*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60532 ***

KERTOMUKSIA

Kirj.

J. A. Bergman




Oulussa,
K. F. Kivekäs, kustantaja,
1889.




SISÄLTÖ:

 Esipuhe.
 Kesämuistelmia.
 Sormisuukkoset.
 Petollinen turva.
 Matkamuistelma.
 Hörrilän Junnun ensi lukukausi.
 Pappilassa.
 "Pulska kapteeni."
 Jenny.
 "Äyri-Hannu."




Esipuhe.


Se rautatierakennusten aikakausi, joka tämän vuosikymmenen alusta
on koittanut Suomessa, on johtanut ajatuksiini nimen tälle viholle,
nimen, jonka siis luulisi olevan "ajanmukaisen." Näitä kertomuksia
voi tietysti merelläki lukea. Olinpa vähän aatellut nimittää tätä
pientä kokoelmaa "höyryssä", vaan peljäten, että tuo sana voitaisiin
asettaa jonkinmoiseen suhteesen joko tekiään, niitä kirjoittaessa, tai
lukiaan, niitä lukiessa, katsoin "selvimmäksi" luopua tuosta, myöskin
ajanmukaisesta, nimityksestä.

Olen junassa kulkiessani nähnyt monen pitelevän kirjaa kädessä, lukevan
sitä, haukottelevan ja vihdoin torkkuvan, joka tyynnyttävä näkyala on
pannut minunki haukottelemaan. Tämä huomio ei kuitenkaan ole voinut
masentaa päätöstäni laskea nämä rivit ulos mailmalle. Jos ne sattuvat
olemaan nukuttavata laatua, niin katson ne kuitenki terveellisemmiksi
yleisölle kuin Moraali, morfiini y.m.m. huumaavat aineet.

_Auctor_.




Kesämuistelmia.


Niistä monista seuduista maassamme, joita matkustajan, joka nupinsa
vuoksi matkustaa, ennen useita muita on katseleminen, on mainittava
venhematka Oulujärveltä Ouluun. K. A. Castrén on tästä matkasta
julkaissut pienen kirjoituksen ja on pari muutaki kirjoitusta löytynyt
painettuna samasta aineesta. Kuitenki tahdon tässä lyhykäisesti
ilmaista moniaita tietoja, jotka myös jossaki määrin perehdyttänevät
matkustajaa tähän hupaiseen ja luonnonihanaan matkaan.

Oulujoki muodostaa Oulujärvestä mereen kuusi koskea, joista kolme
isompaa ja kolme pienempää. Edelliset ovat: Niskakoski, Pyhäkoski,
Merikoski, jälkimäiset: Ahmakoski, Utakoski, Madekoski. Ensimainittu
näistä on penikulman pituinen, toinen puolentoista tai, kun Sotkajärvi
ja suvannot luetaan, noin 2 penikulmaa. Muut ovat vaan 1/4 penink. ja
sen alle. Ahmakoski alkaa noin peninkulman Niskakosken alapuolella
ja Utakoski (pienin kaikista, väkevän virran tapainen) peninkulman
Ahmaskosken alapuolella.

Niskakoski alkaa aivan lähellä Oulujärveä. Vaalasta otetaan
laskumiehet. Asettukaamme nyt terva- tai lauta- (eli "lankku-")
venheesen, joista jälkimäinen on puhtaampi ja turvallisempi, jos
vaara uhkaa. Me alamme lipua kosken ensimmäistä korvaa kohden. Nämä
korvat ovat sitä kummallista laatua, että pitävät kovaa melua eivätkä
kuule, vaikkapa heille huutaisi kuinka paljon tahansa. Kauto-korvan
kulettuamme tulemme Kolehmaisen lampeen, jonka jälestä seuraavat
Pokkisen ja Peltoniemen korvat. Nyt tulemme Siitariin, joka ainakin on
ollut, lieneekö enään, Niskakosken vaarallisin kuljettava. "Palinuurus"
kohoaa seisoalleen, kavuten kummallai jalallaan venheenlaitoja ylös. --
Tämän jälestä tulee Oterman korva ja järvi, josta on kaunis näkyala, ja
Pyterän, Koveran sekä Nuojuan korvat ja vihdoin Kurenkosken vähäinen
korva. Jo Nuojuan alla nousee laskumies maihin.

Ihana on iltapäivä. Rasvatyvennä loistaa Oulujoen pinta, kuvastellen
lähellä olevia metsiä ja santaäyräitä. Läheisistä suitsuista tunkee
silloin tällöin suitsusavun löyhäys joelle. Väliaikainen paimentorven
ääni ja hankavitsojen yksitoikkoinen vikinä häiritsevät vaan
hiljaisuutta.

Ei ole Ahmakoskikaan aivan mietoa laatua viisine korvineen, kun sitä
vastoin Utakoski, niinkuin jo on mainittu, on vaan väkevän virran
tapainen.

Yöksi asetumme Merilään ja "aamulla varhain kun aurinko nousee"
lähdemme Pyhälle. Aluksi tullaan Sotkakoskeen ja sen alapuolella on
Sotkajärvi; kumpiki noin neljänneksen pituiset. Nyt seuraavat äkeät
Paskon korvat ("räämösilmäiset"), sitten Vilpuksen suvanto ja sen
alapäässä Pälli, kun ensin Lousterinkorva on kuljettu. Pällin muinainen
mahtavuus on paljoa masentunut perkkaamisen kautta, mutta vuosisatamme
toisen puoliskon alkupuolella oli se tosin peljättävä. Pällin
alapuolella laskee Pyhään Oisavan oja. Alempana alkaa, Hyvölän talosta,
kosken kalteus tulla isommaksi. Ompa niinkuin mäenlaskua vedellä. --
Tuolla alhaalla edessäsi kiemuroi koski kuin hopeanauha viheriöiden
metsien välissä. Oikea ranta jyrkkenee ensin ja vihdoin myös vasen.
Metsän läpi kuultaa ja paikottain selvästi näkyy ruskeata kalliota
ensin oikealla sitten myös vasemmalla rannalla.

Nämä seudut varmaanki vertoja vetävät tavallaan kauniimmille
maassamme. Kosken mutkat ja nopeanlainen kulku muuttavat alinomaa
näkyaloja edessämme. -- Oikealla rannalla, tuolla ylhäällä, 16 syltää
koskenpinnasta, näkyy Leppiniemi, jonne Muhoslaiset joka kesä vaeltavat
huvikseen Halolan ja Mäkelän kautta. Siellä he tavallisesti saavat niin
tuoretta kalaa kuin saada voi s.o. koskesta vasta ylösvedettyä, jota
tilanomistaja, hra Barkman erään apulaisen kanssa pyytää verkolla,
joka lapetaan ulos venheestä, kun tämä puolikaareen soudetaan ulos
koskeen. Kun noin 1/2 virstaa eli vähän enemmän Leppiniemestä ylöspäin
katselet koskea ylöspäin niin on se näkyala erittäin kaunis ja
itse Leppiniemen kohdallaki on näkyala varsin viehättävä eli ehkä
oikeammin: suurenmoinen. Vastapäätä Leppinientä on kosken eteläranta
kallioksi muodostunut (Rakan kallio). Vähän ylipuolella Leppinientä
on luola, johon meneminen jyrkkää törmää alas on varsin vaivaloinen
ja vaarallinenki. Pyhäkosken alapäässä on Montanlampi ja nyt tullaan
kohta tyvenempään veteen -- leveänlaiseen Oulujokeen, -- johon Muhoksen
kirkon kohdalla laskee Muhosjoki. Kirkonkylä on tunnettu kauneudestaan
ja Korilan sekä Tikkalan mäeltä on sen yli kaunis näkyala. Onpa sitä
kutsuttu pieneksi Schveitz'iksi. Höyryvenhe Laine kulkee joka päivä
kirkonkylästä Ouluun ja päin vastoin, lähtien aamulla Muhokselta ja kl.
3 j.pp. Oulusta (Kurkelan rannasta). Tätä väliä, joka siis ei ole niin
alkuperäinen kuin äskenmainittu, en tahdo tässä kuvailla. Madekoskessa,
penikulman ylöspäin Oulusta, on hupainen kulkea alas höyryvenheellä.
Merikoski vihdoin, jossa lasketaan kahden muhkean sillan alati, vie
Oulujoen vedet suoraan Pohjanlahden laveille selille.

       *       *       *       *       *

Kun vastamainituita meren selkiä kuljemme lähes 16 peninkulmaa etelää
kohden, Suomen puoleista rantaa tietysti, tulemme vähäiseen saaristoon,
jossa olen viettänyt toista kuukautta kesäsydännä. Muistelmani näiden
seutujen luonteesta ja merkillisyyksistä olen säilyttänyt runomuodossa
ja rohkenen nyt asettaa ne arvoisan lukian luettaviksi.

    Runotar! Nyt avukseni riennä, sanat sovita,
    Jotka kieleltäni valuu, ett'ois niissä sointua.
    Olet monta oivallista laulajaa sa auttanut,
    Auta keskinkertaistaki, jok' on lauluun juljennut.

    Hanki mulle värit luonnon runsahasta aitasta,
    Joilla voisin kesäisiä muistelmia kuvata,
    Ett'ei niiden tuore tuoksu tykkänähän haihtuisi,
    Ennenkuin ne paperille muuttaa saisin sanoiksi.

    Kalajoen kauppalasta etelään kun vaeltaa
    Virstaa yhdeksän, niin muuan syrjätie eroaa
    Oikealle. Tien haarass' osoittaapi viisari:
    "Mansikkaan" ja sinne kääntykööt nyt minun kärryni.

    Neljänneksen hietikkoa hevoseni kahlata
    Sai nyt, ennenkuin taas kuului rattahien ratina.
    Eteheni ilmestyi nyt talo, jolle nimeksi
    Joensuu on pantu tästä -- alkakoon mun lauluni.

    Riippakoivut, koristavat ympäristön lähimmän,
    Etempänä havumetsän näet aina vehreän.
    Vähän matkan päässä tästä Vääräjoki lirisee,
    Hiljaksellen meren kohtuun vesiänsä työntelee.

    Likasorkat tanhualla likenevät taloa
    Navettahan pii'an sormiin suorittamaan veroa,
    Lammasparvi pakeneepi paitaressu-urosta,
    Vaan jos joku lammas kääntyy, alkaa uros paeta!

    Pohjan satakieli -- laulurastas -- sitten säveltää
    Illan suussa surujansa -- käki joskus äännähtää.
    Silloin tällöin huuhkan parku kajahtaapi korvesta,
    Muutoin kaikki ympäristöss' ompi aivan hiljaista.

    Pirttihin jos astut, siellä näet askareissansa
    Talon väen -- mikä kutoo verkkoa, mi kangasta.
    Haravahan hampahia liittää talon isäntä,
    Nurkass' akka-räätäli taas leikkaa väljät västinsä.

    Kamarissa seinällä näet onnentoivotuksia
    M:lle ja A:lle, ja ne ompi tehnyt markasta
    Kappaleen yks' runollinen luonto; Lohtajallako
    Taikka Himangoll' -- en muista -- on sen miehen asunto.

    Maalausta on hän myöski taitanut ja laidoissa
    Pulloposki enkeleitä näet ja kukkaruukkuja.
    Näiden väliin piirretty on koko sivu tekstiä
    Tärkeästä askeleesta, joka alkaa vihillä.

    Viirihin nyt vilkaistuaan lausuu verkon kutoja:
    "Tuuli ompi lounahassa, aik' on käydä Kallassa."
    Sanottu. Kaks' miestä sekä vaimonpuoli lähtevät
    Rantahan ja kalavenheen vesille nyt työntävät.

    Kolme neljännestä sitte meren selkää kyntävät,
    Kallankariin saapuvat ja verkot veteen heittävät.
    Sinne jäävät viikommaksi, kunnes kalalastineen
    Pohjoistuulen kanssa palaavat taas kotopaikoilleen.

         *     *     *

    Kun lähes virstan Joensuusta
    Oot vaeltanut, viileä
    Tuulahdus tuntuu, jok'ei muusta
    Voi syntyä kun merestä,

    Jonk' aava henki heitteleepi
    Kuohunsa vasten Mansikkaa
    Ja kulkiata uhkaileepi
    Aalloillaan usein upottaa.

    Jo näkyy "varvi", josta pursi,
    Viistoista vuotta taaksepäin,
    Itselleen tien mereen mursi;
    Ei tullut kohta tännepäin.

    Se oli tuo tuttu laiva,
    Jonk' oli nimi "Kalaja"
    Ja monet markat maksaa saivat
    Ne, joille oil se omana.

    Tuoss' ompi "pasahuone", jossa
    Puut laivan notkistettiin ja
    Tuoll' ompi "petu" lastukossa.
    Joiss' ennen makas Kalaja.

    Myös paja sekä sysihuone
    Ja tupa ynnä muutaki.
    Jos taivahalle silmät luomme,
    Puun päässä tervatynnyri.

    On maassa'i kaksi -- Lähtehiksi
    Ne kelpasivat aikoinaan,
    Vaan kävit nyt mahdottomiksi
    Eik' anna vettä olleskaan.

    Käärmeit' on myöski näillä mailla,
    Vaan niit' en peljät' arvannut,
    Kosk' oli seikka sillä lailla,
    Etten ma niitä huomannut.

         *     *     *

    Kiven heitto Mansikasta
    Yli veden kuljetaan,
    Silloin tullaan aallokasta
    Pöllän saareen mukavaan.

    Saari ei oo aivan suuri
    Eikä aivan pienikään,
    Siellä liikkua voi juuri,
    Olematta hiessään.

    Kasvaa orjantappuroita,
    Tyrnipuuta myöskin,
    Päälle päätteeks' mansikoita,
    Viinamia vieläkin,

    Päiväkaudet hyrskyileepi
    Aallot kivirannoilla,
    Korvissasi kohiseepi
    Suuren meren suhina.

    Vaan kun päivä kallistaapi
    Päänsä "Mustan" niemen taa,
    Purppurallaan kaunistaapi
    Vastapäätä "Mansikkaa."

    Joskus myrsky vaikeneepi,
    Rasvatyven lahti on,
    Kalastaja lauleleepi
    Ruuhessansa huoleton.

    Niinkuin kivet putoilevat
    Kalalokit vetehen,
    Saaliistansa tappelevat
    Kiivaasti ja kirkuen.

    Kalamajan ympärillä
    Leijailevat toisinaan,
    Kun on miehet pyydyksillä,
    Venyttävät verkkojaan.

    Päivän terä uppoaapi
    Vähitellen laineisin,
    Rusko siitä valahtaapi
    Vielä puiden latvoihin.

    Maat ja meret vihdin peittää
    Kesän puolihämärä,
    Kunnes uusi päivä heittää
    Mihin ruusuvalonsa.

         *     *     *

    Pöllästä kun kuljet purnella
    Runsaan kiven heiton koillista
    Kohden, tulet Kainun saarehen,
    Jossa näet pienen ihmehen.

    Kallio sun etees levenee,
    Mereen päin se hiukan kaltenee;
    Pituudelta sata askelta,
    Leveys on puoli pituutta.

    Täällä öisin piiat Vellamon
    Tanssivat kai valoss' kuutamon.
    Ruohoparta Ahti kauniisti
    Paaen palleassa nukkuvi.

    Vieressänsä venyy Vellamo,
    Hapsiansa harjaa. Kuutamo
    Heijastaapi hopeesu'asta,
    Välkkyileepi aaltoin harjalta.

    Vaan kun koillisessa sarastaapi
    Päivä, kaunis näky katoaapi,
    Näky, jota esi-isämme,
    Onnelliset, nähdä sait -- ei me!

    Matkustajat nimens' kallioon
    Jätit, jälkimailman muistohon,
    Muutoin säilyneet ois mainehelta,
    Astuttuaan elon tanterelta.

    Kymmenkunta syltää syrjässä
    Täst' on kallio -- myös lähellä --
    Puolet ko'oltansa, kun sen vertaa
    Siihen, jost' en puhu toista kertaa.

* * *

Mielessäni miettehet kun joskus syntyy synkeät, Johdan ajatuksiini nää
kesän muistot heleät Oulujoen rantamailta sekä Rahjan kylästä, Jossa
asuin saaressa ma -- mannermaata lähellä.

Ehkä muitaki ne muistit voisi hetkeks' miellyttää Ajatellut olen --
niitä varsinki, jotk' ennestään Ovat näillä mailla olleet taikka sinne
muuttavat, Siitä syystä kirjoittanut olen nämä muistelmat.




Sormisuukkoset.


Nelikertaisen rakennuksen toisessa kerrassa, Aleksanterin kadun
varrella, muhkeassa pääkaupungissamme istui muutamana päivänä
Heinäkuussa 1885 eräs noin 40 vuotias "poikamies" keinutuolissaan,
lukien päivän lehtiä. Hän oli lyhytläntä, kaljupää, isoilla,
sinisillä, hiukan vetisillä silmillä, arvoltaan muuan noista
monista protokollasihteereistä. Edeltäpuolisen hän oli hikoillut
virkahuoneessaan, sitten syönyt puolisen hotellissa (hän, ollen
"poika mies", viihtyi mielellään seurassa, vaikk'eivät kaikki "poika
miehetkään" viihdy seuroissa).

Vastapäätä sitä rakennusta, jossa sihteerimme asui, oli
kaksikerroksinen rakennus ja sen rakennuksen toisessa kerrassa, juuri
sihteeriämme vastapäätä olevassa akkunassa ilmestyi nyt nuori ja kaunis
neito. Niinkuin kaikki vanhat junkkarit sihteerimme kyllä oivalsi
toisenki sukupuolen löytyvän mailmassa ja tuota suopeaa naista, joka
Kesäkuun alusta äitinsä kera oli muuttanut nykyiseen asuinpaikkaansa,
oli sihteerimme jo monasti katsellut omituisilla tunteilla. Olipa hän
jo alkanut ikävöidä neitosta, jos tämä e.m. puolen päivää oli ollut
näkymätönnä. Tuo vekkuli Amor oli siis rakentamaisillaan ruusutarhan
sihteerimme numeroiden ja pykälien täyttämään sydämeen.

Sihteerimme loi kainosti silmänsä ikkunaan vastapäätä, näkee siinä
neidon, katsoo -- katsoo, ja -- mirabile dictu (saakeli soikoon)
-- neiti laskee oikean nuolusormensa suutansa kohden ja panee
heittomuiskun lentämään kadun yli. Sihteeri horjui -- vaan tointui
kohta, pisti nuolusormensa suuhun, purasi sitä erehdyksessä, parkasi
hiljaa (joka muodostui hänen naamassaan viisi sekuntia kestäväksi
irvistykseksi) ja viskasi sen (nimittäin muiskun) "kaikesta sielustaan
ja kaikesta mielestään" neitosta kohden, joka myöski horjahti tässä
lempisodassa ja äkkiä vetäysi syrjään.

Schiller sanoo elämän kadottaneen arvonsa Kustaa Aadolfin sotureissa,
kun sankari oli kaatunut. Sihteeristämme, joka ei ollut kaatunut,
vaikkakin hän oli horjunut, tuntui elämä niin ylön hupaiselta, että
hän ensin mietti hypätä ulos ikkunasta. Vihdoin hän tointui siksi
ettäs huomasi tien oven kautta mukavammaksi ja lähti ulos tunteitansa
viillyttämään.

Hän vaelsi ensin Runebergin esplanaadiin, jossa hän, kioskissa,
nautitsi hiilihappoista vettä nesteen kanssa, kulki sitten eteläsataman
rannalle, tuulluttamaan itseään, kääntyi pohjois Esplanaadinkadulle
(josko tuo kaunotar liikkuisi tällä kulkuväylällä). Hän olisi sulkenut
joka toisen ihmisen syliinsä, niin hän oli hyvillään (ja jos hän olisi
ollut 20 vuotta nuorempi, olisi hän sulkenut joka ihmisen rintaansa
kohden). Hän olisi mielellään kulkenut kattojen harjoja, jos olisi
voinut, niin hän oli hyvillään! Nyt hän meni esplanaadiin Henrikin
katujen välissä, istui sohvaan, hieroi käsiään, hymyili, katseli
taivaalle ja rupesi viheltämään. -- Nautittuaan hetken tätä viatonta
iloa, hän nousi, kääntyi Aleksanterin kadulle ja oli kotona.

Sinä iltana ei hän enään saanut nähdä lemmittyänsä. Kun seuraava
aamu koitti, oli sihteeri jo hereillä, vaan nukahti uudelleen nähden
ruusunkarvaisia unia. Kl. 8 oli hän jo puettu, istui taas ikkunaan
lukemaan kirjaa ja kun kello juuri löi 9, niin näkee taas neitosen
lähettävän suukkosen sormellaan häntä kohtaan. Heti hän vastaa tähän
kohteliaisuuteen ja olis mielellään seurannut suukkosta yli kadun
jos olisi voinut. -- Syötyään eineen, hän taas meni virkahuoneesen,
meni sieltä puolisaterialle ja tuli kotiansa kl. 4. Hän oli päättänyt
jotenki päästä neidon puheille ja selvin keino oli mennä neidon luo
eli oikeastaan odottaa portissa, kunnes neiti tulisi ulos. Sihteerimme
pani tulipunaisen "rosetin" leukansa alapuolelle, otti keltaisenruskeat
hansikkaat käteensä, piristeli heliotroopi-hajuvettä rinnoilleen
ja viiksilleen, heitti tarkastavan silmäyksen peiliin ja läksi
ratkaisevalle retkelle. Tultuaan yli kadun, hän asettui porttiin, vaan
päätti kohta mennä vähän peremmäksi. Keveät askeleet kuuluivat nyt
lähestyvän ja neitonen tuli alas ylemmästä kerrasta; vaan tämä ei ollut
sihteerin etsitty. Hän vartoo, vartoo -- ja nyt hän näkee tuon suloisen
muodon omistajan keveillä askeleilla lähestyvän itseään. Päivä oli
lämmin ja mielenliikutus lisäsi sihteerin lämpömäärää.

"Hanna, älä minua jätä", huusi jälkimäinen neito edellä menevälle.

Se, jota huudettiin, pysähtyi odottamaan. "Ehkä saan minä seurata
neitosia", virkkoi sihteeri, ko'oten kaiken päättäväisyytensä.

"Miks'ei", sanoivat tytöt nauraen hiukan. Tämä nauru ei oikein
huvittanut sihteeriä, vaan hän oli päättänyt kärsiä kaikki. Nyt
lähdettiin astumaan senaatintorille päin, sieltä Unionin katua Saksan
kirkkoon asti, sieltä laskeutiin rannemmaksi ja mentiin Kaivopuistoon,
josta kuului musiikia. Täällä muuan ylioppilas ilmestyi heidän
seuraansa, hän näytti olevan melkein tuttu neitosten kanssa. Sihteeri
mietti juuri mitä hän tilaisi, vaan ylioppilas oli jo joutunut
etukynteen siinä suhteessa. Kun viiniä lemonaadin kanssa oli juotu ja
teetä sen päälle, lähdettiin paluumatkalle ja sihteeristä koko tämä
reissu tuntui jotenki epäonnistuneelta.

Kun sihteeri oli eronnut naisista, hän meni kotiansa ja pani heti
maata. Miks'ei hänen lemmittynsä sen enempää huomiota häneen luonut
muiden seurassa? Tämä ajatus vaivasi sihteeriä, vaan hän ajatteli
vihdoin: moniaat, varsinki tuossa ijässä, ovat niin ujoja. -- Mutta
saadaan nyt huomenna nähdä!

Aamulla kun sihteeri istui akkunassaan kl. 9, näki hän neidon akkunassa
päätään nyykäyttävän hänelle ja heittävän suurimmalla kauneuden
aistilla kolme (sanoo 3) sormisuukkosta häntä kohden. Hän olisi heti
lähtenyt yli kadun, vaan koska hänen virkatuntinsa oli lähenemässä,
niin hän säästi käynnin kello 5:een j.p.p. Sanottuun aikaan hän siis
astui lemmittynsä puheille. Neidon äiti, sihteerin ikuinen, pulska
ihminen, avasi oven sihteerille. Tämä istui nojatuoliin ja puheli
hajamielisenä yhtä ja toista, vilhuen silloin tällöin oveihin, eivätkö
nämä aukeneisi ja eikö nuori sulotar niistä astuisi sisään. Mutta
turhaan. Vihdoin hän kysyi eikö rouvan tytär ollut kotosalla, johon
rouva K. vastasi kieltävästi. Kun hetken oli puhuttu, sihteeri otti
hattunsa ja jätti hyvästin. Rouva K. käski hänen seuraavana päivänä
puolisille luokseen. Sihteeri tietysti kiitti ja lupasi tulla.

Suoritettuaan virkatoimensa sihteeri nyt meni puolisille kl 4. Täällä
ei ollut muita vieraita kuin tuo ennen mainittu ylioppilas. Kun
ruokapöydästä oli noustu, vetäysivät nuoret saliin, jossa neito säesti
ja ylioppilas harjoitteli muutamaa kappaletta. Ylipäätään sihteeri ei
mieltynyt tähän käyntiinsä ja meni kl 10 kotiaan sillä päätöksellä
että vaatii selvitystä tuolta kavalalta neidolta hänen kummalliseen
käytökseensä.

Hän siis seuraavana päivänä kirjoitti ruusunkarvaiselle paperille:

Arvoisa neiti!

Teidän käytöksenne akkunassa (sormisuukkoset) ja muualla minua
vastaan on niin kaksinkertainen että se vaatii selitystä. Vastatkaa
nyt suoraan: rakastatteko minua? Jos niin on, niin minä olen se
mies, joka kykenen kuukauden kuluttua viettämään häitä. Suurimmalla
kunnioituksella j.n.e. Tämän kirjeen hän lähetti pienellä pojalla, joka
hetken kuluttua toi kellertävälle paperille piirretyn kirjoituksen
vastaukseksi. Se kuului näin:

Arvoisa herra N!

Minä olen varsin pahoillani, että olette erehtyneet minun suhteeni.
Muuan ylioppilas, jonka seurassa olitte Kaivopuistossa, kulkee silloin
tällöin akkunoittenne alatse ja hänelle nuo sormisuukkoset ovat
ai'otut. Suurimmalla kunnioituksella: Emelie K.

Tämän jälkeen ei neito sen kovemmin heittänyt sormisuukkosia akkunasta
eikä häntä akkunassa näkynytkään. Mutta sen sijaan alkoi akkunassa
ilmestyä toinen olento -- Emelien äiti -- joka usein katseli yli kadun.
Kohta oivalsi sihteeri -- sillä noin vastapäätä asuessa oivalletaan
yhtä ja toista -- että rouva K. oli hänelle paljoa sopivampi kuin nuori
tytär. Jonku ajan kuluttua alkoi sormisuukkosia lentää poikki kadun
rouva K:n ja sihteerin kesken. Nyt asioiden juoksu meni eri vauhtia
kuin äsken. Kuukauden kuluttua kuulutettiin ensi kerran; puolenkolmatta
viikkoa siitä olivat häät. Vasta kolme vuotta tämän jälkeen vietti
ylioppilas häitänsä neiti K:n kanssa ja protokollasihteeri -- nyt
onnellinen isä kahdelle lapselle -- tanssi häissä, varsinki myöhemmin
illalla rinkitanssia, niin että takin liepeet olivat vaakasuorassa.




Petollinen turva.


Muutamana kevätiltana tuli luokseni tuttavani, Kaarlo S., 25 vuotias
nuorimies, elävä luonteeltaan ja liikkeiltään sekä hyvänsuopa kaikkia
kohtaan. Hänellä oli käytännöllisellä uralla pienoinen toimi, jonka
hänen sanottiin hyvästi hoitavan. Lukumieheksi hänen jo koulussa ensi
vuonna oli huomattu ei kelpaavan, jonka vuoksi hän töin tuskin jaksoi
läpi kolmen luokan; ja sitten hän sanoi jäähyvästit kirjoille, pistäen
ne läpi puukolla sieltä täältä. Tämä Indianein tapainen hyvästijättö
oli koululaisissa ainaki siihen aikaan jotenki tavallinen temppu.

Kaarlon silmät loistivat tyytyväisyydestä ja pitkittä mutkitta hän
uskoi minulle sydämmensä salaisuuden: hän oli joutunut Amorin valtaan.
Sofia oli niin vaatimaton, niin kaunis, niin yleväluontoinen y.m. kuin
vastakihlattu tavallisesti aina on. Sormus oli Kaarlolla sormessa ja
se kiilsi niinkuin uusi sormus ja erittäinki kihlasormus tavallisesti
kiiltää.

Mun tietoni mukaan tuo kauppa oli melkoisen äkkiä tehty ja, katsoen
Kaarlon elävään luontoon, en ollut täysin vakuutettu, oliko hän,
tätä tärkeätä askelta astuessaan, tarkastellut niitä ominaisuuksia
lemmikissään jotka kestävät enempää kuin ensi hyökyaaltoja avioliiton
salakarisella merellä. Kaarlo arvasi nämät ajatukseni ja sanoi: "ole
huoleti! Kyllä tyttöni kanssa täytyy toimeen tulla ja lienenkö minäkään
aivan paha. -- Minä nyt onnittelin häntä ja hän lisäsi äskelliseen:
minä olen saanut uuden viran; tulen kirjuriksi N:n konttooriin.
Palkka 1,500 Smk. Eiköhän sillä aluksi tule toimeen? Uskon myös
saavani asiamiehen toimen muutamassa vakuutusyhtiössä, All right! Oi
veikkoseni!" Kaarlo lisäsi "ennen en ole huomannut maailman olevan niin
avonaisen!"

Tätä arvostelua minä tosin tähtitieteelliseltä kannalta oivalsin,
vaan kansantaloudelliselta hiukan epäilin, nyt kun tungos joka uralla
alkaa tuntua. "Onnea sinulle, joka sekaan mahdut vielä", minä sanoin
Kaarlolle. "Aika on tuleva, jolloin moni saa odottaa virkaa" ("moni
taitavampiki kuin sinä", ajattelin itsekseni).

Kolmen kuukauden kuluttua kuulutettiin ensi kerran Kaarlo S. ja Sofia
N. Tuorstaina kolmannella viikolla jälkeen kuulutusten vietettiin häät.
Morsian oli siro ja sievä ja ylkä iloinen ja klo neljään asti aamulla
tanssittiin.

Kaksi kuukautta häiden jälkeen kävin muutamana iltana vaimoni kanssa
nuorta pariskuntaa tervehtimässä. Nuoren rouvan muoto heijasti
autuaallisia tunteita ja Kaarlo oli hupaisin isäntä, minkä toivoa voi.
Aina aikatavasta hänen silmänsä kääntyivät Sofiaan päin. Sanomattaki
voi ymmärtää että onnellisuus _nyt_ majaili tässä perheessä, --

"Paljo puhutaan tässä mailmassa murheista", Kaarlo virkki vähän
ylönmielisesti, "vaan eipä niitä kaikille näy riittävän."

"Älä Kaarloni puhu noin", Sofia sanoi levottomasti, "voihan niitä vielä
meilleki tulla."

"Pyttis!" naurahti Kaarlo. "Ihmiset luovat itsilleen murheita. Kun
älyäisivät paremmin, niin olisivat niistä melkein vapaat."

"Älä usko niin", minä tuohon vastasin. "Tunnetko yhtään semmoista, joka
murheetta olisi päässyt ikänsä?"

"No, ei aivan murheitta. Kuolo eroittaa meidät rakkahistamme, taudit
voivat myös katkeroittaa elämämme. Mutta että riitainen elämä, kateus,
viha ja köyhyys tekevät ihmiset onnettomiksi, se on ihmisten oma syy",
Kaarlo väitteli.

"Olkoonpa niin! Mutta miksi kuitenki niin moni perin järkevä joutuu
noihin onnettomuuksiin?"

"Siihen minä en rupea vastausta miettimään", naurahti Kaarlo, kaataen
konjakkia lasiinsa. "Eläkööt ihmiset miten kukin tahtoo. Mutta minä
tahdon elää iloisesti nyt ja aina. Amen!" --

Nyt puhe suunnattiin toiselle tolalle ja kun oli hupainen ilta
vietetty, lähdimme pois.

Joku aika tämän jälkeen tapasin Kaarlon kadulla. Hän oli erittäin
hyvällä tuulella ja pyysi minua tulemaan läheiseen ravintolaan. Minä
seurasin, nähtyäni, että kieltäminen häntä pahoitti. Hän oli jo
rohkaissut mielensä eeltäpäin pistäydessään veli H:n luona, joka aina
tarjosi "troppeja" aamusilla. Istuttuamme lasien ääreen hän sanoi
olevansa iloisen siitä, että hänkin oli "lisäävä ihmiskuntaa." Siis
piti nyt juhlistaa mieltään. Me kilistimme lasia jonkun ajan.

"Nyt minun täytyy lähteä", minä sanoin. "Eikö sinuaki tarvita
konttoorissa?"

"Minä liikun milloin tahdon. Olenhan sitä pait nytkin asioilla." Kaarlo
virkkoi päättävästi.

Hän täytti lasit. Minä tyhjensin lasini vähän vastahakoisesti. Minä
lupasin seurata Kaarloa kotiinsa ja siten saatiin nämä kemut päättymään.

Sofia oli meitä portailla vastaan ottamassa. Kaarlo häntä syleili mun
nähden ja sanoi: "sun kunniaksesi olemme maljan tyhjentäneet. Älä
pelkää!" Sofia hiukan punastui. Minä yritin lähtemään, vaan Kaarlo
sanoi: "et vielä saa mennä. Sofia! Tuo vähän seltterivettä tänne
portaille."

Sofia juoksi sisälle ja toi mitä oli tilattu. "Ja sitä toista", iski
Kaarlo silmää.

"Ei ensinkään", minä sanoin. "Minä lähden heti paikalla pois, enkä juo
enään muuta kuin vettä."

"No, juo sinä vettä!" hän sanoi vähän kärsimättömästi -- "mutta minä en
juo paljasta vettä. No, Sofia, tuo vaan! Kyllä vieraski juo, jos oisi."

"Kaarlo", minä sanoin ja viha mieli minun valloittamaan, "minä jo olen
siinä ijässä, että ymmärrän, mitä tahdon ja mitä en tahdo. Jää hyvästi!"

Nyt Kaarlon parempi luonto pääsi voitolle. Kun Sofia toi
sekaanpantavaa, virkkoi hän: "vie se pois, lienee parasta juoda vettä
vaan; se virkistää", hän lisäsi puolittain ivallisesti.

"Usko pois, että niin on", minä sanoin. "Ja usko, että tuo väkevä on
petollisin ystäväsi eli turvasi, jos siihen rupeat paljon luottamaan."

Kaarlo näytti hetkeksi panevan mieleensä sanani, ja me erosimme hyvässä
sovussa, minä hyvilläni siitä että olin antanut hyvän neuvon niin
tärkeässä asiassa. Olinpa melkein mielissäni että Kaarlo oli ollut
juomaretkellä, ettäs voin hänelle puhua asiasta.

Oli kulunut vähän yli puoli vuotta häistä kun Kaarlo muutamana päivänä
tuli luokseni pistäymään vaan. Hän näytti hiukan levottomalta ja koska
hän oli hyvin suoraluontoinen, niin hän kohta rupesi puhumaan, että
konsuli ei kohdellut häntä niinkuin ihmistä, vaatii mahdottomia, oli
pedantillinen y.m. Tuota ma olin jonkun aikaa odottanut. Minä kehoitin
Kaarloa olemaan hiukan kärsiväisen tässä suhteessa, sanoen kullaki
elämän uralla olevan hankaluutensa. -- "Niin, niin", Kaarlo virkkoi;
"tietysti minä pysyn paikoillani, vaan mielinpä kuitenki hiljaisuudessa
tiedustelemaan paikkaa muualta."

"Sitä en minä vielä tekisi." sanoin ma, "vaan oma on valtasi." -- Nyt
pakistiin yhtä ja toista kunnes Kaarlo läksi kotiaan.

Kun vihdoin Kaarlo sai kyynelsilmin suudella ensimäistä lastaan, joka
oli poika, seurasi jonkulainen valoisempi aikakausi hänen elämässään.
Pienokaista hän katseli, nosteli ja suuteli; sillä hän oli lapsirakas.

       *       *       *       *       *

Kolme kuukautta ristiäisten jälkeen istui muutamana kevät-talvi-iltana
nuori äiti -- Sofia -- kätkyen ääressä. Ulkona oli pyryilma.

Nuoren äidin kasvot olivat milt'ei verevämmät ja suloisemmat kuin
häiden aikana, varsinki silloin kun hän loi silmänsä kätkyeesen.
Vaan kun hän nosti silmänsä ja katseli muualle, ilmestyi muodossa
tuskallinen vivahdus.

Ovi avattiin ja Kaarlo astui äkkiä sisälle. Hän heitti lakkinsa
pöydälle ja itsensä tuolille, otti taskustaan papyrossikotelon, avasi
sen, otti sieltä poltettavaa ja tupruili moniaita savuja. Sitten hän
otti taskustaan veitsen, jossa löytyi korkinnostin, avasi olutpullon
(joita löytyi useoita pöydän alla) ja joi kaksi lasia jäletysten. Tämän
tehtyään hän otti lakkinsa ja meni ulos.

Sofia huokasi katsellen hänen jälkeensä, "Kaarlo parka", hän supisi
itsekseen, "pahalla tuulella hän oli; lienee konsuli taas ollut äreä."

Lapsi heräsi itkien. Sofia otti lapsen kätkyestä syliinsä, Kun
pienokainen oli tointunut, Sofia laski sen jälleen kehtoon, pani
kätensä ristiin oikean polvensa editse ja rupesi tirkistelemään
seinään. -- Pari tuntia oli kulunut, kun Kaarlo taaski tuli sisään. Hän
oli nähtävästi nauttinut muutaki kuin olutta vaan kotonaan.

"Meillä tulee kohta muutto eteen", hän sanoi käheällä äänellä. "Minua
kohdellaan kuin koiraa enkä ole koiraksi luotu."

"Mutta Kaarloni", Sofia puhui, "koeta nyt sentään kärsiä." --

"Koeta sinä!" Kaarlo tiuskasi. "Mutta tottahan on: sinä et tarvitse
kärsiä mitä minä kärsin etkä siis sitä oivalla. Sinä elät vaan ja
nautit elämän suloutta, sen katkerimmat puolet säilytetään vaan
minulle."

"Oi Kaarlo! Etkös usko munki kärsivän kun sinä kärsit?"

"No niin. Pitääkö meidän kahden kärsiä tuon ylpeän konsulin tähden.
Eipä kaiketi. Jo huomenna minä sanon hänelle." --

"Malta mielesi, Kaarlo, äläkä tee äkkiä päätöstä."

"Vai niin! Sinä siis kuitenki katsot minun sopivan juhdaksi herra
konsulille. Mutta tämä poika sanoo: 'stopp o belägg'."

"Kuule, Kaarlo. Ethän mene enään ulos tän'iltana. Täällä on niin kaamea
olla yksin."

"Minä lupasin pistäydä klubissa. Vaan en viivy kauan."

Kaarlo meni. Sofia sai viettää iltansa levottomuudessa ja kyynelissä.
Puoliyön seuduissa Kaarlo tuli kotiinsa. "Hiidessäkö tulitikut ovat?"
Hän tiuskasi ja haki hoiperrellen niitä pöydältä ja tuoleilta.

Sofia heräsi ja viritti tulta. Kun Kaarlo oli vielä, moniaan
kerran tiuskannut vaimolleen, pani hän levolle ja kuorsasi kohta,
mutta kääntyi levottomasti edes takaisin. Vasta aamupuoleen hänen
levottomuutensa alkoi vähetä. Aamulla hänellä kolotti päätä. Hän koetti
sitä parantaa, se'oittaen konjakkia kahviin. Ja sitten hän taas läksi
virkatoimiinsa.

Siellä hän ei viipynytkään kauan. Vihan vimmassa hän tuli kotiaan ja
kun Sofia kysyi syytä tähän, hän sanoi: "sinun neuvoasi ei pitäisi mun
koskaan noudattaa. Nyt on konsuli eroittanut mun palveluksestaan. Se
minua harmittaa, etten minä kerennyt ennen pyytää eroa."

Sofia purskahti itkuun. "Itke nyt, vaan ei itku auta", Kaarlo sanoi,
avasi olutpullon ja tyhjensi suuhunsa sen sisällön.

"Nyt tämä mies lähtee kuulustamaan uutta virkaa itselleen", Kaarlo
virkkoi ja meni ulos. Hän suuntasi askeleensa kapakkaan, jossa kaksi
ystävää sattui istumaan.

"No terve, Kaarlo poika, kerranpa sinäki tulet oikealla ajalla", toinen
huusi: "Miltäs tuntuu nyt mailma?"

"Huonolta", Kaarlo virkkoi. "Mutta kuulkaat, veikot. Ei kaiketi
Suomessakaan tarvitse orjana olla, kun ei Amerikassakaan enään löydy
orjia."

"Eipä tietenkään", lausui vaalakkatukkainen Kaapro.

"Sinä puhut kuin valtiopäivämies. Pois orjuus. Akkasi siis" --

"Akkani ei ole kysymyksessä, vaan konsuli, jonka osapalveluksesta nyt
olen kuitti."

"Kas niin. Kippis sitten", Kaapro tokasi. Kaapro oli nuori mies, joka
oli jättänyt omaisuutensa kiljuvien karhujen kitaan prosentin mukaan
jaettavaksi.

"Ja nyt minä olen valmis astumaan uuteen palvelukseen" --

"Jonka kyllä saat", Pekka virkkoi. Pekka oli keuhkotautinen, joka oli
kuullut, että keuhkotautia parannetaan paljolla punssinjuomisella. "Jos
ei muuta, niin lähdemme kaikki Amerikaan. Siellä kyllä tämmöisiä poikia
tarvitaan."

Lasia kilistettiin tämän oivan ilmoituksen johdosta.

Kun Kaarlo oli täydessä "laahingissa", hän läksi kotiin astuskelemaan
jupisten: mikä olisi tämä mailma, jos ei löytyisi veikkoja, joiden
kanssa saa tuumailla lasien ääressä.

Kotiaan tullessaan Kaarlo herätti Sofian, joka ei muutenkaan sikiästi
nukkunut, kun oli niin levoton. Kaarlon hoiperrellessa tooleja kohden,
Sofia varoitti hänen olemaan hiljaa.

"Älä minua opeta", Kaarlo sanoi synkästi.

"Eipä liene liikaa jos sinua vähän opettaisiki eikä lie kumma, jos
vähän väsyisiki nähdä sun joka yönä tulevan kotiasi tuossa tilassa."

Ensi kerran Sofia uskalsi näin puhua Kaarlolle.

"Mitä sanot!" Kaarlo huudahti. "Mitäs sanot, jos lähden enkä enään
palaa."

"Minä sanon, ett'ei elämäni voi sen surkeammaksi tulla, jos menetki."

Kummallisesti ei Kaarlo tuosta niin kovasti suuttunut kuin luultava
oli. Panihan vaan jupisten maata.

Seuraavana päivänä hän oli siivompi kuin moneen viikkoon sitä ennen,
pyysi anteeksi ajattelemattomuutensa ja lupasi parantaa tapansa. Ja
nyt seurasi moniaita päiviä, joina hän oli kuin kelpo mies. Hän lupasi
jättää pois juomisen.

Aika kului edelleen, vaan uutta paikkaa ei niin helposti ollutkaan
saatavissa kuin Kaarlo oli uskonut. Hän toimitti pieniä toimituksia
silloin tällöin, vaan eiväthän ne juuri leiville lyöneet. Sofia
muisteli katkeralla mielellä entistä onneaan ja joskus hänen tunteensa
puhkesivat sanoihinki. Kerran syttyi täten eripuraisuuden liekki
perhe-elämässä ja Kaarlo meni vihoissaan kapakkaan, tietysti lohdutusta
etsimään.

Ja nyt taas alkoi onneton aika. Sofia, joka oli pikaluontoinen, nuhteli
miestään ja tämä aina silloin meni kapakkaan lohdutusta etsimään. Hän
etsi muka seuraa, vaan oikeastaan hän etsi juotavaa, joka hetkeksi
huumasi hänet ja uskotteli häntä onnelliseksi niin kauan kuin höyryä
oli päässä.

Sofia tuli enemmän ja enemmän välinpitämättömäksi ja nuhteli lapsiaan
(niitä oli 2) vähimmistäki syistä. Kivulloisuus häntä sitä paitsi
ahdisti ja teki hänet myös kärtyiseksi.

Kerran pappi tuli, Sofian kehoituksesta, Kaarloa puhuttelemaan. Kaarlo
syytti Sofiaa suureksi syyksi hänen onnettomuuteensa. Sofia tuli sisään
ja sanoi papille: "meissä on vika kummassaki, vaan viinassa on päävika."

"Niin minäki uskon", pappi sanoi ja manattuaan heidät sopuun hän läksi
pois.

Näin kului kaksi vuotta. Se lohdutus, joka tämmöisissä tiloissa
löydetään Jumalan sanasta, ei ollut näille tarjona. Heitä ei oltu
kumpaakaan totutettu heidän kodeissaan Jumalalta apua rukoilemaan
eivätkä heidän luonteensakaan olleet heitä siihen neuvoneet. Sofia
tosin alussa oli tuota koettanut, vaan kun luuli, ettei siitä olisi
apua, hän jätti rukoukset sikseen.

Tähän aikaan kävin kerran heidän luonaan. Useimmat merkit heidän
entiseltä hyvästitoimeentulon ajalta olivat vielä tallella, huonekalut,
seinäkello, tauluja j.n.e, mutta ihmiset siinä taloudessa olivat
suuresti muuttuneet. Sääli valtasi sydämmeni, kun muistelin Kaarlon
sanat: "paljo puhutaan tässä mailmassa murheista, vaan eipä niitä
kaikille näy riittävän."

Joululahjaksi lähetti muuan "tuntematon" heille kirjan "avioliitosta."
Sitä Sofia lueskeli, vaan Kaarlo ei siitä piitannut, sanoen: "nyt on
myöhäistä; lukekoot ne jotka aikovat naida."

Uuden vuoden jälkeen Kaarlo sairastui keuhkokuumeesen. Viikon ajat
kovat tuskat kärsittyään hän kuoli. Tyytyväisenä hän erosi elämästä,
jota hän oli niin väärin käsittänyt.

Sofia eli hänen jälkeensä vielä kuusi vuotta vaivaloisesti ansaiten
ylläpidon itselleen ja lapsilleen. Joskus hän tunsi omantunnon vaivoja
vainajan suhteen, vaan vähitellen neki haihtuivat, Kuolinvuoteellaan
Sofia virkkoi: "naimisiini asti olin onnellinen eikä minut mieheni
onnettomaksi tehnyt, vaan viina."

Tässä voidaan kysyä: olisko varmaa, että heidän elämänsä viinatta
olisi ollut onnellinen? Onko viina ihmisonnen ainoa vihollinen? --
Ei suinkaan. Vaan hyväki viinan kautta huononee ja huono huononee
vielä enemmän. Ani harvoin kuullaan viinaan menevän olevan siivon
perheelleen; vaan joku semmoinenki löytyy. Vaan hänki hävittää
terveytensä ja ehkäpä myös arvonsa ja varansa. Mutta kaikkein useimpain
mielen muuttaa viina kärtyiseksi. Viina tulee nytki, niinkuin tähän
asti, olemaan avioliiton vaarallisin salakari ja kaikellaisen häviön,
jopa rikostenki tavallisin perustus. Juoppouden suurin vaara on siinä,
että se luulottelee uhriansa paremmaksi kuin hän on. Se on siis
_petollinen turva_. Juoppoki voi selvillään ollen huomata juoppouden
inhoittavaisuuden toisessa, mutta itsessään hän _ei_ sitä huomaa.




Matkamuistelma.


Ne tieteiden harrastajat, jotka tämän vuosikymmenen puolivälin
jälkeen pohjan perukoilta ovat matkustaneet pääkaupunkiin, ensinki
Apollonin kaukaista merkkiä noutamaan ja sitten vuosikausia siellä
ovat käyneet saadakseen hyväksytyn matkapassin jolleki virkauralle,
tuskin tullevat ajatelleeksi miten me, vanhat ylioppilaat, matkustimme
Helsinkiin syksyin, keväin kaateisilla ja epätasaisilla teillä istuen
n.k. "vertebral fraktoreissa" (selkämurtajissa), joissa sydämmet ja
munaskuut tutkittiin, nyökkyen ja väristen pohjoistuulen sivellessä
selkärankaamme tai kasvojamme. Nyt sitä mennään "höyryssä" (sat
sapienti), koko matkan kuullen ja nähden vaihtelevaisia puheita ja
henkilöitä (oikea kuva elämästä, jossa myös henkilöt ilmaantuvat ja
katoavat, vaikka hitaammin). Nyt ei tarvitse jankkailla kyytimiesten
kanssa hitaasta ajamisesta, kapineiden liikanaisesta painosta,
ajopelien raskaudesta (jos ovat omamme) ja kaikkien vähintäin
siitä, mikä arvomme eli virkamme eli ammattimme on. Muutama rettelö
viimemainittua lajia säilyy mielessäni vieläki varsin selvästi, vaikka
siitä jo on parikymmentä vuotta kun se tapahtui.

Etelä Suomessa, Hämeessä, kulkiessani, saavuin muutamana kesäiltana
kestikievariin Hämeenlinnan ja Tampereen välillä. Minä kuljin
sillä kertaa yksin, sillä en ollut sattunut saamaan matkakumppania.
Vierashuoneeseen tultuani, rupesin katselemaan päiväkirjaa. Kun sitä
olin kyllikseni tutkinut eikä hevosta alkanut kuulua, minä menin ulos
kartanolle eli pihalle, jossa kestikievari korjaili kärryjä. Muuan
hevonen seisoi vähän matkaa hänestä joutilasna.

"Eikö hevosta panna valjaisin jo, ettäs pääsisin matkalle?"

"Mistä matkustavainen on?"

"Pohjoisesta päin", ma vastasin.

"Kuka te olette?" kestikievari nyt kysäsi. Hän näytti olevan hiukan
liikutettu.

"En minä ole mikään vaarallinen henkilö. Olenhan muuan ylioppilas."

"On kaiketi teillä joku nimi?"

"Tietysti, ja sen näette päiväkirjasta. Vaan pankaa nyt hevonen
aisoihin."

"Hevosen pitää saada syödä. Se palasi äsken matkalta."

"No pankaa sitten toinen eteen. Näkyyhän päiväkirjasta, että niitä
löytyy: 2 reservihevosta, 3 kyytihevosta ja yksi kestikievarin oma."

"Ne ovat laitumella", isäntä virkkoi ivallisesti.

"Tässä kestikievarissa ei ole järjestystä, kun ei isäntä itse jaksa
hallita itseään. Olettehan päissänne. Minä lähden kirjoittamaan
päiväkirjaan."

Isäntä hyppäsi mun edelle, sieppasi avaimen vierashuoneen ovelta ja
sanoi: "meidän päiväkirjaamme ei saa vuohensorkkia piirtää."

Mitäs tehdä! Minä en ollut oikein perehtynyt lakitieteesen enkä
tahtonut viivyttää matkaani. Kysyin siis entiseltä kyytimieheltä eikö
hän lähtisi vielä taipaleen kyytiin.

"Ei hevoseni enään jaksa toista taivalta", hän sanoi. Minä pyysin häntä
lähtemään edes siksi, kunnes jostaki talosta saataisiin toinen hevonen.

"No niin. Kallilan Heikalla on kaksi hevosta ja häneltä toinen
joutanee", kyytimies virkkoi.

Lähdettiin ajamaan. Tultiin kohta Heikan luo, joka suostui lähtemään,
tietysti vähän runsaampaa maksua vastaan. Minä kysyin häneltä asuiko
pitäjän nimismies lähellä valtatietä, johon hän vastasi kieltäväisesti.

Nyt ajettiin eteenpäin. Kaikki luonnon ihanuus, jota tavallisesti
kyllin ihmettelin, ei nyt ottanut vaikuttaakseen minuun. Minä istua
jörötin ajopelissä, joka tuntui olevan edelliseltä vuosisadalta.

"Ah", minä ajattelin, "jos 'mamma' tietäisi, kuinka poikansa kärsii,
niin kyllä hän päätään kallisteleisi! Mutta -- mutta kyllä, minä,
kahvikupin ääressä hänelle maalaan kärsimykseni niin, että hänen
silmänsä vieläkin isonevat entisestään. Ja langolleni K:joella minä
myös kerron tämän traagillisen tapauksen."

Kun toiseen kestikievariin tultiin ja olin maksanut kyytimiehelleni,
menin vierashuoneisen ja odottelin hevosta valjaisin pantavaksi.
Odotettuani hyvän aikaa, menin pihalle, vaan siellä en tavannut elävätä
sielua. Pirttiin mentyäni, kysyin, eikö hevosta panna jo valjaisin.
"Onko sitä sitte tilattu", muuan kysäsi. -- "Pitäishän arvata kun
matkustavainen tulee kestikievariin, niin hän aikoo matkustaa
eteenpäin", virkoin hiukan malttamattomasta.

"Tietysti, jos hän kestikievarin kyytillä kulkee", lisäsi nyt muuan.
"Saanko kysyä kuka herra on ja mihin meno on."

"Sen minä kirjoitan kirjaan, vaan ei ole pakko sitä suusanallisesti
kertoa. Pankaa vaan heti hevonen eteen!" --

Hämäläiset mutisivat keskenään ja muuan sanoi puol'ääneen: "kuka sen
tietää, onko tuo kisälli, vaan." Mulla ei ollut ylioppilaslakkia, vaan
olkihattu päässä.

Muuan vaimonpuoli tuli nyt kyytillä ajaen lapsensa kanssa. Hän pistäysi
vierashuoneessa, kirjoitti nimensä päiväkirjaan ja meni ulos.

Hevonen ajettiin portaiden eteen. Vaimonpuoli mieli menemään siihen
ajopeliin, vaan minä hyökkäsin portaille. Pohjolaisvereni alkoi kuohua
vihasta ja häpeästä.

"Tuo hevonen on minulle tuleva!" minä karjasin.

"Tämä vaimonpuoli on serkkuni", kyytimies vastasi, "ja minä tahdon
kyytitä häntä."

"No, eikö minua ai'ota viedä tästä kestikievarista eteenpäin?" minä
kiljasin.

"Se on kestikievarin asia", kyytimies vastasi kopeasti. "Vaimonpuoli
kiipesi lapsineen kärryihin, kyytimies käski hevosta menemään -- ja se
meni."

Minä siunasin sekä meneväiset että koko kestikievarin ja vieläpä Hämeen
maanki. Sitten astuin taas pirtin ovelle ja sanoin äänellä, jonka olisi
pitänyt kuulua kuin haudasta (mun tarkoitukseni mukaan): "minä tahdon
puhutella isäntää."

"Hän tulee heti, pistäysi vaan naapurissa", sanoi muuan, katsoen minuun
vähän sääliväisesti.

"Minulla ei ole muuta keinoa kuin haastaa hänet käräjiin", minä sanoin
ja astuin majesteetillisesti yli pihan vierasten puolelle.

Nyt kuului jymy maantieltä. Pölypilvi alkoi näkyä ja vaunut alkoivat
lähetä kestikievaria. Minä päätin ilmoittaa herralle vaunuissa siitä
hävyttömästä kohtelusta, jota olin kärsinyt.

Vaunuista hyppäsi alas herrasmies, jonka kohta tunsin muutamaksi
hovioikeudessa palvelevaksi virkamieheksi.

"Mihinkä matka?" kysyi entinen tuttavani.

"Pohjoiseen olisi matka, vaan nuo saivartajat eivät pane konia aisojen
väliin."

Minä kerroin tuttavalleni koko jutun. Hän käski heti tuoda hevosen
minulle. Kymmenen minuutin kuluttua se oli valjaissa.

"Kyytimiehet menevät tuohon kärryyn!" hän sanoi, "ja tämä herra tulee
vaunuihin."

Sanottu ja tehty. "Nyt eivät kaiketi minua kisälliksi luule!" minä
mutisin. Minä mietin nyt, mikä vaikutus arvolla ja rahalla on
mailmassa. -- Samassa kuitenki myönsin, että osittain minussaki oli
ollut vikaa tässä rettelössä. -- Ystävällisen tuttavani seurassa
haihtui kohta kiukkuni. Huutijärvellä erosivat tiemme; hän meni
Tampereelle, minä Oriveden kautta pohjoiseen.




Hörrilän Junnun ensi lukukausi.


Tämän kertomuksen päähenkilö on yhdentoista-vuotias, 6 korttelia
korkea, pulloposkinen, punatukkainen ja kesakoilla (etenkin nenän
seuduissa) varustettu. Hengenlahjat keskinkertaiset: uimisessa,
kalastamisessa, pallinlyönnissä, tappelemisessa ja laulamisessa varsin
tyydyttävällä taidolla varustettu. -- Vanhemmaksi tultuaan hän on
laulanut lapsuutensa ajasta muun muussa näin:

    Syksyn kylmät jäiset sillat
    Jokehen kun synnytit,
    Luistimeni aamut illat
    Kirjat niihin piirtelit.

    Aaltoellen jäinen vaippa
    Alla jalan ratisi,
    Usein pitkä vuotaraippa
    Laski pojan pitkäksi.

    Talven tullen enimmästi
    Matkojani mittelin
    Suksilla ja taitavasti
    Isot mäet samosin.

    Silloin näki tähtitaivas
    Kumman nä'ön törmässä:
    Lumipallo tietä raivas,
    Henki asui sisässä.

    Kuurassa mull' oli tukka
    Iljangolla vaattehet,
    Tuskin kuivin poikarukka,
    Mäkeen pyrki aattehet.

    Vaan kinokset kun sulit veeksi
    Ja maa sen imi poveensa,
    Kun tuiskut muuttui sateheksi
    Ja päivä jatkoi paisteensa:

    Lysti mäen rintehessä
    Oli kilpaa leppiä,
    Uimisaikaa o'ottaessa,
    Rapakoissa räiskyä.

    Ja kesän tullen vetten rannat
    Päiväkaudet asuilin,
    Askeleet kuin meren sannat
    Jälkeheni jättelin.

    Kun vavan laskin olaltani
    Ja loihdin ongen syljellä,
    Niin useampi kala pani
    Sen kohta leukapieleensä.

Näihin ajanviettoihin kuului muitakin e. m. soittaa tervatynnyriä tai
pölkkyä solassa tai kahden männyn eli kuusen välissä, olla "tikalla",
"kirpalla", riippua jaloistaan tikapuissa (jolloin sai nähdä kauheita
unia), seisoa päällään, painia, kiikkua, olla pallilla eli pallisilla
j.n.e. Linnun pesien hakuun ei ollut Junnulla halua. Pyhäpäivinä
taas oli hupaista käydä kirkossa ja kuulla pastorin saarnaavan
molli-askelossa ja messuavan duuri-askelossa sekä lukkarin täyttä
kurkkua ja punottavalla muodolla sekä pullistuneilla otsasuonilla
veisaavan: koko maailma iloit' mahtaa. Ja ehtoopäivällä saatiin mennä
padolle ihmettelemään lohien paljoutta.

Näin kului aika, kunnes Junnulle tuli aika pyrkiä kouluun. Hän oli jo
pappilan maisterin edessä lukenut yhtä ja toista ja muutamana elokuun
aamuna sanoi pappa Junnulle: nyt lähdetään kaupunkiin sinä pääset
kouluun. Kyynelsilmin Junnun äiti kuuli tämän sanoman; Junnu taas oli
koko mies mielestänsä.

Nyt Junnun äiti ilmoitti talon tarpeet Junnun isälle tähän laatuun; 1
naula kahvia, 1 toppi sokeria, 1 naula thetä, 5 luotia kaneelia, 5
naulaa ohran suurimia, 1 tanko lakkaa, samoin lakritsaa j.n.e.

Lähdön hetki oli käsissä. Hevonen oli valjastettu. Kolme Junnun toveria
seisoi pihalla öllistellen hänen lähtöään. Kuistilla ilmausi kaksi
piikaa, sitten Junnun äiti, sitten Junnu punottavilla poskilla ja
vihdoin Junnun isä, piippu toisessa kädessä, ruoska toisessa.

Junnu kuunteli kylmäkiskoisesti äitinsä hyviä neuvoja ja kiipesi isänsä
viereen kieseihin. Sieltä hän hymyili tovereilleen.

Matka kului kyllin hupaisesta ja vihdoin kaupungin torni alkoi
näkyä. Kohta oltiin tullin sisäpuolella ja rattaat alkoivat kolista
kivitetyillä kaduilla. Ajettiin Lamposen luo korttieriin.

Illalla istui Junnu Lamposen kahden nuorimman tyttären kanssa (niitä
oli 7) pelaten "myllymattia" ja muita viattomia pelejä ("pitkää
durak'ia", "mustaa Pelleä" ja "viittä korttia").

Hienotapaiset kaupungin neidot vetivät suunsa nauruun aika tavasta,
nähden ja kuullen luonnon lapsen höyläämättömiä liikkeitä ja puheita.

Junnu syytti Mallaa väärinteosta mustassa Pellessä.

"Älä usko, kultaseni!" nauroi sinisilmäinen Malla.

"Minä en ole enkä tahdo olla kultasesi", mörähti Junnu.

Tyttäret purskahtivat nauruun ja Junnu punastui vihasta.

"Lyödäänpä viittä korttia", Junnu äkkiä sanoi, "siinä ei voida
vääryyttä tehdä."

Kortti-onnetar ei hymyillyt Junnulle. Hän löi kortit pöytään, otti
muidenki kortit ja löi neki pöytään, otti kortit pöydältä ja löi ne
lattiaan. Nyt purskahtivat tytöt nauramaan ja Junnu itkemään, otti
lakkinsa ja hyökkäsi ulos.

Hetken kuluttua Lamposen nuorimmat tyttäret menivät Junnua lepyttämään.
Kauan he saivat häntä kursailla ennenkuin hän suostui rupeamaan
"polttosille". Täten kului ensi ilta kaupungissa. Seuraavana päivänä
Junnu vietiin tutkintoon, jossa hän onnistui jokseenki hyvästi. Illalla
isänsä saatti häntä hänen tulevaan kortteliinsa. -- Kun vieläki
vuorokausi oli kulunut, läksi Junnun isä savakolla kotiansa, ja Junnu
oli jätetty "kylmään mailmaan", sillä retukirjoista, joita Junnu
jo oli ahminut useoita, sai hän kyllästyneen käsityksen mailmasta,
jossa ihmiset olivat erilaisia kuin kirjoissa. Illalla Junnu kiipesi
majatalonsa katolle ja katseli kotiansa kohden niinkuin muinoin Odyssey
Kalypson luona -- ja itki.

Junnun "bolaagius" eli asuinkumppani Kustu oli eriluonteinen kuin
Junnu, ei mikään kyynelvieru.

Kun istuttiin iltapöytään, oli jauhopuuroa. Kustun muoto synkkeni.
"Kolmas ilta samaa", hän mutisi. "Annetaanpa emännälle pikku läksy."

Hän otti kaksi silahkaa ja pisti yhden jauhopuurovadin kumpaanki päähän
puuroon päälleen seisomaan. "Tuota emme syö", hän julisti juhlallisesti.

Junnu kuunteli pelvonsekaisella kunnioituksella toveriansa, joka jo oli
kaksi vuotta koulua käynyt.

Kun Junnu aamulla heräsi, aikoi hän herättää kumppaniansa, vaan tämä
potkasi Junnua noituen. Junnu siis puki ylleen, ja lähti kadulle
kävelemään. Palattuaan hän tapasi pihalla emännän, joka tiuskasi: "kuka
teistä eilen illalla ruuan sotki?" Junnu ei ollut tietävinäänkään, vaan
kun emäntä rupesi Junnua ahdistelemaan, sanoi hän vihdoin niiden olevan
pystytetyin yhteisen päätöksen mukaan.

"Sinä valhettelet", emäntä äijäsi, "tuo lemmon Kustu sen tehnyt on;
mutta tulevana lukukautena ei hän enään asu tässä talossa ja tuskinpa
sinäkään."

Kun Junnu tuli sisälle, sanoi Kustu: "taitaapa sinusta tulla mies. Minä
kuulin puheesi ja onneton olisitki ollut, jos olisit toisin puhunut.
Mutta kyllä minä tuon emännän vielä nokitan."

Kun oli koulusta tultu ja puolinen syöty, pani Kustu kruutia
paperikääryyn ja kun piika toi kahvia, sytytti hän paperikääryn. Pamaus
kuului ja piialta kaatuivat kupit tarjottimelle, vaan eivät toki
särkyneet. Hetken kuluttua emäntä tuli sisään ja piti Kustulle koko
emäsaarnan. Kustu kuunteli tuota jokseenki kylmäkiskoisesti ja kun
emäntä oli sulkenut oven, hän sanoi: "torumalla ei tästä pojasta saada
ihmistä."

Iltapäivällä, kun nämä toverit menivät ulos, otti Kustu emännän kissan
ja paiskasi sen kivijalkaan. Kissa kiljasi ja samassa pojat pujahtivat
ulos kadulle ja ensi porttiin. Tästä ei kuitenkaan kuulunut sen enempää
jälestäpäin.

Niinkuin emäntä ennusti, ei kumpikaan pojista saanut asua
kevätlukukautta hänen luonaan. Tietysti heki valittivat yhtä ja toista
e.m. ruoan huonoutta j.n.e.

Kun vihdoin syyslukukausi päättyi ja Juusolan mummu kojunpohjalla
ja savakolla tuli Junnua noutamaan, hän mielellään käänsi selkänsä
kaupungille. Jo puolen virstan päässä kodistaan hän hyppäsi reestä
juoksemaan, otti lakin päästänsä ja tuli siis avopäin ja palavoiden
täyttä laukkaa kotiaan, jossa mamma makeisilla ja kahvilla odotti
kaivattua poikaansa.




Pappilassa.


N:n pitäjän pappila siaitsee kauniilla paikalla, koivuja kasvavalla
niemellä, järven rannalla. Rakennus on puusta, korkeanlainen, vaikka
yksinkertainen, kaksi-ikkunaiset vinttikamarit kummassaki päässä.
Maan puolella on kaksi kukkulaa, joista näkyala yli järven on kaunis.
Toisella puolen järveä, pappilaa vastapäätä, on kirkko kuusimetsikössä.

Rovasti on 68 vuotias vankka harmaapää, jonka terveys vasta vuosi
taappäin alkoi vähän heikota. Siitä syystä hän oli ottanut apulaisen
-- 26 vuotiaan Jooseppi Harjala'n, joka juuri oli lopettanut lukunsa
Helsingissä ja tultuaan papiksi vihityksi, oli saapunut pappilaan
samana päivänä, josta kertomuksemme alkaa. "Jooseppi -- maisteri" --
oli vaaleaverinen, heikkorintainen, hoikka ja pitkä nuori mies, jonka
siniset silmät katselivat niin laupiaasti kultasankaisten silmälasien
takaa. -- Muista henkilöistä pappilassa oli rovastin rouva 60 vuotias,
laihanlainen, mustaverinen, suopeannäköinen ja -luontoinen. -- Kaksi
pappilan pojista olivat poissa kotoaan ja tytär Maria -- 22 vuotias --
oli vanhempiensa koti-ilo, ruskeatukkainen, sinisilmäinen kaunotar.

"Käy käskemässä maisteri teetä juomaan" rovastin rouva sanoi pii'alle,
joka hetimiten kiiruhti yli pihan "pienelle puolelle", jossa
maisterilla oli sali tyhjä huonekaluista ja sen takana kamari, jossa
hän asui.

Maisteri suki tukkansa ja vaatteensa ja oli hetken kuluttua rovastin
kamarissa.

"Et panne pahaksi, että sinuttelen heti" virkkoi rovasti; "kutsu minua
sedäksi. -- Paneppa nyt Jooseppi tupakkaa!"

Rovasti istui keinotuolissaan, imien merenvahapiippuaan. Jooseppi otti
papyrossin ja istui pieneen sohvaan, puhallellen savuja.

"Sinulle tulee täysi työ", rovasti puheli. "Sen vuoksi, ettei
terveytesi ja kärsivällisyytesi tulisi liian ahdistetuiksi, niin
neuvon sinua kääntymään minulta neuvoa kysymään. Kaikki ovat uteliaat
koettamaan uutta pappia ja vaivaavat häntä turhanpäiväisesti."

"Pidetäänkö täällä seuroja?" Jooseppi kysyi hetken äänettömyyden
jälkeen.

"Onhan niitä pidetty. Viimme vuosina en ole jaksanut niitä pitää, vaan
pastori on sen siaan siinä toimessa ollut. Hm! -- Nuo seurat ovat tuota
uudemman ajan hommaa. Lutherus katsoo autuuden asian olevan kunki
yksityisen toimena. Suoraan sanoen en minä oikein pidä tuosta joukossa
puuhaamisesta. Siitä syntyy paljon tekopyhyyttä."

"Voipi niinkin olla", Jooseppi virkkoi; "olen niin vähän kokenut sillä
alalla. Vaan luulisin kuitenki seurojen paljon hyvää matkaansaavan."

"Ja pahaa myös", rovasti lisäsi. "Mitäs uskot e.m. hihhuliseurain
meistä papeista pitävän ja julistavan? Joo, että me olemme helvetin
ovenvartioita."

"Mutta minä tarkoitan niitä seuroja, joissa vihitty pappi puhetta
johtaa" vastasi Jooseppi.

"Sen kyllä ymmärsin, vaan tahdoin nyt mainita jotaki seuraa. Eivätköhän
pappien johtamat seurat taas muita seuroja tuomitse useinki ankarammin,
kuin kristillinen rakkaus myöntää? Yksityinen ei ajatuksissaan niin voi
riistää kunniaa lähimmäiseltään, kuin seura, jossa ajatukset sanoihin
puhkeavat."

"Setä on varmaankin kuullut ja nähnyt huononlaista seuraa koska hän
tuommoiseen päätökseen on tullut. Provessori X. puollustaa myös
seurojen pitämistä!"

"Miks'ei. Itse hän tietysti niitä ei pidä", virkkoi rovasti hiukan
maltittomasti. "Niin niin. Paljon puhutaan tässä mailmassa, paljon
kehoitetaan ihmisiä elämään niin ja niin, vaan minä olen aina pitänyt
sen viisaimpana ei vaatia muilta enempää kuin itseltäänkään." Rovastin
rouva tuli nyt sisälle ja kyseli yhtä ja toista Joosepilta. Sitten
lähettiin aterialle ja ensi päivä uudessa paikassa päättyi vihdoin
Joosepille siten, että hän varsin sekavilla tunteilla pani levolle,
rukoillen Jumalalta valistusta, halua ja kärsimystä painavaan toimeensa.

Seuraavana päivänä Jooseppi nousi varhain ylös, avasi akkunan ja
imi keuhkoihinsa virvoittavaa kesäilmaa. Linnut lauloivat kauniisti
koivuissa ja ehdottomasti Jooseppi laski kätensä ristiin, tuntien
sydämessään sivuvirtauksen siitä suuresta sointuisuudesta, joka täyttää
mailman.

Provasti makasi sill'aikaa, lukien sanomalehtiä, kunnes piika pisti
päänsä oven raosta sisään ja kysäsi, ottaako rovasti jo vastaan?

"Menkööt apulaisen luo", rovasti virkkoi.

Piika ilmoitti tämän uutisen asianomaisille, joka sanoi tahtovansa
puhutella "itse rovastia."

"Kuka hän on?"

"Kaaperi Tolonen."

"Käske hänen odottaa", rovasti sanoi piialle, "kunnes puen vaatteet
ylleni."

Hetken kuluttua Tolonen astui sisään. "Minä tulen antamaan vastausta
rovastin ehdoitukseen kantaa pitäjältä saatavanne."

"No, mitäs Tolonen on päättänyt?" rovasti kysäsi, katsoen Tolosta.

"Voinhan tuohon suostua, jos hinnasta sovitaan."

"Mitäs Tolonen maksaa?"

"Neljätuhatta." Tolonen vastasi. "Ja silloin ei ole rovastilla mitään
vastusta."

"Neljätuhatta!" rovasti huudahti. "Kantolista nousee lähes
viidentuhannen paikoille."

"Miks'ei, kun joka penni kiskotaan", virkkoi Tolonen.

"Kyllä kait se lain avulla saadaan", rovasti puheli.

"Pitäjäläiset ovat uhanneet kostaa sille, joka ottaa kantaakseen
saatavat. Ei ole se toimitus hupainen."

"Neljätuhatta viisisataa kun saan, niin menköön", rovasti sanoi.

"Neljätuhatta kolmesataa minä tarjoon", Tolonen vastasi.

Sovittiin vihdoin riita kahtia panemalla, siis neljätuhatta neljäsataa.
Rovasti käski Tolosen sunnuntaina puolisille pappilaan. Ja sitten
erottiin kumpiki tyytyväisinä.

Rovasti pani piippuun, istui keinutuoliin ja mietti näin: "Joka
kolmekymmentä vuotta on saanut kokea tämän mailman sovinnollisuutta ja
rakkautta, hän tarvitsee levähtää. Eivätpä erityiset huolet minua paina
nyt vanhuuteni päivillä. Tosiaanki alan uskoa, että onnellisuus vihdoin
minunki osakseni tulee."

Seuraavana päivänä oli pyhä. Väkeä kulki kirkolle sekä maitse että
järveä. Apulainen oli saarnaava ensi kerran, ja uutta pappia kuullaan
aina mielellään. Rovasti kuunteli avonaisen sakariston oven kautta
saarnaa ja meni heti sen loputtua ulos kirkkomäelle, jossa odotti
pappilalaisia. Hänen muotonsa osoitti tyytymättömyyttä ja hän kertoi
itsekseen: "leipäpappi, leipäpappi!"

Apulainen oli saarnansa lopussa puhunut papeista ja jakanut ne kahteen
osaan: leipäpappeihin ja oikeoihin pappeihin. Näiden välillä hän oli
selittänyt olevan semmoisen suhteen, että oikea pappi usein voi muuttua
leipäpapiksi (vuosien kuluessa ja varojen karttuessa), vaan ei juuri
päin vastoin. Rahvaan aisti, hän sanoi, kyllä eroittaa toisen toisesta
ja antaa kummalleki arvonsa. Lopuksi hän rukoili että Herra soisi hänen
vielä vanhoillaki päivillään pysyä oikeana pappina.

Apulainen ei ollut tottunut punnitsemaan lausutun sanan eri vaikutusta
eri kuulioihin. Hän ei tuolla saarnallaan ollut tarkoittanut ketään
erityistä. Hänen olisi pitänyt aavistaa yhden löytyvän, johon
tämä pappien jako voisi koskea. Tämän pappien ja'on hän ei ollut
kirjoittanutkaan saarnaansa, olihan, kun saarna liian varhain tuntui
loppuvan, turvannut siihen niinkuin pelastuskeinoon sattumalta vaan.

Rovasti ei maininnut sanaakaan saarnasta, eikä Jooseppikaan juljennut
häneltä kysyä, mitä hän siitä piti.

Viikkoja kului. Pitäjäläiset mieltyivät mieltymistään tuohon siivoon,
ihmisrakkaasen apulaiseen. Rovastin arvo samassa määrässä aleni,
ensinki, koska tuo saatavien kannon uskominen toiselle, joka ei
armahtanut, ärsytti useoita ja toiseksi koska apulainen tosiaanki
saarnallaan oli rovastia tietämättään vahingoittanut. Kansa kutsui nyt
häntä leipäpapiksi ja apulaista oikeaksi papiksi.

Rovastin tottunut silmä luki tuomionsa ihmisten katsannosta ja
käytöksestä, armottomin kuvastin, koska se on niin monisärmäinen ja
vaihteleva. Hän oli usein ollut kävelyretkillä, apulainen seurassaan,
vaan kun hän oli kuullut noita liikanimiä takanaan, niin liikkui hän
vähemmän ja yksinään. Silloin ei ainakaan Jooseppi saisi kuulla mitä
sanottiin ja nähdä rovastin harmia, -- -- -- Täten kului lähes vuosi.

Rovastin raskas mieliala veti kohta huomion puoleensa, vaan syytä
siihen ei hän olisi ilmoittanut vaikkapa mikä tahansa häntä olisi
uhannut. Hänen vaimonsa kysymykset siitä asiasta hän aina katkaisi
jotenki tylysti.

Moni lukia ehkä arvelee: mitä hänen tarvitsi tuosta huolia, oli hän
yhtä hyvä kuin moni muu j.n.e. Vaan semmoinen arvostelia ei tunne
ihmisluontoa tarkemmin. -- Usein luemme sanomalehdissä jostaki
henkilöstä moitetta, vaikkapa hiukan vaan. Tuhansien mielestä
sen vertainen moite ei paljon merkitse, vaan siihen _yhteen,
asianomaiseen_, isku tuntuu paljoa kipeämmin kuin monikaan voi aavistaa.

"Tämäkö on palkkioni siitä, että olen Jumalan sanan julistajana
koettanut palvella tätä seurakuntaa" rovasti ajatteli kun hän istui
kalpeana keinutuolissaan ja silmäili laskevata aurinkoa. Hän nousi ylös
ja astuskeli levottomin askelin edestakaisin lattialla.

Sill'aikaa Jooseppi istui yrttitarhassa neiti Marian vieressä.
Autuaallinen tunne heijasti hänen muodostaan. Hän oli juuri saanut,
myöntävän vastauksen kysymykseensä, tahtoisiko Maria jakaa hänen
kanssaan elämän surut ja huolet.

"Minun on täytynyt puhua sulle tästä asiasta", Jooseppi virkkoi,
"vaikkaki liittomme ainaki pitkän aikaa voi tulla estetyksi. Isäsi ei
minua suopein silmin katsele. En tiedä, miten hänen mielensä olen
katkeroittanut, vaan aavistan, että ensi saarnani hänet, vasten
tahtoani, loukkasi."

"Hän ei raahi onneani häiritä", Maria sanoi, luoden hellän silmäyksen
Jooseppiin. "Parasta on koettaa saada välimme selväksi. Koeta sinä
aluksi; jos et sinä onnistu, niin minä toivon minulle paremmin käyvän."

Päivä kului onnellisissa toiveissa. Ensimäisen rakkauden sanomattomat
tunteet täyttivät nuorten mielet. Uudistuneessa, puhtaammassa valossa
esiintyi maailma heidän silmäinsä edessä.

Seuraavana aamuna Jooseppi meni rovastin puheille.

"Minä tulen puheillenne, saadakseni mielenne lepytetyksi, jonka
selvästi olen huomannut loukanneeni."

"Jättäkäämme se asia sikseen", rovasti lausui kolkosti.

"Ei ensinkään. Minä en voi nähdä setää tuommoisena ja jos ei välimme
selvene, niin täytyy mun kaiketi erota palveluksestanne."

"Se lienee joka tapauksessa parasta", rovasti sanoi.

"Veljeni poika on juuri päässyt Helsingistä ja vihitään papiksi tässä
kuussa. Hän on varsin halukas tulemaan luokseni, jopa pyysiki sitä
vuosi taappäin täällä käydessään."

Usein sattuu, että jonku intohimon kiihoittamina tulemme lausuneeksi
enemmän tai muuta kuin olemme aikoneet. Varsinki eläväluontoiset
ihmiset saavat usein katua tämmöistä. -- Niinpä oli nyt myös Joosepin
laita. Hän ei suinkaan halunnut erota tästä paikasta, joka hänelle oli
niin rakkaaksi käynyt ja nyt hän kuitenki oli itse erosta puhunut.
Hän olisi heti mielinyt peruuttaa tuon puheensa, vaan ylpeys eli
jonkimoinen häpy häntä nyt estivät siitä.

Jooseppi ei voinut muuta tehdä kun äänetönnä kumartaa ja mennä ulos.
Tultuaan kamariinsa, hän heittäysi sängylle ja kyyneleet vuosivat hänen
silmistään.

Illempana Jooseppi astui rovastin kamariin.

"Minä en suinkaan tahdo pois palveluksestanne", hän virkkoi "ja jään
mielelläni paikoilleni, jos haluatte minut pitää."

"Parasta on että eroamme", rovasti sanoi synkästi tuijottaen eteensä.

"Olkoompa niin", Jooseppi sanoi. "Jumala näkee ja kuulee toimemme. Onko
käytöksenne Jumalan tahdon mukaan, sen on omatuntonne teille vielä
kerran kertova."

Hän astui kalpeana ulos rovastin kamarista. Portailla hän kohtasi
Marian, joka heti arvasi, miten asia oli käynyt. Maria riensi isänsä
kamariin ja rukoili häntä peruuttamaan kovat sanansa Joosepille. Vaan
rovasti tähän tiuskasi: "mitä sinulla on tekemistä tämän asian kanssa?"
Silloin Maria tunnusti rakastavansa Jooseppia ja sanoi onnensa ja
tulevaisuutensa riippuvan siitä, saisiko hän yhtyä Joosepin kanssa.

"Erilaisen vävyn minä tahdon", rovasti sanoi. "Jätä nuo houreet
sikseen; tuohon liittoon en minä suostumustani anna."

Maria näki, ettei hän voinut isäänsä saada taipumaan ainakaan tällä
erää. Nyyhkien hän poistui rovastin kamarista ja meni yrttitarhaan,
jossa hän itki katkerasti lyhyttä onnensa unelmaa.

Kohta Jooseppi saapui yrttitarhaan.

"Minä en voi sinutta elää", Maria kuiskasi luoden kyyneleiset silmät
Jooseppiin.

"Jumala tahtoo meitä koettaa", tämä vastasi. "Älkäämme napisko,
vaikkaki sydän tuskittelee. Ei ole kaikki toivo hukassa. Kunhan isäsi
kuolee, niin ainaki saanemme yhtyä."

Toivo, joka on nuorten paras ystävä ja turva, elähytti heitä ja uusi
rohkeus asui heidän rinnoissaan, kun he poistuivat yrttitarhasta.

Moniaita viikkoja kului ja eron hetki tuli Joosepille. Raskaalta tuntui
lähtö. Hän oli vielä viimme päivänä pappilassa ollessaan toivonut
rovastin katuvan ja peruuttavan tuomionsa; vaan niin ei tapahtunut.

Jooseppi muutti 20 penikulmaa entisestä olopaikastaan. Marialle
hän kirjoitti tavan takaa, valitti ikävän häntä vaivaavan, ja
muutamassa kirjeessä hän ilmoitti tohtorin hänelle määränneen lähteä
Görbersdorf'iin Saksanmaalla, heikkorintaisten eli oikeastaan
rintatautisten parannuspaikkaan. Sieltä palattuaan hän tulisi N:n
pitäjän kautta lemmittyänsä tapaamaan.

Neljä kuukautta oli kulunut siitä kun Jooseppi lähti ulkomaille.
Moneen viikkoon ei Marialla ollut ollut kirjettä Joosepilta. Muutamana
päivänä hän istui yrttitarhassa, siinä juuri, jossa viimme kerran oli
istunut Joosepin kanssa, Eriskummallinen levottomuus rasitti häntä.
Hänen äitinsä tuli nyt hänen luokseen ja, kohta huomaten tyttärensä
levottomuuden, hän sanoi.

"Älä nyt sure Jooseppia. Hyvä on, jos hän paranee ja hyvä on jos Herra
hänet korjaa rauhan majoihinsa."

Maria purskahti itkuun. "Kuinka noin raahitte puhua! Totta Jooseppi
paranee. Niin hän viimme kirjeessänsä toivoi."

"Se on Herran hallussa", äiti sanoi tyttärelleen. "Täytyy olla valmis
tottumaan siihenki, että hän meiltä viedään. Rakas tyttäreni! Älä nyt
sure noin. Ota tyytyväisenä vastaan se minkä Jumala sallii."

"Oi Jooseppini!" Maria puheli puolittain itsekseen. "Miks'et lähetä
kirjettä, joka minua lohduttaisi. Yöt, päivät olen kirjettä sinulta
ikävöinyt."

"Tyttäreni", äiti sanoi, "mun täytyy sinulle ilmoittaa, että Jooseppi
on onnellinen. Hän on päässyt tuskistaan rauhaan."

Huudahtaen Maria solui alas penkiltä maahan ja pyörtyi, Hänen äitinsä
juoksi vettä noutamaan ja valeli sillä tyttärensä päätä. Vihdoin Maria
virkosi.

"Pois, pois tästä paikasta" hän puhui heikolla äänellä,

Äiti talutti tyttärensä sisälle.

Rovasti oli nähnyt ja kuullut osittain, mitä oli tapahtunut. Hän
otti hatun ja kepin ja ohjasi askeleensa; kirkkomaalle. Täällä hän
istui muutamalle hautakivelle, ikääskuin tunnotonna hän tuijotti
taivaanrantaa kohden. Sitten hänen silmänsä kääntyivät maahan, rististä
ristiin. Hän ajatteli näin:

"Siveellinen mailman järjestys on muuttumaton. -- Joka ei mukaannu sen
vaatimuksiin, se tulee ruhjotuksi sen rautaisten rattaiden alla. --
Moni täällä turpasten peitossa lepäävä on vastenmielisesti sujuttanut
niskansa sen ankaran lain alle. -- -- Minä tunnen ansainneeni tämän
vitsauksen."

Hän katseli ympärilleen. "Minä ajattelin nyt katkerasti, sillä minulta
puuttuu tällä hetkellä kristillinen henki."

"Mitä olisi tämä ijankaikkisuuden kylvö ympärilläni", hän jatkoi "ellei
sitä valaisisi rakkauden aurinko! Kylmää, kolkkoa olisi se ja niin
olisi koko elämämme. Ei! Minä neuvon muille autuuden tien, eikö pidä
mun siis itse sitä vaeltaa? Mutkistukaa, te jäykät polvet, ja kallistu,
vanha pääni, tässä kuolon tantereella, jossa kaikki ylpeys lannistuu!"

Hän polvistui hautakiven viereen, pani kätensä ristiin ja rukoili.
Laskeva aurinko valaisi hänen kasvonsa. Ne kirkastuivat kirkastumistaan.

Hetken päästä nousi.

"Minä olen virvoitettu", hän puheli "ja nyt minä jaksan virvoittaa
omaisianiki, joiden suruun olen syypää. Oi sinä kummallinen elämän
lähde, joka ihmishengen noin voit virkistää."

Keveämmillä askeleilla, kuin hän oli tullut, astui hän, nyt kotia.
Vaimonsa, huomasi jonkulaisen muutoksen hänen muodossaan ja
käytöksessään. Rovasti kutsutti Marian luokseen ja kun tämä tuli, sanoi
hän:

"Sydämmesi on surusta raskas ja minä olen suruusi pääsyy. Sitä en olisi
äsken vielä voinut myöntää, mutta nyt olen saanut sen voiman ylhäältä.
Minä olen ollut loukattu sisimpään sydämmeeni ja hän, joka minut
loukkasi, ei sitä tarkoituksella tehnyt. Siis ei mun olisi pitänyt
häntä vihata. Vaan luonnollinen ihminen on vihan lapsi. Tehty on tehty.
Voitko sen vanhalle isällesi anteeksi antaa?"

Hetken seisoi Maria epäillen, vaan seuraavassa tuokiossa hän lepäsi
isänsä rintaa vasten.

Sovinto oli tehty.

Tästälähtien rovasti taas alkoi tointua alakuloisuudestaan. Kaksi
vuotta hän vielä eli ja kun hän kuoli, seurakuntalaiset vilpittömästi
surivat häntä. Viisi ajast'aikaa hänen vaimonsa eli miehensä kuoleman
jälkeen. -- Maria pysyi ikänsä naimatonna, pyhitti elämänsä Herralle ja
odotti kaipuulla sitä aikaa, jolloin hänki mailman koettelemisista oli
pääsevä rauhan majoihin.




"Pulska kapteeni."


Muutamassa maamme pienemmässä kaupungissa oli v. 1848 Marraskuun alulla
ei aivan pienoinen seura kokoontunut konsuli N:n luo viettämään hänen
syntymäpäiviään. Vanhat herrasmiehet istuivat eri huoneessa ja pari
nuorempaa ei uskaltanut saliin, jossa naiset istuivat. Herrat puhuivat
keskenään Kalifornian kulta-aarteista, jotka juuri sinä vuonna olivat
ihmisten tietoon tulleet, ja se elävä mielikuvituksen leikki, joka
muutamilla merelläkulkioilla on perustettujen ja perustusta vailla
olevien asioiden välillä ja liittää ne yhteen sointuisuuden vuoksi, oli
tässäki pienessä seurassa päässyt valloilleen, sittenkun kippari V. oli
antanut kuvauksen oloista "_in the far West_." Nimipäivän kunniaksi
paloi isohkossa maljassa sinertävä liekki ja siinä valmistettiin
isännän ilmoituksen mukaan "rusinasoppaa." Sakea savupilvi sikaareista
ja piipuista teki ilmakerroksen huoneessa yhtä sekavaksi kuin
läsnäolevien käsityksen Kalifornian äärettömistä aarteista.

Ovi aukeni ja uusi vieras ilmestyi. Hän oli ikänsä kukoistuksessa,
28 vuotias. Kaunis, ruskea tukka ympäröi hänen miehuullisen kaunista
muotoansa, jonka elävät, ruskeat silmät ja pienet viikset tekivät
oikein naisten kiusaksi. Hänen pukunsa oli erittäin huolellinen ja hän
heilutteli keppiä kalliista ulkomaan puulajista oikeassa kädessään,
astuessaan sisään.

Tämän näköinen oli kapteeni Aukusti M., yleisesti tunnettu nimellä
"pulska kapteeni."

Hänen ilmestymisensä silminnähtävästi elähytti koko seuraa. Vanhat
herrat hymyilivät häntä vastaan, nuoremmat vastaanottivat häntä
kaikenlaisilla mieltymyksen osoituksilla, kukin eri luonteensa mukaan.
Vielä suuremmassa määrässä naisten huomio oli häneen kääntynyt ja tant
Mari käski hänen kertoa siitä merkillisestä merimatkasta Marseillestä
Kalkuttaan, josta hän jo kolmasti ennen oli tantille kertonut.

"Johan kapteeni on siitä kertonut ennen", uskalsi neiti Sohvi sanoa.
"Eikö Mari muista." --

"Sen minä muistan yhtä hyvin kuin sinä, vaan hän kertoo sen niinkuin
kirjasta lukisi."

Herrat nauroivat partaansa, kuullen tämän väittelyn.

Tietysti naiset "sihtailivat" tämmöistä Adonis'ta, mutta hän oli "kova
kuin timantti" siinä suhteessa, yhdellä poikkeuksella. 19 vuotias neiti
Hanna Y. oli häneen tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin kukaan muu koti-
ja ulkomailla. Tämän neidon kauneus olikin yli tavallisen mitan, jonka
hän kyllä tiesi. Hän oli Aukustia, kaupungin ensimmäistä teikaria,
kylmäkiskoisesti kohdellut ja Aukusti oli myös, huomattuaan Hannan
kylmäkiskoisuuden, osoittanut samanlaista kohtelua häntä vastaan.
Kaupungin muut neidot olivat Hannalle sekä kateelliset että kiitolliset
luonnollisista syistä.

Illan kuluessa herrojen ohimot alkoivat rusinasopan johdosta
tykyttää vilkkaammin. Aukusti, päästäkseen alinomaisesta lasien
kilistelemisestä, asettui naisten seuraan ja kertoi siellä
havainnoltaan Kalkutasta, jotka suuresti kummastuttivat ja miellyttivät
kuulioita. Erittäinki konsulin vanhin tytär -- 20 vuotias Anna --
suurimmalla mieltymyksellä kuunteli kertomusta. Hänen kauniit silmänsä
hehkuivat levottomasta tulesta, kun hän katseli Aukustia ja vähänkään
tottunut havaintojen tekiä huomasi kohta neidon olevan "yli korvien ja
silmien" rakastuneen kertojaan.

Ilta kului kuin siivillä sekä herrojen että naisten mielestä. Kun
vieraat olivat menneet, Anna meni kamariinsa, jossa hän yksin levähti.
Puettuna hän heittäysi vuoteelle ja kyyneltulva kasteli hänen poskensa.

"Miks'ei hän minusta pidä?" Anna huokaili. "Olen kaiketi liian
vähäpätöinen. Ei minulla liene sitä käytöksen hienoutta ja ulkomuodon
viehätystä, jota hän ulkomailla on tottunut näkemään. Mutta onkos
Hannalla niitä etuja suuremmassa määrässä? Haa. Tahtoisin olla Hannana
saadakseni häntä oikein kiusata! Kiusatako! Ah! Mitenkä voisin häntä
kiusata?" Hän puristi päänalasinta kummallaki kädellänsä ja pureskeli
nyyhkien sen laitaa.

Myöntää täytyi että moni olisi pitänyt itseään onnellisena jos olisi
Annan morseamekseen saanut. Hän oli solakka neito säihkyvillä silmillä
ja hänen pitkät mustat hiuksensa olivat kahdella palmikolla, jotka
ulottuivat vyötäryksiin. Sitä paitsi hän oli hyväjärkinen ja sävyisä.

Annan äiti avasi hiljaa oven ja tuli sisään. Anna kääntyi säpsähtäen
oveen päin.

"Tyttäreni", äiti sanoi: "minä olen tänä iltana selvästi nähnyt sen,
minkä jo ennen olen aavistanut. Kapteenia rakastat, vaan poista se
rakkaus sydämmestäsi, muutoin tulet onnettomaksi."

Anna pyyhkäsi hiukset silmiltään ja katsoi hajamielisesti äitiinsä.

"Niin, niin!" Anna sopersi. "Ei hän minusta huoli!"

"Hän ei ole sinulle sallittu", äiti virkkoi. "Olisi kauheata yhtyä
semmoisen kanssa, joka ei rakastaisi ja rakastaisi kaikesta sielustaan,
sillä avioliitossa pitää rakkautta alussa löytymän (sekä kunnioitusta)
niin paljon, ett'ei se ennen aikojaan sammu. Olen nähnyt semmoisia
pariskuntia, jotka 8 tai 10 vuotta ovat eläneet onnellisesti, vaan
silloin -- kun heidän rakkautensa hehku jo on heikonnut, ei se ole
kestänyt semmoisiakaan koetuksia, joita se ennen kesti, saatikka niitä
uusia, joita asianhaarat aina eteen tuovat kulleki. Älä siis toivo,
että semmoinen liitto, jossa vaan toinen puoli rakastaa, rakastipa hän
sitten kuinka kuumasti tahansa, voisi olla onnellinen enemmän aikaa
kuin kuherruskuukaudet."

Anna ei vastannut, tirkisteli vaan eteensä.

"Jätä siis, Annaseni, tuo haaveksiminen sikseen", äiti puhui ja suuteli
tytärtään otsalle. "Kyllähän tunnet, milloin se oikea ilmestyy."

Näin sanoen äiti meni.

"_Se oikea!_ Miks'ei _hän_ saanut olla se oikea!"

Näin sanoen hän painoi muotonsa polsteria kohden ja nukkui vihdoin
levottomuudestaan.

Tästä lähtien Anna koetti tukehuttaa lempensä, mutta niinkauan kuin
kapteeni maissa oli, ei se onnistunut kuin osaksi. Vihdoin Aukusti
läksi matkalle Länsi-Intiaan, jossa hän viipyi yli vuoden, käyden sen
jälkeen myös Itä-Intiassa. -- Aina hän vuosien kuluessa pysyi samana
siistinä ja pulskana herrana. Neljä vuotta sen jälkeen kun yllämainittu
tapahtui, eräs kaupungin herroista vietti häitään -- Annan kanssa
ja Aukusti, joka juuri sattui kerkeämään häiden ajaksi kotia, oli
marsalkkina ja Hanna W. hänen vieressään morsiuspiikana. Aukustin ja
Hannan väli ei tullut sen lämpimämmäksi kuin ennenkään. Kumpii pysyivät
kaiken ikänsä naimattomina.

       *       *       *       *       *

Kirjailiain runollisella etuoikeudella ajan suhteen johdamme nyt lukian
samoille näytelmäpaikoille, joista vasta mainittu on, _neljäkymmentä
vuotta myöhemmin_.

Vanhanpuoleisessa rakennuksessa makasi kello 9 talviaamuna vanhus
pienoisessa kamarissa, jossa oli yksi akkuna. Se ei ollut vettä nähnyt
muuta kuin ulkopuolelta luonnon voimasta ja oli niin likainen ja
paikattu, ett'ei moni olisi tyytynyt sitä semmoisena näkemään. Puoleksi
ulosjuotu olutpullo oli pöydällä ja likainen juomalasi sen vieressä.
Lattialla pöydän alla oli tyhjä viinapullo. Sänkyvaatteet olivat
likaiset ja luteita näkyi siellä täällä sängyn saumoissa ja peitolla.
Ilma huoneessa oli katkera ja huono.

Katselkaamme tarkoin tuota muotoa, joka lepää vuoteella. Vaalakan
harmaja parta sitä ympäröi ja valkea tukka peittää vanhuksen pään.
Ryppyjä on muodossa runsaasti, silmien hehku on kuumeentapainen,
vaan ikäänkuin kohta loppuun palanut. Selvästi suonet kohoavat
tummansinisinä laihoista käsistä. Suu on hampaaton ja alaleuka ulkoneva
niinkuin tavallisesti vanhoilla. Neljä vuosikymmentä oli iskenyt
armottomat merkkinsä tähänki ihmiseen. Hän läheni 70:tä ja harva, joka
ei neljäänkymmeneen vuoteen olisi häntä nähnyt, harva, jos kukaan,
olisi hänessä tuntenut -- pulskan kapteenin. Tätä nimitystä ihmiset,
harvoilla poikkeuksilla, hänestä vieläki käyttivät, vaikka se nimi nyt
oli paremmin ivanimen kuin kunnianimen tapainen. Miten hän tällä lailla
oli vajonnut kurjuuteen, siitä eivät hänen aikalaisensa tietäneet
kertoa. Vastasipa muuan näiden rivien piirtäjälle: Aleksandriassa hän
alkoi elää huonosti ja siitä asti on sitä kestänyt. Kysymykseeni,
löytyikö tuohon muutokseen tunnettua syytä, ei siitä tietty selkoa
antaa. Pääasia oli kertojan mielestä, että asian laita oli niin, ja
minä sain itse muodostaa kaikenlaisia arveluita syistä, sillä ett'ei
kukaan syyttä semmoista keikausta tee, sen ymmärtää kukin, joka
uskoo siveellisten lakien löytyvän maailmassa. Arvatenki alinomainen
myötäkäyminen ja siitä syntyvä ylpeys tässäki, niinkuin niin monasti,
oli lankeemuksen matkaansaanut.

Aukusti niinkuin useimmat muut ei kuitenkaan ottanut alistuakseen
tuon ankaran kohtalonsa edessä, vaan asettui kapinoimaan ajatuksilla,
sanoilla ja töillä. Siinä taistelussa hän tietysti vaan vahingoitti
itseään ja paatui yhä enemmän.

Niinkuin jo mainittiin, kapteeni lepäsi vuoteellaan muutamana
talvisaamuna. Ovi avattiin salista ja hänen passaajansa -- merimiehen
leski -- tuli sisään.

"Haluaako kapteeni jotaki?"

"Enkös ole sanonut, ett'et saa tulla sisälle ennen kello 10?"

"Kyllä kaiketi, herra kapteeni, vaan kun kuljin tästä sivu" --

"Vai niin. Minua siis noin sivumennen vaan passataan! P--leen tollo!
Eikö sinulla ole täysi maksu siitä, ettäs minua palvelet?"

"Se on totta" -- palvelia jupisi -- ajatellen itsekseen: "se maksu ei
tule kapteenin taskusta."

"No, siis marsi tiehesi äläkä tänä päivänä päätäsi täällä näyttele!"

Palvelia meni, mutisten: "hiiskö tuota viihtii passata sen kovemmin."
Kapteeni istui sängyn laidalle, sytytti piippunsa, veteli moniaita
savuja ja asetti piipun pöydälle.

"Ei lempo vieköön tupakkakaan enään maistu niinkuin ennen! Paha henki
kun tuo vanhuus tekee 'skrovin' mitättömäksi!"

Nyt hän puki yllensä kuluneet vaatteensa, jotka eivät olleet eheätkään,
vaikka jokseenki puhtaat. Vanha, kulunut kello, jossa musta, likainen
nauhanpää oli perien asemesta, joutui kapteenin liivin taskuun. Ennen
oli hänellä ollut kultakello, jonka hän oli vaihtanut ja päälliset
olivat menneet vahvistaviin troppeihin, viinaan ja olueesen.

Kaksi tehtaan tyttöä tuli sisään kapteenin juuri astuessa kamaristaan
saliin.

Ku moron kapteeni! he huusivat. Toinen heittäysi selkäkenoon sohvaan,
toinen pistäysi kamariinsa.

"_How is the weather_?" kapteeni kysyi. Hän oli opettanut tytöille
engliskaa kotitarpeeksi.

"_I think we shall have snow_", tyttö vastasi nauraen. Toinen tytär oli
pistänyt kahvipannun tulelle ja käski toisen salista syömään sill'aikaa
kuin kahvi joutuisi.

"_If a body kiss a body, need a body cry_?" deklamoitsi kapteeni ja
suuteli sohvalta nousijaa, kun samassa ovi aukeni ja kaksi naista tuli
sisään.

"Me tulemme tänne", vanhempi vastatulleista alotti puheensa, "sanomaan,
että tämmöinen elämä on kaupungissa herättänyt yleistä paheksumista
ja että kapteenin täytyy muuttaa tästä paikasta. Täällä läheisyydessä
rouva H:n luona on siisti kamari, jonne kapteeni kyllä mahtuu."

"Kiitoksia hyvästä tahdostanne" kapteeni vastasi.
"Kuusikymmentäkahdeksan vuotta olen pysynyt vapaana akkavallasta ja
toivon loppuikänikin pysyvän. Sitä pait haluaisin nähdä valtakirjanne,
jonka nojalla täällä käskette."

"Me olemme sanoneet asiamme ja menemme nyt. Valtakirjaa ei teidän
suhteen tarvita."

Naiset menivät jupisten hävyttömästä kapteenista ja tämä samoin
sadatteli heitä.

Kun hän tunnin ajan oli istuskellut "pulmustensa" kanssa, nämä taas
lähtivät työhön. Sitä ennen kapteenin käskystä siivosivat kapteenin
kamarin, jopa akkunanki pesivät. "Kohta tulee tänne joku herra, sillä
nuo naiset paapattavat surkeudestani", hän sanoi, "kunnes saavat jonku
kaupungin arvoisista virkamiehistä liikkeelle."

Parin tunnin kuluttua tuli rahatoimikamarin puheenjohtaja. Kapteeni oli
siistinnyt itsensä, niin ettei hän ainakaan pariin kuukauteen ollut
niin hieno ja puhdas ollut.

"No miten kapteeni jaksaa?" vastatullut kysyi silmäillen huonetta.
"Olen kuullut täällä asuvan väkeä jotka ehkä häiritsevät kapteenia."

"He ovat tosin alhaisempaa säätyluokkaa, vaan enhän minä enään sovi
ylhäisten seuraan niinkuin ennen. He minua vieläki kunnioittavat ja se
tekee sydämelleni niin hyvää."

"Eihän tämä kamari ole niin siivoton kuin kerrotaan", vieras puhui
puol'ääneen, silmäillen ovelta kapteenin kamaria.

"Mitäs ei maailmalla puhuta" kapteeni sanoi. "Minuaki kadehditaan."

"Te ette siis tahtoisi tästä muuttaa? Vai kuinka?"

"Tämä on syntymätaloni. Onnellisimmat muistoni asuvat tässä. Teillä ei
ole niin puute onnellisista muistoista kuin minulla ja te ette ehkä
aavista, kuinka ihminen tarvitsee hiukankaan onnellisuutta."

"Minä käsitän tunteenne", sanoi vieras jättäen hyvästin, "ja selitän
kyllä asianomaisille, että teidän on sopivin asua tässä. Jääkää
hyvästi."

"Nyt on _siitä_ narrista päästy" mutisi kapteeni sulkien oven.

Iltapäivällä pulmuset tulivat kotia tehtaasta.

"_All right_!" kapteeni huudahti hymysuin. "Nouda Aina pari pulloa
Karlsson'ilta. Meillä on syy iloita. Minua ei koko maistraati saa
liikkeelle tästä talosta."

Naiset taputtivat yhteen käsiään ja hyppelivät ilosta.

"No kuinkas kävi?" rahatoimikamarin puheenjohtajan rouva, entinen
konsulin Anna, kysyi mieheltään.

"Kapteeni parka! Hän ei raahi erota syntymätalostaan. Hän sanoi
onnellisimmat muistonsa olevan siinä", mies vastasi.

"Aukusti rukka! Tuommoinen sinun elämäsi ilta oli oleva!" rouva huokasi
ja niin huo'annee lukiaki.




Jenny.


Kulkiessamme maaseudulla ja silmäillessämme asuntoja syntyy meissä,
varsinki jos joku omituisempi semmoinen ilmaantuu eteemme, ajatus:
mitähän väkeä tuossa asuu ja siinä samassa myös toinen ajatus:
majailleeko onni, tuo ihmisten hartaasti halajama vieras, noiden
seinien sisällä? Kuinka usein moni, joka kadehtii muhkeiden asuntojen
asukkaita, uskoen tuon ulkonaisen loiston todistavan myös sisällistä
tyytymystä, kummastuisi, jos hän voisi tirkistellä noiden onnellisiksi
luultujen olentojen sydämmiin!

Nämät ajatukset mielessäni matkustin kerran P:n pitäjässä Pohjanmaalla
muutaman siistinnäköisen, punaiseksi maalatun, valkeanurkkaisen
talon ohitse, joka, koivujen ympäröimänä, sijaitsi pienoisen joen
varrella. Laskeva aurinko kultaili rakennuksen länttä kohden antavia
akkunoita. Runollisuuden etuoikeuksella astumme näkymättöminä sisään
tarkastelemaan niiden ihmisten oloja, jotka tässä asuvat.

Porstuaan tultuamme, on edessämme sali, oikealla ja vasemmalla kamarit,
edellinen rouvan, jälkimäinen herran, joka on nimismies. Nimismies,
noin 55 vuoden vanha, pienoinen laiha ja kalpea mies, istuu pöytänsä
ääressä ja kirjoittaa. Muuan talonpoika istuu odottaen tuota paperia.

Nimismiehen rouva, Jenny, on 45 vuoden ijässä. Hän lepää sängyssä ja
tuolilla hänen vieressään on useita pienempiä ja isompia rohtopulloja.
Hieno puna on kohonnut hänen kalpeille kasvoillensa -- ikäänkuin heikko
heijastus nuoruuden kukoistuksesta. Sängyssä, peiton päällä, makaa
kirja, jonka hän ottaa käteensä ja alkaa, sitä hetken selailtuaan,
lukea. "Sydämen tykytys ja rinnan ahdistus, umpinainen vatsa,
päänkolotus" -- Ah! Ei tämä sitä ole (avaa toisen kohdan kirjassa).
"Huulet, nenä, korvat, kädet ja jalat melkein aina kylmät, korvain
suhiseminen, heikko näkö." -- Ei tämäkään sovi, (lukee eri paikasta):
"sydämen tykytys, hengensalpaus, selkäkolotus, kylmä hikoileminen."
-- Se sopii! -- "Valerianatroppeja, Hofman'ia ja opiumia 20 nolppua.
Jalkahaudetta sinapin kanssa."

Nimismies oli juuri lopettanut kirjoituksensa ja antanut sen
talonpojalle joka, sen maksettuaan, oli mennyt. Nimismies tuli nyt
rouvan kamarin ovelle, kysyen: "oletko kipeä?"

"Vielähän kysyt! Etkö näe tuskan punaa poskillani?" rouva vastasi
hiukan kärsimättömästi.

"Uskon että nuo monenlaiset tropit --" alotti mies.

"Suonet edes rohtojakaan, kun et lääkäriä raahi hankkia", rouva
huudahti, purskahtaen itkuun.

"Sama nuotti kuin ennenki", nimismies jupisi itsekseen katkerasti ja
läksi pois ovelta. Hän oli menossa kävelemään ja oli sivumennen aikonut
sanoa ystävällisen sanan vaimolleen.

"Hän ei ymmärrä minua" rouva virkkoi, laskien kätensä sydäntä kohden.
"Ennen hän aina kysyi vähimmästäki syystä: oletko oikein terve ja jos
en ollut, hän minua lohdutteli, mutta nyt hän on minuun kyllästynyt!"

Nyyhkien hän haperoi päänalasinta käsillään. Mies taas käveli ulkona,
aikoi mennä jonku luo, vaan ei kuitenkaan mennyt, vaan hiipi kotiinsa
illalla, söi iltasen ja meni levolle.

"Tämä voi vielä mennä mukiin jonkun ajan, vaan jos ei joku muutos
tapahdu, en tiedä miten loppuu", jupisi nimismies. Hän makasi sitte
vielä kauan herällä, kunnes vihdoin nukkui.

Rouvan veli oli apteekari K:n pitäjässä. Seuraavana päivänä hän saapui
nimismiehen taloon matkallaan lähimpään kaupunkiin.

Iltapäivällä istuttiin kolmikannassa teetä juomassa porstuan kuistilla.
Tulipa puheiksi Jennyn terveys ja nimismies tuli maininneeksi noiden
monien rohtojen olevan vahingoksi, Apteekari oli samaa mieltä.

"Ja kuitenki sinä ihmisille syötät rohtoja!" Jenny puhui närkästyen
veljelleen.

"Hm", apteekari naurahti, "tohtori niitä syöttää ja hänen käskystä sekä
ihmisten tahdosta niitä annan."

"No, miten ihmisten terveys ilman lääkkeittä voitaisiin säilyttää?"
Jenny kysyi.

"Toisinlaisilla elintavoilla kuin nykyiset ovat" apteekari sanoi.
"Syökööt nykyajan ihmiset vähemmin jos vähemmin liikkuvat ja varsinki
juokoot vähemmin väkeviä ynnä kahvia ja teetä, valvokoot vähemmin,
hankkikoot huoneisinki raikasta ilmaa, niin saavat nähdä kuinka
terveyski paranee."

"Mutta eikö mieliala vaikuta terveyteen?" Jenny kysäsi salaa vilkaisten
mieheensä.

"Tietysti" apteekari vastasi, "vaan kun terveys, nimittäin
ruumiillinen, paranee, niin mielialaki paranee. Totta kyllä vaatii
joskus liikkua muualleki näkemään uusia näkyaloja ja ihmisiä. Se
virvoittaa myös suuressa määrin."

"Olenhan joskus sitä sanonut Alfreedille, vaan hän ei ota sitä
korviinsakaan. Oi kun pääsisin kylpylaitokseen!"

"Minusta se on turhaa ja maksaa", nimismies mutisi.

Naapurin herra tuli nyt vieraiksi ja keskeytti juuri sopivalla ajalla
tämän kanssapuheen.

Seuraavana päivänä apteekari matkusti eteenpäin ja elämä nimismiehen
talossa jatkui samaan suuntaan kuin oli alkanut, Aviollinen sopu joutui
yhä tiheämmin koetteen alaiseksi ja se heikkoni heikkonemistaan. --
Ja nyt kun ei nimismies tiennyt mihin turvata surullisen mielialansa
lieventämiseksi, hän yhä useammin alkoi liikkua "virkamatkoillaan"
niinkuin hän selitti.

Puolitoista peninkulmaa nimismiehen talosta asui muuan leski, jonka
vanhin tytär on naimisissa, vaan nuorempi oli kotosalla ja naimaton.
Tähän taloon nimismiehen usein johtivat hänen "virkatoimensa." Leski
oli jo neljänkymmenen ijässä, vaan kaunis ulkonäöltään. Hän osasi
oikein kelpo lailla kietoa nimismiehen pauloihinsa, kertoen kuinka
hänen (lesken) avioliittonsa oli ollut onneton ja kun nyt nimismiehenki
avioliitto oli onneton, niin tuo yhteinen onnettomuus herätti heissä
suurta myötätuntoisuutta toisiaan kohtaan.

Aluksi ei Jenny aavistanut mitään noiden miehensä yhä tiheämpäin
virkamatkojen suhteen. Hän näki niiden virkistävän miehensä
mielialaa ja oli siis varsin tyytyväinen. Toista vuotta Jenny eli
tietämättömyydessään, kunnes vihdoin huhu miehensä "virkamatkoista"
saapui hänen kuultaviin.

Kun siis nimismies taas kerran läksi matkalle muutamana aamuna,
valjastutti rouvaki hevosen puolisten seudussa ja ajoi seuraavaan
kestikievariin, joka oli lähellä sitä taloa, jossa leski asui.
Oli kova tuisku ettei voinut eroittaa kuin pari syltää eteensä.
-- Kestikievarissa rouva viivähti tunnin verran ja läksi sitten
jalkapatikassa löytöretkelleen.

Tultuaan lesken taloon, hän tirkisteli ikkunasta sisään, jossa jo
valkea oli viritetty lamppuun. Hän näki miehensä istuvan nojaustuolissa
ja lesken istuvan sohvassa, ompelutyö sylissä. He puhelivat; vaan
puhetta ei tietysti voinut kuulla ulos.

Jenny mietti hetkisen, menisikö hän sisään, vaan katsoi viisaimmaksi
vielä vartoa, nähdäkseen jotaki todistusta epäluuloonsa, jonka hän
kyllä piti täysin perustettuna. Olishan varminta, jos aivan veres
tapaus olisi todistuksena.

Jenny tarkisteli siitä kapeasta ra'osta, jonka rullakartiini ja
akkunanpieli muodostivat. Vihdoin hän näki lesken nousevan --
lähestyvän nimismiestä ja kietovan oikean kätensä hänen kaulansa
ympäri. Jenny hyökkäsi portaita ylös, ryntäsi ovelle; avain oli poissa!

Hän olisi mielellään ollut hiljaa ja vieläki palannut akkunan luo,
vaan hän ei voinut. Veri kohosi hänellä aivoihin ja hän rupesi
jyskyttelemään ovea kummallaki nyrkillänsä.

"Kuka siellä on?" kuului lesken ääni sisältä.

Jenny koetti puhua, vanan kurkkunsa kuristui ja vasta hetken päästä
pääsi kamala, melkein tukehtunut huuto hänen huuliltaan.

Leski avasi oven ja koettaen näyttää niin viattomalta kuin mahdollista
hän huudahti: "Oo! Nimismiehen rouva! Tässä pyryilmassa. Aivan olette
lumettuneet, Suokaa mun pyyhkiä lumi kappanne kaulustasta!"

Hän koetti täten voittaa aikaa, jotta nimismies voisi piiloutua. Vaan
tämä ei aluksi voinut paikalta, liikkua: vasta hetken kuluttua hän
luiskahti läheiseen kamariin ja siellä muutaman varjostimen taa.

Kun Jenny astui sisään ja näki miehensä kadonneen, kääntyi hän leskeen,
loi häneen terävän katseen ja kysyi: "voisitteko aavistaa missä mieheni
on?"

"En tosiaankaan" leski virkkoi "olen hänen kyllä nähnyt tänään, vaan
missä hän nyt on, sitä en tiedä."

"Minulla olisi halu löytää hänet", Jenny jatkoi. "Suosiollisella
suostumuksellanne rupean häntä hakemaan."

"Minua ei miellytä moinen poliisitoimitus" leski vastasi. "Hävetkää
vähän kantaa tuommoista epäluuloa."

"Oi te viattomuuden enkeli!" Jenny puhkesi puhumaan. "Epäluuloa!
Ikääskuin ei koko mailma kantaisi epäluuloa teitä kohtaan! Te rikotte
sekä siveellistä että mailmallista lakia."

"Jos aikomuksenne on minua häväistä, niin tuossa on ovi" leski virkkoi,
koettaen hillitä vihaansa.

"Minä menen", Jenny sanoi: "mutta ennen sitä kehoitan miestäni, jos
hänellä on rahtuakaan ihmisarvoa, astumaan esiin kätköstään."

Samassa nimismies ilmestyi kamarista ja seisoi keskellä salin lattiaa.

"Minä en ole pelvosta kätkeynyt" hän puhui "vaan säästääkseni teitä,
naisia, häpeästä. Jos sinä ja mailma minua haukkuvat siitä, että käyn
tämän jalon naisen luona, niin en siitä huoli. Minä en ole mikään
avioliiton rikkoja. Ja nyt: saat mennä. Minä kyllä tulen perästä."

"Tule jos tahdot" Jenny virkkoi purskahtaen itkuun. "Minä olen jo
kyllin kuullut ja nähnyt."

Onneton vaimo läksi murretulla sydämmellä kestikievariin ja sieltä
kohta kotia. Hänen kolme lastansa tulivat juosten häntä vastaan
ottamaan, vaan hän sysäsi ne luotaan. Vihdoin hän kuumeentapaisesti
suuteli heitä ja rupesi itkemään.

Tästä hetkestä alkain oli onni paennut Jennyn läheisyydestä. Yöt päivät
epäluulo, tuo armoton kiusaaja, kalvoi hänen sydänjuuriaan. Hän olisi
varmaan lopettanut elämänsä päivät väkivaltaisesti, ell'ei pitäjän
kirkkoherra olisi neuvonut häntä etsimään lohdutusta Jumalan sanasta.

Nimismiehen käynnit lesken luona vähenivät nyt; sillä mailma ja hänen
omatuntonsa alkoivat häntä liian kovin siitä nuhdella. Mutta tuo
murtunut väli puolisoiden kesken ei ottanut parantuakseen. Hiipivä
rintatauti rupesi toimittamaan salaista tuhotyötään Jenny'ssä. Hän
väsyi vähimmistäki ponnistuksista ja jonkun ajan kuluttua hän ei enään
jaksanut pystyssä olla kuin moniaita hetkiä päivässä. Synkkä suru
kuvautui nimismiehen kasvoissa, kun hän istui vaimonsa vuoteen ääressä
ja kerran hän pyysi vaimoltaan anteeksi, minkä hän oli hänen mieltään
pahoittanut. Heikosti hymyillen Jenny virkkoi: "olen jo aikoja sitten
sen sinulle anteeksi antanut!"

Oli synkkä Lokakuun aamu, kun Jenny tunsi kovat tuskat rinnassaan. Mies
ja lapset kokoontuivat hänen ympärilleen. Pappi noudettiin ja kun hän
oli työnsä toimittanut, sairaan muodon yli leveni taivaallinen lepo.
Mutta vielä oli taudin viime ja kovin puuska kärsittävä, kunnes vihdoin
ruumiilliset siteet höltyivät ja sielu pääsi kohoamaan murheiden
laaksosta sinne, jossa ei ole itkua eikä valitusta niillä, jotka
Herrassa nukkuvat.

Hautajaisissa oli nimismiehen suru suuri ja niiden jälkeen ei hän
liikkunut missään moneen viikkoon. Kun toista vuotta oli kulunut Jennyn
kuolemasta, alettiin jo ennustaa häitä nimismiehen talossa eikä kauaa
kulunut ennenkuin leski joutui orpojen emintimäksi. Ja tähän, ei aivan
tavattomaan, tapaukseen tahdomme lopettaa kertomuksemme.




"Äyri-Hannu."


Että nerot eivät synny ainoastaan mahtavien mukavissa majoissa, vaan
ehkä yhtä usein talonpoikien ja työmiesten alhaisissa asunnoissa, on
tosiasia jota ei kukaan ajattelevainen kiellä. Ja kuitenkin kului
kuusi vuosikymmentä tällä vuosisadalla, ennenkuin johtavien mieliala
maassamme mukaantui siihen ettäs rahvaalleki tarjottiin opetusta sen
omalla kielellä. Sitä ennen moni hyvinki etevillä luonnonlahjoilla
varustettu rahvaan lapsi eli aikansa maaseutujen hengellisessä
puolihämärässä, useinki joutuen, sielunlahjojen kehkeytymiseen kun ei
ollut tilaisuutta, harhateille ja haaksirikkoon.

Näiden opin puutteessa kuihtuneiden nerojen joukkoon on luettava myös
hän, jonka, nimi on kertomuksemme otsakirjoituksena. Erinomaisilla
luonnonlahjoilla Varustettu, hän ei kuitenkaan joutunut mihinkään
sanottavaan haaksirikkoon; elelihän ikänsä jotenki ylönkatsoen itseään
-- niinkuin usein on saiturien laita.

Äyri-Hannulla (mikä hänen oikea sukunimensä oli lienevät harvat hänen
aikalaisistaan tienneet) oli nimittäin sammumaton raha-ansion himo
("_auri sacra fames_"). Tämä himo oli hänelle hankkinut nimenki, sillä
äyriä eli pennejä hän koetti kokoilla kaikin tavoin, joskus tavalla,
jota ei miehuulliseksi voi sanoa, niinkuin kohta tulemme näkemään.

Hannulla oli erinomainen taipumus matematiikaan. Päälaskussa hän oli
semmoinen päälle-päsmäri että hän aivan pani hämilleen lukeneetki
miehet, jotka pännä kädessä laskivat samaa lukua, kuin hän laski päässä.

Hannu oli kotosin Muhoksen pitäjästä kaakkoispuolella Oulua.
Aika tavasta hän kävi Oulussa, jossa hän sai rahaa, tupakkaa ja
väkeviä, sillä hän ei ollut mikään poikkeus tuosta usein lausutusta
sananparresta "kaikki nerot ryyppäävät."

Muutamana kesäpäivänä Hannu astuskeli Oulun katuloita kirkon seudussa.
Niinkuin tavallisesti oli hänellä kirves vasemmalla käsivarrella, jota
hän piti koukussa. Poikanulikoita hyppeli hänen ympärillään, ilvehtien
ja huutaen: Juostaanko kilpaa. Saat 10 penniä, jos otat minun kiinni.
Aj, aj, Hannu äijää! "Syöpikö pässi pähkinöitä?" huusi muuan ja
kökötti pienen kiven Hannulle. -- Tämä alkoi suuttua ja parvi pölähti
syrjemmäksi. -- Nyt muuan poika sanoi Hannulle: "saat 10 penniä jos
juokset kahden nurkan välin edestakaisin 3 minuutissa." -- Hannu lähti
heti juoksemaan, pojat hurraamaan ja läähöttäen hän palasi perimään
palkkansa. Vaan nyt syntyi intos. "Sinä et juossut kolmessa minuutissa"
väitti hän joka oli luvannut. "Häpeä!" huusi muuan roikale, "anna heti
Hannulle 10 penniä." Pojan täytyi myöntyä ja Hannu läksi, saatuaan
rahan, mutisten astumaan eteenpäin. Pojat erkanivat nyt hänestä ja
jäivät katsomaan kun kaksi koiraa tappeli.

Muutamassa talossa akkuna oli auki. Puhetta kuului sisältä ja
tupakansavun haju haiskahti niin makealle Hannun sieramiin. Oikein
sikaarin haju! Hannu rykäsi eli oikeammin ähkyi. Tämä ääni oli hyvin
tunnettu kaikille, jotka vähänkään olivat olleet tekemisissä hänen
kanssaan.

Kohta ilmausi pää akkunaan,

"Kas, Hannupa siellä astuu! No, tuleppa sisälle. Täällä on herroja,
jotka räknäyttävät sinua."

Hannu kuuli mielellään sillä korvalla, astui portista sisään ja seisoi
kohta isohkossa kamarissa, jossa kolme herraa istui pöydän ääressä.

"Nyt saat osoittaa taitoasi" alotti talon isäntä. "Tuossa istuu
kruununvouti. Hän on oikea räkninkimies, oikein kruunun puolesta. Hän
tahtoo kuulustella taitoasi ja jos osaat suorittaa tehtäväsi, niin
penniä tulet perimään."

Tämä puhe oli Hannua varsin mieleen.

"Minä tahdon" alotti kruununvouti "laskea samat luvut paperille, jottas
varmaan voin tietoasi arvostella."

Talon herra asetti paperia ja kynän kruununvoudin eteen. Tämä puhui
nyt näin: "Oulusta Kempeleesen, H:n taloon, on 13 virstaa. Montako
ohranjyvää voidaan pitkinpuolten asettaa tälle pituudelle, jos joka
jyvä on 1/3 tekotuumaa pitkä?"

Hannu rykäsi (eli ähkyi), laski kirveensä ja lakkinsa lattialle, rupesi
supisemaan ja pani kämmeniensä syrjillä merkit sormiin, ranteisin,
kyynäspään kohdalle, käsivarsiin, vyötärystään, pohkioihin, polviin
j.n.e. Nämä merkit olivat kymmenlukujen, satojen, tuhansien j.n.e
muistoonpanoja. Sitten kun kaikki viivat olivat vedetyt hän kysyi:
"onko herra jo laskenut?"

"Aikoja sitten" kruununvouti vastasi. "Mitä olet saanut, Hannu?"

"Miljoona kuusisataa kahdeksankymmentäneljätuhatta kahdeksan sataa
jyvää" Hannu vastasi vakavasti ja oikasi ruumistaan.

"Katso peijakasta", kruununvouti mörähti. "Sinä lasket kuin hevonen!
Totta maar! Mutta nyt pannaan pahempaa eteen. Minä olen 50 vuoden
vanha. Montako sekuntia olen elänyt?"

"Minä vuonna olette syntyneet? 1814, 1815 tai 1816? Nyt kirjoitetaan
1865 ja 50 vuotias voi olla syntynyt jonaki noista kolmesta vuodesta."

"Minä tarkoitan", sanoi kruununvouti ettäs lasket montako sekuntia on
50 vuodessa. Minä täytin 2 päivää sitten 50 vuotta.

Hannu ähkyi ja impesi taas mutisemaan ja merkkejään tekemään. Aikaa
kului ja kruununvouti vihdoin laski pännän pöydälle ja sytytti uuden
sikaarin, katsellen odottavaisesti Hannuun. Tämä vaan teki merkkejään,
supisi eikä katsonut herroihin. Vihdoin hän sanoi: "nyt on lasku
valmis." Hannu lausui nyt hyvin pitkän luvun.

Vouti silmäili paperiaan, hymähti ja sanoi: "Minä arvasin sen! Olet
väärin laskenut."

Hannu säpsähti. Vouti nyt lisäsi: "Ei ole kummakaan. Lasku on pitkä
kuin nälkä-vuosi eikä sitä voi päässään suorittaa kukaan kuolevainen,
sen voin sinulle vakuuttaa."

"Tuliko herralle kuinka paljoa vähempi?" Hannu kysäsi nolosti.

Kruununvouti lausui paperista laskunsa, lisäten: "tämä on oikein
laskettu, sen tiedän, koska itse olen sen laskenut."

"Antakaapa vähän vielä koetan", Hannu virkkoi.

"Hyvin mielelläni sen suon", virkkoi kruununvouti.

"Kirjoittakaa ensi saantini paperille" pyysi Hannu.

Vouti kirjoitti sen ja Hannu taas alkoi laskea. Hetkiä kului. Vihdoin
Hannu sanoi: "En saa sitä sen paremmaksi."

Kohta lisäsi Hannu: "ottihan herra karkausvuodetki lukuun? Ne ovat
hiukan pitempiä tunneissaki ja viidessä kymmenessä vuodessa." --

"Karkausvuodet!" kruununvouti soperteli punastuen. -- "Hm! Minä tahdon
katsoa!"

Nyt oli kruununvoudin vuoro ruveta laskemaan. Numeroita tipahteli
tipotihjään paperille. Vielä pari minuutia. Lasku oli valmis!
Kruununvouti hyökäsi tuolilta, astui Hannun eteen ja huusi: "oletko
sinä ihmine?"

Tähän vaatimattomaan kysymykseen ei Hannu arvannut aluksi mitään
vastata. Hänen hämmästyksensä muuttui kuitenkin suurimmaksi, kun vouti
avasi toista korttelia pitkän, viheriän silkkipörssinsä ja laski
kiiltävän markan rahan Hannun kouraan.

Talon herra astui myös toiseen huoneesen ja toi sieltä juomalasilla
väkevää, jonka Hannu pitemmittä mutkitta kaasi kuivaan kurkkuunsa.
Vieläpä antoi herra Hannulle sikaarinpäitä poskeen pantaviksi.

H. otti kirveensä ja lakkinsa lattialta, kumarsi herroille ja meni
varsin tyytyväisenä tästäki paikasta, jättäen jälkeensä ihmettelyn
erinomaisesta laskupäästään.

"Totta maar!" kruununvouti ihmetteli, Hannun ulos mentyä, pannessaan
sokuria kuuman veden sekaan, jota juuri oli sisään tuotu. "Semmoista
päätä en ole koskaan tavannut. Tiesi mikä mies hänestä olisi tullut,
jos hän olisi saanut koulua käydä!"

Mutta Hannu astuskeli kevein askelin pienoiseen taloon Kajaanin
tullissa, jossa hän sai yösijan. Vielä maatessaan hän otti tuon uuden
hopeamarkan esille, käänteli ja katseli sitä. Oli juuri silloin (1865)
uusi rahakanta saatu maahamme.

Tämän tapauksen jälkeen kadotamme nyt Hannun näköpiiristämme. Hän eleli
edelleen halon hakkuulla y.m. kirvestyöllä. Kirves oli hänen milt'ei
alinomainen seurakumppaninsa.

Olipa muuan synkkä syyspäivä, kun Hannu saapui Ouluun työansiota
hakemaan. N.k. salmessa hän sai jotakin tehtävää tervahovin
läheisyydessä. Oli sateinen syysilta ja vaikka paikoittain löytyi
hiukan valoa salmen rannoilla, oli kuitenki kulku liukasta möljää
pitkin varsin vaarallinen, erittäinki jos oli menijällä mitään "ohran
jyvää" silmässä. Josko tosiaan Hannun laita oli näin, siitä ei ole
selkoa; pääasia on että hän astuskeli ijankaikkisuuden kupeella sinä
iltana ja -- luiskahti Vellamon uhriksi. Häntä kaivattiin seuraavana
päivänä ja luultiin ensin kaupunkiin menneeksi, vaan kun ei häntä
alkanut näkyä ei kuulua työssä, niin arveltiin, vihdoin hänen surman
suuhun suistuneen. Kun hän löydettiin, oli hänellä kirves uskollisesti
litistetty vasemman käden kyynäspään kohdalta koukistuneen käsivarren
sujumassa.

Kerrotaan hänellä säilyssä löydetyn melkoinen summa rahaa. Moni
ei isosti perustanut hänen kuolemastaan, vaan meille se tuntuu
surulliselta samoinkuin koko hänen elämänsä juoksu. Nerollaan hän
niitti ylönkatsetta ja olkoonpa niin, että syy oliki hänen oma, niin
hän kuitenki toteutti tuon tunnetun lauseen: "jumalat, jo lausuit
vanhat, katehet on lahjoistaan."

Lieneekö Hannulla ollut vaimoa tai lapsia, jotka olisivat häntä ehkä
surreet, siitä ei näiden rivien piirtäjällä ole varmaa tietoa. Jos
jonkulaisen johtopäätöksen voisi tehdä jostaki himmeästä muistosta,
että hän olisi ollut naimaton, ei siis moni lie hänen pois menoaan
mieleensä pannut muuta kuin hetkeksi. Naimattomuus muutoinki sopisi
miehen luonteesen.








End of the Project Gutenberg EBook of Kertomuksia, by J. A. Bergman

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60532 ***