettu
hänen metsänsä, kun vanha metsäherra oli päässyt ylempään virkaan eikä
tämä nuorempi tuntenut asioita. Varmaan se oli kruununkirjoista jäänyt
pois, koska vallesmanni-vainajakaan ei ollut siitä mitään maininnut...

Mutta Nällhuuti oli vakuuttanut, ettei asiaa sillä tavalla unohdettu.
Kyllä herrat pitäisivät huolen.

Kun Vanhantalon ranta alkoi näkyä ja he pääsivät virtavalta joelta
Viojärvelle, virkkoi Airis-Mikko, puheen käännyttyä kruununtorppiin:

"Kuuluvat tulevan pois haastettaviksi tältäkin taustalta Välijoen
Iisakki ja Ruokojärven Heikki."

"Ka, minkätähden?" kysyi Jooseppi.

"No, kun eivät ole täyttäneet asumavelvollisuuksiaan eivätkä kruunun
kanssa tehtyä kontrahtia", tiesi Mikko.

"Mistä sinä ne tiedot sait?"

Jooseppi loi Mikkoon synkän silmäyksen. Mitä oli Mikko sitten
toimittanut kruunun maalla asuessaan? Ei rikkaa ristiin. Ei pottumaata
ollut viheliäinen pirtin taakse viitsinyt kuokkia!

"Tämä nuori metsäherra kertoi."

"Mutta taitaapa olla sille nuorelle metsäherrallekin kousinpitäjänsä.
Keisarin käskyä täytyy hänenkin totella... niinkuin kaikkien
muidenkin."

"Saattaa niin olla, mutta keisarin käsky se onkin, että ajetaan pois...
joka ei kruununmaata oikeinpäin viljele..."

Jo nousi Joosepille vimma. Niinhän tuo Mikko puhui kuin olisi herra
itsekin! Kelvoton!

"Mitäs sinä olet kruununmaalla toimittanut... kysyn", sanoi Jooseppi
kiukkuisella äänellä.

Mikko hymähti.

"Minähän olen kruunun palvelija, jolle tulee panksuuni", hän sanoi,
eikä Jooseppi siihen enää mitään virkkanut.

Vanhassatalossa he söivät kumpikin.

Kun Jooseppi osui yksinään menemään nurkan taakse, seurasi emäntä
perässä. Sanoi kahdenkeskistä asiaa Joosepille.

"Ajattelin sinulle tässä kahden kesken puhua, että pysy sinä kotona,
koska kuuluvat siellä juhannusyönä juoneen ja tanssineen. Olivat
saaneet Ruokojärven Juhaninkin maistelemaan..."

"Tukkilaisetko?"

"Ne maanmittarit. Koko laukullisen vei Välijoen Ville väkevää. Tuntui,
että siinä oli, kun laukkua liikutteli."

Jooseppi ei puhunut mitään.

"Minä oikein säälin sinua. Leena-vainaja sentään oli emäntien
emäntä..."

Jooseppi huokasi.

-- Kyllähän minä miespoloinen lujalle tulin vanhoilla päivilläni,
vaikka luulin nyt pääseväni helpommalle ja kiusattomaan elämään. Kaikki
kovat koettelemukset tulevat yhtaikaa.

Raskain mielin ja tuntien outoa uupumista hän lähti yksin kävellä
vätystämään Alpaslahteen vievää polkua. Ei ollut laukku raskas, mutta
sittenkin se tuntui painavan ja rasittavan kuumana paistepäivänä.
Avopäin hän käveli, pitkä, harmaja tukka paidan kaulukselle venyen.

Viovaaran laella hän levähti. Siinä taas Leena-vainaja muistui mieleen.
Leena se osasi tytötkin kousissa pitää, jyrkän sanan sanoi eikä
päästänyt kylille mellastamaan. Mutta miten kävisi nyt, kun Leenan
silmät eivät olleet näkemässä! Kun olisivat edes pojat, Eeli ja Penne,
kotiutuneet... nyt heinäntekoajaksi! Saisivat alkaa isännöidä nyt, ja
hätäkös olisi valmiissa talossa, jossa oli lypsävä karja ja viljaa
antavat pellot. Kirkonkylässä oli Jooseppi tavannut tuttavia
tukkilaisia, jotka olivat kuljettamassa lauttoja meren suulle, ja
heiltä kuullut, että hänen poikansa olivat jo keväällä menneet
Ounasjoelle eivätkä suinkaan tulisi rantamaille muualta kuin Kemijokea.

He eivät tietenkään olleet saaneet tietoa äidin kuolemasta.

Siinä korkealla Viovaaran huipulla tuntui viileämmältä ja raitis
tuulenhenkäys etelästä vilvoitti hänen kuumaa otsaansa ja puhalsi
avonaisesta paidanrinnasta suoraan ihoon.

Hän nousi ja lähti. Mutta ei käynyt kävely nyt enää niinkuin ennen,
vielä kolmantenakin kesänä. Raskaalta tuntui jalka, ja vaikka luuli jo
nousevansa kiven yli, niin ei noussutkaan, vaan töksähti kiveen.

Merkillistä, että hän oli juuri näinä viime aikoina heikontunut.

Kun Romakkaniemi ja Moinajärvi alkoivat näkyä, ei hän tuntenut mielensä
niin ilostuvan kuin ennen. Vaikka päivä paistoi ja järvessä pienoiset
laineet liplattivat, näytti kuitenkin kuin sen rannoilta olisi vieras
hymy myhäillyt; ja vaikka niemennenän pitkät koivut ja männikkö talon
takana olivat ennallaan, tuntui Joosepista kuin kalseat väreet olisivat
siellä kahakäteen leijailleet.

Alpaslahdessa hän sytytti suuren nuotion ja istui sen viereen
tupakoimaan.

Tuulenhenki, joka oli käynyt etelästä päin, oli kokonaan tyyntynyt.

Romakkaniemen rannasta työnnettiin vene vesille, ja se lähti
Alpaslahteen päin.

Silloin kuului metsän takaa hakkaamista ja kaatuvien puiden parahtavaa
ryskettä. Hakkuu ja ryske tuntuivat tulevan Moinavaarasta päin, tältä
puolen tunturin.

Jooseppi kuunteli. Maanmittarit olivat jo siis ehtineet Moinakiveliöön,
vaikka olivat sanoneet, että vasta syyskesällä sinne joutuisivat. Yhä
kovemmin kuului ryske, ja Joosepista näytti kuin järvi sen ryskeen
kuullessaan tyyntyisi ja rantametsät kummastellen ja pelokkaina sitä
kuuntelisivat...

Noutajavene lähestyi Alpaslahtea, ja Jooseppi tunsi jo noutajankin. Se
oli menneenkesällinen heinäntekijä, Väänänen, etelän puolen mies, joka
puheen mukaan nytkin oli tullut Romakkaniemeen heinätyöhön.

Väänänen kertoi kuulumisia omilta matkoiltaan. Hyvät palkat oli
tukinuitossa maksettu. Moneen taloon oli heinäntekijäksi pyydetty,
mutta kun kerran oli Joosepille lupautunut, tahtoi hän sanassaan pysyä.

Viikon päivät hän oli jo ollut talossa, isäntää odotellen, -- niin hän
kertoi. Oli hommannut viikatteet varsiinsa ja tervannut haravat
päiväpaisteeseen kuivumaan. Sitten hän oli kolmatta vuorokautta hakenut
lehmää.

"Lehmääkö?" kysyi Jooseppi ikäänkuin nyt vasta heräten omista
ajatuksistaan.

"Niin, Punakorva jäi kotia tulematta. Ei tullut sitten aamullakaan. Ja
minä läksin hakemaan. Kolmatta vuorokautta sain hakea ennenkuin löysin.
Katajajänkällä oli kaltioon mennyt ja siihen kuollut", kertoi Väänänen.

"Se oli paras maitolehmä", sanoi Jooseppi hetken kuluttua. Ja kun
Väänänen ei tiennyt siihen mitään arvella, jatkoi Jooseppi: "Minkä
edellä se nyt karjaakin alkanee vastustaa."

Mutta tunnossaan hän päätti, että Leena-vainaja nouti pois nimikkonsa.
Leenan mieluisin ja rakkain lehmä oli Punakorva ollut. Vei lehmänsä
mennessään...

Kun he pääsivät puolijärveen, silmäsi Jooseppi taaksensa Moinakiveliöön
päin.

Hän säpsähti ja muisti nyt taas ihan elävästi sen unensa, jonka silloin
syysyönä näki, kun ensi kerran maihin nousi Romakkaniemeen ja siihen
yöpyi...

Sillä suoraan Moinatunturin laen yli kulki nyt suora, leveä linja, jota
oltiin paraikaa hakkaamassa, ja se näytti viivasuorana tulevan
Romakkaniemeä kohden, niinkuin unessakin oli näyttänyt. Päivä paistoi
pitkin linjaa, jonka pää jo oli tulossa kuusikkokorvessa vaaran
alimmalla rinteellä... juuri niinkuin unessa oli nähnyt...

Leena oli pitänyt sitä linjaa huonona enteenä, kun joskus siitä unesta
tuli puhe.

Jooseppi muisti Leenan sanoneen:

"Se on se maailman tie, jota pitkin pahennus tänne Romakkaniemeen vielä
kerran tulee... pahennus ja häväistys, sillä se tie on tulisen helvetin
tie..."

Hänellä oli ollut kummalliset aavistuksensa, Leena-vainajalla, pelkonsa
ja luulonsa, joita Jooseppi aina oli uskonut mielenvian oireiksi.
Puhumattomaksi kävi Jooseppi. Hän oli saanut täällä järvensä niemessä
kolmattakymmentä vuotta elää, toivoa ja tehdä työtä. Maailmalta ei
kuulunut mitään, eikä kukaan Leenan ja hänen yksinäistä rauhaansa
häirinnyt. Ne olivat hauskimmat vuodet, kun lapset eivät vielä olleet
ripillä käyneet. Yhdessä tehtiin työtä. Uljas talo rakennettiin, ruokaa
oli, ja karja menestyi ja lisääntyi. Mutta sitten tulivat nämä suuret
tukkiliikkeet tänne ympäristölle. Jätkäjoukkoon menivät pojat, sillä
siellä liikuteltiin rahaa. Vaateliaammiksi ja tyytymättömiksi olivat
tytötkin tulleet sitten kun rippikoulun kävivät ja jonkun kerran
joulukirkossa...

Sitä oli Leena pelännytkin, aina muistaen onnetonta sisartaan, joka jo
rippikouluaikana oli syntiin langennut. Jos olisi saanut elää edes
yksin! Mutta nyt tuli tuo linjan hakkuu ja monet muut...

Entä jos lieneekin sitten tuo linja se, joka tuo onnettomuuden suoraan
kujaansa pitkin Romakkaniemeen?

Mutta kun he saapuivat ihan lähelle rantaa, heräsi Jooseppi
mietteistään ja kysyi:

"Onko muitakin vastuksia sattunut?"

"Eipä muuta. Terveinä täällä ovat kaikki pysyneet, mutta minusta
näyttää, että nuo herrat liiaksi isännöivät teidän poissaollessanne."

Väänäsen äänessä tuntui selvästi mustasukkaisuutta.




9.



Kesän kuluessa Jooseppi sairasteli vähä väliä. Eikä oikein tervettä
päivää ollut yhtään. Heinänteon aikana täytyi toisinaan panna maata
keskellä parasta poutapäivää.

Kummallista se oli Väänäsestä, eivätkä tytötkään voineet olla
ihmettelemättä. Ennen, muina kesinä hän liehui, varsinkin kuumina
poutapäivinä, avopäin ja paitahihasillaan, niin ettei hänelle kukaan
kestänyt. Ja monesti hän silloin muistutti sekä Kreetalle että
Liinulle: "Liikkukaapa... liikkukaapa!" Nyt hän ei näyttänyt
välittävän, tekivätkö toisetkaan, kun ei itse kyennyt työhön.

Kun tytöt kysyivät, tunsiko hän missään erittäin kipuja, sanoi hän
vain, että voimaa oli vähän.

Äitivainajaa he arvelivat hänen niin murehtivan, ja niin arveli
Välijoen Josefiinakin, kun näki Joosepin laihtuneen ja harmaantuneen
muutamassa viikossa.

Kummallisen levottomaksi hän oli käynyt. Tytöt olivat nähneet hänet
useana yönä valvomassa ja kaikennäköisiä papereita tutkimassa ja
toisesta pinkasta toiseen latomassa. Silloin he aina olivat kuulleet
hänen itsekseen ääneen puhelevan ja joskus naureskelevankin. Siitä he
eivät olleet kenellekään kertoneet, mutta sen oli huomannut kerran
Välijoen Josefiinakin, kun sattui heinäaikana taloon yöpymään.

Joskus sunnuntaisin, kun hän aamulla varhain lähti verkoille, joita
tavallisesti laski toisen niemen, Reponiemen taakse, hän ei palannut
ennenkuin iltamyöhällä.

Silloin hän oli vähäpuheinen eikä käynyt juttelemaan maanmittarienkaan
kanssa, jotka pyhänajaksi aina tulivat taloon saunomaan ja levähtämään.
Välisti hän pysähtyi keskelle pihaa seisomaan ja katseli suoraan
Moinatunturin lakea kohden, jonka yli vastahakattu linja suorana juoksi
järven rantaan asti.

Mutta sattui päiviä sellaisiakin, että hänet tapasi entinen työinto, ja
silloin hän taas yritti kahdesta miehestä. Puhelipa sellaisina päivinä
Sorsalahden uudisviljelyksestäkin ja tulevista hommistaan. Kerran jo,
kun soudettiin järven toiselle rannalle, Luomalanjoelle, heinäntekoon,
hän alkoi puhella Väänäselle aikovansa jäädä syyskalan pyyntiin koko
avoveden ajaksi. "Kun ei kuulu omia poikia kotiin", oli hän sanonut.

Niin kului sitten kesä, heinänteko loppui, ja ohra tuleentui
leikattavaksi. Jooseppi oli leikkuuaikana ollut melkoisen terve, mutta
hyvin vähäpuheinen. Joskus hän oli nähnyt Liinun itkevän, mutta ei
ollut kysynyt syytä. Mutta sitten hän oli kerran aterioidessa
kummastellut sitä, ettei Ruokojärven Juhani ollut koko kesänä käynyt
talossa. Siihen ei kumpikaan tyttö ollut mitään vastannut.

Kauniina syyspäivänä, kun lehti lepatti kellastuneena ja sänkipellot
paistoivat alastomilta ja ensimmäinen riihi oli lämpiämässä, otti
Jooseppi vanhan luodikkonsa seinältä ja läksi Pontun seuraamana
metsään.

"Jos osuisi linnunpojan saamaan", sanoi hän.

Mutta vähän oli metsälintua näkynyt, eikä Ponttukaan enää jaksanut
kaasikkoa pitkin niin nuuskia kuin ennen nuorempana. Välijokeen
vievällä polulla Jooseppikin enimmäkseen pysytteli. Raskaalta tuntui
sammalikko kävellä. Ja niin hän hiljakseen saapui Välijokeen asti,
vaikkei aikonut siellä käydäkään.

Manta nouti hänet joen yli.

Josefiinakin tuli jo porrasten edessä vastaan. Jooseppi ei ollut sitten
Leenan kuoleman käynyt naapurissa.

"Mitäpä leskelle kuuluu?" kysyi Josefiina ja alkoi toimittaa
kahvipannuaan takkaan.

"Eipä juuri mitään", vastasi Jooseppi alakuloisesti.

"Kovin sinä miesparka taidat kaivata Leena-vainajaa, kun noin olet
laihtunut ja harmaantunut."

"On tässä tänä kesänä ollut muitakin huolia."

Kun Josefiina oli keittänyt kahvit ja täyttänyt kupit, kutsui hän
Jooseppia pöydän päähän juomaan.

"Saisit sinä pitää silmällä siellä kotonasi niitä herroja. Kovinpa ne
olivat juhannusyönä rakkaanluontoisiksi käyneet, ja teilläkin on kaksi
komeaa tytärtä. Manta kertoi, että väkisten suutelivat häntäkin...
Ville-pahuksen olivat juottaneet humalaan... tänne tuli itku kurkussa.
Sitä Liinua niin murehtii."

"Mutta ne ovat naineita miehiä."

"Lie mitä lie, mutta pois minä talostani semmoiset kyyditsisin. Jos
Leena-vainaja olisi elossa, eivät olisi ne herrat Romakkaniemessä
vanhenneet."

Jooseppi vaipui mietteisiinsä. Hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi.
Itse hän oli aina elänyt siveästi eikä koskaan ketään muita rakastanut
kuin Leena-vainajaa.

"Olihan se lihavampi herra, Nyykreeni, luvannut Mantalle rahaa, jos
alastomaksi riisuu ja sitten tanssii", kertoi Josefiina.

Jooseppi ei tuntunut oikein käsittävän, mitä herrat noilla vehkeillään
olivat tarkoittaneet. Mutta sitten johtui hänelle mieleen se, mitä
Leena-vainaja oli sanonut, mitä aavistellut ja mistä varoitellut.
Muisti siinä samassa sen suoran, leveän linjan, jota Leena-vainaja oli
helvetin tieksi sanonut, ja hänelle selveni äkkiä...

Sokea ja tyhmä hän oli ollut, kun ei ollut mitään huomannut! Senvuoksi
olivatkin Kreeta ja Liinu häntä toimittaneet rantamaille
juhannusaattona ja senvuoksi järvelle, verkkoja kokemaan
sunnuntaiyöksi, kun herrat tulivat taloon!

Herrojen hommasta kaikki!

"Ruokojärven Juhanille he olivat maksaneet hyvän palkan -- Juhani kun
ei mitään väkevää maista, -- ja panneet viemään kirjettä poikki kairan
Rovaniemeen..."

Joosepin valtasi silmitön viha. Se kohdistui ensiksi kaikkiin
herroihin, jotka olivat roistoja ja nylkyreitä -- pettäjiä, jotka
käyttivät rehellisen miehen hikeä hyväkseen. Mutta sitten vasta hänen
vihansa vimma täyteen voimaansa nousi näitä maanmittareita kohtaan. Ne
olivat tulleet tänne linjojaan raivaamaan ja hänen rauhallisen kotinsa
häväisseet. Niillä saattoi olla tiedossaan Romakkaniemenkin metsä,
vaikkeivät sanoneet... saattoivat olla puulaakinkin kanssa yksissä
tuumissa!

Hänen rintansa kohosi pari kolme kertaa raskaasti, outo tuli leimahti
silmissä, ja hänen kookas nyrkkinsä putosi raskaasti pöytään, niin että
kahvikupit lentelivät lattialle.

Josefiina säpsähti ja katsoi Jooseppiin kuin mielenvikaiseen.

"Elä nyt sentään niin pahaksesi pane... Ei se nyt vielä... mutta
halusin sinulle huomauttaa", koki hän selitellä.

Mutta kun ensimmäinen vihapuuska oli mennyt, valtasi Joosepin semmoinen
voimattomuus, että pirtti pimeni. Hän vapisi ja pääsi vaivoin sänkyyn
pitkäkseen.

Toinnuttuaan hän lähti kiirein askelin kotiaan päin. Kiivaasti hän nyt
astui, eivätkä polun kivet tai risut hänen kulkuaan nyt hidastuttaneet.
Juoksun hölkkää sai Ponttu isäntänsä jäljessä panna.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli viskata kaikki herrain kamppeet
järveen, ja Kreetan ja Liinun... niin. Hän ei ollut oikein selvillä,
kuinka hän sitten...

"Mitä .. mitä sanoisi Leena-vainaja, jos elämässä olisi!" höpisi hän.

Oli jo iltahämy, kun Jooseppi kotinsa pihalle ehti, mutta järvellä
kajasteli vielä päivän vinkka, niin että hän näki veneen poistuvan sivu
puolijärven Alpaslahteen päin.

Ruokojärven Juhani seisoi pihalla järvelle katsellen. Ketään muita ei
näkynyt liikkeellä.

Joosepin vimma laskeusi, kun hän näki Juhanin.

"Keitä ne nuo menijät ovat?" kysyi hän järvelle viitaten.

Ja hän sai kuulla Juhanilta, että ne olivat kaksi maanmittarien
lähettämää miestä, jotka olivat tulleet heidän kamppeitaan noutamaan.
Itse he olivat jo menneet rantamaille. Kuului keskeytetyn linjojen
hakkuu täksi kesäksi.

"Kreeta ja Liinu menivät saattamaan Alpaslahteen", lisäsi Juhani.

-- Parhaiksi ehtivätkin pois tieltäni, -- mietti Jooseppi, mutta ei
virkkanut siitä Juhanille mitään.

Juhani näytti olevan kuivalla tuulella, ja hänen jääkylmät silmänsä
toljottivat melkein liikkumatta kuopissaan. Huulet olivat tiiviisti
yhteen puserrettuina, ja sieraimissa kävi hermostuneita väreitä,
ikäänkuin vaimas olisi nahan alla liikkunut.

Jooseppi ja Juhani eivät olleet tavanneet toisiaan sitten juhannuksen,
jolloin Viojärven Vanhassatalossa tulivat vastakkain. Juhani olikin
kaiken kesää ollut rantamailla, lautan sounnissa enimmäkseen. Vasta nyt
hän oli palannut. Kotonaan, Ruokojärvellä, oli käväisemällä käynyt. Isä
sairasteli sitä keuhkotautiaan, ja äitiä vaivasivat vatsamadot.

He menivät yhdessä pirttiin. Pilkotuista honkapuista Jooseppi laittoi
tulen takkaan. Loimuavan tulen vieressä Jooseppi vähän hätkähti, kun
sattui katsahtamaan Juhaniin. Kummallisen kylmältä näytti Juhani.
Poskilihakset olivat litistyneet niin liki leukoja, että hän näytti,
myötäänsä purevan hammastaan. Nälkiintyneeltäkin hän näytti, ja paljon
oli kesän aikana laihtunutkin.

"Läksin vähän tiedustelemaan siitä keväällisestä asiasta", alkoi Juhani
soinnuttomalla äänellä puhua.

"Eikös se jo ollut selvä sinun ja Liinun väli silloin?" kysyi Jooseppi.

"Niin, mutta siinä on vähä muutakin. Puulaakin miesten puheilla kävin,
ja ryöstöön aikoivat panna teidän velkakirjanne. Sanotaan kruunun
tästäkin metsän hakkaavan... Taitaa tulla talokin myytäväksi, sillä
eihän irtaimisto riitä puulaakin velkaan, joka kuuluu nousevan
kuuteentuhanteen korkoineen..."

"Ei ikäpäivänä minun velkani ole niin suuri", karjaisi Jooseppi, niin
että pirtti jymisi.

Juhani säpsähti. Hän ei ollut koskaan nähnyt Jooseppia tuolla päällä.

"Minulla on paperilla joka penni, mitä olen ottanut. Ja mitä metsään
kuuluu, niin sitä ei niinkään hakata. Laki se on maassa vielä", sanoi
Jooseppi sitten vähän tyynempänä.

"Mutta puulaakille oli ilmoitettu, että jos tahtovat västinkiä välttää,
niin ei saa mennä Romakkaniemen metsää hakkaamaan, vaikka Jooseppi
lupaisikin", selitti Juhani vuorostaan.

Kumpikin oli hetken vaiti.

"Ei taida sitten Liinullekaan liietä mitään", virkahti vihdoin Juhani,
syrjäsilmällä Jooseppiin katsellen.

"Tavaraako sinä sitten luulit saavasi, kun Liinun kihlasit?" sanoi
Jooseppi halveksivasti.

"Kai nyt vaimonkin tulisi joku vuosi myötäjäisillään elää, ettei heti
miehen tarvitsisi ruveta elättämään... luulen..."

Jooseppi nousi, heitti kuivia honganpirstoja takkaan ja sanoi:

"Ottakoon kaksi lehmäänsä ja vaatteensa, mutta muuta en anna eikä ole
antamista..."

Juhani mietti hetkisen, puhui sitten houkuttelevalla äänellä, salaa
Jooseppia silmäillen:

"Jos panisitte kaiken irtaimiston ja vaikkapa talonkin minun nimeeni --
tehtäisiin oikea kauppakirja -- niin ei pystyisi puulaakikaan saamaan,
kun koko talo irtaimistoineen olisi minun... Tässä kun on tuo
Väänänenkin, joka on kirjoitusmies, niin... Sillä lailla ei puulaaki
saisi mitään, kun kruunu kuitenkin metsän hakkaa..."

Jooseppi mietti. Nyt hän vasta käsitti, mitä Juhani oli miettinyt, kun
Liinun kihlasi... Romakkaniemen isännäksi se olikin himoinnut... saita!

"Kuka sinulle semmoista on neuvonut?" kysyi Jooseppi hetken kuluttua.

Juhani hytkähti hyvästä mielestä, että Jooseppi jo suostuukin.

"Kävin Nällhuutin puheilla, ja kun hän kuuli, että tulen vävyksi, niin
sanoi, että se olisi ainoa pelastus... muuten kävisi Joosepille
huonosti, sanoi. Vasaran alle joutuu talokin..."

Juhani odotti, mitä Jooseppi alkaisi arvella.

"En minä myy taloani, jonka itse korvesta olen kuokkinut... Tee sinäkin
talo, ota vaimo ja syö ruokaa eläkä rääkkää itseäsi nälällä", sanoi
Jooseppi jyrkästi.

Juhani yritti vieläkin houkutella.

"Kun vaan kauppakirjat saisit, niin ulos kujasta varmaan ajaisit
minut", murahti Jooseppi Juhanin puheisiin.

Juhani yritti sitten vähempää.

"No jos kuitenkin kolme lehmää Liinulle annatte ja lampaat ja mitä on
poroja, tämänvuotiset ohrat kaikki... sitten sänky ja patjat... niin
Mikkelinä menemme yhteen..."

"Ei tule..."

"Mutta minä vaadin sitten kihlani pois ja huivista rahan", sanoi
Juhani, nyt vuorostaan hänkin nousten seisomaan.

"Pyydä siltä, jolle olet antanutkin -- oma on asiasi."

Juhani seisoi kalmankalpeana.

"Saatte katua, ettette myynyt minulle", sanoi hän väräjävällä äänellä
ja painui ulos, paiskaten vankan pirtinoven semmoisella vauhdilla
kiinni, että seinät helisivät.

Jooseppi jäi yksin. Kuumina paloivat hänen ajatuksensa ja koko maailma
tuntui olevan nurinpäin. Hän ei jaksanut ajatella yhtään asiaa loppuun.
Sai kustakin huolestaan sirpaleen mieleensä, mietti sitä hetken,
koettaen päästä selvyyteen, mutta samassa muistui toinen asia ja
sekoitti edellisen.

Sitten äkkiä välähti hänen mieleensä eräs ajatus, jota hän ei ollut
ennen hoksannut...

-- Hallituksen puheille tästä pitää lähteä! Siellä varmaan tiedetään...
Kruunu pitää asukkaansa puolta... ei se ryöstä... Herrain lakia on, jos
kruunun nimessä minulta metsän hakkaavat... Hallituksen puheille ja
vaikka keisariin asti!

Hän innostui siitä niin, että alkoi kävellä pitkin lattiaa. Se oli
onnellinen ajatus, viimeisessä hädässä tullut... Kun ei sitä ennen
ollut hoksannut eikä Nällhuutikaan ymmärtänyt neuvoa!

Hän pudotti päreitä orrelta, sytytti yhden ja pisti toiset kainaloonsa.
Kaapilleen hän käveli, palava päre hampaissa, ja alkoi koota
papereitaan, asiaan kuuluvia ja kuulumattomia kokoon.

Siinä hommassa hänet Kreeta tapasi, kun myöhemmällä palasi
Alpaslahdesta maanmittarien kamppeiden noutajia saattamasta. Mutta niin
oli Jooseppi ajatuksissaan, ettei muistanut kysyä mitään Liinusta, joka
oli aikonut käydä Viojärvellä.

Väänänen, joka iltamyöhään oli Sorsalahdella ojamultia hajoitellut,
havaitsi Joosepin käytöksessä kummallisen muutoksen tapahtuneen.

"Äkkiäpä ne herrat lähtivätkin. Viime sunnuntaina eivät vielä
lähdöstään mitään maininneet", sanoi hän. "Taisivat saada kaikki
tehdyksi", hän lisäsi hetken perästä, kun Jooseppi ei näyttänyt hänen
puhettaan kuulevan.

Kreeta istui loisteen lämpimään ja tuijotti pitkään kellertäviin
liekkeihin. Hänen silmäinsä alle oli ilmestynyt mustia juovia, ja hän
näytti entisestään laihtuneelta.

Mutta seuraavana yönä Jooseppi ei nukkunut lainkaan. Väänänen kuuli
hänen tuvassa kävelevän edestakaisin, paperirulla vuoroin kummassakin
kädessä, ja itsekseen puhelevan...

Mies, joka aina ennen ilta- ja aamupuhteet käsitöissä askarteli!




10.


Syyskierällä, kun järvet jo olivat jäässä, pehmeät pounikot miehen
kantavina ja alastomat jänkät lujina, panteen peittäminä
iljankokenttinä, oli lautamies liikkeellä järvikylillä. Jalkaisin hän
kulki todistajansa kanssa toiselta järveltä toiselle, ja paljon oli
haasteita. Muutamia järvikylän isäntiä oli haastettu maantiekorjuun
laiminlyömisestä, toisia taas olivat kauppiaat saamisista kovistamassa.

Viojärven Vanhassatalossa lautamies levätessään kertoi retkistään.
Kaksi kierrosta oli vielä käymättä, pisimmillä nurkilla asiat
toimittamatta, Ruokojärvellä ja Romakkaniemessä ja Välijoessakin.

"Mutta tyhjän saat siellä käynnistä", sanoi Vanhantalon isäntä
lautamiehelle ja jatkoi katkeralla äänellä: "Ei ole Ruokojärven mies
enää monen päivän vastuksena kruunulle eikä kunnalle -- hyvä, jos
hengissä kohtaat. Kuolleet olisivat sinne nälkäänkin, jos ei tämän
kylän väki olisi ruokaa toimittanut... Kaiketi siitä hallitus kintaansa
paikkaa, kun mokomankin hallanpesän saa haltuunsa... 'Rakennus- ja
viljelysvelvollisuuksien laiminlyömisestä'... Kukahan hullu siinä vain
rupeaa raatamaan pohjattomassa kivikossa, jossa ei parhaanakaan vuonna
saa kuin lentäviä kaunoja... No, niinkuin sanoin, tuskin on hengissä
enää Heikki parka -- niin että lähtee se sieltä haastamattakin..."

Lautamieheltä meni mieli vähän noloksi. Hän oli uskonut, että
Vanhantalon miehestä saisi puolustajan, kun ei hänelle ollut haastetta
ja kun muutenkin Vanhatalo oli varakas mies, jolla ei ollut velkaa
herroille eikä talonpojille.

"Mutta asia täytyy kuitenkin toimittaa", sanoi lautamies.

"Sepä tietty. Entä mitäs sanot, jos mies on kuolleena!" naurahti
Vanhatalo vähän pilkallisesti.

"Samanlainen haaste on Välijoen Iisakillekin", virkkoi taas lautamies.

"Eihän siinä ole Välijoessa yhteen kuukauteen ketään asunut --
siihenkin torppaan saa nyt 'asuma- ja rakennusvelvollisuuksia' mennä
täyttämään vaikka vorsmestari itse... Siinä on talo eikä ole lukittu",
naurahti taas Vanhantalon viisaannäköinen, laihankalpea isäntä.

Lautamies oli luullut, että Vanhantalon isäntä oli tavallinen typerä
järvikyläläinen, mutta eipä näyttänyt olevankaan.

"Etkä ainakaan tällä kierroksella kohtaa Välijoen Iisakkia. Kesällä jo
hän meni rantamaille eikä ole takaisin kuulunut. Eikö näkynyt siellä
päin?"

"Mutta käydä siellä kuitenkin täytyy." Lautamiehen äänestä tuntui kuin
hän ei oikein uskoisi Vanhantalon isännän puheita.

"Niinpä tietenkin. Käydä käsketyn pitää. Sittenpä hänet tietänet, kun
joka loukon koluat", arveli Vanhatalo.

Tuli sitten puhe Romakkaniemestä. Lautamies ei tuntunut tietävän
Romakkaniemen elämästä mitään. Mikonpäivän aikana hän oli tavannut
Joosepin Nällhuutissa ja siinä antanut puulaakin haasteen. Mutta nyt
oli jälestäpäin vielä löytynyt muuan velkakirja, jolla pojat Eeli ja
Penne olivat puulaakista ottaneet rahaa lainaksi ja jossa Jooseppi oli
takauksessa. Siitä velkakirjasta nyt piti asianomaisille toimittaa
haaste. Ei tiennyt lautamies sitäkään, että Jooseppi oli jo
riihenpuinnin aikana lähtenyt isompia herroja puhuttelemaan
metsäasiassaan.

"Jos hallitusmiehet oikein tietäisivät Joosepin kohtalon, niin en usko,
että puhtaaksi ryöstäisivät ahkeran ja siivon miehen vanhoilla
päivillään, vaikka kruunulla olisikin oikeus metsä hakkauttaa. Mutta
olisi sopinut Joosepinkin toisella tavalla metsäänsä hoitaa -- niinkuin
moni muu on tehnyt, -- niin lukupuut ne olisivat, jotka kruunu saisi.
Mutta omakseen luuli saavansa... Ja jos vanha vallesmanni vielä eläisi,
niin uskon minä, että asia muuttuisi", puheli Vanhatalo.

"Minkäpä sille mahtaisi vallesmanni-vainajakaan, kun asetukset ovat
muuttuneet", arveli lautamies.

"Muuttuneen kuuluvat, mutta minusta näyttää, että jos kruunu näin
rupeaa repelöimään ja määriä tekemään kruununmaan asukkaalle, niin ei
ole yhtään uudistalon halukasta -- saa pitää itse korpensa ja
kiveliönsä. Kuuluvatkin olevan nämä nykyiset virkaherrat kuin
ilmiperkeleet kruununmaan asukasta kohtaan, -- kruununvoudista
alkaen... Luulenpa, että kuluu aikaa, ennenkuin Välijokeen
ja Ruokojärveen uudet asukkaat tulevat, -- ja miten käynee
Romakkaniemellekin, -- ei siinäkään vatsa ihrotu, jos ei muualta ruokaa
tuo..."

Eipä ollut lautamiehellä Vanhantalon isännän puheisiin vastaan
sanomista. Hänenkin täytyi myöntää, että raskasta oli kiveliön asukkaan
elämä.

Peltojen laitaan, vainioiden taakse isäntä saattoi lautamiehen
todistajineen ja neuvoi, miten polku kulki Moinajärvelle.

"Kun Viovaaran laelle nousette, -- ja vaaran alla on merkitty kivi,
jonka sivu polku vie -- niin kun arvannette järvelle katsoa ja
Romakkaniemeen päin, näkyy talo niemeltä niinkuin Mooses vuorelta", hän
neuvoi.

Kirkas ja kylmähkö oli lokakuun päivä, vahvassa kuurassa oli maa, ja
hiljaisuus vallitsi alakuloisessa syysmetsässä. Polkua noudattaen
poistuivat miehet Vanhastatalosta Viojärven rannalta Moinakiveliötä
kohden.

Kun he olivat kävelleet jänkän poikki, joka nyt rennosti kantoi miehen,
virkkoi toinen:

"Tästä ne ovat ruumiinkin viime kesänä kantaneet."

"Tästä ne ovat kantaneet", virkkoi siihen toinen, mutta sitten he
ajattelivat kumpikin tapausta äänettöminä itsekseen, miettien kai, että
jänkkä kesällä oli heiluva levä. Hyvin he osasivat Vanhantalon isännän
neuvomaa polkua, johon kuura oli tasaisemmasti tarttunut, niin että se
näytti luikertelevalta valkoiselta nauhalta, joka kierteli
kalliopahtoja ja louhikoita. Ei ollut näistä miehistä kumpikaan käynyt
näin kaukana kiveliössä, vaikka omaa pitäjää oli tämäkin. Talvisin ei
ollut teitä, ja raskas oli kulku kesäisin.

Viovaaralta he näkivät suuren, seitsensaarisen Moinajärven kirkkaana
kiiltelevän syysjäässään ja punaisen talon sen toisella rannalla,
korkean Romakkaniemen juurella.

"Komeahan täällä onkin talo..."

"Onpa kyllä... Tämä se on sitten Moinakiveliötä, ja tuo harmaja korkea
huippu on Moinatunturi..,"

"Niin on... oikeassa olemme..."

Ja he lähtivät jatkamaan matkaansa Moinajärvelle päin.

       *       *       *       *       *

Ikävää oli ollut elämä Romakkaniemessä näinä viikkoina, kun Jooseppi
oli ollut matkallaan, josta ei kukaan mitään tiennyt. Väänänen oli
tyttöjen kera puinut riihet, ja he olivat yrittäneet syyskalaakin
nuotalla, mutta vähiin oli saalis pysähtynyt, kun Jooseppi, kalamies,
ei ollut neuvojaan antamassa.

Välijoen Manta oli mennyt kirkonkylän Maaherralle karjakoksi ja
Josefiina, yksin jäätyään, myynyt lehmänsä Lampsijärven Mäkelään ja
muuttanut Romakkaniemeen, jossa oli sijaa ja lämmintä hänellekin. Ville
oli jo varhain syksyllä mennyt toiseen pitäjään, ja sanomain mukaan hän
oli nyt tukkitöissä. Iisakki oli ruvennut pappilaan isäntärengiksi ja
monet sanat Josefiinalle lähettänyt, että hänenkin piti tulla. Hyvän
torpan oli rovasti antanut heille asuttavaksi.

Mutta eipä pitänyt Josefiina kiirettä rantamaille lähtemään kiveliöstä,
jossa oli parhaan ikänsä ollut. Hän aikoi nyt ensiksi olla
Romakkaniemessä, kun tytöt pyysivät, ainakin niin kauan kunnes Jooseppi
kotiutuisi, josta ei tiennyt millä hetkellä tulisi.

Väänänen toimitteli talon töitä, mutta raskasmielisiä ja ikävässä he
olivat kaikki. Nyt vasta tytötkin saivat tietää, minkä vuoksi isä koko
kesän oli murehtinut ja minkälaiset talon asiat olivat...

Ja pian huomasi Josefiina, kuinka tyttöjen omat asiat olivat. Sitä hän
oli pelännyt, sillä hän oli Mantan puheista saanut kylliksi käsitystä.
Jopa hän oli kerran ottanut tytöt lujalle, ja itkien he olivat
tunnustaneet, kuinka herrat heidät pettivät...

"Pettivätkö? Ei suinkaan väkivallalla, jos ei teidän puoleltanne olisi
ollut suostumusta..."

"Ne lupasivat ottaa rouvakseen", sanoivat molemmat.

"Parhaat naimamiehet! Oppilaitahan ne kuuluvat olleen molemmat...
Kirkonkylällä olivat kehuneet, että heillä oli ollut hauska kesä
Moinajärven rannalla."

Silloin tytötkin ymmärsivät, ettei tarvinnut enää odottaa... Kavalasti
nuo herrat olivat lähteneetkin. Eivät hyvästiä sanoneet eivätkä itse
kamppeitaankaan tulleet noutamaan. Epätoivossa oli Liinu perään
lähtenyt, mutta korjanneet olivat luunsa herrat jo Vanhastatalosta.

Kaiken tämän kurjuuden ja ikävän lisäksi ilmestyi eräänä päivänä
metsäherra miehineen ja alkoi leimata Romakkaniemen metsää. Niinpä
leimattiin säästömetsänkin kauniit, sirot petäjät, jotka talon takana
niemen juurella kasvoivat, Joosepin paras puisto, jota hän oli hoitanut
kuin parasta peltoa!

Väänänen kirosi, ja kun metsänleimaajat pyrkivät taloon yöksi, tarjoili
hän heille kujasta halkoa. Metsässä he saivat kyyröttää, eikä Väänänen
antanut tyttöjen myydä maitoakaan, vaikka kultaa maksettaisiin.

"Jumala otti Leenan pois, niin ettei ole tätä kurjuutta näkemässä...
Kuinka käynee Joosepin... Kestänevätkö miesparan aivot kaikkea
yhtaikaa?" huokaili Josefiina.

Semmoista oli elämä Romakkaniemessä, kun lautamies todistajineen
saapui.

Kun Kreeta ja Liinu näkivät outoja tulijoita järvellä, kiipesivät he
ullakolle piiloon ja varoittivat Josefiinaa mitään heistä
ilmoittamasta.

Väänäsen kanssa tulivat vieraat pirttiin. Josefiina tunsi lautamiehen
ja alkoi kirkonkylän kuulumisia udella. Mutta Väänänen istui pitkissä
mietteissä penkillä ja syljeskeli.

"Olisi ollut asiaa Iisakillekin", sanoi lautamies Josefiinalle.

Josefiina oli kyllä asian arvannut, mutta yhtäkaikki hänen terävä
luontonsa syttyi tuleen.

"Vai niin", sanoi hän kiukkuisella äänellä. "Vai on asiaa. Kyllä minä
asian arvaan. Siellä on talo -- ottakaa siitä ja viekää vaikka
housuntaskussa vorsmestarille... Vähemmällä siitä nälkäpaikasta ja
hallanpesästä, mikä Välijokikin on, lähtee kuin haasteilla ja
uhkauksilla... Saa tulla meidän puolesta eläjä ja asukas mistä tahtoo.
Sopii nyt kruunun tulla linnaansa..."

"No elkäähän nyt", koki lautamies.

Mutta kun Josefiina kerran oli päässyt hyvään vauhtiin, jatkoi hän,
mäiskien luutaa varteen, niin että akkunat helisivät:

"Ja jos luulette, että on omaisuuksia ja irtaimistoja, joita kruunu
himoitsee ja hallitus halajaa, niin saan mainita, ettei ole muuta
pyöreää kuin reikä takapuolessa..."

Sen sanottuaan hän meni luuta kädessä ulos. Lautamies istui
todistajineen nolona. He eivät olleet sattuneet noin suulasta eukkoa
matkalla kohtaamaan.

Mutta Väänänen alkoi tiedustella Joosepin asioista, ja saatuaan kuulla,
kuinka iso velka oli puulaakiin, hän arveli:

"Taitaapa tulla sitten isännän muutos tähän taloon."

Siihen lautamies ei puhunut mitään. Kun hänelle mainittiin, että
Jooseppi ei ollut tavattavissa ja että Välijoen Iisakki oli
rantamailla, alkoi hän hommata lähtöä. Mutta sitä ennen hän aukaisi
laukkunsa, ja miehet alkoivat aterioida. Lautamies kysyi, eikö saisi
maksua vastaan karjan antimia.

Piiloutunut oli Josefiinakin ja tytöt olivat ullakolla. Mutta
Väänänen toimitti viilipytyn vieraille, ymmärtäen, että lautamies oli
viaton tässä asiassa. Hänen mukaansa Väänänen pani kirjeen
postikonttoriin vietäväksi, ja se oli osoitettu hänen kotipitäjänsä
kirkkoherranvirastolle. Niine hyvineen lautamies sai todistajansa
kanssa lähteä liikkeelle Moinajärven rannalta.

Väänänen käveli heidän matkassaan rantaan, vanhan saunan luo asti.
Hänellä oli mateenkoukkuja ulompana lahdella, ja niitä oli hän aikeissa
lähteä kokemaan. Mutta saunan luona hän muistikin, ettei kirvestä
ollutkaan matkassa. Hän aikoi juuri palata sitä noutamaan, kun näki
Susisaaren takaa miehen ilmaantuvan ja kävelevän taloon päin. Sitä
tietä eivät tähän vuoden aikaan muut kulkeneet kuin ruokojärveläiset,
ja Väänänen arvasikin heti, ettei tulija ollut kukaan muu kuin
Ruokojärven Juhani.

Väänänen jäi seisomaan, katsellen vuoroin lautamiehen ja hänen
todistajansa jälkeen, jotka jo kävellä huiskivat kaukana järvellä, ja
vuoroin Susisaaresta päin tulevaa Ruokojärven Juhania.

Mitä saattoi olla Juhanilla asiaa? Viime kerralla täällä käydessään hän
oli eronnut vihassa ja ottanut kihlansa takaisin Liinulta. Mitä se
tänne nyt vielä tuli nuuskimaan?

Eipä ollut näiden kahden miehen tervehdys toisilleen kovinkaan
ystävällinen, kun he rannassa tulivat vastakkain.

"Jopa on järvi mainiolla munakalla", sanoi Juhani.

"Taitaa olla", vastasi Väänänen.

"Yksinkö sinä tässä kesämiehenä olet?" kysyi Juhani.

"Niin on Jooseppi pyytänyt, kun etelään lähti. Mutta mihinkäs sinä
sitten olet viiruamassa?"

Väänäsen ääni soi kuivalta ja kylmältä.

"Matkaapa on tännekin."

Ja niin miehet lyhyviä, kuivia ja pisteleviä sanoja vaihtaen nousivat
rannasta pihalle.

Vasta monta tuntia talossa oltuaan Juhani ilmoitti asiansa. Hän kutsui
Liinun kahden kesken porstuan peräkamariin ja alkoi uudestaan esitellä
naimahommia. Hän oli kyllä kuullut, kuinka sekä Kreetan että Liinun
asiat olivat, mutta tahtoi antaa Liinulle anteeksi hairahduksen. Ja kun
lapsi syntyisi, niin... olkoon hänen nimessään... Viatonhan lapsi oli.

Liinu säpsähti. Hän ei ollut enää odottanut kosijaksi Juhania, joka oli
isän kanssa viime kerralla niin pahasti riitaantunut. Oliko Juhanilla
todellakin nyt naimisen tarkoitus?

Hän katsoi Juhanin harmaisiin silmiin, jotka vilkuen ja jääkylminä
pälyivät kuopissaan, ohuihin huuliin ja sinisenlaihoihin kasvoihin ja
muisti, että Juhani oli syönyt itsekuolleen vasikan raadon...

Mutta se olisi kuitenkin hänen pelastuksensa, eikä häpeä enää olisi
niin suuri! Juhani uskoi Liinun vaikenemisen olevan suostumuksen merkin
-- eikä hän ollut sitä epäillytkään -- ja virkkoi:

"Siirrettäisiin nyt heti sinun tavarasi pois Ruokojärveen -- ulosottoon
ne muuten menevät. Kun nyt isäsikin on poissa, niin sopisi ohriakin
ottaa, ja hyvä olisi nyt kylmän aikana siirtää, -- jänkät ja järvet
kantavat..."

Liinu ei vastannut. Juhani tuntui nyt kauhean tylyltä. Hän muisteli
Välijoen Villeä, rakkaan luontoista ja reipasta poikaa...

"Mutta minä en tohdi mitään liikuttaa, ennenkuin isä tulee", sanoi
Liinu vihdoin, ollen kahdella päällä, suuressa tuskassa.

"No ymmärräthän itsekin, että jotakin sinullakin pitää olla, kun yhteen
menemme. Lehmiä, joista saat karjanantia, ja viljaa, joista leipää
leivot... Ja sillä lailla sinä pääset äpärälasta tekemästä. Äitisi jos
eläisi, niin pakottaisi..."

"Koeta puhua Kreetalle", esitteli Liinu.

"Ei Kreeta näy minua kärsivän likelläänkään..."

"Mutta minunko sitten pitäisi kärsiä ja ruveta sinun kanssasi raatoja
syömään!" tokaisi Liinu niin tuskaisena ja asemastaan huolissaan, ettei
tiennyt mitä puhui.

Mutta nyt nousi Juhanillakin horma nokkaan.

"Saat vielä syödä raatojakin, kun sen pirun penikan synnytät
maailmaan... Kiitä, jos sinut pelastan, porton."

Liinu ratkesi itkuun. Hänellä ei ollut koskaan ollutkaan kyllin kovaa
luontoa -- ja nyt oli itku hyvin löyhässä.

Mitä hän tekisi, suostuisiko tuolle tylylle miehelle vaimoksi -- vai
kärsisikö häpeän?

Hän itki ja vapisi. Silloin hän vielä muisti Välijoen Villen.
Hyvästellessä oli Ville kättä puristanut ja sanonut, ettei hän Liinua
koskaan unohtaisi. Mutta Ville ei tiennyt, että hän... niin, että hänet
oli petetty.

Ei, ei! Ennen hän juoksisi järveen, jollei muu auttaisi.

Ja sanaakaan enää sanomatta hän pyörähti pois huoneesta ja juoksi
navettaan itkemään. Kreeta riensi hänen jälkeensä tietämättä, mikä nyt
oli hätänä, kun sisar näytti olevan niin huolissaan ja murheissaan.
Mutta heidän jäljessään kävellä hyssytti vielä Josefiina ja nähdessään
molempain päät yhdessä itkemässä sanoi:

"Jo tämä on surkeaa... Saatanan herrat!"

Juhani ja Väänänen jäivät kahden pirttiin.

"Minä olisin tästä talosta myöskin saamassa, mutta kun on aikomus ottaa
tuo Liinu vaimokseni, niin olkoon, kunhan saan myötäjäiset", alkoi
Juhani selitellä Väänäselle, ikäänkuin Liinu jo olisi suostumuksensa
antanut.

"Onkos velkakirja?" kysyi Väänänen.

"Mitäpä se sinuun kuuluu, oli tai ei. Vierashan sinä tässä olet ja
etelän puolen mies lisäksi."

"Mutta et tästä liikuta mitään, ennenkuin isäntä tulee", sanoi
Väänänen. "Minun on Jooseppi käskenyt taloa hoitaa siksi, kunnes itse
palaa herroja puhuttelemasta."

"Entä jos minä en kysy sinulta", ärähti Juhani kiukkuisena.

Mutta tumma puna nousi Väänäsen otsalle, ja silmät salamoivat. Väänänen
oli vankka ja paksu mies, puolta vankempi Juhania. Vähän arasti silmäsi
Juhani Väänäsen hartioita.

"Jos halunnet vanhaa henkeäsi säästää, niin tuki suusi", sanoi
Väänänen.

Ja hetken perästä näkyi Ruokojärven Juhani kävelevän Susisaaren rantaa
pitkin Ruokojärveä kohden.

Hän ei ollut onnistunut kosinnassaan.




11.



Sydäntalven kylmä kuu loistaa totiselta taivaalta. Sen valo himmentää
revontulien loimua ja tähtien kirkkautta.

Hiljaisuus on erämaan metsissä, pakkanen vain paukahtelee kivan hongan
korossa ja huurteisten korpien kuivissa kuusissa. Kuin hautakummut
paistavat vaarojen puuttomat, lumiset laet, äänettöminä, kuolleina.
Mutta rannattoman kiveliön keskeltä siintää järvensilmiä vaarojen
välistä kuin valkoisia keitaita kuun hopeavalossa.

Tainnoksissa on erämaa, kylmetyksissä kiveliö, ja paksut jäät peittävät
sinertävien järvien kirkkaita silmiä.

Viojärveltä päin hiihtää mies verkkaan, laukku selässä, Moinakiveliötä
kohden. Hän ei noudata kesällistä polkua, vaan nousee loivimpia
rinteitä ja halkaisee suot ja jänkät mistä sattuu.

Hiihtäjä on Romakkaniemen Jooseppi, joka nyt vasta palaa syksylliseltä
matkaltaan.

Väsyneesti hän hiihtää, ja kolkoilta tuntuvat nyt tutut vaarat ja
aukeat maat. Kovin on alakuloinen hänen mielensä ja umpi edessä, jos
mitä ajattelisi. Romakkaniemeen päin hän kuitenkin hiihtää, vaikka
sydän tuntuu verta vuotavan ja mieli itkevän kivenkovaa kohtaloa.

Matkallaan hän ei ollut saanut mitään toimeen. Virastoissa hän kyllä
kävi ja herroja puhutteli. Vartoa käskettiin, että asiasta otettaisiin
selvä. Ja kun vihoviimein tuli tieto, ei muuta lohdutusta annettu kuin
se, että kruunulla oli oikeus hakkauttaa Romakkaniemen metsä. Silloin
hän oli kokenut selittää, että siten menisi hänen metsänsä puhtaaksi,
että vain huonoimmat puut hän oli omiksi tarpeiksi käyttänyt -- mutta
siihen ei ollut osattu mitään selittää. Senkin hän oli sanonut, että
oli pitänyt ottaa velkaa kyetäkseen maata viljelemään ja taloa
rakentamaan siihen kuntoon, että saisi sen perinnöksi. Millä hän siis
nyt velan maksaisi, kun kruunu hakkaisi metsän? Siihen olivat herrat
kyllä osanneet vastata, että mitä menit ottamaan velkaa ja sekaantumaan
asioihin puulaakin kanssa. Ja kun hän siihen selitti, kuinka raskasta
ja kovaa oli korven elämä, kun tiettömän erämaan takana asui, oli vain
naurahdettu ja sanottu, ettei hän suinkaan ollut köyhä, koska oli
nytkin uudet sarkavaatteet yllä...

Pois täytyi lähteä. Yksi ja toinen neuvoi vielä isompain herrain
puheille, mutta hukkaan meni sielläkin. Ja kun hän mainitsi siitä,
ettei vallesmanni-vainaja ollut puhunut kruununhakkuusta mitään,
vastattiin, että kyllä vallesmanni tiesi, mutta ei sanonut...

Takapuolitse kirkonkylää hän oli hiihtänyt. Ei tehnyt mieli tutun kylän
läpi hiihtää eikä tuttavia puhutella...

Viojärven Vanhassatalossa hän oli levähtänyt, mutta kun tuli korea
kuutamo, jatkoi hän taas matkaansa. Siellä hän oli kuullut sanomat
kotoaan, ja silloin oli hänen viimeinenkin voimansa loppunut. Oli
kerrottu ulosotosta, jonka tämä nuori nimismies oli Airis-Mikko
mukanaan Romakkaniemessä tehnyt. Kaikki irtaimisto oli mennyt puulaakin
velkaan, joka ei siitä isosti vähentynyt, ja talo oli lisäksi
julistettu ulosottoon. Mutta vielä oli viimeinen isku, jonka
Vanhantalon isäntä lopuksi sanoi ja joka koski Kreetaa ja Liinua... Se
tieto teki niin pahaa, ettei puukon isku olisi voinut pahempaa tehdä.

Mitä pahaa hän oli tehnyt elämässään, että hänen loppuikänsä oli
tämmöistä kärsimistä?

Ja kun hän nyt yksin hiihti talvisena yönä, kulki jäänyt elämä
uudelleen hänen mielessään. Hän ei muistanut viettäneensä työtöntä
päivää. Lapsena piti lähteä kotimökiltä, Honkasaajosta; renkipoikana
sai palella pakkaspäivinä, ja raskas, raskas oli lapselle työ... Sitten
hän raatoi tukkimetsissä ja tutustui Leenaan... Silloin alkoi mieli
tehdä omaa kotia, kun ikävältä tuntui vieras katto pään päällä...

Hän oli ehtinyt Viovaaran laelle. Suurena valkoisena lumikenttänä näkyi
järvi saarineen, jotka olivat kuin kokoon kutistuneet pakkasen käsissä.
Kuun kalpeassa valossa siinti talo korkean niemen juurelta, yksin, kuin
hyljättynä ja ikävöiden...

Joosepin rinnassa vihlaisi kuin tulinen viillos, joka pani väräjämään
joka solun ja jäsenen...

Miehuutensa parhaat vuodet hän siinä muisti, Leena-vainajan, rakkaan ja
hyvän, ainoan ystävän raskaan elämänsä varrella.

Hänellä ei ollut enää ketään, jonka vuoksi eläisi. Ei mitään, mitä
omaksensa sanoisi. Pojat hummaamassa maailmalla ja tytöt häväisseet
isänsä ja kotinsa!

Mitä hän teki Romakkaniemessä? Nyt tuntui viimeinenkin jänne
katkenneen, ja toivoton yksinäisen ja väsyneen tie oli umpinaisena
edessä...

Mihinkä hän menisi? Mihin päänsä kallistaisi ja odottaisi kuolemaa?

Mutta ajatuksissaan hän sittenkin hiihteli Romakkaniemeen päin
ikäänkuin vanhaa uraa, jota ennenkin oli järven yli hiihtänyt.

Tullessaan lähemmäksi rantaa ja katsahtaessaan taloon hän havaitsi,
että koko suuri, kaunis kasvattimännikkö, oksattomat jouhipetäjät, oli
kaikki talon takaa kaadettu. Ja niemen sivulla näkyi syvä tukkitie,
joka näytti lähtevän Lumijoelle päin... Puulaaki oli siis jo aloittanut
metsän hakkuun. Hän ikäänkuin jähmettyi suolapatsaaksi ja katsoi
hetkisen kylmin, elottomin silmin siihen aukeaan paikkaan, talon
taakse, jossa korkeat männyt ennen talviöinä humisivat ja kesäilloin
suloisesti soittivat.

Silloin hän muisti Juho-veljensä, Honkasaajossa, lapsuutensa kodissa...
Ja hän käänsi ihan maan rannasta sukset pohjoiseen päin ja lähti kuin
hätyytetty peto hiihtämään niitä vaarojen lakia kohden, jotka kohosivat
Moinajärven pohjoispäässä ja joiden takana oli Lampsijärvi ja
Honkasaajo, lapsuudenkoti, järven korkealla rannalla.

Mutta kun hän ehti Moinatunturin laen kohdalle, osuivat silmät väkisin
siihen leveään, suoraan linjaan, joka laen yli juoksi järven rantaan
saakka. Kuun kalpeassa valossa se näytti Joosepista kaamealta
hirviöltä, joka kulki silmää räväyttämättä ja väistymättä, niellen ja
hävittäen kaikki, mitä sen eteen osui.

Ja taas hän muisti sen unen, jonka oli ensi yötä Romakkaniemessä
viettäessään nähnyt. Tuota pitkin oli onnettomuus, köyhyys ja häpeä
tullut... Se oli helvetin tie, joka alkoi pahasta maailmasta ja päättyi
tänne kiveliön keskelle. Sitä myöten oli tulvimalla tulvinut ensin
huonoja viestejä, sitten syntiä ja häpeää ja nyt viimeksi köyhyys ja
kertomaton kurjuus, julma häviö.

Ja hänelle selkeni sekin, ettei Leena-vainaja houraillut, kun aavisti
pahaa tulevan, kun luuloistaan kertoi ja pelkäsi.

Siksi hän oli kiirehtinyt Liinua naimisiin, kun uskoi sisarvainajansa
luontoiseksi... Eikä hän itse ollut ymmärtänyt eikä aavistanut mitään!

Nyt hän ymmärsi!

Kavalasti ja salaa olivat herrat menetelleet!

Päälle päätteeksi oli kaikki sattunut yhtenä jonona, kaikki
onnettomuudet ja raskaat murheet. Ensin vanhan vallesmannin kuolema,
sitten Leenan, masentaen niin mielen, ettei jaksanut juuri mitään tehdä
eikä ajatella. Sitten tulivat huolet puulaakin velasta ja
kruununhakkuun pelko, ja sitten ne maanmittarit, jotka juuri olivat
helvetin tien aukaisijoita ja hänen häviönsä ja häpeänsä viimeisiä
suorittajia.

Mutta niin masentunut, niin väsynyt oli hänen mielensä ja niin
tylstynyt hänen sydämensä, ettei hän enää jaksanut suuttua... eikä
oikein selvästi sitäkään tuntea kuinka kovaonninen hän oli...

Mutta helpotuksena tuli mieleen, ettei ollut enää pitkä aika kuolemaan.
Hän tunsi sen. Elämä tuntui olevan kuin kerälle kerittyä nauhaa, joka
huomaamatta yhä väheni, sydämen alla kierrellen. Kun kerä kuluisi
loppuun, silloin lakkaisi elämä, tuska ja murhe loppuisivat.

Hän loi silmänsä taivasta kohden, jossa tähdet kimaltelivat. Kuinka se
näyttikään kirkkaalta ja pyörryttävän korkealta!

-- Jumala ja herrojen Herra... Näkeekö ja tunteeko, kuinka täällä
taistelee kärsivä ihminen? Näkee kyllä, kaikki tietää ja suurena
tilipäivänä puheilleen käskee!

Ja väsyneessä mielessään hän ajatteli:

-- Kun pitkäisen leimaus nyt jyrähtäisi... tuo idän taivas halkeaisi
kahtia ja suuri valaistus kirkastaisi länttä ja Herra pilven partaalla
viittaisi kokoon kaiken maailman syntiset...

-- Jooseppi Pekanpoika... kärsinyt ja kovaa kokenut... astu tänne
taivaan iloon...

Sairaloisessa mielenjännityksessä ja kummissa haaveissaan hän hiihti
niin, että höyry nousi harmaista hiuksista. Hän saapui Moinajärven
päähän ja kääntyi siitä metsäistä ojan vartta noudattaen Lampsijärveen
päin.

Oliko oikein totta se eletty elämä Romakkaniemessä, vai oliko hän vielä
nuori, naimaton mies, joka kulki metsäojan varsilla saukonrautoja
virittämässä?

Varhain aamulla hän pääsi Juho-veljen luo, lapsuuden kotiin,
Lampsijärven Honkasaajoon. Eikä moneen viikkoon jaksanut vuoteesta
nousta.




12.



Vasta kevättalvella, jolloin lumi vielä oli paksuimmillaan eikä kevään
kevät vielä ollut mitään mahtanut kiveliön kinoksille, vaikka valon
valta oli enentynyt, joutui Romakkaniemi myytäväksi.

Huhtikuu oli jo puolivälissä.

Porolompaloon asti oli kruununvouti, talon myyjä, apulaisineen
hevoskyydillä päässyt, askeltietä kävelyä ajaen. Mutta siinä nousikin
herroille tie pystyyn. Ei ollut Viojärveen päin muuta kuin suksen latu,
jota poromiehetkin jolloinkulloin kulkivat.

Airis-Mikko oli herroille hommannut ajoporot, että siitä pääsisivät
porokyydillä matkaa jatkamaan. Mikolle oli tämä uusi vallesmanni
asiasta ilmoittanut ja pyytänyt häntä oppaaksi herroille. Mutta
kiukkuaan purki kruununvouti, joka oli outo täällä pohjoisilla mailla.
Hän ei ollut ennen istunut poronpulkassa eikä ollut erinomainen
hiihtäjäkään, vaikka oli nuori mies. Ja hintelä, laiha ja vähäruokainen
herra oli hänen kirjurinsakin, niinkuin nälkiintynyt koira herransa
perässä. Puulaakin puolesta oli Kemppainen matkassa. Hän oli jo
saapunut porollaan vuorokautta ennen Porolompaloon ja siinä herroja
vartonut.

Silmäpuoli Anna-Kreeta hääräsi siinä, savuava piippu suussa, ja teki
kruununvoudille selvää Romakkaniemen väestä. Leena-vainajan
kuolemastakin mainitsi ja lopuksi selitti, että kun viime kesänä kaksi
nuorta maanmittaria siinä majaili, kihlasivat he molemmat tytöt,
Nyykreeni-niminen Kreetan ja Leppiniemi-niminen Liinun. Ja naimisiin he
olivat luvanneet mennä, rouvikseen ottaa salon tyttäret. Mutta eivätpä
ottaneetkaan...

"Vai eivät ottaneet", sanoi kruununvouti, joka akkunasta katseli,
kuinka Mikko poroja pihalla valjasteli.

"Eivät ottaneet. Karkaamalla lähtivät, ja raskaiksi jäivät tytöt..."

"Soo, soo. -- Tapahtuuhan semmoista!"

Kruununvouti ei näyttänyt vähääkään miettivän sitä, mitä kuuli
Anna-Kreetan puhuvan.

"Ovatko he komeitakin tyttöjä?" kysyi nyt kirjuri, hänkin heräten
velttoudestaan.

"Komeita ovat vieläkin. Liinu onkin maailman kauneimpia tyttöjä.
Rovastikin oli rippikouluaikana ihmetellyt -- sanonut, ettei niin
sirovartista tyttöä ole koko pitäjässä. -- Mutta hullusti kävi
kummallekin..."

Herrat eivät oikein halunneet kuulla Anna-Kreetan jaarituksia, mutta
hän jatkoi vielä:

"Liika raskas murhe tuli yhden miehen hartioille. Ensin kruunu metsän
vei, sitten..."

Silloin juuri tuli Mikko sisälle ja kuultuaan, mistä Anna-Kreeta
herroille puhui, karjaisi närkästyneenä:

"Ole siinä... Ja mene pois herrain nokan alta suutasi soittamasta."

"Taidetaan olla valmiit lähtemään?" kysyi kruununvouti.

"Jopa kohta", ilmoitti Mikko, hakien vielä jotakin pahansiivoisesta
sängystä.

"Missä hemmetissä toinen vanttu on?"

Hän haki ja kaivoi ja puheli:

"Olisipa hanki nyt niinkuin välisti keväällä jo tähän aikaan on, niin
pian tästä oltaisiin Viojärvellä, mutta nyt ei. Tie pudottaa, ja lämmin
on päiväkin liiaksi poron verelle."

Viimein he pääsevät taipaleelle.

Edellä ajaa Mikko, entistä suksenlatua noudattaen, kruununvouti
pulkassaan Mikon perässä ja sitten kirjuri, hoikkasäärinen herra. Mutta
viimeksi on jäänyt Kemppainen, sikaari suussa istuen.

Hitaasti kuluu matka, sillä tie on löyhä, ja kun on keskipäivän aika ja
lämmin paiste, kävellä vätystävät porot suu auki saaloen.

Niin kävelee neljä poroa peräkkäin Viojoen vartta Viojärvelle. Tämä
matkue on kai nyt viimeinen, ennenkuin Romakkaniemen hävitys on
täydellinen.

Mutta sitä ei ajattele Mikko, eikä sääli kruununvoutikaan muuta kuin
omaa ruumistaan, jonka täytyy siinä olla nipistyksessä ahtaassa
pulkassa. Kirjuri ei mieti mitään, ja Kemppainen on hyvillään siitä,
että puulaaki taaskin on tämmöisen uskotun toimen hänelle antanut.
Mutta kun kruununvoudin roikka vihoviimein ehtii Viojärvelle ja nousee
Vanhantalon pihaan, on siinä ruumisarkku poronreessä, ihan rappusten
edessä.

Heti tunnetaan Vanhassatalossa, että hän on kruununvouti, sillä häntä
on näinä päivinä varrottu matkalla Romakkaniemeen taloa puulaakin
saatavasta myymään.

Mikko toimittelee siinä porot kiinni ja luppoja eteen.

"Jopa oli riivatun pitkä matka ja huono tie", oihkaa kruununvouti, kun
kirjuri kiskoo hänet pulkasta pönkilleen -- lihavan ja kankean miehen,
vaikka hän on vielä nuoren näköinen.

"Ja eihän tämä vielä ole Romakkaniemi! Voi sun saakeli... hohoi..."

Ulos on tullut Vanhantalon isäntäkin ja kuullut kruununvoudin puheet.
Sitten hän astuu tervehtimään.

"Jopa on huono tie tänne", sanoo kruununvouti uudestaan, ikäänkuin
isäntää moittien.

"Eikö ollut ketään taipaleella, että olisi myydä paukauttanut",
naurahtaa Vanhatalo pistelevästi. "Herrain asia se on katsoa, että tiet
ovat hyvät, ja määrätä moukat tekemään. -- Vai oli huono tie..."

Vanhaataloakin on viime käräjissä sakotettu maantienkorjuun
laiminlyömisestä.

Kruununvouti ymmärtää yskän, mutta eipä tiedä lakipykälää, jolla
kykenisi suulasta miestä vähän nolaamaan. "Ohoo... täällä on ruumis...
Kuka se vainaja on?" kysyy hän eikä ole tietävinäänkään Vanhantalon
äskeisestä vastauksesta.

"Tästä se on naapurista -- Ruokojärvestä, uudistalokas Heikki
Ruokojärvi eli Järppi", selittää Vanhatalo. "Satuitte vastakkain,
riitaveljet. Heikki tahtoi näyttää herra kruununvoudille, että hän
lähtee haastamattakin kruununtalosta pois... tuossa on nyt menossa eikä
vastaan pane... ei pane", lisää hän sitten.

Kruununvouti katsahtaa kiukkuisesti Vanhaantaloon. Tuon kasvoista ei
saa selvää, tekeekö pilkkaa vai onko niin tyhmä. Laihat kasvot ovat
pienet, silmät harmaat ja katse terävä kuin nuoli. Tyhmäksi ei tuota
miestä oikein voi uskoa.

Mutta kun mennään sisälle suureen tupaan, johon Vanhatalo herrat
opastaa, virkkaa kruununvouti taas:

"Mahtaako tänä iltana enää ehtiäkään Romakkaniemeen?"

"Sinnekö ollaan menossa?"

Vanhatalo näyttää naurahtavan.

"Mitäs helvettiä minä täällä muutoin rämpisin, ellen asian takia!"

Kruununvouti alkaa närkästyä. Mutta Vanhatalo juttelee:

"Ajattelin, että jos herrat hauskemmakseen ajelevat... näitä
kruununtaloja katsellen, koska ne tuntuvat olevan niin rakkaat --
kruunulle. Vai Romakkaniemeen... Noo. Olisipa siitäkin talosta jo
uskonut vähemmällä väellä lopun saavan."

"Ka, vastaa sitten, mies, onko sinne pitkä matka?"

Kruununvouti kävelee edestakaisin lattialla ja suuttuu yhä enemmän
tuolle miehelle. Hän ei tunne peräpohjalaisia, etelästä päin kun on
kotoisin... Ennen ei hänelle ole talonpoikainen mies koskaan noin
uskaltanut puhua. Hävytön ja suulas lurjus!

"En minä ole mitannut", sanoo Vanhatalo tyynenä. "Mutta nälkä tulee
välillä yksisuolisella miehellä, sen verran tästä ainakin on matkaa."

"Sinähän olet hävytön mies!"

Kruununvouti pyörähtää tulipunaisena Vanhantalon eteen.

Mutta Vanhantalon kasvoissa ei yksikään väre ole muuttunut. Levollisena
hän nousee ja virkkaa:

"Ka, kotonani minä olen..."

Ja äänessä helähtää semmoinen varmuus ja häikäilemättömyys, ettei
kruununvoudilla ole mitään sanomista.

Isäntä kääntyy, menee jurona ulos tuvasta ja rykäisee ovella
mennessään.

Kruununvouti kävelee taas edestakaisin ja purkaa kiukkuaan,
kirjurilleen ruotsiksi sopottaen. Mutta mikäs auttaa! Kaukana
kiveliössä he nyt ovat, teitä ei ole eikä oikein turvaa mihinkään. Yö
on tulossa. Kahdessa muussa talossa Viojärvellä ei ole muuta lämmintä
huonetta kuin perheen tupa, jossa koko talonväki asuu ja nukkuu. Tähän
siis täytyy yöpyä, jos ei tahdo kinokseen panna maata. Ei siis auta
kiukkuileminen. Ei ole lähellä viheltävää junaa, johon sopisi hypätä ja
ajaa... niin, vaikka hiiteen täältä tiettömästä erämaasta...

"Tämä onkin niin saatanan laaja nimismiespiiri, että puolikin
riittäisi, ja harvaan asuttu", sanoo hän, mutta sitten hän alkaa
tyyntyä.

Emäntä tulee nyt puheille.

"Taitaa olla parasta yöpyä tähän", hän sanoo. "Tästä on mäkinen väli
Romakkaniemeen. Eikä siellä taitaisi nyt juuri olla sijaa vieraille,
kun on kaksi lapsivaimoa talossa... Oli se kummaa, että piti juuri tuon
Joosepin kohdalle noin onnettomasti sattua. Mitä ajatteleekin Jumala,
kun siivoa ja ahkeraa miestä noin rankaisee. Yhtenä ainoana vuonna hän
menetti kaikki, vaimonsa, metsänsä ja nyt talonsa, ja molemmat tyttäret
joutuivat herrain raiskattaviksi... Liika kovakourainen se on kruunukin
turvatonta kiveliön asukasta kohtaan. Mies raataa ikänsä, taloa
valmistaa, peltoa tekee, niittyä raivaa... kun talo alkaa elettäväksi
tulla, niin silloin kaikki menettää..."

"Jaa, jaa... Se on asia, jota minä en voi auttaa", sanoo kruununvouti,
vielä vähän äskeisessä kiukussaan.

"Mutta ryöstämään te kyllä kykenette", väittää emäntäkin.

Nyt kruununvouti yltyy vimmaan ja komentaa puheilleen Airis-Mikon, joka
ruokkii poroja. Hän tiedustelee, eikö olisi muita taloja, joihin
pääsisi yöksi, kun tässä talossa sekä isäntä että emäntä ovat niin
hävyttömiä ja suulaita, ettei tänne voi jäädä. Mutta Mikko ei sano
olevan. Toisissa taloissa on vähän sijaa ja likainen hoito.

"Tässä se majaili aina kulkiessaan vanha vallesmannikin ja hyvä tuttava
olikin tämän isännän ja emännän kanssa", selittää Mikko.

"Mutta ne ovat hävyttömiä ihmisiä!"

Mikko ei uskalla puhua siihen mitään. Sen hän on tullut huomaamaan,
ettei herroille saa panna vastaan silloin kun ne näyttävät olevan
suutuksissa. Hiljaa silloin pitää olla ja nöyränä, sillä se miellyttää
herroja.

"Näyttää pakastavan yöllä, aamukylmäsellä kun lähdemme, olemme pian
Romakkaniemessä... niin että jos sopisi tässä levähtää", houkuttelee
Mikko.

"Onko tästä sitten parempi tie kuin tähän asti?" tiukkaa kruununvouti,
äreänä Mikollekin.

"En nyt tiedä paremmasta, mutta pääsee tästä porolla. Viikolla kuuluu
entinen Välijoen Ville käyneen rantamailla, ja on tästä, kuulin ma,
poromiehiäkin hiihdellyt", kokee Mikko selittää.

"Niin te sanotte, että pääsee ja pääsee, -- niinhän te sanoitte
kotonannekin, että pääsee... Mutta minkälaista pääsemistä tämä on?
_Frågas billigt_..."

Mikko ei tohdi panna äkäiselle herralle vastaan, vaikka kielellä jo
pyörii tuima vastaus. Täytyy kärsiä ja nieleskellä karvaat palat alas
sen, jolla on metsänvartijan virka.

"Samanlaisia lorveja te olette kaikki... Kun tulee se ryssän laki, niin
kyllä teistä sinni otetaan... _jäfla tuppar_!"

Mutta eipä ole vielä ryssän laki voimassa, ja niin täytyy korskean
herrankin tyyntyä ja pyytää siivosti yösijaa.




13.


Samana aamuna, jona kruununvouti läksi Viojärven Vanhastatalosta
Romakkaniemeen päin, oltiin Romakkaniemessä aikaisin liikkeellä.

Jooseppi sairasteli yhä vieläkin Honkasaajossa Juhon luona, joka
kohteli murtunutta miestä veljenrakkaudella. Ei näyttänyt enää
Joosepista eläjää tulevan. Kova vilutauti oli loputkin voimat vienyt,
ja toisinaan hän houraili monta päivää yhteen menoon. Eikä ollut
vuoteesta yrittänytkään nousta.

Romakkaniemeen oli Kemppainen palkannut tulemaan miehiä, jotta
huutokauppa voitaisiin pitää. Jätkämiehiä ne olivat kaikki ja istuivat
penkillä keskenään jutellen, varhaisena kevätaamuna.

Josefiina hommaili vieläkin talossa. Ei ollut sopinut jättää kahta
turvatonta tyttöä yksin, kun synnyttämisen aika oli tullut. Ja molemmat
he olivatkin sekä Kreeta että Liinu vuoteessa, ja vieressä oli
kummallakin pieni poikanen. Toisesta pitäjästä oli Välijoen Villekin
saapunut ja ilmoittanut, ettei hän vieläkään jättäisi Liinua, vaan
anteeksi antaisi, omakseen ottaisi, ja yhdessä he muuttaisivat pois
toiseen pitäjään, jossa hän oli hankkinut hyvän toimeentulon.

Heidän matkassaan ei Josefiina kuitenkaan aikonut lähteä, vaan tahtoi
mennä rantamaille, tuikeaksi eukoksi Iisakille, pappilan torpparille.

Kirjansa oli Väänänenkin saanut kotipitäjästä ja selvästi näkyi
vieläkin rakkaana pitävän Kreetaa, hellää ystävää, jonka herrat saivat
viekoitella. Ja keskenään he olivat jo asiansa myös päättäneet ja
aikoivat vesien auettua siirtyä naapuripitäjääseen, jossa oli alkanut
iso tukkiliike.

Täksi päiväksi oli pakkohuutokauppa kuulutettu. Tänään siis myytäisiin
puulaakin velasta Joosepin lyömättömästä korvesta viljelty talo, "ellei
laillista estettä väliin tulisi". Ja mitäpä estettä tulisi? Niillä,
jotka tahtoisivat täällä kaukana elää ja kykenisivät työhön, ei ollut
pääomaa, eikä puulaaki uskonut velkaa. Ja ne taas, joilla oli rahaa,
eivät kiinnittäneet omaisuuttaan erämaan yksinäiseen taloon, johon
tietä ei ollut tullut eikä mennyt kesällä eikä talvella.

Siitä puhelivat ne jätkämiehet, jotka Kemppainen oli toimittanut
huutokauppaväeksi ja jotka olivat tukinhakkuupaikalta hiihtäneet
kiveliön poikki Romakkaniemeen. Puhelipa siinä Väänänenkin joukkoon, ja
kun hän kertoi, kuinka Joosepille oli oikeastaan käynyt tässä asiassa,
silloin tuli jätkienkin sitä surku. Eräs pitkä, vaaleaverinen nuori
mies kertoi hänen isälleen käyneen samalla lailla ja lasten silloin
hajaantuneen maailmalle. Missä nyt lienevät? Yksin hän oli lähtenyt
tänne kauas pohjan perille.

Siinä oli joukossa vielä Ruokojärven Juhanikin, joka oli
aamuvarhaisella tänne hiihtänyt. Vähäpuheisena hän istui, kapeat kasvot
laihoina ja verettöminä. Juhanin tiedettiin koettaneen hakea eukkoa
monelta haaralta tänä talvena, mutta kukaan ei uskaltanut ruveta
vaimoksi kitsaalle miehelle, vaikka kaikki tiesivät hänet varakkaaksi.
Ja Josefiina ennusti hänelle samanlaista loppua kuin oli hänen
sedälläänkin, Lampsijärven äijällä, joka saituudessaan meni niin
pitkälle, että söi hevosenkavion ja siihen kuoli...

Pirtin sivuakkunasta sopi Alpaslahti näkymään, ja sinne miehet vähä
väliä katsahtivat nähdäkseen, milloin kruununvoudin roikka ilmestyisi.
Kemppainen oli jo monta päivää sitten mennyt kruununvoutia vastaan
Porolompaloon -- herrat olivat niin määränneet -- ja aikonut siellä
vartoa ja yhtä matkaa sitten tulla Romakkaniemeen, kertoivat jätkät.

Mutta siinä odottaessa tuli puhetta monenlaista, kun aika tahtoi käydä
pitkäksi. Muuan jätkä, nuori ja vilkas mies, virkkoi saatuaan kuulla,
mitä tietä talon tyttäret kumpikin olivat lapsen saaneet:

"Mutta elatuksen ne kai haastavat herroilta. Ja sitä tuomitaankin
herrasmiehiltä sen verran, että tuntuu, ja kaikki kulut lisäksi. Niin
lähtee, että paukkuu."

Josefiina ja Väänänen kuuntelivat nuoren jätkän puhetta, ja Ville
kysyi:

"Kun olisi semmoinen mies, joka kykenisi auttamaan ja opastamaan!"

"On niitä semmoisia, eivätkä he tahdo penniäkään ennenkuin asia on
päättynyt", tiesi nuori jätkä. "Ja jos vielä saattaisi näyttää, että
naimisen varjolla ovat narranneet, ja jos kihloja jonkunkaanlaisia ovat
antaneet, niin sitä suurempi eläke lapselle tuomitaan", selitti hän
lisää.

"Niin se vain käy!" todistivat toisetkin.

"Ei ole vaikeakaan näyttää toteen", sanoi nyt Josefiina. "Tässä on
muori, joka tietää paljon, ja tyttäreni Manta vielä enemmän. Sormus on
kummallakin, ja Manta on monta kertaa nähnyt... ja herrat olivat
kumpainenkin sanoneet, että rouvakseen ottavat. Minunkin mieheni
Iisakki, joka nyt on pappilassa, on herrain omasta suusta kuullut..."

"No sitten se lähtee kuin hyllyltä", vakuutti nuori mies.

Niin siinä miehet juttelivat. Tuli sitten puhe Joosepistakin, joka
sairasti yhä eikä jaksanut tulla kuulemaan, kun talo myytiin.

"Tuskin olisi saattanut tulla, jos tervekin olisi", sanoi Väänänen.
"Pahakseen on pannut nämä asiat kaikki. Kesällä luulin jo monta kertaa,
että hourata siitä alkaa... Ja kumma oli, ettei alkanut. Mutta nyt
tautivuoteella onkin houraillut. Ei tuntenut minuakaan, kun puheilla
kävin. Minulle kertoi hänen veljensä Juho, jonka luona hän sairastaa,
että kotorantaan asti hän oli hiihtänyt, kun talvella isompain herrain
puheilta palasi, mutta kun näki tuon kannikon, jossa hänen parhaat
puunsa ennen huojuivat, oli se tehnyt niin pahaa, ettei taloon, omaan
kotiinsa, malttanut tulla, vaan rannasta lähti Lampsijärveen
hiihtämään..."

Miehet kuuntelivat äänettöminä, ja muuan vanhempi jätkä alkoi kertoa
samantapaisia esimerkkejä muualta Pohjois-Suomesta.

"Koskee se semmoinen mieheen", sanoivat he.

Josefiina puserteli itkua ja samalla kertoi:

"Jo se on nyt saanut kruunu Moinakiveliön tyhjäksi... Pois on käsketty
meidät -- ja siellä on nyt Välijoessa mökki kylmillä. Ruokojärvikin on
tyhjänä. Keuhkotautiinsa on kuollut Heikki, ja köyhäinhoitoon joutuu
kai Kaisakin, kivuloinen ja vanha..."

Juhani, joka oli toisten jätkäin joukossa istunut penkillä, teki asiaa
ulos.

"Tuossa on sen Ruokojärven Heikin poika... Olisi pojalla ollut varaa
toimittaa isänsä hautaan, mutta ei penniä kuulu antaneen. On kerrottu,
että Viojärven Vanhatalo on kuolleen ja kuolinpesän ottanut
haltuunsa..."

"Onpa se susi pojaksi", sanoivat jätkät.

Ja taas kun puheen väli tuli, silmäilivät he Alpaslahteen.

"Jo ilmaantui poro jäälle", sanoi muuan, joka juuri oli akkunasta
vahtimassa.

Kaikki riensivät akkunaan.

Kuusikosta ilmaantui ensin Mikko poroineen täyttä laukkaa, myötäle kun
oli. Vasta hetken perästä kaahotti kruununvoudin poro, raskas mies kuin
jauhosäkki pulkassa. Poro koetti kynsiä Mikon poron kantapäillä, mutta
kun oli painava taakka pulkassa, ei jaksanut laukassa seurata, ja
järvelle päästyä piteni väli pitenemistään. Kirjuri ja Kemppainen
tömähtivät melkein peräkkäin jäälle, mutta siinä Kemppainen tempasi
hihnaa, ja yhtenä suittuna nelisti hänen ajokkaansa kirjurin ja
kruununvoudin porojen ohitse ja pääsi yhä lähemmäs Mikkoa.

Ulos pihalle pullahtivat Romakkaniemen pirtistä jätkätkin ja näkivät,
kuinka ryöstömiehet, poronkellon kalkattaessa, ajaa karauttivat
tekemään viimeistä häviötä kiveliön taloon.

Ja kirkas, kaunis ja tyven oli huhtikuun varhainen aamu ja kirkas
päivä, jona Romakkaniemi pakkohuutokaupassa myytiin ja puulaakin omaksi
joutui.




14.


On taas kesä ja juhannus. Jälleen kaunistavat välkkyvät valot Pohjolaa,
ja laululliseksi on uudestaan käynyt iloitseva kiveliö.

Suuren, seitsensaarisen Moinajärven rannalla ei kukaan ole kuulemassa,
kuinka linnut visertävät kilvan ja kiitollisina, kuinka käki kukkuu
leipää lehteen, kuinka kaiku kiertää korkeuksien huipuilta toisille ja
kuinka laine loiskii valkoista rantahiekkaa vasten -- yksin kuin
itkuvirttä veisaten.

Sorsa poikineen ui talon venevalkamaan, ja jänikset lyövät leikkiä
pihanurmella.

Autioiksi ja asukkaitta on talo jäänyt; ovet pönkittyinä se näyttää
kuolleitten majalta. Rikkaruohoa kasvavat nyt pellot, joissa tähän
aikaan ennen vankka oras vihannoi. Rannikkona, oksain ja latvain
peittämänä kuolon kenttänä on nyt Joosepin entinen kullankeltakyIkinen
jouhimännikkö. Kuollutta kaikki, missä ennen nuori elämä ja toivo
sykähteli.

Särkyneestä akkunasta puhaltaa illan tuuli sisälle ja ulvoo ja itkee
kuin ikävöiden ja kaivaten. Nyt eivät kilkata karjankellot, kun päivä
lännen maille painuu, eikä ammu lehmä veräjän takana kesänavetan luona.
Ei näy vireätä vanhaa miestä avopäin Sorsalahdessa kuokkimassa.

Siihen on jäänyt talo asukkaitta. Ei ollut ketään halukasta tulemaan
erämaan taloon, josta metsä on raiskattu ja joka on kaukana tiestä ja
muista ihmisasunnoista. Puulaaki saa pitää omanaan! Siihen kai lahoo,
vainio metsittyy... ja hallitus haukottelee...

Ja niin on sitten Moinakiveliö asukkaitta niinkuin on ollut ennen
vanhaan. Karhut tekevät sinne pesänsä, ja ahmat vaanien nuuskivat poron
jälkiä...

Eikä kai kauan kestäne, ennenkuin unohtuu, että siinä kerran, tuossa
niemellä, on ollut talo, jossa oli vireä vanha mies isäntänä.

Mutta juhannusaattona on sentään saivovetisen, seitsensaarisen
Moinajärven selällä vene, joka näyttää pyrkivän Romakkaniemeä kohden.
Viojärven Vanhantalon isäntä on lähtenyt juhannuskalaan nuorimman
tyttärensä kanssa. Maukkaampi ja lihavampi kala on kirkkaan Moinajärven
siika, juhlakalaksi otollisempi kuin liejupohjaisen Viojärven
mustapäinen ahven tai kissastunut, punasilmäinen särki.

Susisaaren taakse hän on heittänyt verkot, tehnyt tulen rannalle, ja
lämpöisenä, laulullisena iltana hän nyt odottaa aikaa, jolloin lähtisi
kokemaan.

Silloin alkaa kuulua koiran ulvontaa Romakkaniemestä päin. Välisti
haukkuu, välisti ulvoo kuin valittaisi... Ja yhä ulvoo ja uikuttaa.

Kuka siellä lienee autiossa, asumattomassa talossa? Eihän siellä
suinkaan ole kukaan käynyt, kun tyttäret miehineen hiljan keväällä
muuttivat pois? Olisiko jostakin muusta järvestä sinne poikennut
kalamiehiä?

Ja yhä uikuttaa ja ulvoo koira, valittaa haikeasti ja pitkään. Silloin
Vanhatalo työntää veneensä liikkeelle ja lähtee tyttärineen
Romakkanientä kohden.

Hänelle johtuu mieleen Jooseppi, joka vielä oleskelee veljensä luona ja
kuuluu jäiden lähtiessä jo olleen virkumpi jalkeillakin, ja käyneen
kevätkalan pyynnissä veljensä kanssa. Surkeaa hänestä on ajatella, että
piti elettävästä talosta noin häviö tuleman, ja niin monenlainen
häviö...

Kun vene on ehtinyt Susisaaren takaa, niin että Romakkaniemi alkaa
näkyä, havaitsee Vanhatalo veneen olevan syrjittäin talon rannassa,
venevalkamaa ylempänä. Koira näkyy siinä juoksevan edestakaisin pitkin
rantahiekkaa ja kuuluu yhä ulvovan.

Mikä se vene saattaa olla, kun ei yhtään ihmistä näy?

Mutta kun he tulevat likemmäksi, tuntee Vanhatalo Pontun, Romakkaniemen
Joosepin vanhan typihäntäkoiran...

Ponttu kuuluu jo talvella viedyn Joosepille Lamsijärveen! Mikä sen
tänne entisen kotinsa rannalle nyt on lähettänyt ulvomaan?

Mutta Vanhantalon isännänkin kova luonto säpsähtää, kun hän huomaa,
että veneen pohjalla selällään retkottaa mies verkkojen päällä. Heti
hän näkee, että se on Jooseppi. Avopäin ja puseroisillaan on ukko
siihen kuollut.

"Kotirantaansa tuli kuolemaan, vanha kalamies, kalamiehistä parhain",
sanoo hän, tunnustellen kuolleen kättä.

Ja hänen silmäänsä nousee kyynel, kun hän sovittaa Jooseppi-vainajan
laihtuneet kädet ristiin rinnalle.








End of the Project Gutenberg EBook of Kruununtorppari, by Väinö Kataja

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61049 ***