*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52186 ***

HARHAMA I

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]




Helsingissä,
Suomalainen Kustannus Oy Kansa,
1909.






        "Syntikin on ase Jumalan kädessä."




SISÄLLYS:

  l. HAIHTUVA AJATUS AVARUUDESSA.
     Osota minulle. Jumala, mihin voisin Sinua paeta.

  2. MUNKKI.
     Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.

  3. KIERIVÄ KULMAKIVI.
     Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.

  4. NOIDAN LAULU.
     Elämä on ihana orjantappura... täynnä tuliokaita.

  5. HIIDEN MYLLY.
     Elämä on kaunista tarantellaa... se on tulikuumilla
     neulankärillä tanssimista.

  6. KULLANTEMPPELISSÄ.
     Elämä on tulikuuma kultavuode.

  7. HÄÄPÄIVÄ.
     Elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena.

  8. SYNTYMÄPÄIVILLÄ.
     Elämä on Jumalan kiirastuli.

  9. HORNAN LUOLA.
     Elämä on työtä ja vaivaa.

 10. KUN TYTTÖ TULI LEIVÄN HAUSTA.
     Elämän on katkeraa savua.

 11. KUN SEPPÄ VIRITTI VIULUT PAJASSA.
     Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta.

 12. VÄKI TANSSI, KUN VIULUT OLIVAT VIRITETYT.
     Elämä on tulikuuma kukka.

 13. KUN POMMI PANTIIN PERUSKIVEKSI.
     Elämä on sappikatkeraa viinaa.

 14. SAARNA VIIDESTÄKYMMENESTÄ YHDESTÄ JA PERUSKIVESTÄ.
     Elämä on suuri musta käärme.

 15. TSAARIEN HAUDOILLA.
     Elämä on rakkaatta, joka polttaa ihmisen poroksi.

 16. MUTTA KOTIPORTILTA KÄÄNTYI POLKU.
     Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?...

 17. PÄIVÄLLÄ NIIDENPÄÄSSÄ, ILLALLA VALKEASSA TALOSSA.
     Elämä on purppurapukuinen kolera.

 18. RIITOJA, SYKSYISIÄ HARPUNSÄVELIÄ JA TALVISIA AISTIPUNAKUKKIA.
     Elämä on tulinen synninhiillos.

 19. KAKSI AATELIA.
     Elämä on Jumalan jauhinkivi.

 20. KUN SUORTUVA KATKESI ORJIEN KAHLEISTA.
     Elämä on pettävää sumua... se on ainaista suurta humua.

 21. TYÖN AATELIA OPPIMASSA.
     Elämä on kova koulu.

 22. VIPUSEN VALKELLA KURJUUTTA KUMARTAMASSA.
     Elämä on kovaa kivimäkeä.

 23. ELÄMÄN UUDEN AATTOILLAN UNELMA.
     Elämä on petollinen unelma.

 24. ELÄMÄN VIRVATULIA.
     Elämä on Jumalan antamaa kuritusta.

 25. HISTORIAN LANKOJA JA NYKYISYYTTÄ.
     Elämä on tuskaa ja vaivaa.

 26. KUN MIES KUMARSI JALKAPUUTA.
     Elämä on ainaista turhasta taistelemista, josta
     on haavat ainoana voittona.

 27. MUSTIA KUKKIA JA UKKOSILMOJA.
     Elämä on ainaista päivänpaistetta, joka polttaa
     kuin tulitutkain.

 28. RITVAN LAULU.
     Elämä on kaunis synninkukka, johon on käärme kätkettynä.

 29. SYYSÖISIÄ ELÄMÄNVALOJA.
     Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa huuliltansa
     kiehtovaa Juudaksensuudelmaa.

 30. LAULU, JOKA LAULETTIIN RUNON LOMASSA.
     Elämä on poroksi polttavaa vihaa.

 31. KYMMENEN RUPLAA.
     Elämä on häpeän kultaraha.

 32. HYVÄN JA PAHANTIEDONPUUN JUURELLA.
     Elämä on tuliomenoista hohtava hyvän ja pahan tiedonpuu.

 33. ELÄMÄNKUKKIA.
     Elämä on suuri erehdys.

 34. VARJOA JA KOTI-IKÄVÄÄ.
     Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä...
     Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme.




Haihtuva ajatus avaruudessa.


    Osota minulle, Jumala,
    mihin voisin Sinua paeta!

Jumalan henki liikkuu rannattomassa avaruudessa, ikuinen valo
ainaisessa synkeässä pimeydessä.

Pohjattoman syvyyden varaan luo Hän maailmoita, eikä Hänen
peruskivensä petä. Kun Hän käskee, niin tyhjyys on vankka, kuin
harmaa vuori. Se kestää maailmoiden painon ja Hänen tahtoansa
totellen pitää pohjattomuus vetten paljouden, eikä koskaan vuoda.

Käsittämättömät ja lujat ovat Jumalan peruskivet.

       *       *       *       *       *

Olematonkin Hänen edessänsä vapisee; kaikki Häntä tottelee. Hänen
vihjauksestansa synnyttää tyhjä aineen ja sumupaljoudet alkavat
kieriä maailmoiden synnytystuskissa. Kuut ja tähdet syöksyvät niiden
kierinnöistä tuhansina tulikerinä. Kuin hirmun käsistä päässeinä
suoriutuvat ne radoillensa hurjaan sfeerilentoon.

Ihmeen suuri on Hänen luomistyönsä. Tyhjästä Hän luo aineen. Tuli
synnyttää veden, kun Hän vihjaa, pimeys valon, kun Hän niin säätää,
ja maa nostaa Hänen käskyänsä totellen vuoret povestansa.

       *       *       *       *       *

Halki rannattoman avaruuden karkaavat Hänen kättensä työt teitänsä
etsien. Vinhoina kuin kauhun lyömät pauhaavat ne toistensa lomitse
pimeässä tyhjyydessä. Yhtäällä kirmaavat ne rataansa tulikerinä,
toisaalla kohisevat vetten paljouksina. Eikä yksikään tunne matkansa
määrää, eikä tiedä tarkotustansa ja syntynsä syitä.

Salatut ovat Hänen ihmeensä syyt ja synnyt, tutkimattomat Hänen
aivoituksensa.

       *       *       *       *       *

Tuolla lyövät tähdet yhteen ja syttyvät kuin taula iskun kuumuudesta.
Pian sammuva lieska valaisee ijäistä pimeyttä. Sen ainaisessa
äänettömyydessä kuuluu pauhu. Pimeys vapisee, tyhjyys on tulena.
Hetken kauhu kiertelee sanansaattajana sisarmaailmoissa. Se on ainoa,
haihtuva muisto murskautuneista... Uutena tulipaljoutena alkavat ne
uudelleen raivota vinhaa lentoansa. Vavisten etsivät ne rataansa
avaruuden ihmeiden lomitse.

Suuri ja voimallinen on Hän, jonka edessä tähdet tanssivat
tomuhituina ja auringot säkeninä sinkoavat. Kuolema ja syntyminen
tottelevat Häntä, kuin orja ruoskaa. Joka hetki Hän luo ja murskaa
maailmoita. Hänen voimallansa ei ole rajoja, Hänen viisaudellansa ei
mittaa.

       *       *       *       *       *

Mykkänä tottelee Häntä kaikki: tähdet rientävät ratojansa. Vinhemmin
kuin aatos kiertävät ne toistensa ympäri. Eikä yksikään väsy, ei
yksikään kysy: miksi? Kaikki syöksyy suoraan eteenpäin, eikä mikään
saavuta tienpäätä, ei mikään kysy: mihin? Ei ole tienviittaa, mutta
ei yksikään eksy; ei ole ajan ilmottajaa, mutta ei yksikään myöhästy.
Ei mikään pysähdy, ei mikään häviä, ei mikään joudu hukkaan.

Suuri on Hän, suuri ja rajaton. Kaikki putoaa Hänestä, kaikki putoaa
Häneen. Ijankaikkisuus on Hänen päivänsä aamu ja avaruus on kupla
Hänen kädessänsä.

       *       *       *       *       *

Mutta tomuhituna kulkee maassa mullanlapsi avaruuden ihmeiden
keskellä. Haihtuva ajatus on ihminen Jumalan edessä. Hänen elämänsä
on tuskan tuikahdus, hänen tarunsa vihlova hätähuuto.

Hänen rauhansa on kuluttavaa tulta, hänen onnensa polttavaa syöpää ja
hänen ilonsa on katkeraa savua.

Hän on luoduista kurjin, sillä hän on vapaa: hänen vapautensa saartaa
häntä, kuin terävä tutkain ja piirittää kuin tulikuuma rauta. Hänen
valittavanansa on hauta, tai -- hauta.

Hän on olevista ainoa onneton, sillä hän yksin voi tuskansa tajuta ja
onnettomuuden onnesta erottaa. Povessansa hän kantaa maailmantuskan.
Hän on kärsimyksien ahjo ja kipujen liesi.

Hän on viheliäisistä viheliäisin, sillä hän on suurin. Taistelu käy
siksi hänen hengestänsä. Miekka tunkee alati hänen sydämensä läpi ja
hänen sieluansa raatelee tulinen säilä.

Hehkuva rauta on hän Jumalan pihdeissä, pian palava kuin virvatuli.
Armotta luo hänestä suurta luomustansa Jumala. Avaruus on Hänen
työpajansa, sen ihmeet ja elämä Hänen moukarinsa, turma ja kuolema
Hänen pihtinsä ja kärsimykset Hänen ahjonsa tuli.

Suuret ovat Jumalan työaseet. Haiven tulessa on ihminen Hänen
pitimissänsä.

Ihmispolonen! Astu nöyränä Hänen pihteihinsä takeeksi Hänen
alasimellensa!




Munkki.


    Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.

Munkki istui kammiossansa tutkien hartaasti Pyhää Kirjaa.
Jumalankuvan edessä paloi pienoinen lamppu. Munkki luki raamatusta
kohtaa:

"Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen, joka on pantu:
Jeesuksen Kristuksen."

Pau--uu--uu! kumahti tornissa luostarin kirkon kello rukoukseen
kutsuen. Munkki keskeytti työnsä, laskeusi polvillensa Jumalankuvan
eteen ja rukoili hartaasti:

-- "Taivasten ja maailmoiden ainoa Jumala! Anna minun, halvan
munkkisi, aina olla Sinussa, kuin lampun sydän öljyssä, että minä
itse kokonansa palaisin ihmisten valkeudeksi. Suo öljysi palaa
minussa niin kirkkaasti, että voisin valollasi johtaa luoksesi edes
yhden ainoan täällä pimeässä harhanmaassa eksyksissä harhaelevan
vaeltajan! Suo minulle voimaa rukoilla tätä armoa Sinulta joka
kerran, kun kellosi kutsuu rukoukseen! Ja kun kellosi tornissa
ilmottaa kuoleman tulon, suo minun loppuun palaneena lampun sydämenä
sammua Sinuun!"

Pau--uu--uu! Pau--uu--uu! kumahti taas pitkä kirkonkellon ääni
tornista. Munkki nousi polviltansa, nosti syrjään Pyhän Kirjan ja
alkoi jatkaa kirjoitettavana olevaa teostansa, sanellen ääneensä:

-- "Kuinka voi minun halpa kynäni kuvailla Sinun kunniaasi ja
suuruuttasi, joita julistavat lukemattoman lukemattomat maailmat!
Sinun käskystäsi syntyivät aikojen alussa auringot ja kuut ja tähdet
alku-usvista, ja valo pimeydestä. Sinun käskyäsi totellen maa
synnytti tuskalla vuoret ja nurmi kukkaset."

Luostarin kirkosta kuului mahtavan köörin ihana laulu, tulvaten
kammioon avonaisen akkunan kautta. Tomunlapset tunnustivat Jumalan
suuruutta:

    "Suuri olet Sinä, Jumala.
    Sinun käskyjäsi kaikki tottelee.
    Ja kaikki suuruuttasi tunnustaa."

Munkki jatkoi teostansa:

-- "Sinun käskystäsi asettuivat luodut maailmat säätämillesi
radoille. Sinun käskystäsi lähtivät ne kuin orjat ijankaikkiseen
hurjaan sfeerilentoonsa. Eikä yksikään niistä voi säätämältäsi
radalta poiketa."

Kammioon virtasi taas laulu, kauniina kuin aamurusko, joka valuu
erakon asunnolle:

    "Ei kenkään, ei kenkään voi Sua vastustaa.
    Taivaat ja maat voimaasi tunnustavat.
    Sun edessäsi kaikki vapisee.
    Herra armahda! armahda, armahda!"

Munkki jatkoi:

-- "Sinä kannat ratojansa karkaavat maailmat yli pohjattomien
kuilujen, halki pimeän avaruuden; Sinä hoidat varvulla istuvan
linnunpojan. Sinä tulitat yöksi taivaan laen ja päivin Sinä kasvatat
ja kastelet nurmen kukkaa."

Taas valui laulu kammioon, lohdullisena, kuin armas uni:

    "Suuri on Sinun armosi.
    Sinä korjaat kurjat,
    Sinä hoidat rammat,
    Sinä kuivaat kyyneleet.
    Et hylkää Sinä ketään,
    et ketään.
    Ei kuivu Sinun armosi.
    Herra armahda!
    Herra armahda! armahda!"

Munkki:

-- "Ei kukaan voi luotasi paeta. Jokainen Sinua pakeneva kivi kierii
paetessansakin Sinun luoksesi. Jokainen lankeemuskin on askel Sinun
syliisi. Sillä Sinä et jätä ketään kuolemaan. Sinä yksin pysyt.
Kaikki muu pettää. Sinä olet ihmis-elämän selitys. Sinä olet sen
tarkotus; kaikki muu on virvaa. Sinä olet ainoa oikea johtotähti;
kaikki muu vie harhaan."

Rukoilijoiden huokaukset tulvasivat sisälle lumoavan kauniina
lauluna, tuskallisena kuin palava rukous:

    "Me tunnustamme Sinun voimasi,
    Sinun viisautesi ja armosi.
    Jos sammuisi päivä, valaiset Sinä,
    Jos tähti ei tuikkisi, johdat Sinä.

    Et päästä Sinä harhaan ketään,
    et ketään, et ketään.
    Herra armahda! Herra armahda!"

Ja kymmenien kirkonkellojen soitto yhtyi ihanaan lauluun, jolla
maahan langenneet mullanlapset tunnustivat Jumalan suuruutta ja
rukoilivat Häneltä armoa:

"Herra armahda! Herra armahda meitä synninlapsia!"

       *       *       *       *       *

Miehuutensa kypsyneimmässä ikä-ajassa oleva mies astui silloin
munkki Pietarin kammioon iloisena ja reippaana. Korkea otsa,
kulmikkaat, luisevat kasvot ja tukeva, voimakas leuka antoivat
hänen ulkomuodollensa omituisen, raskaan ja oudon ilmeen. Niissä
oli rumuus jollain henkisellä hämärällä hieman peitetty. Samalla
ne ilmaisivat henkisten voimien ainaista työtä. Käytöksessä oli
jotain vaatimatonta, samalla miettivää, jopa synkkää, iloisuudella
verhottuna. Ulkonaisessakin olemuksessa oli jotain hänelle itsellensä
epäselvää ja ruskeissa silmissä häämötti miettimisen levoton sumu.

Tämä tulija oli suomalainen Harhama. Tuttavallisesti, mutta
kohteliaasti, milteipä jonkunlaisella nöyryydellä tervehti hän munkki
Pietaria. Tämä keskeytti työnsä ja vastasi tervehdykseen lempeällä
äänellä:

-- "Terve tuloa, veli Harhama! Kuinka voit"?

-- "Kiitos, isä Pietari!" vastasi tulija. -- "Tulin itse ilmottamaan
Teille kihlauksestani Magdan kanssa."

-- "Olen siitä jo kuullut Anna Pavlownalta. Jumala siunatkoon
kihlaustasi!"

-- "Kiitos, isä! Siunauksenne on minulle kultaa kalliimpi. Sen
saatuani on minulla nyt kaikki, mitä voin toivoa. Omaisuuteni
muodostaa Magdan tuoman perinnön kanssa tulevaisuuden turvan. Kohta
on minulla vaimo, joka minua rakastaa, perhe, joka antaa elämälle
tarkotuksen ja sisällön, jota juuri olen etsinyt ja kaivannut.
Minä olen nyt, monien harha-askelien jälkeen, löytänyt sen, jota
varten maksaa vaivan elää", puhui Harhama reippaasti. Munkki Pietari
kuunteli häntä rauhallisena ja kysyi, kun Harhama oli lopettanut:

-- "Eikö sinulla ole vielä mitään muuta, kuin omaisuus ja perhe?"

Se oli elämänjuonen langanpää... Kohtalonrihma alkoi purkautua
kerältä...

-- "Mitä kaipaisin minä enää muuta?" -- vastasi Harhama huolettomasti
naurahtaen.

-- "Silloin ei sinulla ole vielä mitään -- elämälläsi ei ole vielä
mitään tarkotusta", -- lausui munkki Pietari lempeästi, mutta
vakuuttavasti.

-- "Kuinka niin?" -- kysyi Harhama oudostuen tätä odottamatonta
sanomaa...

-- "Siksi", -- vastasi Pietari entistä jyrkemmin, -- "että
kulta-arkussasi on multaa. Se houkuttelee kotiisi varkaita ja vääriä
ystäviä. Tai on se juoksevaa erämaan hietaa. Tänään voi nousta tuuli,
joka vie sen pois ja silloin seisot sinä yksin erämaassa. Jos kulta
oli elämäsi tarkotus, niin eikö elämäsi menisi hiedan mukana? Etkö
olisi silloin ahava, joka ajelee meren tietämättömillä selillä?"

Harhama katsahti hämmästyneenä munkki Pietariin, jota hän rakasti
ja kunnioitti milt'ei Jumalalle tulevalla kunnioituksella. Hän oli
huomannut, että munkki puolestansa rakasti häntä kaikista hänen
vioistansa ja jumalankieltämyksistänsä huolimatta. Lisäksi oli
Pietari hänen isänmaansa lämmin ystävä. Se tieto sitoi Harhamaa
häneen katkeamattomilla siteillä. Ei uskontojen erilaisuuskaan
ollut sitä sidettä heikentänyt. Harhama ihaili olemuksensa
kaikilla voimilla munkki Pietarin jaloutta, hänen lempeyttänsä ja
puhtauttansa. Monesti oli hänen hienoissa kasvojenpiirteissään
vilahtanut Harhamalle Jeesuksen jumalalliset kasvon-ilmeet, äänessä
Jeesuksen lempeän äänen väre. Mutta nyt oli hänen äänessänsä jotain
vakavaa, kivikovaa; hänen katseessansa oli jotain surullista,
voimakasta, läpitunkevaa. Harhama säpsähti hiukan sitä kaikkea, kuin
puukon terää. Hän kysyi taas hämillänsä:

-- "Minä en ymmärrä... miten tuuli veisi hiedan, joka on _minun_
käsissäni?"

-- "Mutta _myrskyn_ ja sinun kätesi ohjat eivät ole sinun käsissäsi",
-- keskeytti munkki Pietari entistä vakavammalla äänellä. -- "Myrsky
nousee _Jumalan_ käskystä. Se painaa kohotetun käsivartesi alas ja
vie kullan tomuna luotasi."

Harhama oli aina leikkinyt kohtalonsa kanssa. Asema ja ura olivat
hänelle vesikelloja. Hän nautti, kun oli soittanut ne hajalle.
Kohtalollansa hän ajeli, kuin valkoisilla hevosilla, meren vaahdolla,
mistään välittämättä, ohjat valtoimina. Onnettomuuden sattuessa nousi
hänessä aina uhman musta pilvi. Silloin oli hänellä tienviittana
aukea ulappa, ohjaksina: "antaa mennä!" Synnynnäisen ulkonaisen
tyyneyden alla leimahti hänessä taas uhkapelaajan välinpitämättömyys.
Kuullessaan munkki Pietarin ennustelevan nousi hänen henkensä
kohtalon ratsuille. Se ajeli taas vaahtona vyöryvällä merenselällä,
valkeat hevoset hurjina, vaahto varana, edessä sumu, takana vinkuva
rajutuuli. Tyynenä, mutta päättävästi vastasi hän:

-- "Mitä sitten, jos tuuli vie hiekan, kun jää se meren selkä! Jäähän
minulle vaimo elämän tarkotukseksi. Minä vien hänet korpeen ja teen
majan kuusen juurelle. Kuusen latvassa kukkuu huoleton käki. Kohta
kukkii peruna majan akkunan alla... kaskesta nousee leipä ja kaivolta
lehmisavu."

-- "Mutta oletko varma, että vaimo lähtee mukanasi korpeen, jos
se päivä tulisi, jona onni ei paista?" -- kysyi munkki Pietari
rauhallisesti.

Harhama vaikeni. Kysymys oli sattunut häneen kuin putoava kivi.
Hänessä helähti ennen kuulumaton kieli. Taru nousi tulevaisuuden
raosta. Hän alkoi lappaa sen rihmoja... ensin leikillä, sitten
tosissa... Munkki Pietaria hän oli katsellut kaksilla silmillä: oli
pukenut hänet taika-uskon sumuihin. Sen sumun takaa oli hän taas
katsellut hänessä Jumalan himmeää ilmestystä. Hän oli Harhamalle
Jumala noidan vaipassa -- noita Jumalan haahmossa...

Siksi koski hänen kysymyksensä. Salamana välähti hänelle kuva siitä
tulevaisuuden illasta, jolloin onnen päivä ehkä sammuisi. Se kuva oli
kaamea: Tuuli on vienyt hiedan. Erämaan tiet on se peittänyt... On
yö... ei tuikahda tähti... Mutta kuutamo kisailee ulapalla... Siellä
vyöryy vaahto valkeana... ja kohtalon vallattomat hevoset odottavat...

Mutta hän ei ole enää yksin... Hänellä on vaimo... Se näkee unta
tyttöaikansa kukista... pehmeistä vuoteista, soitosta, laulusta... Se
muistaa isän kotia... Siellä on elämä häntä hemmotellut, kuin äiti
lasta... Se on häntä lellitellyt, kuin päivänpaiste kissanpoikaa.
Häntä ei miellytä kuutamon kisakenttä, missä on vesi varana, myrsky
lauluna, yökylmä unena...

Jo hirnuvat kohtalon hevoset... Elämä levittelee ulapoitansa...
kuutamo kiehtoo sieltä... mutta hänellä on vaimo taakkana...

Harhaman sielussa värähti _jokin_. Hän mietti: Minun vallassani
on kaataa kaski, rakentaa maja. Mutta minä en voine määrätä onko
vaimo tyytyvä perunankukkiin, kaskensavuun ja käenkukuntaan. Sitä
miettiessä alkoi levottomuuden aave kummitella hänen sielussansa.
Mistä se tuli ja miksi, sitä ei hän täysin tajunnut. Kun Harhaman
vastaus viipyi, jatkoi munkki Pietari:

-- "Ja vielä lisäksi: Kun sinä poltat kaskea, onko varma että vaimo
vartioi kotilieden puhtautta, että illan tultua rauha ja siunaus
odottaisivat siellä väsyksissä palaavaa kasken polttajaa? Oletko
varma että vaimo ei ole musta käärme, jonka kotiisi kuletat?"

Harhama vaikeni edelleen... "Todellakin" -- mietti hän -- "jos
tapaisin kodin häväistynä, vaimon petturina"... Se ajatuskin jo
loihti mustasukkaisia peikkoja hänen sielunsa iltahämäriin... Munkki
jatkoi:

-- "Vaimokin on ihminen, himonperhonen. Sinä tulena, jonka ympärillä
hän kieppuu, _voi_ kyllä olla Jumala, ja silloin hän seuraa sinua
tuulen noustessa sataman rauhaan ja onneen kuusen juurelle. Mutta
hänen himonsa kiehtovana perhostulena saattaa olla myös _liha_. Jos
siis olet vaimon korottanut elämäsi tarkotukseksi, olet perustanut
elämäsi sumun varaan, majasi olet rakentanut lihasta lihaan
ajelehtivalle ihmishimolle. Himo saa sinusta kyllänsä: Se polttaa
lopulta siipensä sinussa... etsii toista... Vaimo heittää sinut
silloin, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Jumala yksin on
ikuinen satama myrskyssä, tuki iljanteella."

Munkki Pietarin sanoissa oli tuomion jylinää. Levottomuuden kummitus
irvisteli entistä rohkeammin Harhaman sielussa. Eikä hän jaksanut
sitä alas painaa. Hän nojasi kyynäspäänsä pöytään, ja varjosti
silmänsä käsillänsä. Mietteiden rihmat juoksivat nopeina, keräytyen
pieniksi keriksi. Viimein kysyi hän jyrkästi:

-- "Ketä varten minun on sitten elettävä, joll'ei vaimoani varten?"

-- "Jumalaa varten vaimossasi, lähimäisessäsi ja kaikessa", --
vastasi munkki Pietari. Hän rakasti Harhamaa. Jumalan silmin oli
hän nähnyt sen savun läpi, joka peitti Harhaman sielua. Hän oli
vilahdukselta nähnyt sen savun takaa ne rauhaset, joista vuoti
Harhaman epäilyksen visva. Oitis oli hän käsittänyt, että Jumalan
kieltämys oli ainoastansa valevaippa, jolla Harhama salasi maailmalta
sielunsa alativuotavan henkisen pahantaudin: _epäilyn_...

Säälin hento oras oli aina silloin noussut munkki Pietarin sielussa.
Hän ei raskinut sanallakaan koskea ystävänsä sielun kipeisiin
rauhasiin. Mutta hän oli rukoillut. Hän odotti, että Jumala antaa
elämän terävän puikon puhkaista ne rauhaset. Mutta nyt, kun hän
kirjoitti teostansa, oli Jumalan suuruus temmannut hänet, kuin virta
vesikuplan. Hän tunsi saaneensa käskyn todistaa sitä suuruutta
Harhamalle.

Mietteiden säikeet keriytyivät Harhaman sielussa yhä nopeammin. Joku
levottomuuden himmeä hämähäkki kutoi niistä sotkuista verkkoa. Hän
ajatteli jotain niin hajanaista, ettei itsekään sitä tajunnut. Mieli
täynnä ajatuksien repaleita kysyi hän taas:

-- "Isä Pietari! Eikö vaimon ja miehen rakkaus mielestänne ole sitten
kylliksi? Eikö se kestä kaikkia koetuksia? Eikö se jaksa kaataa
korpea kaskeksi, vartioida kotiliettä? Eikö se riitä muuttamaan majaa
linnaksi, erämaata yrttitarhaksi?"

-- "Vaimon ja miehen rakkaus semmoisenansa on eläimen rakkautta",
-- vastasi munkki Pietari, jatkaen: "Rakastavathan eläimetkin sillä
rakkaudella aikanansa toisiaan. Se rakkaus riittää _eläimelle_
vaan ei _ihmiselle_. Se on _porton_, vaan ei _vaimon_ rakkautta.
Ainoastaan se rakkaus on oikea, joka vuotaa rakkauden ainoasta
alkulähteestä. Se polttaa miehessä huonon; se puhdistaa naisen
vaimoksi. Kaikki muu on virvatulta ja öistä himoa, joka ei siedä
päivän valoa, eikä kestä myrskyssä ja kiusauksissa. Se riittää
porttolassa, vaan ei _kodissa_."

Munkki Pietarin äänessä oli jotain yli-inhimillistä ja jyrkkää.
Harhama ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin
tuomitsevasti, eikä niin vakuuttavasti. Levottomuuden kummitus
hiiviskeli hänen sielunsa salaisissa sopissa. Ajatukset keriytyivät
ja purkautuivat. Katseensa harhaili kammion seinällä kuin varjo.
Hän tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Ajatuksiensa rihmoihin
sotkeutuneena, ikäänkuin itseksensä, kysyi hän taas:

-- "Isä Pietari! Jos miehen ja naisen _rakkaus_ ei riitä, onhan
jälellä vielä ihmisen _siveellinen voima_. Eikö mielestänne se riitä
silloin, kun täytyisi lähteä korpeen, tai pitää koetuksien keskellä
kotiliesi puhtaana?"

-- "Mitä tarkotat ihmisen omalla siveellisyydellä? Jokaisen
vapauttako saada oman mielensä mukaan määritellä siveellisyyden
vaatimukset?" -- kysyi munkki Pietari.

-- "Ei! Vaan sitä siveellisyyttä, mikä ilmenee yhteiskunnan laissa ja
sen mielipiteessä. Ihmisen yleistä tietämystä siveellisyydestä", --
vastasi Harhama, tuntien samalla jonkunlaista epävarmuutta asiansa
oikeudesta. Munkki Pietarin vakuuttava ääni ja varmuus olivat
alkaneet lannistaa hänessä sitä voimaa, jolla hän piti yllä ja
puolusti oman itsensäkin edessä inhimillisen siveellisyyden aatteita,
jotka hän tahtoi saada vallitseviksi olemuksessaan.

-- "Eikö sekään mielestänne riitä?" -- kysyi hän hitaasti munkki
Pietarilta.

Munkki huokasi raskaasti ja lausui surullisena:

-- "Katso ympärillesi! Mitä on ihmissiveellisyys? Eläimetkin
suojelevat pienokaisiansa, mutta miten moni ihminen hylkää lapsensa
tienviereen! Kuinka usein koirat nuolevat isäntiensä vammoja, silloin
kun nämä nälkäisinä ja haavoitettuina makaavat lähimäistensä tai
puolisonsa oven edessä! Kun sen näet, vastaa, riittääkö yhteiskunnan
siveys ihmis-elämän perustukseksi."

Yhä miettivämmäksi kävi Harhama, entistä epäselvemmäksi hänen
tajuntansa. Hänen katseensa kiintyi liikkumattomana Jumalan kuvaan.
Kasvoille levisi katkera ilme. Hän jatkoi kyselyään:

-- "Eikö sitten mielestänne omaisuus, vaimon rakkaus, hyve ja
inhimillinen siveellisyys merkitse elämässä mitään?" -- Munkki
Pietari vastasi Jumalan palvelijan vakuutuksella ja varmuudella:

-- "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois
omaisuutesi. Ennen kun häävieraat lähtevät häistäsi, voidaan vaimosi
ottaa pois. Jumala koskettaa sinua sauvallansa huomenna ja rikkauden
viehätys varisee sinusta, kuin pöly. Kulta muuttuu tuliseksi
raudaksi, joka polttaa sormiasi, niin pian kuin Jumala on lyönyt
sinussa arvottomaksi tuhaksi sen, jota himotessasi kultaa kokoot.
Kotilietesi puhtauden vartija voi muuttua sen häpäisijäksi, sillä
kaikki pahe on ihmisessä mahdollinen. Kaikki, mikä ei ole Jumalasta,
pettää sinut, vie sinut harhateille. Kaikki muut elämän tarkotusperät
ovat hautausmaan öisiä virvavalkeita" -- Ja osottaen Raamattua,
lisäsi hän: "Mutta tässä arkussa on aarre, jota ei tuuli eikä varas
vie. Jos ijankaikkisuus loppuisi ja avaruuden pohjat pettäisivät,
pysyy Jumala. Hän on ihmiselämän ainoa oikea tarkotus."

Pienestä pojasta asti oli Harhama miettinyt Jumalan olemassaoloa. Sen
tulen oli hänessä virittänyt isänsä jumalankieltämys. Hämähäkkinä
oli hän kutonut sen kysymyksen verkkoa. Itse oli hän kietoutunut
sen verkon rihmoihin. Sisälliset taistelut olivat alkaneet. Hänen
sielunsa muuttui tuskien ainaiseksi temmellyspaikaksi.

Aika oli kulunut... Tuskat yltyivät... Turhaan pyrki hän pois
verkostansa... Se kietoi häntä entistä lujemmin... sen verkon paulat
tavottelivat äärettömyyden rantoja... Ja hän itse _paloi_ siinä
verkossa... Hänessä oli virinnyt epäilyn kuluttava tuli...

Mutta ääneti oli hän kiemurrellut tuskiensa pitimissä... vaiennut,
kuin hämähäkki... Ulkomuotoansakin hän vartioi, kuin kavaltajaa.
Tuskansa hän peitti teeskennellyllä iloisuudella... epäilynsä
Jumalan kieltämyksellä. Katseensa oli ainoa, jonka herraksi hän ei
voinut koskaan kohota... Hän tiesi sen... Suuret, ruskeat silmänsä
olivat hänen ainaiset ilmiantajansa... Niissä kuvastui se sielun
hämähäkki... harhaileva, epäselvä, kärsivä. Hän luuli niiden ilmi
antamana seisovansa alati maailman pilkkanaurun edessä... kuuli ivan
kellojen soivan... Kerran oli hän ne lukenut kipeiksi -- kostaaksensa
niille...

Pienestä pojasta oli hän niin kulkenut, povessa mietinnän tulihiili.
Kuoleman pelko oli hänen sielunsa syöpänä... Se oli ajattelun
tulivirike, epäilyn kipinä. Sen parantajaksi mietiskeli hän jo
silloin sitä uutta Jumalaa. Se vanha oli osottaunut voimattomaksi...
Päiväkaudet voi hän seisoa akkunan ääressä avaruuteen tuijottaen...
Silmissä leikki se ainainen valetuli: suuri Jumala. Sen ympärillä
lenteli kuoleman mustasiipi perhonen...

Viisitoista vuotta oli hän sitten salassa suunnitellut teosta,
jossa hän kumouksen henkenä aikoi astua Jumalaa vastaan olemuksensa
kaikilla voimilla. Yökaudet oli hän miettinyt sen juonta. Hän oli
punonut uudenaikaisen mytologian, jossa hän kohotti ihmishyveen
Jumalaksi... Kuoleman viikatemies seisoi alati hänen edessänsä...
Se kannusti työtä, se puhalsi tulta hiileen... Hän kiemurteli pelon
kynsissä... kiirehti valmistamaan Jumalaansa, pelastajaa kuolon
luisista käsistä. Ruumiinkoi lenteli hänen silmissänsä... se laski
munansa häneen... söi häntä, kuin tuli pärettä... Hän joudutti
työtänsä... loi Jumalaansa, väännellen tuskan tulessa...

Mutta ei ainoakaan tiennyt hänen taistelujansa... Joskus näytti työ
jo valmiilta... Hän oli jo sadasti tarttunut kynään alottaaksensa
teoksensa julkaisun... Mutta silloin upposi hän aina epäilyn
pohjattomaan suohon... Jumalasta puuttui jotakin... välistä kaikki...
Hän lykkäsi aikomuksensa tuonnemmaksi, täydensi teoksensa juonta...
selvensi sitä ja kaunisteli salaisuudessa...

Päre paloi... siitä karisi karsta... vaan uusi Jumala ei syntynyt...

Viimein oli hänestä kehittynyt ehdoton epäilijä, lopulta unennäkijä,
unien ja ennustuksien uskoja. Päivän mietteet jatkuivat yöllä
unissa, sotkuisena vyyhtinä. Hän näki unessa jumaloita, perkeleitä,
salaisia henkimaailman taisteluita, ihanuuksia ja hirmuja. Unistansa
ennusteli hän taas elämäänsä. Hän vyyhtesi niistä kohtalonsa langat,
sovitteli ne elämänsä tapauksiin. Ja itse hän häpeili sitä kaikkea
maailman edessä. Hän salasi kaiken tuskansa ja taistelunsa ihmisiltä.
Salaisuus painoi häntä myllynkivenä... julkisuuden ajatuskin taas jo
soitti hänen korvissansa pilkan kelloja. Hänestä tuli aluksi ihmisten
kammooja, ihmisvauhko, lopulta niiden sairaloinen halveksija. Kaikki
olivat hänestä raakimuksia, jokapäiväisiä, henkisiä syöpäläisiä:
elukoita ihmishaahmossa. Viimein oli hänestä kehittynyt olento, jonka
luonteella ei ollut reunaviivoja. Hän oli äärimäisyyksien yhtymä,
ristiriitojen luomus, jalo ja alhainen samalla. Hän oli epäselvä,
tutkimaton, umpimielinen. Itsellensäkin hän oli himmeää sumua.

Välistä oli hän tuskissansa hylännyt kaikki, heittäytynyt elämän
virtaan, sen mutakylpyihin, hakemaan unohdusta. Viimeiset ajat
olivat olleet semmoinen rauhan hakuaika. Hän oli kylpenyt elämän
pohjasakassa, sen ryöppyävässä mudassa... oli kyllästynyt siihen,
etsi uutta... Hänen teoksensa loimet olivat alkaneet taas juosta
keriltänsä... Oli vilkahtanut kodin tuli... Sen rauha tuulahti hänen
sieluunsa. Siinä rauhassa päätti hän kirjoittaa teoksensa. Kuumeisena
joudutti hän sen tuloa... Kaikki oli jo valmista... Koti odotti
morsiamen vaimoksi tuloa... Teoksen sadat sivut olivat valmiina
muistissa... Niiden ihanat runovirrat muodostelivat helmipatoja...
Sen aatteet tulvivat tokeita vastaan kirkkaina, selvinä... Jokainen
säe hohti jalokivenä... Jokainen ajatus oli ihana sävel... Se oli
viisitoistavuotisen salaisen työn tulos.

Munkki Pietarin puheet puhalsivat hänessä taas ilmituleen hänen
elämänsä ainoan kytevän hiilen: mietinnän, epäilyn tulipitimissä.
Hetkessä kohosi hän henkimaailman sumuihin. Epäily, usko ja
taika-usko nostivat hänet siivillensä. Munkki Pietari haihtui joskus
salaman-nopeaksi näköhäiriöksi: noidaksi, joka imi viisauttansa
Jumaluuden rinnoista. Hän vavahteli. Munkin sanat salamoivat
ennustuksina. Pahan enne nosti niistä rumaa päätänsä. Levottomana,
synkkänä käveli hän edestakaisin kammiossa ja kysyi lopuksi:

-- "Mutta, isä Pietari, eikö ihmiskunnan historia todista, että
ihminen on voinut ja että sen _täytyy_ ottaa omasta povestansa
elämisen voima ja viisaus? Ovathan pakanakansat ilman Jumalaa luoneet
suurta..."

-- "Ne eivät ole ilman Jumalaa luoneet mitään", -- keskeytti munkki
Pietari jyrkästi. -- "Kaikki kulkee Jumalan kädessä. Hänen käskyänsä
tottelee _koko elämä_. Purot etsivät Hänen käskystänsä tiensä mereen
ja vedet löytävät uransa maan suonissa. Ihmiselämän loimet ja kuteet
juoksevat Hänen keriltänsä, ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat
ainoastaan aseita Hänen kädessään, aseita, joilla Hän takoo ihmistä.
Kaiken ihmiselämän pohjavirtana käy tänäkin päivänä Herran henki,
joka kulettaa ihmisen oikeaan suuntaan, tahtoi hän tai ei... Se
pohjavirta kulettaa ihmistä _Häneen."_

-- "Siis vanha taru uusissa oloissa", -- yritti Harhama katkaista,
mutta munkki keskeytti hänet, lausuen:

-- "Ei taru, vaan elävän Jumalan voima. Hänen kätensä kierittelee
maailmoita ja hallitsee ihmiselämän kulkua ijankaikkisesti. Jumalan
hengen ilmestys ei ole menneisyyden tarua, vaan kaikkien aikojen
elämän johtoa ja voimaa."

Harhama istuutui synkkänä tuolille ja vaipui ajatuksiinsa. Hän paloi
jo hiilenä. Katkerana, hajanaisena, virkkoi hän puoleksi itseksensä:

-- _"Mitä on silloin ihmiselämä ja ihmisvapaus!"_

Se oli hänen ainainen epätoivoinen kysymyksensä, hänen olemuksensa
sammumaton tulikipinä.

-- _"Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä"_, -- vastasi munkki
Pietari niin varmalla äänenpainolla, niin vakuuttavasti, kuin olisi
hän tahtonut niillä sanoilla musertaa Harhaman, kuten kivilohkareella.

Harhama vaikeni. Hänen sielunsa leimusi epäilyksen tulena, jonka
katkera savu nousi hänen kurkkuunsa. Munkki Pietari ryhtyi jatkamaan
teostansa, sanellen:

-- "Sinä, Jumala, olet perustus, joka kestää maailmoiden painon.
Kaikki, jonka perustuksena et ole Sinä, on rakennettu pohjattoman
meren aavalla vyöryävälle aallonharjalle. Jokainen muu perustus on
yön usvaa."

Kuullessaan munkki Pietarin näin kuvailevan sitä pohjattomuutta,
jolla hän muka seisoi, sai Harhama taas kaiken tarmonsa, kuten se,
joka äkkiä huomaa olevansa kuiluun syöksemäisillänsä. Hän tarttui
valkoisten hevostensa ohjaksiin. Silmänräpäyksessä jännitti hän
viimeisetkin voimansa, kuin pelastaaksensa henkensä.

-- "Isä Pietari!" -- lausui hän keskeyttäen. -- "Minä sittenkin uskon
inhimillisen siveellisyyden ja rakkauden voimaan. Minä uskon, että ne
riittävät korpeen lähtiessä ja silloin, kun kiusaus istuu kotilieden
reunalla. Minä uskon, että kaski voidaan ja _täytyy_ voida kaataa
ihmiskäsivarsilla. Niillä on maja rakennettava kuusen juurelle ja
onni kannettava majaan."

-- "Veli Harhama! Älköön Jumala antako uskosi häpeään joutua ja
elämäsi harhaan!" -- vastasi munkki Pietari surullisena. Syntyi
pitempi, painostava äänettömyys. Harhama ei tietänyt mitä sanoa.
Viimein huokasi hän raskaasti, nousi ylös ja kumarsi jäähyväisiksi.
Munkki Pietari nousi, laski kätensä Harhaman olalle ja lausui
lempeällä, surullisella äänellä:

-- "Veli Harhama! Astu nöyränä Jumalan pihteihin, sillä niistä et
pääse, vaikka menisit helvettiin, niin ne pihdit ovat jo siellä ja
nostavat sinut Hänen alasimellensa. Jos yrität niistä päästä, nostat
hartioillesi kärsimyksien myllynkiven, joka musertaa sinut tomuna
Hänen jalkoihinsa."

Harhaman voimakas leuka vavahti liikutuksesta. Hän itse tunsi,
kuinka munkki Pietari painoi hänet taas siihen epäilys-suohon,
josta päästäksensä hän oli taistellut epätoivon taistelua, kärsinyt
helvetin tuskia. Tuli virisi sielun taulaan. Turhaan salaili
hän sitä. Vesi herahti hänen silmäänsä eikä hän tietänyt miksi.
Silmät olivat hänet taas pettäneet... Munkki heltyi... Hän siunasi
ystäväänsä ristinmerkillä, lausuen:

-- "Ohjatkoon Jumala sinut luoksensa silloin, kun se vielä voi
tapahtua tarvitsematta sinulle juottaa kärsimyksien ylitsevuotavaa
kalkkia! Jumala olkoon onnenasi!"

-- "Kiitos, isä", -- lausui Harhama, puristi munkin kättä ja lisäsi
lähtiessänsä: "Jumala onnena... niin Jumala. _Minä lähden avaimet
onnen omalla vyöllä._"

Kammioon tulvasi taas munkkien ihana laulu:

    "Suuri ja loppumaton olet Sinä, Jumala,
    Sinun ruoskanasi on kuolema,
    Sinun tutkaimenasi onnettomuus.
    Kärsimys on Sinun pihtisi,
    äärettömyys on Sinun kahleesi.
    Ei kukaan niistä pääse pois;
    ei kenkään Sua kiertää voi.
    Herra armahda, Herra armahda!
    Herra armahda meitä!"

       *       *       *       *       *

Kun Harhama oli lähtenyt hulmahti Perkele laulun sävelistä munkki
Pietarin eteen uskon kiusauksena ja lausui ilkkuen:

-- "Nyt olen minä varma hänestä, sillä hän on _tyytyväinen
maailmaan_... Hän ei _tarvitse_ nyt Jehovaa... silloin pysyy hän
minussa... Hän on luja, kuin vuoren juuret..."

Munkki nosti katseensa kirjasta, huomasi Perkeleen ja vastasi Herran
palvelijan voimalla:

-- "Sinussa, Saatana, ei voi kukaan pysyä, sillä sinä olet
aallonharja, jota Herran voima ajelee meren aavalla selällä."

Perkele jatkoi ivallisesti:

-- "Sinä et tunne Herrasi voiman heikkoa kohtaa: Hän ei voi tyhjäksi
tehdä sitä, mikä kerran on Hänen vastakohtansa... Hän ei voi hallita
sitä, mikä on Hänestä pois päässyt. Hän ei voi minua painaa mereen
olemattomaksi. Missä ovat Herrasi ja ihminen, siellä olen myös
minä... Missä Herrasi tuuli käy, siellä nousen minä vesiaaltona,
tai ihmisten intohimojen kuohuna..." Ja mitä kovemmin Herrasi
voima tuulena pauhaa, sitä korkeammalle kohoan minä Hänen voimansa
vastakohtana... _Jos_, sanon _jos_, palvelijani Harhama lankeaisi
minusta, asetun minä uudestaan ja yhä uudestaan hänen allensa.
Minä nostan hänet korkealle, näytän hänelle maailman rikkauden...
kunnian... hekkuman. Minä asetan hänet maailman temppelin harjalle...
sytytän hänessä himon... kunnianhimon ja synnin Jehovaa vastaan...

-- "Vaivasi on turhaa savua", -- keskeytti munkki Pietari. --
"_Syntikin on ase Jumalan kädessä_. Jumala näyttää ihmiselle
synnin kauheuden ja vapisten kääntyy ihminen siitä. Jumala koskee
sauvallansa häneen ja himo hänessä muuttuu inhoksi. Sinua itseäsi
ajaa Herran voima ja sinäkin kuletat siis aallonharjana Hänen
eksyneitä lapsiansa kotirantaan, omaan kotiinsa."

-- "Ei tee mitään. Muista, että rannan ja kodin välillä on portti...
ja muuta en tarvitse... Palvelijani vartoo valmiina portilla ja
käännyttää 'kotiinsa' aikovan takaisin korpeen", -- lausui Perkele
ivallisesti. Munkki Pietari laski kätensä Raamatun päälle ja lausui:

-- "Poistu, Saatana! Sinun palvelijasikin ovat Herran kädessä
ainoastaan vierinkiviä, jotka Hän heittää pois kääntyneen
kintereille, ajamaan hänet harhateiltänsä takaisin kotinsa portille."

-- "Jossa hän taas tapaa minut", -- lisäsi Perkele ivaten.

Kammioon tulvasi taas munkkien laulu:

    "Sun tahtoasi kaikki palvelee.
    Sun edessäsi tähdet himmenevät
    ja päivä kelmenee.
    Johda meitä ja valaise!
    Herra, armahda!
    Herra, armahda meitä!"

Pau--uu--uu! -- kumahti taas luostarin kirkonkello ja Perkele hävisi
sen sävelien mukana.




Kierivä kulmakivi.


    Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.

Syvällä juoksevat elämän pohjavirrat. Salassa kulkevat
niiden virtojen uomat. Ei ole avaruudessa keskipistettä, ei
ijankaikkisuudessa menneisyyden ja nykyisyyden rajaa.

Avarassa, upeassa temppelin muotoisessa luolassa, joka oli tulta
täynnä, seisoi Perkele alttaripaikalla vihaisen näköisenä, elävä
käärme kädessä. Lukemattomien palvelijain loistava joukko polvistui
hänen edessänsä, suitsuavassa tulessa. Alttarin taustalla kulkivat
varjokuvina ihmisten lankeemukset, langenneiden kärsimykset ja
kohtalot. Ihanana avautui Paratiisi. Vaimo oli siellä puhdas, mies
jalo, peto lempeä. Ihmiselämä oli ihana unelma... onni helotti
helmenä, päivä kulki kuin kaunis laulu, täynnä rauhaa ja sopua, ja
luonto oli kuin korea kukka elämän alkulähteen korvalla. Kuolo oli
ventovieras, suru tuntematon.

Vaan äkkiä katkesi unelma, laulu loppui ja helmi himmeni. Kukka
kuihtui lahteen korvalla. Kuolon viima kulki maita... Elämän
pohjavirtojen mudista nousi käärme ja antoi Eevalle omenan... Hän
söi... Myrsky kohotti silloin siipensä, aalto mustan harjansa ja peto
karkasi vihaisena saaliinsa kimppuun. Perkele, joka oli katsellut
kuvan kulkua, hymyili tyytyväisenä ja hänen palvelijansa alkoivat
ylistää hänen viisauttansa ja voimaansa laululla, jonka sävel
valtavana pauhuna aaltoili tuliroihusta:

    "Sinun viisautesi on suurempi avaruutta.
    Sinun voimallasi ei ole vertaa.
    Sinun paulanasi on kavaluus.
    Se on suurempi äärettömyyttä.
    Sinä murskaat Jehovan työt.
    Sinä olet kaiken olevan hauta,
    kaiken ansa ja paula.
    Ei kukaan sua kiertää voi."

Ei kukaan, ei kukaan, ei kukaan! -- kertasi salaperäinen kaiku
tuliluolan etäisistä holveista.

Perkele kuunteli ylistyslaulua vakavana ja puhui palvelijoillensa
mietteissänsä:

-- "Mutta yhtä minä en voi, eikä Jehovakaan: _me emme voi hävittää
toisiamme ja toistemme henkeä_. Siksi käy sota siitä, kumman henki
saa maailman vallotetuksi. Se on ikuinen taistelu..."

-- "Jossa sinä voitat... Noin! Nyt söi mieskin!" -- keskeytti Piru,
vanhin palvelijoiden joukosta, osottaen taustalla kulkevaa kuvaa.

Perkele katsahti taaksensa kuvaan. Langennut ihmispari seisoi
hämmästyneenä kuin avuttomat lapset hyvän- ja pahantiedon puun
juurella. Vihainen myrsky ulvoi, aallot vyöryivät kohisten ja pedot
kiljuivat juopuneina veren hajusta. Perkeleen palvelijoiden joukosta
nousi silloin riemuhuuto, voimakas, kuin meren kohina rajusäällä.

Mutta äkkiä laski kuvassa myrsky siipensä alas, aallot painoivat
harjansa mereen ja pedot vapisivat pelosta, lyyhistyen piiloihinsa.
Elämän lähteestä nousi Jumalan henki ja kutsui langenneita.

-- "Korvennus!" -- huudahti Perkele kiivaasti, polkien jalkaa ja
osottaen sähisevällä käärmeellä syntiinlankeemuksen kuvaa. -- "Siinä
ilmenevät jo Jehovan juonet ja _vääristely_... Nyt lymyävät ne jo
viikunalehtien alle. Katsokaa! Se viettelijä on kätkenyt omenaan,
jota ihminen söi, sen uskon, että _paha_ on väärä ja _hyvä_ oikea."

-- "Se vanha vääryyden hämähäkki! Mutta omaan verkkoonsa on Hän
sortuva. Hän on sinun kädessäsi sokeus!" -- huudahtivat palvelijat
tulen seasta kauhistuen Jehovan ilkeyttä. Perkele jatkoi puhettansa,
kiivaasti edestakaisin kävellen ja katsellen kuvauksen kulkua:

-- "Siinä nyt näette! Mies ryömii jo lehtien alta Jehovan
eteen... Kas sitä!... Ja piilottautuu vielä eukon hameen suojaani
Hah-hah-hah!" -- nauroi hän lopuksi, tehden kuvaavan liikkeen.

-- "Hah-hah-hah-haa!" -- nauroivat palvelijat Perkeleen mukana.

-- "Siitä asti" -- jatkoi Perkele, -- "on miehen linnana ollut
_hame."_

-- "Ja vakuuttavat, että muka Jehova olisi heidän linnansa", --
ivaili Hiisi.

Tuliluolan taustalla kuvautui paratiisista lähtö. Musta oli miehen
mieli. Naisen elämä oli okainen orjantappura. Etäältä häämötti
erämaa, jossa ohdake kukki ja kuolema terotti viikatettansa. Perkele
osotti lähteviä palvelijoillensa, puhuen halveksuvasti:

-- "Siinä nyt näette! Mies tanssii jo eukkoinensa Jehovan
pillin mukaan, lähtee Hänen _ajamanansa_ pois Paratiisista muka
_syyllisenä_... Se vanha kettu on syöttänyt ihmiselle sen uskon, että
Hänestä luopuminen olisi _lankeemus._"

-- "Hänen vääryytensä rihmat juoksevat Hänen siteinänsä kaikkialla...
Mutta päivänsappi on Hän sinun edessäsi... Hän on sammuva sinun
kirkkaudestasi. Hänen rihmansa ovat häviävät", -- kohisi enkelikuoro.

-- "Ja", -- jatkoi Perkele kiivaasti, -- "siksi _katuu_, nyt mies.
Niin kavaliin rihmoihin on Jehova kietonut ihmisen, että se uskoo
hyvän _oikeaksi_ ja siitä _luopumisen_ lankeemukseksi... Ihminen
katuu _kääntymistänsä_", -- lopetti hän raivoissansa.

-- "Mutta sinä olet elementin alku, sinä olet salaman synty, sinä
poltat poroksi Jehovan kavaluuden. Sinä, kirkkaus ja tuli, paljastat
Jehovan petoksen ja kirkastat pahan oikeuden", -- vannoi vanha Lempo
tulihumusta, elävä käärme vyötäisille kierrettynä.

-- "Niin. Koko meidän suurena tehtävänämme on Jehovan petoksen
paljastaminen. Meidän _täytyy_ saada harhaan johdetut käsittämään,
että paha on _oikeaa_ ja hyvä _väärää_. Meidän _täytyy_ se voida,
sanon minä", -- raivosi Perkele vihaa säkenöiden.

-- "Sinä teet sen, sinä voit sen. Jehova on sinun edessäsi meren
valkeaa vaahtoa. Sinä säret sen vaahdon... Sinä olet meri. Sinä olet
vaahdon syntymä kohtu ja hauta", -- todisti ihana enkelilaulu.

Alttarin taustalla kulki kuvaelma ensimäisen ihmisen kärsimyksistä
ja taisteluista erämaassa missä orjantappura kasvoi, ohdake rehotti
ja peto vaani petoa. Päivät kulkivat mustina... Miehen elämä oli
isän huolta, naisen päivät äidin tuskia... Kuoleman terävä viikate
kosketteli miehen kaulaa. Vaimon povessa paloi siksi polttava
tuli: tuli luoda elämän jatko, kun oli entisen hukannut. Huoli,
ettei sammuisi elämä, polttaa häntä himona. Se polttaa kuin tuli
taulaa. Sen poltosta antaa hän rintansa lapselle, alistaa kohtunsa
äidinkivuille.

Raskas on langenneitten elämä.

Perkele osotti näkyä palvelijoillensa ja kiehui tulena:

-- "Meidän _täytyy_ pelastaa ihminen sen kiusaajan kynsistä... sen
rääkkääjän. Jollette sitä tee, niin minä jauhan teidät myllynpölyksi."

Palvelijat lankesivat polvillensa ja rukoilivat laulaen:

    "Sun vihasi ja kiukkusi
    kalliimpi aarre meille on,
    kuin armo Jehovan.
    Älä sysää meitä luotasi!
    Älä hylkää meitä!
    Suuri olet sinä, Perkele,
    suuri ja voimallinen."

Taustalla avautui Kainin ja Aabelin välinen tapaus. Lempeänä ja
rauhallisena, kuin lapsen rukous, nousi Aabelin uhrisavu taivaan
kuperaa sinilakea kohti. Synkkänä seisoi Kain, mieli katkerana, kuin
savu, joka nousi hänen uhrinsa tuoreista vihanneksista... Kain muisti
ainutta sisarta... kodin kukkaa... Uhri oli hänestä pahan enne...

Jo nosti Kain aseensa... Mutta valoviima kävi avaruuden läpi...
Iskuun nostettu käsi laskeusi alas.

-- "Äts!" -- kiljasi Perkele kiukustuneena.

-- "Jehovan juonia", -- huudahtivat palvelijat.

Taas oli rauha avaruudessa. Päivän kultakehrä kulki rataansa, keto
koreili kukissa, puut hohtivat linnuista. Taivas satoi siunausta...
maa loi povestansa rikkauksia ilmoille. Veljespari seisoi luonnon
suuren rauhan, työn ja rikkauksien keskellä.

Taivas helotti, luonto kukki... Jo puhkesi luonnon kaunein kukka...
alkoi soida sen ihanin laulu -- nainen: Sisar saapui kedolle, povi
puhtaana, kohtu kypsänä... Huuli ei tiennyt huulen makua, neito
miestä... Kukkanen oli vielä nuppuna... sisar tuli tyttönä.

Luonto oli kaunis, kevät puhkesi kesäksi... Kukka kuherteli, suuteli,
siitti... Emi huokui hempeä... hede jakoi lempensä antimia... Nyt oli
_sisaren_ ensi aika. Tyttö kukki _vaimon_ rajalla... Sisar vaihtoi
tunteitansa... siskon tunteita vaimon tunteeseen... Hän vaihtoi
veljeä mieheen, sen suuteloita _miehen_ suudelmaan.

Mutta hän oli ainoa sisar... Veljiä oli kaksi... Toinen oli jäävä
veljeksi, toinen tuleva mieheksi...

Hän valitsi lempeämmän... Toinen oli jäävä ijäksi ilman... Uhri oli
oikein ennustanut.

Jo sull sisar morsiamena... veli iloitsi sulhon onnesta... Käsi
puristi jo kättä... silmä puheli silmän kanssa... Kain oli synkempi
yösydäntä... Ainut sisar oli menossa... Edessä oli erämaa... Ei ollut
kukkaa hänen miehuudellensa... ei sen perhostulta.

Kului hetki... Jo odotti povi povea... huuli tapaili huulta... Kukka
helotti onnensa terältä... Kain seisoi mustissa sukissa... Menossa
oli miehuus, miehen _kaikki_... Kain nousi sen puolesta... Hän nousi,
kuin peto pentuansa pelastamaan...

Kain karkasi veljensä päälle ja tappoi hänet... Musta käärme oli
naisena matanut veljesrakkauden pesään... Riemastuneena osotti
Perkele palvelijoillensa tapausta ja lausui, niiden ihastushuudon
lakattua, ylpeänä:

-- "Se oli _minun_ iskuni. Se oli miehen isku vasten Jehovan
kasvoja... Minun henkeni, paha, elää. Sitä ei Jehova voi hävittää...
Noin! Nyt huhuilee jo Jehova Kainia, mutta... Niin! Hän ei ryömi
viikunalehtien alle. Katsokaa... Se mies ei kadu, eikä uudestaan
lankea Jehovan viettelykseen... Hän _lähtee pois Jehovan luotakin_...
Hän käsittää jo, että Jehovasta luopuminen ei ole lankeemus vaan
_parannus_... Kain on pelastettu... Mutta _vaimo_ oli taas minun
kätenäni... Ja vaimo on Jehovan työtä."

Palvelijat lankesivat taas polvillensa ja lauloivat Perkeleen
ylistystä.

    "Suuri on sinun armosi:
    Sinä pelastat langenneet.
    Sinä katkot Jehovan paulat.
    Et hylkää sinä ketään.
    Et väsy sinä koskaan."

Perkele jatkoi puheluaan tyytyväisenä:

-- "Adamin luopumus ei ollut mikään itsetietoinen luopuminen
Jehovasta ja Hänen hengestänsä, väärästä. Se oli ainoastaan
_erehtyminen_ siitä. Semmoiset lankeavat Jehovan viettelyksiin
uudelleen heti ensi houkutuksesta. Mutta Kain _ei ole palannut
Jehovan luo_... Hän lähti _itsetietoisena_. Ja juuri semmoisilla
on jotakin arvoa. Adaminlaiset veltot loikareet eivät vaikuta
minun ja Jehovan välisiin voimasuhteisiin mitään. Siihen tarvitaan
_itsetietoista_ Jehovasta luopumista. Ymmärrättekö?"

-- "Sinun asiasi on meille selvä", -- vastasi Horna, ja palvelijain
lauma veisasi taas:

    "Pimeiden sumujenkin halki
    sinun asiasi, sinun tahtosi
    kirkkaana tulena vaikenevat.
    Sun suuret tarkotuksesi
    se meille kirkastaa."

Ylistyslaulu kulki aamuruskon nopeilla siivillä, palasi kaukaisuuden
seinistä kaikuna ja täytti tuliluolan. Perkele käveli edestakaisin
tyytyväisenä. Leikitellen heilautteli hän kiemurtelevaa käärmettä.
Kun laulu loppui, järkeili Perkele taas:

-- "Yksi niistä itsetietoisista on _Harhama_. Pienestä lapsesta on
hän kärynnyt epäilyn tulessa. Kun hän kerran riuhtaisee itsensä irti
Jehovan pauloista, riuhtaisee hän samalla paulankin poikki. Hän
luopuu Hänestä _tietoisena_ ja _ainiaaksi_... Mutta Jehova virittelee
hänen tiellensä satimia... Siksi vartioikaa Harhamaa lakkaamatta,
väsymättä..."

-- "Jos yö väsyisi päivän kintereillä, kun se karkaa idästä länteen,
me emme väsyisi", -- vannoi enkelikuoro.

-- "Heikkouteni on siinä, että minä en voi omaa kättäni satuttaa
ihmiseen. Siksi: Jehova on lyötävä hänessä Jehovan omilla töillä...
Siksipä: missä on Harhama, siellä olkoon _nainen_ omenana; missä
nainen, siellä Aabel! Ja missä Harhama tapaa Aabelin, siellä olkoon
ase valmiina!" -- neuvoi Perkele viisailla eleillä.

-- "Sinun tahtosi on meidän elämämme. _Harhama on lähtevä Jehovan
kasvojen edestä_" -- vannoivat palvelijat.

-- "Se ei riitä", -- lausui Perkele, ja lopetti jyrkästi sanojansa
painostaen: -- "Ei riitä, että hän lähtee pois Jehovan luota.
Hänestä täytyy tulla enemmän kuin Kain: _Hänen täytyy nousta Jehovaa
vastaan_."

Tulenlieska sävähti punaisemmaksi, avaruus vavahti. Perkeleen
lukematon palvelijajoukko katsoi hämmästyneenä herraansa.

Jehovaa vastaan! Jehovaa vastaan! Ihminen Jehovaa vastaan? --
kierteli kysyvä kaiku, kertoen Perkeleen ajatuksen äärimäistä
rohkeutta. Mutta Perkele jatkoi kavalana:

-- "Ette ymmärrä. Harhama on sommitellut viisi toista vuotta teosta,
jossa hän astuu julkisesti Jehovaa vastaan. Mutta hän epäilee vielä.
Hän ei ole vielä varma, että Jehova on vääryys. Hänet on saatava
siihen varmuuteen. Hänen _täytyy_ kirjoittaa se teoksensa. Sillä
panee hän Jehovan luota lähtiessänsä portin takanansa umpilukkoon...
Paluu on silloin mahdoton. Sillä teoksella lyömme me myös muita
laumoittain. Hänelle ei ole vaan annettava _aikaa_ ja _aihetta_
ajatella Jehovan luo palaamista. Kaksi asiaa pitäkää aina hänen
edessänsä: yksi, johon hän kiinnittää sydämensä, ja toinen, 'johon
Jehova lempeämmin katsoo'."

-- "Sinun tahtosi on meissä tuli, joka ei sammu. Käskysi ovat korkein
ilomme ja ainoa lepomme", -- humisi laulu rajumyrskynä. Perkele
mietti hetken. Otsa rypistyi harmista. Tuli ja palvelijat vapisivat
silloin. Perkele puhui, kiukkua suitsuten:

-- "Jehovan asia kulkee järjestyksessä. Hänen puolellansa on
_maailmanjärjestys_. Siinä on Hänen voimansa salaisuus. Meidän täytyy
kaikki saavuttaa järkyttämällä se oleva järjestys. Siksi täytyy
meidän vaania jokaista tilaisuutta nyrjäyttääksemme sen järjestyksen.
Älkää siis väsykö!"

-- "Sinun palvelijasi eivät väsy. Työsi ei pysähdy. Edessäsi on
Jehova pakkasen viima, tai tuulen ahava", -- pauhasi enkelien vastaus.

Uudet näyt ilmaantuivat taustalle: Tuomituiden joukot kulkivat
tulisissa kahleissa. Synkkinä kävivät he tulista kuilua kohti... Tie
oli tuli-okaista... Taivaalla hohti punainen pilvi... Tulihituset
laskivat pilvestä, kuin punainen lumisade... Kahleet polttivat käsiä,
tulihituset ihoa... Portot vaikeroivat... Heidän sieluistansa tippui
lika tulena... Varkaat kiemurtelivat, kuin käärme tulessa, kasvoilla
kauhun ilme.

Kamala on kadotettujen kulku, tuskallinen niiden taival.

Taaempana kulkevat huusivat kostoa edellä astuville, esimerkin
antajille. Se huuto tunkihe kuin tulinen miekka etumaisten läpi...
Hätähuuto nousi silloin onnettomista, kuin savu miekan polttamasta
lihasta.

-- "Armoa, armoa, armoa!" -- sekaantui vihlovana valituksena jälestä
tulevien huutoon: "kostoa, kostoa, kostoa!"

Perkele katseli epätoivoisten kulkua voitonhymy huulilla,
ihastuneiden palvelijoiden veisatessa riemulaulua. Sen laattua puhui
hän, kavala ilme kasvoilla:

-- "Nykyään on syntynyt uusi, _joukkoihminen_. Kokonaiset laumat
ajattelevat samoja ajatuksia, kuin lampaat. Ne hyppäävät kellokkaan
jälestä minun valtakuntaani aivan sen vanhan keritsijän sylistä, kun
vaan napsaamme sen kellokkaan. Saiturin keritsimet saavat silloin
tyhjinä raksutella. Hah, hah, haa!"

-- "Hah-hah-haa! Jehova on sinun edessäsi, kuin savu tulen suhteen!"
-- yhtyivät enkelit Perkeleen riettaaseen nauruun. Perkele jatkoi:

-- "Ihmiset eivät ole enää vapaita yksilöitä. Ne kulkevat ja
ajattelevat laumoittain yhteiskunnallisten liikkeiden ja puolueiden
valjaissa. Meidän täytyy vaan temmata niiden liikkeiden ohjakset
Jehovan kädestä, ja: lauma on meidän. Nyt ei enää tarvitse nostaa
kaldealaisia jokaista Jobia erikseen lyömään, vaan: Noin!" -- Perkele
löi käärmeellä ilmaa kuvaavasti. -- "Isku vaan... tehdas tai pankki
on nurin ja tuhannet leivättä... Ymmärrättekö?"

Palvelijat vaikenivat. Jokainen oli ymmällä. Perkele veti suunsa
ivanauruun ja selitteli:

-- "Ne tuhannet huomaavat silloin, että heidän Jehovansa ei olekaan
katsonut leppyisästi heihin vaan toisiin... Koko joukko lähtee
silloin semmoisen herran luota Kainina... Se helpottaa meidän
työtämme. Voidaan niin _laumoittain_ lyödä Kaineja... Tarvitaan vaan
valita parhaat niiksi, jotka ensimäisinä karkaavat veljensä päälle...
Osottavat, että hyvä onkin Jehovan koukkuja... minun henkeni
_oikeaa_..."

-- "Sinä suitsuat viisautta. Edessäsi on Jehova vasaman putoama.
Hän on haihtuva, kuin hymy hirtettävän huulilta", -- riemuitsivat
enkelilaumat. Perkeleen ääni pauhasi taas tulen humusta:

-- "Joukkoihminen on helppo ja suuri saalis. Kun yksi kieltää
Jehovan, kieltävät Hänet kaikki. Yhteiskunnalliset liikkeet ovat
oiva ase sitä ihmistä pelastaessa Jehovalta. Meidän täytyy vallata
ne liikkeet. Niillä napsaamme me joukottain Jehovan laumoja: kaikki
yhdellä ja yhden kaikilla... jokaisen erikseen ja kaikki yhtä aikaa.
Rimpuilkoot ihmiset pinnalla mitä hyvänsä ja naurakoot minulle;
kaikkien heidän kuohumisensa pohjavirtana on _minun_ voimani."

Perkele ojensi viime sanoja lausuessaan kätensä uhmaavasti.
Enkelijoukko alkoi laululla tunnustaa hänen voimaansa:

    "Sinä olet kaiken johto,
    kaiken herra ja perustus,
    merten kuohun pohjavirta,
    ohjas kaiken ihmiselon.
    Armahda meitä, armahda!"

-- "Jehova myös vaanii sitä joukkoihmistä", -- ivaili Perkele, -- "ja
siksi on suuri taistelu tulossa."

-- "Jossa sinä tietysti voitat. Jehova on edessäsi sumua", -- tarttui
puheesen rampa Kehno, joka kulki käärmesauvan varassa. Perkele
oikaisi itsensä korskeaksi ja lisäsi:

-- "Minun _täytyy_ voittaa. Minun täytyy pelastaa maailma. Osa
ihmisiä juoksee vielä Jehovan villityksissä, mutta suurin osa
niistä pettää Häntä. Hänen pappinsakin ylistävät suullaan Jehovan
taivasta... sydämellään jyväsäkkiä..."

-- "Ja vaihtavat taivaan mannan hameen herkkuihin", -- lisäsi Piru.
Koko kuoro nauroi taas. Kamala nauru kiehui vaahtona tuomituiden
valituksien ja tulen huminan seassa. Perkeleen katse vetäytyi
kavalaksi ja hän puhui otsaansa rypistellen:

-- "Jos en voi kädelläni heitä lyödä, niin lyön heidät itsellänsä ja
toisen toisellansa: miehen vaimolla, vaimon miehellä. Ihmiset kahtia:
vaimo Eevaksi, mies Aadamiksi, yksi Kainiksi, toinen Aabeliksi.
Toinen puoli Jobiksi, toinen kaldealaisiksi! Lisäksi: kaikille
yhteisiksi kultainen omena ja liha! Kaikki ne ovat Jehovan käsien
töitä..." -- lopetti Perkele merkitsevästi. Palvelijat huusivat
ihastuksesta.

-- "Hän on punonut paulan itsellensä... ymmärrättekö?" -- virkkoi
Perkele häijyin elein.

-- "Sinun viisauttasi ei voi kukaan väärin ymmärtää. Se valkenee kuin
päivä. Se on maailman peruskivi", -- todistivat palvelijat.

Vaan tietänsä kulkevat haudan takaiset vaeltajat: Murhaajat astuvat
kulkueessa... Heidän luunsa ovat tulikuumana rautana, heidän
verensä on tulisakoa... Äitejä seuraa mukana... He ovat murhanneet
lapsensa... Imemätön maito on ehtynyt heidän rintoihinsa. Se on
muuttunut raudansulaksi... Tulisina tippoina tihkuu se nisistä. Se
polttaa, vaan nisä ei kulu, eikä rinta pala... Lasten kuolinhuuto
kuuluu sisälmyksistä... Niiden henget nakertelevat niissä ilkeinä
hiirinä... Avaruus on pauhuna... pilvestä sataa salamoita... Tie
hehkuu tutkaimista.

Ilkamoiden seurasi Perkele epätoivoisten kulkua. Sumulta näytti
palvelijoista Jumalan viisaus... Mutta Perkele itse puheli
ajatuksissansa:

-- "Viisitoista vuotta on Harhama suunnitellut teosta, jossa hän
astuu Jehovaa _vastaan_ lopullisesti. Mutta hän hoippuu vielä...
Korvennus!" -- raivosi Perkele tätä hoippumista muistaessaan
ja löi käärmeellä tulilieskaa kiukuissansa, lisäten: -- "Hänen
epäilyksellensä ei tule loppua!"

-- "Mutta jos hän epäilee, on hän jo sinun tielläsi. Epäilyksestä ei
ole kieltämykseen, kuin askel", -- huomautti Piru.

-- "Niin, askel... Mutta siitä on _minunkin_ kieltämykseeni
ainoastaan askel. Keskeltä on molemmille puolin yhtä pitkä matka...
Harhama on ehdoton epäilijä. Hänen teoksensa voisi tuoda laumoja
minulle, ja nyt hän ei viitenätoista vuotena ole päässyt vielä
alkuun..." -- raivosi Perkele, käveli kiivaasti edestakaisin hetken
ja jatkoi sitten:

-- "Mutta olkoon!... Käryä on hän kädessäni. Minun rihmoistani hän
_ei_ pääse. Minä itse vartioin häntä... Epäilköön! Se karkaisee vaan
hänet sitä lujemmaksi minulle..." -- ja nostaen sormensa, jatkoi
hän ilkeästi: -- "Jehovan sitoumukset eivät enää tahdo kelvata.
Yhteiskunnalliset liikkeet kääntyvät jo minun puolelleni, sillä minä
_maksan käteisellä_... Harhama on johdettava niihin liikkeisiin.
Silloin loppuu hänestä oma itsensä ja hän kulkee joukkoihmisen
osana... Minun keriltäni hänen askeleensa ovat juoksevat... Lopuksi
vielä hänelle: kielletty hedelmä... _sisar_... Aabel... johon
Jehova lempeämmin katsoo... Ivatkoot minua Harhamat... naurakoot
omenalleni... He ottavat _minulta_ eukon kädestä vielä karvaan
omenan..."

-- "Joka on ihana nähdä ja makea syödä", -- ivaili Horna.

-- "Se sulo on Jehovan työtä... Ukko on punonut kaulaansa kauniin
paulan", -- lisäsi rietas Kehno. Perkele riemastui. Hän kerskui
ylpeänä, kuin palava rovio:

-- "Rimpuilkoot ihmiset... ivatkoot! He rimpuilevat _turhaan_, kuin
pedot paulassa: minun paulassani... Ihmiselämä on..."

-- _"Ihmiselämä on sinun pirunpaulassasi rimpuilemista"_--
keskeyttivät enkelit. Perkele kohisi voiton ilona:

-- "Maailmanlain mukaan häviää kerran kaikki oleva, uudet
maailmat alkavat muodostua ja alkaa uusi maailmankausi. Kumpi
meistä silloin on jäänyt voitolle, hänen henkensä tulee uusia
maailmoita hallitsemaan. Silloin alkaa teille levon aika, sillä
maailmanjärjestys on silloin minun kädessäni. Minun täytyy voittaa
muutoinkin, kuin vuoroni oikeudella. Minun täytyy voittaa _asiani_
oikeudella. Silloin on loppu Jehovan vallasta ja hänen enkelinsä ovat
teidän palvelijoitanne. Kestäkää siksi!"

Enkelilaumat ylistivät taas tulen seasta herraansa:

    "Suuret ovat sinun palkintosi.
    Niitä odotellen
    me sua palvelemme
    halk' ijankaikkisuuden.
    Jos maailmatkin
    radoillaan väsyisivät,
    me emme väsy.
    Sinun voimasi meit' aina virkistää."

Yhä vaelsivat varjoina langenneiden hirveät haamut. Seurasi
uskottomien miesten ja vaimojen joukko. Punainen pilvi kohisi.
Rankkana valui siitä tulisade... Vaimot vaelsivat käärmeillä
rikoskumppaleihinsa sidottuina... Molempien hengitys on haureuden
ilkeätä höyryä. Se tunkee rikostoveriin, kuin käärmeen kylmä
ruumis... Vaimot parkuvat. Miehet kiroavat vaimoja.

-- "Eevan hame on taas tulessa", -- riemuitsi Perkele, osottaen
kiroavia miehiä sihisevällä käärmeellä. Palvelijat nauravat. Tuomitut
vaikeroivat.

Tuomituiden joukot lähestyvät kuilua... Lieska roihuaa sen
syvyydestä. Pohja vyöryy tulimerenä... Onnettomat ratkeavat
hätähuutoon... Ruumiit kiemurtelevat tuskasta, kasvoilla on kauhun
kamala ele.

Vielä ponnistavat he voimiansa... Ei pelastusta... Synti painaa heitä
kuiluun, kuin vuoksi... Kuilun pohja vyöryy tulivaahtona... Käärmeet
puristavat rautavanteina, kuristaen luita rusaksi. Suuret joukot
syöksyvät alas yhtä aikaa... Nousee ilkkuva ilohuuto... Perkele
hymyilee. Palvelijat laulavat hänen ylistystänsä:

    "Suuri olet sinä, Perkele.
    Sinä säret Jehovan vallan,
    lyöt Hänet kuin meren vaahdon.
    Sinä korjaat ihmislapset.
    Sinun helvetissäsi,
    sinun porttiesi takana
    on turvassa ihmishenki."

-- "Ei vielä turvassa", -- lausui Perkele hitaasti, käveli
ajatuksissaan alttarilla ja lausui vihaisena:

-- "Kaikkeudessa ei ole mitään paikkaa, missä ei Hän olisi. Siellä",
-- hän osotti helvettiä -- "alkaa vasta lopullinen taistelu. Siellä
vasta puhdistetaan henki tulessa. Se viettelijä jo _astui alas
helvettiin..._"

-- "Se röyhkeä!"--huudahtivat palvelijat ja tuijottivat hämmästyneinä
Perkeleeseen, joka vihaa puskuen käveli jonkun ajan kiivastuneena,
ojensi sitte käärmeen suoraksi, tehden sillä uhkaavan liikkeen ja
lopetti puheensa:

-- "Mutta hänen valtansa _täytyy_ loppua. Minä olen uuden olevaisen
_kulmakivi!_ Minä tiedän, missä kohti Jehovan kantapää on paljas...
Ja mihin Hän polkee, siellä odottaa jo minun pääni. Sitä Hän ei voi
kiertää..."

Enkelit ryhtyivät veisaamaan soiton säestyksellä ihanaa laulua
Perkeleen voiman ylistykseksi:

    "Ei kenkään voi sua kiertää.
    Ei mikään ilman sua olla voi.
    Sä murskaat Jehovan vallan.
    Sä olet kaiken olemus,
    kaiken herra ja Jumala.
    Sinä kierit kaikkialla
    _kierivänä kulmakivenä_.
    Armahda sinä meitä!
    Armahda, armahda, armahda!"

Laulu sekaantui tuomituiden hirmuhuutoon. Niiden yhteisessä pauhussa
alkoi tulitemppeli vinhasti kirmata halki pimeän avaruuden.




Noidan laulu.


    Elämä on ihana orjantappura...
    täynnä tuli-okaita...

On talvi-ilta.

Lähestyvän sydäntalven ensi pakkanen koettelee voimiansa, kiipeillen
vallatonna talojen seinille ja paukkuen rakennuksien nurkissa.
Katujen risteyksissä loimottaa nuotiotulia. Punainen kuunkehä kohoaa
taivaanrannan alta ja alkaa kiivetä taivaan laelle. Sekin näyttää
viluiselta, se on suuri ja punainen, kuin pakkasen purema. Näyttää,
kuin tahtoisi sekin viluissaan puistahtaen sanoa:

Huh!

Kamarissansa istui mustasilmäinen morsian ikävissänsä ja soitteli
pitkän iltansa kuluksi vanhaa Noidan laulua. Viereisessä,
valaisemattomassa huoneessa, johon valoa pääsi ainoastaan
mustasilmäisen morsiamen huoneesta, avonaisesta ovesta, keinui
nelitoistavuotias mustakutrinen tyttönen välikatosta riippuvassa
nuorakeinussa ja lauloi Noidan laulun sanoja itseksensä, haaveillen,
morsiamen soiton säestyksellä:

    "Mun mustasilmäinen tyttö kulta,
    kun vielä häissäsi viulu soi,
    sä itse itket jo katkerasti
    ja kalmanliinoiksi puhtahiksi
    häävuotees valkeat liinat jää."

Soiton ja laulun alkaessa oli Harhama tullut eteiseen. Hän
säpsähti kuullessansa laulun. Tänään oli häntä kohdannut
taloudellinen onnettomuus, joka oli vienyt lähes kolmannen osan
hänen omaisuudestansa. Hän oli sen johdosta kiihtynyt, ja muisti
nyt yht'äkkiä munkki Pietarin äskeiset sanat: "Ennen kun päivä on
puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois kultasi. Ennen kun
häävieraat lähtevät, voidaan vaimosi ottaa sinulta pois". Munkki
Pietarin luona tapahtuneen kohtauksen jälkeen hän läikehti kuin
laine, herkkänä kaikelle.

Hän tuli levottomaksi, tajuamatta täydellisesti miksi. Soitto jatkui
ja tyttö lauloi edelleen:

    "Soi viulunkielet, ja neidot norjat,
    kuin noidat, tanssivat valkeissaan.
    Ne neidot laulavat noidan laulun
    ja häihin loihtivat noidan haamun,
    mi sulhon noituvi sulta pois."

Harhama viipyi yhä eteisessä. Hän kuunteli laulua vakavana ja mietti
taas Pietarin sanoja. Ja silloin muisti hän myös himmeästi erään
vanhan ennustuksen, samantapaisen kuin Noidan laulu. Se ennustus
juohtui hänen mieleensä nopeasti, odottamatta, kuin salaman isku,
ja yhä miettivämmäksi kävi hän. Hänen sielussansa heräsi hiljainen,
taikauskoinen pelko ennustuksien toteutumisesta. Viimein koputti hän
ovelle.

-- "Ah!" -- helähti iloinen huudahdus, ja ennen kun soiton sävel oli
ehtinyt lakata soimasta, juoksi mustasilmäinen soittaja Harhamaa
vastaan.

-- "Tervetuloa!" -- huudahti hän edelleen, ojentaen huoletonna
kätensä Harhamalle. Palkkiokseen sai hän valkean ruusuparin.

-- "Kiitos!" -- lausui hän ne saatuaan, sievästi päätänsä
nyökäyttäen. Ja kiinnittäessään toisen ruusuista Harhaman rintaan,
jatkoi hän:

-- "Tulemastasi nimittäin kiitos. Ruusuista riittää tämä":

Hän suuteli ruusua veitikkamaisesti.

Magda -- se oli mustasilmäisen morsiamen nimi -- oli varakkaan
isän ainoa tytär. Suvun kantaisä oli Ranskasta paennut hugenotti.
Vieraissa maissa kulkiessansa oli suku säilyttänyt kansallisuutensa,
ja perheessä vallitsivat edelleenkin vanhat, ankarat, puhtaat tavat.
Äiti oli kuollut jo Magdan nuorena ollessa.

Nyt oli Magda Harhaman kihlattu, oli odottanut häntä ikävöiden,
soitellen iltansa kuluksi. Nyt oli hän tullut. Magda sitoi ruusua
hänen rintaansa. Ruusu tuoksui, tytön poski punotti.

He astuivat huoneeseen. Magda heittäysi huoletonna pehmeään
ylellisyyssohvaan ja vajosi hoikkia vyötäisiänsä myöten sen
pohjattomaan pehmeyteen. Harhama katsahti hänen mustiin silmiinsä.
Niissä oli jotain surullista. Silloin muisti hän taas äskeisen Noidan
laulun ja munkki Pietarin sanat. Hänessä heräsi yhä voimallisempana
taikausko henkimaailman salaisuuksiin ja hänen levottomuutensa yltyi,
kuin liekkiin puhallettu valkea kuivassa taulassa. Mustakutrinen
tyttö hyräili taas Noidan laulua ja Harhama uskoi sen sanojen
ennustavan onnettomuuden tuloa.

Vihdoin Magda katkaisi äänettömyyden, huudahtaen:

-- "Tiedätkö millä sanoilla minun pitäisi sinut aina ottaa vastaan?"

-- "No?" -- kysyi Harhama.

-- "Sanalla: 'Vihdoinkin!'... Mutta..."

-- "Mutta sinä säästät sen sanan oikealle paikallensa", keskeytti
Harhama.

Magda katsahti Harhamaan kysyvästi.

-- "Poisläksiäisiksi", -- lopetti Harhama.

-- "Hyy-i!" lausui Magda pahoilla mielin, kuin lapsi. Harhama pyysi
anteeksi, suudellen hänen valkeaa kättänsä. Magda tuli taas hyville
mielin ja jatkoi keskeytettyä lausettansa:

-- "Mutta pelkään sillä häiritseväni sinua. Olet niin vakava
ja työteliäs... Elämässä on paras tyytyä vähään, silloin ovat
pettymykset pienemmät... Paras olisi, jos voisi ottaa kaikki
itsestään", -- lopetti hän surullisena, hiljaa huoaten. Ja hetken
päästä lisäsi hän katkerasti naurahtaen, leikillä:

-- "Eikö totta: _Elämä on ihana orjantappura... täynnä tuli-okaita?_"

-- "Niin... ehkä... Orjantappura... Kuinka niin?" -- vastasi Harhama
hajanaisena, hämillänsä.

-- "Noo, niin...! Sekin, mikä siinä on kaunista, polttaa, kuin tuli,
josta ei tiedä, milloin se sammuu... Mitä sitten se paha ja ruma..."
-- vastasi Magda ajatuksissansa.

Se oli virikettä Harhaman levottomuudelle. Magda oli hänessä näpännyt
soimaan sen ainaisen sävelen, jolle hänen sielunsa oli viulunkielenä
alati vireessä, katkeamaan asti, kysymyksen: mitä on elämä,
kysymyksen, jolle munkki Pietari oli viisi päivää sitten virittänyt
hänen sielunsa langat liiankin tiukkaan vireeseen.

Se mykkä sävel soi nyt Harhamassa. Magdan surullisessa äänessä
värähti hänestä jotain outoa. Huoneeseen laskeusi lyijynraskas
äänettömyys, ikäänkuin olisi äkkiä ilmestynyt tutun vainajan
avonainen ruumisarkku keskellä lattiaa. Harhama nousi ja käveli
levottomana pari kertaa edestakaisin. Magda heittäytyi huoletonna,
miettivänä sohvan selkämää vasten ja näytti nyt kokonaan uponneen
siihen.

-- "Oli vähän ikävä tänä iltana", -- keskeytti Magda äänettömyyden.
-- "On kuin olisi jotain tulossa."

Taas säpsähti Harhama. Hän näki Magdansa noissa toistuvan enteen
jostain tulevasta onnettomuudesta, joka koputti ovelle rumana ja
ilkeänä, kuin kuoleman niittomies. Hän mietti ja sovitteli Noidan
lauluun vanhaa ennustusta, jonka hän oli miltei kokonaan unohtanut,
vaan joka nyt tuikahti hänessä, kuin iltatähti, tai valo lapsuuden
kodin akkunasta. Eräs pohjalainen noita oli hänelle ennustanut muun
muassa:

-- "Sinun häävuoteesi lakanat jäävät puhtaiksi, kuin ruumiin
käärinliinat, ja mustatukkainen, arpirintainen nainen tuottaa sinulle
onnettomuutta. Pakene häntä silloin, kuin kuusi kirveettä kaatuu,
sillä luoma hänen rinnassansa on pirunpurema."

Kaikki muut tämän noidan ennustukset olivat toteutuneet, paitsi tämä
ja eräs toinen, jonka Harhama joskus sovitti teostansa tarkottamaan
ja joka kuului:

"Sinä kirjoitat kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät
ympäri maailman ja palaavat takaisin seppeleet nokassa."

Tämä ennustus oli tapahtunut juuri seuraavana päivänä sen jälkeen,
kun hänessä oli herännyt ajatus kirjoittaa teos Jumalaa vastaan. Nyt
huomasi hän ensi kerran, että ennustus sopi Magdaankin ja Noidan
lauluun. Miksi pitikin Magdalla olla musta tukka ja mustat silmät!

Äänettömyys jatkuu, levottomuus yltyy... Talon huonetonttu, vanha,
lempeä hämärä hiiviskeli nurkissa ja huonekalujen varjoissa
salaperäisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: Ei sitä tietä... ei sitä
tietä... jos toteutuukin. Tyttönen hyräili edelleenkin Noidan
laulua, keinuen kutrit hajalla pimeässä huoneessa, nuorakeinussa.
Taas katkaisi Magda tukahduttavan hiljaisuuden puhuen ikäänkuin
ajatuksistansa havahtuen:

-- "Mitä minun pitikään sanoa?... Ah, niin!... Odotin sinua, että
kirjoittaisit kanssani osotteita hääkutsumuskirjeisiin... Tahdoin
kirjoittaa ne sinun kanssasi."

Pöydällä oli paksu pino erikielisiä painettuja kutsukortteja. Magda
ja Harhama alkoivat työnsä.

Mutta työhön päästyä rauhottui mieli, ikävä haihtui ja ennustukset
unhottuivat. Huoneessa syntyi uusi, näkymätön elämä: Aika kului ja
iloiset valot karkeloivat varjojen kanssa työn tahdissa. Huonetonttu,
lempeä hämärä, hymyili, ripsehti nurkissa ja kuiskaili: Ne laittavat
häitä.

Häitä, häitä! -- kuherteli häkkiin sulettu lintupari.

Ilta kuluu, yö joutuu. Kello lyö yhdeksän... kymmenen...
yksitoista... Tyttö heltyy, poski hehkuu... Vanha hämärä hymyilee,
kuin isoäiti leikkiville lapsille... Kello lähestyy kahtatoista...
Morsian uneksuu ikuisesta onnesta ja rakkaudesta. Hän uneksuu
ainaisesta juhlapäivästä, jonka aatto-ilta on nyt. Huomenna valkenee
jo juhlapäivä. Pirtti on puhdas, arkipäivän huolet ovat pois
lakaistut. Ulkona on kevät kukissaan, sisällä sunnuntain rauha...
Hän sytyttää valkean kotilieteen, hän pitää sitä valkeaa vireillä
ja vartioi sen puhtautta... Jo kokoontuu perhe lieden ympärille.
Kaikki ovat kirkkopuvuissaan... Alkaa työnjuhla, rakkaudenjuhla.
Mies kirjoittaa teostansa rauhallisena, hän lukee sen ääneensä;
hän hoitaa valkeata... Silloin kuuluu kehtolaulu... Jo lepertelee
lapsi äidin sylissä... Mies keskeyttää työnsä, suutelee lastansa,
syleilee vaimoansa... Tuli palaa koti liedessä yhä lämpimämpänä,
puhtaampana... Jo leikkii lapsi lattialla... Jo kuuluu lasten iloinen
puheen sorina... Hän lukee niille Herran sanaa. Mies kuuntelee
vakavana, lapset hartaina... Iltakello kumahtaa. Hän siunaa lapsensa;
hän silittää rypyn miehen otsalta. Hän kohentaa tulta kotiliedessä.
Hän rukoilee lasten ja miehen puolesta... Mies lepää työstänsä. Hän
valvoo lapsen vuoteen vieressä...

Aika kuluu; kesä joutuu... Jo palaavat lapset marjasta, täydet
tuohkoset käsissä, tytöllä punanen havu tukassa... Jo kulkevat
he koulussa... jo käyvät he kalastamassa... jo tekevät he työtä
isän apuna. Syksy joutuu; pihlajanmarjat kypsyvät, mutta yhä istuu
juhlapukuinen perhe puhtaan kotilieden ympärillä; yhä kestää
rakkauden ja työn juhla. Tytär silittää rypyn isän otsalta, poika
tukee äitiä... Hän ottaa kirjan ja lukee: "Kiitetty ole sinä,
kaikkien vuodenaikojen Jumala!"

Kuka voi häiritä avioliiton, rakkauden- ja työnjuhlan
sunnuntairauhaa...

Kello löi kaksitoista... Tyttö havahtui, unelma loppui...
Mustakutrinen, uninen tyttönen heilautti taas puolipimeässä huoneessa
nuorakeinunsa heilumaan ja hyräili Noidan laulua:

    "Kun vielä häissäsi viulut soivat,
    jo lähtee sulhosi toisen luo.
    Ja musta multa sen muistot peittää.
    Hän kalman kullaksi sinut heittää;
    ei palaa luoksesi milloinkaan."

Se avasi uudestaan salaisuuksien pimeän seinän raon...

Levottomuuden tungetteleva kärpänen kiusotteli taas Harhaman mieltä.
Hänen otsallensa nousi ryppy. Ajatuksissansa käveli hän edestakaisin
pehmeällä, upealla matolla... Hän koki salata levottomuuttansa,
haihduttaa sitä... Mutta sen verkko kutoutui nopeammin, kuin hän ehti
sitä purkaa...

Tyttö keinui... ennustus irvisteli laulusta...

Magda istui mietteissään, pehmeään sohvaan uponneena, nojaten
päätänsä sen selkämään. Hänen tukkalaitteensa oli au'ennut ja tukka
valahtanut hartioille... Uninen tyttönen heilautti nuorakeinunsa
korkeammalle ja jatkoi Noidan laulua:

    "Vaan nainen valkea, mustatukka
    se turman teille sulhosi vie:
    käs'raudat raa'at sormuksi tuopi
    ja häpeänmaljan ilkkuen juopi.
    Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!

    Jo kulkee sulhosi harhan soilla,
    jo kohta häpeänviulut soi.
    Tie ilkkuu, eessä on turman kuilu;
    ei lakkaa soimasta pilkanhuilu.
    Niin noidan tanssia tanssitaan."

Laulun ennustus kietoi Harhamaa Hiiden salaperäisiin verkkoihin...

Jotain samaahan oli pohjalaisnoita ennustanut... Harhaman olemuksessa
avautui jokaikinen solu ja niistä pursusi hänen sieluunsa taika-uskon
kylmä usva. Hän oli seisovinansa syvyyden lähteen reunalla, jonka
pohjalla mustat noidat keittävät mustista käärmeistä ihmiskohtaloita
salaperäisissä kattiloissa... Sielunsa kaikilla voimilla yritti hän
nähdä niiden nokisten patojen sisältöä... Hän kurotti lähteeseen...
Sen pinta oli sysimusta. Syvemmällä lorisi elämän vallaton vesisuoni,
nauraen hänen uteliaisuudellensa... Pinnan alla päilyi hänen oma
kuvansa ja kylmä viima nousi pohjamudasta...

Mutta huoneessa helotti pyhäaamun lempeä rauha, kuin yksinäinen
metsänkukka päivänpälvessä... Tyttö uneksi nuorakeinussa... morsian
pehmeässä sohvassa. Harhama oli vaiti... Hän laski laskelmiansa,
kurotteli noitien patoihin. Harhanäöt alkoivat tanssinsa... Hän oli
näkevinänsä pimeässä huoneessa mustatukkaisen noidan ja morsiustytöt
tanssimassa noidantanssia. Taas heilahti nuorakeinu korkealle...
tyttösen kutrit hulmahtivat ja hän jatkoi:

    "Häät toiset joutuvat. Neidot norjat
    jo lähti kukkia poimimaan.
    Vaan kalmankukkia nurmi nuokkuu
    ja Tuonen tuoksua kuusi tuoksuu;
    ja kalmat tanssivat valkeissaan."

Harhama yritti riuhtaista itsensä ylös ennustusten mutaisista
pohjista. "Hullutuksia!" -- ajatteli hän ja naurahti väkinäisesti.
Mutta nauru tarttui kurkkuun ja salaisuuden liejupohjista nousi uusia
aaveita, kuin mustia höyrypilviä noitien padoista... Talon vanha
huonetonttu, lempeä hämärä, näytti muuttuneen vanhaksi noidaksi, joka
hymyili ilkeästi nurkissa. Varjot vilahtelivat pahoina henkinä...
Harhama sommitteli taas kokoon tarua pohjalaisnoidan ennustuksesta,
Noidan laulusta, Pietarin puheista ja Magdan silmistä ja tukasta...
Huoneessa vallitsi täydellinen aatto-illan tunnelma. Kaikki oli
hiljaa, kuin äiti nukkuvan lapsensa kehdon luona. Ei tohtinut puun
lehti värähtää, ei lintunen livertää, eikä suriseva hyttynen häiritä
elämän aaton iltatunnelmaa. Harhama oli näkevinänsä kalmankukkien
surullisina nuokkuvan kuusikon kelmeässä valossa... Magda otti
kitarran polvillensa, kietoutui aatto-illan unelmoihin ja näppäili
kitarrasta jonkun, sieltä täältä Noidan laulusta poimitun säveleen.
Uninen tyttö innostuu sitä kuullessaan. Nuorakeinu heilahtaa
korkealle ja tytön kutrit hulmahtavat taas pimeässä, kun hän jatkaa,
Magdan näpätessä jonkun sävelen säestykseksi:

    "Ja kalmankukkia neidot toivat
    ja niistä seppele solmitaan.
    Jo kalmanliinoiksi neidot loivat
    häävuotees' entiset liinat oivat;
    hääviuluna kuoleman kantele soi."

Samassa kumahti kello läheisessä tornissa ilmottaen aamuyön
ensimäisen neljännestunnin. Noidan laulu oli loppuun laulettu; nyt
odottivat kaikki sen toteutumista hartaina, äänettöminä. Huoneeseen
laskeusi taas lauvantai-illan hiljaisuus, rauhallisena, kuin lempeä,
pehmeä lumisade... Nuorakeinu heilahteli itseksensä. Uninen tyttönen
nojausi sen nuoraan, uneksien tulevan hääillan iloista ja makeisista
ja kukista ja vieraista... Magda istui kitarra polvilla, haaveillen
sen odotetun, suuren huomisen valkenemisesta... Hänen sielustansa oli
puhdistettu pois kaikki arkipäivän tomut... Pirtti oli puhdas, puut
pilkotut kotiliettä varten ja pinotut lieden reunalle... lattialle
siroteltu pikkuisia, tuoksuvia havuja... Hän odotti vaan, milloin
kello kumahtaisi ja kutsuisi aatto-illan iltarukoukseen...

Tornissa ilmotti puoli-yhden lyönti yön kulkua... Alkoi elämän
iltarukouksen hetki... Entisen elämän päivä laski rauhallisena yön
iltaruskoisille huulille... Hääyön armaat unet alkoivat pulputa
kätköistänsä... Punaiset havukukat tuoksuivat lattialla. Morsian
rukoili sielussaan päättyvän, poutaisen neitsytpäivänsä iltarukousta,
ja tyttönen nukkui nuorakeinussa.

Jo oli laannut soimasta puoli-yhden toinen lyönti. Harhama suuteli
Magdan kättä ja lähti...

       *       *       *       *       *

Ulkona kylvi kuu kylmiä säteitänsä jäiselle kadulle. Harhama oli
niissä kuulevinansa Noidan laulun säveleen hyppelevän säteestä
säteeseen, kuin näppäykset kanteleen kieleltä toiselle. Hän katsahti
levottomana taaksensa. Magdan huoneessa oli akkunaverho vedetty
syrjään ja raosta näkyivät Magdan mustat silmät. Ne näyttivät nyt
surullisilta. Mustilla silmäripsillä kimaltelivat kuun kirkkaat
säteet. "Ne ovat kyynelten edellä kävijöitä", ajatteli Harhama
raskaasti huoaten. "Joutavia!" -- mutisi hän vihdoin ja kohotti
hartioitansa, ikään kuin pudistaaksensa niiltä aaveet. Reippaana
heilautti hän lakkiansa. Magda nyökkäsi uutimen raosta ja Harhama
katosi kuun kelmeään sädesateeseen...

       *       *       *       *       *

Kello löi yksi, kun Harhama saapui kotiinsa. Palvelija avasi oven,
tyytymättömänä siitä, että hänet oli herätetty yön parhaasta unesta.

-- "Kirje tuotiin juuri tohtori Kirchneriltä... Siellä on pöydällä",
-- lausui palvelija, lisäten poistuessaan:

-- "Kuuluu olevan hyvin kiireellinen."

Harhama astui huoneeseensa. Lamppu valaisi sitä himmeästi. Hän oli
tuonut sielussansa äskeiset mielikuvat, uskon ennustuksiin. Hän oli
näkevinänsä huoneessansa niiden jatkon. Seinillä ja nurkissa häilyvät
varjot näyttivät hänestä mustatukkaisilta noidilta, jotka olivat
kokoutuneet tanssimaan öistä noidantanssia. Kirjoitustelineellä oli
kirje, jolle lampun valo laskeusi väkisten, vapisten, kuin lepattava
perhonen, joka arkaillen laskeutuu kukkaan, juuri kuin olisi pelännyt
siihen koskea. Harhama oli äärimäisyyteen asti hermostunut päivän
tapauksista, taloudellisesta onnettomuudesta, Noidan laulusta ja
vanhan ennustuksen uusiutumisesta. Salaman nopeana sovitti hän sen jo
Kirchnerin kirjeeseen. Hän muisti, että tämä vanha tohtori oli Magdan
kodin perhelääkäri. Hänellä itsellänsä taas ei ollut Kirchnerin
kanssa mitään asioita, jotka olisivat olleet niin kiireellisiä, että
palvelija olisi pitänyt lähettää kirjettä tuomaan myöhään yöllä.
Hermostuneena repäsi hän kirjeen auki ja luki:

    "Rakas herra Harhama!

    Matkani johdosta sain vasta tänään tiedon kihlauksestanne Magdan
    kanssa. Ystävänänne ja Magdan ystävänä pidän velvollisuutenani
    ilmottaa, että Magda _ei voi_ tulla vaimoksenne, eikä lastenne
    äidiksi, sillä hän ei ole naisena normaali. Hän itse ei ole siitä
    tietoinen, eikä isänsäkään. Sen tiedän ainoastaan minä, joka olen
    häntä hoitanut lapsuudestansa asti. Lähemmät tiedot saatte, kun
    poikkeatte luokseni.

    Ystävyydellä

                                                  Kirchner.

    P.S. Luotan hienotunteisuuteenne siinä, että Magda ei saa tätä
    tietää, ennen kun hänet on valmistettu tietoa vastaanottamaan.
    Sama."

Se oli salamanisku äsken nousseesta pilvestä, myrkyllinen pore, joka
kohosi noitien mustasta padasta, ihmiskohtaloiden juurien salaisilta
mutaperiltä.

Harhama seisoi hetken ajan tajuttomana. Hän tunsi salamaniskun
aivoissansa. Hänen päänsä tuntui muuttuneen raskaaksi möhkäleeksi,
joka painoi hänen hartiansa kokoon. Seinillä häilyvät varjot
näyttivät ilkeiltä, laihoilta noidilta. Sitten alkoivat taas
ajatukset tehdä työtä epäselvänä kaaoksena. Mielikuvat poreilivat
kuplina, ilmestyivät nopeasti... tanssivat hetken... hajosivat ja
vaihtuivat toisiin. Hän oli kuulevinansa Noidan laulun, hän oli
näkevinänsä pohjalaisen noidan. Huoneen seinillä ja nurkissa häilyvät
varjot kurottivat jo toisillensa laihoja käsiänsä, valmiina alkamaan
hänen ympärillänsä öisen noidantanssin. Vanha kello naksutteli
raskaasti, kuin moukari. Harhama tunsi voimiensa pettävän; polvet
vapisivat. Varjot alkoivat tanssia sydänyön hurjaa tanssia.

Harhama luki kirjeen uudestaan. Hän etsi siitä vielä jotain
olenkortta mihin tarttua, mutta löysi varmuuden siitä, että unelmat
olivat tuhaksi palaneet. Hän oli jo likomärkä hiestä. Kirje putosi
hänen käsistänsä lattialle... Sen putoaminen vaikutti hänen
jännitettyihin hermoihinsa, kuin jysähdys. Hän vavahti.

Silloin rusahti Harhamassa jotakin rikki.

-- "Kirous!" -- huudahti hän ja vaipui ajatuksiensa vyyhtiin pehmeään
nojatuoliin. Varjot tanssivat yhä hurjemmin, kello naksutteli
kovemmin... Jonkun ajan kuluttua selvenivät hänen ajatuksensa
hiukan... sekaantuivat uudestaan ja taas selvenivät. Pää tuntui yhä
raskaammalta. Hän oli istuvinansa elämänsä raunioilla ja mennyt
elämä kulki nopeina kuvina hänen ohitsensa, iloinensa, suruinensa,
toiveinensa, taisteluinensa, voittoinensa, pettymyksinensä. Upea
kotinsa muuttui hänelle nyt arvottomaksi, sillä kodin päämäärä oli
poissa; sen johtolanka oli katkennut... liesi oli jäävä kylmille.
Poissa oli elämäntarkotus, se, jota varten hän oli viime aikoina
koonnut kultaa. Asunto oli autio, elämä tyhjä ja tulevaisuus
tomuna... Vaimonsa uneksittu perintö inhotti häntä. Oma kultansa voi
antaa hänelle ainoastaan sitä, mihin hän oli jo kyllästynyt...

Eikä hän tiennyt, miksi nyt kaikki koski niin kipeästi... Oli hän
ennen kovempaakin kokenut... Mietteiden verkko sotkeutui... Turhaan
koetti hän sitä selvittää, pujotella puikkarille. Sitä tehdessä
hulmahti hänen silmiensä eteen munkki Pietarin kuva, ja jäisenä
virtana tulvasivat hänen sieluunsa hänen sanansa: "Jumala koskee
sinuun sauvallansa ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly,
ja kulta polttaa sormiasi."

Nyt oli Jumala koskenut häneen. Hänen sauvansa oli sattunut häneen,
kuin salama korven vetreään kuuseen, ja kuusi murtui kuin ruoko.
Hänen sielunsa ikuinen tuli syttyi... Jumalan ja kuoleman ajatus
virisi. Rikkaus oli nyt hänelle pölyä... elämä sumua... Kuoleman
koiperhoset lentelivät taas hänen ympärillänsä ja voitonseppele
päässä kohosi hänen edessänsä _kaiken-häviö_...

Kaikki se salaperäinen, joka viime päivinä oli pulpunnut Harhaman
eteen, näytti kietoutuneen yhteen todellisuuden kanssa ja kulki nyt
kylmänä usvana hänen editsensä: Viisi päivää sen jälkeen, kun munkki
Pietari oli verrannut hänen rikkauttansa erämaan juoksevaan hietaan,
oli tuuli käynyt ja vienyt osan hiedasta. Ennen kun häävieraat olivat
kutsutut, olivat valoisat kodin unelmat poroksi palaneet, ja niiden
poro laski nyt sateena hänen sieluunsa.

-- "Huh!" -- huokasi Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltansa. Se
huokaus tuntui hänestä itsestänsä kamalalta huuhkajan huudolta. Hän
huomasi olevansa kotonansa yksin, kuin yölintu autiossa korvessa.

Alussa, kuten sanottu, olivat hänen ajatuksensa sekava kaaos. Hän ei
täysin käsittänyt, _mikä_ isku häntä oli kohdannut, tai oliko mikään.
Mutta vähitellen alkoi pulpahdella pinnalle joku selvä ajatusten
kupla. Sielun sekasorrosta tuikahti silmään jokunen tajuttava
yksityiskohta. Ja ensimäisenä tuikahti juuri hänen olemuksensa
ydinkysymys, hänen epäilyjensä keränpohjallinen, sen vyyhti ja
langanpää, se suunniteltu teos Jumalaa vastaan. Kun munkki Pietari
oli puhaltanut taas sen hiilen tuleen, oli häneen näiden viiden
viime päivän kuluessa tulvaveden tavoin virrannut palava sisällinen
halu toteuttaa se elämän kuluttava unelma, ryhtyä julkaisemaan sitä
teosta, jonka yksityiskohdatkin hän oli jo veistellyt valmiiksi,
ihaniksi runohelmiksi. Sen suuret luonnokset aukenivat taas hänen
eteensä yhtenä ainoana sivuna, loistavana, kuin revontulinen taivas.
Hän oli yökaudet niitä miettinyt. Teos oli hänessä niin valmis, se
oli niin helmikirkas, kuin tähdillä kylvetty taivaan kupera.

Hän oli vaan odottanut kodin rauhaa, toteuttaaksensa elämänsä rohkean
aatteen.

Mutta nyt oli hänelle kaikki arvotonta. Hän istui elämänsä
ihmis-rauniona, josta nousi menneiden mieli tekojen pöly ja
palaneitten toiveiden tukahduttava katku.

-- "Huh!" -- kuului taas yksinäisen huuhkajan huokaus autiossa
asunnossa. Harhama alkoi vajota syvää syvemmälle epäilyksen
mutaperään hetteeseen. Hänen teoksensa runoloisteiset luonnokset
himmenivät sitä mukaa, kuin hän vaipui, ne himmenivät, kuin etenevä,
tähdillä tulitettu taivaanlaki. Epätoivon tuli leimahti hänessä
silloin polttavampana, kuin koskaan ennen. Ensi kertaa elämässänsä
tunsi hän olevansa täydellisesti rauskaksi lyöty. Pitkä, vihlova
huokaus nousi hänen povestansa, kuin suitsuava, karvas häkä raunion
tuhan pohjalta, kun sade siihen laskee.

Mutta se suuri _kaiken-häviö_ nosti hänen edessänsä korkealle
valtikkaansa...

Ajanvirta valui välinpitämättömänä uomaansa pitkin... Kello mittaeli
säälimättömillä naksahduksillansa sen kulkua...

Eivät pysähdy ajan pohjavedet katselemaan savuavia ihmisraunioita...
Ei tunne sääliä elämä...

       *       *       *       *       *

Hiukan selvenivät taas Harhaman ajatukset. Hänen sielussansa avautui
pieni pilvenrako, josta hän voi nähdä jo selvemmin henkisen tilansa.
Hän tunsi itsestänsä vuotavan ulos olentonsa ytimen, teoksensa
aatteen, ja sen sijalle virtasi epäilyn polttava laava. Mutta sekään
huomio ei jaksanut nyt kauvaksi aikaa tuketa hänen ajatuksiensa
ryöppyä. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä. Usko ja taika-usko,
epäily ja kieltämys sekaantuivat ennustusten ja äskeisten tapausten
sakkaan ja kiehuivat kaaoksena, josta nousi aina uusia kuvia mustina
höyrypilvinä...

Mutta vähän väliä levisi kaiken muun päälle välinpitämättömyyden
kylmä, harmaa tuhka, ja esille ryöppysi se ainainen mietteiden
lieju. Mieli yösynkkänä tarttui hän taas jumaluuden kysymykseen,
raaoin, uhmaavin käsin, kuin murhamies uhriinsa. "Onko Häntä, vai
ei?" -- kyseli hän itseltänsä. Siitä johtui hänen ajatuksiensa virta
viime keskusteluunsa munkki Pietarin kanssa. Hän punnitsi Pietarin
jokaista sanaa, kuin saituri kultamurua. Magda, koti, kaikki unohtui
hetkeksi. Hänen korvissansa kumisivat Pietarin sanat: "Kaikki, jonka
perustuksena ei ole Jumala, on aallonharjalle rakennettu."

-- "_Minun_ perustuksenani Hän ainakaan ei ole ollut", -- mutisi
Harhama katkerasti. Mutta hetken perästä kohosi hänen sieluunsa outo
kysymys, synkkä, kuin syvyydestä nouseva musta aave:

-- "Olisiko _ehkä_ ollut Hän pysyvämpi aallonharja?... Olen niin
monelta harjalta suistunut... tämä oli vaan korkein..."

Lampun liekki lepatti levottomasti...

Mieli mustana sytenä mietti hän vastausta, mutta turhaan. Hän
punnitsi munkki Pietarin toisia lauseita. Sitä tehdessään hän
huomasi, että Pietarin ennustavat sanat olivat toteutuneet. Sielun
hämähäkki kutoi jo harmaata verkkoansa... Hän alkoi sotkeutua
epäilynsä loppumattomiin rihmoihin, käsitykset sekaantuivat, tuskan
kylmä hiki nousi otsalle... Kysymyksessä oli hänen henkisen elämänsä,
henkisen työnsä ja miettimisensä poroksi palaminen... Neuvotonna
seisoi hän sen palon edessä... Hänen korvissansa soi, pää painoi
hartioita tulipallona... Äkkiä leimahti hänessä palava halu nähdä
munkki Pietaria...

Lampun liekki lepatti silloin entistä levottomampana...

Se kaiken-häviö irvisteli Harhamalle mustana piruna... Hänen
henkensä kiemurteli sen kynsissä... tappeli kuin peto paulassa...
Mitä voimakkaammin hän taisteli, sitä kireämmälle vetäytyi paulan
surmansilmukka... Lampun valo tanssi iloisena... Kierroksen tehtyänsä
palasivat Harhaman ajatukset aina ja aina siihen perhostuleensa...
Hän hapuili Jumalaa, sitä hämärää, suurta henkeä... Hän kurottautui
tarttuaksensa Häneen... ja sai kiinni -- hämärän hiuksesta... Kuidut
alkoivat juosta epäilyksen tappurakuontalosta...

Hän kuuli kellon naksuttavan. Sen lyönnit tuntuivat kohtalon
raskailta iskuilta. Niistä johtuivat hänen ajatuksensa taas sokeaan
sattumaan, joka määräsi ihmiselämää. "Sattuma!" -- ajatteli hän
ynseänä, väsyneenä... -- "Siinä se onkin se Jumalan sormi, jonka
ihmiset uskovat heitä johtavan!... Pyh!"

Lampun valo leimahti korkealle iloisena ja rauhottui sitten.

-- "Sillä Jumalako olisi kaiken tämän taas sommitellut... sopan!...
Ja mihin kelpaisi semmoinen Jumala, jolla ei ole parempaa tehtävää?"
-- ajatteli hän edelleen... Lampun valo leimahti vieläkin
korkeammalle ja asettui rauhallisena palamaan.

Ja taas ja taas sommitteli hän kokoon ryöppyävän tarun vanhasta
ennustuksesta, Noidan laulusta ja mustatukkaisesta naisesta, jolla on
ruskea luoma toisessa rinnassa... "Miksi se luoma... ja mitä se luoma
_merkitsee?"'_ -- ajatteli hän. Lopuksi alkoi kaikki tanssia hänessä
hurjaa tanssia. Päivän mielikuvat, kalmat, noidat, ennustukset
nousivat höyryinä mustista soista. Ne tulivat lihaksi, alkoivat
tanssia Noidan laulun sävelien soidessa... mustat tukat hulmahtelivat
pimeässä vierashuoneessa... valkeat kalmankääreet vilahtelivat...
Harhaman pää kävi raskaammaksi. Hartioita tuntui painavan
myllynkivi. Ajatukset etsivät jotain uutta elämän langanpäätä... tai
tulevaisuuden ovea... etsivät, väsyivät... haihtuivat lopulta, kuin
pöly pimeään... Ja sinne hävisi koko elämä...

Mutta pimeässä kohosi kaiken-häviön haamu, pysyvänä kuin
ijankaikkisuus, häviämättömänä kuin avaruus...

Kauhun iskemänä nousi sen edessä vielä kerran Harhaman henki, se
paulaansa punoutuva peto... Siipirikkona petolintuna syöksyi se
sitä tulta vastaan, jossa se oli siipiensä käret polttanut... Se
tuli poltti ja kiehtoi... Lopulta lannistuivat hänen henkensä
voimat... Välinpitämättömänä laski se siipensä alas... Hän kaipasi
munkki Pietaria: Hän oli tarpeeksi tapellut ja istahti väsyneenä
elämän alkulähteen korvalle... Se ikuinen iltahämärä painoi hänen
silmiänsä...

Lopulta voitti väsymys. Viisi viime vuorokautta oli hän kiemurrellut
sisällisen tuskansa käsissä... Oli sattunut taloudellinen
onnettomuus... Kaksi viime yötä oli hän valvonut seurassa, ja nyt
näinä parina viime hetkenä oli hän elänyt kokonaisen vuoden, palanut,
kuin kuiva tappura. Nyt olivat voimat porona, ajatukset tomuna. Hän
nukahti.

Silloin Perkele hulmahti esille palavan lampun liekistä ja asettui
hänen tuolinsa selälle, puhuen itseksensä:

-- "Jehova, se vanha koronkiskuri, näkyy olevan miestä
viekottelemassa orjakseen... Luulee sen eukon luota tulevan suoraan
taivaan portille... Annetaanpa hänen matkalla poiketa ensin Hiiden
myllyssä..."

Sen sanottuaan asettui Perkele tarkastelemaan nukkuvaa.

Silloin alkoivat oudot unikuplat poreilla Harhaman sielusta. Hän näki
kummia unia, joissa päivän tapaukset tanssivat pohjana.

Hän on kävelevinänsä kuusikossa, jossa kasvaa mustia kalmankukkia...
Mustasilmäiset morsiustytöt poimivat niitä, suru silmissä, mielessä
kaiho... He poimivat niitä morsiuskukiksi, hääkukiksi... Kuusista
tuoksuu kalman haju... Tulipunaiset linnut kynivät äänettöminä
itseänsä niiden oksilla... niiden latvoissa istuvat korpit ja
lammikossa ui musta joutsen...

Sitten alkavat morsiustytöt laulaa Noidan laulua... Harhama
säpsähtää... Tytöt laulavat mustasilmäisestä morsiamesta... Sävel
on kumma, sanat salaperäiset... He laulavat morsiamesta, jonka
häävuoteen liinat jäävät odottamaan kalman häitä... He laulavat
sulhasesta, joka häistänsä lähtee mustatukkaisen naisen luo.

Laulu jatkuu... Ennustus pulppuaa edelleen... Jo kulkee sulho
harhapoluilla, valkea nainen muassa... Nainen sitoo hänet rautaisilla
sormuksilla... Kohta soivat häpeänkellot... Turman maalle vie
harhapolku. Nainen juo siinä sulhasen häpeänmaljan...

Sitten alkaa kuusikko pimetä... Kalman vaaleat tyttäret nousevat
kivien koloista, pukuina ruumisliinat, kuolleen valkeat sukat
jalassa... Morsiustytöt häviävät... Päivän kelmeä valo muuttuu
kaameaksi kuutamoksi... Metsä hiljenee... kuusi tummenee... Tummien
oksien lomitse laskeikse hämärä valo mustille kalmankukille ja
kalmanneitojen valkoliinoille... Alkaa kolkko kuoleman rauha... Tuuli
ei käy, ei koiku korppi... Tulipunaiset linnut istuvat äänettöminä...

Äkkiä laulahtaa musta joutsen lammikossa... Valittava ja haikea on
sen laulu... Sen sävel on särkynyt... Joutsen nostaa siipensä...
Siipien alta ilmaantuu kaksi valkeaa venettä, joissa istuvat kalman
pojat, pajupillit kädessä... He tulevat kuolon mailta, valkeat liinat
pukuina: hartioilla ruumisliinat, päässä pienoiset tuonenlakit...

Nyt alkavat venheet keinua... Kalman elottomat pojat soittavat
pajupilleillänsä Noidan laulua... Surullinen on sävel, surullisempi
sen kaiku... Valkoliinaiset tytöt kurottavat toisillensa käsiänsä...
Tanssi alkaa... Se on kalman tanssia... Soitto on tuonen soittoa...
Harhama on tuonenmailla...

Tanssi kiihtyy... Valkeat liinat heilahtelevat kuusien välistä
kuun kaameassa valossa... Tuonen neitojen hajanaiset tukat
hulmahtelevat... Pillit soittavat suruja... Kuusi tuonta tuoksuu...
Kylmä on neitosen povi, katse on kumma, mieli apea... Pojat
puhaltavat kovemmin pajupilleihin... Yhä hurjemmaksi kiihtyy
tanssi... nopeampina vilahtelevat kalmantyttöjen valkoiset
kantapäät...

Mutta sitten alkaa kuusikko pimetä... Joutsen levittää siipensä
ja venheet solahtavat niiden alle... Harhama näkee ilkeän noidan
lähestyvän... Sen tukka on musta, sen silmät herasiniset...
Käsissänsä kantaa se rautaisia renkaita... Kuusikko pimenee, noita
lähenee... Harhama yrittää paeta, mutta ei voi. Kaikki on kolkkoa,
kuin kuolinkellojen soitto... Noita saapuu jo hänen luoksensa...
jo suutelee se häntä... Harhama tuntee suudelman raukaisevan
jäseniänsä... Hän väsyy sen poltosta... Jo sitoo noita hänen käsiänsä
rautaisiin renkaisiin... Harhama yrittää vastustaa, mutta sumuna
pakenevat voimat... Hän koettaa huutaa, mutta noita tukahduttaa
huudon polttavalla suudelmalla... Harhama raukeaa kokonansa...

Noita paljastaa rintansa... Toisessa rinnanpäässä on ilkeä täplä...
Se kasvaa ja laajenee... Noita heittää sen Harhaman hartioille... Se
on ilkeä ja kylmä... Harhama värisee inhosta...

Silloin kuuluu voihke maan povesta... Rotko avautuu Harhaman
vierellä... Se on musta kuin yö ja kolkko, kuin hauta... Reunoista
vuotaa häpeä, pohja kihisee kyykäärmeistä, mustana, kuin matopesä.
Musta joutsen laulaa viimeisen, haikean laulunsa, vihlovan, kuin
hätähuudon... Kuusikko pimenee... Ei vilahda enää valo... Metsä on
pilkkosen pimeä, maailma mustaa syttä...

Etäällä soivat häpeänviulut... Noita täyttää maljansa viinalla...
Se on Harhaman häpeänmalja... Vaahdon siitä juo noita itse, sakan
heittää Harhaman päälle... Sakka polttaa häntä, kuin tulinen happo...
Katkera on häpeänmalja...

Korpit alkavat koikkua, huuhkaja huhuilee... Noita ryhtyy heittämään
Harhamaa rotkoon, mustien käärmeiden ruuaksi... Korppien rääkkyminen
yltyy. Harhama on tukahtua kauhusta... Tulikuuma on hänen tuskansa,
hiki polttaa ihoa... Metsä on kuin pimeä hauta... Mustat käärmeet
kurottelevat päätänsä... Kuilun reunalle on enää askel, kaksi...
Korppien huuto on kamala...

Vaan etäältä kumahtaa kirkonkello... Korpit vaikenevat... Valo
tuikahtaa. Munkki Pietari lähestyy pimeästä kuusikosta, risti
kädessä, kasvoilla Jeesuksen lempeä ilme... Harhama yrittää huutaa
häntä avuksensa, mutta ääni tukahtuu... Noita ponnistaa viimeisetkin
voimansa... Hänen hiuksensa ovat muuttuneet sihiseviksi käärmeiksi...
Kuusikosta kuu luu huuhkajan kamala huuto... Munkki lähestyy, risti
loistaa kirkkaampana... Noita raivostuu. Korpit yltyvät rääkkymään...

Jo on Harhama rotkon reunalla... Siellä hyppelevät käärmeet
kiekkoina... pohja kiehuu mustana matoläjänä... Hirveä on Harhaman
hätä... kolea huuhkajan huhunta... Yö on syttä synkempi...

Risti kirkastuu... Se pilkottaa, kuin kodin akkunasta tuikkava
tuli... Lapsuuden muistojen kellot kaikuvat tutuilta marjamailta...
Taampana on kotimetsä, lempeänä, kuin äidin Isämeidän... Risti
loistaa rukouksen keskellä...

Nyt syöksyy hän rotkoon... kiemurtelee, kuin käärme tulesta... Hän
kurottaa tarttuaksensa ristiin... Pelastus...

-- "Nyt!" -- huudahti Perkele, koskien Harhamaa ja lisäten:

-- "Kas, millä se vanha kalastaja pelottelee miestä verkkoonsa!
Annetaanpa miehen _valita_. Onneksi se saituri kerran luotti liiaksi
työnsä hyvyyteen ja lausui: 'Syö vapaasti!' ja Hänen heikkoutensa on
nyt taas siinä, ett'ei voi omaa sanaansa tyhjäksi tehdä."

Perkeleen kosketuksesta vaihtui Harhaman uni kuin yö aamuruskoksi,
hätähuuto lemmenlauluksi. Rotko muuttui ihanaksi Taika-lammiksi.
Vaaraiset metsärannat ympäröivät sitä. Metsässä kukkui huoleton käki,
linnut hautoivat pesissään, puut hohtivat kukassa ja lehdessä, kävyt
kypsyivät ja oravat nukkuivat rauhallisina pehmeillä havunoksilla
punaisien käpyherkkujen tuoksussa. Lammen selällä souteli komea
joutsen ja lauleli lemmenlaulua rannan pensaassa hautovalle emolle,
ja kala kuti lämpimässä aallossa.

Kukkana koreili lampi... Morsianna seisoi sen metsäranta... Kainona
katseli se kuvaansa metsän kuvastimen tyynestä pinnasta...

Lammen keskellä kohosi Harhasaari, saarella satumajat. Rannassa uivat
saaren neidot kaislikossa, kooten valkoisia lummekukkia... Harhaman
vierellä seisoi veneensä perässä Herve-neito, pukuna kuutamoinen
harso... Hän oli kaunis, kuin kuutamo: huuli oli marjaa, silmät suloa
ja povi niinkuin kesänhelle...

Lämmin rinta punotti harson alta; laskoksista vilahteli paljas
polvi... Veneen eteen oli valjastettu valkea joutsenpari...
Herve-neito puhui Harhamalle, osottaen Harhasaarta:

-- "Näetkö tuttua saarta tuolla? Katso!... Sen rannan kaislikossa
lelluvat kypsät rinnat lämpimissä aaltoloissa, lummekukkien seassa...
Tyttö tuoksuu siellä marjana aholla... toinen nukkuu sammalella, povi
paljaana, syli avoinna... Siellä punottaa lämmin huuli viinirypäleen
alla... Ne ovat ikuisen lemmen maita... Onni on sieltä kotoisin...
Jos kaipaat lepoa, astu venheeseen!"

Harhama istuu jo veneessä. Vene keinuu aalloilla joutsenparin
vetämänä... Yksinäinen joutsen ui laulaen sen rinnalla... Vene
soluu saarta kohti, kuin kaunis joutsenlaulu... Jo keinuu se rannan
kaislikon läpi saaren sisään... Kaislikossa lelluvat valkeat rinnat
lummekukkien seassa ja pulahtaa solea ruumis... Jo tullaan saaren
sisään... Lammikot läikkyvät siellä päivän kuvastimina... Metsä
seisoo rantakukkana... Onni asuu maalla, lempi vesillä...

Joutsenet vetävät venettä hiljaa... Väre vierii päivän
kuvastimelle... Päivän kuva heilahtaa... Syvyydessä huiskahtavat
puiden latvat... Lumme liikahtaa, kaisla nuokahtaa...

Vene lähestyy Hurmanlähdettä... Viini lorisee siihen suoraan
rypäleistä... Lähteen korvalla istuu Hilva-neito, harso pukuna,
harppu soittimena... Hän soittaa joutsenen lemmenlaulua... Soitto
viekottelee joutsenet lähteelle... Ei yksikään vene voi ohi solua,
ensin sille poikkeamatta...

Lähteen ympärillä istuvat miehet... Neidot kantavat heille
hopeamaljoilla lähteen vaahtoavaa viiniä... Harhaman vene pysähtyy
lähteelle... Mustatukkainen tyttö tuo viinimaljan Harhamalle...
Tyttö niiaa tarjotessaan... lämmin rinta sattuu poskeen ja polttaa
sitä harvan harson läpi... Valkea, pehmeä vyötäinen viekottelee
käsivartta... punainen huuli huulta. Huuli hehkuu... viini kuohuu;
tyttö tuoksuu, viini maljassa vaahtoaa.

Vielä eivät miehet uskalla huulen ja viinin välillä valita... Silloin
kohottavat neidot vaahtoavat viinimaljat ylös ja laulavat viinin
ylistystä, tanssien laulun tahdissa... Nyt valitsevat jo miehet...
Voimakas viini huumaa kohta suonissa, ja vie niihin rohkeutta,
nuoruutta ja voimaa.

Viini on vienyt voiton tytöltä... Tyttö nauraa vallatonna... Viini on
valmistanut hänen voittoansa...

Mutta joutsenet laulavat jo haikean lähtölaulun ja vene keinuu
edelleen saaren sisempään, Herme-lehtoon. Siellä on ikuinen kevät
ja ainainen päivänpaiste... Nuoruus on siellä ikuinen, lempi alati
puhkeava kukka... Siimes on siellä lämpöinen, kukka huumaava, elo
nuoruuden tarua...

Siellä lymyävät neidot arkoina metsien pehmoisissa siimeksissä...
Hurmanlähteellä rohkaistut miehet metsästävät heitä... Toiset neidot
uivat lammikoissa lummekukkien seassa, toiset lymyävät puunoksilla
lehtien ja tuleentuvien hedelmien peitossa... Rinnan päässä hohtaa
pieni punehtuma, kuin kypsyvän hedelmän kylessä...

Jo istuvat miehet siimeksissä, tuoksuva tyttö sylissä... Metsästäjä
on ansassa... Neito on ollut paulana polulla... Paula kietoo
saalistansa... Mies punoo paulaansa lujemmaksi... Hän on osunut onnen
ansaan... petolliseen lemmenpaulaan...

Jo alkaa lemmenjuhla... Koivusta vuotaa mahla tuohkoseen...
Viinirypäleen mehu lorisee kultamaljaan... Tyttö juo koivun
simaa, mies viinin voimakasta vaahtoa... Jo kietoutuu käsi tytön
vyötäisille... Yhä enemmän punehtuu tytön kypsyvä rinta...
Hermettäret istuvat joutsenien selässä, keinuen lammikoiden
ulapoilla... He laulavat lemmen ylistystä... Linnut kuhertavat
puussa, kalat kutevat vedessä ja perho liehakoi naarastaan... Jo
puhuu mies lemmestä... Tyttö kietoo kätensä hänen kaulaansa...
Laulu jatkuu... Nyt mies jo _kuiskaa_ lemmestä ja tyttö vastaa
suutelolla... Viini lorisee... paljas povi punehtuu kypsemmäksi... Jo
uhkuu se lempeä... Neito heltyy kokonansa... mies raukeaa.

Vene keinuu edelleen...

Nyt saapuu vene saaren sisimpään, Tarusaaren utumajoille. Vene jää
valkamaan... tulijat viedään utumajoihin... Siellä on ikuinen kesä ja
ainainen hämärä... Siellä on lemmen ainainen yö... Neidot soittavat
siellä harppua hiljaa... Toiset tanssivat hämärissä, tukka hajalla,
tuoksuvat liljat kädessä... valkea iho ainoana pukimena... Valkea
rinta punot taa siellä kypsänä povella... neito on hellä ja mies
rohkea... Siellä ei huuli huulta heitä...

Soitto hiljenee... Hämärtyy yhä enemmän... Lämmin povi odottaa jo
väsynyttä... Joutsen laulaa ihanimman lemmenlaulunsa houkutellakseen
naaraansa rannan pensaaseen... Kukka aukaisee eminsä heteelle...
Soitto hiljenee... Utumajat hämärtyvät... neidot heltyvät
heltymistään... Jo muuttuu hämärä hekkumaksi...

Kauniit ovat lemmen tarinat. Utuiset sen asuinmaat...

Uni jatkuu, taru kulkee tietänsä... Mies sulaa vahana ja tyttö on
simana... Yhä hiljenee, yhä hämärtyy... Joutsen laskee jo levolle
naaraansa viereen... rastas nukkuu armaansa pesässä... Kaikki
väsyy... raukeaa ja hämärtyy... Nyt alkaa lemmenjuhla... Harput
soittavat hiljaista ylistystä viettien vapaudelle...

Harhama nukkui vielä. Perkele kuohahti levottomaksi ja hyppelehti
tuolin selällä nukkuvaa katsellen.

-- "Ei etemmäksi... ei unenhituistakaan etemmäksi, sillä siellä on
taas se vanha saituri verkkoinensa!" -- lausui Perkele hätäillen. Ja
herättääksensä Harhaman, poistui hän kolinalla savutorven kautta.

Harhama heräsi unesta. Hän nousi kuin noidan padasta, kohtalon hämärä
tienpää kädessä...

       *       *       *       *       *

Kun Harhama heräsi, oli hän likomärkä. Hän oli nukkunut noin puoli
tuntia. Ajatuksensa olivat nyt rauhallisemmat ja selvemmät, kuin
nukkuessaan, mutta pian alkoivat ne taas sekaantua ja sovitella
tapahtumia ennustuksiin. Unellensa ei hän pannut arvoa... Hermonsa
olivat niin jännittyneet, että hän säpsähti paperipalan putoamista.
Kello naksutteli raskaasti. Harhama oli nyt kuin hiillos, jonka
sade oli pinnalta sammuttanut, vaan jonka pohjalla kytivät äskeiset
tuskat, läkähdyttävänä tulena. Silloin tällöin puhkasi tuli
tuhkapeiton ja pursusi ulos katkerana häkänä.

Ja taas tylsistyivät ajatukset ja sitten selvenivät, tylsistyivät
ja selvenivät. Hän tunsi päänsä painavan hartioitansa. Se kävi
yhä raskaammaksi. Vuori painoi hänen hartioitansa, eikä hän itse
käsittänyt, miksi elämä tuntui nyt niin raskaalta, hän itse niin
rikki revityltä. Magdan ja omaisuutensa menettämistä hän tuskin
muisti. Hänen tuskansa syyt olivat hänelle nyt puoli-tuntemattoman
ylimalkaiset. Hartioita painoi näkymättömien syiden myllynkivi.

Mutta kun taakka oli raskain ja hän itse rutistumaisillansa sen alle,
sai hän taas allensa entiset valkohevoset... vaahto vilkutti elämän
kuunsapen läpi, ja tuuli soitti siellä. Hän oikasi itsensä ja lausui
päättävästi:

-- "Mies oman myllynkivensä kanssa nousee vaikka haudastansa."

Kello narisi ja löi sitten kumean kolme. Ne lyönnit tuntuivat
kohtalon iskuilta. Harhama lausui itsekseen halveksivasti:

-- "Siihenkö loppuikin vetosi!... Kuinka lyhyt olet sentään,
ihmiskohtalo!... Mies-ikä vaan!... Ja miten voimaton lisäksi! Mies
lyö sinut murskaksi, etkä sinä miestä", -- lisäsi hän tyynesti.

Hän pukeutui rauhallisena... Ovi narahti ja hän lähti talviyöhön.

Hetken kuluttua hän herätti vanhan lääkärin, tuli vakuutetuksi
kaikesta, ja kun idän taivaalla alkoivat tähdet sammua, ilmoittaen
päivän tuloa, lähetti hän morsiamellensa seuraavan öisen sähkösanoman:

    "Magda!

    Kiitos kaikesta! Häihinkutsujen lähettäminen keskeytettävä.

                                                 Harhama."

Sähkösanoman otti vastaan ja lähetti kihlattu tyttö, merimiehen
morsian. Hän oli yötä valvoessaan uneksinut sulhasestansa, joka
purjehti kaukaisilla vesillä. Hän uneksi purjeesta ja aavasta merestä
ja rakkaasta merimiehestä. Öinen valvominen ja ajatukset olivat
tehneet hänet hajamieliseksi ja hän vaihtoi sähkösanoman viimeisen
sanan toiseksi.

Nyt seisoi Harhama yksin talviöisenä jäisen erämaan vaeltajana. Kuun
kylmät säteet satoivat hangelle ja lännen taivas oli vielä täydessä
tähdessä. Hän seisoi kadunristeyksessä ja hapuili tietä, minne
lähteä. Hän muisteli tuttujansa, mutta ne nukkuivat. Hän ajatteli
yhtä ja toista "paikkaa", missä ennen oli aikaansa kuluttanut, mutta
ei muistanut sopivaa ja kulki, kuin kuiva lehti, jota pikkuiset
tuulenpuhallukset kulettavat sinne tänne.

Mutta sitten muisti hän äskeiset unensa Harhasaaresta... Hän sai
kohtalon langanpään käteensä.

-- "Hiiden mylly... siellähän ovat vanhat tutut Harhasaaret... onnen
ikuiset kotiperät!" -- virkahti hän. Ja hän päätti lähteä sinne,
kulkea uni johtolankana. Siellä sanoisi hän jäähyväiset luhistuneille
elämän toiveille. Siellä hän keventyisi, rauhottuisi, unohtaisi
kaikki ja päättäisi minne lähteä...

Hän istahti ajurin rekeen ja lausui:

-- "Hiiden myllyyn!"

Ajuri läiskäytti ruoskaansa, reki hypähti kohona ja harakka naurahti
katonräystäällä...




Hiiden mylly.


    Elämä on kaunista tarantellaa...
    se on tulikuumilla neulankärillä tanssimista...

Hiiden myllyssä vyöryivät päällimäisinä elämän mustat mudat...

Se mylly oli hekkumoitsijoiden sauna. Siellä ui rikas elostelija
aistikylvyissä. Henki sammui siellä ihmisessä, liha yksin eli. Mies
kutitti siellä naisen, nainen miehen viettejä hereille... Siellä eli
ihminen eläimenä sen armasteluaikaa... Mies hävisi siellä miehestä.
Nainen lakkasi olemasta nainen...

Se mylly oli nautinnon kasvinmaa. Siellä rehotti irstailu, haureus
versoi ja nautinto teki terää... Paheen kukkanuput puhkesivat siellä
yön mustiksi likakukiksi. Tyttö tuli sinne nuppuna, povi puhtaana,
hyve helmenä... Kului yö: helmet karisivat ja kukkasilmikkona
kulkevasta naisesta puhkesi portto...

Siellä palveli ihminen _ihmislihaa_... Hänen henkensä siivet eivät
kohonneet omaa kuvetta ylemmä...

       *       *       *       *       *

Sanottu Hiiden mylly oli nimittäin ylhäisen luokan yhteinen
huvittelupaikka. Sen loistavissa saleissa ja tarumaisissa majoissa
viettivät aikaansa huvittelijat, niissä kuluttivat elostelijat
elämänsä ja pelaajat rahansa. Sinne kantoi tyttö viattomuutensa,
vaimo puhtautensa ja mies kunniansa. Siellä sadat mustapukuiset
myllärit tekivät työtä, kantoivat laareihin viljaa, ihmistyötä, ja
jauhattivat sen avulla ihmisistä ihmiskunnan perkkeitä.

Harhama oli viipynyt siellä välttääksensä kaikkia selityksiä,
unohtaaksensa tuskansa. Matkalta kirjoitti hän morsiamellensa
seuraavan lyhyen kirjeen:

    "Magda!

    Sähkösanoma on jo tuonut sinulle kiitokseni ja jäähyväiseni,
    jotka nyt vielä uudistan. Unohda minut, eläkä pyydä mitään
    selityksiä, sillä niitä en voi antaa. Kiitos rakkaudestasi ja
    ystävyydestäsi! Ole onnellinen!

                                               Harhama."

Nyt istui hän eräässä Hiiden myllyn pienessä alppimajassa, jonka
akkuna avautui myllyn loistavaan saliin. Hän oli lähettänyt kirjeen
eräälle ystävällensä, lahjakkaalle virkamiehelle, Andrei Nikitinille,
jota hän ei ollut pariin vuoteen tavannut, oli kutsunut hänet
seuraansa Hiiden myllyyn. Nyt istuu hän ajatuksiinsa vaipuneena
alppimajan akkunalla, odotellen ystävänsä tuloa. Pikkuinen musta
perho lenteli rauhallisena majassa, istahtaen välistä akkunalaudalle,
väliin Harhaman olkapäälle. Majaa valaisi pöydällä palava kynttilä.

       *       *       *       *       *

Hiiden mylly on vielä verrattain tyhjä, sillä yöelämän aika ei ole
vielä tullut. Loistavasti valaistu ja taiteella koristettu sali
aaltoilee valomerenä, jossa valon säteet aivan tappelevat keskenänsä
paikasta. Huone näyttää pakahtuvan siihen tulvaavan valon paineesta.
Harhama oli usein ennen nähnyt tämän valomeren, oli keinunut sen
välkkyvissä valoaalloissa joukko huumauksen mukana, mutta nyt näytti
hänestä kaikki aivan toiselta, kuin ennen. Vielä edellisinä päivinä
oli hän täällä paremmin viihtynyt, oli huumaantunutkin. Mutta
sitten oli hän alkanut tuntea väsymystä, joka oli päivä päivältä
lisääntynyt. Muisto uneksitun kodin luhistumisesta, kotilieden
kylmäksi joutumisesta, nousi ajottain kuin raskas, harmaa vuori hänen
hartioillensa. Se rutisti. Ja painon alta pursusi silloin aina hänen
salaisen elämäntuskansa tulinen laava.

Silloin unohti hän aina ympäristönsä ja sommitteli yhteen äskeisiä
ennustuksia ja tapahtumia, sotkien niiden rihmoihin myös munkki
Pietarin puheet. Hänen hermostonsa oli siitä syystä jännittynyt
ja väsynyt. Se oli herkkä pienillekin vaikutelmille. Pikku
tapauksista loi se suuria kuvia. Kerta huomasi hän ajatuksensa
johtuneen kynttilän rauhallisesta liekistä lapsuutensa aikaiseen
kaskenpolttoon, kaskituleen, siitä metsä valkeaan ja lopulta
yleiseen, valtaavaan maailmanpaloon.

Eilen oli hän jo kyllääntynyt Hiiden myllyn humuun ja lähtenyt
väsyneenä aikaiseen pois. Hän oli jo päättänyt olla enää tänne
tulematta, mutta sittenkin oli hänet tänne painanut joku voima aivan
hänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt istui hän yksin pikku majan
akkunalla, katsellen raukeasti Hiiden myllyn seiniä, joilla taide
uhkui runsaana, kylpien valomeressä. Mutta sekään ei häntä enää
viehättänyt. Se milt'ei tympäsi. Ajatusten rihmat alkoivat taas
keriytyä poroksi palaneiden suunnitelmien pölyävän tuhan ympärille.

       *       *       *       *       *

Hän odottaa... Hiiden myllyn sadat myllärit seisovat jo valmiina,
puettuina mustiin hännystakkeihin ja valkeat liinat käsissä, mutta
mylly seisoo vielä väkeä odotellen. Perhonen lentelee rauhallisena
alppimajassa ja kynttilän sydämessä lekottelee tyynenä vaalea liekki.
Hiiden myllyn salissa istuu siellä täällä pienoinen ryhmä ja kuuluu
hilpeä puhelun sorina.

Nyt alkaa jo kuulua soittimien viritystä ja väkeä saapuu. Ne ovat
velttoja, keikailevia miehiä ja upeasti puettuja, kiemailevia naisia,
aikansa ylhäisöä. Kaikkien kasvoilla on yöelämän tyhjä ilme. Ennen
olivat nämä samat ihmiset näyttäneet Harhamasta toisilta: eloisilta,
hienoilta, nuorilta. Nyt näkee hän niissä ränsistyneitä kasvoja,
joita on keinotekoisesti nuorenneltu, ja niiden hienous näyttää
sielun tyhjyyden kuvalta...

Ilta soluu yötä kohti. Väkeä alkaa saapua lisää, yksitellen,
parittain. Orkesteri virittelee viulujansa Hiiden mylly
valmisteleikse jo öiseen käyntiinsä...

-- "Lähde pois täältä pahuuden pesästä!" -- kuului silloin äkkiä
tuttu ääni Harhaman takaa ja käsi löi häntä olalle. Hän katsahti
taaksensa ja näki siellä hengelliseen pukuun puetun miehen, jonka
kasvot näyttivät tutuilta, mutta missä hän oli ne nähnyt, sitä hän ei
jaksanut muistaa.

Perhonen lenteli rauhattomana...

-- "Anteeksi!" -- lausui Harhama hämillänsä. -- "En muista, missä
olen näh..."

-- "Nikitin!" -- keskeytti tulija. -- "Etkö tunne?"

Tämä oli Harhamalle yllätys. Niin sanottu maailmanmies oli pukeutunut
hengelliseen pukuun.

-- "Kuinka?... Anteeksi!" -- huudahti Harhama hämmästyneenä.

Andrei Nikitin selitti nyt Harhamalle elämänsä oudon muutoksen
syyt: Eräänä päivänä oli hän alkanut huomata entisyydestänsä
nousevan polttavaa savua. Hänen mielensä oli särkynyt. Omatunto oli
alkanut häntä soimata siitä, että hän eli toisten kustannuksella.
"Olet nähnyt ympärilläsi puutosta ja kurjuutta ja sen keskellä
olet elostellut Hiiden myllyssä", oli omatunto nuhdellut. Niinä
aikoina, jolloin hänestä oli alkanut savu nousta, oli kuollut hänen
morsiamensa. Se joudutti mielenmuutosta.

Sen jälkeen sattui hän näkemään pöyristyttäviä kohtauksia työväen
asumissa kurjuuden pesissä, joissa hän alkoi kiertää harjoittaen
hyväntekeväisyyttä. Ne lisäsivät hänen sisällisen taistelunsa paloa.
Kerran sitten, kulkiessansa onnettomien asunnoissa, oli hän tavannut
eräässä kojussa kokonaisen perheen -- miehen, vaimon ja kuusi lasta
-- joka sairasti lavantautia. Nikitin alkoi kiihkoisasti kuvailla
kurjuuden näkyä:

-- "Huone oli kylmä... jääkylmä. Ruoka oli loppunut... ammoin,
ammoin. Nälkä oli hiipinyt ihmisten suoliin teräväkyntisen kissan
tavoin ja repinyt... repinyt. Sinä et tiedä mitä on nälkä?..."

-- "En", -- murahti Harhama.

-- "Nälkää seurasi lavantauti. Se kaatoi koko joukon kojun likaiselle
permannolle, samoille olkipahnoille. Kukaan ei kyennyt nousemaan
itseäänkään siivoamaan. Eikä kukaan vieras sattunut tulemaan
puhdistamaan ja korjaamaan... Siellä oli eläimellinen siivottomuus,
kun minä tulin... Kuule kun sanon, kuule: yhteiskunnan työmies makasi
siellä perheinensä haisevilla ulostuksillansa... puolijäätyneillä
ulostuksillansa..."

Nikitin keskeytti ja käveli hetkisen, kuin raivostunut edestakaisin.
Sitten pysähtyi hän Harhaman eteen jyrkästi, pani käden sydämellensä
ja lausui:

-- "Silloin nousi minussa täällä ääni ja sanoi: 'Andrei Nikitin! Nämä
ovat _sinun_ sormiesi jälkiä. Täällä haisee työmiehen vuoteena sinun
elämäntyösi, sinä yhteiskunnan syöpäläinen!'..."

-- "No, rauhotu nyt... turhia!..."

-- "Ei... ei... ei. Älä puolusta... älä puolusta!" -- keskeytti
Nikitin.

Se näky oli ratkaissut Nikitinin taistelun, leikannut kuin terävä
veitsi entisyyden nykyisyydestä. Hän oli ilmottautunut hengelliseen
säätyyn ja päättänyt elää köyhien hyväksi.

Se oli Nikitinin tarina.

Tapauksen kertoi hän niin pöyristyttävillä väreillä, lausui sanat
niin tärisyttävän kuvaavalla eleellä ja kuvaili sairaan perheen
siivottomuuden ja sairasten korahdukset ja avunhuudot niin
kiihkoisasti, että Harhama kauhistui ja hänen sielunsa värisi kuin
viulunkieli.

-- "Sillä lailla palkitsee yhteiskunta työmiehensä", -- lopetti
Nikitin kertomuksensa.

Sen jälkeen oli Andrei Nikitin tutkinut Länsi-Europan työväenliikettä
ja myönsi sosialismissa olevan oikeaa muun, paitsi Jumalan
kieltämisen, jota hän kumminkin piti sosialismin loiskasvina. Viimein
oli hänestä, kuten Harhama heti huomasi, tullut intoilija, jonka
henki aina kieppui siivin aatteensa tulessa. Hän tahtoi yhdellä
puhaisulla poistaa vääryyden, kuin tomun hävittää rikkaat.

-- "Ja miten olet työssäsi onnistunut?" -- kysyi Harhama
ajatuksissansa.

-- "Miten onnistunut!... Ne nukkuvat köyhyyden ravassa
tyytyväisinä... Ne _nukkuvat_... Minä menin -- se oli eilen --
Bobrowien hökkeliin... Perettä oli yhdeksän lasta... ja ympärillä
köyhyys, haiseva köyhyys... Ei muuta omaisuutta, kuin nälkä ja
tauti... Mutta annahan kun minä puhuin, kuinka rikkaat heitä
sortavat, niin vastaa mies: 'Tiedämme me sen, herra, tiedämme.
Hyvinkin tiedämme. Mutta mitä tehdä?' -- Mitä tuossa silloin
onnistut? Köyhät on saastutettu tyytyväisyyden hengellä... ne on
nukutettu, ne on _nukutettu_", -- raivosi Nikitin.

Ja näitä epäonnistumisiansa muistellessa joutui hän taas kiihkonsa
valtaan. Hän oli ihmistappura, jossa leimusi vihan tuli kaikkea sitä
kohtaan, joka oli hänen suuren aatteensa tiellä. Se viha kohdistui
etupäässä rikkaisiin ja puhalsi hänestä pölynä mielenmaltin.
Hän kuvaili taas uusia nälkäpesien kauhun tapauksia, lopettaen
kuvauksensa intohimoisella selittelyllä:

-- "Ah! Minä näen taas silmissäni sen pahnoilla makaavan perheen...
Se on se osa ihmiskuntaa, joka on tyytyväinen, vaikka siitä tippuu
lavantaudin ja köyhyyden lika... Ja miksi kuolevat perheet nälkään
työmiesten majoissa? Miksi makaavat ne lavantautisina eläimellisessä
siivottomuudessa olkipahnoilla, kylmissä kojuissa, ilman apua ja
hoitoa? Siksikö, että heidän työnsä ei heille riittäisi? Ei. -- Se
riittää, se riittää, se riittää... He nääntyvät siksi, että heidän
työnsä hedelmät, heidän kasvattamansa vilja riistetään heiltä pois
ja kannetaan täällä Hiiden myllyn laareihin herkkuina ja viininä,
porttojen pukuina ja hajuvesinä. Sillä myrkytetään täällä ihmissuku,
poltetaan ihmisaivot poroksi, huumataan ihminen eläimeksi. Sillä
kasvatetaan ihmiseen epäinhimillisiä aisteja."

-- "Kuinka... epäinhimillisiä aisteja?" -- huudahti hämmästyneenä
Harhama, jonka mieltä Nikitinin intohimoinen puhe läikytteli, kuin
vedenkalvo kuutamoa.

-- "Älä keskeytä!... Sinä tulet sen huomaamaan", -- vastasi Nikitin,
jatkaen kiihkoisasti:

-- "Ihmishiki juodaan täällä viininä. Ihmistyö jauhetaan paheeksi:
päihtymykseksi ja haureudeksi... Sen työn syövät täällä Hiiden myllyn
toukat."

Ja käveltyänsä kuin kuumehoureinen edestakaisin alppimajassa, lisäsi
hän jyrkästi:

-- "Tulin tänne kutsustasi, mutta tulin ainoastaan _hakemaan sinut
täältä pois_, täältä paheen jauhinkiven silmästä, ja näyttämään
sinulle täältä juoksevat ihmiskurjuuden lähteen vesisuonet, synnin ja
lian lokasuonet."

Harhama kuunteli häntä hermostuneena, hieman kiusautuneena ja
raukeana. Perhonen lenteli vilkkaasti alppimajassa.

Sillä välin oli Hiiden mylly täyttynyt. Naisten puvut kohisevat.

-- "Kuuletko?" -- kysyi Nikitin. -- "Väki kohisee kuin kuona. Tänne
kokoontuu mässäävä ihmiskuona, ihmiskunnan poro."

Harhama katsahti Hiiden myllyyn. Valon säteet hyppelivät siellä
naisten jalokivistä, kuin olisivat ne tulisia kivisiruja, jotka
polttavat niihin sattuvia säteitä. Ne palavat kirkkaina, kuin tuli.

-- "Näetkö?" -- jatkaa Nikitin. -- "Niiden jalokivet viskelevät
valonsäteet luotansa, sillä niihin puristettu orjantyö ei siedä
valoa... Niin... näetkö?"

Nikitinin kiihkeät huudahdukset alkoivat sattua Harhamaan kuin
polttavat säkenet. Hän alkoi jo miettiä niiden sisältöä vakavammin.

       *       *       *       *       *

Nyt soittaa jo orkesteri venäläisiä kansanlauluja. Niiden sävelet
ovat haikeita, valittavia. Ne ovat kansan rinnasta puristautuneita
tuskallisia valituksia.

-- "Kuuletko?" -- puhuu Nikitin. -- "Eikö tuo sävel ole orjien itkua?
Nuo säveleet on puristettu muinaisten orjapolvien rinnoista. Ne
kertovat maatuneiden orjien tuskia ja huolia. Ajattele! Mikä hirveä
paine ja kuumuus tarvitaan, ennen kun hiili puristuu timantiksi?
Niin... ajattele: yhtä paljon on täytynyt kestää niiden, joiden
rinnoista on tuska ja puute puristanut nuo helmipuhtaat, haikeat
säveleet."

Harhama kuuntelee Nikitinin puhetta yhä tarkkaavammin. Hiiden
myllyssä kohisee väki. Pöydät täyttyvät istujista. Myllärit kantavat
pöydille vaahtoavaa viiniä ja herkkuja. Samppanja kuohuu. Mässäys
alkaa. Hiiden myllyn käynti kiihtyy... Nikitin jatkaa, hehkuen, kuin
palava taula:

-- "Katso, miten samppanja vaahtoaa pöydille, miten sitä kaadetaan
kuonaan! Se on orjien hikeä. Täällä kaadetaan Venäjän kansan
hiki poroon, ihmishiki ihmiskuonaan, kuonaan, jonka viemäri vie
ihmisperkkeenä levittämään paheen tarttumaa yhteiskuntaan."

Nikitinin kiihkoisa puhe alkaa vähitellen vaikuttaa Harhamaan,
kuin tarttuva tauti. Hänen olemuksensa ydin, mietintä, syttyy kuin
taula tuluksen kipinöistä. Hiiden myllyn käynti kiihtyy. Väkeä
saapuu lisää. Näyttämölle ilmestyy ilveilijöitä. Niille nauretaan,
taputetaan käsiä.

-- "He tekevät täällä ihmisistä marakatteja. Ja mitä varten? Että
marakatit vuorostaan tekisivät heistä narreja," -- mutisi Nikitin
itseksensä. Harhamaa huvitti tämä selittely.

Orkesterin soitto yltyy. Viulujen kielistä ja torvien suusta vuotavat
menneiden orjapolvien valitukset virtanansa valomereen. Niille
taputetaan käsiä. Jossain huudetaan jo: hyvä!

-- "Täällä nauttivat joutilaat orjien huokauksista. He loihdituttavat
niitä viulujen kielillä nautittavaksensa", -- alkoi taas Nikitin, ja
sitte seurasi taas tulva selityksiä siitä asiasta, jonka kynttilänä
Nikitin paloi: sosialismista ja köyhälistön kysymyksestä. Harhama
mietiskeli jo hänen puheittensa ydintä, niiden oikeutta. Aivan
uutta ei sosialismi ja Nikitinin polttava asia hänelle ollut. Hän
oli aikoinansa perinpohjin tutustunut sosialismiin. Oli kerran
matkustanut ulkomaille varta vasten köyhälistön liikkeen henkeen
tutustumassa.

       *       *       *       *       *

Mutta Hiiden myllyn käynti yltyy. Lavalla vuorottelevat
tanssijattaret, laulajattaret ja ilveilijät. Sitä mukaa, kuin
ilta kuluu, tulevat esiintyjien puvut kevyemmiksi, esitykset
aistillisemmiksi. Näyttämölle ilmaantuu jo köykäiseen vaatteeseen
puettuja naisia, joiden ruumiin muodot kuvastuvat pukujen alta
pehmeinä, houkuttelevina... Sitten ilmaantuu toisia, hame sivulta
halki. Tanssiessa aukeaa halkeama ja raosta vilahtaa paljas polvi,
ja pohkeen ruusuinen iho... Ihmiset huumaantuvat. Huumaus leviää yli
Hiiden myllyn tarttuman tavoin. Samppanja vaahtoaa, viulut soivat;
pöytien välissä juoksevat hännystakkiset myllärit vikkelinä, kuin
oravat, kantaen pöydille uusia herkkuja, uutta samppanjaa, Hiiden
myllyn laareihin uutta viljaa... Mylly alkaa olla jo täydessä
käynnissä. Sieltä kuuluu valtaava kohina. Nikitin huokaa raskaasti.
Kiihko ja harmi yltyvät hänen sielussansa, kuin huumaus myllyssä.
Harhama seuraa ja miettii hänen kiihkoisaa puhettaan ja perhonen
lepertelee kynttilän liekin ympärillä...

Yö kuluu. Näyttämölle ilmaantuu jo puolialastomia naisia. Jokainen
heistä on paljastanut parhaansa: yhdet notkeat polvensa, kauniit
pohkeensa, toiset valkeat hartiansa, tai täyteläiset rintansa.
Hartiat hohtavat lämpöä, rinnoista uhkuu elämänhalu... Mässäys
yltyy... väki huumautuu yhä enemmän... se päihtyy ihmisruumiista ja
viinistä... Ihastuksen huutoja kuuluu... Siellä täällä viskellään
kukkia, jotka laskevat maahan sadekuuroina.

-- "Katso!" -- huudahtaa Nikitin. -- "Kun viini ei jaksa heidän
kaikkia viettejänsä huumata, ärsytetään ne naisten ruumiilla,
hartioilla, polvilla ja rinnoilla. Tämä on joukkohuumausta,
tehdasmaista päihdyttämistä viinillä ja ihmisruumiilla... porttojen
ruumiilla. Se vaikuttaa voimallisesti juuri siksi, että se on
_joukkohuumausta_, Se vaikuttaa, kuin suuri metsäpalo, jonka
voimaa eivät voi metsän terveimmätkään puut vastustaa. Ja miksi
se niin vaikuttaa? Suuruudellansa. Kun Perkele on huomannut, että
ihminen kestää _yksityisen_ viettelyksen, kuin tuore puu pienen
nuotiotulen, on se sytyttänyt metsävalkean, johon tulen virikkeiksi
kannetaan yhteiskunnan rikkaudet ja köyhien leipä... Eivätkä aikamme
yhteiskunnan päämiehet nouse näitä porttopitoja kieltämään, tätä
perkeleen uhritulta sammuttamaan. Ei. He itse kokoontuvat ryövärinä
sen ääreen nauttimaan saalistansa ja lyhyen ryövärielämän jälkeen
itse sortumaan sen liekkeihin."

Nikitin puhuu niin kiihtyneesti, että kiihko alkaa värisyttää
Harhaman hermostoa. Hän näkee puheessa kuvatut metsäpalot,
nuotiovalkeat ja ryövärijoukot. Hän huomaa joukkohuumauksen voiman.
Hän tuntee jo puheen sattuvan häneen itseensäkin pienenä kiven
iskuna, ja alkaa kuvitella istuvansa ryövärijoukossa, valtavan
metsävalkean ympärillä. Perhonen lentelee levottomana...

Myllyn käynti kiihtyy. Näyttämöllä käyvät naisten puvut yhä
ohuemmiksi. -- Kello lyö yksitoista... Hiiden myllyyn ilmaantuu
yölintuja, puolimaailman naisia... Joukkohuumaus ryöppyää jo
voimakkaana virtana. Siellä täällä välähtelevät himokkaat
silmäniskut... Samppanja helmeilee maljoissa; herkut tuoksuvat
pöydillä. Kukkaistytöt kiirehtivät pöydästä pöytään myyden kukkia
ja mustapukuiset myllärit juoksevat tavaroinensa. Melun ja kohinan
seasta kuuluu orkesterin ihana soitto ja puolialastomien naisten
laulu. Nikitin juopuu asiansa tenhosta ja Harhama punnitsee hänen
sanojansa.

-- "Minä en ole tätä ennen _näin_ ajatellut," -- lausui hän
Nikitinille ajatuksissansa.

-- "Ja millä oikeudella ja kenen varoilla luulet näiden toukkien
täällä mässäävän ja huumaavan itseänsä viinillä ja toisillansa...
naisten ruumiilla, porttojen lihalla? Yksikään heistä ei tee työtä.
Ei yksikään... ei yksikään... Millä he elostelevat sitten? He ovat
yhteiskunnan ryöväreitä, jotka päivin riistävät ja keinottelevat ja
öisin kokoontuvat tähän luolaan varastettua saalistansa syömään. He
juovat täällä orjien hien vaahtoavana samppanjana, he kuluttavat
köyhien leivän ja muuttavat ihmistyön eläimelliseksi humalaksi. Tämä
on ryövärien luola, jonka ovat rakentaneet työn orjat ryöväreillensä.
Täällä on ulvovien susien pesä. Täällä valmistetaan yhteiskunnan
kurjuus... Täällä kulutetaan ihmisten aivot... Täällä tehdään naiset
portoiksi ja miehet huumataan eläimiksi. Kodit syödään täällä
köyhiksi, pankit tyhjiksi. Täällä valmistetaan ihmiskurjuus ja
pahe... täällä on ihmiskunnan helvetti..."

-- "Minä myönnän sinun olevan oikeassa... ainakin osaksi", --
keskeytti Harhama myönnytellen.

Kello löi jo kaksitoista. Sydänyö alkoi purkaa pimeistä kätköistänsä
yhä hurmaavampia joukkoja. Näyttämölle ilmaantui mustalaiskööri,
Hiiden myllyn ainainen "naula", joukko nuoria mustalaistyttöjä,
puettuina ohuisiin, loistavanvärisiin pukuihin ja nauhoihin. Ne
olivat yön mustia perhoja, kauniita, kuin villi metsän kukka,
huolettomia kuin lintu varvulla. Musta tukka kipinöi paljailla
hartioilla. Punakirjavien harsojen läpi punottivat kypsät rinnanpäät,
kuin marja ahon povella... Huumaus leviää taas näyttämön viereltä
yli Hiiden myllyn, kuin rätisevä kulovalkea, vieden kaikki mukaansa.
Kaikkialla kiiluvat ahnaat silmät ja kaikuvat hyvä-huudot. Punainen
kukkasade nousee näyttämön edustalla ja laskee näyttämölle...

Orkesteri soittaa... Säveleet virtaavat tulisina. Mustalaistytöt
laulavat intohimoisia laulujansa. Mustat silmät kiiluvat. Niissä on
tulta ja himoa... Valkoiset hampaat loistavat laulaessa... Laulussa
helskyy luonnon villi lempi... Hopeahelyt helähtelevät vyötäisillä.
Viuluista vuotaa hillitön sävelryöppy. Sen tahdissa tanssivat tytöt
villiä mustalaistanssia... Povet lämpenevät tanssiessa... Myllyssä
heräävät vietit... Joukon huumaus yltyy.

Perhonen lentelee iloisena Hiiden myllyssä korkealle yleisen
huumauksen ja kohinan päällä...

Hyvä!... Hyvä!... Uudestaan! -- räjähtää suosionhuuto Hiiden myllyn
kaikista sopukoista. Samppanja vuotaa taas virtanaan pöydille...
Yölinnut kuhertelevat rohkeampina... Myllärit kantavat viiniä...
kukkastytöt juoksevat vikkelinä ja joukkohuumaus sekaantuu yleiseksi
kohinaksi.

Luonnon rakkauden voimakas vaahto oli hyrskynyt riutuneiden viettien
paloon... Nikitin ärtyy. Inho tupruaa hänessä tulena. Hän rätisee,
kuin kuiva kataja:

-- "Katso! Koko tuo ulvova joukko kihisee kuin matopesä... He
syövät täällä rikki yhteiskunnan perustukset. He syövät pankit ja
liikkeet madonreikiä täyteen. Pankit luhistuvat, ja tuhannet jäävät
kerjäläisiksi." Ja ojentaen puristetun nyrkkinsä Hiiden myllyyn,
jatkoi hän niin, että läheisimmät mässääjät sen kuulivat:

-- "Mutta kerran tulee tuomio. Koinsyömät pankit luhistuvat
päällenne. Koko se yhteiskuntarakenne, jonka alta te syötte
perustuksen, sortuu raunioiksi ja raunioilla kohoaa kurjuus
veripunainen lippu kädessä huutamaan teille kostoa ja kirousta."

Kuulijat nauravat, ymmärtämättä puhetta, mutta Harhama tuntee sanojen
tunkevan itseensä, kuin katkeran häkäsavun. Hän kysyi jo itseltänsä,
millä oikeudella hänkin oikeastansa istui täällä työttömänä,
valmistamassa toisille kurjuutta. Hän laski, ett'ei ollut useina
viime vuosina tehnyt mitään tuottavaa työtä. Sitä edellisenä aikana
oli hän kyllä työllänsä ansainnut leipänsä, mutta viime vuosina oli
hän keinotellen elänyt, koonnut toisten kaivamaa kultaa, ja käynyt
täällä saalistansa syömässä, kuin kettu luolassansa. Hän oli koonnut
aivoihinsa tietoja, mutta niilläkään hän ei ollut ketään hyödyttänyt.
"Olen todellakin toukka, joka syön täällä toisten säästöjä ja työtä",
-- mietti hän. Perhonen palasi myllystä alppimajaan ja lenteli
levottomana kynttilän liekin ympärillä.

-- "Sinä olet oikeassa", -- lausui hän Nikitinille. Se oli kipinä
katajikkoon. Nikitin syttyi ilmituleksi:

-- "Enemmän kuin oikeassa! Katso, miten ylellisenä uhkuu täällä
taide! Mutta ne rapparit, jotka tämän huoneen ovat rakentaneet,
asuvat pimeissä kojuissa. Päivän valo on heille ylellisyyttä, puhtaus
on korukalua... Miksi koristetaan taiteella ihmiskunnan viemäri, joka
huuhtelee lokana, päihtymyksenä ja paheena ihmistyön, ja samalla
asuvat sen viemärin rakentajat kojuissa?... Miksi?... Miksi?...
_Miksi?_"

Nikitinin kysymykset: miksi? miksi? tippuivat Harhamaan kuin räystään
vesi. Niistä alkoi muodostua oman syyllisyyden-tunteen vesilätäkkö.
Nikitinistä tulvasi yhä uutta syytöstä. Hän kohosi Harhaman yli
vuotavana räystäänä. Osottaen myllyn taiderappauksia, jatkoi hän:

-- "Vertaa yhteiskuntaa tähän Hiiden myllyyn! Kuvittele mielessäsi
sen seinien kohoamista! Nälkäiset muurarit muuraavat, seinät
kohoavat... Tiilitakka selässä kapuavat rapparit yhä korkeammalle...
Ja miksi kapuavat? Siksi että alhaalla seisoo päällysmies, nälkä
ruoskana kädessä. Tiedätkö, mitä on nälkä? Et tiedä, et ole
kokenut... Tiedätkö _kuka_ punoo sen ruoskan?... Tuo matopesä... nuo
toukat. Ne syövät lihan rapparien luista, ne juovat heidän hikensä
viinin vaahtona... Ne lypsävät täällä ihmiskunnan utaria... Mutta ne
utaret ehtyvät kerran ja silloin on loppu... Hiiden myllyn toukat
syövät myllyn permannon altansa, ne syövät perustuksen telineiden
alta... Telineet kallistuvat... rapparit siellä seinillä... tuolla,
katso... ne sortuvat... yksitellen... laumottain... Toiset kiipeävät
heidän sijalleen vikkelinä, kuin oravat, nälkä kuumana kivenä
kantapäillä... Viimein avaa Jumala sokean silmät: muurarit huomaavat,
että telineet ovat romahtamaisillansa. Herra paljastaa heille siten
sen kurjuuden kuilun, jonka nuo elämöitsijät ovat kaivaneet. Sillä
herättää Hän heissä henkiin vihan, joka leimahtaa puhdistavana
tulena... Koston huuto kuuluu silloin idästä länteen. Rapparit
jättävät työnsä ja syöksyvät tuohon matopesään aseet kädessä...
kirous huulilla... Tahdotko odottaa sen päivän sarastusta tässä
Sodoman ja Gomorran paheenpesässä?"

Nikitin puhui semmoisella kiihkolla, että Harhama tunsi joka sanan
viiltävän itseään, kuin hiotun veitsen terän. Hän oli jo näkevinänsä
kuihtuneita, punapaitaisia rappareita kiipeilevän Hiiden myllyn
seinillä, ylhäällä, missä taide ylellisimpänä uhkuu. Hän oli
huomaavinansa telineiden kallistuvan ja oli kuulevinansa sydäntä
vihlovan koston- ja avunhuudon... Perhonen lenteli tarkkaavana ja
levottomana hänen päänsä ympärillä...

-- "Niin, sinä olet oikeassa", -- myönteli hän taas hajanaisena,
hermot sotkuisina säikeinä. Olemuksensa ainainen savu, mietintä,
suitsusi jo jokaisesta huokosesta. Se alkoi häntä läkähdyttää.

-- "Oikeassa!... Oikeassa!..." -- huokasi Nikitin.

Ja hän puhui edelleen, kuin aatteensa tulineulojen kärillä tanssien.
Silmissä paloi kiihkon tuli, sanat sinkoilivat terävinä vasamina.
Harhama tunsi joskus niiden viiltävän olemustansa, kuin hiotun
veitsenterän.

Mutta Hiiden mylly on täydessä käynnissä. Huumaus, pukujen kohina,
puhelun solina, soitto ja laulu sekaantuvat yhdeksi ainoaksi
päihdyttäväksi virraksi, jossa jalokivet palavat kirkkaina, silmät
hehkuvat hiilinä. Pienistä alppimajoista ja yksityishuoneista kuuluu
yksityisten parien, tai seurojen kuhertelua. Yölinnut valitsevat
saalistansa. Kiihottuminen on hävittänyt kaiken kursastelun. Kaikki
kulkee joukkohuumauksen voimakkaan virran vallassa. Viini vaahtoaa,
miehet käyvät hillittömiksi ja naiset lähenteleviksi... Kaikki
lähestyy öistä loppua. Vietit odottavat nälkäisinä ateria aikaansa...
Perhonen istahtaa alppimajan akkunalle ja katselee levollisena
myllyssä hehkuvaa paloa...

Mutta entistä miettivämpänä istuu Harhama, keskeyttäen joskus
Nikitinin fanaattista puhetta myönnytyksillä:

-- "Niin... niin! Kyllä, kyllä..."

       *       *       *       *       *

Nyt ilmaantuu näyttämölle loistava joukko nuoria tyttöjä. He
näyttävät aivan alastomilta: puku on silmänlumetta. Näkymättömän
hienot harsot, ainoat pukimet, hulmahtelevat salaperäisessä
valaistuksessa silloin tällöin, kuin kepeät varjot. Notkeat jalat
tekevät sulavia liikkeitä... Hartiat loistavat... rinnat hehkuvat
lämpöä... Elämä kukkii ihossa, nuoruuden voima nisissä... Myllyssä
nousi rajusäänä hyvä huutojen myrsky, kun tämä lumoava joukko helähti
näyttämölle.

-- Hyvä!... Hyvä! -- kuului hurmaava huuto permannolta.

-- Hyvä!... Hyvä! -- vastasi riemuisa kaiku yksityishuoneista ja
alppimajoista.

-- Hyvä! hyvä! -- kieri huuto kaikkialla. Ja taas nousee myllyssä
loistava kukkapilvi ja laskee sateena näyttämölle. Orkesteri soittaa.
Alastomat neidot tanssivat verkalleen, hitain liikkein. Ihmissulo
mairittelee ihmishimoa... Neito hohtaa kukkana miehen edessä.

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- kohisee myllyssä lakkaamatta. Silmät palavat
kilpaa jalokivien kanssa. Joukkohuumaus ryöppyää korkealle, kuin
meren maininki. Nikitinin kasvot vääntyvät tuskasta. -- Perhonen
lentelee iloissaan...

Elämä vyöryy virtana. Pinnalle poreilevat uudet koreat kuplat...

Näyttämölle syöksyy sen upeasta, maalatusta metsästä joukko
enkeleiksi puettuja pikku tyttöjä, punaiset tulpaanit kädessä. He
jakavat kukkansa tanssijoille, antaen tulpaanin kullekin. Itse
lymyävät he puiden väliin. Naiset alkavat tanssia vilkkaammin.
Notkeat jalat tekevät yhä sulavampia liikkeitä. Ihmiskauneus kutoo
verkkoa, nuoruus punoo ansojansa... Hyvä-huudot kiihtyvät myrskystä
rajusääksi. Joukkohuumaus on jo meren myrskyä...

Uusi kukka pulpahtaa öisen virran pinnalle: Amoriksi puettu tyttö
liitelee ylhäältä näyttämölle, povi paljaana, ujous ainoana pukuna...
Maasta nousee ihana lähde... Amor istahtaa sen korvalle, lemmennuolet
vyöllä ja pivossa joutsi...

Kaikki odottavat kipinä kädessä. Viulut soivat. Enkeleiksi puetut
tyttöset laulavat rakkauden ylistystä. Näkymättömiin harsoihin puetut
naiset tanssivat Amorin ympärillä... Se on öisen rakkauden tanssia...
öisen lemmen kutsua. Notkeat vartalot liikkuvat sulavina, kaartuen
kuin kauniit käärmeet... Paljas jalka koukistun luontevasti... harsot
heilahtelevat heikkoina varjoina... Amor ampuu nuoliansa...

Huumaus nousee myllyssä... Väki istuu jo kuin tulipuikoilla... Tanssi
jatkuu... Neidot lämpenevät... Valkeat rinnat punehtuvat... Hipeä
hivelee silmiä... katse polttaa...

Nyt on jo pilli naisen kädessä... Nainen soittaa mieheen sidottuna...
mies tanssii naisen orjana... Sama säije sitoo molemmat...
Näkymättömät ovat tunteiden paulat... Hienoina säikeinä juoksevat
niiden rihmat... Niiden solmut syntyvät käsin solmiamatta...

Viettejä ei käsin keritä...

Koko Hiiden mylly hehkuu jo palavana hiiloksena... sen hiilinä
kiiluvat ahnaat silmät. Kaikki on tähdätty näyttämölle. Kaikki on
valmista syöksymään sinne, kuin nälkäinen peto saaliiseensa... Kaikki
jännittyy, syttyy kuin taula ja hehkuu, kuin hiili...

Näyttämö alkaa pimetä, laulu hiljenee... Kuuluu metsätorven
soitto... sitten iloinen nauru. Neidot pysäyttävät tanssinsa ja
kuuntelevat tarkkaavina... Posket hehkuvat lämpiminä, rinnat kohoavat
huo'unnasta... Notkea ruumis värähtelee _tiedosta_... odotuksesta...
Mylly hehkuu hiiloksena...

Joukkohuumaus on ylimmillään, se vie kaikki mukanaan, se kaataa
kaikki...

Kuuluu toinen metsätorven soitto. Puiden lomista syöksyvät nuoret
metsästäjät neitoja ryöstämään. Tytöt huudahtavat ilosta ja
pelosta... He pakenevat arkoina, karkeloiden, puiden sekaan...
Metsästäjät syöksyvät jälestä, torviinsa puhallellen...

Se oli lemmen metsästystä... Saalis juoksi paulana edellä...

Nyt räjähtää Hiiden myllyssä. Nousee hyvä-huutojen myrsky. Kaikki
ovat syöksymäisillänsä pakenevien saaliiden jälkeen. Kukkia sataa,
soitto ja huudot ovat halaista huoneen. Intohimoisina lähentelevät
naiset kuumekylvyssä kiemurtelevia miehiä; miehet ovat rajattoman
_rohkeita_... Samppanja vaahtoaa, myllärit juoksevat ja yölinnut
korjaavat runsasta saalista... Perhonen istuu Harhaman olalla häntä
tarkastellen...

       *       *       *       *       *

Harhamalle tämä ei ollut uutta. Hän oli sen kaiken nähnyt ja elänyt.
Hän oli siihen äskettäin kyllästynyt ja nyt se tympäisi häntä. Hän
muisteli taas uneksittua kotiliettä, jonka valkeaa hoitaisi puhdas
vaimo. Hän istuisi sen ääressä ja tekisi työtä vaimonsa hyväksi.
Kiitollinen vaimo karkottaisi huolet hänen mielestään, lakaiseisi
huoneesta työn tomut ja huokuisi kotiin sitä, mikä on puhdasta ja
jaloa. Sitten muisti hän taas, kuinka uneksittu liesi oli nyt jäänyt
kylmille, pilkkeet pankolle, kuinka kaikki oli tapahtunut nopeasti ja
kuinka kaikki oli edeltäpäin ennustettua. Mikä tarkotus oli nyt hänen
elämällänsä? Se kysymys iski nyt hänen humiseviin aivoihinsa, kuin
salama. Hän huomasi nyt istuvansa valmistamassa toisille kurjuutta,
työttömänä, tarpeettomana. Nikitinin intohimoiset puheet polttivat
häntä. Hänen olemuksensa perukatkin olivat täynnä niiden puheiden
sanoja, kuin teräviä puukkoja.

-- "Tämä on inhottavaa", -- pääsi häneltä vaistomaisesti.

Perhonen lennähti hänen olaltansa pois ja istahti kiukuissaan palavan
kynttilän liekinpäähän.

-- "Niin!" -- vastasi Nikitin. -- "Tämä on jumalatonta. Ihmiset
on huumattu viinillä ja porttojen höyryävällä lihalla perkeleen
palvelijoiksi. He ovat nyt valmiit alkamaan paheen ja synnin
uhrijuhlan. Kun yksitellen huumaaminen ei vaikuta ja tulee kalliiksi,
on laitettu joukkohuumaus, perustettu tehtaita sitä varten. Mitä
ovat tämän rinnalla pakanuus ja ooppiumi? Härkätaistelut ovat
tämän rinnalla siveellisiä, inhimillisempiä, sillä täällä on tehty
ihmisestä rikokseen kiihotettava elukka, naisesta portto, joka
tanssimalla kutoo verkkoansa... Täällä poltetaan ihmisten aivot
tuhaksi... Katso tuota joukkoa, noita ihmisiä!... Niiden aivot ovat
jo palanutta, työhön kykenemätöntä tuhkaa... poroa... kuonaa...
Niiden päät palavat hartioilla kuin tulipallot... Katso!"

Harhaman järkkyneeseen hermostoon oli tarttunut Nikitinin kiihko,
kuin tauti. Hänestä näytti todellakin, että Hiiden mylly oli täynnä
palavia, kuleksivia, tai paikoillaan loistavia suitsuavia tai
savuavia palloja, joista hurjistuneet silmät loistivat tulisina
hiilinä. Joukkohuumaus lainehti edelleenkin, yltyneenä, rajuna,
vietit raivostuivat siitä tiedosta, että eivät olleet saaneet vielä
tyydytystä... Niiden nälkä oli herätetty saaliilla, kuin pedon
verenhimo verenhajulla...

Mutta ajatuksien rihman katkaisi uusi numero: Näyttämöllä, joka
oli miltei aivan pimeä, lauloi taas uusi, alaston naiskööri Noidan
laulua. Laulun välissä kuului hääviulujen soitto ja laulua vastaava
morsiussaatto, häät, kalmantanssit ja muut kulkivat himmeinä
kuvaelmina taustalla. Se oli äskeisten tapauksien ja ennustusten
salaisesta pohjasakasta nouseva kupla, joka toi mieleen hajonneiden
toiveiden kylmää sumua.

Mutta samassa avautui alppimajan ovi, joka johti Hiiden myllyn
sivuhuoneisiin. Siellä oli eräs seurue pannut toimeen todellisen
mustalaistyttöjen metsästyksen. Tytöt pakenivat näön vuoksi,
arkaillen muka. Eräs heistä syöksähti Harhaman pikku majaan, suoraan
Harhaman syliin. Tämä säpsähti, tunsi tytön ja huudahti:

-- "No... Sonja!"

-- "Parooni Geldners ahdistaa!" -- huudahti avorintainen, kaunis
mustalaistyttö, lisäten: "Kah!... Tekö se... herra Harhama!"

Se oli yllätys Harhamalle ja Nikitinille. Parooni Geldners Hiiden
myllyssä! Hän, joka on yhteiskunnan tukeita, loistava valtiomies ja
kirjoittanut tunnetun teoksen kirkon opin puolustukseksi, asettaen
sen opin kaiken realisen oikean perustaksi! Hän mustalaistyttöjä
metsästämässä! Mutta sekä Nikitin että Harhama vaikenivat.

-- "Antakaa kun katson kättänne, herra Harhama", -- puheli
mustalaistyttö, joka tunsi Harhaman. Ja lupaa odottamatta istahti hän
Harhaman viereen, vetäisi hänen kätensä helmaansa ja ennusti:

-- "No, kohta tulevat häät."

Harhama naurahti kuivasti ja yrittäen vetäistä kätensä pois tytöltä,
lausui:

-- "Jo nyt, Sonja, tuli ennustuksesi liika myöhään. Häitä ei tule."

-- "Minun ennustukseni ei koskaan valehtele", -- väitti tyttö. --
"Pankaapas kultaraha kämmenellenne, niin katson uudestaan... Parooni
Geldners antaa aina kultarahoja", -- lopetti hän merkitsevästi.

Noidan laulu jatkui näyttämöllä ja Harhama kiintyi taas ennustuksiin.
Hän antoi tytölle kultarahan ja tämä ennustaa edelleen:

-- "Varokaa valkeaa naista, jolla on musta tukka ja luoma rinnassa!"

Harhamaa oudostutti tämän ennustuksen ja pohjalaisnoidan ennustuksen
yhtäläisyys. Hänessä virisi taas taikauskonsa ainainen virvatuli.
Hän ei ajatellut että tämä ennustus mustatukkaisesta naisesta oli
nykyään yhteinen kaikille mustalais-ennustajille. Se oli otettu juuri
vanhasta mustalaisesta Noidan laulusta ja tullut muotiennustukseksi.
Uteliaana kysyi hän mustalaistytöltä:

-- "Entä ne häät?"

-- "Ne tulevat myös", -- vastasi tyttö. -- "Tuossa yhtyy kaksi
viivaa... mutta eroavat heti", -- jatkaa hän osottaen Harhaman
kämmenessä viivoja. Samassa lauloi kööri näyttämöllä:

    "Kun vielä häissäsi viulut soivat
    jo lähtee sulhosi toisen luo.
    Ja musta multa sen muistot peittää.
    Hän kalman kullaksi sinut heittää;
    ei palaa luoksesi milloinkaan."

Ja näyttämöllä näkyi vastaava kuvaelma viulunsoittajinensa,
hämmästyneine morsiusneitoinensa ja epätoivoisine morsiaminensa.
Mustalaistyttö jatkoi ennustustaan mustatukkaisesta, valkeasta
naisesta, joka asuu koivumetsän takana valkeassa talossa. "Hän
tuottaa onnettomuutta... varokaa häntä!" -- lopetti tyttö.
Näyttämöllä lauloi kööri:

    "Vaan nainen valkea, mustatukka
    se turman teille sulhosi vie:
    käs'raudat raa'at sormuksi tuopi
    ja häpeänmaljan ilkkuen juopi.
    Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!"

Harhama oli niin kiintynyt ennustukseen, että ei huomannut Hiiden
myllyn kohinaa, eikä Nikitinin läsnäoloa. Näyttämöllä kulki
kuvaelma kalmantanssinensa, noitinensa. Morsiustytöt toivat
mustia kalmankukkia. Laitettiin niitä toisia häitä... Jo tuotiin
ruumisliinoja. Harhama seurasi kiihkoisasti kuvaelmaa... Nikitin oli
huomannut perhosen, joka näytti istuvan kynttilän liekin päässä,
eikä palanut. Perkele! ajatteli hän ensin, mutta huomasi sitten
perhosen olevan näköhäiriön. Vihdoin loppui Noidan laulun kuvaelma
ja laulu. Näyttämöllä kumahti kirkonkello. Perhonen hävisi kynttilän
lieskasta... Mustalaistyttö pyysi ennustuspalkkiota.

-- "Ennustit väärin... häitä ei tule", -- naurahti Harhama.

Mutta tyttö oli varustautunut ja tiesi mitä ennustaa.

-- "Teillähän on jo sormus sormessa!"-- huomautti hän voitonvarmana.

Nyt vasta muisti Harhama sormuksensa. Hän vetäisi sen sormestansa ja
antoi mustalaistytölle lausuen:

-- "Ota sinä se... valehtelemisestasi!"

Tytön mieli läikähti ilosta, kun kulta kiilsi sormessa. Hän ihaili
sitä, kuin villi metsän lintu höyheniensä väriloistetta.

-- "Kiitos... kiitos!" -- riemuitsi hän. -- "Tahdotteko, niin tanssin
teille tarantellan... minun tarantellani on... oh!... Ei kukaan osaa
niin notkeasti ja kauniisti tanssia..."

Ja lupaa odottamatta tanssi hän hurjan mustalaistanssin ja istahti
sen loputtua Harhaman vierelle, hengästyneenä, silmissä luonnon
rakkauden villi tuli. Hän oli houkutteleva kuin marja ja tuoksui,
kuin kukka. Ajatuksissansa, tomuksi hajonneena, tarttui Harhama hänen
käteensä, puristi sitä ystävällisesti, juuri kuin jäähyväisiksi...
_muistoksi_ ja virkkoi surullisena:

-- "Sinun elämäsi, Sonja, on ainaista tanssia."

Miten lienee Harhaman kädenpuristus ja äänenvärähdys vaikuttanut
tyttöön, sitä ei tyttö itse tajunnut... Mutta hänen mielensä
sopukoista sukelsi esille nuoren mustalaisen kuva, metsän vapaus,
mustalaispojan syli... Häilähti yö vapaan mustalaisen uskollisella
povella... Hän mietti hetken... kaksi... kolme. Kyynel herahti
mustalle silmäripselle... sielun salainen kieli oli värähtänyt...
Suru läikähti silloin tytön sydämessä ja hän lausui haaveillen,
murheellisena:

-- "Niin... tanssia... elämä on tanssia... tarantellaa... _Elämä on
tulikuumilla neulankärillä tanssimista_."

Hän vuorostaan näppäsi niillä sanoilla säveleen Harhaman sielun
kielistä... kosketti niistä arinta kieltä, sitä, joka oli ainiaan
vireeseen vedetty...

-- "Niin, elämä on tarantellaa... neulankärillä... Mene, Sonja,
tanssi tarantellasi loppuun", -- kehotti Harhama murheellisena,
ajatuksissansa.

Tyttö hävisi, sormus sormessa, kuin lintu saalis nokassa. Harhama
tunsi nyt inhoa kaikkea sitä kohtaan, mitä oli tähän saakka elämässä
ollut. Se mennyt nousi hänelle kurkkuun, kuin katkera pala. Hänessä
heräsi halu heittää kaikki, kuten oli juuri heittänyt sormuksensa.
Hän kertoi Nikitinille lyhyesti viime päivien odottamattomat
tapaukset ja sanoi nyt seisovansa tiettömän aavikon keskellä, ilman
elämäntarkotusta, alla menneisyyden porot ja tuuli tienviittana.
Nikitin kuunteli häntä osanotolla innostuneena ja lausui sitten:

-- "Sanot olevasi ilman elämäntarkotusta. Minä osotan sen sinulle:
Hävitä tämä Hiiden mylly... tämä synnin rapasauna!"

Harhama katsahti häneen kysyvästi. Nikitin jatkoi:

-- "Älä hämmästy! Ymmärrä minua oikein! Tule mukaani, tule avukseni!
Kutsukaamme avuksemme ne kurjat, joiden työn joutilaat muuttavat
täällä eläimelliseksi humalaksi ja hekkumaksi. Menemme sitten
köyhyyden pesiin, joihin vuotaa täällä valmistettu kurjuuden
ja paheen visma, kylmä visma ja saarnaamme: 'Lakatkaa hulluina
raatamasta Hiiden myllyn väelle. Lakatkaa! Silloin häviää mylly ja
te itse saatte nauttia työnne hedelmät!' Köyhät uskovat meitä... ne
seuraavat meitä. Me kokoamme ne kaikki yhteen ja silloin jäävät tämän
myllyn laarit tyhjiksi ja yölepakot poistuvat sen pimeistä sopukoista
nälkäisinä. Näin toteutamme me Jumalan tahdon maan päällä ja Hän
on meidän apunamme, meidän käsivartenamme. Hän avaa kurjien silmät
näkemään ja me olemme aseina Hänen kädessään."

Harhamassa otti kaikki tulta, kuin poudan kuivaama katajikko, kuten
aina käy elämän käännekohdissa. Hän seisoi ihmiselämän vuodenaikojen
vaihteessa: Kesä oli kantanut karvaat hedelmät ja syksy saapui
koleana, harmaana, tyhjä sänki pelloilla ja mätänevä luoko päivän
entisillä kisakentillä. Semmoisina hetkinä muistuvat mieleen
kesän työt, erehdykset ja toiveet... Harhama sovitteli Nikitinin
sanoihin omia näkemiänsä, oman elämänsä rihmoja. Hän itse oli
nuoruudessaan kokenut työväen kovaa kohtaloa. Silloin muisti hän
aina katkeruudella ajatelleensa parempiosaisia. Mutta miehuutensa
ikään päästyä oli hän luonut itsellensä paremmat olot. Sitten oli
hän "mennyt eteenpäin", oli koonnut rikkautta ja ajoittain kokonansa
unohtanut niiden kohtalon, jotka jäivät hänestä jälelle; tai oli hän
kiemurrellut sisällisen tuskansa lieskassa. Kerran kumminkin oli
hänen mieltänsä järkyttänyt eräs kurjuuden kuva, jonka hän sattumalta
näki: Kolme lapsi-ijässä olevaa tyttöstä, jotka hän tapasi puiston
penkillä. Avoimesti olivat tytöt hänelle kertoneet odottavansa
virastoista siihen aikaan pääseviä virkamiehiä, ansaitaksensa heiltä
lapsimaisilla ruumiillaan leipää omaisillensa. Tämän johdosta
oli hän alkanut ajatella yhteiskunnallisia epäkohtia ja tutkia
sosialismia. Mutta pian oli hän taas unohtanut pienet portot ja hänen
sosialistiset tutkimuksensa muodostuivat pelkäksi tieteelliseksi
harrastukseksi, jolla ei ollut mitään tarkotusta hänen oman itsensä
ulkopuolella. Hän eli siihen aikaan semmoisessa piirissä, jossa
harvemmin tullaan välittömään yhteyteen äärimäisen kurjuuden kanssa,
ja koko hänen sosialistinen harrastuksensa laimeni, sammui. Se oli
ollut kukka, jota hän aikansa vaali, aikansa kuluksi ja akkunansa
koristukseksi...

Sen kaiken muisti hän nyt hetkessä.

Nyt oli Nikitinin kiihkoisa puhe järkyttänyt hänen kiihtyneen
hermostonsa, heittänyt kipunan syyllisyyden tunteen puolikuivaan
kuloon. Hän teki tiliä omasta elämästänsä ihmiskurjuuden edessä
ja astui itse syyttämään itseänsä, tosin vasta arastellen. Mutta
sitä mukaa kun Nikitinin puhe jatkui ja hän tunsi nykyisen elämän
tyhjyyden, kun syyllisyydentunne virtasi hänen sieluunsa, sekä Hiiden
myllyn huumaus alkoi häntä tympäistä ja läkähdyttää, varmistui hän
ja tuomitsi itseänsä yhä rohkeammin. Hiiden mylly alkoi hänelle
näyttäytyä siinä valossa, missä Nikitin oli sen äsken kuvannut. Se
joukkohuumaus, jota siellä valmistettiin tehdasmaisesti, etsien yhä
vaikuttavimpia aistien kiihotuskeinoja, tunki hänen sieramiinsa
mutaisten soiden kylmänä sumuna, josta syntyvät ruttotaudit,
ihmiskunnan joukko kuolemat. Hän muisti, kuinka tämä joukkohuumaus
oli häntäkin vienyt mukanansa pehmeisiin pumpuleihin käärittynä,
huumannut valtavuudellansa ja keinutellut mainingeillaan. Yleinen
ekstaasi oli tartunnan tavoin temmannut hänetkin niin usein mukanaan,
kuin myrsky kulovalkean. Hän oli ajatellut: kun eivät muutkaan
kursaile, miksi minä istuisin tyhjin suin ja päästäisin saaliin
toisen ansaan.

-- "Semmoista se on ollut minun elämäni täällä", -- huokasi Harhama
tätä muistellen.

Mutta Hiiden mylly jatkaa käyntiänsä. Kuuluu viulun soitto. Näyttämöä
valaisee nyt puolihämärä, punainen valo. Perhona helähtää sinne
nainen, nuori ja hurmaavan kaunis, pukuna luonnon paljaat pukimet...
Hän on ihmiskukka, kaunis kuin huilun sävel...

Näyttämön kelmeä, punainen valaistus on hienoa valo-utua. Sen
puolipimeässä ei erota silmä muuta, kuin ruumiin notkeat piirteet,
pehmeät varjot ja sulavat liikkeet.

Alkaa näytös: nainen tanssii kaunista tarantellaa, sulavana kuin
käärme... Valkea polvi taittuu notkeana... Hajanainen tukka
hulmahtelee... Solea vartalo taipuu matona... Iho tuoksuu, povi
punehtuu... Huilun sävel sulaa tytöksi, tyttö huilun säveleksi...
Molemmat ovat suloa... varjoa... lumetta. Ne ovat nälkäisten viettien
ihanaa unta...

Valo muuttuu kelmeäksi, keltaiseksi... viheriäksi... siniseksi...
Väri seuraa väriä... Tanssi kiihtyy... Vietit nälkiytyvät... uni
muuttuu armaammaksi... Huilu soittaa lemmen säveltä... tyttö
tanssii hemmen kukkana... varjona... hääyön unelmana... Hän tuoksuu
_naisena_... kukkii _viattomuutena_... hehkuu morsiamena... Hän
viekottelee suudelmana...

Mutta Hiiden myllyssä hehkuu tulena kaikille tuttu salaisuus:
Naisen huulta ei ole vielä suudelma liannut... Hän on tullut äidin
käsistä... hän tanssii _ensi-iltaansa_... edessä yön tuntemattomat
tarinat... kylmä kuu vartijana.

Huilu soi... tyttö tanssii naisen rajalla. Entinen elämä on hälle
puhdasta suloa... se _odotettava_ ihanaa hämyä...

Jo istuvat miehet suut auki jännityksestä... Tanssi kiihtyy ja
huumaus nousee... Tyttö hengästyy tanssista... Miehet aistivat hänen
henkäyksiänsä... Se hivelee heidän poskiansa, hyväilee ihoa... He
riutuvat ja heikkonevat. Tytön silkkihieno tukka hipoo muka heidän
huuliansa... kaulaansa... hänen ihonsa tuoksu tunkee aisteihin huilun
säveleen säestämänä...

Ei kuulu hisahdustakaan... Kaikki on jännitettynä. Kaikki muut
sielun kyvyt ovat sammuneet, riutuneet kuin itikan laulu... Se _yksi
ainoa_ palaa ja vallitsee. Perhonen lepertelee iloisena myllyn
hiljaisuudessa, korkealla...

Huilu soi yhä ihanammin... tyttö hengittää lämpimämmin... Sävel
suutelee säveltä... vietti viettiä... Joukkohuumaus on ylimmillään,
myllyväki hiiloksena... Hiljaa etenee huilun soitto, näyttämön
valaistus käy yhä kelmeämmäksi... se pimenee aivan... Himmeässä
valossa vilahtelee notkea ruumis... helähtää kukkana, liitelee
kuin varjo. Povi lämpenee... iho tuoksuaa... kiehtovammin...
huumaavammin... Jännitys lisääntyy, huumaus nousee höyrynä... Vietti
vartoo neulankärellä...

Jo pimenee näyttämö pimeämmäksi... nainen häviää puiden lomiin,
tanssien, haihtuen, kuin varjo ja unelma... Myllyssä nousee silloin
hillitön ihastuksen huuto ja loistava kukkasade. Kaikki ovat valmiit
syöksymään häviävän varjon jälestä... Kaikki kiemurtelevat kuin
nälkäinen peto paulassa, vietti kahleena, ihminen otuksena. Nainen
syöksyisi koskena miesten syliin, mies petona naisen kimppuun... He
vavahtelevat itseänsä hillitessään... Perhonen palaa alppimajaan ja
istahtaa Harhaman olalle...

Mutta Harhama ja Nikitin katsovat toinen toistansa silmiin,
hämmästyneinä, sanattomina. Ei Nikitinkään ollut kiihkoillessaan
kuvaillut joukkohuumauksen voimaa niin valtaavaksi.

-- "Näetkö? Näetkö, mikä aistikylpy? Huomaatko kuinka ihmiset
kylpevät oman lihansa höyryssä?" -- kysyi hän vihdoin Harhamalta
voitonilolla.

-- "Sinä olet oikeassa, tämä on ilkeää unta", -- myönsi Harhama.

       *       *       *       *       *

Taas soittaa orkesteri alkusoiton ja nyt seuraa illan loistonumero,
oikea uutuus. Yleisö oli joskus kyllästynyt Hiiden myllyn antimiin ja
asianomaisilla regissööreillä oli täysi työ keksiessään joka illaksi
jotain uutta. Äärimäisyyksiin tottuneen yleisön janoa ei joskus
tyydyttänyt mikään. Kaikki tuntui siitä silloin vanhalta, nähdyltä.
Mutta nyt oli valmistettu jotain semmoista, jota ei koskaan vielä
oltu nähty Hiiden myllyssä. Se oli illan "naula". Siitä oli ilmotettu
kerskuen ja siksi oli mylly tavallista täydempi tänään.

Uuden numeron nimi oli "Nälkä". Kaikki odottavat nyt sen alkua
jännittyneinä, kuin joutset.

Jo kohoaakin esirippu verkalleen ja sen takaa avautuu inhimillisen
kurjuuden kuva: Näyttämö kuvaa kurjaa kojua, jossa nälkään kuoleva
perhe taistelee kuoleman viikatteenterällä. Valoa pääsee rakennuksen
alaiseen hökkeliin yhdestä ainoasta kapeasta akkuna-aukosta, joka
irvistää katurajasta. Sen särkyneiden ruutujen reijät ovat olilla
tukitut. Akkunan raoista puhaltaa kojuun keinotekoinen pakkasenviima,
joka tuntuu yli Hiiden myllyn. Akkunalla on lunta ja väli katossa
riippuu likaisia jääpuikkoja.

Huoneen perällä on paljas puuvuode, sillä viruu sairas mies,
likaisiin mattorisoihin käärittynä, laiha, kuin irvistelevä
luuranko. Lattialla, ruumeniksi kuluneilla olilla makaa kaksi
sairasta, nälkäistä lasta. Toiset neljä lasta seisovat äitinsä
ympärillä, kalpeina, kurjuuden elottomina kukkina. Äiti imettää
kahta rintalasta, kaksoisia. Sekä äiti, että pienoset ovat nälkään
kuolevan kuvia. Sininen nahka peittää poskiluita, sormet ovat
luupuikkoja, silmät, kuin elottomat kuopat. Pukuina heillä on risoja,
joiden rei'istä näkyvät paljaat ruumiinosat... lasten surkastuneet
siitinelimet...

Kaksoisrintalapset imevät äidin rintoja, tyhjiä nahkapusseja.
Mutta ei heru niistä maito. Ne ovat jo aikoja ehtyneet... Lapset
alkavat parkua kiemurrellen nälän kourissa... Mies korahtaa
silloin vuoteellansa, kuin kuoleva teuras. Sairaat lapset nostavat
voimattomina päitänsä ja alkavat nyyhkyttää... Äiti koettaa
viihdyttää rintalapsiansa raviten niitä suudelmilla... Ne ovat ainoat
mitä hän voi antaa...

Huumautunut Hiiden myllyn väki katsoo näytelmää mielet pinteessä.
"Kerrankin jotain 'uutta!'" -- virkahtavat rutineeratuimmat.
Hiljaisuus jatkuu jännitettynä rihmana. Kaikki odottavat suut auki,
mielet viritettyinä... Lapset katsovat rukoilevina äitinsä silmiin ja
pyytävät valittavalla äänellä:

-- "Äiti... _leipää!"_

Pyyntö oli kuin vihlova valitus. Siinä kuvaantui todellisuus
niin järkyttävänä, että Hiiden myllyssä puhkesi pienille
nälkätaiteilijoille osotettu ihastuksenhuuto niiden korkean taiteen
kunniaksi. Kun se hiljeni, silitti äiti lapsiensa tukkaa. Kyyneleet
kierivät karpaloina lihattomilla poskilla ja hän puheli lohdutellen:

-- "Ei äidillä ole leipää... Juo, lapseni, vettä... juo, kukkani...
niin virkistyt."

Äidin sanat tunkivat Harhaman sieluun. Ne juoksentelivat siellä kuin
vikisevät, ilkeät hiiret, saaden joka solun kouristumaan inhosta,
kauhusta ja tuskasta. Äidin äänessä oli värisyttävä tuska, sanat
olivat niin vihlovan hienot, niin pöyristyttävän luonnolliset.
Myllyväki uppoaa ihastuksensa aaltoihin... Se on nähnyt taiteen
pulpahtavan niin luonnollisena, todellisena, kuin kukan nupustansa...

Murhenäytelmä jatkuu:

Äiti kuivaa huivin nurkalla sumeat silmänsä ja tarjoaa taas tyhjiä
rintojansa nälkäisille rintalapsille. Nämä hylkäävät ne suustansa
parkuen. Ihmiset jännittyvät odotuksesta... Harhaman sielussa
juoksentelevat inhottavina hiirinä syyllisyydentunteen kipinät...
Perhonen muuttelee levottomana hänen yhdeltä olkapäältään toiselle...

Kaksi lapsista on sillä välin hiipinyt vesisaavin luo, oven
suuhun. He särkevät jään veden päältä. Toinen juo vettä, toinen
ottaa jääpalan ja alkaa sitä imeksiä... Harhama tuntee puukonterän
vääntyvän rinnassansa. Hän muistaa oman nuoruutensa, köyhyytensä ja
myöhemmät elostelunsa... Hän kuulee korvissansa Nikitinin äskeisten
kiihkoisten puheiden sorinan, kuin avunhuudon, näkee äskeisen
mässäyksen ja joukkohuumauksen ja läkähtyy oma menneisyytensä
inhottavana palana kurkussa...

Mutta Hiiden myllyssä odottavat kaikki jännitettyinä.

Silloin parahtaa sydäntä vihlova huuto: Kuusi nälkäistä lasta
katsovat rukoilevina äitinsä kyyneleisiin silmiin ja huutavat:

-- "Leipää!"

Se huuto viiltää kuin veitsi, se tunkee kuin neula Harhaman läpi.
Se leikkaa poikki jännittymän, päästää vireen valloillensa. Kaikki
vavahtavat sitä kuulleessaan.

_Leipää!_ -- kaivautuu haikea valitus Hiiden myllyn kaikkiin
sopukoihin.

_Leipää!_ -- kiertelee huuto kaikissa sopissa ja kuhertelevien
seurueiden pesissä. Leipää!... Leipää! -- valittaa kaiku Hiiden
myllyn seinistä... Myllyssä räjähtävät voimakkaat suosionosotukset...
Esirippu laskee... Väki nauraa... ulvoo... kaiku valittelee:
Leipää!... leipää!... leipää!...

Harhama ei ollut huomannut, että Nikitin oli poistunut. Nyt palasi
hän yhtenä väristyksenä. Käsillänsä huitoen kertoi hän esiripun
kohotessa tunteneensa nälkäisen työmiesperheen samaksi, josta hän
oli juuri puhunut. Hän oli tiedustellut nyt asiaa ja saanut kuulla,
että kun heräsi ajatus "Nälkä"-kuvaelman antamisesta, päätettiin
etsiä esiytyvät henkilöt todellisuudesta. Tänä aamuna oli sitten
löydetty nälkäinen perhe tuotu Hiiden myllyyn ja, että vaikutus
olisi aivan todellinen ja vaikuttava, ei perheelle oltu annettu
tänäänkään ruokaa. Sen jälkeen, kun Nikitin oli perhettä auttanut,
oli vaimo synnyttänyt kaksoset ja perhe joutunut tauteihin ja taas
nälkäkuoleman teräviin hampaisiin.

Kertomus tuprusi Nikitinistä, kuin tuli kuivuneesta katajapensaasta.
Hän lopetti sen ryöppyävällä tuomiolla:

-- "Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät aikamme tämmöisen
raakuuden rinnalla! He viskasivat naisia petojen revittäviksi,
jotka silmänräpäyksessä tekivät lopun uhrista. Täällä viskataan
naiset näyttämölle ärsyttämään omalla ruumiillansa kimppuunsa
ihmispedot, jotka askel askeleelta tappavat heissä ihmisen,
valmistavat heistä ihmiskunnan hylkiöitä, perkkeitä... porttoja...
Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät sen rinnalla, mitä meidän
ajalla tapahtuu: Ihmiset nauttivat Hiiden myllyssä työmiesten
_nälästä_... kuuletko: _nälästä_... ja nälkään kuolevien perheiden
kuolinkamppailusta. Katso, Harhama: Teatterimme, joissa näytellään
kansan elämää, sen kärsimyksiä ja nälkää, ovat vaan äskeisen
näytelmän toisia muotoja. Yhteiskunnan ryövärit riistävät
työntekijän työn hedelmät ja polkevat sen perheen kurjuuteen...
nälkäkuolemaan... tauteihin... Ryöstämillänsä rahoilla palkkaavat he
näyttelijät _jälittelemään ryöstetyn perheen kärsimyksiä_... tuskia,
kuolinkamppailuja... _nälkää... nälkää_, sanon niin! He kokoontuvat
loistaviin teattereihin, nauttimaan niiden murhenäytelmien
jälittelyistä, joita samaan aikaan eletään todellisuudessa
lukemattomissa kurjuuden kodeissa. He nauttivat riistämiensä
_nälästä_... He valmistavat toisille kurjuutta, _nauttiaksensa_ siitä
joutilaan aikansa kuluksi... teattereissa... Hiiden myllyssä... Kun
nälkään kuolevat lapset huutavat leipää, huutavat heidän vanhempiensa
hiestä elävät joutilaat ihastuksesta loistavissa teattereissa,
nauttien sen huudon jälittelystä. Sano, eivätkö nuo ihmiset ole
petoja, jotka nauttivat uhrinsa kuolintuskista!"

Nikitin aivan kuin kiskoi sanoillansa ulos Harhaman sisälmyksiä,
korventeli niitä tulisella raudalla. Palaman käryistä nousi
savupilvinä kauhunkuvat: nälkä, taudit, kurjuus. Pitkäaikainen
kiihtymys, öinen väsymys, huumaus ja äskeiset mielenliikutukset
olivat tehneet Harhaman hermoston heikoksi, araksi. Jokainen
Nikitinin loihtima hirmukuva suureni siinä, synkkeni, ja toinen
vyöryi toisen, mustemman tieltä. Hänen edessänsä loisti juhlapukuinen
teatteriyleisö katselemassa näytelmää "Nälkämailla", Hän näki sen
nautti van ihmiskurjuuden jälittelystä, maksavan siitä nautin nosta
rahoilla, jotka oli riistetty nälkämailta. Ne maat jäivät sen
johdosta todellisen nälän kytömaiksi. Kurjuus irvisteli siellä joka
nurkan takaa, puutteen ja kärsimyksien savu suitsusi joka turpeen
alta.

Ja sen jälittelystä oli hänkin nauttinut...

Nyt heräsi hän, kuin pahasta unesta, hartioilla vielä yön
painajainen, raskas, kuin jauhinkivi. Kun näyttämölle ilmaantui
taas joukko puoli-alastomia lapsia, harput käsissä, nousi hän
äänetönnä, konemaisesti ja poistui inholla Hiiden myllyn pikkuisesta
alppimajasta. Nikitin seurasi häntä. -- Perhonen istui Harhaman
olkapäällä...

-- "Kerrankin oli jotain uutta!" -- kuuli Harhama lähtiessään jonkun
joukosta lausuvan.

He poistuivat erään huoneen läpi, jossa oli pieni talvipuisto
lähteinensä, pikku-alppinensa. Siellä oli eräs miesseurue järjestänyt
esiytyneiden harsopukuisten naisten todellisen metsästyksen. Luonnon
puvuissa, harso ainoana vaippana, lymyili kaunis riista... Sidotuin
silmin etsivät huumautuneet metsästäjät kasvien väliin lymyytyviä...
Naiset puhalsivat joskus huiluista metsätorven sävelen... ilmottivat
siten lymypaikkansa metsästäjille... Kuului iloisia huudahduksia...
Kauniit otukset pakenivat... Kasvien seasta vilahteli kaikkialta
naisten solakoita vartaloita, hulmahtelevia tukkia... Tuolla
välkkyy valo pälvenä ja pälvessä kisailee alaston otus metsästäjää
mairitellen... Tuolla on vilpoinen siimes ja siimeksessä neito
lymyssä... Lintuna visertää se metsästäjän poluillensa... Muutamilla
on pukuna paljas luonnon paita... Kuului huilun puhalluksia...
Ilmassa tuntui outo, kiehtova maku. Se on hengästyneiden naisten
ruumiin lämpöä. Se kutittelee kauniisti... tunkee sieramiin...
Metsästäjät etsivät saalistansa kiihkoisina... Heidän huumauksensa
on niin suuri, että heitä johtaa pakenevien jälille epäinhimillinen
aisti...

-- "Huomaatko?" -- kysyi Nikitin Harhamalta. -- "Ymmärrätkö nyt,
_mikä_ aisti täällä kehitetään ihmiseen?"

Harhama hämmästyi outoa näkyä. Hän kuuli ilmassa metsästäjien hienon
nuuskimisen. Hän tunsi itse naisten ihonma'un, ja värisi oman itsensä
inhosta. Hänessä oli tietämättänsä kehittynyt eläimen oireet...

-- "Täällä jalostutetaan ihminen eläimeksi... Ihmishenki ei jaksa
nostaa enää siipeänsä lihan kupeesta... se matelee lihassa, kuin
toukka juustossa", -- mutisi Nikitin.

Harhama rypisti silmiänsä synkkänä. Otsalle kohosi outo ryppy... Hän
seisoi kuin peilin edessä...

-- "Koiramaista!" -- murahti hän poistuessaan...

       *       *       *       *       *

Talvipuistosta lähdettyänsä ja erään huoneen läpi kulettuansa
avasi Nikitin erehdyksessä väärän oven ja he tulivat pimeään
huoneeseen. Nikitinillä oli taskussa pieni sähkölyhty, jota hän oli
käyttänyt, kierrellessänsä iltasin köyhien pimeissä asunnoissa. Hän
puristi lyhdyn palamaan. Huone helähti valoisaksi. Turkkilaiselta
sohvalta hypähti silloin ylös nuori nainen ja mies. Seurasi pureva
silmänräpäys. Nainen ja mies seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi
kuolleista noussutta. Suupielet vavahtelivat, silmät tuijottivat
tylsinä...

Sitten alkoi nuori nainen vapista, kuin vaate, ja mies on tyrmistynyt
kauhusta sanattomaksi... Naisen vapiseminen kiihtyy. Hänen polvensa
alkavat horjua... Hän ei jaksa nostaa käsiänsä peittääkseen
silmiänsä... Ääni ei lähde kurkusta...

Vielä hetki ja kuuluu parahdus, vihlova, valittava, leikkelevä
huuto... Nuori nainen vaipuu maahan kuolleena, sydänhalvauksen
kohtaamana... Kuluu vielä silmänräpäys, lyhyt, vaan polttava, kuin
salama. Pamahtaa lyhyt, kuiva laukaus ja nuori mies vaipuu kuolleena
sisarensa ruumiin päälle...

Hän oli äsken "metsästänyt" pimeässä huoneessa. Siellä oli hän
löytänyt sisarensa, joka huumautuneena oli syöksynyt saaliiksi samaan
huoneeseen, aavistamatta veljensä siellä oloa... Mies oli löytänyt
tytön... tyttö nukahti hänen syliinsä sisarena... heräsi vaimona...

Harhama ja Nikitin käsittivät asian silmänräpäyksessä, ilman
sanoja, kuten tämmöisinä hetkinä tapahtuu. Molemmat seisoivat ensin
kauhistuneina. Sitten valtasi heidät sääli. Muutamia palvelijoita,
jotka olivat kuulleet laukauksen ja käsittäneet asian, kiirehtii
huoneeseen estääksensä tiedon levenemästä huumautuneesen myllyväkeen,
häiritsemään ja keskeyttämään sen öistä elämää.

-- "Himo on siinnyt, synnyttänyt synnin ja synti on tuonut
rangaistuksen", -- mutisi Nikitin. Harhama seisoi mykkänä
murhenäytelmän savussa. Hän tunsi poskilihaksiensa vavahtelevan.

-- "Älä tuomitse erehtyneitä!" -- lausui hän Nikitinille tylsänä.

       *       *       *       *       *

Harhama ja Nikitin olivat jo ovessa poistumassa huoneesta, kun heitä
vastaan tuli kaksi miestä kantaen pieniä paareja. Hekin astuivat
erehdyksessä tähän huoneeseen, jossa sisar oli äsken eksynyt veljensä
syleilyihin. Paareilla oli kaksi pikkuista, valkealla liinalla
peitettyä ruumista. Oudostuneena kysyi Nikitin kantajilta, kenen
ruumiita he kantoivat. Vastaukseksi sai hän, että äskeiset kaksi
rintalasta olivat kuolleet nälkään... Sitä kuullessa nousi Harhaman
ja Nikitinin otsalle hiki. Ihmiselämän virrasta oli kohonnut sen
pohjamutien tapahtuma ja läikähtänyt rantakivelle, rannalla seisojan
eteen...

-- "Naatja!... Oletko täällä?" -- kuuluu samassa naisen huoleton ääni
viereisestä huoneesta. Ovi avautuu ja huoneeseen astuu nuori nainen,
kuolleen sisarusparin kolmas sisar. Hän tuli sisartansa etsimään ja
löysi nyt samalla myös veljensä... Tyttö käsittää himmeästi jotain
hirmuista tapahtuneen... Vielä hetki ja hän käsittää kaikki... Hän
kalpenee, alkaa vavista, eikä voi peittää silmiänsä... Hänenkin
polvensa horjuvat, voimat loppuvat... Harhama yrittää häntä tukea,
mutta ennen kuin hän on ehtinyt tarttua onnettoman käsivarteen,
pääsee siltä vihlova huudahdus ja liinana vajoaa hän maahan. Harhama
yrittää nostaa hänet ylös, mutta silloin hyppää nainen itse rajuna,
kuin myrskyn käsissä ryöppyävä vaahto. Hän katselee ympärillensä
vimmastuneena. Suupielestä pursuaa vaahto. Silmät kiiluvat.
Järjenvalo on sammunut hänen sielussansa... Kaikki käsittävät sen ja
hätääntyvät.

Mutta mielipuoleksi lyödyn tytön silmät suurenevat ja palavat
tulisina. Kasvoilla välkkyy hurja ilme. Hulluuden puuskana on
häneen iskenyt äskeinen Noidan laulun kuvaelma. Ruumispaarista
kutoutuu häneen verkko. Hän uskoo olevansa kalmanneito, joka tanssii
kalmantanssia.

Ja ennen kun kukaan ehtii tehdä mitään, sieppaa hän valkean
ruumisliinan, jolla lasten pienet ruumiit ovat peitetyt, heittää
sen hartioillensa. Silmät kiiluvat pelottavina, elottomina kuin
kalmanneidon silmät ja hän huutaa pitkän, kamalan:

-- "Huu--uu!"

Huuto kuuluu, kuin öinen huuhkajan huhunta synkässä korvessa.
Läsnäolijat kauhistuvat. Hulluksi tullut tyttö karkaa villinä ulos
ovesta ja syöksyy talvipuiston kasvihuoneesen, missä metsästys yhä
jatkuu, huilut soivat ja naiset kisailevat valopälvissä. Hän näyttää
haudasta karanneelta aaveelta, pelottavine silminensä ja valkeine
ruumisliinoinensa. Kasvihuoneen ovella huutaa hän uuden vihlovan
huudon:

-- "Huu--uu!"

Sitten syöksyy hän puistikkoon. Naiset parahtavat kauhuissaan ja
miehet päästävät siteitä silmiltänsä. Alkaa pakokauhu. Alastomat
naiset syöksyvät hädissään sinne tänne, kirkuen kuin petolinnut.
Heidän jälissänsä karkaa hullu nainen. Hänen huutonsa kaikuu
hirvittävänä, kuin huuhkajan huuto pilkkosen pimeässä korvessa:

-- "Huu! Huu! Huu-huu!"

Myllärit tukkivat kiireellä ovia, ettei huuto häiritseisi Hiiden
myllyn väkeä. Naiset pakenevat parkuen. Hullu ahdistaa heitä yhä
raivoisammin huhuillen:

-- "Huhuu! Huu--huhuu!"

       *       *       *       *       *

Harhama oli nähnyt kylliksi. Hän seisoi nyt elämänsä sillä kohdalla,
jossa loppuvat kaikki entiset tiet, kuin kalmiston portilla. Yksikään
valmis polku ei johda pois. Semmoisina hetkinä tekee ihminen
päätöksensä nopeasti, hädän tai välinpitämättömyyden painostamana
syöksyy, kuin tulen käsistä johonkin... vaikka minne. Hän puristi
Nikitinin kättä ja lausui päättävästi:

-- "Minä tulen kanssasi."

Ovi sulkeutui heidän jälkeensä ja sen takaa kuului yhä pelottava
huuto:

-- "Hu--huu!... Hu--huu!... Uu--uu!"

       *       *       *       *       *

Mutta ulkona lennähti perhoseksi pukeutunut Perkele Harhaman olalta,
istahti Hiiden myllyn räystäälle ja ilkamoi:

-- "Jehova, se vanha saituri, on lähettänyt Nikitinin tänne...
kalastamaan Harhamaa minun rysästäni... orjantappurakruunua
kantamaan... No... on sekin siveellisyyttä!... Käy kalavarkaissa..."

Ja mietteissänsä jatkoi Perkele:

-- "Jehova näkyy houkuttelevan miestä kerjäläissauvalla... No,
voinhan sitä _minäkin_ siinä sauvassa asua..."

Ja kiukkuisena, ylpeänä lopetti hän:

-- "Mutta, Jehova!... Kain tappoi Abelin ja äsken tuhosivat
sisarukset toisensa... Miks'ei 'pelastetun' sovi tuhota
'pelastajaansa'..."

Mutta: paras nyt odottaa, kunnes mies kypsyy."

Idässä ilmotti jo punainen aamuruskon railo uuden päivän tuloa. Mutta
Hiiden mylly jatkoi yhä käyntiänsä...




Kullantemppelissä.


    Elämä on tulikuuma kultavuode.

Niinä päivinä nousi veripunainen aurinko idästä. Sen takaa kuului
keltaisen aaveen villi sotahuuto ja pimeydessä asuvaa kansaa valaisi
sodan tulipalo.

Kauhu kulki silloin Venäjän tasangon yli ja kansa, joka asui
tasangolla ja näki aaveen ja uhkaavan tuli palon ja kuuli sotahuudon,
huusi vapisten:

-- "Sota!"

Sota!... Sota! -- kuului huuto kaikkialta, kun se veripunainen
päivänkehä suureni tulipaloksi ja vyöryi Venäjän tasangolla,
pimeydessä asuvan kansan yli.

-- "Aseisiin!" -- kuului silloin voimakas, vapisevalle kansalle
lausuttu käsky.

-- "Aseisiin! Aseisiin!" -- kertautui käsky kaikkialla, köyhän
majassa ja rikkaan asunnossa.

Silloin vapisi arka, ja rohkea seisoi äänetönnä. Tylsistyneenä
kuunteli mies, kun hänen käskettiin lähteä suoniansa avauttamaan, ja
avutonna itki vaimo ja lohduttomina lapset. Köyhä vaikeroi ja rikas
raivosi epätoivoisena, nähdessään, että se pelipöytä, jolle hän oli
omaisuutensa nostanut, horjui.

Sota! Sota! -- kertautui kauhunsanoma tylsistyneiden ihmisten
suonenvedontapaisesti vavahtelevilla huulilla. Toiset siunasivat
itsensä, tehden ristinmerkin ja mutisivat rukouksensa:

-- "Herra, armahda kansaasi!"

       *       *       *       *       *

Mutta tyynenä seisoi pörssirakennus. Sen kattorakenne lepäsi
rauhallisena solakoiden pylväiden hartioilla, pylväiden, jotka
suorissa riveissä seisoivat rakennuksen kaikilla sivuilla. Se
rakennus seisoi rauhallisena, sillä se tiesi olevansa kullantemppeli.
Se tiesi, että sen herra, se keltainen, eloton kulta, on ihmisten
jumala, joka hallitsee maan kansoja, jumala, jonka käskyjä tottelevat
lukemattomien miljoonien omattunnot ja jonka käskystä lukemattomien
miljoonien käsivarret tarttuvat joko työhön, tai rikoksiin.

Mutta sen temppelin sisällä oli pelipöytä, jolla pelattiin
ihmiskunnan omaisuutta suurissa panoksissa, menetettiin, tai
voitettiin ihmistyötä ja ihmiskäsivarsien isäntäoikeuksia. Se
oli kullan alttari, jolla ihmiset uhrasivat sielunsa keltaiselle
kullalle. Siinä pelipöydässä, siinä keltaisen kullan alttarissa
tuntuivat yhteiskunnan taloudellisen elämän sykähdykset ja sen
päällä kieri kulta, sen temppelin herra ja maan kansojen jumala.
Kullan palvelijat istuivat sen alttarin ympärillä ja heissä hehkui
kullanhimo, kuten liekki hehkuu palavassa hiilessä. Kullakin heillä
oli malja valmiina kädessä ja he odottivat, että heidän jumalansa,
se eloton, se alttarilla kierivä kulta, vierisi maljaan. Eivätkä
he ainoastaan odottaneet. He houkuttelivat sitä kirkasta, kierivää
jumalaansa, he keinottelivat saadaksensa kukin sen jumalan kierimään
ohi muiden maljojen omaansa.

Ja mitä kauvemmin he odottivat, sitä ahnaammaksi kävi keinottelunsa,
sitä hehkuvammaksi yltyi heissä kullanhimo. Sen tuli virisi
kuluttavammaksi.

He paloivat silloin, kuin hehkuvat hiilet kylmän jumalansa edessä.
Ihmisestä oli tullut kullan uhrihiili.

Ja kun yhteiskunnan elämä sykähteli, kun jossain sortui tehdasliike,
jonka perustuksen Hiiden myllyn väki oli syönyt, tai kun madonsyömät
pankit luhistuivat ja huimaava kilpailu, tunnoton keinottelu
löi pirstaleiksi taloudellisia liikkeitä, silloin tuntui aina
kovempi, tai heikompi sykähdys pelipöydässä, kullan alttarissa.
Sen taso paikoin kohosi ja paikoin se laski ja sille kasattu kulta
kieri silloin yhden maljasta toisen maljaan. Kullanhimo leimahti
silloin alttarin ympärillä palavissa hiilissä, keinottelijoissa,
kuluttavampana. Ja jonka maljaan se keltainen, kierivä jumala oli
vierähtänyt, hän sai vallan käskeä sen nimessä ihmiskäsivarsia
valmistamaan käskijällensä mukavuuksia ja nautintoa siinä määrässä
ja niin kauvan, kuin sitä kultajumalaa maljassa riitti, tai kun se
yhteiskunnan elämän edelleen sykähdellessä, taloudellisten liikkeiden
jossain taas järkkyessä, kieri niiden käskystä taas jonkun toisen
maljaan.

Kullan temppelissä palvelivat ihmiset jumalaa, joka hallitsee
maan kansoja, vaan ei itseänsä. He palvelevat orjina jumalaa,
joka tottelee maailman taloudellisen elämän käskyjä, kuin orja
ruoskaa, kierien sen jumalaksi, jonka hänen lapseksensa yhteiskunnan
taloudelliset liikkeet kulloinkin valitsevat.

Sen jumalan edessä hehkui kullanhimo kauniina uhritulena. Ihmishiilet
paloivat kirkkaina, kuin vaha. He tuikkivat aivan tulina, paloivat
poroksi, kootaksensa maljaansa sitä haihtuvaa sumua. Ihmishenki ei
tavotellut siellä korkeuksia, ei hapuillut siipiensä kantaman rajoja.
Se vaani maassa kierivää kultamurua, kuin nälkäinen kissa pikkuista,
vikkelää hiirtä...

       *       *       *       *       *

Mutta niinä päivinä, jolloin Idän aurinko nousi veripunaisena pyöränä
idästä ja keltaisen aaveen villi sotahuuto tunki läpi ihmisten
ytimien, alkoi sumu maljoista haihtua. Silloin riensivät kullan
palvelijat pelastamaan, mitä vielä pelastaa voitiin. Kulta näytti
silloin pettävän palvelijansa, kätkeytyi alttariltansa takaisin maan
uumeniin, paeten liikepulaa, joka oli kohonnut sotatorven soidessa,
sodan roihun syttyessä, kuin nälkähirviö. Kullanpalvelija paloi
silloin kirkkaana ilmitulena. Koko se keinottelija joukko, joka
täytti jumalansa suuren temppelin, läikehti, kuin tulinen hiilos.

Ja kun sodan järkyttämät taloudelliset liikkeet luhistuivat,
kun siitä johtunut sykähdys tuntui kullan alttarissa, alkoi se
kuollut metalli levotonna vieriä. Se etsi reikää, mihin paeta
sitä näkymätöntä petoa, joka nyt liikepulana nosti päätänsä
sodan verisistä usvista. Silloin leimahti aina tuli kirkkaampana
ihmishiilessä ja lieska nousi hiiloksesta. Keinottelijain silmiin
syttyi kultakuume. Se levisi nopeasti silmästä silmään, kuin
kulovalkea. Kukin katsahti ahnaan pedon tavoin maljaansa. Ja kun he
huomasivat, että kulta niistä hupeni, että jumala haihtui sumuna
juuri nyt, hädän hetkellä, niin muuttui palava ihmishiili harmaaksi.
Syntyi paniikki. Kauhu laskeusi, kuin harmaa tuhkavaippa kullanhimoa
suitsuavalle ihmishiilokselle, tukehduttaen hetkeksi osan sen
lieskasta ja lopulla sammuttaen siellä täällä, yksityisissä hiilissä
vielä tuikahtelevan liekin. Ihmisten kasvoille laskeusi tylsä
ilme ja kuume sammui heidän ahnaissa silmissään, kuin elonkipinä
kuolevassa. He seisoivat neuvottomina, kasvot harmaina, kuin tuhka,
silmät sammuneina. He olivat hetken ajan ihmisvainajia, voimattomina
hallitsemaan yhteiskunnan taloudellista elämää, joka nyt sortui, kuin
ruhjottu hirviö, haudaten allensa ne, jotka sen olivat luoneet ja
jotka vielä äsken herroina sen utarista rikkautta lypsivät.

Mutta kullanhimo ei ollut heissä tyyten sammuksiin tuikahtanut. Se
oli vetäytynyt kauhun ja paniikin karkottamana syvemmälle sieluun,
peittäytynyt harmaan tuhan alle. Hetkisen kuluttua paloivat he taas
kynttilöinä ahneuden luisissa kynsissä.

Mutta uusia huolestuttavia tietoja saapui. Liikepulahirviö avasi
kitaansa yhä suuremmaksi. Se uhkasi niellä kaikki. Kulta pakeni
palvelijoitansa, kuin vikkelä hiirenpoika kissaa. Paniikki kasvoi.
Kauhu lisääntyi. Se sammutti palvelijat väliin savuaviksi kekäleiksi,
joiden sisällä kyti kuluttava tuli, valmiina uudestaan liekiksi
leimahtamaan. Väliin pilkahti onni ja puhalsi keinottelijoihin
ilmivalkean, kultakuumeen.

Ja heidän edessään seisoi, ilkamoiden, edelleenkin se nälkäinen,
ruhjottu hirviö, taloudellinen pula, joka oli hetkeksi kukistanut
kullan vallan ja sääteli nyt sen istuimella itsevaltiaana ihmisten
kohtaloita, jaellen umpimähkään toisille kurjuutta, toisille
yhteiskunnan aarteita. Oman onnensa seppo, _"the self-made
man"_, oli hävinnyt ja sen sijalla seisoi nyt avuton yhteiskunta
ihminen. Se seisoi kuin terävän piikin päässä: kärsi asemastansa,
pelkäsi putoamistansa. Hänen kohtaloansa sääteli koko maailman
yhteen kietoutunut taloudellisen elämän sotkuinen verkko. Sitä
ratkaisi miekka kaukaisella sotatantereella; Hiiden myllyssä sitä
sääti elostelija kuhertelevine yölintuinensa, kullan temppelissä
keinottelija, palatseissa valtiomies. Ja viime aikoina oli astunut
esille työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita
yhdellä ainoalla taikasanalla: Lakko.

Lakko! -- se sana kaikui näinä päivinä ensi kertoja tässä huoneessa,
jossa sumu oli jumalana. Kullan palvelijat tyrmistyivät sitä
kuullessaan. Alttarilla hohtava kulta kävi yhä levottomammaksi,
ketterämmäksi, sumu maljassa utuisemmaksi. Paniikki yltyi. Jumala
hehkui nyt polttavana hiilenä. Se poltti palvelijoittensa käsiä
epävarmuudellansa, sillä tiedolla, ettei siihen voinut luottaa,
eikä kukaan niistä voinut siitä luopua. Maljat tyhjenivät. Kullakin
oli enää tulikipuna pivossa. Se kipinä poltti pivoa ja siinä oli
sittenkin pelastus.

Kulta on armoton jumala...

       *       *       *       *       *

Mutta pörssihuoneen perällä istui eräällä penkillä hieno, nuori
asianajaja Aleksander Zaiko. Hänen hienopiirteisillä kasvoillansa
ilmehti huoli ja levottomana nypisteli hän pientä, mustaa
leukapartaansa nähtävästi jotain odottaen. Paniikin alkaessa lähestyi
häntä väkijoukosta mustiin puettu, hoikkavartaloinen nainen,
maallikoksi puetun munkki Pietarin seuraamana. Molemmat äskenmainitut
olivat tungeskelleet väkijoukon ristiin rastiin, etsien levottomina
jotakin. Mustapukuinen nainen lähestyi nyt nuorta asianajajaa tämän
huomaamatta ja puhutteli häntä nopeasti, tuttavallisesti, kuten
nuorukaista:

-- "Ah, täällähän Te olette, Aleksander Petrovitsh! Olen etsinyt
Teitä kaikkialta väkijoukosta ja luulin jo etten löydä... Isä Pietari
oli niin ystävällinen, että lähti minua saattamaan..."

Nuori asianajaja nousi nopeasti ylös ja kumarsi kohteliaasti lausuen:

-- "Anteeksi, rouva Vronskaja, että Teitä vaivasin!... Mutta minulla
ei ollut muuta neuvoa. En myös voinut odottaa Teitä kotonanne,
ja kun asia koskee yhteistä ystäväämme, herra Harhamaa, rohkenin
pyytää Teitä saapumaan tänne. Asia, nähkääs, on kiireellinen...
Harhama, kuten jo Teille kirjoitin, ei ole kotona... Olin hänen
morsiamensa, Magdan luona, mutta ei hänkään tiedä, minne sulhasensa
on matkustanut... Käännyin sentähden Teidän puoleenne... Ehkä saan
Teiltä apua."

-- "Vielä vähemmin voin minä sanoa, minne hän on matkustanut... Magda
oli juuri luonani häntä tiedustamassa... aivan epätoivoisena...
Jotakin käsittämätöntä piilee hänen matkassaan. Mahdollisesti joku
onnettomuus... Mutta puhukaamme lyhyesti. Mistä on nyt kysymys?
Minäkin olen huolissani", -- huolehti rouva Vronskaja.

-- "Tiedätte kait, että olemme herra Harhaman kanssa pelanneet
täällä..."

Rouva Vronskaja ei vastannut. Hän näytti hämmästyneeltä. Nuori
asianajaja jatkoi:

-- "Oikeastaan olemme pelanneet uhkapeliä... tosin emme omin nimin,
vaan yhtiössä... Onni on ollut meille miltei aina suotuisa ja se on
houkutellut meidät ehkä liika kauvaksi mukanaan... Nyt on kaikki
omaisuutemme pelissä... ja menossa", -- lopetti hän hitaasti.

Rouva Vronskajan kasvoille laskeusi surullinen ilme ja hän lausui
miettivänä, ikäänkuin itsekseen:

-- "Tästä hän ei ole puhunut..."

Syntyi hetken kestävä, lyijynraskas äänettömyys. Kullanpalvelijain
joukosta kuului outo kohina, jonka kaikki kolme huomasivat.
Sammumaisillaan olevan hiiloksen muutamiin hiiliin oli onni
puhaltanut uuden hehkun. Toiset lähtivät pois synkkinä, mustana
porona. Eilispäivän miljoneereja oli lyöty kerjäläisiksi. Heidän
jumalansa oli hylännyt heidät ja valinnut toiset, kierinyt heidän
maljastaan toisten maljoihin. Ihmistyö ja miljoonien raatajain
käsivarret olivat vaihtaneet isäntiä muutamassa tunnissa... Rouva
Vronskaja tajusi himmeästi kaiken tämän silmänräpäyksessä. Hän
katsahti surullisena nuorta asianajajaa, joka puolestansa oivalsi
hänen ajatuksensa ja hieman punastui.

Munkki Pietari, joka maallikkopuvussa seurasi rouva Vronskajaa,
huokasi raskaasti. Viime mainittu katkaisi äänettömyyden kysyen
tuskaisena:

-- "Mutta mistä on nyt kysymys?"

-- "On kysymys pelastaa ystävämme herra Harhaman omaisuus...
Tarvitaan noin 30,000 ruplaa... Sillä summalla voitaisiin hänelle
kuuluvat arvopaperit säilyttää paniikin ohi... Olen varma, että
ne silloin nousevat, joten ainakin suurin osa hänen omaisuuttaan
saataisiin pelastetuksi... Muutoin on kaikki mennyttä. Oman osani
olen voinut järjestää, mutta hänen suhteensa olen voimaton", --
selitti nuori asianajaja.

Rouva Vronskaja huokasi ja hänen suupielessänsä vavahteli
hermostunut, katkera hymy. Hän mietti hetken ja kysyi sitten nuorelta
asianajajalta lyhyesti, kuivasti, päättävästi:

-- "Odotatteko täällä silloin, kun minä tuon tarvittavan summan?"

-- "Kyllä... kyllä... Miten vaan suvaitsette käskeä..."

Rouva Vronskaja ojensi hänelle äänetönnä kätensä jäähyväiseksi.

-- "Isä Pietari, seuratkaa Te minua", -- sanoi hän lähtiessään munkki
Pietarille.

       *       *       *       *       *

Kun rouva Vronskaja palasi rahojen kanssa, kohtasi hänet väkijoukossa
parooni Geldners, joka hämmästyneenä huudahti:

-- "Anna Pawlowna!... Te täällä... Pelaamassako?"

-- "Ei, vaan pelastamassa pelaajia", -- vastasi rouva Vronskaja. --
"Mutta minkä johdosta Te, parooni, olette niin kovin iloinen? Tehän
hehkutte aivan kuin palava hiili."

-- "Oh, Anna Pawlowna... Onni on nyt kerrankin ollut mukana", --
huudahti parooni Geldners. -- "Onnistuin ostamaan määräävän osan
Hornan luolan tehtaiden osakkeita aivan pilkkahinnalla, joten
tehtaiden isäntävalta todellisuudessa on nyt minun käsissäni... Se
on harvinaisuus näinä aikoina. Varmaankin tekin, Anna Pawlowna,
myönnätte nyt, että ihmisonni ei ole niin taitava lintu, ettei
pistäisi päätänsä pyytäjän paulaan... vaikka olettekin niin
pessimistinen siinä asiassa? Sanokaa, eivätkö onnennupusta puhkea
kauneimmat kukat?"

Anna Pawlowna Vronskajan mieli oli kokonaan järkkynyt sodan, Harhaman
katoamisen ja hänen odottamattomien asioittensa johdosta. Parooni
Geldnersin onni välkkyi hänelle siksi, kuin himmeä sumu, jonka
takaa näkyi epäselvänä kaunis, punertava päivänpyörä, leväten onnen
vertauskuvana pehmeällä pumpulivuoteella, hienossa väriautereessa.
Hän näki sen onnen utuna, käsittämättömänä, katseli sitä järkkyneen
mielialan värisyttämänä. Hajanaisena, hämillänsä, puoli-itseksensä
virkkoi hän jotakin sanoaksensa:

-- "Teidän elämänne, parooni, on... Ah, kaikki täällä on niin
sotkuista, epäselvää... sumua..."

-- "Anteeksi, Anna Pawlowna! Miksi suvaitsette minun elämäni
määritellä?" -- tarttui parooni Geldners iloisena, reippaana.

-- "Miksikäkö tahtoisin sen määritellä?... Teidän elämänne?...
Näytätte niin onnelliselta, kuin olisi elämänne kultavuode", --
vastasi rouva Vronskaja surun ilme silmissä ja äänessä sen väre.

Parooni Geldners näki rouva Vronskajan silmät ja mietti hetken. Niitä
silmiä oli hän kerta nuoruudessansa katsellut, vanhojen poppelien
alla, kesän kukkeimmillansa ollessa... Hän oli kurotellut niihin,
katsellut niistä sitä odotettua tulevaisuuden kuvaa, sitä _onnea_,
jota hän metsästeli... Hän oli soitellut niitä muistellessa poppelin
alla. Hän soitteli, mutta ei uskaltanut _puhua_... Kesä oli kierinyt,
syksy värjäili poppelien lehtiä... Uneksitut silmät pakenivat, kuin
muuttolinnut... Hän ei ollut osannut virittää onnen ansaa... Niistä
silmistä katseli kohta toinen nuorukainen onneansa... Hänen soittonsa
sävel oli silloin särkynyt...

Parooni Geldners vaikeni hetkisen. Hänenkin mielensä oli meren
vaahtoa. Hän oli ollut sodan luojia... Se tieto järsi hänen
sieluansa, painoi hänen hartioitansa. Ajatuksissansa, teeskennellyllä
levollisuudella, vastasi hän vihdoin:

-- "Niin, elämä on kultavuode... Tiedättekö, Anna Pawlowna, jos sanon
suoraan, niin: _elämä on tulikuuma kultavuode_..."

Anna Pawlownan silmissä sumeni entistä enemmän. Sotkuisten
ajatuksiensa seasta sai hän kysytyksi:

-- "Mitä varten te sitten kokoatte sitä tulikuumaa kultaa?"

Parooni Geldners levitti kätensä ja virkahti:

-- "Mitä varten? Mhyh! Jos emme me ihmiset keritse elämää, niin elämä
keritsee meidät."

Munkki Pietari, joka oli erillänsä katsellut kullan jumalan
uhripaloa, ei ollut kuullut keskustelusta muuta, kuin Geldnersin
viimeisen lauseen. Hän lähestyi nyt Anna Pawlownaa. Parooni Geldners
huomasi hänet, ja huudahti ilosena:

-- "Anteeksi, isä Pietari, etten huomannut! Olen juuri voittanut
pelissä koko Hornan luolan." Ja ojentaen kätensä munkki Pietarille,
lisäsi hän: "Tulitte aivan kuin kutsuttuna menestystäni siunaamaan."

Munkki Pietari työnsi hänelle ojennetun käden kohteliaasti syrjään,
lausuen lempeällä äänenpainolla:

-- "Te olette kantanut maksun sodasta, jonka valmistitte kansallenne.
Ei ole vielä lammas teuraana ja Te jo seisotte keritsimet kädessä.
Olette pelannut suurilla panoksilla ja voittonne on sen mukainen."

Parooni Geldners kalpeni hieman, mutta vaikeni, ylpeänä, korskeana.
Rouva Vronskaja poistui äänetönnä munkki Pietarin seuraamana, joka
surullisella äänellä lausui:

-- "Hän on todellakin hiili... Hän palaa huoletonna, kuin
vahakynttilä jumalansa kasvojen edessä."

Anna Pawlowna käsitti vasta nyt kaiken ja huokasi:

-- "Ah, te Venäjän kansan paimenet!"

       *       *       *       *       *

Mutta kullan alttarin ympärillä hehkui ihmishiilos tavallista
palavampana. Kun _yhdet_ sydet sammuivat, leimahti tuli _toisissa_
kirkkaampana. Kullan jäännökset olivat kierineet heidän maljaansa.
Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat, odotellessaan, tätä
paloa. Sana saapui sotatantereelta. Vihollisen miekka on siellä
iskenyt syviä haavoja. Sen johdosta on eräs pankki sortunut. Tuhannet
pikkueläjät halki valtakunnan ovat menettäneet kovalla työllä kootut
säästönsä, pankin osakkaista on tullut kerjäläisiä. Heidän roponsa on
sotatantereella vuotava venäläinen veri pois huuhdellut.

Taas saapuu uusi sanoma: Vihollisen miekka on leikannut uusia
haavoja... Sen johdosta luhistuu eräs suuri yhtiö. Sen osakkeiden
omistajat vierähtävät pois palavasta hiiloksesta, sammuneina
kekäleinä, harmaina, äänettöminä. Heidän kohtalonsa on ratkaissut
miekka, jota piteli kaukainen, tuntematon vihollinen. Kun he
poistuvat pois mammonan polttorovioista, eivät entiset ystävät tunne
heitä enää, vaan väistävät heitä, ikäänkuin tietä avaten... Kaukainen
vihollinen on miekallaan leikannut poikki ystävyyden siteet. Eräs
omaisuutensa menettänyt perheen isä puhuttelee poistuessaan muuatta
eilispäiväistä ystäväänsä, valittaen masentuneena:

-- "Nyt on kaikki mennyt. Kotona odottavat vaimo ja lapset, eikä ole
minulla enää omaa sauvaakaan."

-- "Mitä tehdä!" -- vastasi puhuteltu ystävä vältellen, lisäten
välinpitämättömästi: "Onhan sinulla henkivakuutus lasten nimelle."

Sortunut perheenisä ei jaksanut kuulla enempää. Hän on pudonnut
kullan uhritulesta mierontielle, kuin karsta palavasta päreestä.
Mutta hiilos palaa ennallaan, sammuen paikoin, paikoin syttyen.
Uusi onnettomuuden sanoma saapuu: Se tulee kaukaa, suurteollisuuden
pesästä. Pommina putoaa väkijoukkoon se suuri sana:

Lakko!

Lakko... lakko! -- supisevat yhdet.

Ah, se kirottu lakko! -- sadattelevat toiset.

Uusi paniikki avaa kitaansa. Sana "lakko" kiertelee, kuin kylmä
käärme ihmisten ytimissä. Saapuu jo tietoja yksityisseikoista. Pula
näyttelee hampaitansa ilkkuen: Lakon tehnyt tehtaan työväki on jo
kiihottuneena ryhtynyt väkivallan tekoihin. Tehtaan kallisarvonen,
vakuuttamaton tavaravarasto on poltettu, koneet rikottu, ja pankki,
joka tuki tehdasta, oli jo ennen sortunut. Tehtaan pääomistaja, joka
oli samalla luhistuneen pankin osakas, seisoo nyt kerjäläisenä.
Äänettömänä, harmaana hiilenä, poistuu hänkin kullan alttarin luota.
Poistuessansa mutisee hän itsekseen:

-- "Nyt on kaikki mennyttä. Minulla ei ole enää mitään omaa, ei
mitään. Mieron tiekin on valtion."

Silloin tunki väkijoukosta poistuvan luo harmaapää vanhus, löi häntä
takaapäin olalle ja lausui:

-- "Kuule!"

Poistuva kääntyi ja näki edessänsä vanhuksen, jonka omaisuuden hän
oli kerran vääryydellä keinotellut rikkautensa perustukseksi. Hän
kauhistui. Vanhus puhui edelleen:

-- "Valitat, että sinulla ei ole enää mitään omaa. Ei sinulla ole
sitä koskaan ollutkaan. Mutta sinä olet himonnut vierasta omaisuutta.
Nyt kun sinulla ei _sitäkään_ ole, lahjoitan minä sinulle sen, minkä
pelastin itseäni varten silloin, kun ryöstit muun minulta... Ota!"

Tämän sanottuaan hän ojensi edessään seisovalle verivihollisellensa
hirttonuoran, jota hän oli taskussansa vuosikausia kantanut. Hänen
sanansa putoelivat puhuteltuun, kuin tulikuumat tinatipat. Onneton
kääntyi pois sanatonna ja poistui kalmankalpeana, kuuma tinapaino
povessa. Vanhus heitti takaapäin hirttonuoran hänen olallensa
lausuen: "Se on saippuoitukin." Poistuva ei sitä huomannut, vaan
kieri pois kullan alttarin luota hirttonuora hartioilla...

Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat tätä kullan kaskitulta
surullisina. He näkivät ihmisten hehkuvan, palavan tuhaksi ja
heitettävän syrjään porona, tai kuin pelinappulat. Toisia taas
johti näkymätön käsi eteenpäin sortuneiden sijoille. Munkki Pietari
käsitti tämän kaiken täydellisesti, mutta Anna Pawlownan ajatus
hajosi sitä miettiessä epäselväksi sumuksi. Lopulta ei hän jaksanut
käsittää mitään. Tapaukset sekaantuivat sotkuiseksi vyyhdeksi.
Hän näki ainoastansa hehkuvan kaskitulen, suitsuavan palon, jossa
ihmiskekäleet kytivät ja tuprusi ihmisporo. Sitten kiintyivät
molempien silmät erääseen kiihkeään pelaajaan. Tämä seurasi
jokaikistä kullan liikettä sielunsa kaikilla voimilla. Hän tutki
jokaikisen saapuneen tiedon. Hänen kasvonlihaksensa värisivät, hänen
sormensa paloivat. Se oli Hornan luolan tehtaiden äskeinen omistaja.
Nyt oli hänen loppuomaisuutensa pelissä... Onni näyttää hänestä
suotuisalta... Hän kiihtyy, hehkuu, kuin sula rauta...

Mutta sitten tulee taas onnettomuuden sanoma. Se matelee sisälle,
kuin musta mato. Kaikki näyttää menetetyltä... Harmaa tuhka laskee jo
hehkuvalle hiilelle... Mutta taas kirkastuu onni. Liekki leimahtaa
uudestaan. Hän tavottaa onnea... Hän on yhtenä haukankyntenä. Joka
hermon päässä istuu _ahneus_, kuin petolintu.

Mutta onni olikin ohi vierivä harhanäkö. Hän vapisee. Sormien nenät
ovat aivan tuliset. Anna Pawlownan mieli jännittyy, kuin viulunkieli
virittäjän vedosta. Hän seuraa puolitajutonna onnetonta miestä,
joka sielunsa kaikilla voimilla taistelee kullan puolesta, kuin
äiti pienokaistaan pelastaessa. Kaikki kiihtyy hänessä... hehkuu...
sulaa... jännittyy. Hän vapisee aivan. Vapiseminen tarttuu Anna
Pawlownaan. Hänkin alkaa väristä onnettoman pelaajan tahdissa.

Viimein katkesi vire ja jousi laukesi. Parahdus kulki, kuin vihlova
salama halki avaran pörssihuoneen. "Hornan luolan" tehtaiden entinen
päätoimittaja oli tullut raivohulluksi. Hän oli menettänyt muutamassa
hetkessä omaisuutensa ja järkensä. Hulluuden lyömänä syöksyi hän
erään vanhan juutalaisen kimppuun, kuin raivokohtauksen iskemä peto
ja puraisi poikki vanhuksen oikean käden peukalon. Vanhan juutalaisen
parahdus kierteli kaikuna suunnattomassa pörssihuoneessa, kuin ulvova
koira. Kauhun valtaamat keinottelijat seisoivat silloin mykkinä,
kuin maahan lyödyt. Heidän kasvonsa ovat tuhkanharmaat. Juutalaisen
parahdus oli kuin ruoskanisku karkottanut heistä hetkeksi kullanhimon.

Syntyy hetken hiljaisuus. Elämä on tyrmistynyt. Kauhu leijailee
ilmassa.

Mutta sitten syntyi hämminki ja melu... Jotkut keinottelijoista
huutavat palvelijoita, toiset tunkeutuvat kauhuissaan väkijoukon
läpi kauvemmaksi. Virkapukuiset palvelijat kiiruhtavat paikalle
tuuppien itsellensä tietä halki vaahtona kuohuvan keinottelijajoukon.
He alkavat kiskoa vanhaa juutalaista raivohullun käsistä, kuin
otusta pedon kynsistä. Erottajat ja erotettavat huutavat. Mielipuoli
puristautuu uhriinsa yhä raivoisampana, tavotellen puraista hänen
kasvojansa. Hullun hampaaniskuja vältellessä vääntyvät juutalaisen
kasvot muodottomiksi. Selvästi voi erottaa, kuinka voimakkaat
suonenvedot kouristelevat hänen kasvojensa lihaksia, niihin
tähdättyjen hampaaniskujen uhatessa. Silmät tuijottavat, kuin palavat
hiilet.

Kuuluu uusi, vihlova parahdus... Raivohullu on puraissut juutalaisen
oikean korvalehden... Veri hyppelehtii poskille... Väkijoukossa
syntyy melua... Jotkut huudahtavat kauhuissaan, toiset antavat
palvelijoille neuvoja. Kuuluu uusi parahdus, sitten toinen, kolmas...
Hullu on reväissyt osan juutalaisen harmaata partaa... Veri vuotaa...
Melu yltyy... Juutalaisen nopeasti uudistuvat parahdukset raikuvat
kullantemppelin kiviseinissä, kuin kauhun valtaamana lentelevän
petolintuparven kirkunat... Keinottelijat väistyvät hirmupaikalta
tungeskellen... Toiset tekevät ristinmerkkinsä ja mutisevat hiljaa:
"Herra armahda!"... Parahdukset toistuvat. Juutalainen taistelee
henkensä edestä... Kullanhimo on sammunut tämän pöyristyttävän
kamppailun kestäessä... Elämän valta on osottautunut olevansa
voimallisempi kullan valtaa...

Taas kuuluu parahdus... Hullun hampaissa näkyy palanen veristä
lihaa... Juutalaisen kasvot ovat veren peittäminä... Anna Pawlowna
tuijottaa kalmankalpeana, vapisten kuin tuulen pieksämä vaaterepale.
Hän ei jaksa mitään tajuta, eikä paikaltansa liikahtaa.

Vihdoin saatiin verinen juutalainen irrotetuksi raivohullun kynsistä.
Mielipuolen silmät seisovat päässä suurina, tajuttomina, ja suusta
valuu vaahto veriselle parralle. Hampaissa näkyi vielä verinen
lihakappale.

Muuta ei hänellä enää ollut... Vielä eilen hallitsi hän yhteiskunnan
miljoonia... Nyt oli sama yhteiskunta pureksinut hänet hampaissansa
ihmisjätteeksi.

Hermostuneet keinottelijat seisoivat vielä sanattomina, kasvot
poroharmaina. Munkki Pietarin jaloille kasvonpiirteille levisi säälin
ja murheen ilme, kuin harmaa tuhka. Hän huokasi raskaasti, teki
ristinmerkin ja lausui surullisena Anna Pawlownalle:

-- "Hän on palanut tuhaksi Jumalansa edessä."

Anna Pawlownan silmiin herahtivat kirkkaat kyyneleet ja hän vastasi
vapisevalla äänellä:

-- "Niin... nyt on hän sammunut hiili."

Samassa saapuu paikalle herra Zaiko. Kun Anna Pawlowna jätti tuomansa
rahat nuorelle asianajajalle käytettäväksi Harhaman omaisuuden
pelastamiseksi, kysyi hän tältä surullisena, tarkottaen Harhamaa:

-- "Onko hänenkin sielunsa tuolla... pelipöydällä?"

-- "Näinä aikoinahan on mahdotonkin mahdollista... Mutta en minä
kumminkaan sitä luule", -- vastasi Zaiko hitaasti, viime sanoja
venyttäen.

-- "Silloin olisi vielä kaikki hyvin... Järjestäkää nyt hänen
asiansa, ja jos rahoja tarvitaan lisää, ilmottakaa siitä ajoissa
minulle."

-- "Kyllä, rouva Vronskaja! Sallikaa minun Teitä kiittää yhteisen
ystävämme, herra Harhaman puolesta" -- vastasi nuori asianajaja
kumartaen ja suudellen Anna Pawlownan kättä.

Anna Pawlowna vetäisi nopeasti nenäliinansa ja painoi sen kiireesti
suutansa vasten. Hän oli saanut verensyöksyn...

-- "Anteeksi, isä Pietari!" -- kiirehti hän heikolla äänellä. --
"Minä en jaksa tätä kauhua kestää, enkä katsella tätä ihmisten
alennusta..."

Munkki Pietari tarttui hänen käsivarteensa ja saattoi hänet ulos...
Samana aikana istui Harhama Hiiden myllyssä. Mutta täällä kullan
temppelissä oli ratkaistu taas osa hänen kohtaloansa, leikattu
poikki hänen punomansa rikkauden rihmat. Hänestä oli tullut köyhä.
Eikä hän yksin ollut sitä ratkaisua valmistanut, eikä hän itse olisi
voinut sitä myös estää. Hänen läsnäolonsa täällä kullan temppelissä,
missä hänen kohtalonsa ratkaistiin, ei olisi siihen ratkaisuun
mitään vaikuttanut. Sillä yhteiskunnan järkkyneiden taloudellisten
liikkeiden rattaissa, jotka kierittelivät kultaa pelipöydällä, olisi
hän nyt ollut vähäpätöinen rikka. Armoton liike ei olisi hänen
kätensä pitämänä pysähtynyt, eivätkä luhistuvat liikkeet totelleet,
jos hän olisi käskenyt niiden sorruntansa pysähdyttää.

Uhmaillen kohtalonsa kanssa, ei Harhama ollut laskenut, että hänen
elämäänsä näin sääteli yhteiskunta oloinensa ja liikkeinensä.
Hän itse oli niihin vaikuttanut ainoastaan kullan kokoojana ja
Hiiden myllyn toukkana. Hän oli nyt rutistunut, kuin rauska,
yhteiskuntaolojen terävissä hampaissa. Munkki Pietari muisti
hänelle äsken sanoneensa: "Tuuli voi nousta tänään ja viedä kullan
arkustasi". Ja nähtyänsä sanansa nyt toteutuneina, tuli hänen sääli
ystäväänsä Harhamaa, jota hän niin palavasti rakasti.

Sumu oli haihtunut Harhaman maljasta, kulta vuotanut arkusta. Anna
Pawlownan rahoilla pelastetut kullan tähteet eivät riittäneet
enää Harhaman sitoumuksiin. Anna Pawlowna käsitti vaistomaisesti,
himmeästi onnettomuuden. Mieli murtuneena lausui hän munkki
Pietarille:

-- "Harhama-rukka! Elämä on asettanut uhman hänen uhmaansa vastaan."

Munkki Pietari oikaisi huoaten:

-- "Ei elämä, vaan Jumala on sormensa nostanut. Hän kieltää ihmistä
aikansa: Älä tee niin! Mutta aikanansa Hän myös astuu elämä
kädessä tottelemattoman eteen ja käskee: Tee näin! Hän palauttaa
täällä omaansa kullekin, epäjumalan kauhuissansa Hänen käskystänsä
kieriessä."

-- "Sumua, sumua on kaikki", -- huokasi Anna Pawlowna.

       *       *       *       *       *

Pörssin etuhuoneessa kohtasivat Anna Pawlowna ja munkki Pietari
Geldnersin. Anna Pawlowna lausui hänelle:

-- "Tämä on kauheaa, parooni!"

-- "Niin!" vastasi parooni Geldners. -- "Paniikki on yleinen.
Lukemattomat liikkeet sortuvat."

-- "Minä en ymmärrä mitään... Mistä johtuvat kaikki nämä kauhut ja
sortumiset?" -- kysyi Anna Pawlowna.

Parooni Geldners levitti käsiänsä ikäänkuin sanoaksensa: sehän on
selvää! Mutta hetken perästä lisäsi hän ääneensä:

-- "Sota... ja..."

-- "Ei yksin sota", -- lisäsi munkki Pietari. -- "Sota oli ainoastaan
viimeinen isku, jonka taitavat keinottelijat antoivat luhistuville
liikkeille, päästäkseen saalista kokoamaan... He tiesivät, että
useiden liikkeiden perustukset on jo valmiiksi syönyt Hiiden myllyn
väki."

Syntyi painostava hiljaisuus. Molempien miesten katseet kohtasivat
toisensa, kuin kaksi miekan terää, toisen kylmänä jääpuikkona, toisen
kevään lämpimänä. Tuntui kuin olisivat he tahtoneet katseillansa
puhkaista toistensa silmät, tunkea toistensa aivoihin etsimään niiden
sopukoista salaisimpien ajatusten kätköjä. Munkki Pietari tunsi
katseessansa olevan Jumalan palvelijan voiman ja parooni Geldners
maallisen vallan ja rikkauden auktoriteetin.

Hetken kuluttua kumarsivat molemmat miehet toisillensa jäähyväisiksi
ylevinä ja tyyninä. Anna Pawlowna nyökäytti päätänsä kylmänä,
arvokkaana, ja poistui munkki Pietarin tukemana.

Pörssin upeita rappusia alas laskiessaan sanoi Anna Pawlowna
tukijallensa:

-- "Täällä palaa tuhaksi kansamme yksi miespolvi. Se palaa kullan,
eikä isänmaan ja totuuden edestä ja palo leviää yli isänmaan. Eikö
missään ole pelastusta?"

Munkki Pietarilla oli vastaus valmiina:

-- "Jumala on kyllä aikanansa tukahduttava hiiloksen tulen ja
sammuttava yksinäisen hiilen valkean. Uskotko sen, Anna Pawlowna?"

-- "Ah, isä, Pietari! Tapahtukoon Hänen tahtonsa!" -- vastasi Anna
Pawlowna puoli-itseksensä.

Samassa marssi sotaan lähtevä rykmentti ohi. Verisen talviauringon
säteet kimaltelivat pistimien kärissä terävinä, kuin kuoleman silmät,
jotka vaanivat saalista. Harmaatakkiset sotilaat marssivat loistavan
sotilasmusiikin tahdissa vakavina, niin kuin miehet, jotka tietävät
kantavansa kuolemaa pistimiensä kärissä, epätietoisina, onko se
iskevä nuolensa kantajansa viholliseen, vaiko kantajaan itseensä.
Heidän silmissänsä välkkyi vihollisen teräväksi hiottu miekka ja
pakkasen purema tuntui kaulassa sen terän kosketukselta. Ja silloin
he muistivat köyhän, olkikattoisen kotinsa, keskellä Venäjän suurta
aavikkoa, kodin, jossa nyt itki lapsi ja vaikeroi vaimo, sekä ääneti
istuivat vanhemmat. Miesten hartiat kumartuivat silloin. Kuolema,
joka kimalteli pistimien karilla, painoi niitä raskaana taakkana. Se
tunki jo teräänsä niiden lihan läpi.

Kun Anna Pawlowna ja munkki Pietari astuivat alas rappuja ja näkivät
kimaltelevat pistimet ja kuulivat loistavan musiikin soivan, tuli
heistä jälkimäinen surulliseksi ajatellessaan sodan kauhuja. Mutta
kohta voitti hänet inhimillinen heikkous. Isänmaanrakkauden tunne
valtasi hänet, masentaen hetkeksi Jumalanrakkauden, kuin sade tomun.
Hän tuli ylpeäksi isänmaansa voimasta ja suuruudesta. Hänessä
tuikahti hetkeksi sammuksiin äskeisen kauhuntapauksen hirmukuva. Hän
tunsi loistavan sotilasmusiikin sävelien valavan hänen sieluunsa
isänmaansa mahtavuuden tunnetta vuolaana virtana ja hurmaavan hänet.

Samassa pamahti tykki linnan muurilla. Tornissa soitti viritetty
kellolaitelma:

"Miten kunniakasta on kulku kuolemaan."

Sotilaat oikaisivat taas hartiansa ja marssivat reippaampina,
kuoleman kimaltaessa kirkkaana kukkana pistimien kärissä. Anna
Pawlownassa nosti päätänsä suuren kansan tytär. Hän lausui:

-- "Kaunista on kulku kuolemaan... kaunista ulkonaisesti."

Kellon kumahdellessa teki munkki Pietari ristinmerkin. Isänmaa
haihtui hänestä ja Jumala täytti hänen olemuksensa. Hänen sielunsa
sopukoista sukelsi silloin taas esille ystävänsä Harhaman kuva,
epäselvänä, merenselällä ajelehtivana usvana. Hän näki hänet oikeassa
valossa: rauhattomana henkenä, joka ajelee ulapoiden valkoisella
vaahtovaipalla, valkoisilla hevosilla, ryöpyn käydessä ja myrskyn
pauhatessa. Hän näki hänet epätoivoisena syöksymässä sitä Jumalaa
vastaan, jonka puoleen koko hänen elämänsä samalla nousi yhtenä
ainoana epätoivon huutona: "Herra, auta minua, minä hukun!"

Missä oli hän nyt? Häntä muistaessa suli munkki Pietari säälistä.
"Miksi", -- ajatteli hän, -- "Herran täytyy näin kovakouraisesti
kutsua luoksensa harhailevaa?" Mutta kohta katui hän taas, että oli
ryhtynyt arvostelemaan Jumalan teitä ja huokasi itseksensä.

-- "Sinun tiesi ovat viisaat. Sinulle olkoon kiitos ja kunnia! Nyt on
Harhama lähempänä Sinua. Sinä olet hajottanut kultaisen raja-aidan
hänen ja Sinun väliltä."

Sen kuultuansa poukahti Perkele pakkasen viimana pörssin harjalle ja
lausui:

-- "Munkki häärää, Herransa puolesta... No kylläpä on rappiolla sen
saiturin siveellisyys, kun varastaa jo toisen keksinnöitä... Minä
kerran annoin kaldealaisten viedä Jobin kameelit... ja eikös Jehova
käytä jo minun keksintöäni omanaan... pane nousevan auringon miehiä
kierittämään kultaa pois miehen maljasta... Mutta, ei hätää! Keino
keinosta!..."

Ja Perkele katosi pakkasenpuuskana, paukkuen kiukuissaan rakennuksen
nurkissa.




Hääpäivä.


    Elämä on kaunis morsiusvuode,
    jossa on lika luteena...

Pakkasen viima kulki maita. Taivaalla punotti päivänsappi. Oli
Harhaman aijotun hääpäivän aamu.

Harhama palasi kotiinsa aamuhämärissä, varmana siitä, että häiden
ajatuskin oli sammunut, hääviulut viskattu nurkkaan.

Mutta toinen oli koti nyt tullessa, kuin se oli ollut lähtiessä.
Lähtiessä oli se hänestä vielä upea. Hän oli ennen siellä viihtynyt,
oli somistellut sitä, koristellut, kuin puutarhuri pikkuista
puutarhaansa. Nyt oli hänestä se koti autio korpi. Menneisyys istui
pöllöinä nurkissa. Kirjaville matoille ja huonekaluille oli laskenut
toiveitten pöly. Ilmassa lepatteli elämänkoi ja nurkassa irvisteli
omaan verkkoonsa kuivunut hämähäkki. Se pisti ensimäisenä Harhaman
silmiin.

-- "Ihmiselämän vertauskuva... Mitäpä muuta on ihminen... kuivuu oman
elämänsä rihmoissa", -- mutisi hän itseksensä.

Tylsänä oli hän lähtenyt Hiiden myllystä, povessa uusi tulikipuna:
yhteiskunnallisen kysymyksen suuri ongelma. Ensi kiihtymyksen
nopeasti haihduttua, oli siitä kysymyksestä heti leimahtanut
hänen olemuksensa uusi ristiriita, auvennut uusi epäilyn hete.
Syyllisyydentunteen kyykäärme puri hänen sieluansa. Puremat
polttivat, mutta hän ei löytänyt niille lohduttavaa vesitilkkaa.
Maallisen asian tulena poltti häntä jo kysymys: Miten sovittaa
rikottu? Sosialismi, vaiko porvarismi?

Mutta kummalle puolen hän polki, siellä vajosi jalka.

Uskonnollisen epäilyn korresta oli versonut uusi oksa:
_yhteiskunnallinen epäily_.

Mutta jokaisella jalan vajoamalla ryöpsähteli hänessä aina esille
toisen luontonsa velttouden vastakohta, _uhma_. Se ryöpsähteli,
kuin päätös hukkuvassa, joka valitsee kahden olenkorren välillä.
Hän hapuili toista ja toista. Hän tarttui siihen, jonka kulloinkin
käsiinsä sai...

Omaa tulevaisuuttansa hän katseli tylsän-uhmaavana. Hän käveli
hevosissa: Suitset kädessä etsi hän taas kohtalonsa valkeita ratsuja.
Punaisen päivänsapen läpi häämötti hänelle jo uusi meren kuohuva
vaahtovaippa. Hän halusi taas päästä sinne, ajelemaan riehuvien
aaltojen vaahdolla, vapaana kaikesta, elämän vaatimusten taakka
rantakiville viskattuna. Utukuvina houkuttelivat häntä ne väljät
vedet. Ne levittelivät hänelle vaahtoavia aavoja, joilla olisi
tilaa hänen henkensä harhasiipien ainaiselle lennolle. Sosialismin
oppi _työn_ aateluudesta vilkutti hänelle kuin merituli. Se kultasi
kuokanvarren. Se kietoi jo työmaita purppura väreihin... "Elää omalla
työllä", -- se ajatus tuntui hänestä herkkupalalta...

Hänen hillitöntä henkeänsä houkutteli jo _köyhyyden_ kiehtova usva...
Kunnianhimo ja loisto tympäisi häntä kuin äitelä pala.

-- "Johannes Kastajan kamelinkarvainen vaippa on arvokkaampi
kuninkaan purppurakaapua", -- sukelsi hänessä ajatus.

-- "Ja mitä ovat verkapukuiset paavit Jeesuksen rinnalla!" -- mutisi
hän.

Se kaikki oli hänessä elämän epäselvää sumua Kunnia ja loisto
inhotti häntä, kun se tuli ylhäältä. Siksi etsi hänen henkensä sitä
_alhaalta_... Se oli saanut kyllänsä verkaisesta kunniavaipasta ja
siksi kiehtoi sitä _kamelinkarvainen_...

Kaikki oli hänessä sekaisin sotkeutunutta, vaistomaista. Mitä hän
inhosi, sitä hän tietämättänsä samalla janosi...

       *       *       *       *       *

Kotona odotti häntä seuraava kirje Magdalta:

    "Rakas!

    Sain sinulta sähkösanoman: 'Magda! Kiitos kaikesta.
    Häihinkutsumuskirjeiden lähettämistä kiirehdittävä!'

    Mutta muutamien päivien kuluttua, jolloin et käynyt luonani,
    sain taas kirjeesi, jossa sanot kiitoksesi ja jäähyväisesi.
    Minä en jaksa mitään käsittää. En löydä itseäsi, enkä uskalla
    isällenikään mitään puhua. Herran tähden, älä jätä minua
    sortumaan. Kun palaat kotiin, tule heti luokseni. Ja jos on
    jotakin tapahtunut minun puoleltani, kerro minulle avoimesti.

                                             Magda."

Harhama käski palvelijan mennä vaatimaan sähkösanomakonttorista
selitystä sähkösanoman viimeisen sanan "keskeytettävä" muuttamisen
johdosta sanaksi "kiirehdittävä". Palvelija oli juuri lähdössä, kun
ovi kello soi hätäisesti. Palvelija päästi tulijan sisään.

-- "Kotona?" -- kuului Magdan lyhyt, hätäinen kysymys.

-- "Kotona... Juuri tulivat", -- vastasi palvelija poistuen.

Harhaman sielussa värähti sekaisin harmi, närkästys ja joku
epäselvä. Magda astui sisään. Hänen mustat silmänsä olivat itkusta
turvonneet ja poskilla näkyi kyynelien polttamat jälet. Huolettomaksi
teeskennellen ojensi hän kätensä Harhamalle. Mutta se käsi vapisi
nyt. Ulkonainen huolettomuus ei voinut sitä salata.

Nyt seurasi yksi näiden kahden ihmisen elämän tuskallisimpia hetkiä.
Kumpikaan heistä ei tahtonut päästä puheen alkuun. Kumpikin pelkäsi
koskea siihen asiaan, kuin kuolleen kylmään ihoon. Viimein alkoi
Magda kosketella siihen. Hän puhui vapisevalla äänellä, mieli kuivana
kulona.

-- "Magda!" -- keskeytti Harhama. -- "Vian täytyy olla
sähkösanomakonttorissa. Minä olen pyytänyt _keskeyttämään_
kutsumuskirjeiden lähettämisen enkä sitä kiirehtimään..."

Magdan silmistä herahti kyynel. Harhama sopersi:

-- "Ole jalo ja hieno, kuten olet, äläkä pyydä minulta mitään
selityksiä, sillä niitä en voi antaa... Mutta... niin: sinun
mieheksesi minä, Magda hyvä, _en voi_ tulla."

Magda nousi äänetönnä ja asettui akkunan eteen, selin huoneeseen,
hypistellen hermostuneesti puseroansa, kuin koulutyttö.

Niin jatkui tuskallinen, painostava hiljaisuus. Kello naksutteli
raskaasti. Elämänkoi söi tomuksi ihmiselämää. Menneisyyden pöllöt
istuivat äänettöminä ja hämähäkki katseli verkostansa viisaan
näköisenä.

Tik-tak! -- naksutteli kello. -- Tik-tak! -- Harhama tunsi
hikoavansa. Hän muisti taas Noidan laulun siihen liittyvine
ennustuksinensa.

Tik-tak! -- nakerteli kello hiljallensa soluvaa ajanvirtaa. Tik-tak!
Hämähäkki katseli tapahtumaa välinpitämättömänä.

-- "Magda!" -- yritti Harhama puhua.

-- "En minä omasta itsestäni enää välitä... mutta isäni kuolee tänä
iltana häpeästä... kun vieraat alkavat saapua eikä... Oi... joi...
joi", -- keskeytti Magda, purskahtaen hillittömään itkuun ja vaipui
lankavyyhtenä pehmeään nojatuoliin. Harhaman valtasi kuvaamaton
säälintunne.

-- "Magda!" -- yritti Harhama taas puhua. -- Mutta Magdan itku yltyy
yhä hillittömämmäksi. Heikko vartalo nytkähtelee hysteerisesti itkun
puuskien kohotessa kurkkuun. Mustilta silmäripsiltä sataa kyyneliä
virtanaan poskille ja puserolle. Aika kuluu, mutta itku kiihtyy yhä.
Harhama on aivan neuvoton. Hänen säälinsä ja tuskansa viiltävät
häntä, kuin tahottu veitsen terä. Hän nosti tuolinsa Magdan tuolin
eteen ja yritti taas lohduttaa epätoivoista tyttöä.

-- "Magda hyvä!" -- viihdytteli hän, tarttuen Magdan käteen.

Silloin putosi vapiseva tyttö, kuin reväisty vaate lattialle Harhaman
eteen. Harhama hätääntyi ja yritti nostaa hänet ylös. Rento vartalo
vapisee hänen sylissänsä voimatonna. Siinä tuntuvat itkunpuuskien
synnyttämät nytkähdykset ja vavahdukset, jotka juoksevat pitkin
ruumista. Hädän ja säälin valtaamana tajusi Harhama äkkiä, että
toisen ihmisen kohtalo oli hänen käsissänsä nyt raskaana painona
Magdan voimattoman ruumiin muodossa. Hän olisi tahtonut viskata sen
pois luotansa, kuin kiven koskeen, eikä voinut. Edesvastuuntunne
siitä, joka oli voimattomana hänen käsiinsä pudonnut, kun hän
sylinsä avasi, sitoi hänen käsiänsä. Se tunne turvasi Magdan hentoa,
voimatonta vartaloa. Harhama tajusi olevansa velvollinen kantamaan
hänen rennon vartalonsa turvaan kaiken uhalla, kun oli kerran hänet
käsiinsä nostanut.

Näkymätön voima oli astunut vapisevan tytön turvaksi. Harhama oli ase
sen voiman kädessä...

Aika kulki etanan kulkua. Hämähäkki pisti Harhaman silmiin, kuin
ilkeä ajatus. Se näytti hänestä pahan enteeltä.

-- "Oh!" -- huokasi hän raskaasti. Hämähäkki irvisti rumana, kuin
saunankarsina.

Harhama oli jo saanut Magdan nostetuksi ylös. Mutta silloin kietaisi
tämä kätensä hänen kaulaansa, puristautui häneen sielunsa kaikilla
voimilla, imeytyi häneen katseellansa ja hengellänsä. Harhama tunsi
hänen kuumeisen hengityksensä polttavan kasvojansa, näki hänen
palavat silmänsä ja tunsi hänen käsivarsiensa puristavan, kuin
suonenvedon. Katse tapaili puhkaista hänen silmänsä. Turhaan yritti
hän irrottaa käsivarsia kaulastansa. Magda puristautui häneen yhä
kuumeisemmasti, imeytyi häneen kuin mato.

-- "Ei... ei!" -- hoki hän hädissään. -- "Sinä et saa hylätä minua
nyt... sinä et _saa_... et _saa_!"

Veri alkoi nousta Harhaman päähän. Hän koetti kiskoa Magdan käsiä
kaulastansa, mutta turhaan.

Hämähäkki kouristi kynsiänsä verkossaan...

-- "Sinä et saa... et _saa!"_ -- huusi Magda edelleen, imeytyen
yhä lujemmin Harhaman kaulaan. Hänen huulensa hehkuivat tulisina,
hengitys oli tukahduttavan kuuma.

Harhama yritti riuhtaista itsensä irti, mutta Magda puristui kuin
kuoleman koura uhriinsa ja huusi uhmaten:

-- "Sinä et _saa_... tappaa minun _isääni_ ja minua... et _saa_...
Kuuletko... Kuuletko, Harhama?... Sinä et _saa... et... et... et_..."

Hänen silmänsä paloivat raivosta. Harhama kauhistui luullen hänen
tulleen hulluksi. Hän repi hänen kuumeisia käsiänsä irti kaulastansa.
Viimein nytkähti heikko vartalo ja Magda meni tainnoksiin. Hädissänsä
kantoi Harhama hänet sohvalle ja alkoi herätellä lohdutellen:

-- "Magda... Rakas Magda..."

Mutta Magda jatkoi äskeistä uhmaavaa puheluaan:

-- "Kuule... Sinä et saa... et _saa_ sitä tehdä... sinä Harhama...
Et... et." -- Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedoista. Harhama
tunsi nytkähdysten kulkevan oman ruumiinsa läpi sähkövirran tavoin.
Hän joutui epätoivoon. Ennustukset kalmanliinoista, kalmantansseista,
pulppusivat taas hänen sielustansa. Hän alkoi vapista. Hän huusi
palvelijaa, mutta tämä oli poissa... Hän hapuili yhtä ja toista apua,
mutta ei löytänyt mitään. Aika kului, Magdan houreet jatkuivat.
Harhaman epätoivo yltyi.

Tik-tak! -- naksutteli kello. Hämähäkki katseli ilkeästi verkostansa,
lisäten Harhaman hätää.

Hän mietti pelastusta, mutta ei löytänyt. Jos hän pettäisi tohtori
Kirchnerille antamansa sanan ja ilmottaisi onnettomuuden syyn
Magdalle, nyt kun hän on kokonaan revitty, voisi asia saada vielä
huonomman lopun. Ja sitä ajatellessa häilyivät hänen silmissänsä
ennustuksien kalmanliinat, kirkonkellot kumisivat, kalmantanssit
vilkkuivat. Hän hätääntyi yhä enemmän.

Houreet jatkuivat. Harhama on tukahtua Magdan kuumeisista
hengityksistä ja pelosta. "Ja entä jos Magda onkin jo hullu?" --
ajatteli hän pöyristyen.

-- "Kuule, sinä et saa olla _kunniaton_... Harhama... et saa...
kuuletko, Har-ha-ma... Sinä et saa olla _alhainen!"_

-- "Herra Jumala!" -- pääsi Harhamalta.

-- "Et saa olla _petturi_... Katso miten kukat tuoksuvat!... Hah...
hah... haa!" -- houri Magda raivoisasti.

Harhama vapisi. Houre jatkui loppumattomiin. Magdan vartalo
kiemurteli joskus matona. Väliin purskahti häneltä kamala nauru:

-- "Hah-haaa!"

Viimein tointui Magda ja Harhama nosti hänet nojatuoliin.

-- "Magda!" -- lohdutteli hän taas. -- "Tyynny... kaikki tulee
hyväksi... kaikki, kaikki. Minä tulen sinua iltasilla noutamaan
vihille."

Magda alkoi rauhottua ja puhua tyynemmin, vaikka katkonaisesti,
nikotuksien välistä.

-- "Anna minulle nyt kaikki anteeksi ja rauhotu!" -- rukoili Harhama,
pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan.

-- "Ei, ei... Et sinä ole syyllinen... mutta siinä on jotain muuta.
Näenhän minä, että sinäkin olet kärsinyt... Olet aivan kalpea,
kuin haudasta noussut... Mutta miksi et puhu? Silloin voisi kaikki
selvetä", -- puhui Magda surullisena. Harhama oli vaiti. Hän pelkäsi
koskea mihinkään. Kuolema näytti vaanivan kaikkialla ne kalmanliinat
kainalossa. Hän pelkäsi jo katsahtaa verkkoonsa kuivuneeseen
hämähäkkiin. Se tuntui hänestä noidalta.

-- "Rauhotu nyt vaan ja lähde... itseäsi valmistamaan", -- lohdutteli
hän taas, hyväillen Magdan kättä.

Silloin puhkesi Magda hysteeriseen kamalaan nauruun. Hento vartalo
vavahteli sen purskahduksista. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa
silmistä virtana. Harhama kauhistui. Hän luuli hulluuden puuskan
sittenkin kohdanneen Magdaa.

-- "Magda... Rakas, hyvä Magda!" -- hätäili hän taas.

Nauru jatkui ja kiihtyi. Onneton tyttö kiemurteli sen käsissä.
Harhama hätäytyi kokonaan. Mielenmaltti hävisi. Hän alkoi huutaa
apua. Hänen äänensä kaiku kierteli kamalana aaveena tyhjässä
asunnossa. Nauru yltyi yhä rajummaksi. Joskus nousi niin voimakkaita
naurukohtauksia, että vartalo puristui kokoon, kuin kiekoksi
kutistuva mato. Silmissä paloi outo ilme, ja äänessä luuli Harhama
selvästi tuntevansa mielipuolisuuden kamalan väreen.

-- "Hah-hah-hah... Hah-hah-haa", -- nauroi onneton tyttö puristaen
yhä rajummin rintaansa. Harhama juoksi edestakaisin huoneessa,
tapaillen yhtä ja toista esinettä.

-- "Hah-haaa!" -- kuului väliin iloinen, kamala naurunparahdus
naurun lomissa. Sen kaiku kuului viereisistä tyhjistä huoneista
pöyristyttävänä ulvahduksena: Hah-haa! Haa!

-- "Herra Jumala!" -- hätäili Harhama tuskissaan. Hämähäkin viisaat
silmät laajenivat hänen silmissään pyöreiksi keriksi. Oli, kuin
niiltä juoksisivat ennustuksien rihmat, kutoutuen valmiiksi verkoksi.
Viikkokausia kestänyt hermojännitys oli kehkeytynyt äärimäiseksi
hermoarkuudeksi. Hänen hätänsä hehkui hiiloksena.

-- "Nyt se tulee se kuolema. Se ennustus ruumisliinoista toteutuu",
-- tuskaili Harhama itseksensä.

-- "Hah-haa! Haa!" -- kirkaisi taas Magda painaen kouristavaa
sydänalaansa ja kyyneleet valuivat edelleenkin virtana. Harhama
kuvitteli hämähäkkiä kohtalon pedoksi, jonka silmät pyörivät suurina
ja kynnet vetäytyvät ulos, valmiiksi iskuun.

-- "Magda... Hyvä, rakas Magda...", -- vaikeroi hän taas.

-- "Hah-hah-hah-haa!" -- kirkasi onneton nainen vastaukseksi, kokoon
puristuen. Sitten alkoivat naurunpuuskat heiketä. Harhama kuivasi
hänen likomärät, turvonneet poskensa, hokien:

-- "Magda hyvä... rauhotu... rauhotu! Minä tulen vihille ja kaikki
menee ohi... tulee taas hyvin." -- Hän hyväili ja suuteli hänen
käsiänsä, puheli häistä ja kyseli vieraista, tajuamatta itsekään,
mitä kyseli ja saamatta vastausta, tai sitä edes odottamatta.

Viimein taukosi nauru ja muuttui nikahduksiksi. Sitten hiljenivät
nekin. Harhama pyyhki kyyneleet Magdan silmistä, rauhotellen häntä,
kuin lasta. Hän kehotteli lähtemään kotia valmistumaan vihillemenoa
varten. Rauhottaessaan hän hoki lakkaamatta:

-- "Magda... hyvä Magda!... rauhotu..."

-- "Oh, miten raskas on joskus elämä... Sen onnikin on katkeraa
sappea!" -- huokasi Magda nousten raukeasti.

Ja kun Harhama auttoi häntä turkkia päällensä pukiessa, lausui hän
väsyneellä äänellä ja nikahduksen katkaisemana:

-- "Tule vähän ennen kello -- kuutta... Kuuden aikaan on ilmotettu
vihkimisen alkavan."

Hän lähti.

Mutta nyt vaipui Harhama samaan nojatuoliin, missä morsiamensa oli
äsken kärsinyt. Hän oli alussa aivan tylsistynyt. Mutta kohta nousi
hän taas uhmaten kohtalonsa valkohevosten selkään ja päätti antaa
lopun mennä menojansa pitkin vaahtoista ulappaa. Hän rohkaistui
taas siitä ajatuksesta, riemastui ja nautti siitä... Ajatukset
alkoivat hieman virkeämpinä nousta siivillensä. Nopeina kiertelivät
ne kaikki äskeisten tapauksien sokkelot ja iskeytyivät sitten sen
ainaisen puikon päähän, jonka ympärillä hänen elämänsä kieppui. Suuri
elämänkysymys kohosi taas hänen eteensä kylmänä luurankona.

Ja silloin sotkeutui hän mietteisiinsä:

-- "Mitä varten olen nyt taas kaikkea päättänyt... ja taas
purkanut... ja päättänyt?... Ja mitä varten olen luvannut mennä
vihille... ja miksi kaikki tämä elämänilve ja -iva?" -- mutisi hän
katkerasti.

Ja kun hän sitä kaikkea mietti, ilmestyi hänen sielunsa eteen
ilkamoiva elämä _elämänivana_. Hän istui sen edessä, sormet sen
hampaiden välissä. Se puri ja jäyti hänen olemustansa.

-- "Minä istun nyt sormet elämänivan suussa", -- mutisi hän.

Ja kun hän vielä hetken sitä ajatteli, kiehahti hänessä viha sitä
Jumalaa vastaan, jota murskaamaan hän oli ikänsä varustautunut. Hän
kihisi hampaittensa välistä.

-- "Kuka on sinut, elämäniva, minun eteeni lähettänyt... minulle
ilkkumaan?... Hänkö, se hirviö, jota ihmiset palvelevat?... Häpeä,
että on moinen Jumala mielikuvituksessakaan!"

Ynseänä, välinpitämättömänä lopetti hän:

-- "Keitos tästä tulee! Mutta tulkoon nyt, mikä tulkoon!"

Mutta öiset valvonnat ja pitkäaikainen kiihtymys olivat väsyttäneet
hänet kokonaan. Hän nukahti hetkeksi puoli-uneen. Hän näki unta
takanansa, verkossansa riippuvasta hämähäkistä. Se katseli häntä
viisailla silmillänsä ja alkoi kasvaa hirvittäväksi kohtalon pedoksi,
joka valmistautui kaappaamaan hänet viikatemaisiin kynsiinsä...
Hämähäkin silmät suurenivat. Ne pyörivät päässä, kuin myllynkivet...
Nyt on se jo valmis hyppäämään... Nyt vetää se kynsiänsä esille...
Harhama kauhistuu. Lopuksi tuntee hän hämähäkin heittävän hänen
päällensä kostean, ilkeän verkkonsa. Väristys juoksee hänen ruumiinsa
läpi luita myöten... Ovikello soi samassa hätäisesti, kiivaasti.
Harhama kavahtaa kauhistuneena ylös luullen kellon soittoa hämähäkin
huudoksi. Hän on hikimärkä, kuin liinaliko.

Samassa syöksyy sisään merimiehen morsian, joka on lähettänyt
Magdalle väärän sähkösanoman ja antanut kaikelle uuden käänteen.
Hätäisenä, itku kurkussa kertoo hän sulhasestaan ja itsestänsä,
sulhasensa pienestä palkasta ja kuinka hän oli päättänyt palvella
ja ansaita lisää... Mutta jos Harhama tahtoo vaatia hänelle
rangaistusta, menettää hän paikkansa...

-- "Mutta jota minä en tietysti tahdo", -- rauhotteli Harhama tyttöä,
naurahtaen, ja lisäsi:

-- "Mutta te olette erehdyksellänne pakottanut minut viettämään
häät... Saatte rangaistukseksi tulla häihini vieraiksi."

Tyttö lähti. Harhama alkoi pukeutua. Palvelustyttö, joka oli
odottanut siksi päiväksi häitä ja joutunut ymmälle, tuli sisälle ja
kysyi:

-- "Koska herra Harhama tahtoo päivällistä?"

-- "Ei koskaan", -- oli nyreä vastaus.

Tyttö hämmästyi. Hämillänsä kysyi hän:

-- "Minne herra Harhama sitten lähtee?"

-- "Vihille."

-- "Herra isä... vihille!... Eikä ole morsiussänkyäkään vielä...
minnekä minä..."

-- "Mene hiiteen morsiussänkyinesi!" -- keskeytti Harhama äkäisesti
tiuskaisten. Sana morsiussänky inhotti häntä, kuin likaisella
vaatteella lyönti.

Tyttö loukkautui ja hämmästyi. Hän kuuli Harhaman ensi kertaa puhuvan
hänelle raa'asti. Nyreänä mennä hynttyytti hän ruokailuhuoneeseen,
ryhtyi pyyhkimään tomua ja hoki loukkautuneena:

-- "Tiuskuvat vielä... Saat päivät juosta ja hompsuttaa... ja siivota
ja... Koko talo on jo nurin... Kyllä on elämä!... Morsiusvuode...
morsiusvuode!... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Koko _elämä on kaunis
morsiusvuode, jossa on lika luteena_... Syö ja ryvettää koko
ihmisen... ja likaa... Hoh-hoi, hoh-hoi!"

Kello löi kolme. Harhama pukeutui ja lähti ulos, mieli kylmänä
sytenä, hartioilla kohtalon kylmä hämähäkinverkko.

       *       *       *       *       *

Harhaman lähdettyä, ryöpähti Perkele ulos Hämähäkistä, istahti
tuolinkarmille ja lausui ilkkuen:

-- "Hah, hah, haa... No tästä tulee juttu! Sikiöitä ei siitä
avioliitosta tosin synny, eikä miehestä tule kotoisen hameen
palvelijaa... mutta... niin: tulevathan miehelle sen kautta tästä
illasta lähtien kaikki naiset kielletynpuun hedelmiksi... No! Se
riittääkin toistaiseksi... Pääasia on että vihkimisen kautta saadaan
muut hedelmät semmoisiksi, että mies niitä syötyään pelkää sitä
vanhaa koronkiskuria, kuin Adam... Hah, hah, hah! Nyt se saituri
saa toisenkin kerran huhuilla paratiisissa... Harhama ei tule ensi
huudolla viikunalehtien alta... Nyt vaan miehelle semmoinen hedelmä,
että... ai-jai... Lelu lapselle, että viihtyisi sen kanssa paremmin,
kuin Jehovan ohdakemaalla..."

Tämän sanottuaan hävisi Perkele, hulmahtaen näkymättömäksi.

       *       *       *       *       *

On pureva pakkasilta. Päivänsappi on sammunut. Iltaruskon railo
himmenee jo taivaanrannalla, mutta yhä kävelee Harhama tuuli oppaana.
Kuunsirppi alkaa jo kiivetä taivaan kuperalle laelle, mutta ei
kiirehdi hän vielä kirkkoon morsianta alttarille viemään. Hän kulkee
suitset kädessä. Etäältä kuuluu kohtalon hevosenkello. Hän miettii...
miettii sotkuisia vyyhtejä... Ei löydy hepoa... Hakamaa on suuri ja
vauhkot ovat kohtalon valkeat hevoset...

Jo syttyvät yönvalot taivaan korkealla kuperalla. Nyt palaa jo
taivas täydessä tähdessä, mutta yhä viipyy sulhanen. Pakkanen yltyy.
Se pureksii kuun säteitä vihaisena, nipistelee kulkijoiden ihoa ja
rätisee rakennuksien nurkissa.

Kirkontornissa lyö kello jo kuusi. Lyönnit irtaantuvat kellon
kylmästä kuparista yksitellen, väristen vilusta, ja pakenevat öiseen
ilmaan, kuin kauhun iskemät petolinnut, joita kiukkuinen pakkanen
pureksii.

Mutta sisällä, upeasti koristetussa kirkossa istuu hääväki. Se on
siellä istunut jo kauvan, odotellen sulhasen tuloa, mutta sulhasta
ei kuulu. Häävieraiden hartioita painaa raskas hiljaisuus. Kaikki
ovat neuvottomina. Morsiustytöt seisovat ujoina. Heidän povissansa
väreilee häätunnelma, silmänluomi kohoaa joskus ja sen alta vilkaisee
arka silmä sulhaspoikien joukkoon. Kaikki näkyvät oudostuneena
kysyvän: Miksi ei sulhanen tule? Enkeli katselee alttarimaalauksesta
huolen painamaa hääväkeä ja siellä täällä kuuluu levoton huokaus.

-- "Miksi ei sulhanen jo tule?" -- sopertavat morsiustytöt kainoina.

Mutta kukaan ei vastaa...

Kun kello löi tornissa puoli-seitsemän, saapui odotettu sulhanen
vihdoinkin. Hääväen hartioilta nousi paino pois, haihtui kuin
aamuhämärä. Morsiustyttöjen silmänluomen alta katsoi arka silmä
rohkeampana. He katselivat ihastuneina morsianta, heidän toivojensa
ja unelmiensa ihaninta päämäärää. Puhdas, jalo naisen tunne puhkeaa
heidän povissansa ja nousee punehtuvalle poskelle ja arkaan silmään,
kuin väri kukan armaalle terälehdelle.

Mutta morsian on kalpea, kuin liina iltahämyssä. Hänen käsivartensa
vapisee sulhasen kainalossa, kun tämä vie hänet alttarin eteen.
Säälien katselee häntä alttaritaulun enkeli... Mutta sitten nousee
heleä puna taas morsiamen poskille. Hän unohtaa kaikki; hän on nyt
ainoastaan morsian... morsian, ihmisonnen kukka.

-- "Sormus!" -- kuiskaa hän sulhaselle.

Sormus! Nyt vasta muisti Harhama, että hän oli sen lahjottanut
mustalaistytölle. Hänen aivoihinsa iski taas ajatus kääntyä
vielä pois, sillä olihan tämä taas kuin kohtalon viittaus ja sen
valmistama. Ja hän kääntyi jo. Mutta silloin kohtasi hänen katseensa
tutun, nuoren, herttaisen tytön, Tamara Ivanowna Kasanskajan, jota
hän oli kutsunut pikku Tamaraksensa, hemmotellut ja laulatellut. Se
oli kutsumaton vieras. Harhama hieman hämmästyi.

-- "Ah, sormus on poissa!" -- mutisi Harhama itseksensä.

Mutta Tamara oli jokaisella hermollansa seurannut hänen liikkeitänsä
ja käsittänyt asian. Nopeasti, kenenkään sitä huomaamatta, pisti
hän sormuksen Harhaman käteen ja painautui toisten taakse. Hetken
kuluttua sitoi tämä Magdan itseensä vieraalla sormuksella.

Jo alkavat urut soida. Alttarin eteen polvistuu pari, jota erottaa
toisistaan ylipääsemätön kuilu. Harhaman käteen tuodaan häitä varten
sepitetty ranskalainen häälaulu, jota urut soittavat. Hän tarkastelee
sen runojalkoja, laskee sen sointuja. Alttarienkeli katselee säälien
näitä mullanlapsia, jotka sidottavat Herran edessä kohtalonsa
toisiinsa. Vanha pastori puhuu jo alttarilla Jumalan nimessä,
lämmöllä ja vakaumuksella. Hän on valinnut puheensa aineeksi sanat:
"Se huone ei pysy, jonka Herrana ei ole Jumala." Harhama seuraa
puhetta aluksi, mutta pian johtuvat hänen ajatuksensa niistä munkki
Pietarin sanoihin, niistä ennustuksiin ja Noidan lauluun...

Pastori lopettaa puheensa ja alkaa lukea vihkimislukuja. Harhamasta
tuntuvat vanhan pastorin puheet ruumissaarnoilta, joilla hän julisti
hänen ja Magdan välillä avatuksi sen juovan, joka erottaa elävän
kuolleesta, juovan, jonka yli ei ole lupa astua. Hänestä tuntui, että
pastori antaessansa siunauksensa, julistikin Magdan hänen suhteensa
Jumalan morsiameksi, ja kun hän luki ne sanat, joilla Jumalan nimessä
antoi hänelle oikeuden Magdaan, hän heittikin maanmullan hänen
haudallensa ja sanoi sulhaselle: Älä koske häneen, sillä hän on
Herran oma, eikä sinua varten tehty!

-- "Amen!" -- lopetti vanha pastori.

-- Amen! -- hymyili surullisena enkeli.

-- Amen! Amen! Amen! -- kertoili kaiku kirkon korkeissa holveissa.

       *       *       *       *       *

Ja nyt oli Magda hänen vaimonsa yhteiskunnan ja kirkon lain edessä.
Ja nyt, kun kaikki oli ohi, alkoi hän tuntea inhoa koko tapahtumaa
vastaan. Kun sitten alkoivat sukulaisten onnentoivotukset, kun
hänenkin olisi tavan mukaan pitänyt suudella morsianta, vaimonaan,
karttoi hän sitä päättävästi. Morsiustytöt seisovat taas kysyvinä,
häävieraat odottavat äänettöminä ja alttaritaulun enkeli katselee
säälien tomun lapsia, joiden otsalle laskevat väliin huolet, väliin
haihtuvat ilot. Tornista kuuluu kellon lyönti. Väki alkaa poistua,
puvut kohisevat ja siellä täällä sekaantuu niiden kohinaan raskas
huokaus.

Mutta kotona odottivat kalpeaa morsianta kukkaset ja soitto ja laulu.
Hän oli rikkaan isän silmäterä, eikä isä ollut mitään säästänyt,
tehdäkseen tyttärensä viimeisen illan isän kotona valoisaksi...
Viulut soivat, kukkaset tuoksuvat ja morsiustytöt katselevat
kademielin morsianta.

Ja morsiamenkin otsalta on huoli hävinnyt. Hän on onnellinen. Hän
on enemmänkin: hän on morsian. Soittajat virittävät jo viulujaan.
Maljat täytetään helmeilevällä samppanjalla... Ne kohotetaan ylös ja
huudetaan:

-- "Onnea!"

-- "Onnea, onnea!" -- sopertavat morsiustytöt niiaten.

Maljat juodaan tyhjiksi... Ne täytetään uudestaan ja taas
tyhjennetään.

-- "Onnea! Onnea!" -- kuuluu yhtenä sorinana. Samppanja helmeilee;
kukat tuoksuvat ja laulut helskyvät... Kaikkialta näkyy iloa ja onnea.

Ilta kuluu, yö lähenee. Viulut alkavat soida. Morsiustytöt nojaavat
jo hellinä tanssittajiensa rintoihin. He uneksivat jo lemmestä,
morsiamesta ja häistä.

Yö kuluu syvemmälle. Viulujen kielistä vuotavat sävelet yhä
armaampina. Tytöt nojaavat tanssiessaan yhä hellempinä sulhaspoikien
rintoihin... Povi tuntee jo poven sykinnän.

-- "Onnea! Onnea!" -- hoetaan kaikkialla.

Viulunkieli soi yhä kovemmin. Neidon povi lämpenee. Jo tuntee neito
oudon tunteen. Hän arkailee jo. Silmänluomi laskee aran silmän yli,
kun hän viulunkielen soidessa nojaa tanssijansa rintaan.

-- "Nyt ovat häät!" -- kuiskaa neito punastuen.

Nyt ovat iloiset häät! -- soi viulunkieli.

Nyt ovat kauniit häät, -- hymyilee talon vanha huonetonttu,
seinänvierillä lymyävä, lempeä hämärä. Vallattomat varjot kisailevat
tanssivien parien välissä kuiskien: häät! häät!

       *       *       *       *       *

Mutta silloin iski salama häähuoneeseen.

Äkkiä taukosi soitto ja helähti laulu. Morsiustytöt lauloivat
Noidan laulua. Harhama säpsähti. Hän leimusi taas tulena. Kaikki
tapahtumat ennustuksineen tuprahtivat häneen savuna. Morsiusneidot
näyttivät hänestä kalmanneidoilta. Ne muistuttivat laulullansa, että
se hetki lähenee, jolloin tulet häähuoneessa täytyy sammuttaa ja
kaikki paljastaa hämärissä, kun morsian riisuu huntunsa ja vuode on
valmis... Hän päätti aikanansa lopettaa kaiken, kun sen kumminkin
_täytyi_ tapahtua. Hän pyysi saada puhutella morsiantansa. Tämä vei
hänet iloisena huoneeseensa, heittäytyi nojatuoliin huoletonna, kuin
lintu varvulle ja odotti, kysyen naurussasuin:

-- "No, mitä nyt?"

-- "Magda!" -- alkoi Harhama puhua. -- "Lupaatko kuulla minua tyynenä
ja olla levollinen koko illan?"

-- "No, tietysti! Onko se taas jotain hyvin vakavaa?" -- vastasi
Magda hilpeästi, naurahtaen. Harhama jatkoi:

-- "Niin, Magda! Minä toivon, että sinä olet niin jalo ja voimakas,
että jaksat alistua välttämättömyyden alle... Kun minä menen ulos,
voit sanoa minun olevan täällä sisällä, se ei herätä huomiota."

-- "Minne ulos?" -- keskeytti Magda hämmästyneenä. Häähuoneesta
kuului Noidan laulu. Harhama jatkoi:

-- "Niin... ulos... Magda-rukka! Meitä yhdistää nyt kirkon ja
yhteiskunnan laki, vaan ei se side, joka yksin tekee miehen ja naisen
puolisoiksi ja jota ei voida katkaista, jos ei tahdo olla -- anna
anteeksi -- portto. Onnettomuuden välttäminen ei siis ole vielä
mahdoton ja myöhäinen, sillä tulet eivät ole vielä sammuneet... Sinä
katsot minuun kummastuneena... Minä sanon lyhyesti: Sinun mieheksesi
minä en voi tulla ja siksi kiitän minä sinua kaikesta, toivotan
sinulle onnea ja sanon jäähyväiseni."

Harhaman puhetta kuullessa oli Magdan ruumis alkanut värähdellä,
posket vavahtivat, suuriin silmiin nousivat kirkkaat kyyneleet ja
hoikka vartalo kutistui kauhusta nojatuolin pohjaan, kuin pelästynyt
mato. Sitten yltyivät vavahdukset nopeammiksi, koko vartalo tärisi ja
kädet vapisivat, kuin lepattava liina.

-- "Ku-ku-iinka?" -- parkasi hän ojentaen vartalonsa, kuin mato ja
tavottaen vapisevilla käsivarsillansa siepata kiini sulhastansa,
kun tämä kumarsi ja poistui... Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Häähuoneessa lauloivat morsiustytöt Noidan laulun sanoja:

    "Kun vielä häissäsi viulut soivat,
    jo lähtee sulhosi toisen luo."

Viulunkielet soivat vielä. Hänen häähuoneensa tulet olivat jääneet
sammuttamatta... Huomenna kokosi morsian häävuoteensa liinat
säilyttääksensä ne kalmanliinoiksi...

Ennustusten keränpohjallinen alkoi näkyä... Ohjattomina karkasivat
kohtalon raisut ratsut.

       *       *       *       *       *

Mutta porttikäytävän edustalla odotteli pikku Tamara kylmässä
kuutamokylvyssä. Harhaman ohi astuessa syöksähti hän hänen eteensä.

-- "Tamara!... Miksi täällä?" -- huudahti Harhama hämmästyneenä.

-- "Kävelkää mukanani!... Pikkusen vaan!" -- keskeytti Tamara
terävästi.

He kävelivät jonkun matkaa ääneti. Kun he olivat tulleet erääseen
kuutamoiseen puistonreunaan pysähtyi Tamara ja kysyi:

-- "Harhama! Muistatko -- minä sanon taas sinuksi -- muistatko,
kuinka sinä soitattelit minulla talvi-illat sonetteja?"

Harhama vaikeni.

-- "Muistatko, kuinka laulelin sinulle romansseja?" -- jatkoi Tamara.

-- "Mitä tarkotat, Tamara?" -- kysyi Harhama tylsänä.

-- "Vastaa, äläkä kysy! Muistatko, kuinka laittelit runoja
melodioihini ja säestit laulujani?"

Harhama katsoi äänetönnä kysyjän silmiin. Tyttö jatkoi:

-- "Ne olivat kauniita aikoja. Eikö totta, Harhama? Sinä puhuit
'pikku Tamaralle'... silittelit sen tukkaa. Sinä leikit Tamara-rukan
kanssa..."

-- "Ei, Tamara", -- yritti Harhama.

-- "Ei... ei. Sinä leikit kanssani kuin kissa hiiren kanssa", --
keskeytti Tamara jyrkästi ja jatkoi:

-- "Muistatko, kuinka uittelit pikku Tamaraa käsivarsillasi Terijoen
ja Systerbeckin rannoilla?... Muistatko kolmivaljakkosi, kukkasi,
makeisesi?... Älä keskeytä!... Ne olivat kulta-aikoja. Onni hymyili
joka nurkassa ja joka akkunalla kukka. Minä lauloin. Me uimme
sävelissä... sinä uitit minua runoudessa... suurissa aatteissa...
Sinä kylvetit minua hengelläsi... Se muu ei olisi vielä ollut mitään,
mutta sinä noiduit minut juuri _hengelläsi..."_

-- "No, no..."

-- "Älä keskeytä... älä keskeytä!" -- tiuskasi kiivastunut tyttö,
jatkaen: "Sinä puhuit minulle niin suuresta ja jalosta ja kauniista,
semmoisesta, joka oli ylempänä minun käsitystäni, ja kiedoit minut
sillä... nostit itsesi minun sielussani yli-ihmiseksi... Ah, sinulla
on lahjat, jotka sinä salaat muilta, kuin varkailta helmet..."

-- "Herra Jumala, Tamara!..."

-- "Kuule loppuun! Minulle sinä raotit henkeäsi... ja tietysti rouva
Vronskajalle... Muilta sinä kätkeydyit... No, se on ehkä laskelmaa
sinulta, sekin... Sitten kun olit minut kietonut, hävisit sinä ja
kihlasit Magdan. Minähän olen _köyhempi_... Mutta katso, enkö minä
ole _kaunis_?"

Ja tyttö katsoi hurmaavilla silmillänsä Harhaman silmiin terävästi,
kuin käärme. Harhaman kasvonlihakset vavahtivat ja katse kääntyi
maahan. Tamara puhui hampaittensa välistä:

-- "Sinä et uskalla katsoa silmiini... sinä _kavala_... Pistikö se
sana sinua, koska vavahdit?... Hyvä! Minä annan sinulle anteeksi,
ensiksi: koska rakastan sinua ja toiseksi: koska olen sinulle
_kostanut_. Sillä tiedä: _Minä olen sitonut sinut Magdaan_..."

Syntyi äänettömyys. Harhama ei tiennyt mitä sanoa. Jokainen tähti
näytti katsovan häneen pistävänä, kuin puukon terä. Tamara alkoi taas
puhua silmät salamoina:

-- "Mitenkäkö olen kostanut? Minä tiesin kaikki sinun ja Magdan
väliset onnettomat asiat, sillä Magdan ystävä on myös _minun_
ystäväni. Minä tulin kirkkoon, kun sinua vihittiin... Minä tulin
kutsumatta ja huolimatta vartijoista. Oliko sinulla jotain
pelättävää, koska kirkkoa vartioittiin?... Oliko rouva Bjelskaja
ehkä?... No niin! En tiedä miksi sinne tulin... Ei minulla ollut
koston aikomus mielessä... Mutta kun huomasin sinun katselevan tyhjiä
sormiasi, käsitin minä, että sinä, koska ei ollut sormusta, vielä
peräydyt, kuin sallimuksen käskystä, ja..."

Tamara imeytyi katseellaan Harhaman silmiin ja alensi äänensä
ilkkuvaksi, puoli kuiskaukseksi:

-- "Ja silloin minä päätin sinulle kostaa... sitoa sinut Magdaan,
jota olet himonnut..."

Hiki kihosi Harhaman otsalle. Tamara jatkoi:

-- "Sinun onnettomuutesi on siinä, että sinä olet _lahjakas_, olet
henkisesti ylempänä muita ja Magda ei uletu sinun nilkkaasikaan. Hän
on sinun hengellesi taakka... kiviriippa kotkan kaulassa... Ja minä
päätin, etten päästä sinua peräytymään haluamastasi ansasta... siitä
henkesi kiviriipasta. Siksi minä riennätin sinulle sormuksen..."

Tamara vaikeni ja katsoi voitonilolla Harhamaa silmiin. Tämä
tuijotti synkkänä, epäselvänä eteensä. Tähdet pistelivät häntä
taivaanlaelta kirpelevällä valolla. Kaikki tiet nousivat hänen
eteensä jääpuikkoina. Herttainen tyttö, jota hän oli lellitellyt,
kuin lasta, mutta jonka nuoruudesta hän oli samalla nauttinut, kuin
kukan tuoksusta, katsoi häneen nyt, kuin vihainen käärme. Vaiti-olo
jatkui. Pakkanen pureksi ihoa. Harhama oli jo tylsä, kuin puupala.
Lopuksi kysyi Tamara jyrkästi:

-- "Lupaatko säilyttää sen sormuksen, jolla olet Magdaan sidottu
muistona minulta?"

-- "Kyllä... kyllä!"

-- "Hyvä! Pidä sanasi! Nyt kerron sen sormuksen historian: Isäni
isällä oli palvelija, joka petti kihlatun morsiamensa. Petetty
morsian kirosi silloin kihlasormuksen ja lähetti sen sulhaselle
takaisin. Mutta sulhanen vihitti sillä itsensä toiseen ja --
kirous teki tehonsa: Molemmat tulivat onnettomiksi. Sen jälkeen
on sormuksella vihitty isäni palvelija ja -- kirous on seurannut
häntäkin... Kotonani on sitä siksi säilytetty, kuin taikakalua.
En tiedä miten se sattui mukaani kirkkoon. Katso, se on halpa
vaskisormus..."

Ja alentaen taas äänensä aivan kuiskaukseksi, ivalliseksi, kysyi
Tamara Harhamaan tutkivasti tuijottaen:

-- "Harhama! Sano, enkö ole osannut kostaa?"

Syntyi pitkä -- pitkä äänettömyys. Pieni vesikarpalo kierähti Tamaran
kylmälle poskelle. Hän kuivasi sen kuin ohimennen, puristi Harhaman
kättä nopeasti ja lausui:

-- "Kun nyt voisin kostaa sinulle vielä _hyvällä_, niin olisin
tyydytetty... Sillä minä rakastan sinua."

Ja hän hävisi pakkas-öiseen kuutamoroihuun, kuin surullinen sävel
autiolle järvenselälle...

       *       *       *       *       *

Mutta rauhallisena kylvi kuu kylmiä säteitänsä valkealle hangelle.
Ne kimaltelivat sillä pakkasen puremina, kuin hopeataululla kipinät.
Taivaan kuperalla kannella paloivat tähdet ja kaukaiset maailmat
kirkkaina yönvaloina. Mutta Harhama ei tuntenut pakkasta, eikä
huomannut valoja taivaanlaella. Hän tunsi olevansa jäisen erämaan
asukas. Tuuli oli noussut ja vienyt pois hänen majansa. Hän seisoi
nyt yksin jäisellä aavikolla, jolla ei näkynyt polkua, eikä tien
viittaa.

-- "Jumalan rauha, veli!" -- kuului silloin lempeä ääni hänen
takanaan. Hän katsahti taaksensa ja näki munkki Pietarin seisovan
siellä.

-- "Jumalan rauha!" -- huudahti Harhama vaistomaisesti ihastuneena.

Munkki Pietarin kasvoilla näkyi sunnuntaipäivän herranrauha,
niinkuin paimenen kasvoilla, kun tämä on sunnuntaina johdattanut
karjansa ruohoiselle aholle ja itse istahtanut sammalelle marjaisen
mättään vierelle, katsellen kuinka kylläinen karja laskee levolle
ahon rehevään ruohokkoon, kirkonkellon kumahtaessa metsän takaa.
Hän palasi työväen kokouksesta. Ne kokoukset olivat Venäjän kansan
elämän uutuuksia. Vasta äsken oli saatu erityinen ilmotus, että
ne ovat sallitulta. Ne olivat erämaan kosteikkoja, joihin aavan
Venäjän lapset nyt kokoontuivat vaivaloisen erämaan matkan jälkeen
virkistämään itseänsä sillä lähdevedellä, joka niistä pulppusi, ja
munkki Pietari oli ensimmäisiä, joka vaatimattomana ja huomiota
herättämättä palveli niihin kosteikkoihin saapuvia väsyneitä erämaan
lapsia. Hän palveli siellä Jumalaa ihmisessä, kuten hän kerran oli
Harhamalle sanonut, lisäten: "Meidän ihmisten ei pidä lähteä etsimään
Jumalaa taivasten taivaasta, sillä Hän on käden ylettyvillä. Hän
odottaa meitä köyhissä ja langenneissa." Hän sanoi näistä kokouksista
palaavansa aina mieli rauhallisena. Hän palveli Jumalaansa ajamalla
työväen ja köyhien asiaa.

Mutta kun Nikitin uskoi voivansa köyhyyden hävittää
yhteiskuntajärjestyksen muutoksella, uskoi munkki Pietari parannuksen
tulevan ainoastaan mielenmuutoksesta, jonka vaikuttaa Jumala. Hän
kehotti rikkaita tekemään oikeutta köyhille ja köyhiä hän kehotti
nousemaan ja auttamaan toinen toistansa lähteen reunalle juomaan sen
raikasta vettä, kuulemaan linnun laulua, nauttimaan kypsyvän viljan
ja kukan tuoksusta ja lepäämään kuusen siimeksessä, kuten rikkaat nyt
yksin tekevät. Tänä iltanakin oli hän puhunut köyhille: "Toteuttakaa
Jumalan tahtoa, viemällä toinen toisenne Jumalan antimien: raikkaan
lähdeveden, kuusen siimeksen ja kypsyvän viljan luo! Estäkää rauhan
tietä rikkaat sortamasta köyhiä! Tulkaa Jumalan lapsiksi ja tehkää
muutkin niiksi, silloin ei kukaan ota toisensa osaa Jumalan viljasta,
Hänen kuusensa siimeksestä ja lähteensä vedestä. Mutta", -- oli
hän nytkin lisännyt -- "kaiken täytyy ensin särkyä tomuksi Jumalan
edessä, ennen kun uusi voi rakentua."

Harhama tunsi Pietarin myöhäiset matkat ja hänen ajatuksensa...
Pietari oli hänelle niistä usein kertonut, toivoen johtavansa hänen
sydämensä harrastukset tähän työhön. Mutta Harhama oli kuunnellut
hänen puhettansa samalla hedelmättömällä harrastuksella, kuin millä
hän oli sosialismia tutkinut. Nyt hän kumminkin tunsi sanomatonta
vetoa munkki Pietarin harrastuksiin. Hän oli aina katsonut häneen
rajattomalla kunnioituksella. Nyt tunsi hän painuvansa aivan hänen
jalkoihinsa. Hän muisti myös Pietarin ennustukset, jotka nyt olivat
toteutuneet ja seisoi hänen edessänsä, kuin Jumalan edessä.

-- "Jumalan rauha!" -- kertasi hän vielä vastauksensa munkki Pietarin
tervehdykseen. -- "Tulette kuin taivaan lähettämänä... Minulla on
halu puhua kanssanne."

Ja hän kertoi munkille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun
hän oli puhunut hänen kanssansa, kertoi Hiiden myllystä, Nikitinistä,
häistänsä ja omaisuutensa häviöstä. Pietari kuunteli häntä tyynenä ja
lempeänä, kuin iltatähti, joka katselee levolle meneviä tomunlapsia.

He olivat tulleet eräälle yksinäiselle rantakadulle ja istahtaneet
puiston portilla olevalle penkille. Kuun säteet valuivat kylmänä
sateena suoraan heidän kasvoillensa ja taivaankansi paloi täydessä
tähtivalossa.

-- "Isä Pietari!" -- puhui Harhama. -- "Miksi ei tuo kuu koskaan eksy
radaltansa öisessä avaruudessa, missä ei ole tietä, eikä tienviittaa?
Ja miksi me ihmiset, joilla on järki ohjaajana, eksymme omiin
haluihimme ja himoihimme? Kuinka voi kuu, pimeän avaruuden kulkija,
aina löytää oikean kaarensa äärettömyydessä, jossa ei näy rantaa,
minkä mukaan kulkuansa ohjata, ei kiinteätä pistettä, mihin katsoa?
Miksi ei se eksy ja murskaannu avaruudessa kieriviin maailmoihin, ja
miksi me ihmiset kompastumme itseemme ja toisiimme, kuin vieriviin
kiviin?"

-- "Siksi", -- vastasi munkki Pietari lempeästi -- "että se ei ole
kierinyt pois Hänen kädestänsä, joka sytyttää yönvalot taivaan
kannelle ja ohjaa kuun kierivien maailmoiden lomitse..."

Harhama ei puhunut mitään. Hän vaipui henkisesti kokoon voimatonna,
kuin märkä vaate. Tarkkaavana katseli häntä puun oksalta öinen
harakka...




Syntymäpäivillä.


    Elämä on Jumalan kiirastuli.

Kalpeana istui Anna Pawlowna pehmeässä nojatuolissa
vastaanottohuoneessansa. Pöydällä tuoksui pari kukkaiskoria ja joukko
varrestaan katkaistuja ruusuja. Ne olivat syntymäpäivälahjoja.

Seinillä riippui useita vainajien maalatuita muotokuvia. Ne kertoivat
perheen menneiden polvien edustajista. Tomuksi maatuneet miehet ja
naiset katselivat elottomissa kuvissansa kuolevan sukunsa heikkoa
edustajaa, joka istui kalpeana menneisyyden muistojen keskellä. Vanha
kello naksutteli verkalleen:

Tik-tak!... Tik-tak!

Jokaisella naksahduksella mittasi se palan pois ihmiselämästä.
Säälimättä lyhenteli se kalpean naisen elämää, heitteli palat
ajanvirtaan. Pala palalta leikkeli se heikkoa elämänlankaa, jonka
katketessa oli sammuva suku...

Tik-tak!... Tik-tak! -- naksutteli kello.

Mutta kalpea nainen ei lukenut kellon naksutuksia, ei laskenut
elämänsä putoelevia paloja. Eikä hän lukenut kuolleiden kuvista
vainajien kasvonpiirteitä, avaruuteen haihtuneiden ihmissielujen
salaisuuksia, ei niiden intohimoja ja toiveita, joita ne kuvat
kertoivat, kuin salaisuuksien avatut kirjat.

Hän istui vastaanottohuoneessaan, kuin elävä muumio kuolleiden
kammiossa. Siinä huoneessa eli täydellistä elämää ainoastaan pöydällä
oleva kukka, joka kätki itsessään uutta elämää synnyttävän idun.
Kaikkialla muualla tässä huoneessa oli se itu kuivunut... Sen kalpean
muumion ruumiissa oli jo nuoruudessa sammua tuikahtanut elämän
luomisvoima...

Tik-tak! -- naksutteli ajanmittari ja kalpea nainen istui ja odotti
jotain. Heikot kädet olivat vaipuneet raukeina helmaan. Ajatukseton
katse oli kiintynyt Jumalan kuvaan, jonka edessä paloi valkea
vahakynttilä riutuvalla valolla.

       *       *       *       *       *

Kello löi kaksitoista, kun Harhama astui tähän puolihämärään
huoneesen. Anna Pawlowna ojensi hänelle raukeasti valkoisen kätensä
suudeltavaksi ja viittasi äänettömänä pientä, pehmeää taburettia
nojatuolinsa vierellä. Harhama istahti sille.

-- "Anteeksi, että tulen tähän aikaan toivottamaan Teille onnea
syntymäpäivänne johdosta... Mutta tahdoin käydä luonanne silloin, kun
ei ole muita vieraita", -- alkoi Harhama.

-- "Minä jo arvasin, että teette niin... tulette yksin... Se oli
hyvin kiltisti tehty... Minä juuri kaipasin puhua pari sanaa
kanssanne kahden kesken... Ah, niin! Kiitos kukista!" -- puheli Anna
Pawlowna vilkkaasti, mutta raukealla äänellä.

-- "Kuinka voitte? Olette niin kalpea", -- kysyi Harhama.

-- "Oh! Minun terveydestäni ei maksa puhua. Nämä kauhun päivät ovat
sen kokonaan murtaneet... Nuo jäähyväiskohtaukset sotaan lähtevien
perheissä... Uh! Jumalan kiitos, että mieheni on jo kuollut, ettei
ole lähtevien joukossa. Mutta suokoon Jumala voiton suuren isänmaamme
aseille, että röyhkeä vihollinen tuntisi Tsaarin ja Venäjän kansan
voiman! Ja sitten minä jouduin pörssissä näkemään sen hirvittävän
kohtauksen... On kait herra Zaiko Teille kertonut?... Ja nyt se
verinen juutalainen kummittelee aina silmissäni... Uh!"

Tätä sanoessa kävi puistatus Anna Pawlownan ruumiin läpi. Hän peitti
silmänsä molemmin käsin.

-- "Kyllä... Olen kuullut herra Zaikon siitä kertovan", -- alkoi
Harhama, -- "Olen hävennyt Teidän edessänne ja siksi ei ole minulla
ollut voimaa tulla Teitä kiittämään avustanne ja kertomaan kaikkea
mitä on tapahtunut... Häistäni ja..."

-- "Oh! Älkää niistä puhuko... Minä tiedän jo kaikki... Mutta herran
tähden! Mitä on tapahtunut? Miksi erositte Magdasta?"

-- "En ole hänen kanssansa itseäni sitonutkaan... Hän on vaimoni
ainoastaan vihkimisen ja yhteiskunnan lain oikeudella... Minä
kyllä tuomitsen itseäni, että annoin säälintunteen, tai oikeastaan
_velttouden_ voittaa ja johtaa minut astumaan askelen, joka ei ollut
oikea, tai paremmin sanoen: ei ollut välttämätön", -- vastasi Harhama
vältellen.

Anna Pawlowna kävi miettiväksi. Syntyi äänettömyys. Ainoastaan kello
naksahteli. Palaset putoelivat riutuvasta ihmiselämästä, häviten
tyhjyyteen.

-- "Ja miksi ette tahdo astua sitä askelta _loppuun_?" -- kysyi Anna
Pawlowna katkaisten äänettömyyden.

-- "Se on mahdoton... En voi", -- vastasi Harhama lyhyesti, kuivasti.

Anna Pawlowna huokasi raskaasti.

-- "Tuomitsetteko minua?" -- kysyi Harhama hetken kuluttua.

-- "En minä jaksa mitään käsittää... Puhukaa siitä isä Pietarin
kanssa... Asia on arka. Jos olette erehtynyt, ojentukaa, sillä
jumalallisia lakeja me ihmiset emme saa maahan polkea, emmekä niitä
oman mielemme mukaan tulkita. Siihen me emme ole päteviä. Me tuskin
pystymme täydellisesti oikein käsittämään omia säätämiämmekään
asetuksia... Aina niitäkin tulkitessa syntyy ristiriita ja erimieli."

Tätä sanoessa kuvastui Anna Pawlownan ryhdissä suvun vanha, menneiltä
polvilta peritty aateluus, ja se helisi hänen äänensä värähdyksissä.

-- "Isä Pietari tietää jo kaikki... Mutta en tiedä hänen ajatustaan",
-- mutisi Harhama synkkänä.

Hetken kuluttua jatkoi Anna Pawlowna:

-- "Mutta menemme toiseen asiaan: Aleksander Petrovitsh on Teille
jo kait kertonut, että olemme pelastaneet osan omaisuuttanne... Vai
kuinka?"

-- "Kyllä... Kiitos!"

-- "Näihin rahoihin minulla olisi ehkä siveellinen oikeus tällä
hetkellä. Ei sentähden, että olen niiden tähden pannut vaaraan
omia rahojani... se nyt ei maksa puhua... vaan sen nojalla, että
katson Teidän parastanne. Saanko käyttää tätä oikeutta ja tehdä
suostumuksellanne pienen määräyksen näiden rahojen suhteen?"

-- "Kyllä... Mitä vaan suvaitsette määrätä", -- myönsi Harhama.

-- "Tunnen Teidän nykyisen mielialanne kuin viisi sormeani", --
jatkoi Anna Pawlowna. -- "Yleensähän Te, kun mielenne järkkyy,
uhmaatte kaikkea... teette aivan mielipuolen tekoja... Älkää
ollenkaan rypistäkö otsaanne, vaan kuunnelkaa minua rauhallisesti!...
Käsitän, kuten sanoin, mielialanne ja pelkään, että loppu
omaisuutenne kanssa teette jonkun uhkateon... Kerta voisitte sitä
kumminkin tarvita ja tekoanne katua. Siksi olen valmistanut paperin,
jossa Te suostutte, että nämä varat sijotetaan niin, että Teille jää
oikeus ainoastaan kantaa niistä korko ja tehdä testamenttimääräys...
Jos suostutte, allekirjoittakaa tämä paperi", -- lopetti hän,
ojentaen Harhamalle valmiiksi kirjoitetun asiakirjan.

Harhama luki asiakirjan tyynenä, pani sen sitten pöydälle ja lausui
välinpitämättömänä:

-- "Turhaa vaivaa! Pelastettu omaisuuden jäännös ei riitä enää
sitoumuksieni maksamiseen. Milt'ei kaikki menee yhdestä ainoasta
etuoikeutetusta kunniavelasta."

Tämä oli Anna Pawlownalle odottamaton ilmotus. Hän ei ollut
tietänyt Harhaman salaisista keinotteluista mitään. Kuultuansa
asian todellisen laidan, tuli hän sanattomaksi. Syntyi pitempi
äänettömyys. Anna Pawlowna mietti, mietti kauvan, tietämättä
itse selvästi, mitä. Harhama kuvastui nyt hänelle kohtalon
nöyryyttämällä, jonain salaperäisenä henkilönä, joka oli häneltäkin
jotakin salannut, elänyt yksin, umpimielisenä, uhmaavana. Usein
ennenkin oli hän ajatellut, että Harhama on ihmisliesi, jonka
tuhan alla palaa joku henki maailman tuli, polttava ja kuluttava.
Hän oli ajatellut sitä joka kerta, kun oli nähnyt Harhaman
kasvoille laskeutuvan synkkämielisyyden harmaan vaipan, tai hänen
katseensa harhailevan miettivänä. Nyt oli hän kerjäläinen. Uhman
alta nousi synkkämielisyyden harmaa savu. Selvästi voi huomata,
että Harhama yritteli sitä savua salata. Anna Pawlownan täytti
säälintunne. Hän luuli ehdotuksellansa loukanneensa Harhamaa ja kysyi
anteeksipyynnöksi:

-- "Te nähtävästi loukkaannuitte?"

-- "En ollenkaan... Olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa",
-- vastasi Harhama kuivasti.

Molemmat istuivat hetken ääneti. Se oli semmoinen hetki,
jolloin soivat menneisyyden kellot. Anna Pawlownaa sitoi tähän
alhaissyntyiseen mieheen joku näkymätön henkinen side. Se oli
enemmänkin, kuin ystävyyden side: se oli platooninen rakkaus.
Yhdessä olivat he paljon matkustelleet, puhuneet toistensa
kanssa, ymmärtäneet toisiansa, vaikka olivat kaikessa toistensa
vastakohdat. Harhama oli Anna Pawlownan kodissa jokapäiväinen
vieras, perheenjäsen. Alussa oli viimemainittu kärsinyt
sukulaistensa vihamielisyyttä. Ne eivät halunneet tunnustaa Harhamaa
vertaiseksensa. Mutta hän ei ollut siitä huolinut. Ja vähitellen oli
Harhama kohonnut henkisellä etevyydellänsä kaikkien yli. Harhaman
sielusta nousi joku henkinen huude, joka oli Anna Pawlownalle kuin
tuli perhoselle, salaperäinen ja samalla kirkas. Hän pelkäsi sitä ja
kumminkin kieppui sen ympärillä voimatonna. He olivat kaksi ystävää,
jotka elivät toistensa seurassa, kuin haamut sumujen mailla. Heitä
sitoi yli-inhimillinen ystävyys. Anna Pawlownalle oli Harhaman elämä
niin kaikki kaikessa, että hän henkisen mustasukkaisuuden tulessa
kiemurrellessansakin huolehti hänen avioliitostansa. Hän halusi nähdä
hänet vaan onnellisena, pelastettuna elostelujen vaarasta. Hänelle
oli pääasia saada pitää hänet ystävänä, lähettyvillänsä.

Hiljaisuus vallitsi. Menneisyyden viulut soivat. Molemmat ajattelivat
menneisyytensä merkkipäiviä. Anna Pawlowna kysyi liikutettuna:

-- "Mitä nyt aijotte tehdä?"

-- "En tiedä... Olen ajatellut matkaa..."

-- "Taas uutuus!" -- keskeytti Anna Pawlowna säpsähtäen. -- "Ja mitä
varten?"

-- "En tiedä... Matkustaakseni vaan", -- mutisi Harhama synkkänä.

-- "Jättäkää houreet. Älkää antako mielenne masentua", -- kiirehti
Anna Pawlowna. -- "Teitä on kohdannut onnettomuus... No, se on
Jumalan tahto. Onnettomuutta ei voi kukaan kiertää, mutta sen voi
voittaa ja kestää. Olettehan mies. Jos omaisuutenne menettäminen,
tai kummallinen avioliittonne ovat onnettomuuden iskuja teille, niin
ettehän niitä voi enää pakenemisella välttää."

-- "Ei, ei... Eivät ne kumpikaan ole onnettomuus, vaan väärä elämä,
tämä harhaileminen. Se paremman... no, _uuden_ -- sillä ei kai se
parempaa tule olemaan -- kaipuu on nähtävästi jo pitemmän aikaa
hiljaisuudessa valmistunut, vaikka en minä ole sitä itse aina
huomannut. Se tukahtui aina elämän humuun. Nämä viime tapaukset kait
olivat ainoastaan lopullinen sysäys ja tavallaan myös pakottavat
johonkin käänteesen."

-- "En ymmärrä taas Teitä", -- keskeytti Anna Pawlowna miettivänä.
Harhama katsahti häneen ja heidän katseensa kohtasivat toisiansa
kysyvinä, mutta samalla luottamuksella. Anna Pawlowna huokasi taas ja
jatkoi:

-- "Teissä on jotain salaperäistä, jotain... minä en tiedä, mitä se
on... Mutta jos teillä on joku salainen suru, tai aate, miksi ette
puhu? Kun ihminen avaa itsensä, vaikkapa toiselle ihmiselle, tulee
helpompi olla."

Ensi kertaa elämässänsä kuuli Harhama näin puhuttavan. Anna Pawlowna
oli lausunut hänen sydämensä sisimmän toivon. Aina oli hän kärsinyt
siitä, että ei voinut kellekään puhua sielunsa salaisesta tulesta,
vaan kantoi salaisuuttansa, kuin myllynkiveä. Kaikki ihmiset olivat
tuntuneet hänestä vulgäreiltä, jokapäiväisiltä. Kun hän etsi
vesitilkkaa sisälliseen tuleensa, pelkäsi hän pyytää sitä ihmisiltä,
peläten, että ne heittävät siihen kiulullisen rapaa. Nyt heräsi
hänessä halu hiukan raottua. Hän oli oikeastaan tullut sanomaan
jäähyväisiä naiselle, joka oli ollut hänelle henkinen leipäpala.
Semmoisina hetkinä on mieli herkkä, silmäys puhuu paljon ja
kädenpuristusta ymmärretään. Hän tiesi, että Anna Pawlowna ei heitä
hänen tuskiinsa rapaa, mutta hän oli aina myös tajunnut, että hänellä
ei ollut antaa _sitä_ vesitilkkaa, jota hän etsi.

Hän oli huomaamattansa korottanut oman henkensä niin paljon
korkeammalle muita, ystäviänsäkin, että hän siten joutui erakoksi
autioon erämaahan, jonka rasittava hiljaisuus ja yksinäisyys sitten
ajottain kalvoi hänen henkensä ytimiä.

Se oli _henkisen ylpeyden rangaistus_. Hänen henkensä kitui korkealla
yksinäisyyden piikinpäässä. Se kärsi asemastansa, mutta oli liian
ylpeä astumaan alas.

Anna Pawlowna alkoi puhua, hiljaa, varovasti, kuin peläten koskea
ystävänsä hengen kipeään ajettu maan:

-- "Minä luulen, että Teillä on joskus sydämellä uskontokysymys...
Olette olevinanne Jumalan kieltäjä, mutta mitenkä minusta tuntunee
siltä, että se ei ole vakaumuksesta lähtenyttä... Olen joskus
ajatellut, että niinä aikoina jolloin... miten minä sanoisin...
_muututte_, epäilisitte omia sanojanne ja kärsisitte..."

Harhama istui ääneti, synkkänä. Anna Pawlowna oli osunut oikeaan. Hän
oli satuttanut Harhaman henkiseen paiseeseen.

-- "Vai kuinka?" -- kysyi Anna Pawlowna ystävällisesti.

-- "Ehkäpä... Niin", -- myönteli Harhama ajatuksissansa.

-- "Olette joskus ollut aivan arvoitus... Suoraan sanoen: minä
tuskin tunnen Teitä vielä... se on Teidän elämäänne... nuoruuttanne
ja... Suoraan jos sanon, en tunne Teissä mitään... Te olette ollut
minulle... sanon _hämärä_, ainainen hämärä... Olen... miten sanoisin,
pelännyt sen hämärän pohjalle kurkistaakaan. Teissä on jotain
demoonista, noitamaista... yliluonnollista..."

Elämän salaiset kielet soivat. Anna Pawlowna kuivasi salaa kyyneleen
silmänurkastansa.

Todellakaan eivät nämä kaksi ystävää olleet siitä koskaan puhuneet.
Heille oli ollut saman tekevä, mitä he ennen olivat olleet, ja siitä
suuresta kysymyksestä he pelkäsivät toisillensa puhua, sillä siinä
he olivat kuin tuli ja vesi. Harhamakin huomasi sen nyt selvästi.
Miettivän näköisenä, liikutettuna, alkoi hän puhua:

-- "Siksipä haluaisinkin puhua Teille jonkun sanan itsestäni nyt...
avata Teille hiukan niitä huonoja puolia, joita ette tunne. Tahtoisin
kerta puhua _itsestäni_, jos niin saan sanoa. Sen _huonoimman_ jätän
toki paljastamatta, sillä sitä ette jaksaisi kuulla. Jaksatteko
kuulla?"

-- "No... En tiedä... Kertokaa nyt! Älkää vaan kuvatko mitään
mustalta puolen. Se masentaa itseänne ja minua. Minä en nyt jaksa
mitään semmoista kuulla", -- myönnytteli Anna Pawlowna, toivoen
kuulla ja samalla peläten sitä.

Samassa ilmotettiin munkki Pietarin tulo. Hän astui sisään ylevän,
hiukan väsyneen näköisenä ja siunasi Anna Pawlownaa ristinmerkillä,
lausuen:

-- "Herra siunatkoon sinua, ja huonettasi!"

-- "Anteeksi, isä, Pietari!" -- lausui Anna Pawlowna, kun Harhama ja
munkki Pietari olivat tervehtineet toisiansa. -- "Meillä oli tässä
menossa eräs keskustelu."

Munkki Pietari nousi ja keskeytti kohteliaasti:

-- "Ehkä istun sen ajan budoaarissanne?"

-- "Ei, ei!" -- kiirehti Harhama. -- "Jääkää tänne, isä Pietari. Te
ette häiritse."

-- "Kiitos, veli! Mutta ehkä häiritsen Teitä, Anna Pawlowna?" --
virkkoi munkki Pietari kysyvästi.

-- "Ette, isä", -- vastasi tämä.

Munkki Pietari otti pöydältä erään juuri saapuneen ranskalaisen
aikakauskirjan ja istahti. Harhama alkoi:

-- "Minä pyysin Anna Pawlownalle saada kertoa oman elämäni...
_historiani_" -- lisäsi hän välissä naurahtaen -- "pääkohtia. Hyvä,
että tekin tulitte... Tulette katsomaan, kun minä levitän eteenne
rapaiset jälkeni, elämäni loan!..."

-- "Tts! Te jo alussa ärsytätte. Se on Teidän tapaista. Lakatkaa
kernaammin", -- huudahti Anna Pawlowna keskeyttäen, ja lisäsi:
"Kuulkaa! Minkälaiset vanhemmat teillä oli...? Niiltähän perivät
lapset luonteensa?"

Harhaman ajatukset repäisi tämä kysymys räsyiksi ja pisti tulen
mielen tappuroihin. Isä ja äiti, matkat mummolaan ja marjamaat
tuikahtelivat tulina. Herkkä, sairaloinen mieli siirtyi nopeasti
lapsuuden aikojen kevätpäiviin. Henkinen pyhäaamu koitti. Se
vaaleni armaana, varovasti, kuin heräävän silmäterä oudolle
aamusarasteelle... Jo alkoi jumalanpalvelus. Lapsen mieli aukeni
miehen rinnassa. Ihmispovessa alkoivat soida sielun salaiset kellot.
Ne soittivat salaista elämän tunnustusta:

-- "Isäni", -- puhui Harhama -- "oli Jumalan kieltäjä. Muistan
kuinka hän kerrankin sanoi: 'Poikani! Kule omin jaloin, raivaa tiesi
omin nyrkin, äläkä riipu olemattoman Jumalan hameenliepeissä!'
Äitini muistan sanoneen: 'Älä opeta lapselle semmoista! Sillä vedät
onnettomuuden hänen kantapäillensä kierimään. Jos hän ei riipu
Jumalan hameessa, sotkeutuu hän ihmisten likaisiin hameisiin.' -- Ja
äiti puhui minulle Jumalasta, joka asuu taivaassa ja pudottaa kiven
pahojen lapsien päähän. Sieltä asti alkoi minussa taistella, tai
oikeammin _palaa_ kysymys: kumpi on oikeassa, isäkö, vaiko äiti?"

-- "Ai, herra isä", -- huokasi Anna Pawlowna. Harhaman sielun kellot
soivat edelleen:

-- "Sitten makasi isä kuolinvuoteella ja kärsi kovia tuskia. Seisoin
hänen sänkynsä päähän nojaten soikeassa kamarissa... Äiti hoiteli
häntä... Äkkiä lausui isä: 'Minun Jumalani, minun Jumalani!'

"Mutta äiti vaipui tuolille kuin lankavyyhti, itki katkerasti ja
lausui: 'Kun olit terveen kukkana, et muistanut Häntä... Nyt kutsuu
Hän sinua...'

"Hetken perästä vietiin isä pois talostansa, eikä hän itse enää ovea
jälkeensä sulkenut... Mutta minä seisoin tyhjän sängyn päähän nojaten
ja ajattelin. En isää, vaan -- Jumalaa.

"Olin silloin noin kymmenvuotias. Muutamien päivien kuluttua
makasi isä ruumislaudalla heinäladossa. Hiivin salaa tuskissani
sinne, kohotin ruumisliinaa ja kuiskasin isän korvaan: 'isä, onko
Jumalaa?'... Kärpänen lennähti isän kylmältä otsalta... Se oli ainoa
vastaus..."

Molemmat kuulijat huokasivat, toistensa silmiin katsahtaen. Harhama
jatkoi:

-- "Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' on siitä asti minussa
taistellut, välistä rajummin, välistä hiljemmin. Toinen ja toinen on
ollut vuoroon voitolla: Joskus olen tallannut Jumalan jalkoihini ja
sanonut: 'jos olet olemassa, niin nouse nyt ja rutista minut!' Joskus
taas olen vapissut ja madellut, kuin mato Hänen edessänsä..."

-- "Niin, siinä juuri on onnettomuutenne, herra Harhama, että ette
_usko_... Juuri _siinä_ on onnettomuus, herra Harhama, että ette
usko Häneen, vaan kohotatte yhteiskunnan ja ihmisten siveysopin
Hänen käskyjensä sijalle, oman järkenne jumalauskon sijalle... Miksi
ette Te usko Jumalaan, suureen armolliseen Jumalaan? Ah!... Mitä
on ihminen Hänen kädessänsä? Vähemmän kuin haavan lehti myrskyn
kädessä", -- keskeytti Anna Pawlowna hysteerisesti. Hänen äänensä
värisi liikutuksesta.

-- "Niin, niin, Anna Pawlowna... Mutta mitä on se suuri myrsky?" --
kysyi Harhama vastaukseksi.

-- "Niin! Siinä sitä taas ollaan... Te _tahdotte_ kieltää Jumalan...
Te _tahdotte_... Kuinka rohkenette, Te tomunhitunen, sanoa, että Hän,
kaiken olemus, on yhtä olematon, kuin häviävä myrsky, joka juuri
Hänen käskystänsä nousee ja taas tyyntyy? Miksi ette _usko?_ Miksi
_tahdotte_ kieltää Jumalan?" -- kiivastui Anna Pawlowna kiihtyneenä,
kyynelsilmin.

-- "En minä _tahdo_ Häntä kieltää", -- mutisi Harhama vältellen. --
"Isäni kuolinvuoteelta tähän saakka olen Häntä juuri _etsinyt."_

-- "Etsinyt!... Mutta miten etsinyt. Uhma sydämessä ja ylpeys
mielessä!" -- keskeytti taas Anna Pawlowna moittivalla, surullisella
äänellä. Munkki Pietari lisäsi lempeästi:

-- "Veli! Jos olet etsinyt Häntä totuudessa, niin sinä löydät Hänet.
Mutta joll'et, niin Hän Itse on aikanansa lähettävä vierinkiven
kantapäillesi, joka ajaa sinut Hänen luoksensa."

Hänen sanansa putosivat, kuin lempeä sade huoneeseen, kuivaan,
pölyävään hiljaisuuteen. Mielet virkistyivät hitusen. Anna Pawlownan
ääni oli tyynempi, kun hän lausui, huoaten:

-- "Niin... Ehkä on Jumala lähettävä jonkun likaisen käden
ohjaamaan Teitä luoksensa, synnin polkujen kautta... Ehkä jonkun
markkinatavaraksi alentuneen naisen. Puhuitte juuri äitinne
ennustuksesta. Muistakaa sitä! Ehkäpä Jumalan täytyy sallia Teidän
tarttua juuri siihen 'likaiseen hameesen' ja johtaa Teidät sitä
tietä, häpeän kautta, luoksensa... koska ette tahdo itse _vapaasti_
kulkea hänen kädessänsä. Luuletteko todellakin yhteiskunnan
siveysopin, ihmissiveellisyyden riittävän, korvaamaan elävän Jumalan
sanan? Ah, Te saatte ehkä huomata, että ihmissiveellisyys on juokseva
rapakko sen kallion rinnalla, joka on Jumala..."

Harhama kävi miettiväksi. Äiti ja isä taistelivat hänessä taas hetken
heikosti. Lopuksi lausui hän vakavasti, ikäänkuin ajatuksissaan:

-- "Pitääkö minun sitten riippua kiini Hänessä, jota en saa
käsiinikään? Ja täytyykö minun orjana, hartiat kumarassa kantaa
taakkaa, jota en edes löydä? Hän ei edes uskalla näyttäytyä minulle,
pakenee minua kirjan lehdeltä lehdelle, kun etsin häntä joskus, kuin
janoinen vettä... Mitä varten silloin tämä nöyryytys ja nöyrtymys?"...

-- "Veli!" -- keskeytti munkki Pietari, estääkseen Harhamassa
nousemasta uhman Jumalaa vastaan. -- "Sinä et usko, miten suloista
on joskus nöyrtyä kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja särkyä rikki,
kuin saviastia Hänen jalkoihinsa... Ei Jumala tarvitse meidän
nöyrtymistämme, vaan me itse sitä tarvitsemme. Meidän itsemme täytyy
joskus saada hajota tomuksi, että siitä nousisi uusi elämä."

Ne sanat laskivat huoneeseen, kuin lempeä keväinen sade, ja
koskivat Harhaman herkkään hermostoon. Ja ylpeyden tomu, joka
hänen sielussansa oli alkanut ylimielisenä kohota ylös hänelle
ominaisena uhmana, laski tämän sateen painamana jälleen arkana alas.
Sen jälkeen, kun Pietarin profeetalliset sanat olivat toteutuneet
aavistamattoman pian, oli Harhaman vaistomainen kunnioitus munkki
Pietariin yhä lisäytynyt. Se kosketteli jo taikauskoisen pelon rajoja.

Huoneeseen levisi taas äänettömyys, kuin olisi sateen taltuttama
ylpeydentomu odottanut päivän sädettä ja lintusen liverrystä
alkaakseen kasvaa orasta, josta korsi ja hedelmät valmistuvat.

Tik-tak! Tik-tak! -- naksutteli kello... Anna Pawlowna katkaisi taas
äänettömyyden nuhdellen:

-- "Että viitsittekin!... Älkää riuhtoko itseänne pois Jumalan
pihdeistä! Ette niistä pääse... Muistakaa, mihin isänne juoksu
päättyi: Sanottehan hänen kuolleen huulilla valitus: 'minun
Jumalani'."

Harhaman mieli synkkeni mustaksi pilveksi. Katkerana, kuin sappi,
mutisi hän:

-- "Niin... niin... isä... Jos hän ei silloin olisi _horjunut_, niin
olisi minulla nyt ehkä rauha... Oi-joi!... Että hän horjui..."

-- "Horjui!... Herra Jumala mitä te puhutte!" -- kauhistui Anna
Pawlowna. -- "Herra Jumala, mihin Te olette joutunut!... Isänne
_parannusta_ sanotte horjumiseksi!... Jumala Teitä armahtakoon!...
Ah! Lakatkaa, lakatkaa! Kertokaa kernaimmin elämänne maallisista
pyrinnöistä, elämästänne! Jumalalle Te ette ole vielä kypsä..."

-- "Elämästäni... Niin... se on yhdellä sanalla sanoen: pölyä. Ei
ajatusta, eikä... No, ei maksa... Kertomuksena on elämäni: tuulen
ajelema vaateräsy... Kun oli kulunut muutama vuosi isäni kuolemasta,
lähdin kotoa maailmalle avojaloin. Minä muistin isän sanat ja tahdoin
kulkea tieni omin jaloin. Minä halveksin ihmisten ja myös Jumalien
suosiota, ja huusin apua nyrkeiltäni. Päivät minä tein ruumiillista
työtä renkinä... niin, niin... ja säästin. Yöt kulutin lukemiseen.
Sillä 'isä' ja 'äiti' taistelivat minussa. Minä tahdoin löytää
totuuden, joko sen Jumalan, tai sen olemattoman. Työtoverikseni
sattui roteva työmies Viljo, Jumalankieltäjä, voimakas, kuin peto...
Kun me pimeinä öinä kaadoimme ja vedimme hirsiä lumisessa korvessa
ja hirsikuuset kaatuivat ja metsä ryski niiden kaatuessa, niin
se hurmasi minua. Siinä oli voimaa ja pimeyttä ja lunta... Viljo
huudahteli silloin: 'Katso, Harhama, noin se ihminenkin kaatuu!
Se lahoo kuoltuansa, kuin pölkky metsässä. Hiiteen siitä joutavat
Jumalat.' Minua himosi hänen miehekäs rohkeutensa Jumalan edessä ja
huumasi se ajatus, että voisi kaatua semmoisella rytinällä, kuin
kuusi, niin suuremmoisesti, että toisten oksat taittuisivat..."

-- "Oi-joi-joi! Te olette peto!" -- huokasi Anna Pawlowna. Harhama
jatkoi:

-- "Vasta nuorukaisena olen saanut raivatuksi tietäni siksi pitkälle,
että voin antautua lukemaan -- pääsin kouluun. Siellä oli kaksi
opettajaa, joihin kiinnyin, Toinen: lehtori Stenman, Jumalankieltäjä,
toinen: lehtori Björklund oli... sanon sattuvasti: munkki Pietari...
Anteeksi, isä Pietari, vertaus! He olivat minulle elämän lähteitä.
Minä join niistä molemmista tulta... polttavaa tulta täysin
siemauksin, sillä minä olin janoon kuolemassa... Joskus yritin päästä
pois niiltä lähteiltä... Heittäydyin joskus tuskissani pulikoimaan
pikku-paheissa, salatakseni sillä tuskani edes muilta, mutta
silläkään minä en voinut niiltä lähteiltä päästä pois. Pari kertaa
tulin raskasmieliseksi..."

Anna Pawlownan ja munkki Pietarin kurkkuun nousi huokaus. Harhama
jatkoi:

-- "Elämä oli sitten ainaista tietojen ahmimista. Alussa pidätti
kirjojen ja ohjauksen puute, ja tottumattomuus. Työn lomassa jatkui
se taistelu... Minä elin helvetissä... Kun minun _täytyi_ työni
ohella ansaita leipääni ja tuska oli joskus aivan pureva, tulin
ärtyiseksi... suorastaan perkeleeksi. Vihani kääntyi viattomiin...
oppilaisiini ja niihin, joiden kanssa olin tekemisessä leipääni
ansaitessa... Mielessä kuvastui myös -- joskus -- virkaura ja
asema... Mutta sitten kohta minä sain inhon jokaista semmoista
ajatustakin vastaan, että antaisin mitata mitä olen aivoihini ehtinyt
pakata... antaisin tietojeni tullarin merkitä sen paperille ja
ostaisin sillä paperilla itselleni työpaikan sanoen, paperi kourassa:
noin paljon on minussa, eikä rahtuakaan enempi."

-- "Ja hyvin tyhmästi ajattelitte silloin", -- keskeytti Anna
Pawlowna. -- "Sanoin sen jo silloin, kun Nikolain kanssa revitte
todistuksianne." Harhama jatkoi:

-- "Niin. Tahdoin lukea itseäni varten. Ensi vaikeudet voitettuani,
ryhdyin etsimään kirjoista sitä 'totuutta'. Tahdoin niistä löytää
vastauksen kysymykseen: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' Syvennyin
yhä syvemmälle kirja-arkkuihin. Jokaiseen uuteen kerrokseen syöksyin,
kuin kullan etsijä kultapalaseen ja kysyin: 'Isäkö, vai äiti?"'

-- "Ja etsitte mieleistänne vastausta, ettekä totuutta, joka on
Jumala... Ja mitä saitte silloin vastaukseksi?" -- keskeytti taas
Anna Pawlowna.

-- "Mitäkö?" -- vastasi Harhama kuivasti, -- "Vastaukseksi sain
kysymyksieni kaiun: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

-- "Ja sitten?" -- uteli Anna Pawlowna hermostuneena.

-- "Sitten tunkeennuin yhä syvemmälle, yhä uuteen ja uuteen
kirjakerrokseen. Kysyin sieltä: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

-- "Ja vastaus oli?" -- tarttui taas Anna Pawlowna.

-- "'Isäkö, vaiko äiti?' se on: omien kysymyksieni kaiku", -- vastasi
Harhama.

-- "Niin käy aina sille, joka ei etsi ilmotettua, totista Jumalaa,
vaan oman mielensä mukaista", -- virkahti silloin Anna Pawlowna
päättävästi. Harhama oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:

-- "Sitten alkoi terveyteni murtua... Silmät tulivat kipeiksi.
Mutta Jumala, se totuus, pakeni kerros kerrokselta, yhä syvemmälle
kirjakasaan. Se pakeni sitä mukaa, kuin sitä etsin. Minä löysin
ainoastaan omien kysymyksieni ilkkuvan kaiun. Se oli aina vastassani,
kuin irvistelevä luuranko."

-- "Mutta jotain muutakin Te kumminkin löysitte", -- tarttui taas
Anna Pawlowna puheeseen.

-- "Kyllä... 'jotakin'... Löysin koin syömää viisautta."

-- "Kuinka, koin syömää?" -- keskeytti Anna Pawlowna hämmästyneenä.

-- "Niin", -- vastasi Harhama, -- "myöhempi viisas oli todistanut
vääräksi edellisen viisauden... syönyt sen, kuin koi. Vihdoin
huomasinkin olevani hämähäkki, joka kävelee tomuisissa kirjoissa,
kuin vanhassa romuarkussa, vieraan romun seassa, eläen mädänneiden
ihmisaivojen jättämästä perinnöstä. Se huomio ei tuntunut
lohduttavalta monivuotisten ponnistusten ja siinä menetetyn terveyden
jälkeen. Niinä aikoina tutustuin erääseen renttuun, hänen nimensä on
Tuomas Porcus. Meistä tuli ystävät. Hän sanoi -- noin huomaamattansa
-- minulle kerran, puolipäihtyneenä, kun puhuin kanssansa: 'Mitä
varten etsiä totuutta? Viinaryypystä on ihmiselle suurempi ilo,
kuin totuuden löytämisestä ja maailman syntysanojen tuntemisesta...
Ja miten moni sen onkin jo löytänyt... Totuus on etsijälleen vielä
hullumpi, kuin pohjoisnapa. Sen ääressä paleltuisi... -- jos
nimittäin onnistuisi sinne pääsemään.'

"Silloin minä aloin hoippua."

-- "No, se on oikea sana Teistä. Elämänne on todellakin yhtenäistä
uhmailua ja hoippumista kahden äärimäisyyden välillä... eikä kulkua
oikeaa johtotähteä kohti... Ja mihin päättyi Teidän totuuden
etsimisenne?" -- kysyi Anna Pawlowna uteliaana.

-- "Se päättyi siihen, että minä aloin uskoa löytäneeni totuuden
Tuomas Porcus'en sanoissa. Minussa heräsi silloin kysymys: 'Mitä
varten minä elän ja etsin totuutta?'" -- vastasi Harhama.

-- "Kummallista! Mitä varten minä elän! Ettekö sitä tiedä?" --
ihmetteli Anna Pawlowna.

-- "Niin, mitä varten minä elän?" -- toisti Harhama kysyen.

-- "Löytääksenne Jumalan, toteuttaaksenne Hänen tahtonsa ja
tullaksenne Hänen lapseksensa", -- vastasi Anna Pawlowna kerkeästi.

-- "Jos se on elämäni tarkotus, niin tulkoon _Hän_ minun luokseni,
älköönkä peittäytykö pilvissä jyrisemään", -- lausui tähän Harhama
otsaansa rypistäen.

Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsahtivat toisiinsa surullisina.
Harhama jatkoi, ikäänkuin ajatuksissaan:

-- "Nurmen kukka elää nauttiaksensa päivän valosta. Pitikö minun
kieltäytyä siitäkin, etsiäkseni romuarkuista Häntä, joka kätkeytyy
jäniksenä luoksepääsemättömään taivaaseen? Sitä vartenko minun tulisi
elää?"

-- "Ei Hän kätkeenny. Päinvastoin. Tie Hänen asuntoonsa on
viitotettu. Hän on aina käden ylettyvillä", -- huomautti munkki
Pietari, lisäten: "Jos nurmen kukkanen elää ainoastaan nauttiaksensa
päivän valosta, niin ei se myös voi kestää talven kylmää."

Syntyi hetken äänettömyys. Ikäänkuin tahtoen kääntää puheen toiseen
suuntaan, jatkoi Harhama:

-- "Tätä kysymystä, 'mitä varten minä elän?' olen sitten kantanut,
kuin kiveä hartioillani. Kirjat minä hylkäsin. Sinä murrosaikana
jouduin Teidän perheeseenne, Anna Pawlowna. Te avasitte minulle ennen
tuntemattoman elämän, johon ilman Teitä en olisi päässyt. Muistan
kuinka nouditte minut huvilaanne ja myöhemmin kotiinne. Minä olin
päässyt romupesästä elävään elämään, joka virtasi minuun Teidän
seurapiirissänne. Tulin tyhjänä, kuin kuivanut hämähäkki."

-- "Te ette saa puhua halveksuen menneestä työstänne. Kun tulitte
kotiini, ihailimme me juuri sitä työtä ja siitä johtuvia laajoja
tietojanne", -- keskeytti Anna Pawlowna.

-- "Se oli erehdys. Aivoihini oli kyllä, kuten sanoin, pakattu
joukko rihkamaa, mutta kaikki se oli vierasta, vieraita sulamattomia
ajatuksia, koin syömää viisautta, sekin varastettua. Olin
sen varastanut kaivellessani hämähäkkinä toisten täyttämissä
romuarkuissa. Ehkä juuri siksi se poltti minua. Totuutta ei
nähtävästi voida varastaa, eikä lainata vieraista aivoista. Tämä
uusi elämä, johon jouduin pikkuisista oloista, paljasti minulle
myöhemmin ihmiselämän eri puolet: sen kurjuuden ja jalouden, valheen
ja totuuden janon. Se tempasi minut alussa mukaansa, niin että elin
jonkun aikaa ainoastaan elääkseni, unohdin kaikki kyselyt. Luulin
siis elämän itsensä antaneen vastauksen kysymykseen: 'mitä varten
tulee elää?'"

-- "Ja mikä oli sen antama vastaus nyt?" -- kysyi Anna Pawlowna,
jonka uteliaisuus oli yhä kiihtynyt kuullessaan umpimielisen
ystävänsä outoa puhetta. Harhama vastasi:

-- "Sen vastaus oli: 'Tulee elää elääksensä. Elämän tarkotus on oma
itsensä... Ei mitään muuta...'"

-- "No, kyllä Te olette harhaillut!" -- keskeytti Anna Pawlowna.
Munkki Pietari seurasi keskustelua tarkkaavana.

-- "Kyllä... kyllä!" -- myönsi Harhama. -- "Ainoa oikea askel kait
oli se, että tulin, tai _jouduin_ Teidän seurapiiriinne. Sillä Te
kaadoitte minuun oman sielunne jaloutta kaatamalla..."

-- "No, jättäkää nyt hulluttelut!" -- keskeytti Anna Pawlowna
närkästyneellä äänellä.

-- "Ei... Sallikaa minun jatkaa", -- intti Harhama. -- "Te kaadoitte
minuun sielunne jaloutta, kuin vettä vanhaan seulaan. Mutta jos joku
siemen olisi siitä minuun jäänyt, niin minä ymmärrän olla siitä
Teille kiitollinen. Olen Teidän kauttanne saanut tilaisuuden nähdä
hiukan elämän valopuolia, rikkaan, ylhäisen luokan elämää, tutustua
sen ajatustapoihin, sivistykseen ja pyrintöihin. Varjopuolet on
helppo löytää... Ne ovat aina kulkeneet vierelläni... itsestäni
lähteneenä valona."

"Mutta se niisi, joka sitoi minut menneisyyteen, ei koskaan
katkennut. Jos noin määrittelisin itseäni, sanoisin, miltä näytin
omissa silmissäni, niin se kuuluisi: Olin ruma turve, jossa iti
ainainen tulikipinä, se ainainen kysymys: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

-- "Niin, Jumala on tulikipinä, joka itää turpeessa", -- huokasi
Anna Pawlowna. Harhama hajosi entistä enemmän. Raoista kuului
sielunkellojen soiminen entistä heleämpänä. Hän jatkoi avonaisemmin:

-- "Niin, niin. Siinä pihdissä kai toistui minussa kysymys: Mitä
varten minä elän? Näin kurjuutta ympärilläni. Se näytti minusta
likarapakolta ja minä noin... ajattelin, eikö siitä köyhyyden
rapakosta voisi juoda janoonsa... se on, ryhtyä sitä köyhyyttä
lieventämään..."

-- "Siis sekin oman janonne tähden!... Itsekkäisyydestä hyvätyökin?
Niinkö?" -- ihmetteli Anna Pawlowna.

-- "Niin. Senkin vesitilkan tarvitsin omaan janooni. Mutta ne olivat
ohimeneviä kysymyksiä. Elämä tukahdutti ne aina. Kerta minä tapasin
puistossa kolme repaleista, likaista tyttöstä, nuorin kymmenvuotias,
vanhin kaksitoistavuotias. He kertoivat kulkevansa prostituerattuina,
ansaitaksensa oman ja vanhempiensa leivän. He vaihtoivat ruumistansa
leipään..."

-- "Herra, Jumala!" -- huudahti Anna Pawlowna puistahtaen. -- "Te
kerrotte tänään kamalia." Harhama jatkoi kylmänä:

-- "He kertoivat sen viattomina, kuin taivaan enkelit, kertoivat
kuinka tunnetut, korkeat henkilöt olivat heidät raiskanneet. Mieleni
järkkyi. Minä syötin heidät, annoin heidät pestä ja pukea. Mieleni
täytti samalla viha Jumalaa kohtaan. Minä ajattelin: 'Jumala! Miksi
istut laiskana taivaassasi ja annat vääryyden maan päällä tapahtua?'
Ja minussa heräsi halu syöksyä vaikka pommi kädessä pelastamaan niitä
pieniä kurjia, jotka Jumala oli hylännyt ihmispetojen saaliiksi. Minä
uskoin siinä olevan tehtävän, jota varten tulee elää. Mutta päivät
kuluivat, minä hoipuin lopullista päätöstä tehdessäni. Aloin kyllä
jo työnikin: Ryhdyin tutkimaan sosialismia. Matkustin sitä varten
ulkomaille. Aloin myöhemmin tarkastella kurjuutta elämässäkin...
Mutta sitä tehdessä minä _ihastuin_ kurjuuteen..."

-- "Taivaan Jumala!... Mitä te puhutte?" -- huudahti Anna Pawlowna
tuskaisena.

-- "Niin", -- jatkoi Harhama. -- "Ihmiskärsimys ja kurjuus oli niin
suuri... Se _suuruus_ minua hurmasi... Ja sitä ihaillessani minä olin
unohtanut puiston penkillä istuvat pikku portot... Niin... niin...
Elämä on elämä... Ja kaiken lopuksi minussa syttyi... Tiedättekö
mikä?"

-- "No?" -- kysyi Anna Pawlowna uteliaana, hermostuneena.

-- "Kullanhimo", -- vastasi Harhama.

Anna Pawlowna huudahti heikosti ja peittäen kasvonsa käsillään,
lausui hän puistahtaen:

-- "Huh! Älkää puhuko siitä, älkää herran tähden!... Minä muistan
sitä kuullessa sen pörssissä pureksitun juutalaisen... Palatteko te
vielä?"

-- "En", -- vastasi Harhama. -- "Se tuli on minut jo valmiiksi
polttanut. Se poltti minut rikkinäiseksi seulaksi kaikelle jalommalle
ja siksi teidänkin jaloutenne valui minusta maan multaan. Minä aloin
koota kultaa, tietysti niiden pikku porttojen laisten kustannuksella."

Anna Pawlownan uteliaisuus ja kiihtymys lisääntyivät. Hän katseli
Harhamaan, kuin salaisuuden seinän rakoon. Harhama avautui ja särkyi
sitä mukaa, kuin hän jatkoi elämäkertaansa.

-- "Ja yksinkö kullan vuoksi halusitte kultaa?" -- kyseli taas Anna
Pawlowna. Munkki Pietari seurasi ja tarkkasi Harhaman tunnustusta
surullisena, kuin kylväjä turvetta, johon hän on pannut siemenen
itämään, eikä se idä. Harhama jatkoi:

-- "Ei kullan vuoksi, vaan siksi, että kulta lupasi avata minulle
maailman. Se avasi minulle tien ihmissydämiin: Sillä ostin minä
ystäviä. Se kukisti vihollisiani... Ja siksi kokosin minä sitä. Mutta
minä en innoissani huomannut, että minä kannoin kultaa arkkuun, jonka
pohjan rotat olivat syöneet rikki, vieden kullan pois sitä mukaa,
kuin minä sitä arkkuun kannoin. Koetin joutua rottien edelle. Minä
petkutin ja minua petkutettiin... Mutta minä toivoin kerta ehtiväni
omien petkuttajien! _edelle_, että arkku täyttyisi. Minä pelasin,
voitin ja hävisin. Rotat olivat edellä... Viimein tein uhkarohkean
päätökseni: Kokosin kaiken kultani ja panin peliin... joka pennin
ja vieraatkin pennit. Onni pulahti silloin esille... Minä jatkoin
ja onnen kuplat pulppusivat aina runsaampina. Arkku alkoi täyttyä.
Omaisuuteni, arvopaperit, odottivat vaan sopivaa tilaisuutta rahaksi
muutolle... No, sen Te tiedätte, miten se päättyi... Kaikki on nyt
mennyttä."

Kuulijat olivat sanattomina. Harhama jatkoi:

-- "Mutta käsieni läpi kieriessänsäkin avasi kulta minulle ihmisten
sydämet ja ylhäisten ovet. Se tarjosi minulle loistoa, se kantoi
eteeni nautinnoita, kuin tarjottimella, kysellen:..."

-- "Mitä?" -- keskeytti Anna Pawlowna äärimäisen uteliaana, kuin
tyttö, joka katsoo tulevaisuuttansa lähteestä.

-- "Se kysyi: 'Onko totta, että sinulle on sanottu: älä nauti tätä?'"

-- "Ja edelleen?" -- uteli Anna Pawlowna hämmästyneenä. Lähde oli
läikähtänyt. Tyttö näki outoja näkyjä. Uteliaisuus yltyi.

-- "Edelleen: Kulta toi uusia herkkuja ja kyseli: 'Onko totta, että
et ole ennen _voinut_ tätä syödä?' Ja taas se kysyi: 'Onko totta,
että olet kuluttanut elämäsi etsiessä hyödytöntä, koin syömää
totuutta, sen sijaan, että olisit etsinyt minua, joka avaan sinulle
ihmissydämetkin?' Kulta... miten sanoisin... se näytti minulle
ihanimmat ihmislapset... hekkumallisissa vuoteissa ja sanoi: 'Nämä
kaikki saat jos kumarrat minua...'"

-- "Tämä on hirveää, herra Harhama... kamalaa... ilkeää!" -- huudahti
Anna Pawlowna. Tyttö oli nähnyt peikon lähteen pohjalta. Munkki
Pietari oli surullinen. Siemenen idättäjä oli nähnyt turpeen ruman
puolen ja itämättömät jyvänsä. Harhama jatkoi uhmaillen:

-- "Kulta näytti siis olevan se, jota varten maksaa vaivaa elää... Ja
sitä alkoi jo kokoontuakin arkkuun..."

-- "Ja mitä Te silloin teitte, kun sitä jo kokoontui?" -- keskeytti
taas Anna Pawlowna, äärimäisen kiihtyneenä tietämään kaikki. Tyttö
kurkotti syvemmälle lähteeseen. Harhama oli hetken vaiti.

-- "Mitäkö minä tein?" -- lausui hän vihdoin epäröiden, vältellen.

-- "Niin, niin!... Mitä Te teitte?" -- tiuskasi yhä uteliaammin Anna
Pawlowna.

-- "Minä... niin... no... Minä en pelastellut enää puistojen
penkeillä istuvia pikku tyttösiä", -- vastasi Harhama, lausuen
loppusanat päättävästi.

-- "Hyi, Teitä... hyi!" -- huudahti Anna Pawlowna, puistahtaen. Tyttö
oli nähnyt koko peikon... Munkki Pietari pani aikakauskirjan pöydälle
surullisena, miettivänä. Lähteestä pulpahti uusia peikkoja. Harhama
jatkoi:

-- "Minä houkuttelin koreasiipisiä perhosia kultaan..."

-- "Lakatkaa nyt!... Lakatkaa herran tähden!... Te kerrotte satua
ainoastaan maalataksenne itsenne mustaksi... Te valehtelette
ärsyttääksenne... Tunnen minä Teidät. Lakatkaa... Minä en jaksa
kuulla", -- keskeytti Anna Pawlowna ja lisäsi hetkisen perästä,
hämmentäen lähteen pohjamutia esille:

-- "Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?"

-- "Minä aloin kyllästyä kullan herkkuihin... kaikkeen muuhun
paitsi itseensä kultaan. Se näytti voivan antaa kaiken muun, mutta
ei ainaista ruokahalua. Minä, kuten sanoin, olin jo ehtinyt omien
petkuttajien! edelle. Arkku alkoi täyttyä. Minä uneksin jo jostain
muustakin, kuin kullasta, mutta ennen kaikkea kullasta... Kerta jo
aijon vihityttää itseni kultaan..."

-- "Huh!" -- keskeytti taas Anna Pawlowna. Hysteerinen puistatus kävi
läpi hänen hartioittensa. Harhama jatkoi:

-- "Toisen kerran häikäisi minut hetkeksi uusi porraspuu: Naisen nimi
ja ylhäinen asema..."

-- "Sallikaapas keskeyttää", -- tarttui Anna Pawlowna. -- "Siinä
naisessa olisi asemansa ja nimensä ohessa ollut myös sitä
sisällistä ylhäisyyttä. Hän olisi ollut henkisesti Teidän tasalla,
jota ei Magda ole. Puhukaa mitä tahdotte ennakkoluuloista, mutta
aateluus on sukupolvien perintö. Se kasvaa ja juurtuu ihmiseen
ainoastaan omassa maaperässään, eikä talonpoikien kartanoilla.
Ehkä unohdatte, että ainoastaan henkisellä viehätyksellä on
arvonsa ja sitä ei löydetä talonpoikien tyttärissä. Ruumiillisen
kauneuden voi löytää minkä talonpojan ruumiissa hyvänsä. Sitä etsii
ihmiskunnan alhaiso. Me aateli eroamme muista juuri siinä, että
avioliitoissakin etsimme henkeä, talonpojat lihaa. Siksi säilyvätkin
sukumme _mésalliance'ista_. Ja mitä puhunet tekin, sittenkin
olette sisimmässänne juuri aateluuden ihailija... Älkää rypistelkö
otsaanne!... Te olette aivan sydänjuurianne myöten ylpeä... kuinka
koitattekin sitä peitellä vaatimattomuudella... Siitä naisesta
luopuminen oli erehdyksenne."

Harhama kävi miettiväksi, kuin vanhaa, hylättyä aarretta ajatellessa.

Vanha kello naksutteli paloja ajan loppumattomasta langasta. Anna
Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden, kysyen:

-- "No, edelleen?"

-- "Lopun Te tiedätte... Hääni tiedätte... Hääni, tai oikeastaan
kultakauhan... Tai ei nyt juuri niinkään. Olin jo _väsynyt_ muuhun
ja kun kultaakin luulin riittävän, uneksin perheestä. Lapsissa ja
vaimossa luulin löytäväni elämän tarkotuksen. Sen 'tarkotus' on nyt
haudattu likaisen elämänturpeen alle... En uskaltaisi sitä turvetta
kääntääkään."

-- "Miksi?" -- tarttui Anna Pawlowna.

-- "No... miksi... Alla on vaan elämäni ilkeitä matoja..."

-- "Äts!"

-- "Niin, niin! Häitteni edellisen ajan vietin Hiiden myllyssä...
Älkää ollenkaan kauhistuko!... Ei se ollut ensikerta. Siellä siis
yhtyivät kaikkien teiden päät..."

-- "Herra Jumala teitä auttakoon!" -- värisi Anna Pawlowna, povessa
sanomaton säälin polte, tuijottaen Harhamaan hätäisenä, avutonna,
kuin äiti kuolevaan lapseensa. Lähteen pohjamudat olivat nousseet
päällimäisiksi, turve oli kääntynyt nurin. Turpeen alla vilisi elämä
ilkeinä matoina. Ei ollut johdonmukaisuutta, ei järjellisyyttä. Se
kiehui lähteen mustina pohjamutina, sekavana, käsittämättömänä.

Harhama itse näki sen parhaiten. Hän synkistyi. Tukeva leuka vavahti,
otsalle ilmausi ryppy. Anna Pawlowna pyyhki kyyneleet silmistänsä.
Hän oli nähnyt vilahduksen Harhaman elämän syvyydestä. Hän oli nähnyt
sen hämärän, joka oli häntä kietonut ja jota hän oli pelännyt. Hänen
sielussansa helähti joku vieno syyslaulu. Sielunkielet soivat. Hän
puhui:

-- "Ensi kertaa olen nähnyt teidän sisällenne... siihen hämärään...
Nyt vasta tunnen teitä... tai... no niin: _tunnen_... Te olette aina
hämärtyvä hämärä..."

Sielujen kielet soittelivat hienoja säveliä. Harhaman eteen nousi
taas elämän ikuinen hämärä. Tuli iti turpeessa. Hän pyyhki kylmän
hien otsaltansa. Anna Pawlowna värisi säälistä, huomauttaen:

-- "Mutta eiväthän tiet _pääty_ Hiiden myllyssä... Onhan sieltä
poispääsy..."

-- "On, on. On se ollut. Siellä on minussa sammunut kullanhimo
ja syttyi kullaninho... Kulta polttaa nyt sormiani, kuin tuli...
Katsokaa! Sormeni on musta. Se on kultasormuksen polttama. Ihoni ei
nähtävästi siedä enää kullan kosketusta."

Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsoivat hämmästyneenä tätä outoa
ilmiötä. Se oli alkanut ilmestyä Harhaman ihoon hänen istuessaan
Hiiden myllyssä. Muutamissa minuuteissa värjäsi pieni kultainen
kantasormus hänen sormensa mustaksi. Se omituinen tauti oli jäänyt
pysyväksi, selittämättömäksi ilmiöksi. Harhama kääriytyi Anna
Pawlownan silmissä sen kautta yliaistillisuuden sumuihin. Avoimesti,
kuin hätääntynyt lapsi, kysyi pelästynyt nainen munkki Pietarilta:

-- "Herra isä! Onko hän ihminen?"

Munkki Pietari vastasi nuhtelevalla silmäyksellä. Harhama joutui
hämille. Hiljaisuus rutisti läsnäolijoita. Sekin oli sielun kellojen
soimista...

-- "Miten olette nyt elämänne järjestänyt?" -- kysyi lopuksi Anna
Pawlowna.

-- "En tiedä. Kirjani pyydän Teidän korjaamaan. Muun olen hylännyt
talouden hoitajalleni, rouva Bjelskajalle... Veloistani ehkä."

Anna Pawlownan silmät olivat vielä kosteat, mieli haavanlehtenä.
Rouva Bjelskaja oli ollut hänelle nainen, josta hän ei koskaan
uskaltanut mitään kysyä Harhamalta. Nyt näppäsi hän erehdyksessä
siihenkin hienoon lankaan. Hieman katkerana virkahti hän:

-- "Eikö hän ole ollut muuta kuin taloudenhoitaja?"

Mutta ennen kun Harhama ehti vastata, katui hän varomattomuuttansa ja
riensi jatkamaan:

-- "Menette äärimäisyydestä toiseen... Teissä on kuume... Tietysti
te... Mutta mitä aijotte tehdä? Onhan edessänne elämä."

-- "Niin on... Elämä... Niin, _mikä on elämä?_" -- mutisi Harhama,
ilmi tuli taas povessa. Hän teki sen elämänsä suuren kysymyksen.

-- "Elämä... Ettekö Te tiedä?... Ettekö Te näe mikä on elämä? Ettekö
tunne, että _elämä on Jumalan kiirastuli_... Se kyllä polttaa
teistäkin kerran kuonan pois", -- ehätti Anna Pawlowna.

-- "Niin, kyllä... se on tuli... No, niin. Te kysytte mitä minä
teen kun elän. _Minä palan_ siinä tulessa. Eikö siinä ole kylliksi
elämän tehtävää?" -- puhui Harhama katkerana, kuin sappi, tuskan ilme
harhailevissa silmissä.

Anna Pawlowna värisi sisimmässänsä Harhamalle hellyytenä, kuin
tuutulaulu. Mietteissänsä, sääliksi sulaneena puheli hän:

-- "Olette etsinyt elämän tehtävää, ettekä seurannut kutsumustanne."
-- Ja munkki Pietarille hän jatkoi: "Hänelle on Jumala antanut
lahjat... Jos lukisitte hänen minulle kirjoittamat kirjeet, niin
hämmästyisitte. Ne ovat hiotuita kirjallisuuden helmiä... no minä en
osaa sanoa mitä... Hän soittaa ihmissydäntä aivan kuin viulua." -- Ja
uudestaan Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän:

-- "Olen niin usein kehottanut Teitä nostamaan lahjanne esille...
kirjoittamaan jonkun teoksen... Miksi ette sitä tee?... Miksi?"

Harhamasta pulahti se suuri ajatus, se hänen ikuinen tulensa ja
tuskansa: teoksensa. Hän synkkeni syysyöksi. _Sitä_ salaisuutta ei
hän uskaltanut paljastaa nytkään. Jotakin sanoaksensa mutisi hän:

-- "Miksi en kirjoita... Jaa... niin..."

-- "Niin, niin. Miksi ette kirjoita?" -- toisti Anna Pawlowna
kuivasti. Harhamasta pulpahti silloin eräs tavallaan oikea tunnustus.
Hän vastasi synkkänä, jyrkästi, uhmaten:

-- "Siksi, että minä en tahdo teoksellani _kutkutella_
ihmissydämiä... Minä, jos mielin lyödä, tahtoisin sillä lyödä niihin
täyden iskun... Eikä minulla ole siihen kylliksi terävää asetta..."

-- "Täyden iskun!" -- keskeytti Anna Pawlowna kiihkeästi, kuin
pelästyneenä. -- "Miten _täyden iskun?..._"

-- "Puukoniskun", -- tarttui Harhama hurjistuneen eleillä. --
"Tulisen puukoniskun aivan... Noin!" -- huudahti hän, kuin
raivostunut, sieppasi pöydältä hedelmäveitsen ja iski sen päärynän
läpi pöytään.

-- "Te olette hullu!" -- kirkaisi Anna Pawlowna hysteerisesti,
säikähtäen, sillä hänen mielensä oli herkkä, kuin vedenkupla. --
"Hullu Te olette nyt... mielipuoli... Ai herra isä!..."

-- "Niin, hullu... kyllä... mielipuoli", -- lisäsi Harhama otsaansa
rypistäen.

Anna Pawlowna rauhottui hiukan ja puheli:

-- "Puukoniskun!... Minkä puukoniskun?... Varokaa, ettei Jumalan
ole pakko takoa Teistä itsestänne esimerkinpuukkoa, jolla iskee
uhmailijoiden sydämiin!..."

-- "Takokoon!" -- katkaisi Harhama. -- "Kyllä minä nyt kestän..."

-- "Kyllähän Te kestätte!... Suuremmatkin ovat sortuneet. Haiven
tulessa Te olette Jumalan pihdeissä", -- huokasi Anna Pawlowna.
Munkki Pietari istui, kuin pappi suruhuoneessa... Hiljaisuus
kurkisteli hiirinä joka nurkasta... Sitä jatkui... Sääli ja
uskonnollinen suuttumus taistelivat Anna Pawlownassa. Hänen kalpeille
poskillensa oli noussut heleä puna... Silmänkulma oli kostea...
Tuskallisella, värisevällä äänellä huokasi hän:

-- "Oi, jos Te etsisitte Jumalaa... etsisitte _oikeassa mielessä_ ja
hartaasti... niin kuin janoon kuoleva vettä!"

Harhama nypisteli leukaansa synkkänä. Hetkisen mietittyänsä mutisi
hän:

-- "Kyllä minä olen Häntä etsinyt, kuin nälkään kuoleva leipää ja
janoon kuoleva vettä... Hartaamminkin. Kerron Teille seuraavan
tapauksen: Isäni kuolemasta oli kulunut noin vuosi... Kysymys:
'isäkö, vaiko äiti?' poltti minua. Kotini lähistöllä oli Itkuvaara,
pieni kallio, jossa Perkeleen kerrottiin asuvan ja lapsia piinaavan.
Sen vaaran juurella, Leväsuoniityllä, sairastui isäni äkkiä
kuolintautiinsa... Kerta tuskissani menin sen vaaran juurelle ja
tutkin kivien kolotkin löytääkseni jonkun, jonka jalkoihin langeta...
Löytääkseni vaikka..."

-- "Minkä?" -- keskeytti Anna Pawlowna vapisten, aavistaen hirmua.

-- "Vaikka Perkeleen..."

-- "Herra Harhama!" -- kirkaisi Anna Pawlowna kauhistuen.

-- "Niin juuri... Minä tahdoin löytää _vaikka_ Perkeleen... mustan
tai tulisen Perkeleen, kun en kerta Jumalaa löytänyt", -- leimahti
Harhama.

-- "Oijoi-joi", -- valitti Anna Pawlowna.

Harhama jatkoi toivottoman äänellä:

-- "Kerron vielä erään tapauksen; Olin pikku poika -- ehkä kahdeksan
vuotias -- _silloin_ jo etsin Häntä niin suurella tuskalla,
että olisin hengelläni ostanut pienimmänkin todistuksen Hänen
olemassaolostaan. Äitini oli kertonut, että Jumala pudottaa suuren
kiven niiden päähän, jotka pyhänä tekevät työtä. Menin silloin
kirkkoaikana kauraa leikkaamaan ja lausuin: 'Tapa nyt minut, Jumala,
niin näen, että Sinä olet!'"

-- "Hyvänen aika!" -- huokasi Anna Pawlowna. -- "Kiittäkää, että Hän
ei kuullut hullua rukoustanne."

-- "Ei... ei Hän kuullut... Tai kuuli... Kaikki on epäselvää...
Ensimäisellä sirpinvedolla leikkasin sormeni... Siitä asti on se
ollut käyrä... Katsokaa sitä!" -- mutisi Harhama sormeansa näyttäen.

Anna Pawlowna ja munkki Pietari katsahtivat toisiinsa. Kuului kaksi
katkeraa huokausta. Sitten syntyi hiljaisuus. Elämän salaisuus kulki
kaikkien edessä värisyttävän salaperäisenä. Sen tuoksu poltti, kuin
ruton hengitys... Harhama jatkoi:

-- "Te sanotte, että en olisi etsinyt Häntä totuudessa... Mutta... No
niin... Ei maksa vaivaa..."

-- "Sanokaa, sanokaa!... Sanokaa loppuun!" -- kiirehti Anna Pawlowna,
väristen mielenliikutuksesta... Harhama lopetti katkerana:

-- "Minulla on ollut niinkin tuskallisia hetkiä Häntä etsiessäni,
että jos olisin löytänyt Perkeleen... tulisen Perkeleen, niin olisin
heittäytynyt häneen tuskiani jäähdyttämään..."

Anna Pawlowna väänteli tuskissaan käsiänsä ja purskahti rajuun
itkuun... Harhama oli sanattomaksi väsynyt... Näiden kahden ystävän
elämä oli tällä hetkellä tulikuumalle raudalle nostettu. Munkki
Pietari hengitti heistä ihmissurujen ja ihmiselämän katkeraa
häkäsavua. Säälintunne kalvoi häntä, kuin kaavinraudalla, eikä hän
nyt käsittänyt Jumalan teitä, mutta hän uskoi että ne ovat viisaat.
Hänen huuliltansa pääsi huokauksen tapainen:

-- "Jumala tietää, milloin on oikea aika Hänen ilmestyä. Hän ei
päästä pakenevaakaan. Heittäisikö Hän silloin sinut, joka Häntä
_etsit!_"

Ja riutuneella äänellä, silmiänsä kuivaillen, sopersi Anna Pawlowna
lopuksi itkunsa seasta:

-- "Herra Teitä armahtakoon!"

Hetken kuluttua kysyi hän taas surullisena, osanotolla:

-- "Ja mitä aijotte nyt tehdä?"

-- "Tahdon alkaa alusta", -- vastasi Harhama jyrkästi. Hän oli jo
taas saanut henkensä hurjat siivet allensa.

-- "Kuinka alusta?... Minä en käsitä taas..."

-- "No _alaalta_, kuten Te sanoisitte... Kuokanvarresta. Haluan
laskea kaikessa sinne alas, alas asti... korpeen... rengiksi..."

-- "Ja luuletteko itsellänne olevan varaa astua alas, tai sanon:
'langeta', sitä varten vaan, että saisitte tilaisuuden taas nousta?"
-- keskeytti Anna Pawlowna, jonka äänessä nyt itkunkin seassa helisi
äkkiä ilmaantunut suuren maailman naisen itsetietoisuus, jolla hän
yritti temmata Harhaman uhmateosta.

-- "Ei meidän ihmisten kannata huviksemme langeta", -- lisäsi hän
ylevänä.

Harhama oli vaiti. Alkoi äänettömyys... Ajan mittari naksutteli,
mittaellen ajanvirtaa. Huone hämärtyi. Anna Pawlowna nousi ylös,
sytytti vahakynttilän pyhäinkuvan eteen, teki ristinmerkin ja lausui
hiljaa huoaten:

-- "Herra armahda meitä ja käännä meidän mielemme Sinun puoleesi!"

Munkki Pietari teki äänetönnä ristinmerkkinsä. Hänen lempeille
kasvoillensa laski taas suru, kuin pellon harmaa multa. Hetken
kuluttua Anna Pawlowna alkoi taas puheen, lausuen:

-- "Jos riippuisitte _uskolla_... no vaikka sokealla,
mielivaltaisella uskolla Jumalassa, näin ei elämänne olisi semmoista
harhailua ja sumua."

-- "Mutta erehtyväthän ne Jumalankin lapset", -- virkkoi siihen
Harhama kuivasti.

-- "Erehtyvät, mutta niillä on toki aina tiedossa kallio mille
nousta. Mutta entä Teillä?... No jätetään nyt... Mutta sanokaa, mitä
aijotte tehdä?"

-- "Matkustaa", -- vastasi Harhama jyrkästi. Anna Pawlowna säpsähti
ja kysyi kiireesti:

-- "Minne aijotte matkustaa?"

-- "Suomeen", -- oli päättävä vastaus.

-- "Ja kuinka pitkäksi aikaa?"

-- "Ainiaaksi."

Anna Pawlowna tunsi piston sielussansa. Hänen jokaista
hermosäijettänsä pitkin juoksi ilkeä väre. Siinä siteessä, joka
heitä yhdisti, oli solmu Rajajoella. Se oli sen siteen heikko kohta.
Molemmissa paloi pelon hiljainen liekki, että se solmu pettäisi.
Siksi eivät he koskaan uskaltaneet sen lujuutta koetella. Aivan
kuin äänettömästä sopimuksesta olivat he karttaneet koskea siihen
arkaan asiaan. Anna Pawlowna oli hiljaa, kuin kevään lämmin, kyllä
sulatellut Harhaman juuria hänen kylmän isänmaansa roudasta. Hän oli
ahkeroinut, siirtääksensä ne juuret Harhaman huomaamatta Venäjän
rikkaasen maaperään. Hän valmisti hänelle sitä varten virkaurat,
hankki suosijat. Sillä tahtoi hän poistaa ainaisen vaaran: solmun
aukenemisen Rajajoella. Hän oli kärsinyt, kun Harhaman levoton
sielu ei kiintynyt tarjolla oleviin asemiin, ei lähtenyt kulkemaan
virkarappujen loistavia portaita.

Ja nyt ilmotti Harhama matkustavansa ijäksi routaiseen kotimaahansa.
Solmua oli pingotettu Rajajoella. Hänen kotinsa jokapäiväinen vieras
oli menossa. Se hämärä, joka häntä kiehtoi, kuin noidan himmeä tuli,
uhkasi haihtua. Tulossa oli ehkä henkisen avion ero.

Alkoi hetki, jommoisena elämän sala-ajatukset ja syyt vilisevät
silmissä nopeina, kirkkaina, kuin salamoiva taivas.

Anna Pawlownan silmiin kirkastui Harhaman kotimaa. Suomen sinijärvi
hymyili. Kala pulisi aalloissa, kivikkoranta koreili kehyksenä...
Rinnettä koristi marja-aho ja mäillä hymyili kukkana lehto... Suomi
hymyili kuin neito, joka on juuri nähnyt kuvansa lähteensilmästä...
Hänestä tuntui, että kaikki se voi lumota Harhaman juuret lujalle
rautakovaan maahan.

Entä jos _hänen_ juurensa höltyisivät?

Hän näki sitä ajatellessansa Venäjän keltaisen viljameren...
Kehyksenä on taivaan sininen ranta... Vilja tekee siellä terää
kesäpoudan kypsyttämänä... Tuuli tuudittaa tähkää, hedelmäpaino
puunoksaa... Niittyä peittää kukkaverho, peltoa heilimän auer...
Siellä kylpee poppeli päivänpaisteessa. Vanha tammi kertoo vanhaa
tarua ja lehmus ylpeilee jokirannalla... Siellä ovat kuutamon selät,
siellä päiväin avarat ulapat...

Siellä ovat ihmisen juuret lujalla... Sen tunsi Anna Pawlowna...
Solmu pingottuu Rajajoella...

Isänmaan kamara on vuorta vankempi. Se sitoo ihmisen juuret lujemmin,
kuin rauta...

Mutta Anna Pawlowna salasi uuden mielenliikutuksensa. Tyynesti alkoi
hän puhua:

-- "Taas uutuus!... Suomeen! Ja mitä varten? Mitä puuttuu Teiltä
täällä?... Täällä ovat Teidän vilpittömimmät ystävänne... Täällä
on suuri osa elämäänne ja työtänne... Täällä on Teille avoinna
tulevaisuus ja virkaura, kun vaan tahdotte sitä käyttää... Sota
vahvistaa Venäjän vallan etäisessä Idässä, jonne juuri kerran
halusitte ja valmistuitte. Silloin on asemanne luotu. Siellä on
juuri puute paikalliskielten tuntijoista ja Teillä on jo itämaisissa
kielissä luja pohja. Sanokaa, mitä varten lähtisitte Suomeenne? Mitä
puuttuu Teiltä täällä?... Ystäviäkö?"

-- "Ei. Sitä, mitä oma maa ei voinut minulle antaa... tai oikeastaan,
mitä en siellä voinut löytää, olen juuri löytänyt täällä Teidän
läheisyydessä: ystäviä, sivistystä, elämää..."

-- "Mitä Teiltä sitten vielä täällä puuttuu?" -- keskeytti Anna
Pawlowna, mieli läikkyvänä vetenä.

-- "Isänmaa", -- vastasi Harhama tyynesti. Side pingottui. Solmu
Rajajoella kiristyi.

-- "Isänmaa!" -- huudahti Anna Pawlowna.

-- "Niin... Isänmaa", -- yritti Harhama jatkaa. Anna Pawlownan mieli
läikähti, kiihtyi.

-- "Herra Harhama!" -- keskeytti hän jyrkästi, käskevästi, oikaisten
hoikan vartalonsa ryhdikkääksi. Harhaman sanat pistivät häneen, kuin
neulaterävä loukkaus.

-- "Mitä suvaitsette käskeä?" -- kysyi Harhama tyynesti. Solmu oli
riuhtaistu kireälle aivan odottamatta. Molempien katseet kohtasivat
toisensa ensikertaa kylminä, terävinä. Molempien sielussa oli näpätty
sitä kieltä, jonka isänmaa on vetänyt ikuiseen vireesen. Anna
Pawlownassa leimahti suuren Venäjän tytär komeana, kuin revontuli.
Hän puhui kiivastuneena:

-- "Kuinka rohkenette Te... kuinka Te uskallatte... kuinka
tohdittekaan Te _Tsaarin alamainen_ sanoa, että Teiltä puuttuu
isänmaa siellä, missä Venäjän Tsaari hallitsee?... Ettekö Te tunnusta
Tsaarin vallan auktoriteettia?"

-- "Kyllä... kyllä... Mutta isänmaan rajat eivät aina juokse
siellä, missä Tsaarin vallan rajat... Tällä kertaa Teidän _täytyy_
minua ymmärtää. Se, jos sanon suoraan, on ollut pieni ajettuma
elämässäni... se että sinä aikana, jolloin oma kansa on ollut...no:
teuraana, minä olen täällä 'elänyt': väliin palanut, väliin taas
ratsastanut hurjisteluilla ja paheella."

Solmu vetäytyi kireälle. Anna Pawlowna huomasi nyt olevansa syrjään
viskattu lehti. Sappena kohosivat hänen kurkkuunsa menneet muistot:
Hän oli _päästänyt_ Harhaman kotiinsa, avannut hänelle elämän ovia,
kärsinytkin... Nyt saisi hän väistyä... Mieli katkerana lausui hän:

-- "Siinä näkee, kuinka te suomalaiset vihaatte kaikkea venäläistä.
Ei ystävyys, eikä mikään merkitse mitään... Suoraan sanoen unohdettu
kunnianvaatimuksetkin."

Harhamaa ne sanat ärsyttivät. Hän ei myös ollut puheessansa aivan
suora, tai paremmin: selvä. Itse asiassa ei isänmaan kaipuu ollut
hänelle mikään ainainen ajettuma. Se oli ainoastaan iltahämärästä
joskus tuikahtava kotimökin tuli, mokin pieni valaistu akkuna...
Kaikki todellinen, mikä häntä sitoi, oli yleensä hänelle taakka.
Ystävät olivat hänestä kiusanhenkiä, sukulaiset ventovieraita ja äiti
lapsuuden himmeä muisto: joskus tähtenä tuikahtava iltauni. Koko
aistillinen elämä oli hänelle kivenkolo, jossa hän kaiveli paremman
puutteessa. Hänen kaikkensa kaikessa oli salainen henkimaailma. Hänen
oikeana isänmaanansa olivat henkiset aavat ulapat. Hänen henkensä oli
tuulta, joka ei tuntenut valtakuntien rajoja. Se oli myrskyä, joka
ei etsinyt päiviä, vaan aavoja merenselkiä, joissa ei raja kosketa
siivenkärkiä.

Isänmaan kaipuu oli hänessä nyt ainoastaan halu muuttaa elämänsä
toiseen kivenkoloon. Mutta se halu oli voimakas, hillitön, henkinen
aalto, kuten kaikki hänessä. Suomi kuvastui hänelle nyt vaahtoavana
järvenselkänä, joka houkutteli luoksensa, kuin vallaton tyttö.

Mutta tyttöhän soittaa miehen povesta hurjimmat ja sokeimmat halut.
Niin oli Harhamankin isänmaan kaipuu. Se oli hillitöntä ja semmoisena
väsyvää, ohi menevää...

Mutta toinenkin tunne ajoi häntä: Viime päivät oli hän hengittänyt
sen uuden elämän höyryjä. Niihin oli hänet vienyt Nikitin Hiiden
myllyssä. Hän nousi, kuin aalto myrskyn käsissä sortoa vastaan.
Henkensä taisteli köyhien, sorretuiden puolesta, kuin peto
penikoittensa. Ja niinä sorrettuina nousi hänen eteensä oman
kansansa hahmo kurjimpana, apua enimmän tarvitsevana. Se huusi, kuin
vuorenkoloon litistynyt. Sinne! Sen avuksi! -- se oli nyt Harhaman
silmitön hetkellinen himo. Eikä hän kysynyt syvemmälle: mitä varten
sinne? eikä: miten ja millä aseilla voin vuorenraon longottaa?

Hän oli lähdössä, kuin tuuli tiellensä, tietä tuntematta, matkan
vaivoja miettimättä...

Siksi iloitsi hän joka iskusta, minkä vihollinen iski Venäjän
kansaan... Se ei johtunut vihasta Venäjää kohtaan. Venäjän kansan
hän asetti kaikkien muiden kansojen edelle yksin Anna Pawlownankin
tähden. Se uusi elämän tehtävä, jonka luonnokset Nikitin oli kutonut
häneen jo Hiiden myllyssä, häämötti hänessä nyt alati. Se häämötti
epäselvänä, kuin kuu sappensa takaa. Se kiehtoi häntä ehkä juuri
sillä salaperäisyydellänsä. Se huumasi suuruudellansa.

Siitä valui hänen ilonsa Venäjän tappioista. Jaapani kukisti hänen
mielestänsä esteitä sen uuden tehtävän tieltä. Se lakasi puhtaaksi
sitä uutta työtannerta. Isänmaa oli hänelle nyt vaan hänen henkensä
uusi temmellyspaikka, sen kaipuun joku akkunan tuli, joka pilkotti
uuden sumun takaa. Harhama itsekin käsitti sen hämärästi...

Kun nyt puhe koski siihen kohtaan, alkoivat Harhaman ajatukset
tanssia siinä sumeassa. Vallankumouksen veriutu punerti, se uusi sumu
kiehtoi. Hän kietoutui nopeasti sieltä kuunsapen takaa juokseviin
hämäriin rihmoihin... Sen tutun akkunan tuli vilkutti kirkkaampana.
Äiti, se lempeä iltauni, painoi silmiä... Ja unissa kirkastui sen
uuden hämärän himmeät varjot...

Keskustelu oli alkanut vilkastua. Harhama sitoutui oman maansa
kamaraan, Anna Pawlowna eteni etemmä Venäjän viljameren huumaaville
selille. Solmu Rajajoella kiristyi.

Samassa ilmotti palvelija parooni Geldnersin tulon.

Parooni Geldners astui sisään, tervehtien suuren maailmanmiehen
arvokkuudella. Munkki Pietarin ja hänen katseensa kohtasivat taas
toisensa kuin kaksi pistimen terää. Molemmat tervehtivät toisiansa
äänettöminä.

Parooni Geldners istahti ja alkoi puhelun. Hänen puheessansa ja
käytöksessänsä oli hienoutta, sulavuutta. Samalla oli siinä tarkkaa
oman arvonsa rajojen vartioimista. Jokaisella äänenpainolla veti hän
viivan, jota lähemmäksi ei kuulija saanut häntä lähetä. Hän alkoi
puhelun kohteliaalla äänellä, Anna Pawlownan puoleen kääntyen:

-- "Suvaitkaa jatkaa keskusteluanne!... Emme suinkaan häiritse?"

-- "Ette suinkaan, parooni", -- virkahti Anna Pawlowna. -- "Te
tulette juuri antamaan keskustelulle oman sävynne. Me aloimme juuri
puhua Suomesta ja niistä herra Harhaman hyvistä suomalaisista..."

-- "Siis politiikasta", -- keskeytti parooni Geldners.

-- "Niin. Te, parooni, kun olette aina tekemisissä valtiollisten
kysymysten kanssa, tulette nyt aivan kuin _ex officio_ ottamaan
keskusteluun osaa. Mitä mieltä Te, parooni, nyt olette Suomen
kysymyksessä?" -- kiirehti Anna Pawlowna.

-- "Ah! Ne rajamaat ovat nyt Venäjän kipeitä kohtia. Sota ja
kaukaisen Idän kysymys vaativat nyt kaiken huomion... Rajamaiden
asioiden järjestely täytyy lykätä tyynempään aikaan..."

Side höltyi... Anna Pawlowna huokasi. Oliko solmu Rajajoella kestävä?

-- "Ja herra Harhama puhuu, että hän on juuri _nyt_ huomannut Suomen
kysymyksen ratkaisuajan tulleen... Aikoo sen johdosta muuttaa
kotiseudulleen", -- puhui Anna Pawlowna tyynenä.

-- "Aivanko kokonaan pois täältä?... Ja minkä tähden?" -- kysyi
paronessa Geldners.

-- "Sanokaas muuta!" -- vastasi Anna Pawlowna.

-- "Hän on saanut päähänsä, että hänen isänmaansa alkaa jostain
määrätystä viivasta Valkeasaaressa ja että hän ei muka täällä voi
tehdä työtä kansansa hyväksi."

-- "Omituinen päähänpisto!... Onko se totta herra Harhama?" -- kysyi
edelleen paronessa Geldners.

-- "Anteeksi paronessa! Kysymykseenne sisältyy niin paljon tästä
keskustelusta, että on vaikea vastata", -- vastasi Harhama.

-- "Mutta miks'ette voi täällä elää ja tehdä työtä? Sama Tsaarihan
Teillä on täälläkin", -- jatkoi paronessa Geldners.

Anna Pawlowna odotti. Hän tunsi solmun vetäytyvän kovalle.

-- "Suomalaiset pelkäävät Venäjää kuin hautausmaata", -- ennätti
parooni Geldners vastaamaan. -- "Heillä on niin lyhytnäköisiä
valtiomiehiäkin, jotka eivät tahdo tuntea vastustajaansakaan, eivät
oppia tuntemaan sen voimia... se kun asuu rajan tällä puolen."

-- "Ei... ei", -- yritti Harhama keskeyttää, mutta Anna Pawlowna
keskeytti hänet kiihtyneenä, lausuen:

-- "Kuinka ei?... Olen Teille itsellenne usein sanonut, että te
suomalaiset tunnette Pariisin likaviemärit, mutta te ette tunne
Venäjän suunnattomia taideaarteita, jotka ovat kivenheiton päässä
maastanne. Te opitte ranskankielen, tutustuaksenne sen avulla
ihmishengen suuriin luomuksiin. Ja kumminkin on sen Venäjän kansan
kielellä, johon kansanne elämä on yhdistetty, ilmestyneet ihmishengen
helmet... Ottakaa runoilijoistamme ja kirjailijoistamme Lermontof,
Nekrasof, Pushkin, Dostojewskij, Gogol, Turgenjef y.m. Ottakaa
Tolstoi... Mitä ovat Dumas't, Zola't y.m. tämän rinnalla? Ottakaa
taiteemme Tshaikowskijsta, Aivosowskijsta y.m, alkaen, ja Teidän
täytyy myöntää, että Venäjä ei ole hautausmaa, jossa on ainoastaan
kuolleiden luita."

Hän veti sidettä kovemmalle... Ja itse hän pelkäsi samalla, että
solmu aukeaa...

-- "Niin, suomalaiset matkustavat Tukholmaan Tolstoita tutkimaan", --
virkahti parooni Geldners kuivasti.

Keskustelu alkoi käydä vilkkaammaksi, mielet alkoivat lämmitä. Solmu
pingottui Rajajoella...

-- "Onko se totta?" -- kysyi paronessa Geldners, Harhaman puoleen
kääntyen.

-- "Kyllä, kyllä... osaksi", -- myönteli tämä hiukan neuvotonna. Anna
Pawlowna keskeytti taas hänet:

-- "Tehän, herra Harhama, tiedätte, että esimerkiksi minä olen
myötätuntoinen suomalaisille. He ovat työteliäitä, rehellisiä,
eteenpäin pyrkiviä. Mutta en minäkään jaksa ymmärtää sitä,
etteivät he tahdo puristaa venäläistä kättä yhtä ystävällisesti ja
rehellisesti, kuin he puristavat jokaista muuta kättä."

-- "Kyllä, kyllä he sitä puristavat rehellisesti jos se vaan ei ole
ojennettu heille tarkotuksessa puristaa suomalaisen käsi ijäksi, joka
juuri on tarkotus", -- tarttui Harhama puheesen.

-- "Niin onkin... Mutta ystävänä, eikä vihollisena, tarjotaan teille
se ikuinen kädenlyönti. Mutta suomalaisiin on istutettu se hullu
usko, että he eivät tarvitse sitä ystävän kädenpuristusta ja että he
yksin ovat oikeutetut määräämään kaikki Rajajoen takana", -- lausui
taas Anna Pawlowna.

Keskustelu jatkuu. Mielet lämpenevät edelleen, mutta keskustelijat
säilyttävät ulkonaisen tyyneytensä, kuin kansi sisäisen paineen.
Kello naksutteli. Ajan palaset putoelivat ijankaikkisuuteen...

-- "Mutta te kaikki myös myöntänette, että Suomen kansan täytyy
_itsensä_ ja _yksin_ ratkaista elämänsä kysymys, jos se mielii elää",
-- lausui Harhama. -- "Vai mitä Te ajattelette, isä Pietari" --
lopetti hän, munkki Pietariin kääntyen.

Kaikki odottivat vastausta. Anna Pawlownan mieli kuohui vaahtona.
Munkki Pietari mietti hetken ja vastasi:

-- "Kansat eivät elä yksin maan päällä. Kahden naapurin maita ja
työrauhaa ei turvaa raja-aita, vaan veljeys ja hyvä sopu. Riita ja
epäluulo rakentavat naapurien välille aidan, jonka molemmin puolin
kytee epäluulo. Ainoastaan sopu luo työrauhan, minkä turvissa vilja
kasvaa pellolla ja karja lisääntyy laitumella. Mutta sopua ei
synny siellä, missä naapuri ei tahdo naapuria kuulla, ei ymmärtää,
eikä työn lomassa istahtaa hänen kanssansa peltonsa rajakivelle
keskustelemaan ja kuulemaan tämänkin toivomuksia."

Hiljaisuus lehahti huoneesen, kuin kepeä perhonen. Harhama katkasi
sen, kysyen:

-- "Mutta jos rikas naapurini tahtookin siinä rajakivellä istuessa
keskustella ainoastaan siitä, koska toisen on tuotava hänelle
peltosarkansa, kaikkensa?"

-- "Jumalan käskystä taipuvat vuoret, kuin jouhi. Etkö usko, että Hän
voi katkaista pahuuden rihmat, jos ne juoksevat naapurisi sydämmestä?
Luottakoon ihminen häneen... Hänen apuunsa! Mutta ei toimetonna.
Sillä naapurien välinen sopukaan ei sada valmiina pilvestä. Kenen
kädessä kuut kierivät kerinä, Hän voi sammuttaa ihmispovessa palavan
vääryyden lieskan. Häneen luottaen voi kansa mennä pahankin naapurin
luo rauhallisena... Hän voi kyykäärmeetkin taltuttaa. Jos he
vihollisina yhtyvät, eroavat he ystävinä. Joka kieltäytyy koettamasta
sovittelua, hän ei luota Jumalaan ja asiansa oikeuden voimaan."

Munkki Pietarin puhe vaikutti taas Harhaman kuohuvaan mielialaan,
kuin voimakas lääke sairaasen. Kieltämyksen, epäilyn ja taikauskon
usvat pursusivat hänen sielustansa. Niiden läpi katseli hän munkki
Pietaria. Siksi näyttikin hänestä tämä munkki henkimaailman
olennolta, joka lypsi viisauttansa jumaluuden nisistä. Epäröiden
lausui hän:

-- "Ei siitä ole kysymys... Kysymys on siitä, että jokaisen kansan
täytyy _itsensä_ saada ratkaista ja _täytyy_ ratkaista olemuksensa
ydinkysymys, se on: _olla oman peltosarkansa herra_."

Keskustelu kiihtyi. Rajamaiden kysymys ja Suomen kysymys, on kuin
kuiva katajapensas. Mielet lämpenevät. Isänmaan henki nousee niistä
katkerana, kuin savu turpeesta. Isänmaanrakkaus tupruaa jo kytevänä
vihana. Solmu Rajajoella pingottuu. Kuiva kataja uhkaa syttyä.

-- "Ei, ei. Ei mikään kansa sitä voi määrätä aivan yksin", --
keskeytti munkki Pietari Harhaman, mieli lämminneenä. -- "Ei kukaan
saa pellonsarallansa sulkea naapurinsa kirkkotietä. Naapurinkin
täytyy päästä herranhuoneesen. Sillä kansojen kulkutiet ovat Jumalan
säätämiä kirkkoteitä, eikä niitä siis voida tuketa. Ei myös kukaan
seiso maailmassa yksin. Mies raivaa pellon korpeen ja kylvää siemenen
multaan. Mutta pellon vieressä on aava räme, sen märän sammalen alla
piilee halla, nousee sieltä, panee valmistumaisillansa olevan viljan
ja kylväjä seisoo toivotonna, puti-puhtaana hallasuon reunalla.
Mutta muutaman ajan perästä tulee toisia miehiä. He kuivaavat märän
suon. Kohta lainehtii keltainen vilja siellä, missä ennen sammal
kasvoi. Samoina elokuun öinä, jolloin ennen halla huokui märän suon
mudasta, tulvaa suolta nyt kypsyvän viljan lämpö naapurin pellolle
ja kypsentää siellä kasvavan sadon. Samat säännöt ovat kansojenkin
elämisen ehdot. Seisooko naapuri silloin yksin? Onko hän oikeutettu
peltonsa omistusoikeuteen vedoten kieltäymään keskustelustakin, kun
suon raivaajat pyytävät saada kaivaa viemärin hänen peltonsa läpi,
tai kulkea herranhuoneesen hänen kartanonsa kautta?"

Ja munkki Pietarin kasvoilla hehkuu omituinen rauha, rauhallinen
kuin pieni metsävalkea, joka välkkyy kesäisessä päivänpaisteessa
kirkkaan lähteensilmänlaisena. Suomen kysymys oli hänenkin mieleensä
virittänyt tulen. Isänmaantunne kipinöi jo hehkuvana rantana.
Kipinöistä tarttui uutta tulta mielien kuiviin turpeisiin.

-- "Ei siitä ole se peruskysymys. Peruskysymys on siitä, etteivät
suonraivaajat saa _omin lupinsa_ kaivaa naapurin _koko_ sarkaa
viemäriksi, kirkkotietä tehdessään kaivaa pois talon peruskiveä", --
selitti Harhama munkki Pietarille.

Parooni Geldners oli huolettoman näköisenä seurannut keskustelua,
hilliten mielensä hehkua. Nyt tarttui hän puheesen:

-- "Suomalaisten valtiomiesten erehdys on siinä, että he tahtovat
_yksin_ määrätä kahden kansan väliset asiat. Eivät halua edes
keskustella. He eivät näy ymmärtävän, tai eivät tahdo tunnustaa
_historianpakkoa_."

Kuiva kataja alkoi rätistä. Naisten poskilla läikehti mielenliikutus
väliin punana, väliin lämpönä.

-- "Kuinka niin, parooni?" -- kysyi Harhama päättävästi, Geldnersin
puoleen kääntyen:

-- "Ensiksi he uskovat voitavan elämässä säilyttää ikäinen _status
quo_. He unohtavat, että elämä ja sen vaatimukset kehittyvät
lakkaamatta historian pakkolain alaisina ja vaativat vastaavia
muutoksia kansojen välisissä sopimuksissa. Siilinkin, jos se tahtoo
elää, täytyy tunnustaa ympäristönsä voima ja vaikutus. Siitä ei
pääse kuoreensa vetäytymällä. Me kohtaamme suomalaisten puolelta
aina saman: emme voi, saman _non possumus_. Uskotellessaan näin,
että voivat yksin seisoa ja määrätä Venäjän toistasataa-miljoonaisen
kansan rinnalla, vaikkapa ovat tähän kansaan sidotutkin, he
uskottelevat voivansa olla huomioon ottamatta sen historianpakon,
joka Venäjän kansan vallan, sanokaamme: vaikutuksen muodossa, painaa
Suomen kansan kehityksen kulkua määrättyyn suuntaan."

Kirkas tuli palaa lepatteli jo ihmisissä. Se oli isänmaanrakkauden
tulta. Mutta siitä rakkaudentulesta huoahti vihan sinertävä savu...
Harhama jatkoi tyynenä:

-- "Kyllä, parooni, suomalaiset sen historianpakon tunnustavat... ja
_tuntevatkin_. Ja juuri siksi he tekevät työtä, ettei Venäjän kansan
paino pääsisi _liika_ painavaksi... sysäisi Suomen pientä kansaa
siltä polulta, jonka historia on Suomen kansalle viitottanut. Sillä
kun Te, parooni, puhutte _historianpakosta_, täytyy Teidän samalla
myöntää, että on olemassa myös _historian velvotus_. Ja jälkimäisen
täyttäminen se on pääasia, eikä edellisen alle alistuminen, ehkäpä
sortuminen... Historianvelvotuksen täyttäminen historianpakon alla on
kansakunnan tehtävä."

Kello löi nopeasti, kuin kuumeessa. Läsnäolijoiden mielet paloivat
jo ilmitulessa. Lieska pyrkii jo purkaumaan pinnalle. Se pyrkii
varomattomana äänenpainona, hillittynä kasvojen ilmeenä tai
kädenliikkeenä. Mutta se hillitään, ajetaan taas kylmään kuoreen.
Mielenmaltti kuului _tapoihin_. Tyyneys oli kultaa. Mutta isänmaan
kuivaan katajaan oli tarttunut tuli mielien kipinöistä. Se paloi
uhritulena ja poltti ihmisistä poroa ja savua.

Munkki Pietari jatkoi puhetta:

-- "Veli, Harhama!" -- lausui hän lempeästi. -- "Ei ole siinä kyllä
että kansa tunnustaa historianpakon. Täytyy kyetä tunnustamaan
se _aikanansa_, ennen kun se itse laskeutuu kansan hartioille...
Täytyy tuntea _etsikkoaikansa_... Sillä historianpakko on Jumalan
käsi kansojen elämässä. Ei sitä kättä voida kiertää, eikä siitä
sormesta irtautua. Onneton on se kansa, jota Herran käden täytyy
painaa oikealle tielle. Jos Jumala on kerran asettanut Suomen ja
Venäjän kansat naapureiksi samalle pellolle, niin täytyy meidän
kyetä muuttamaan pellonsarkojemme rajakivi rauhan kiveksi, jolla
me toisiamme kuuntelemme. Muutoin se muuttuu riidankiveksi. Suomen
kansa on velvollinen siinä rajakivellä punnitsemaan naapurikansan
oikeutetut vaatimukset luottamuksella, tyynin, sovinnollisin mielin.
Siten tunnustaa se Jumalan säätämän asiain tilan."

Se oli sadekuuro, joka laski palavaan pehkoon. Mieltenpalo tukahtui
hetkeksi. Mutta se tukahtui ainoastaan leimahtaakseen taas uudestaan
entistä kirkkaampana. Anna Pawlowna tunsi siteen vuoroin höltyvän,
vuoroin pingottuvan; hienot kuidut värähtelivät. Se solmu oli kovalle
vedetty...

Parooni Geldners ikäänkuin jatkoi munkki Pietarin puhetta sanoilla:

-- "Mutta sitä juuri eivät meidän hyvät suomalaisemme tahdo. He eivät
tahdo kuulla puhuttavan mistään sovitteluistakaan, kun on kysymys
Venäjän kansan kirkkotiestä, tai viemäristä, joka kulkisi heidän
peltosarkansa läpi."

-- "Ei suinkaan, parooni", -- huomautti Harhama parooni Geldnersille.
-- "Suomalaisten puolelta ainoastaan vaaditaan, että keskustelu
tapahtuu lain ja oikeuden kultapuitteissa."

-- "Se tahtoo sanoa, että _he yksin_ saavat määrätä, onko meillä
oikeus siihen kirkkotiehen, tai ei, vaatiiko sitä Venäjän kansan
etu, vai eikö", -- keskeytti parooni Geldners. -- "He vetäytyvät
vanhettuneiden lakipykälien suojaan, kuin siilinnahkarukkasiin, ja
unohtavat, ettei kansa koskaan anna toisen kansan lakipykälien olla
esteenä sen luonnollisille pyrkimyksille. Ei myös mikään kansa voi
_säilyä_ lakipykäliensä takana historianpakkoa ja elämän vaatimuksia
vastaan. Kansan täytyy joko tunnustaa tämä pakko... sanon: kuten
vesikuplan täytyy tunnustaa virta ja sen mukaan mukautua... tai
sitten on pakko sortua sen alle. Suomalaiset valtiomiehet unohtavat,
että heidän täytyy nähdä kansansa elämä Venäjän kansan elämän
valossa, ja siinä valossa ratkaista kansansa kysymys... Sitä
kysymystä eivät he voi ratkaista _yksin_ Rajajoen tuolla puolen. Se
kysymys ratkeaa Rajajoen tällä rannalla."

Tuli juoksi Harhaman suonissa. Geldnersin sanat tunkivat häneen, kuin
vihollisen tulinen säilä. Viha tuprusi hänestä sen säilän kärynä...
Päättävästi, jyrkällä äänellä lausui hän:

-- "Ei, parooni. Suomen kansan _asioista_ voidaan tällä puolen
Rajajokea päättää, mutta Suomen kansan _elinkysymyksen_ ratkaisee
Suomen kansa sittenkin _itse_. Eikä se voi sitä ratkaista muualla
kuin omalla rannallansa ja peltosarallansa. Sillä jokaisen kansan
elämän tai kuoleman kysymys on perinnä aina kansan omassa povessa
ratkeava."

Kuiva kataja paloi. Isänmaan uhrituli roihusi roviona. Keskustelijat
kieppuivat sen ympärillä, kiemurtelivat toistensa ympäri, kuin
vihaiset kyykäärmeet. Anna Pawlownan sielussa tappeli kaksi tunnetta
vallasta... Hän souteli Venäjän kuutamoulapoilla povessa kyykäärme:
vieraan kansan mies... Eikä hän olisi tahtonut sitä käärmettä
povestansa päästää, sillä se oli hänelle elämä... Aika solui.
Vahakynttilä paloi Jumalan kuvan edessä. Keskustelu jatkui:

-- "Niin, niin", -- myönteli parooni Geldners Harhamalle. -- "Perinnä
kyllä... kyllä... Mutta myönnätte kai myös, että Suomen kansan
historian loimet juoksevat täältä Venäjältä..."

-- "Siinä nyt on se historianpakko", -- keskeytti Harhama. -- "Mutta
myöntänette kait Te, parooni, myös, että historianvelvotus käskee
Suomen kansan muuttamaan ne loimet suomalaisiksi, ennen kun lyö
niihin kuteensa. Muutoin ei kangas ole Suomen kansan historiaa. Ja
jos sen historia on lakannut, on myös lakannut itse kansa olemasta.
Meidän silmille voidaan täältä puhaltaa venäläistä sumua, mutta
suomalaiset eivät ole oppineetkaan ilmaa valitsemaan... Ne ovat
tottuneet tekemään työtä kaskisavussakin..."

Se _salaperäinen_ Harhama häämötti taas Anna Pawlownan sielussa.
Se näkyi epäselvänä, kaskisavusta, kärsivänä, salaperäisenä... Se
näkyi sen savun himmeänä tulena... ihmisroviona... Se kiehtoi hänet
taas rihmoihinsa. Ja ne rihmat tuntuivat juoksevan äsken kuvatuiden
tuskien näkymättömistä kuontaloista. Hän heltyi. Hän ei raaskinut
enää koskea niihin arkoihin lankoihin, näihin kipujen kuituihin...
Raukeana, punehtuneena, katuvana pyysi hän parooni Geldnersiä:

-- "Jättäkää hänet!... Hän on itsepäinen, kuin synti... kuten kaikki
suomalaiset sanotaan olevan. -- Kenties ovat he jossain määrin
oikeassakin", -- lopetti hän huoaten.

Palo oli asettunut hiukan. Parooni Geldners nousi ylös ja käveli
edestakaisin pehmeällä matolla. Karistaen poron sikaristansa, alkoi
hän taas puhua:

-- "Suomessa kuuluu olevan aivan kapina kaikkea venäläistä vastaan.
Suomen valtiomiehet kuuluisivat panevan vastalauseen kesäntuloakin
vastaan, jos vaan luulevat sen tulevan Venäjältä. Bobrikofin jokaisen
toimenpiteen edessä nousee suomalaisten äkkijyrkkä."

-- "Älkää Te taas puolustako kenraali Bobrikofia", -- huomautti Anna
Pawlowna arvokkaasti. -- "Hänen toimiansa ja menettelyänsä ei kukaan
oikeamielinen venäläinen voi hyväksyä."

Parooni Geldnersin kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä
tyytymättömyydestä, joka hänessä leimahti edellisiä sanoja kuullessa.
Harhamalle ne sanat olivat lusikallinen raikasta vettä, tai lähteen
hiljainen lorahdus. Munkki Pietari oli tarkannut Harhaman sielun
tuulia, kuin vanha kalastaja. Hän tajusi ne. Hän suli sääliksi, kuin
vaha. Ajatuksiensa lomista lausui hän:

-- "Me venäläiset, teemme vääryyttä omaa itseämme ja alaisiamme
kansoja vastaan."

Ne sanat putosivat pienenä sateen ropinana kuumaan poroon. Poro
sammui hiukan, sähisten, pölyten. Parooni Geldners puhalsi
sikarinsavun suustansa ja virkahti tyynenä:

-- "Kenraali Bobrikofin toimet tarkottavat Venäjän kirkkotien ja
työrauhan turvaamista."

Ne sanat putosivat Harhamaan, kuin loukkauksien lyhyt kivisade.
Ärtyneenä vastasi hän:

-- "Mutta Venäjän kirkkomatka ei vaadi Suomen kansan kuolemaa.
Venäjälle on turvallisempaa matkata kirkkotietä, joka kulkee
ystävällisen Suomen kansan viljapeltojen halki, kuin tietä, joka
menee hävitetyn kansan hautausmaan lävitse. Semmoisen hautausmaan
pensaissa kummittelee vihollinen... elävä kummitus."

-- "Mutta, jos kansa, joka asuu kirkkotiemme varrella, ei tahdo
ymmärtää edes meidän kieltä... Mitä hyödyttävät meitä silloin heidän
viljavainionsa", -- kysyi parooni Geldners kuivasti.

-- "Se kansa ymmärtää Teidän sydämenne. Ja muuta ei tarvita. Mutta
luuletteko, että kansa, jonka _hautausmaan_ läpi Teidän kirkkotienne
kulkee, ymmärtää edes Teidän miekkaanne?" -- kysyi Harhama
vastaukseksi.

Isänmaanrakkauden tunne ryöppysi väittelijöissä vuolaana,
kansalliskiihkona... Se nosteli pohjamudistansa vihankiviä. Anna
Pawlownan rinnassa soivat ne kaksi suurta säveltä, taistellen
herruudesta. Ne sorisivat toisissansa kihisevinä kyinä. Geldners
alkoi taas puhua ulkonaisesti kylmänä:

-- "Kuinka Te, herra Harhama, luulette? Teidän suurin valtiomiehenne
Snellman on sanonut, että ei ole muuta realista oikeaa, kuin se, mikä
ilmenee kansan kansallishengessä: kansan laissa, tavoissa, valtiossa
ja pyrkimyksissä. Mutta jos nyt Venäjän kansan kansallishenki vaatii
Suomen lähentämistä... eikö Venäjän vaatimuksilla ole silloin
totuuden, tai sanon: _oikean_ oikeutus?"

-- "Sallikaa keskeyttää!" -- tarttui Harhama nuolena. -- "Silloin
Te, parooni, unohdatte, että on olemassa myös _Suomen kansan_
kansallishenki. Ja kun kahden kansan kansallishengen vaatimukset
näin joutuvat ristiriitaan, onko se kansa aina oikeassa, jonka
kansallishenkeä luomassa on ollut suurempi luku aivoja?"

Ja molemmat kysyjät paloivat äänettöminä hiilinä omien kysymyksiensä
edessä. Mikä on silloin määräävä oikean ja väärän, kun kaksi
kansallishenkeä astuu toisiansa vastaan kumpikin oman totuutensa
kanssa sanoen: Tässä seison, enkä voi väistyä! Käsivarsien lukuko?...
Miekkako?... Anna Pawlowna vapisi sisimmässään. Mikä kohtalo oli
tuleva solmulle Rajajoella?

-- "Gordion solmun on kaikkina aikoina ratkaissut miekka... Eikä
liene nytkään muuta asetta", -- virkahti lopulta parooni Geldners
kuivana piruna. Harhaman silmistä välähti myrkyllinen salama.

Anna Pawlowna kalpeni. Hän näki salaman Harhaman silmissä. Hän
huomasi jo miekan välähtävän ja lyövän solmun poikki. "Miekkako
on siis ratkova totuuden ja valheen, oikean ja väärän välisen
ompeleen?... Sekö on siis ratkaiseva Venäjän keltaisen viljameren ja
Suomen kalaisten sinijärvien välisen solmun?" -- värisi hänessä. Hän
huudahti hysteerisesti:

-- "Isä Pietari, sanokaa Te: Sydänkö on puhuva, vaiko käsivarsi, kun
on oikeus etsittävä?... Miekkako?... Puhukaa Herran nimessä Te!..."

-- "Miekan iskemästä vuotaa veri ja viha, vaan ei totuus", --
lausui munkki Pietari. -- "Kun kansojen oikeuskäsitteet joutuvat
ristiriitaan, ei solmua voi muut avata, kuin totuuden Jumala. Hän
yksin, joka johtaa vesipurot mereen, voi ohjata kansojen mielet
ijankaikkisen totuuden ulappaan, sekaantumaan siellä meren vedeksi,
joka aaltona kantaa kalastajan purtta. Hänessä yhtyvät kaikki
kansallishenget, Hänessä on niiden ristiriitojen sovitus."

Ja taas laskivat hänen sanansa huoneesen, kuin sade keskustelun
kuumentamille ihmiskiville. Palo tukehtui silmänräpäyksen ajaksi,
piilottautui kytemään juurien alle ja kivien koloihin, kuin vihainen
käärme. Anna Pawlowna oli sekavana vyyhtenä. Hätäillen, jotain
hapuillen, kysyi hän:

-- "Mistä, herran tähden, on oikeastaan Suomessa kysymys? Minä en
täydellisesti ymmärrä, mitä kaikkea kenraali Bobrikof siellä tahtoo?"

-- "Etupäässä oikeuksia venäjänkielelle, jota suomalaiset eivät tahdo
tuntea", -- vastasi parooni Geldners. Vastaus oli terävä, nopea kuin
käärmeenpisto.

-- "Ei ole kysymys yksin venäjänkielen _osaamisesta_, vaan tahtoo
kenraali Bobrikof, että suomalaisten on vaihdettava oma kielensä
siihen kieleen", -- huomautti Harhama.

-- "Mutta eihän suomalaisille ole vahingoksi jos he taitavat
venäjänkielen ja voivat hallintoasioitansa sillä hoitaa", --
muistutti munkki Pietari sovinnollisesti.

Ne sanat sattuivat Harhamaan, kuin terävä puukkosade. Se sade tuli
pilvestä, josta hän oli odottanut maallensa siunausta ja hyvänsuopaa.
Siksi koski se sade, se pisti ja puri. Sappikarvaana kuohui hänen
katkeruutensa. Hän nieli sen vaahdon salaa. Synkällä, loukkautuneella
äänellä lausui hän:

-- "Mutta, isä Pietari! Ettekö myönnä, että kansan täytyy sanoa
_kaikki_ sanottavansa maailman historiassa omalla kielellään? Jos se
ei sitä tee, on se joko lakannut olemasta eri kansana, tai elää se
rampana."

Äänettömyyden kylmä viima kävi huoneen läpi. Se kulki vitkallisesti,
matelemalla, kuin ilkeä mato. Kaikki odottivat sen ohi menoa.

-- "Vihollisemme, jaapanilaiset, ovat katsoneet tarvitsevansa
venäjänkielen taitoa sodassa. Ystävämme suomalaiset eivät halua
tuntea edes Venäjän voimaa", -- kuului lopulta parooni Geldnersin
pistävä ääni. Sitten vaikenivat kaikki, kuin olisi kuolema koputtanut
ovelle. Anna Pawlowna huokasi. Munkki Pietari ei ollut kuullut
parooni Geldnersin viime sanoja. Ajatuksiinsa vajonneena virkahti hän:

-- "Kenties on minulla liika venäläinen sydän, että ymmärtäisin
oikein toisen kansan suonien tykytyksen."

Samassa marssi sotaan menevä rykmentti ohi. Sotilasmusiikin
valtaavat sävelet pauhasivat huoneesen esteiden läpi. Ne valuivat
Anna Pawlownan sieluun virtana. Ryöppynä syöksyi häneen isänmaansa
suuruuden tunne. Hän ajeli sillä tunteella Venäjän aavalla
tasangolla. Siellä ei näkynyt rantaa, ei äärtä... Päivänpaiste
temmelsi siellä valkeana vaahtona. Kesätuulet tanssivat hurjia
tanssejansa... Lämpö lainehti... Kaikille oli tilaa. Ääni uupui,
ennen kun kerkesi löytää, mistä haikuna kääntyä. Siellä oli villien
kasakoiden kisakentät... Kasakkalaulu kuului sieltä... Se laulu oli
kerran hänenkin sielunsa kieliä koskenut... Hän oli ollut kasakan
morsian... sitten sen vaimo...

Silloin heräsi Anna Pawlownassa taas suuren Venäjän tytär, kuin
unesta havahtuva leijona. Hän unohti Suomen pikkuiset sinijärvet...
kallioisen kalarannan... lumpeen, joka aallolla keinui... pikku
vaarat ja lehdot... Ylpeänä astui hän pyhienkuvan eteen, sytytti
uuden vahakynttilän ja lausui:

-- "Herra, Jumala! Lainaa Sinä voitto Venäjän aseille ja anna Tsaarin
ja suuren Venäjän kaikkien vihollisten tuntea Sinun kansasi voima!"

Vahakynttilän valo leimahti, kuin perhonen. Se valaisi elävän
muumion kalpeita kasvoja ja sen leimahtaessa teki munkki Pietari
ristinmerkin... Mutta Anna Pawlowna tunsi taas juurensa kiintyvän
syvälle Venäjän viljameren hedelmälliseen pohjaan.

Rajajoen solmu oli nyt kireämmällä, kuin koskaan ennen. Ei toinen,
eikä toinen saanut juuriansa reväistyksi isänmaansa maaperästä...
Kun Anna Pawlowna rukoili Jumalaa siunaamaan Venäjän miekkaa,
tuntui Harhamasta, kuin olisi sen miekan hiottu terä käännetty
häntä kohtaan. Silloin leimahti hänessä äkkiä viha ystäväänsä,
heikkoa, kalpeaa naista kohtaan. Se leimahti, kuin irtipäässyt tuli
sysimiilusta.

Se oli isänmaanrakkautta... Isänmaanrakkaus ilmeni ihmisvihana...

Harhama nousi ylös. Kaksi äskeistä ystävää seisoivat nyt toistensa
vastassa, kuin Kain ja Abel. He paloivat kumpikin isänmaansa edessä
karstaksi, kuin päre pihdissä. Isänmaanrakkaus poltti heissä poroksi
kaiken inhimillisen ystävyyden, kuten toinen, voimallisempi rakkaus
oli kerran polttanut poroksi veljenrakkauden Kainissa ja Abelissa.

Suurempi rakkaus oli nytkin silmänräpäyksessä pannut tuhaksi
pienemmän, inhimillisen ja nousi nyt suitsuavana vihana palaneen
tuhasta.

Harhama nousi ylös. Hän aikoi sanoa jotain loukkaavaa. Mutta
silloin kohtasi hänen katseensa munkki Pietarin lempeän katseen,
joka ikäänkuin näytti varottavan: "Mutta hillitse sinä häntä!"
Hän talttui, kuin noidan silmäyksen iskemänä ja kumarsi ääneti,
sanoaksensa jäähyväisensä Anna Pawlownalle. Tämä seisoi vielä
kylmänä. Mutta nopeasti kohosi hänen kurkkuunsa katkerana palana
ajatus, että Harhama nyt kumartaisi hänelle ehkä viimeistä kertaa,
haihtuisi kuin iltahämärä. Ne langat, jotka häntä kietoivat
Harhamaan, kuristivat häntä. Harhaman henki oli ollut hänelle taru.
Hän oli lukenut siitä nyt alun, kauhistunut, kietoutunut sen ansoihin
ja halusi lukea loppuun. Se veti häntä kuin lumous... Nyt oli se taru
kesken katkeamassa... Hän ponnisti sielunsa kaikki voimat estääksensä
sen. Hymyillen, rukoillen ojensi hän kätensä Harhamalle, muka
jäähyväiseksi, puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja kysyi:

-- "Te jäätte?... Eikö niin?... Ainakin toistaiseksi?..."

Samalla katsahti hän munkki Pietariin, apua pyytäen. Pietari ymmärsi
sen sanattoman pyynnön. Itse hän myös tahtoi pidättää Harhamaa, kuin
uhkaisi sitä turma Suomessa. Lempeänä lausui hän:

-- "Veli! Jää tänne! Mekin tarvitsemme sinua... Sinua odottavat
täällä tehtävät, joista löydämme elämäntarkotuksen ja mahdollisuuden
hyödyttää kansaasi... Ja sehän on tarkotuksesi..."

Silloin Harhama taas hoippui entisessä päätöksessänsä. Anna Pawlownan
käsi oli yhä hänen kädessänsä. Sen puristus puhui paljon. Se kosketti
salaista säveltä. Kohtalon valkeat hevoset odottivat häntä oven
edessä, ohjat hillittöminä. "Antaa niiden _itsensä_ mennä!" --
ajatteli Harhama. Hän puristi hiljaa Anna Pawlownan kättä ja lausui
päättävästi:

-- "Hyvä... Minä jään... toistaiseksi..."

-- "Hyvä!" -- kiitti Anna Pawlowna ja käsi puristi taas kättä.

Harhama lähti miltei ajatuksettomana tästä syntymäpäivähuoneesta,
jossa vahakynttilä oli palanut tai vaan ja maan unohdetun Jumalan
edessä ja ihmiset kukin omien jumaliensa edessä...

       *       *       *       *       *

Mutta hänen lähdettyänsä hulmahti Perkele tuulenvetona Jumalan kuvan
takaa ja poistui avonaisen uunin ja savutorven kautta huoneesta.
Istahtaen katolla savupiipun reunalle, puheli se ilkkuen:

-- "Miestä ei näy enää viehättävän nainen... ei kulta... eikä hän
palvele vielä isänmaatansakaan... Hän hoippuu sillä välillä...
Siinä ovat Jehovan ansat... Munkin puheista päättäen, aikoo se
vanha Saituri palveluttaa itseänsä köyhien nahassa... Hyvä! Se
aikoo _köyhillä_ vetää miehen pauloihinsa. No!... Täytyy vaan ehtiä
_ennen_ Jehovaa... Kun miestä ei huvita enää rikkaus, näytän minä
hänelle koko maailman kurjuuden... _Minä annan hänen langeta maahan
maailmankurjuuden ja köyhien edessä_... Sama se! Kun ei vaan Jehovan
edessä!

"Maltas! Munkki Pietari kerskasi Jehovan käyttävän minun
palvelijoitani vierinkivinänsä, joilla ajaa orjia luoksensa...
Annetaanpa munkin itsensä tehdä minulle palvelijan virkaa... Hän saa
viedä Harhaman köyhyyden pesiin ja näyttää hänelle koko maailman
kurjuuden..."

Vhi-uu-uu! -- vihelsi myrsky ja Perkele poistui sen ulvontana...




Hornan luola.


    Elämä on työtä ja vaivaa...

On sydäntalven pakkaspäivä. Pakkanen komeilee juuri valtansa
huipulla. Se hallitsee Pohjanperiä hillittömänä herrana. Koko luonnon
on täytynyt tunnustaa kylmä ainoaksi hallitsevaksi voimaksi.

Auringon säde pujahtaa pilven takaa arkana. Se yrittää tunkea kylmän
luukoviin ytimiin. Mutta silloin kiukustuu pakkanen, riehahtaa
raivoavaksi viimaksi ja karkaa kiukkuisena huoneiden seinille,
paukkuen siellä ja antaen tuntea jäntereitensä voiman...

Luonnon luut kolisevat kylmän kourissa. Jäätiköt puristuvat kokoon
sen hampaissa...

Ja sitten pureksii kiukustunut pakkanen Pohjan periltä saapunutta
tuulta. Tuuli raivostuu. Se karkaa myrskynä valkean hangen kimppuun,
sieppaa sen pinnalta pehmeän lumen, tuprauttaa sen tuiskuna ilmaan,
viheltäen raivoissaan:

Vhiu-uu-uu!

Lumista tietä astelee munkki Pietari Harhaman seuraamana. Myrskyn
vihellyksestä kiukustuu pakkanen ulvovaksi pedoksi. Se pureksii
viheltelevää myrskyä yhä kipeämmin. Myrsky hurjistuu, kohoaa
siivillensä ja alkaa vinkua kylmän käsissä...

Kulkijat jatkavat matkaansa. Munkki Pietari alkaa puhua
seuralaisellensa:

-- "Tulemme kohta Hornan luolan tehtaille. Jumala tarjoaa siellä
sinullekin työmaan, jossa voit Häntä palvella. Työselkkauksien
johdosta on siellä suunnaton puutos työväen keskuudessa. Siellä
vuotavat köyhyyden vesisuonet. Kun tulet niille, löydät sen tien
pään, joka johtaa Jumalan yhteyteen. Elämäntarkotus odottaa
siellä, kuin kukka, joka ikävöi poimijaansa. Siellä on todellakin
kurjuuden erämaa... Köyhyyden kirkonkellot soivat siellä, kutsuen
ihmisiä palvelemaan Jumalaa: tukkeamaan puutteen vuotavia nisiä ja
parantamaan sen paisuneita rintoja..."

Vallaton myrsky kiehahti vihuriksi. Se sieppasi kinoksesta lumipilven
ja viskasi sen munkki Pietarin kasvoille. Munkki pyyhki kasvonsa ja
jatkoi puheluansa:

-- "Uusi työväenliike on Jumalan kädessä nouseva aalto... Se liike on
suopea sinun isänmaasi asialle... Kun se vaan ei tarttuisi miekkaan
ja hukkuisi omaan vereensä!"

Samassa ajoi vastaan joukko talonpoikia viljakuorminensa. Tie oli
ummessa. Laihat hevoset kiskoivat vaivaloisesti, selkä ojona raskaita
kuormia kinosten läpi.

Pakkasen purema lumi kitisi ja narisi re'en jalaksen alla. Miehet
kahlasivat kinoksessa kuormiensa vieressä raskain askelin, notkuvin
polvin. He olivat puetut rääsyisiin sarkakauhtanoihin. Muutamien
aukinaisista kengänkäristä pisti näkyviin jalkarisa, tai paljas
isovarvas. Toisilta näkyi paljas rinta. Kaikki olivat kuihtuneen
näköisiä, harmailla kasvoilla huolien kyntämät rypyt.

-- "Minne matka, lapset?" -- kysyi munkki Pietari vastaantulijoilta.

-- "Kaupunkiin, isä... kaupunkiin", -- vastasivat talonpojat
tervehtien. -- "Viljaa myömään, isä... Semstvolle on vero
maksettava... Rahaa täytyy saada... rahaa... Ja maanomistaja vaatii
vuokraa, isä... Siunaa isä... siunaa meitä syntisiä!" -- lopetti
talonpoika, paljastaen päänsä.

Munkki Pietari siunasi talonpoikia. Raivostunut myrsky sieppasi
taas pakkasen puremaa lunta, tanssitti sitä ja ryöpytti sen miesten
ryppyisille kasvoille ja paljaille rinnoille... Lumi kitisi taas
jalaksen alla ja talonpojat jatkoivat matkaansa.

-- "He vievät viljansa Hiiden myllyyn", -- lausui munkki Pietari
surullisena, lisäten hetken kuluttua: "Venäjän viljamerestä juoksevat
purot sinne, missä vilja jauhetaan akanaksi."

Pakkanen rätisi ärtyisänä. Vihuri riehui. Lumipilvet tanssivat hurjaa
tanssia ja talven voimat ulisivat toistensa kynsissä.

Kulkijat jatkoivat matkansa Hornan luolalle.

       *       *       *       *       *

Uljaina kohosivat Hornan luolan tehtaiden monet sadat savutorvet
jäiseen ilmaan. Vihaisina purkivat ne sisästänsä sakeita savupilviä,
joita myrsky punoi, tempoi ja pudisteli ilmassa, kuin mustia
vaateräsyjä. Se pieksi niitä jäistä ilmaa vasten, tupruutteli ne
lopulta tehtaan katoille, tai noen mustaamalle hangelle. Ilma
helisi... Savurievut suhahtelivat siinä, repeilivät ja putosivat
hangelle. Väliin ne taas punoutuivat ylöspäin mustina nokinuorina,
lappautuivat korkealle ja retkahtivat sieltä alas.

Hornan luola oli nykyaikaisen suurteollisuuden jättiläinen. Tuhannen
tuhannet pyörät, koneet, hihnat, jättiläisvasarat, valimot ja
sulatusuunit muodostivat sen rautaisen elimistön. Se seisoi maailman
markkinoiden kilpakentällä korskeana, kuin Hornan jättiläinen. Se
oli toisten kilpailijoiden kauhu. Sen valta ulottui kaukaisimpiin
seutuihin, aina jäisen Siperian metsiin, ihmisasutuksen rajoille.
Missä se näki yksityisen yritteliäisyyden kohoavan tiellensä, siellä
nosti se jättiläismoukarinsa: alensi tavaran hinnan, ja musersi sillä
kilpailijansa armotta. Yksityiset ammattilaiset sortuivat niiden
raudankovien jättiläislyöntien alla, kuin torakat. Hätääntyneinä
hakivat he turvaa Hornan luolan työpajoissa, kuin ahdistetut
syöpäläiset seinänraoissa. Pienet kilpailevat tehtaat romahtivat
raunioiksi, kun tämä Hornan hirviö löi taloudellisen voimansa koko
painolla niiden tuotteiden hinnat alhaisiksi.

Ja sitä mukaa, kuin kilpakenttä niin puhdistui, kun häviöön
rutistetut kilpailijat kokoontuivat Hornan luolan työpajoihin,
sitä mukaa lisääntyi sen voima. Lyödyt kilpailijat sidottiin sen
rautaisten pyörien ja jättiläisvasaroiden ääreen, tai kytkettiin
ne tulisten uunien viereen, joista uuneista suitsusi helvetillinen
kuumuus, sulattaen kovan raudan juoksevaksi, tulipunaiseksi liejuksi.
Toiset sortuneista syöstiin puhdista maan Hornan luolan hautoja
ja jättiläiskattiloita käytetyistä ainejätteistä, hautoja, joista
kohosivat myrkylliset kaasut, peittäen usein sakeaan pilveensä niihin
syöstyt, kuihtuneet puhdistajat.

Ja niin seisoi Hornan luolan jättiläinen hirmuisine moukareinensa,
rautaisine rattaineen, tulisine pätsinensä ja myrkyllisine
hautoinensa pelottavana, voittamattomana kilpailijoittensa ja
voitettujensa edessä. Yksityinen ihminen, joka oli sidottu sen
rautaisten pyörien ääreen, oli enää voimaton tappura sen käsissä.
Pakeneminenkin sen pitimistä oli mahdoton, sillä Hornan jättiläisen
taloudellisen vallan pihdit ulottuivat erämaihinkin, sinnekin, minne
ei ulottunut enää oikeudenkaan käsi. Tuntosarvillansa se etsi,
kopeloi ja löysi paenneet metsien syvyydestäkin, sieltä, minne ei
poliisinkaan silmä tunkenut. Sen satimina ja pitiminä oli kaikkialle
ulottuva, kaikkialle pääsevä nälkä...

Niin oli rautainen Hornan hirviö hävittänyt vapaan, yksityisen
ihmisen. Se oli kohonnut orjien omistajaksi keskelle vapaata
yhteiskuntaa. Se irvisteli äärimäisen vapauden tanhualla, kuin
suunnaton rautainen luuranko. Se irvisteli vapaudella -- vapaudelle...

Tämän tajusivat myös ne orjat, jotka se oli sitonut pyöriensä ääreen,
tai niellyt höyryäviin sisälmyksiinsä. He tunsivat yksinäisinä
seisovansa aivan voimattomina ja siksi liittyivät he yhteen.

Niin syntyi _joukkoihminen_, Hornan luolan kömpelö jättiläissikiö.

Se uusi ihminen oli joukkoa ja joukko oli sitä. Sen tunteet
olivat joukkotunnetta, tahto joukkotahtoa, teot joukkotekoja.
Kaikki yksilöllinen surkastui, kuin tarpeeton elin, hitaasti,
polvi polvelta. Uusi joukkoihminen ei ollut syntynyt pelkästä
itsesuojelemisen vaistosta. Sen tunteiden, ajatuksien ja tekojen
yhtäläisyyden oli luonut myös olosuhteiden luonnollinen vaikutus,
elämän yhtäläisyys: "ympäristö", joka oli sama Hornan luolan
jokaisella orjalla.

Tämä uusi ihminen otti nyt juuri ensimäisiä askeleitansa. Sen oli
kantanut armoton äiti, Hornan luola, rautaisessa kohdussansa,
höyryävässä haudassaan. Eivät valuneet sen sieluun äidin kohdussa
emon armaat tunteet, vaan myrkylliset kaasut. Ei laulanut sen kehdon
ääressä äidin lempeä ääni, vaan jyrisivät rautaiset koneet. Ei
imettänyt sitä äidin lämmin rinta, vaan Hornan luolan rautaisista
utarista täytyi sen niukka ravintonsa lypsää. Monesti sai se tuntea,
kuinka armottomia ja kylmiä ne utaret olivat. Jokainen niistä
puristettu pisara maksoi määränsä nälkäisen lypsäjän hikeä.

Niin kova oli joukkoihmisen kulku historian kohdusta täys'ikään.

       *       *       *       *       *

Mutta oli yksi, jonka voima ja valta olivat suuremmat Hornan
rautaisen jättiläisen valtaa. Se yksi oli kulta, se keltainen jumala,
joka kullan temppelissä kieri maljasta maljaan, puhalsi tulen
ihmishiileen, hallitsi maailmaa ja itse kieri sen orjana.

Edellä on jo kerrottu, kuinka se keltainen jumala oli sodan
synnyttämän palon ajamana orjana kierinyt taitavan palvelijansa,
parooni Geldnersin maljaan. Se oli kantanut hänelle asettimella
Hornan luolan suunnattomat tehtaat...

Parooni Geldners oli nyt Hornan jättiläisen itsevaltias isäntä. Hänen
käskystänsä seisahtui sen jokainen rautainen pyörä, jättiläismoukarit
pysähtyivät ja tuli, joka sulatti raudan, sammui uuneissa. Hänen
sormenvihjauksestansa alkoivat uunit taas puhkua uudelleen, pyörät
pyöriä ja raskaat rautavasarat survoa petkelinä. Hänen tahtoansa
totellen hallitsi ja kuritti Hornan jättiläinen joukkoihmistä, sitoi
sitä kahleisiin, nujersi kilpailijoita, loi ja muodosti synnyttämänsä
joukkoihmisen tunteita, haluja ja tekoja.

Parooni Geldners oli ihmiselämän herra ja jumala. Hän saneli
lukemattomien tuhansien tunteetkin, herättäen teoillansa joko vihaa,
tai rakkautta Hornan luolan joukoissa.

Sen kaiken antoi kulta sille, joka lankesi sen eteen ja kumarsi
sitä...

Äsken oli ollut vakavia selkkauksia Hornan luolan työväen joukoissa.
Tehdas oli siitä syystä jonkun aikaa seisonut, tämän johdosta
olivat sen tanhuat muuttuneet puutteen tarhamaiksi. Kurjuus rehotti
siellä joka saralla. Joka pihalla kukki nälkä ohdakkeena. Mutta
sen nälkäkukan mustina terälehtinä kyti viha... Sen tuoksuna oli
katkeruus tai huokaus, ja sen lehdillä kimmelsi kastehelmenä kyynel,
kyykäärmeen vihaisena silmänä...

Ja kurjuuden ohdakemaalla seisoi nälkäkuolema terävä sirppi kädessä.
Sen kylmät sormet suikkelehtivat sisiliskoina nälkäkukkien juurilla.
Se korjasi säälimättä satoansa...

       *       *       *       *       *

Kun munkki Pietari ja Harhama saapuivat Hornan luolalle, oli se
täydessä käynnissä. Tehtaan konttorista annettiin heille lupa
katsella rautajättiläisen sisälmyksiä. Oppaaksi annettiin 22-vuotias
tehtaan työmies, harvinaisen lahjakas Nikolai Petrof. Hän oli
roteva, kuin peto. Luisissa kasvoissa oli jotain päättävää. Silmissä
paloi uhman ilme ja korkea otsa näytti puristavan älyn suunnattomia
aarteita. Hänessä oli jotain samaa kuin Harhamassa ja kumminkin hän
oli monessa suhteessa sen vastakohta. Hänkin oli ruma, kuten Harhama,
mutta rumuuden verhosi hänessä henki-ihminen neron loistavalla
harsolla.

Harhama takertui häneen ensi silmäyksellä, kuin terävään luukynteen...

Yksi Nikolain esi-isistä oli työmiehenä asettanut paikoilleen Hornan
luolan peruskiven ja siitä lähtien olivat suvun kaikki polvet,
pojat ja tyttäret raataneet sen työpajoissa. Vankeina olivat he
kituneet rautapyörien ääressä. He olivat paistuneet sen tuliahjojen
kuumuudessa, hengittäneet sen hautojen myrkyllisiä höyryjä. Heidän
katkeamattomana kytkyeenään oli se sama näkymätön side, jota
sanottiin nälkänuoraksi. Se oli lujempi, kuin rautavitjat. Sen
kahleen rautakaulain ei koskaan hellinnyt...

Joku aika takaperin oli munkki Pietari saapunut tälle ihmiskunnan
pöhöttymälle. Lempein käsin oli hän ryhtynyt parantamaan tapaamaansa
kurjuuden paisetta. Hän oli pannut alkuun työväen liikkeen. Nikolai
oli joutunut ensimäisinä hänen yhteyteensä. Lahjakas nuorukainen
joi täysin siemauksin sitä rauhan ja lohdutuksen lähdevettä,
joka munkki Pietarista pulppusi. Se aika oli ollut Hornan luolan
orjien aamunkoite. Orjat avasivat silmiänsä. Heidän edessään kylpi
munkki Pietari uuden aamunkoin kirkkaudessa, Jumalan sumuvaippaan
kääriytyneenä ja saarnasi: "Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Ei
ole ylhäisiä, eikä alhaisia, vaan ainoastaan Jumalan lapsia, joiden
kaikkien täytyy saada sama osa Jumalan luoman lähteen raikkaasta
vedestä, sama leipä Jumalan kypsentämästä viljasta."

Sitä kuullessa oli Nikolai tuntenut, kuinka elämän aamu valkeni,
erämaan lähteestä pulppusi raitis vesi, vilja kypsyi aavikolla, ja
etäämpää kuului paimentorven ja karjankellojen soitto. Hän katseli
munkki Pietaria, kuin Jumalan lihaksi tullutta poikaa uuden huomisen
häikäistessä hänen aukenevia silmiään.

Ja samaten oli hurmautunut koko Hornan luolan raatajajoukko. Sen
joukon lukemattomat tuhannet katselivat uutta ilmiötä, kuin ihaninta
aamunsarastusta, joka tunki hautojen höyryihin, valaisten niitä,
jotka siellä työtä tekivät. Eivätkä he alussa jaksaneet silmiänsä
uskoa. Mutta silloin munkki Pietari osotti heille nousevaa aurinkoa
ja sanoi:

-- "Veljet! Katsokaa aurinkoa taivaalla! Eikö Jumala nosta sitä joka
päivä jakamaan yhtäläistä valoa kaikille? Eikö Hän avaa lähteensilmää
pulppuamaan raitista vettä saman mitan kaikille? Eikö Hän kasvata
kukkaa jakamaan samaa tuoksua kaikille? Astukaa esille ja te löydätte
auringon taivaalla, lähteen erämaassa ja kukkasen kedolla. Ottakaa
se kaikki, minkä taivaallinen Isä on teille valmistanut! Silloin kun
otatte sen, tapahtuu Hänen tahtonsa."

Aamu!... Aamu! -- kuului silloin ilosanoma halki Hornan luolan.
Aamu!... Aamu! -- kertautui se myrkyllisissä kuopissa ja kattiloissa.
Aamu! -- kulki ilo huuto kurjiin koteihin, puutteen, risojen,
sairauden ja pimeyden pesiin...

Ja kuihtuneet työläiset nousivat luolistaan ja tulivat ulos
katsomaan uutta valoa. Äidit ottivat ryysyiset pienokaisensa
laihoille käsivarsillensa ja lähtivät ulos pimeistä, ummehtuneista
hökkeleistänsä, ottamaan osansa siitä, minkä Jumala oli heille
valmistanut. Ja todellakin he huomasivat, että aurinko paistoi,
valmis kukkanen tuoksui ja lintu liverteli ilmassa, samalla kun
etäämpää kuului lähteen ilonen sorina ja tuoksui kypsyvä vilja.

-- "Aamu!... Aamu!" -- huusi silloin joukko, joka oli pimeydestä
astunut ulos, varjostaen käsillänsä uuteen, armaasen valoon
tottumattomia silmiänsä. Ja kun kirkonkellojen soitto alkoi kuulua,
huokasi ihastunut kansa:

-- "Suuri ja armollinen olet Sinä, maan lapsien Jumala!"

Se oli Hornan luoliin haudatun ihmisluokan ylösnousemus. Se oli
suuri, juhlallinen ja _rauhallinen_, kuin kuolleista ylösnousemus.
Kurjuuteen haudatut heräsivät tuhatvuosien unesta, huomasivat että
kaikki se, minkä he olivat luulleet kuuluvan ainoastaan rikkaille,
kuuluikin samalla oikeudella myös heille. Heitä odotti valmis
maailma, sen lorisevat lähteet, lehdon siimes ja kukkainen nurmi.
Heitä odotti mehevä maan multa ja valmis, keltainen siemen sanoen:
"Kylvä ja leikkaa! Jumala lainaa kasvun, sateen kasvuajaksi ja poudan
heilimä- ja tuleentumispäiviksi." Heitä odotti puu, jonka oksat
notkuivat punertavien hedelmien painosta ja sanoi: "Hoida minua ja
syö hedelmäni!" Ja käki jakoi kukuntaansa erotuksetta kaikille.
Tähän asti olivat he luulleet kaiken sen olevan heiltä kielletyn. He
eivät uskaltaneet vaatia siitä osaansa. He uskoivat että Jumala on
sen antanut rikkaille ja pannut heidät ainoastaan hoitamaan heidän
omaisuuttansa, kylvämään heidän hyväkseen, kokoamaan hedelmät heille.
Mutta nyt oli Jumala lähettänyt palvelijansa ilmottamaan, että se
kaikki on valmistettu heillekin ja he kurottivat jo käsiänsä...

Mutta silloin nosti munkki Pietari sauvansa ja lausui:

-- "Niin rikkaan maan on Jumala ihmisille valmistanut. Sen multa
riittää kasvattamaan leipää jokaiselle. Niin ehtymättömän auringon
on Hän luonut valon lähteeksi. Sen lämpö riittää kypsyttämään viljan
jokaisen peltosaralla ja hedelmät jokaisen puussa. Hänen pilvestänsä
ei lopu koskaan vesi, eikä koskaan kuivu hänen armolähteensä.
Köyhyyden ja puutoksen syyt eivät siis ole Hänessä, vaan teissä,
Hänen lapsissansa. Hän on valmistanut kaikkea kylliksi. Tehkää mitä
minä sanon ja köyhyys häviää ja kaikki on teidän."

Silloin kurjat kurottautuivat ottamaan munkki Pietarilta niitä
avaimia, joiden piti avata heille maan aarreaittojen ovet. Ja munkki
Pietari antoi heille ne avaimet. Hän lausui:

-- "Etsikäät ensin Jumalan vanhurskaus itsellenne, niin saatte
kaikki, mitä teiltä tähän asti on puuttunut! Tulkaa kaikki yhtä
vanhurskaiksi, kuin Hän: niin ettei kukaan ota tuumaakaan toiselle
kuuluvasta kuusen siimeksestä, toisen osalle tulevasta lähteen
vedestä ja toisen kasvattamasta viljasta, _eikä salli toisen sitä
ottaa_, niin: silloin on köyhyys hävinnyt pölynä ja toteutunut
Jumalan tahto... Se tie tuntuu teistä pitkältä, kun lähde lorisee
likellä ja hedelmä kypsyy rikkaan naapurin puutarhassa, mutta
muistakaa: Muuta tietä ei ole, ja teidän, ihmisten, omassa vallassa
on tehdä se tie lyhyeksi, tai pitkäksi..."

Silloin oli moni tullut surulliseksi ja kysynyt:

-- "Voimmeko me sen tien kulkea?... Voimmeko tehdä kaikki
vanhurskaiksi?... Me olemme syntisiä."

Mutta munkki Pietari oli vastannut:

-- "Ette ole koettaneetkaan sitä tietä kulkea... Koettakaa ja te
näette, että Jumalan tie on ainoa oikea."

Pilvi nousi silloin ylösnousemisen päivän kirkkaalle aamutaivaalle.
Toiset uskoivat jaksavansa osotetun taipaleen kulkea, mutta useat
epäilivät. He sanoivat: "Rikkaiden sydän on kova ja me olemme
alhaisia heidän edessänsä."

Mutta munkki Pietari oli vastannut taas:

-- "Rikkaiden aitan avain on maailman loppuun asti heidän
_sydämessänsä_. Ihmiskäsi voi _vaihtaa_ rikkaita, mutta niiden
sydämet voitte avata ja aitan avaimet niistä ottaa ainoastaan Jumalan
kädellä. Etsikää siis Jumalan vanhurskautta ja käyttäkää sitä
aseenanne, niin kaikki on teille avoinna!"

Mutta epäilijöitä oli enemmän, kuin uskovia...

       *       *       *       *       *

Niinä päivinä ilmestyi taivaanrannalle haamu, veripunainen lippu
kädessä ja kuului huuto: "Koko maailman köyhälistö! Taisteluun!"

Se oli sosialismin mahtava sotahuuto. Se tuli synnytyspihteinensä
vetämään valmiiksi kehittynyttä sikiötä yhteiskunnan emättimestä...

Nikolai oli taas ollut ensimäinen, joka kietoutui sosialismin
veripunaisiin pumpuleihin. Hänestä tuli oitis leili, johon valui
uuden ajan vaahtoava viini. Se uusi oppi vuodatti hänen ja koko
Hornan luolan väen suoniin hurjaa voimaa. Sen punaisessa valossa
kuvastui niin houkuttelevana auringon valo, nurmen kukka ja kypsyvä
hedelmä. Korvia hiveli ei ainoastaan lähteen lorina ja linnun
viserrys, vaan myös ihana soitto. Kuusen siimes houkutteli yhä
voimallisemmin, kun sosialismi valaisi sen loistavilla väreillänsä.

Mutta Nikolaista oli oitis tullut sosialismin ja kumouksen
lihallistunut edustaja...

Munkki Pietari ja Harhama olivat juuri Nikolain saattamina
astumaisillansa Hornan luolan sisään, kun eräs vaimo, joka tunsi
munkki Pietarin, tuli häntä pyytämään kuolemaisillansa olevan sairaan
luo. Pyydetty lähti. Harhama jäi siksi aikaa Nikolain kanssa kahden
kesken. Viimemainittu alkoi heti puhelun:

-- "Olette herra Harhama?... Eikö niin?"

-- "Kyllä. Kuinka Te tunnette?" -- oli vastaus.

-- "Aleksander Petrovitsh Zaiko on minulle kertonut ja kuvaillut."

-- "Aa! Te olette Nikolai Petrof. Aleksander Petrovitsh on minulle
Teistä puhunut."

Ja molemmat miehet puristivat toistensa käsiä. Ystävyyden katkeamaton
rautavanne kietoutui oitis heidän ympärillensä. Nikolaista tuli
silmänräpäyksessä Harhaman toinen miesystävä. Tähän asti oli hänellä
ollut koko elämässänsä yksi ainoa, munkki Pietari.

Mikä nämä miehet toisiinsa niin oitis sitoi, sitä ei kumpikaan
tajunnut. Henkiset rihmat tapasivat toisensa. Harhama aavisti
löytäneensä oman henkensä riittävän mittapuun. Asianajaja Zaiko,
josta oli tullut sosialisti ja kumousmies, oli jo Nikolaille kertonut
Harhaman koko elämäkerran, hänen omituisen naimisensa ja hänen
häviönsä kullan temppelissä. Samalla oli hän maininnut, että Harhaman
liittyminen vapautusliikkeen riveihin olisi erittäin toivottava,
koska hänen tietonsa olisivat tarpeellisia. Häntä voitaisiin myös
käyttää apuna saadessa yhteistoiminta aikaan Suomen äärimäisten
aineksien kansaa. Nuori, lahjakas työmies, tavattuansa nyt Harhaman,
kiintyikin häneen oitis, kuin johonkin salaperäiseen. Sama oli
Harhaman laita... Molemmat miehet katselivat toisiansa, kuin kaksi
arvoitusta...

Lisäksi oli Aleksander Zaiko Nikolaille kertonut, että Harhama oli
ollut viimeisessä salaisessa kokouksessa ja että oli toiveita hänen
liittymisestään vapautusliikkeen salaisiin riveihin, jonka liikkeen
uskotuimpia myös Nikolai itse oli.

       *       *       *       *       *

Munkki Pietarin lähdettyä sairaan luo, alkoi tehtaalla ruoka-aika.
Nikolai pyysi Harhamaa tulemaan, Pietaria odotellessa, muutamaan
tehtaan avaraan suojukseen, jossa erään sosialistisen puhujan
oli määrä puhua ruoka-aikana, sinne salaisuudessa kokoontuneelle
väelle. Harhama suostui. Äärettömän avara suojus oli pimeä, nokinen,
akkunaton hiilivarastohuone, joka nyt oli tyhjä. Sitä valaisivat
muutamat sähkölamput. Tämä suojus oli pakaten väkeä täynnä. Siellä
oli tuhansia ja taas tuhansia repaleisia, kuihtuneita miehiä ja
riutuneita naisia, Hornan luolan orjia. Heikossa valossa näytti
joukko harmaalta ihmismereltä.

Jo nousi puhuja paikallensa. Hän oli nuori, roteva mies.
Vaikuttaaksensa väkeen, oli hän heittänyt punaisen vaatteen
huolettomasti hartioillensa. Kädessänsä piteli hän lipputankoa, jossa
riippui veripunainen lippu.

-- "Toverit!" -- alkoi hän puheensa.

Väkijoukko värähti. Toveri-sana oli sille jo, kuin kuninkaan arvonimi
ylhäisille. Se väki ei ollut paljoon tottunut...

Ja sitten kuvaili puhuja maailman rikkaudet, värjäsi ne ihanilla
väreillä. Hedelmän hän kuvasi herkulliseksi, kuin neidon nisän,
päivänpaisteen armaaksi, kuin morsiamen rinnan lämmön, nurmenkukan
suuteloksi ja lähteen lorinan lemmenlauluksi. Ja hän lopetti:

-- "Niin rikas on maailma... Herkku kypsyy herkun vieressä...
Tahdotteko syödä?"

Joukkoihmisen ytimet alkoivat väristä silloin, kuin kielletynpuun
ihania hedelmiä katsellessa. Se _tahtoi_ syödä...

Harhama oli yhtenä korvana, yhtenä silmänä...

Puhuja jatkoi:

-- "Mitä hyötyä teille on kaikesta tästä, jollette pääse sitä
nauttimaan? Mitä hyötyä on teille linnun laulusta, auringon säteistä,
nurmen kukasta, kun olette sidotut kahleisiin?..."

-- "Kuinka kahleisiin?" -- kysyi kehittyvä joukkoihminen.

Silloin sosialismin saarnaaja selitti heille pääoman vallan ja vapaan
kilpailun mahdin köyhien kohtaloita määrätessä, lopettaen:

-- "Te lähdette kuusen siimekseen nauttimaan sen oksilla
kuhertelevien lintuparien laulusta, nurmen tuoksusta ja lähteensilmän
soitosta. Mutta teidät tuo takaisin Hornan luolan hautoihin, sen
rautaisten kehrinpuiden viereen näkymätön käsi, näkymättömissä
kahleissa... Ne kahleet eivät ole vielä koskaan katkenneet... Niiden
nimi on: _nälkä_."

Sitä kuullessa vavahti uusi ihminen, kuin olisi tuli kuumalla
raudalla pistetty sen sydämeen. Vasta tämmöisen selityksen
jälkeen huomasi Hornan luolasta ylösnoussut väki, että he olivat
kahleorjia... kaikki, rintalapsetkin... Edelleen saneli puhuja:

-- "_Yksityisinä_ ette jaksa katkaista Hornan luolan rautaisia
kahleita. Liittykää siis yhteen!"

-- "Yhteen! Yhteen!" -- kuului silloin huuto halki Hornan luolan
orjajoukon.

Niin syntyi muodollisesti se joukko, jonka muodosti olevien
olojen kehittämä sikiö: joukkoihminen. Se lähti yhteiskuntaolojen
povesta tajuttomana, kuin lapsi äitinsä kohdusta. Ja silloin astui
sosialismin rohkea apostoli yhä arastelemattomampana joukkoihmisen
eteen. Se levitti uudelle ihmiselle rikkaiden loiston, niiden
komeat salongit, helmeilevän viinin. Se nosti tarjottimelle niiden
sivistyksen, taidenautinnon, herkut, mukavuudet ja avorintaiset
naiset... Se valoi sen kaiken punaisella hohteella... kääri sen
huumaaviin höyryihin ja sanoi:

-- "Työn orjat! Tämän kaiken saatte, jos katkaisette kahleenne ja
_otatte_ sen... Sillä se on teidän _omaanne_."

Silloin tunki uuden ihmisen ytimien läpi yksi tahto: Se tahtoi
_ottaa_ sen ihanuuden, mikä oli levitetty sen silmien eteen, punaisen
valon hohteeseen... Voimakas viini virtasi jo sen suoniin... Se
kurotti jo kätensä ottamaan tarjottua hedelmää... Mutta silloin
kuului ulkoa kirkonkellojen soitto... Väki vavahti... Ojennettu käsi
painui alas...

-- "Mitä epäröitte?... Miksi ette ota?" -- kysyi silloin puhuja.

Kukaan ei vastannut. Puhuja jatkoi:

-- "Onko totta, että teitä on neuvottu kerjäämään _omaanne_
Jumalalta?... Onko teitä neuvottu anomaan Jumalalta, että Hän louhisi
rikki rikkaiden kivikovat sydämet... antaisi teille sieltä avaimet?"

-- "On, on... Se on totta", -- vastasi väki ajatuksissaan. Puhuja
jatkoi:

-- "Monta tuhatta vuotta olette te sitä tietä kulkeneet... Mutta
oletteko askeltakaan eteenpäin päässeet?..."

Kaikki olivat vaiti. Puhuja ivaili:

-- "Tuhansia vuosia olette rukoilleet Jumalaa avaamaan rikkaiden
sydämiä... Mutta eivätkö ne ole yhä kovemmiksi paatuneet?"

-- "Kuulkaa!... Kuulkaa!" -- kuului joukosta ääniä. Ja yhä useammat
epäilivät munkki Pietarin osottaman tien oikeutta...

Toiset taas epäilivät uutta oppia, kolmannet molempia...

Mutta entistä korkeammalle nosti puhuja sosialismin majesteetillista
haamua. Hän puhui epäröivälle uudelle ihmiselle:

-- "Jumalan palvelijat, Hänen loistopukuiset lakeijansa, käyvät
purppurassa... Siksi kulette te rääsyissä... Ne syövät herkkuja,
että teille jäisi kurjuuden rapa... Jumalalle rakennatte te
miljoona-palatseja... Siksi asutte itse taudin ja pimeyden
lymyluolissa..."

Toiset vaikenevat, toiset huudahtelevat:

-- "Kuulkaa!... kuulkaa!"

Harhama on päässyt omaan maailmaansa. Hänen henkensä ratsastelee
nyt jumaluuden ilmapiireissä, sen merenselillä. Hän sulaa samaksi
korvaksi nääntyneen joukon kanssa. Puhuja innostui:

-- "Te kumarratte Häntä, mutta onko kukaan teistä nähnyt Häntä?"

Uusi ihminen oli vaiti... Silmästä silmään kierteli kysymys: "Oletko
sinä häntä nähnyt?... Ja sinä?... Ja sinä?..."

Ja kysymys palasi tuoden vastaukseksi oman kaikunsa...

-- "Onko hän ketään teistä auttanut nälässä?" -- kysyi puhuja hetken
odotettuansa.

Joukkoihmiset hämmästyivät... Noan kyyhkysenä lensi silmästä silmään
kysymys: "Onko Hän sinua auttanut?... Ja sinua?... Entä sinua,
Annushka?... Ja sinua, Vanja?... Entä sinua, Andrei Ivanovitsh?... Ja
sinua, Anna Feodorowna?... Ja sinua?... Ja sinua?..."

Ja kyyhkynen palasi nokassa seppeleenä, vastauksena, kysymys: "Entäs
sinua?... Onko hän sinua auttanut?... Ja sinua?... Ja sinua?..."

Niiden kysymysten vaiettua, nosti henkinen myrsky mustat siipensä.
Se tempasi sen uuden kysymyksen haukankynsiinsä. Myrskyn kourissa
hyppeli se nyt, kuin tuli katajasta katajaan... Kohta leimusi koko
Hornan luola sen kysymyksen tulena ja suitsusi sen savuna... Myrsky
kiidätti sen kaikkialle, missä ihminen teki työtä... kärsi...
ajatteli... Pimeät haudat, kylmät kodit, nälän ohdakemaat, olivat sen
tappuraläjiä.

Kaikkialla kyti sama kysymys: _"Olisiko totta, että me olemme
palvelleet Jumalaa, jota ei kukaan ole nähnyt ja Joka ei ketään ole
auttanut..."_

       *       *       *       *       *

Niin kasvoi taas ja voimistui joukkoihminen. Sosialismin punainen
haamu imetti sitä, se lypsi sille rinnastansa epäilyksen voimakasta
viinaa. Se kapaloitsi sen niillä ijankaikkisilla kapalovöillä, joiden
nimi on: "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos..." Se näytti oman
maailmansa, jossa elämä oli unta onnenpumpuleissa ja työ oikeuden,
veljeyden ja vapauden hääiloa. Orjantappuran sijalla rehotti siellä
onnenkukka ja ohdake kantoi hedelmää... Se oli kadotettu paratiisi...

Ja kun sosialismin punainen haamu oli kaiken sen ihanuuden näyttänyt
ja päihdyttänyt sillä kuulijansa, kysyi se voitonvarmana:

-- "Lankeatko?... Kumarratko?..."

Nikolai oli yksi joka "lankesi" oitis... Ja Harhama oli nyt siemannut
sosialismia ja kumousta täyden viinaryypyn. Hän alkoi päihtyä.

       *       *       *       *       *

Niissä kapaloissa varttui uusi ihminen. Kerta oli se jo, kuten
sanottu, koetellut voimiansa. Erään selkkauksen sattuessa kuului
huuto: "Lakko!"

-- "Lakko! Lakko!" -- levisi sanoma kaikkiin sopu koihin ja
hautoihin. Ja joukkoihminen nousi ja pani seisomaan rautahirviön
lukemattomat tuhannet pyörät ja akselit, jotka ennen olivat totelleet
ainoastaan omistajan käskyä. Niin nousi uusi isäntä entisen rinnalle.
Kamppailu alkoi Hornan luolan herruudesta.

Ja yhä korkeammalle kohosi sosialismin loistava punainen aave.
Nikolai oli kumartanut koko sielullansa. Hän seisoi jo aaveen
rinnalla, kuin verestä juopunut peto... Harhama hengitti hänestä
sitä samaa voimakasta henkeä... Hän juopui siitä, kuin vietti
kiihottimensa hajusta...

       *       *       *       *       *

Lyhyt ruoka-aika loppui. Munkki Pietari palasi kuolevan luota ja
lähti Harhaman kanssa tehtaaseen. Kun he tulivat sisälle, huomasi
munkki Pietari oitis, että hänen ihailijansa Nikolai, jota hän
rakasti, kuin toista Harhamaa, oli häntä kohtaan kylmennyt. Hän
arvasi ja tiesi syynkin siihen ja tuli surulliseksi. Mutta hän salasi
surunsa, ei ollut mitään huomaavinansa.

Tulijat astuivat Hornan luolaan suuresta ovesta. Silmän-kantamiin
vilisi siellä rattaita ja pyöriä. Salamoina huimasivat ne ympäriinsä.
Akselit pyörivät vinhoina, hurisivat ja kitisivät. Hihnat kiitivät
pyörien ympäri, hurjina, kuin paholaisen lyömät. Jättiläismoukarit
kohosivat ähkyen huimaavaan korkeuteen. Painonsa koko voimalla
syöksyivät ne sieltä alle asetettuihin tulisiin rautaharkkoihin
kamalalla ryskinällä. Hehkuvat rautasirut ruiskahtivat silloin
harkosta ympäriinsä loistavana tulisuihkuna.

Toisaalla paloivat jättiläismäiset tohisevat sulatusuunit, puhkuen
ja suhisten. Helvetillinen kuumuus sulatti niissä raudan malmista.
Sula rauta virtasi niistä puroina, kuin veri, rautaliejukoiksi,
hehkuviksi rapakoiksi... jähmettyi harkoiksi... paiskattiin
uudestaan tuleen... rautaisiin sulimoihin... Rauta kiehuu, poreilee,
kiemurtelee... Tulisina harkkoina työnnetään se rullien väliin... Se
syöksyy niiden läpi kiukkuisena rätisten, salaman nopeudella... Se
hienonee jokaisella läpisyöksyllä... muuttuu tulisiksi käärmeiksi...
pujotteleikse notkeana yhä hienompien rullauurnien läpi.

Vihdoin on se muuttunut määrätyn paksuiseksi: parruiksi, kangiksi,
langoiksi, tai rihmoiksi. Ne merkitään Hornan luolan leimalta
ja lähetetään maailman markkinoiden kilpakentälle... Kaikkialla
luikertelevat vilisten tuliset rautakäärmeet, matelevat tuliset
metallimadot... Kaikkialla räiskyvät tulisuihkut putoavien
moukarien alta... Sula rauta virtaa uuneista, tai poreilee
jättiläiskattiloissa. Se hehkuu, rätisee... Hornan luolassa on raudan
helvetti...

Toisaalla kiehuu asfaltti jättiläispadoissa. Niistä nousee sietämätön
katku... Siihen sekottuu toisten valmisteiden ilkeä löyhkä...
Uunit pursuavat tulta, padat höyryä... Lasiuunit huokuvat tulista
kuumuutta... Kaikki sulaa, palaa, hehkuu, savuaa. Kaikkialla on
pölyä, katkua, tulta...

Etäämpänä taas tuhannet sorvit muokkaavat terästä. Koneet vuolevat
sitä, kuin talia, leikkelevät siitä kiiltäviä teräaseita, aina neulaa
myöten. Sitä taotaan ja valetaan, siitä tehdään jättiläiskoneita,
laivoja, kaikkea mitä raudasta ja teräksestä voidaan tehdä. Toisissa
osastoissa helskyivät kangaspuut ja pyörivät kehruukoneet...
Parkkitiinut haisevat... Valmisteet käyvät... Ei ollut sitä
teollisuuden alaa, jota ei Hornan jättiläinen olisi harjottanut
suunnattomassa mitassa.

Hornan luola oli työn suunnaton temppeli.

Mutta savun, tulen, katkun ja kuumuuden seassa hääri suunnaton
joukko työväkeä. Niiden silmiä kiilui joka sopessa, vilisevien
pyörien, akselien, hihnojen ja tulisten käärmeiden seasta. Niitä
kiilui paksuista savupilvistä, myrkyllisistä höyryistä ja putoavien
vasaroiden iskemistä tuliräiskeistä. Ne näyttivät kurjuuden, pimeiden
onkaloiden paholaisilta. Se oli uupunutta, kuihtunutta väkeä.
Poskiluista oli elämä kalvanut lihan. Niitä peitti harmaa, ryppyinen
nahka. Useimmat olivat puetut risaisiin, punaisiin paitoihin. Toiset
olivat puolialastomia. Kaikkialla näkyi paljaita ruumiinosia...
arimpiakin. Köyhyyden rotta oli syönyt häveliäisyyden tunteen...
Kaikkialla rehotti eläimellinen alastomuus. Tämän kokonaisuuden ensi
näky, joka sattui Harhaman silmiin, hänen astuessaan tähän työn
temppeliin, iski häneen, kuin musta vasama. Hän hämmästyi aluksi.
Mutta kohta tempasi hänet mukaansa häärivä, alaston, kuihtunut
joukko. Häntä kiehtoi hetken ajan ihmisrepaleisuuden, nääntymyksen ja
kuihtumuksen _suuruus_.

-- "Kuinka voit nyt, veli?" -- kysyi munkki Pietari Nikolailta, joka
kulki oppaana.

-- "Huonosti", -- vastasi tämä puoli-ynseästi, jatkaen: "Miten tuossa
voida? Kolme kuukautta makasin sairaana... Entä isä? Hän sairasti
kaksi kuukautta. Sitten oli lakko... Kotona ei ole mitä syödä... Ei
ole puita... ja palkanmaksuun vielä kuusi päivää... Ja mitä hyötyä
siitä olisi, jos maksettaisiin jo tänään? Kauppias ottaa konttorista
suoraan velasta... Miten tuossa sitten voida!... Äitipuoli vielä
sairastaa, eikä ole lääkkeitä."

-- "Etkö ole puhunut isännälle?" kysyi munkki Pietari lempeästi.

-- "Kelle isännälle?" -- vastasi Nikolai ylenkatseellisesti.

-- "Parooni Geldnersille."

-- "Mikä isäntä hän on?... Geldners!" -- mutisi Nikolai synkkänä.
Hänen äänessään kolisi katkeruus. Viha välähteli silmissä. Harhaman
puoleen kääntyen jatkoi hän:

-- "Eräs minun esi-isistäni on asettanut paikoillensa Hornan luolan
peruskiven... Siitä lähtien on sukumme raatanut täällä, lapset
pienestä, vanhat hautajaisiinsa saakka... Tämä on ollut sukumme
tulikuuma muurahaiskeko... Siinä on hikemme juossut... Olemme
ponnistaneet voimiamme... uupuneet... lopuksi käpertyneet sen
tulikuumalle raudalle, kuin muurahaiset nälkäraudalle... Te ette
tiedä miltä tuntuu tulinen nälkärauta...

"Nyt tulee parooni Geldners. Ei ole tehnyt päivääkään työtä, ei
perinytkään mitään, ja hän on -- sanotaan -- _isäntä_... Millä
oikeudella hän on isäntä? Hän on vaan ovela kukkaro, joka osasi
asettua putoavan kultaomenan alle... Mutta se omena _ei_ ole hänen."

Munkki Pietari ja Harhama kuuntelivat tätä työmiehen puhetta
kumpikin erilaisilla tunteilla. Kumpikin näki, kuinka vihan salamat
leimusivat Nikolain silmissä, katse oli uhman mustaa pilveä... He
tulivat kutoma- ja kehruu-osastoon. Tuhannet ja tuhannet kuihtuneet
naiset ahersivat kangaspuiden ääressä, repaleisina, nälän kalvamina,
taudin syöminä. Useilla oli rintalapsi mukana... Toiset olivat
raskaudentilassa... Kasvot olivat kuopikkaat... värittömät. Niitä
peitti kelmeä, tai sinertävä kesi. Toisten kasvot olivat kirjavat
taudinpilkuista, tai kesakoista. Se oli kurjuuden väritaulu, Nikolai
puhui Harhamalle:

-- "Tuolla tuo keltainen nainen... näettekö? Mies kuoli
toissa-päivänä... Jäi kolme lasta. Tänään tuotiin sana, että
nuorin, vuoden vanha... ehkä vähän vanhempi, oli kuollut... Suoraan
sanoen kuoli nälkään. Äiti itki silmänsä kuivaksi, mutta mitä
tehdä? Kotiin jos lähdet ruumista pesemään, menetät palkan. Se
merkitsee samaa, kuin itse kuolla nälkään... Mehän elämme aina nälkä
hirttonuorana kaulassa... Tuolla toinen äiti... raskaana... Hänen
miehensä on juopposairaalassa... Eilen oli vanhin poika puukottanut
sisarensa... Mutta tämä on sellainen sota, jossa äiti ei jouda
lastansa itkemään... Kasvatus olisikin jo ylellisyystavaraa. Me,
suoraan puhuen, elämme aina ruumislaudalla... Taistelemme kuin peto
paulassa..."

Kangaspuut helskyivät... niidet vilisivät... sukkulat syöksyivät
salamoina... Kehruukoneet hurisivat... Kaikki oli yhtä jyrinää...
Kuului rintalasten itkua... Ihmiskurjuus teki terää... Vaimo kärsi
Hornan luolan pihdeissä, yksin jätettynä... ihmiskunnan naaraaksi
polettuna... Kuului parahdus. Eräs vaimoista lyyhähti maahan. Pari
muuta riensi hänelle avuksi.

-- "Synnytti", -- mutisi Nikolai... Munkki Pietari teki
ristinmerkin...

Mutta Harhaman sielussa kohosi kuva hänen elämästänsä Hiiden
myllyssä, kohosi kuin nousevan päivän punerva. Nikitin kirjoitti
tulipuukolla hänen omaantuntoonsa: _Syyllinen_...

Äsken syntynyt lapsi kirkaisi. Naiset ristivät silmänsä.

Syyllinen... syyllinen... syyllinen! -- raapi puukonkärki Harhaman
omantunnon arimpia...

       *       *       *       *       *

Kulkijat tunkeutuivat syvemmälle Hornan luolan elimistöön. Nikolain
jäinen katkeruus kumpusi, kuin vesi maanpovesta:

-- "Jumala ei ole ajanut _kaikkia_ ihmisiä pois paratiisista...
Papit ja paroonit eivät syö leipäänsä otsansa hiessä... Onko heistä
moni nähnytkään orjantappuraa, tai ohdaketta?... Eikö sitten heidän
Evansa syönytkään omenaa?... Heille hymyilee elämä... meille vuotaa
sen suupielistä kylmä kuola: nälkä ja viheliäisyys... Katsokaa:
Tuossa pyörittää konetta luonnonvoima... Millä on parooni Geldners
_ansainnut_ luonnonvoimankin orjaksensa?"

Ja yhä polttavampana salamoi viha Nikolain silmissä. Harhama katseli
häntä, kuin nousevaa päivää. Munkki Pietari oli surullinen. Nikolain
viha näytti tarttuvan toisten silmiin. Ne alkoivat kiilua. Pyörät
ja hihnat tuntuivat kiiruhtavan kulkuansa. Kaikki hurisi, vilisi,
ryski. Jotkut työmiehistä tervehtivät munkki Pietaria hänen ohi
kulkiessaan. Kaikki katselivat häntä vielä kunnioituksella, jos
kohta useat kylminä... Joudutaan syvemmälle jättiläisen sisuksiin.
Kaikkialla hyörivät kuihtuneet työläiset, näkyi paljas rinta, ruskea
iho. Kaikkialla virtasi sula rauta ja luikerteli tulinen rautakäärme.
Ihmishiki valui pitkin ihoa karpaloina, puroina. Sen ilkeä haju
sekaantui teollisuusvalmisteiden ja höyryjen katkuun.

Eräässä paikassa tuli kulkijoita vastaan joukko miehiä. Heistä
irvisteli alastomuus eläimellisenä, ilkeänä, riippuen vähääkään
häveliäisyyttä tuntematta.

-- "Parooni tarvitsee housuiksensa paljon verkaa... siksi on täytynyt
leikata heidän housuistaan", -- lausui Nikolai katkerasti. Harhama ja
Pietari tunsivat piston sydämessänsä. He muistivat omat pukunsa...

Sattumalta kohtasivat kulkijat erään tehtaan lukemattomista
päällysmiehistä. Hän oli Nikolain vihollinen lakkoajalta, sillä
Nikolaita pidettiin pääyllyttäjänä. Tämä luuli Nikolain kulkevan
yksin ja sysäten häntä raa'asti, ärjäisi:

-- "Mitä sinä täällä maleksit... joutilaana... Lurjus? Heti työhösi!"

Viha välähti Nikolain silmissä. Hän oli vaistomaisesti temmannut
käteensä rautaiset pihdit. Käsi kohosi jo uhrin sitä huomaamatta...
Tarvittiin enää silmänräpäys ja rikos olisi ollut tehty...

Munkki Pietari säikähti. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Hän
muisti raamatun sanat: "Hänen himonsa on sinuun, mutta hillitse sinä
häntä!"

Nikolain käsi nousee... Munkki Pietari tarttui siihen ja lausui, kuin
sivumennen:

-- "Tule, veli, vie meidät isäsi työpaikalle!" -- Ja päällysmiehelle
hän rauhallisena lisäsi:

-- "Hänet annettiin konttorista oppaaksi."

-- "Mene sitten!" -- ärähti puhuteltu Nikolaille ja molempien katseet
kohtasivat toisensa, kuin kaksi terävää puukonkärkeä.

He tulivat Nikolain isän työpaikalle. Tämä oli kahden muun miehen
kanssa luomassa teollisuusjätteitä eräästä haudasta, johon piti
laskea johtoa myöten valmis tulinen seos läheisestä sulattimosta.
Jätteistä nousi haiseva höyry. Se täytti pienen haudan, kuin sakea
huude, jonka seasta ei erottanut miehiä... Kolme silmäparia vaan
kiilui sieltä ja välähti punainen paita, tai paljas olkapää. Miehet
näyttivät haisevan höyryn seasta aivan salaperäisiltä pikku piruilta.
Silloin tällöin kuului haudasta keuhkotautisen yskähdys.

-- "Isä, oletko siellä?" -- kysyi Nikolai.

-- "Olen, Nikolai", -- vastasi puhuteltu myrkyllisen höyryn seasta.
-- "Heti lopetamme ja nousemme."

-- "Hyvää päivää, Andrei! Miten voit?" -- tervehti munkki Pietari
Nikolain isää, kuultuansa hänen äänensä.

-- "Ah, isä Pietari!... Tekö se!... Minä jo ajattelin... Heti nousen
ylös... No kiitos Sinulle, Jumala, että saan isältä siunauksen!"
-- puheli Nikolain isä, alkoi kömpiä ylös haudasta, yhä jatkaen
puhettansa: "Kiitos Sinulle, Jumala, kaikesta!... Miten tuossa
elät, isä... Me olemme pikku väkeä... Meidän elämämme on työtä ja
vaivaa... yhtä työtä ja vaivaa... Jumalan kiitos että loppui työ!...
Hoh-hoi!... _Elämä on työtä ja vaivaa..."_

Mutta silloin tapahtui kauhun tapaus: Johto, joka johti sulimosta,
särkyi, ja tulinen seos ryöppysi koskena hautaan. Kuului sydäntä
vihlova parahdus. Se kaikui halki Hornan luolan, terävänä, leikellen
ihmisten ytimet. Hauta leimusi tulipatsaana. Palavista vaatteista,
tukasta ja höyryistä tuprusi tulisoihtu ilmaan.

-- "Voo-i!" -- ulisi kuolevien kamala hätähuuto ja kaiku ulvoi
vastausta: "Voo-i, voi, voo-ii!"

Sitten vaikeni kaikki. Kaikki jähmettyi kauhusta. Haudasta alkoi
nousta sakeana pilvenä palavan ihmislihan ja sisälmyksien käry.
Nikolai tyrmistyi ensin, sitten yritti hän syöstä palavaan hautaan,
kuin peto, mutta munkki Pietari ja Harhama saivat hänet viime
hetkenä pidätetyksi... Syntyi huutoa ja melua... Työmiehet juoksivat
pyöriensä äärestä hirmupaikalle, kuin pedot palavaan penikkapesäänsä,
kauhunilme kasvoilla... Juostiin... huudettiin... hätäiltiin...
Haettiin rautakoukkuja... Toiset tukkivat johtoa... Ihmislihan käry
on sietämätön... Kaikki peittyy savupilveen...

Pian saatiin rautakoukulla Nikolain isän ruumiin muodottomaksi
palanut yläosa ylös. Se oli säilynyt kokonaisena siten, että oli,
kaatuessaan haudan seinää vastaan, tarttunut sen piikkeihin. Alaosa
oli kokonaan poissa. Sen luut olivat irtautuneet nivelistä ja jääneet
hautaan. Toiset kaksi miestä olivat palaneet kokonaan.

Väkijoukossa kuului yksi ainoa yhteishuokaus. Useimmat tekivät
ristinmerkin, toiset seisoivat tylsinä kauhusta. Ruumiin jätteet
asetettiin permannolle. Kalmankalpeana seisoivat Nikolai, Harhama
ja Pietari niiden ääressä. Jäsenet vapisevat kauhusta. Väki viipyy
paikalla ja Hornan luolan koneet pyörivät yksinänsä.

Paikalle saapui silloin äskeinen työnjohtaja. Rikkoutunut johto
oli hänen rakennuttamansa ja ruumiin käryävien jätteiden ympärillä
seisovassa joukossa syttyi salamana se ajatus, että tämä työnjohtaja
oli syyllinen. Hän oli pannut osan rahoja taskuunsa ja rakennuttanut
lopuilla kelvottoman johdon ja sulimon. Sen tiesivät kaikki. Samoin
sen, että hän Hiiden myllyssä oli saalistansa syönyt... Tämä vanha
muisto kyti väkijoukossa. Työnjohtaja oli raakuutensa vuoksi yleensä
vihattu... Väkijoukko hengitti nyt ruumiin käryä, juopui siitä,
kuin eläin pentunsa verestä. Koston musta perkele nosti jo päätänsä
joukkoihmisessä... Se veti kynsiänsä esille, terotti hampaitansa...
Sen tarttuma tunki jo Harhamaankin...

Otettuansa nopeasti selon tapahtumasta, lausui työnjohtaja
väkijoukolle käskevästi:

-- "Paikoillenne jokainen! Kaksi miestä kantaa 'sen' pois!... Mitä
siinä töllistelette!..."

Viha leimahti ihmisten silmissä. Väki poistui hitaasti pyöriensä
ääreen. Synkkänä riisui Nikolai takkinsa ja peitti sillä isänsä
ruumiin palaneet jätteet.

-- "Mitä sinä siinä viivyttelet?" -- tiuskaisi jyrkästi työnjohtaja.
Tämä kysymys kulki halki Hornan luolan. Etäisimmät näkivät sen
työnjohtajan uhmaa vasta liikkeestä. Silmät alkavat palaa. Viha
syttyy. Nikolai on vaiti, otsalla uhman ukkosilma.

-- "Mitä sinä viivyttelet... retale... kysytään sinulta?" -- sähisi
taas työnjohtaja hetken kuluttua, lopettaen käskevästi: "Mene
edelleen!"

Nikolain nyrkki puristuu... Tulisten suihkujen, savun ja hehkuvien
rautojen vilinässä kiiluvat joukko ihmisten silmät yhä vihaisempina.
Kaikki seuraavat tapahtumaa jännitettynä jousena... Nikolain sielusta
nousee äänettömyyden synkkä ukkospilvi.

-- "Kuulitko!... Mene edelleen ja jätä 'se'!" -- kiljaisee
työnjohtaja... Viha yltyy Hornan luolan väessä. Silmät palavat tulina.

-- "En mene," -- vastaa Nikolai jyrkästi.

-- "Etkö mene... kun _minä_ käsken?" -- raivoaa työnjohtaja, uhka
silmissä.

Pyörät pyörivät tyhjinä, kuin vimmatut... Käsi ei työnnä niihin
rautaa. Hihnat kiertävät, kuin mielipuolet pyörien ympäri...
Ihmisten silmät palavat, kuin pedon silmät... Hornan luolan
satatuhatpäinen joukkoihminen on muuttunut verenhimoiseksi pedoksi,
vihaa suitsuavaksi lohikäärmeeksi... Harhaman valtasi outo tunne:
Hän toivoi Hornan luolan pedoksi muuttuneen ihmisen syöksevän
työnjohtajan kimppuun. Hänessä heräsi sama tunne, kuin herää pedossa
sen tuntiessa veren hajua... Äskeiset näyt olivat kiihdyttäneet
hänen hermonsa... Kumouksen viinamalja oli hänet äsken juovuttanut.
Kaikkialla suitsuava viha oli häneen tarttunut... Joukkoihmisen
voimakas vihanvirta tempasi hänet mukaansa, kuin kuplan.

Nikolai ja työnjohtaja seisovat yhä vastatusten, kuin kaksi tiikeriä.

Jännitys nousee... Munkki Pietari seisoo neuvottomana, kasvot tuskan
vääntäminä... Työnjohtaja yltyy. Hän astuu askeleen Nikolaita kohden,
kysyen tiukasti:

-- "Tiedätkö, lurjus, kuka täällä on isäntä... sinäkö vai _minä?_"

-- _"Minä"_, -- vastasi Nikolai uhmaten. Harhama tunsi kynsiensä
vetäytyvän ulos sormista.

-- _"Sinäkö?"_ -- raivostui työnjohtaja.

-- _Minä_, -- uhitteli Nikolai ja molempien silmistä säihkyivät vihan
veripunaiset kipinät.

Hornan luolan pyörät ja hihnat vilisevät yhä hurjemmin... Sula
rauta hehkuu entistä kuumempana... moukarit lyövät lujemmin... tuli
leimuaa lieskana uuneista ja joukkoihmisistä suitsuaa viha, kuin savu
palavista kekäleistä... Kynnet vetäytyvät jo ulos sormista... Kaikki
jännittyy... kiihtyy... Munkki Pietari vapisee ja Harhama juopuu
joukkotunteesta ja humaltuu vihan huumauksesta... Hän ei tajunnut
enää oikean ja väärän eroa. Ihmispeto oli nostanut hänessä harjansa.

Työnjohtaja astuu uhmaten Nikolain eteen ja raivoaa, puristettu
nyrkki selän taakse ojennettuna:

-- "Uskallatko vielä sanoa olevasi isäntä täällä?... Uskallatko?...
Koira!"

Savuavissa ihmiskekäleissä leimahtaa viha jo liekkinä... leimahtaa ja
tukahtuu katkeraan savuun.

-- "Uskallan. Juuri _me työläiset_ olemme tämän luolan omistajia,
ettekä te... _verenimijät_" -- vastasi Nikolai jyrkästi.

Joukkoihminen näkee taas sosialismin punaisen aaveen sormellansa
osottamassa maailman rikkauksia... Se juo ruumiin käryä... Rauta
hehkuu kuumempana. Savuavista ihmiskekäleistä suitsuava viha yltyy
yhä katkerammaksi... Savuavat joukkoihmiset ovat jo palaneet
_valmiiksi_, kuin rauta ahjossa.

Juuri silloin raivostuu työnjohtaja. Nyrkki selän taa ojoksi
ojennettuna syöksyy hän Nikolain eteen ja kiehuen sappea, tiuskaisi:

-- "Vielä kerta kysyn sinulta, lurjus: Lähdetkö?"

Hornan luolan väen silmät palavat tulisina hiilinä. Ihmiskekäleistä
suitsuaa katkera viha jo punaisena lieskana... Kynnet ovat valmiit.

-- "En", -- vastasi Nikolai jyrkästi, saaden samassa työnjohtajalta
nyrkiniskun kasvojansa vastaan. Hän horjahti hiukan. Työnjohtaja
potkaisi palaneen ruumiin jätteitä, aikoen poistua.

Mutta silloin oikaisi Nikolai itsensä hänen eteensä, kohotti
nyrkkinsä ja huudahti Hornan luolan väelle:

-- "Veljet! Kostoa!"

Silloin räjähti Hornan luola.

Kostoa!... Kostoa! -- kaikui vastahuuto tuhansista suista.

Kostoa!... Kostoa! -- kertasi kaiku Hornan luolan etäisimmistä
sopukoista.

Kostoa!... Kostoa! -- nousi ulina höyryävistä haudoista. Kostoa!
-- kuului kangaspuiden takaa. Parkuvat rintalapsetkin itkivät:
Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!

Ja kuihtuneet perkeleet hyppäsivät haudoistansa nopeina, kuin oravat.
Vikkelinä, kuin kissat syöksyivät toiset, nääntyneet, punapaitaiset
miehet pyöriensä äärestä paikalle. Naiset juoksivat sinne hiukset
hajalla. Salamoina lähestyvät tuhannet palavat silmät, jotka kiiluvat
vihaa suitsuavien ihmiskekäleiden päässä... Ja yht'äkkiä kohottaa
ihmismuuri ympäröimänsä työnjohtajan ilmaan... Munkki Pietari vapisee
kauhusta.

Hän ei voi lausua sanaakaan... Harhama himotsee verta... Joukkoviha
vetää häntä Imatrana... Mutta mielenkiinto ja herpoutuminen saavat
hänet vaistomaisesti katselemaan, mitä on tapahtuva.

Hauta on täynnä poreilevaa, hehkuvaa metalli seosta. Nikolai asettuu
joukon eteen, osottaen hautaa.

-- "Tuonne, veljet!" -- käski hän.

Nyt sai munkki Pietari tajunsa ja voimansa takaisin. Hän astui
tulisen haudan ja väkijoukon väliin, nostaen munkkisauvansa,
varottaaksensa sillä... Hän yritti puhua. Mutta hän ei päässyt
alkuun, kun jo Nikolai astui hänen eteensä lausuen:

-- "Alas, munkki, jumalankeppisi! Älä nosta sitä estämään oikeuden
käden putoamista!... Et ole sitä myös nostanut varottamaan rikoksen
tekijöitä... Tuota tuolla, joka on ärsyttänyt oikeuden esille", --
lisäsi hän, osottaen ylösnostettua työnjohtajaa.

Munkki Pietarin sauva laskeutui alas... Lähestyvä, vyöryvä väkijoukko
työnsi hänet syrjään, äänetönnä, hiljaa puhisten.

-- "Kohottakaa!" -- komensi Nikolai.

Joukko totteli... Sillä oli yksi tahto. Se nosti työnjohtajan
korkeammalle... Onnettoman kasvot oli kuolemanpelko vääntänyt
muodottomaksi lihamöhkäleeksi... Silmät olivat pullistuneet ulos
päästä... Niissä kummitteli tylsä katse... Hän oli mykkä kauhusta.
Harhamassa vapisi ihmispeto nälkäisenä, verenhaju sieramissa. Hän
pelkäsi, että väkijoukko jättäisi kauhuntyön tekemättä. Hän tunsi
itsessään petomaisen halun nähdä ihmislihan palavan, nyt, kun hauta
oli niin täysi, että sen voi _nähdä_... Kiihkoisena tunki hän likemmä
hautaa, paremmin nähdäkseen...

Väkijoukko lähestyy äänetönnä. Se puhkuu vihaisena ihmismöhkäleenä...
Silmät kiiluvat. Työnjohtaja on aivan hirvittävä, elävä pelotus...
Hänen kasvonsa vääntyvät yhä muodottomammiksi, silmät pullistuvat yhä
enemmän päästä.

-- "Heittäkää!" -- kuuluu Nikolain komento.

Silmänräpäys ja haudasta kuuluu mäiskähdys...

Leimahtaa palavien vaatteiden lieska... Sitten alkaa nousta käryävän
ihmislihan kirpeä katku. Harhama tunkeutuu kiihkeästi likemmä hautaa,
paremmin nähdäkseen... Tulinen seos poreilee. Palavasta lihasta
nousee sieramia kirpelevä savu... Väkijoukko poistuu äänetönnä...
Toiset siunaavat itsensä ristinmerkillä. Joku puhdistaa huoletonna
vaatteitansa ja lausuu ajatuksettomana: Perkele!... Pyörät pyörivät
taas... Hihnat kiertävät niiden ympäri hurjina... Jättiläismoukarit
jyskävät ja elämä kulkee latuansa...

Mutta munkki Pietari oli langennut polvillensa ja rukoili:

-- "Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät _he_ ole rikkoneet, vaan
_minä_, Sinun palvelijasi, joka en aikanansa nostanut sitä sauvaa,
jonka minulle annoit, varottaakseni sillä niitä, jotka ovat tämän
rikoksen aiheuttaneet, Sillä minä yksin olen syyllinen, minä, Sinun
palvelijasi. Minä en aikanansa varottanut _rikkaita_ ja _onnellisia_
nostamasta liian raskasta kuormaa niiden hartioille, jotka tekevät
työtä Hornan luolan pimeissä haudoissa."

Harhaman olemuksen sisin vapisi. Munkki Pietarin jokainen sana
järsi hänen omaatuntoansa, kuin ilkeä, myrkyllinen nakertaja...
Peto laski hänessä harjansa alas. Oman elämänsä muistot lentelivät
hänen ympärillänsä pieninä tuliperhosina, laskivat tulimunansa hänen
ihoonsa ja omaantuntoonsa ja polttivat häntä. Hänen sielustansa nousi
silloin synkkä tunnustus. Hän lausui otsaansa rypistäen:

-- "_Minä_ olen syyllinen... _pääsyyllinen_. Minä, äskeinen Hiiden
myllyn syöpäläinen..."

-- "Herra, anna meille ihmisille voimaa ja viisautta sovittaa, mitä
olemme edessäsi rikkoneet!" -- rukoili munkki Pietari surullisena.
Harhama yhtyi sisimmässänsä niihin sanoihin, mutta osotti ne omalle
käsivarrellensa.

Hornan luolan rattaat jyrisivät ilkeästi, liekit tuprahtelivat
uuneista ja putoavan moukarin alta räiskähti kipinäsuihku hirveällä
pamahduksella, ikäänkuin sanoaksensa, rattaiden jyrinän säestyksellä,
munkki Pietarin rukoukseen valtaavan:

Aamen!




Kun tyttö tuli leivän hausta.


    Elämä on katkeraa savua...

Etäälle juoksee kurjuuden maito Hornan jättiläisen rinnoista. Pimeät
ovat ne kojut, joissa sen nisät päättyvät... Kylmät ovat ne ja
koleat... Raskas on niiden elämä, jotka imevät köyhyyden utaria...

Kuka ratkaisee elämän ongelman? Ken selittää sen oikein? Yksille se
on ilkeä emintimä, toisille, ainakin näöksi, mielitietyn tytön syli,
mihin suudelmat satavat...

Ja miksi on suudelma monesti käärmeensuudelma? Miksi on sen antama
ilo savua, onni sumua?...

Ei ole vastaajaa... Ei tunne elämä tasanjakoa... Ainoastaan talvinen
taivas, kun sen nisinä tuikkivat tähdet, lypsää valoansa kaikille
saman mitan, riittävästi, yltäkyllin...

Mutta jäistä on se valo, joka vuotaa öisen talvi taivaan rinnoista,
tiukkuu sen tähtinisistä. Kylmät ovat tanhuat kuutamonhopeoita
koota...

       *       *       *       *       *

Nikolain isävainaja, Andrei Petrof oli toisissa naimisissa.
Ensimäisistä naimisista oli syntynyt Nikolai ja yksi tyttö, joka
nyt oli kahdeksantoistavuotias ja oli jo kolme vuotta ollut
tylsämielisenä. Toinen vaimo oli synnyttänyt yhdeksän lasta. Vanhin
niistä oli viisitoistavuotias ainoa tytär Olga, herttainen, kaunis,
mustasilmäinen tyttö. Hän oli kaikkien lemmikki. Lapsille hän oli
kissanpoika, nuorille kevätpälvi. Hän oli pojille kukka, tytöille
laulu, vanhoille illanilo. Hän oli harvinaisen lahjakas, kuten
velipuolensa Nikolai. Hyväilynimillä kutsuttiin häntä Looljaksi,
Ljuushenkaksi ja monella muulla armastelunimellä.

Nuoremmasta kahdeksasta pojasta oli vanhin kaksitoistavuotias,
kivuloinen poika; nuorin oli rintalapsi. Nikolain isävainaja oli
viime vuosina paljon sairastanut, joten perheen elatus oli miltei
kokonaan Nikolain huolena. Tämä olikin tunnettu miesten parhaaksi.
Hän oli aina ilonen, reipas, rakasti sisartansa, sisar- ja
velipuoliaan ja heikkoa äitipuoltansa.

Lapsen ja veljen rakkaudella kantoi hän hartioillansa suuren perheen
toimeentulon huolet, kulki kuin jättiläinen vuori hartioilla.

Mutta tehtaan työmiehen palkka ei tahtonut mihinkään riittää.
Siksi eli perhe suunnattomassa köyhyydessä. Viimeisen työttömyyden
ja Nikolain sairauden johdosta oli se joutunut aivan kurjuuden
äärimäisille reunoille.

Kerran oli munkki Pietari kierrellessään työväen kortteerien
kurjuuden pesissä, vienyt apua tälle perheelle ja oppinut silloin
tuntemaan perheen kaikki jäsenet. Siitä lähtien oli hän perheen
ystävä. Nikolai oli hänelle, kuten sanottu, toinen Harhama, jota hän
rakasti lapsenansa aivan. Äskeisen kauhuntapauksen jälkeen pyysi
hän Harhamaa mukaansa sanotun perheen luo. Hänen sydämensä käski
hänen viemään lohdutuksensanan onnettomalle orpojoukolle, joka oli
nyt menettänyt molemmat tukensa: isän ja Nikolain. Sillä viimeksi
mainittua oli etsivä oikeuden käsi.

He tulivat työväen asumaan kortteeriin. Se oli tiheään rakennettu
ryhmä ränsistyneitä puutaloja. Toiset niistä olivat kasarmimaisia,
toiset viheliäisiä hökkeleitä. Kaikkialla rehotti köyhyys, kuin
rikkaruoho. Joka paikassa pesivät rauhassa rikkinäisyys, lika,
pahe ja löyhkä. Särkyneet akkunaruudut olivat paikoin paikatut
paperilla, tai tuohella, paikoin oli reikä tukittu heinätukolla, tai
vaaterisoilla. Kaikkialla tuntui ilkeä haju ja vilisi alastomuus,
väliin ilkeänä, roikkuvana eläimellisyytenä.

Se oli maailmankurjuuden _forum_, tori, se korkea temppelinharja,
jolle maailmankurjuus oli noussut katselemaan maailman rikkauksia.

Kun munkki Pietari oli käynyt tuomassa apua Petrofin perheelle, asui
perhe yksihuoneisessa asunnossa, erään ränsistyneen, kasarmimaisen
puutalon maanpäällisessä kerroksessa. Mutta tulot olivat vähentyneet,
vuokra oli jäänyt maksamatta. Sitten tuli sairaus ja työttömyys ja
perheen oli täytynyt muuttaa maanalaiseen kellarikerrokseen, suon
sisään, jonne valoa pääsi hiukan tunkeutumaan kadunrajassa olevista
pienistä akkuna-aukoista. Piharenki näytti tulijoille oven, josta
sisään astuttua tultiin portaille, mitkä johtivat alas pimeään,
halki pitkän rakennuksen ulottuvaan matalaan käytävään. Sen kahden
puolen oli mataloita yhden huoneen asunnoita, erotettuina toisistaan
lautaseinillä. Käytävässä vallitsi sietämätön, ummehtunut löyhkä,
niin sakea, kuin olisi siinä matoja madellut.

Munkki Pietari avasi umpimähkään erään oven. Se johti muutamaan
huoneesen, josta kuului rikkinäisen harmonikan soitto. Tulijoita
kohtasi silloin inhottava näky: Pöydällä katkusi savuava, lasiton
tuikkulamppu. Sen vieressä oli pari viinapulloa. Puolipimeässä ja
kylmässä huoneessa istui savun ja löyhkän seassa kolme juopunutta,
repaleista, puolialastonta miestä, joista yksi soitella rämpytteli
harmonikkaa. Ne olivat suurkaupungin likaisimpia perkkeitä. Heidän
seurassaan oli kaksi keski-ikäistä, luuskiksi kulunutta irstasta
naista. Toinen niistä oli puettu risaiseen paitaan, toinen istui
ilkosen-alastomana punapartaisen miehen sylissä. Molemmat naiset
olivat juovuksissa, kuten miehetkin. He olivat työväenkortteerien
likaperhosia. Aikoinansa olivat he lennelleet kultasiipinä Hiiden
myllyssä, lennelleet kukasta kukkaan, polttaneet kauniit siipensä,
myöneet henkensä rahasta ja omasta lihasta. Nyt olivat he roskaväen
likaisia koiperhosia... Se oli ollut heidän metamorfoosinsa... heidän
elämäntarinansa...

Kun munkki Pietari avasi oven, huudahti se miehistä, joka soitteli
harmonikkaa:

-- "Ah!... Munkki! Mistä lemmolta sen tänne toi!"

Ja keskeyttäen soittonsa, lisäsi hän:

-- "Nöyrimmästi pyydämme astumaan sisälle... Teidän pyhyytenne...
pitämään rukouksen... Ja entä jos vielä vihkii!... Piru tietää...
Morsian on jo yli vihkimisen... valmiiksi riisuttu", -- huudahti
hän lopuksi, lyöden leikillä vastassansa, miehen sylissä istuvaa
alastonta naista olalle.

-- "Mitä sinä siinä, roisto, tappelet!" -- huudahti nainen,
potkaisten juopuneen soittajan harmonikkaa. Soittaja raivostui,
sylkäisi ja huudahti:

-- "Entä mitäs sinä potkit... portto!... Eh sinä vanha haaska! Tuoss'
on sulle!" -- Samalla sylkäisi hän likaisen sylen kiukustuneen naisen
kasvoille.

-- "Perkele!... Haiseva tunkio!"--kirosi häväisty nainen, yrittäen
riuhtaista itsensä juopuneen sylistä ja tavottaen uudestaan potkaista.

Mies uhkasi harmonikalla, puolustautuen, kähisten:

-- "Annan minä sinulle... vanha lutka!"

Toinen juopunut nainen tarttui, paperossi hampaissa, nostettuun
harmonikkaan ja kähisi:

-- "Ivan Petrovitsh! Heretkää! Mitä te tuolla tavalla neitiä
loukkaatte! Kuinka voittekaan! Ett'ette häpeäkään! Ajatelkaa: Neitiä!"

-- "Herkeä, Vanjka!... Munkkikin tuossa katsoa toljottaa... Häpeä
Jumalan palvelijaa sen verran!" -- yhtyivät miehet. Alaston nainen
potkaisi Vanjkaa ja kähisi:

-- "Mokomakin katukelmi!" -- Vanjka raivostui, sylkäsi potkaisijan
silmille, häristi harmonikalla ja raivosi:

-- "Turpasi minä halkaisen... Mokoma rapanaama!"

-- "Senkin piru!... Äitisi viettelijä!" -- kähisi nainen, potkaisten
taas uhittelijaa. Mies ärtyi, tavotti lyödä naista harmonikalla ja
ärjyi:

-- "Tuosta saat, vanha portto... Katuharava..."

Syntyi melua ja huutoa.

-- "Heitä, Vanjka, heitä riiteleminen!... Mitä tuossa suuttua
turhasta!... Heitä ja sylkäise!" -- sovitteli juopunutta se, jonka
sylissä alaston, raivosteleva nainen istui.

-- "Päästä minut... piru... koirannaama!... Päästä, roisto!" --
kirkui nainen sovittelijalle, riuhtoutuen sen syleilyistä. Mies
likisteli häntä lujemmin ja rauhotteli:

-- "Heitä sinäkin, Maria Petrowna!... Heitä riiteleminen ja suutele
minua... No Maanja [hyväilymuoto nimestä Maria]... suutele!... Kas
niin!... Kun maistuikin hyvältä!... Suutele vielä!... Suurkiitos!...
Soita nyt, Vanjka, munkille, soita!... Hei munkki! Älä kiirehdi pois!
Tahdotko ryypyn?... Ja herra siellä takana?... Vai nunnaako haluatte
suudella?... Siin' on teille nunna!" -- lopetti juopunut osottaen
toista juopunutta naista, joka paitasillansa sytytti paperossia.

-- "Laula, Vanjka, munkille, laula!" -- kehotti hän taas harmonikan
kituuttajaa.

Vanjka alkoi laulaa käheällä äänellä, rämisevän harmonikan
säestyksellä:

    "Miks tahdot vihille mennä,
    kun näin voi armastaa?
    Kukasta kukkaan lennä,
    minua muista myös!"

Juopunut seurue kertasi räikeällä äänellä viimeiset säkeet.
Harmonikka rämisi. Alaston nainen kulautti viinaryypyn ja huudahti:

-- "Hei, munkki!... Älä sure!... Sitäkö tuossa surra!... Juo viinaa
ja rakasta naista!... Anna Jumalan olla leskenä!... Elämä on tulessa
tanssimista... Hei!... _Elämä on yhtä ainoaa pirunpolskaa_... Hih!..."

-- "Hih!... Hei!" -- hihkaisi joukko ja ilko-alaston nainen alkoi
tanssia rivoa tanssia...

       *       *       *       *       *

Surullisena sulki munkki Pietari oven, huoaten:

-- "Ne ovat Hiiden myllyn jätteitä... Herra Jumala, anna minulle
anteeksi, etten voi jäädä syömään ja juomaan heidän kanssansa!"

Harhama säpsähti tätä kuullessaan. Munkki Pietari seisoi taas
hänen edessänsä, kuin Jumalan poika, kärsivällisenä, jalona,
kalpeana ja surullisena. Jumala ja noita häämötti Harhamalle
taas käytävän pimeydestä. Hän tunsi seisovansa munkki Pietarin
edessä kurjana syyllisenä. Eräs muisto tuikahti hänessä silloin
polttavana tulikipunana. Kerran hän oli ollut mukana eräässä
kolmihenkisessä miesseurassa Hiiden myllyn ylellisesti koristellussa
yksityishuoneessa. Huone oli valaistu salaperäisellä valolla. Sen
valon väriä ja valovoimaa muutteli palvelija häikäisevästä valkeasta
valosta lähtien, aina erivärisiin hämäriin. Siinä satumaisessa
valaistuksessa tanssivat koko pitkän talviyön laulaen, tai yhden
huilua soittaessa, aivan alastomiksi riisutut vähävenäläiset tytöt,
ruusut kädessä, tukka hajalla, iho voideltuna kalliilla hajuvesillä.
Toisten tukka oli siroteltu säkenöivällä, hyvänhajuisella
pihkajauholla He tanssivat keinotekoisen samppanjalähteen ympärillä.
Lähteeseen lorisi raikas helmeilevä samppanja, hiljaa, kätketystä
astiasta. Siinä kuvastuivat lähteensilmää varjostavat ruusut ja
tulpaanit. Tanssin väliaikoina soitti orkesteri viereisessä huoneessa
hiljaa, tuskin kuultavasti. Alastomat tytöt katselivat kuvaansa
lorisevan samppanjalähteen silmästä. He joivat tuohkosilla sen
raikasta, huumaavaa mehua... Väliin kierivät permannolla kultarahat.
Alastomat tytöt poimivat niitä kilpaa, kisaillen, karkeloiden...
poimivat niitä palkkioksi suudelmista, maksuksi... Aamua vasten
sitten noudettiin eräs pieni, kultakutrinen tyttönen vuoteestansa...
Hänet asetettiin alastomana lähteen korvalle istumaan, ammentamaan
siitä tuohkosella samppanjaa öisille elostelijoille...

Nähtyänsä äskeisen inhottavan näytelmän, tunsi Harhama tekonsa
jäytävän häntä tylsillä hampaillansa. Hän oli tehnyt sen teon
erään voiton johdosta, josta osa lankesi hänelle, osa niille
toisille kahdelle. Hän aavisti, että munkki Pietari tiesi sen,
kuten noita, tai Jeesus, joka tiesi Samarian vaimon salaisuudet...
Siitä hurjuudesta oli jo paljon puhuttukin elostelijoiden joukossa.
Munkki Pietarin äskeiset sanat, jotka tämä lausui sulkiessaan ovea,
putoilivat Harhamaan tulitippoina. Munkki Pietarin kärsivällisyys ja
lempeys valkenivat hänelle, kuin kirkas päivänvalo. Epäilyn vuotava
haava tukkeutui lyhyeksi hetkeksi. Silmänräpäyksen ajan tunnusti
hän taas Jumalan ja Hänen voimansa siinä ihmisessä, joka kulkee
Hänen varassansa. Mutta se oli ohi kiitävä vihuri, se puhalsi hänen
sielunsa vuotavaan märkärauhaseen, kuin lyhkäinen, lauhduttava
henkäys. Oitis meni se ohi ja haava ärtyi taas visvaiseksi... Munkki
Pietari löysi vihdoin siihen huoneeseen johtavan oven, jossa Nikolain
perhe asui, avasi sen ja lausui Harhamalle lempeästi:

-- "Tule!"

He astuivat huoneeseen. Se oli matala, puolipimeä koju. Valoa pääsi
siihen kahdesta pienestä, soikeasta akkuna-aukosta. Huonekaluina
oli pöytä ja kaksi penkkiä. Yhdellä seinävierellä oli lattialla
joukko milt'ei ruumeniksi kuluneita olkia, joita perhe käytti
vuoteena, ja kasa likaisia mattorisoja, makuuvaatteina. Vastapäisellä
seinävierellä oli puuvuode. Jääkylmänä huoahti sieltä kurjuus
vastaan. Se paistoi jokaisesta risan reijästä. Se irvisti ihmisten
laihoista poskista ja ilkkui akkunan reijistä. Huone oli ollut jo
pari päivää lämmittämättä, saaden ainoan lämpönsä ihmishengityksestä.
Puolialaston perhe oli ollut yhtä kauvan syömättä. Pari lasta
virui ruumenpahnoilla. Kylmä oli puristanut heidät väriseviksi
ihmiskyttyröiksi. Toiset värjöttelivät jaloillansa, risaisina,
puolialastomina. He näyttivät haudasta kaivetuilta vainajilta,
laihoilta, nahkaan puetuilta luurangoilta. Jotkut heistä imeksivät
sormiansa, katse tylsänä, elottomana, toiset tuijottivat
tylsännäköisinä eteensä, ikäänkuin katsellen puolipimeässä liiteleviä
nälkäperhosia.

Tulijoiden astuessa kojuun, kuului lapsijoukosta valittava, rukoileva
ääni:

-- "Äiti, leipää!"

Se tuli luonnollisena, kuin taide Hiiden myllyssä...

Mutta äiti makasi puuvuoteella nälkäsairaana. Liha oli hänestä jo
kulunut pois. Sen oli kalvanut terävähampainen elämä. Paljaita
luita peitti ainoastaan sinertävä, kesimäinen nahka. Hän imetti
rintalastansa, mutta maito oli loppunut rinnasta. Toisen rinnan
nisässä kiilsi kylmän hyytämä vaaleanpunainen veripisara. Se oli
viimeinen mitä työmiehen majassa äiti voi antaa ruumiistansa
nälkäiselle rintalapselle. Ja toiset seitsemän nälkäistä lasta
rukoilivat leipää äidiltä, joka keskellä maailman rikkauksia ravitsi
lastansa sydänverellään.

Tulijoita kauhistutti tämä ajatus.

-- "Mitä teet Sinä tänään, Sinä _kaikkivoipa, armollinen_ Jumala,
kun et jouda huolehtimaan nälkäänkuolevista?" -- mutisi Harhama
itseksensä. Ja taas leimahti hänessä viha Jumalaa kohtaan.

-- "Kuinka voit, Nataalia Petrowna?" -- tervehti munkki Pietari
sairasta äitiä, istahtaen vuoteen vierelle.

-- "Ah, isä Pietari!... Te täällä!" -- huudahti Nataalia riutuneella
äänellä, jatkaen kuikutustaan: "No, on vielä hyviäkin ihmisiä
maailmassa!... Huonosti voimme, huonosti, isä... Kuka meistä köyhistä
pitää huolta... Rikkailla ovat omansa. Mitä meistä köyhistä!... Mutta
Jumala on armollinen. Hän ei hylkää... Antakaa kätenne suudellakseni!"

Munkki Pietari siunasi sairaan ristinmerkillä ja ojensi kätensä,
jota Nataalia suuteli kylmillä, nahkaisilla huulillaan. Sen tehtyä
jatkoi hän ruikuttavaa puheluaan. Hän kertoi miehensä ja Nikolain
sairaudesta, työttömyydestä ja puutteesta, lopettaen kertomuksensa:

-- "Kaksi vanhinta poikaa voisi jo panna oppiin, mutta kivuloisia
kun ovat, eivät mestarit huoli... Isä jo sanoi: 'lähettäisit
kerjäämään!'... Mutta miten lähetät? Ei ole poloisilla kenkiä, ei
vaatteita... Paleltuvat tielle, raukat... Yrittivät jo kerran, mutta
palasivat jalat jäässä... ja koko ruumis kohmetuksissa... ja saivat
kaksi kopeekkaa koko matkalla... Ah, isä! Vaikea on köyhän elämä,
vaikea ja raskas... Mutta mitä tehdä? Me olemme kaikki syntisiä,
mutta Jumala on armollinen... Kun jotenkin pääsee kevääseen, niin
tulee helpompi elää... Voi käydä edes kerjäämässä."

Harhama kuunteli puhetta, kuin tulihiilillä, ja antoi joukon
hopearahoja vanhimmalla pojalle, käskien mennä ostamaan ruokaa. Äiti
alkoi kiitellä:

-- "Kiitos, herra, kiitosi... Jumala, taivaallinen Isä, Teille
palkitkoon!... On niitä vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa. Siinä
nyt näkee, että Jumala ei hylkää... Hän on armollinen... Sääli,
kun ei ole öljyä, että voisi sytyttää lampun Jumalan äidin eteen!"
-- kujerteli sairas äiti liikutettuna. Ja pojalle hän lisäsi:
"Miisha! Kiitä setää, kiitä!... Ja pyydä suutarin Annushkaa menemään
puotiin! Käske ostaa mustaa leipää ja kaljaa... ja silliä isälle ja
Nikolaille!... Ah, niin! Ja kahdella kopeekalla öljyä lamppuun!...
Jumala teitä, herra, siunatkoon!" -- lopetti hän, tehden ristinmerkin.

Harhama mietti elämänsä tulikysymystä. Munkki Pietari katsahti
ympärillensä ja kysyi:

-- "Missäs on pikku Olga? Palveluksessako!"

Äiti säpsähti, joutui hämillensä ja sotkeutui johonkin hämärään. Hän
selitteli vältellen:

-- "Looljako?... Niin, Loolja... Mitä tuossa Looljasta!... Yritti,
poloinen, palvella, että olisi apuna, mutta paljonko hänelle
maksetaan? Kaksi ruplaa sai kuussa... Pue niillä itsesi... osta
kengät ja muut tarpeet! Vähänkö ne nuoret tarvitsevat! Ruplan toi
kotiin. Mutta kotona meitä on kaksitoista sielua. Mihin siinä rupla
riittää!... Itki, poloinen, kun ei voinut enempää tuoda..."

-- "Loolja meni _kävelemään_", -- pisti puheen välissä Nikolain
tylsämielinen sisar.

-- "Miten kävelemään?" -- huudahti munkki Pietari hämmästyen.

Silloin alkoivat soida ihmissielun arimmat kellot. Elämän todellisuus
kurkisti huoneeseen, näytellen luisia ikeniänsä. Terävät miekat
viiltelivät _äidin_ sydäntä... Onneton joutui yhä enemmän hämille,
alkoi sotkeutua elämän polttaviin rihmoihin. Neuvottomana selitteli
hän:

-- "Tuulettelemaan meni vähän, Loolja-poloinen... ja lämmittelemään
ulos... Eikö ulkona ole kuunvalo? Eikö, isä?"

-- "Kyllä, Nataalia Petrowna," -- myönsi munkki Pietari surullisena.

-- "No, niin!... Hän voi siellä lämmitellä kuun valossa... Jumala
suojelee häntäkin... pikku Looljaa, ja antaa anteeksi", -- ehätti
äiti sekavana.

Harhama ja Pietari käsittivät jo asian. Työmiehen viisitoistavuotias
tytär oli lähtenyt isänsä kotoa "lämmittelemään" keskitalven
kuutamossa!

Äiti jatkoi omaksi lohdutuksekseen ja kääntääksensä elämän terävät
kynnet toisaalle:

-- "Kun jaksaisi päästä kevääseen, niin voisivat lapset käydä
kerjäämässä... Jumalan kiitos, että on rikkaita ihmisiä, jotka
antavat köyhälle!... Ja miks'emme pääse kesään, kun uskomme
Jumalaan!... Mutta mihin talvella menet vaatteitta? Nytkin, sanotaan,
on pureva pakkanen..."

-- "Loolja on jo neljättä yötä poissa... Maanantaina meni", -- mutisi
taas tylsämielinen sisar.

Äidin sydäntä repivät näkymättömät kissankynnet. Hänen korviansa
poltti ainoan tyttären avunhuuto, etäinen, hiljainen valitus. Hän
nieli elämänsä katkerinta palaa. Keskustelu jatkui katkonaisena...
Ilta joutuu, mutta tytärtä ei kuulu kotia. Elämän kivikovuus
paistaa ilkkuvammin. Äiti tulee entistä levottomammaksi. Arkaillen,
hätääntyneenä, kysyi hän taas:

-- "Eikö totta, isä Pietari, että kuunvalo lämmittää niitä, jotka
uskovat?"

Harhama odotti, että munkki Pietarin usko nyt horjuisi. Hän aivan
vapisi odotuksesta. Sitä suurempi oli hänen kummastuksensa, kun
munkki Pietari vastasi lujana:

-- "Jotka Herraan uskovat, ne kestävät, kuin vuori maailman kylmyyden
keskellä."

-- "Jumalan kiitos, että kestävät!... Ja Loolja uskoo Herraan...
Kylpiessäänkään ei riisu ristiä pois kaulastaan. Kuka voi hänelle
silloin pahaa tehdä, kun Jumala on turvana," -- nyyhkytti sairas.

Harhama kieppui kokonansa elämänsä ainaisen jumalatulen ympärillä.
Jokaista kuulemaansa sanaa sovitteli hän oman sielunsa syöpään
ja eli, kuin sairas äiti. Väliin kirkastui hänelle Jumala ja
munkki Pietari kietoutui Jeesuksen kirkastuksen viittaan ja kohosi
persoonallisen Jumalan elävänä poikana hänen eteensä, väliin taas
haihtui kaikki ijankaikkisuuden hämäriin, tai köyhyyden löyhkääviin
sumuihin.

Suutarin vaimo toi ostokset ja teki laskun. Lapset saivat
ruokaosansa. Annushka sytytti lampun Jumalankuvan eteen. Äiti risti
silmänsä.

Taas puhuttiin köyhyydestä ja kurjuudesta. Äidin sielunkellot soivat
niin surullisesti. Ne kaikuivat, kuin kuoleman edellä. Hän sekaantui
yhä enemmän katkerien ajatusten rihmoihin. Elämän karvas pala
nousi kurkkuun. Kaikki himmeni hänelle kylmäksi kuutamoksi, jossa
jäinen tuuli tanssittaa lumipyryä, ja siellä kuutamossa näki hän
rakkaimman lapsensa ohkaisessa karttuunihameessa arkailemassa. Hän
näki sen silmänripsillä jäätyneiden kyynelten kirkkaina kimmeltävän,
sekaantui yhä enemmän, hätääntyi ja näki joskus onnettoman lapsensa
häilähtelevän pakkasen helyissä, kylmään kuunvalopukuun puettuna.

Ja yhä uudestaan ja uudestaan selkeni hänelle kaikki kirkkaaksi
jäähelmeksi ja taas himmeni karttuuniseksi kuutamohameeksi, jossa
Loolja värisi. Hän muisti Looljan ohkaisen puvun... hän muisti, _mitä
varten_ Loolja oli lähtenyt talviyön kuutamoon... Levottomana kysyi
hän taas:

-- "Onko nyt aivan _täysikuutamo_?"

-- "On, on", -- vakuutti Pietari.

-- "Jumalan kiitos!... Jumalan kiitos!... Silloin ei
Loolja-raukallakaan ole niin ikävä... Kenties on pienellä hauskakin,
kun kuu paistaa kirkkaasti ja tähdet palavat... Nuoret tytöt pitävät
kuutamosta", -- houraili levoton äiti, ja ikäänkuin jotakin muistaen,
jatkoi hän haaveillen:

-- "Minäkin pidin nuorena kuutamosta ja päivän paisteesta. Kenties on
Looljallakin siellä hauska."

Munkki Pietari huokasi. Harhama värähteli, kuin jääkylmän kuutamon
palelemana, pureksimana. Oli kuin olisi jäinen kuutamovaippa viskattu
kaikkien hartioille.

Mutta lamppu paloi jumalankuvan edessä rauhallisena. Riutuneella
valolla valaisi se puolipimeää huonetta, jossa kylmä kohmetti
kaikkia ja nälkä ja elämäntuska ilkkuivat ihmisille. Syntyi pitkä
äänettömyys. Munkki Pietari oli sanaton säälistä. Hän oli aikonut
kertoa onnettomuudesta, ennen kun maailma tuo siitä sanan raa'alla
äänellä, kaikkien kellojen soidessa. Nyt ei hän hennonnut nostaa sitä
kiveä onnettoman vaimon povelle. Ei hän myös hennonnut koskea siihen
paiseeseen, josta nyt vuotivat sortuneen äidin kivut. Jumaluus ja
ihmisyys, säälintunne tuntuivat hänessä sotkeutuvan ristiriidaksi.

Mutta silloin kirkastui sairaalle elämän iltarusko. Tuonelan nopea
airut kulki hänen sielussansa... Kuoleman lempeä silmänrako avautui
ja sen iltauni painoi silmiä. Elämä oli noussut sille vuorelle, jossa
sen kirkastus oli tapahtuva. Se riisui jo päältänsä arkiryysyjä,
puutteita, pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä ja pukeutui pelkkiin
valopilkkuihinsa, kuin vihille vietävä morsian. Se pukeutui
kauneimpiin muistoihinsa, valoisimpiin päiviinsä, jotka se nouti
nuoruutensa kätköistä. Se odotti suurta sulhasta.

Sairaalle äidille kuvastui äkkiä nuoruuden ihanin päivänpaiste,
kuten aina tapahtuu kuoleman lähestyessä: Hänen sieluunsa helähti
perhosena, nopeasti ohikiitävä muisto eräästä kevätpäiväntasauksen
aikaisesta kesän pisimmästä päivästä: Hän oli silloin 18-vuotias.
Tyttönä kulki hän metsässä marjoja poimimassa... Tuomi oli
pukeutunut silloin valkeaan kukkaan, pihlaja hohti kukkaispuvussa
ja koivu viheriässä hameessa. Kaikki ne odottivat hartaina
päivän pääsyä puolipäivän pisteeseen, kaarensa korkeimmalle
kohdalle. Kaikki odottivat valon voittoa, juhlapuvuissaan. Hän
istahti marjatuohkosinensa lähteenkorvalle, pehmeälle sammalelle,
punalatvaisen kuusen tummaan varjoon. Ja lähde lorisi ja täysi
marjatuohkonen tuoksui ja kuusi hymyili, kuin vanha havutäti. Hän
katsahti silloin kirkkaaseen lähteensilmään ja näki siellä kuvansa.
Kuusi oli pudottanut pari punaista havua hänen hajanaiseen tukkaansa
ja sirottanut tuoreita havuneulasia hänen hameellensa.

Miten kaunis oli hän silloin!... ja miten onnellinen!...

Ja valkoisiin pukeutunut tuomi ja kukkaispukuinen pihlaja kurkistivat
myös lorisevaan lähteensilmään ja huudahtivat ihastuneena:

-- "Miten sievä olet sinä, Naatja!" [Naatja on hyväilymuoto nimestä
Nataalia.]

Ja lempeä tuuli taivutti etempänä seisovan viheriän koivun latvaa,
että sekin ylettyisi kurkistamaan lähteeseen. Ja silloin koivu
kuiskasi tuomelle:

-- "Todellakin!... Hän on aika sievä!..."

Mutta punalatvaisen kuusen latvaan istahti vallaton käki, näki sieltä
immeksi puhenneen tytön kuvan lähteensilmästä, sinne kurkistelevien
kukkalatvojen puiden varjojen välistä, ja käki ihastui ja alkoi
vallatonna kukkua hänen kauneuttaan:

Kuk-kuu! Kuk-kuu!

Ja tuhannen pikkulintua, jotka kuhertelivat kuusen oksilla,
virittivät laulunsa hänen kauneutensa ylistykseksi. Koko kuusi
soi, kuin metsän suuri havukannel, ja ylinnä kukkua helskytteli
vallatonna, huumautuneena metsän hopeakieli, huoleton käki.

Silloin nousi hän ylös, niiasi vanhalle kuuselle ja sanoi:

-- "Kuusi-kulta! Kiitos varjostasi ja punaisista havuistasi ja
havuneulasistasi! Minä tahdon säilyttää itseni yhtä puhtaana, kuin
sinä havusi... Minä tahdon olla kaikille yhtä lempeä, kuin sinä,
täti-kulta, olit minulle, lahjottaessasi havusi ja levittäessäsi
minulle varjosi. Ja kiitos sinullekin, lähde! Minä lupaan olla yhtä
raikas ja iloinen, kuin sinä..."

Ja hän oli jo pois lähdössä... Mutta silloin kuului polulla
pajupillin soitto... Hän vavahti, pelkäsi ja toivoi, punehtui ja
tuoksui, kilpaa marjaropeen kanssa. Ja kohta ilmaantui puiden
varjosta soittaja, nuori mies... Monesti oli hän ennen nähnyt
hänet... Molemmat olivat katsoneet toistensa silmiin niin kummasti ja
vaienneet...

Mutta nyt astui nuori mies rohkeasti hänen luoksensa, otti häntä
vyötäisistä kiini ja sanoi:

-- "Naatja! Sinä olet hurmaavan kaunis!"

Ja ennen kun hän ehti mitään vastata, poltti huuli jo huulta ja povi
sykki lämpimänä povea vastaan...

He istuivat taas pehmoiselle sammalelle... Vanha kuusi levitti
salaperäisen varjonsa heidän ylitsensä...

He puhuivat lemmestä ja onnesta... ja suudelmalla maksoivat he
suudelmat... He söivät marjoja tuohkosesta... ja katselivat kuviansa
lorisevan lähteen vedestä... Kuhertelevat linnut virittivät taas
laulunsa ja käki kukkua helskytteli onnea.

Onnea! Onnea! -- helisi koko luonto. Kukkapukuinen pihlaja ja
valkoinen tuomi niiasivat ja toivottivat onnea, ja tuhannen
kuhertelevaa pikkulintua lauloi vanhan kuusen oksilla, joten koko
kuusi soi, kuin metsän viheriä havukannel.

Silloin suli hän, kuin vaha, ja tuoksui, kuin kukka, joka juuri avaa
sisimpiä pyhiänsä...

Hän vaipui nuoren miehen syliin...

Lopputarinan tietää kuusi. Loolja oli sen nuoren miehen näköinen ja
siksi rakasti äiti häntä yli kaiken...

Kun hän vuotta myöhemmin kurkisti taas lähteensilmään, oli poski
kalpea, eikä kuulunut pajupillinsoitto, sillä poissa oli soittaja...
Hän tuli kaupunkiin palvelukseen... sitten työmiehen vaimoksi...
oli uskollinen... tuli yhdeksän lapsen äidiksi ja ruokki nyt
viimesyntynyttä sydänverellään, puuvuoteella. Nisän päässä kiilsi
hyytynyt veripisara...

Kuoleman airut oli kulkenut, sen tiuku soinut. Nopeasti se tuli
ja pian hävisi. Hiljaisuus ripsehti taas huoneessa. Se oli se
sukkasillansa hiiviskelevä kuoleman heinämies, kirkastuneen,
valopilkkuihinsa pukeutuneen elämän suuri sulhanen... Istutaan,
odotetaan... Ei kukaan henno koskea äidin kipeään rauhaseen...

Hämärä solmielee jo verkonsilmiänsä... Yhä on tytär poissa... Kyynel
kierähtää äidin silmäkulmaan... Hän utelee taas:

-- "Onko tänään varmasti kuutamo?"

-- "On, sisareni", -- vakuutti munkki Pietari murheellisena, kärsien
kilpaa äidin kanssa.

-- "Ja eikö totta, että Jumala suojelee turvattomia... ja antaa
anteeksi?" -- kysyi levoton äiti edelleen.

-- "Totta... totta", -- vakuutti munkki Pietari lempeällä äänellä
ja Harhama sotkeutui yhä lujemmin omien ajatustensa verkkoon,
kiemurrella siinä epäilyn kynsien repimänä.

Taas kuluu aika. Jo sammuu iltaruskon railo taivaanrannalla, vaan
tyttöä ei kuulu.

-- "Ja tähdet palavat taivaalla kirkkaina? Eikö totta, isä Pietari?"
-- kyselee taas äiti.

-- "Totta... totta, sisareni!"

-- "No, Jumalan kiitos!" -- huokaa äiti.

Sitten on hän hetken vaiti. Hän näkee jo himmeästi kuoleman hämärän
maanraon... Hän muistaa miestänsä... illallista... elämäänsä...
tytärtänsä... tuvanpesun... pyykin... Hän muistaa, että illallista
ei ole, ei ole puhtaita vaatteita, tupa on pesemättä, Loolja-rukka
on kuutamossa yksin, onnettomana, silmät kyynelissä. Lapset ovat
nälkäiset, rinta on tyhjä. Murheen sumu sumentaa sairaan silmää...
Hän huokaa raskaasti:

-- "Ah, isä Pietari! _Elämä on katkeraa savua..._"

Harhaman sielussa värähti se ainainen elämän ja kuoleman kysymys.
Kaikki peittyi hänen silmiltänsä katkeraan savuun. Munkki Pietari
huokasi...

Jo on kuu korkeimmillaan. Jo syttyvät tähdet taivaalla, mutta vielä
viipyy tyttö. Huoneessa on hiljaista. Äiti käy yhä levottomammaksi.
Hän alkaa taas puhua:

-- "Miks'ei Loolja jo tule?... Loolja rukka!... Kolmas päivä jo!...
Hyvä, että on edes kuutamo ja Jumala turvana!... Kenties on hänellä
hauskakin... Onhan mailmassa vielä hyviä ihmisiä, jotka eivät tee
vääryyttä turvattomalle..."

Taas sipsuttelee hiljaisuus sukkasillansa huoneessa. Hämärän
verkkokäpy suikkii sukkelampana, sen verkonsilmät pienenevät,
tihenevät. Mutta tyttöä ei kuulu vieläkään. Äidin tuskanrauhanen
vuotaa. Munkki Pietari käsittää mikä hetki on tulossa. Hän pyyhkii
tuskanhien otsaltansa. Kädessään on hänellä kuolevan ihmisen lääke:
Jumalansa veri. Eikä uskalla hän... Ei raskitse hän...

Mutta viimein voitti hänessä maallisen tunteen taivaallinen tunne.
Hän lausui lempeästi:

-- "Sisar! Jos on kivi sydämelläsi, heitä se pois! Kutsu Jumalaa
nostamaan se pois! Ei ole niin suurta syntiä, jota ei Hän anteeksi
anna, kun tunnustamme sen Hänelle."

Silloin levoton äiti särkyi, hajosi kuin saviastia. Hän purskahti
raivoissaan itkuun ja huusi epätoivossansa:

-- "Isä... isä! Minä olen tehnyt suuren synnin... Kuule kun
tunnustan kaikki: Kun Loolja tuli kotiin ja lapset pyysivät
leipää... Ai-jai-voi!... Ei ollut minulla leipää... Silloin sanoin
minä: Loolja, kyyhkyläiseni... Entä jos menisit 'kävelemään'!...
Kävelihän, sanoin, Katariina Ivanownakin ja on nyt naimisissa...
Hän, kyyhkyläinen, itki... Itki poloinen... Oi minua onnetonta!...
Mutta sitten hän tuli luokseni, suuteli minua ja sanoi: 'Äiti, minä
menen... Kun ei vaan Nikolai ja isä saa tietää...' Ja nyt on jo
neljäs päivä, kun meni. Loolja... rakas Loolja!"

Ja onnettoman äidin sielu repesi taas. Hän purskahti hillittömään
itkuun, painaen kasvojansa puiseen päänaluslautaan. Harhaman sielua
kalvoivat Hiiden myllyn muistot. Jokaisessa hermonpäässä poltti tuli.
Munkki Pietarin jaloille kasvoille nousi taas harmaan tuhan väri.
Harhama tarkasti häntä, toivoi ja oli näkevinänsä hänessä nyt sen,
jolla on anteeksiantamisen avaimet vyöllä. Kohta kirkastuivatkin
munkin kasvot. Hän valmistelihe lypsämään jumalallisista
armonutarista lohdutusta onnettomalle. Kun äiti sai hiukan hillityksi
itkuansa, kääntyi hän Pietarin puoleen pyytäen:

-- "Isä Pietari! Anna minulle anteeksi Jumalan puolesta!... Lohduta
minua!... Lue jotain Herran sanasta!"

Pietari otti raamatun taskustansa, avasi sen ja luki seuraavat sanat,
jotka sattumalta avautuivat hänelle:

"Niin rakasti Jumala maailmaa, että Hän antoi ainoan Poikansa, että
jokainen, joka uskoo häneen, ei pidä kuoleman..."

Epätoivoinen äiti huudahti heikosti ja kysyi vapisten, varovasti,
arkaillen:

-- "Tekikö Jumala oikein, kun antoi ainoan Poikansa?"

-- "Teki... Sillä Jumala on oikeus. Hän ei voi erehtyä", -- vastasi
Pietari.

-- "Mutta enhän minä syntinen ole tehnyt muuta, kuin antanut Looljan
maailmalle, että nuo toiset kahdeksan eivät kuolisi nälkään", --
hätäili vapiseva äiti.

Molemmat miehet säpsähtivät tätä vertausta kuullessaan. Puuvuoteella
viruva työmiehen vaimo kirkastui äkkiä Harhaman silmissä suuremmaksi,
kuin Jumalan pojan äiti, suureksi, kuin itse se Jumala, jota hän
hapuili ja loi. Äidin rakkaus loisti hänen edessänsä niin kirkkaana,
niin tärisyttävän suurena, niin jalona ja ihanana. Työmiehen vaimo
oli antanut _rakkaimman lapsensa_, ainoan tyttärensä, että toiset
lapsensa pelastuisivat nälkäkuolemasta. Hän oli sen antanut vasta
sitten, kun hänen oma sydänverensä hyytyi laihana veritippana nisän
päässä nälkäisen rintalapsen huulien edessä! Mitä mahtoi tuntea tämä
äiti silloin, kun sanoi ainoalle tyttärellensä: "Loolja! Menisit
'kävelemään'!"

Vanha kuusi, joka oli kerran hänelle antanut käkensä kukkua ja
lintujensa laulaa onnea, ei ollut raaskinut ennustaa: "Sinunkin
sydämesi läpi pitää miekan käymän."

Nyt oli se miekka käynyt hänen sydämensä läpi. Ainoa tytär oli
maailmalla, että muut tulisivat pelastetuiksi. Mikä hirvittävä
ristiriita leikkasi silloin kahtia äidin sydäntä! Näin miettivät
Pietari ja Harhama, tuntien mitättömyytensä _äidin_ rinnalla. He
värisivät ajatellessaan, mitä mahtaa tuntea nälkään kuoleva äiti,
jonka oli täytynyt lähettää rakkaimpansa lämmittelemään sydäntalveen
kuutamossa... Heidän sielussansa valkeni kuva siitä pikku enkelistä,
joka pelasti muita ruumiillansa. Se kulki kadulla, pujottelihe
paheen lomitse arkana, kuin lintu, Jumala ainoana turvana, kylmä kuu
ystävänä. Mustalle silmäripselle on jäätynyt kyynel. Se kimaltelee
siinä kuun säteiden valossa, kuin kirkas helmi. Mutta helmen takana
loistaa musta silmä, kuvastaen lapsen viatonta sielua...

Sitten tulee ohi kulkija... Hän näkee rauhallisen silmäparin ja
helmen mustalla silmäripsellä...

Lohdutuksen sanat kuivuivat munkki Pietarin huulille... Hänen
edessänsä oli ihmiselämän suuri arvoitus, sen suuri ristiriita:
_rikos hyveenä_... Hän ei ollut koskaan ajatellutkaan niin
pöyristyttävää elämän ristiriitaa. Alussa hän luuli Looljan itsensä
lähteneen ja äidin tuskan johtuvan huonosta huolenpidosta... Vasta
nyt, kun oli jo kuullut kaiken ja hämmästynyt vertausta, valkeni
hänelle ristiriidan suuruus... Hän ei ollut oitis valmis sen rihmoja
poikki leikkaamaan... Hän mietti hetkisen... Sairas vaikeroi...
odotti anteeksiantamisen suurta sanaa... Hänen tuskansa yltyi... Hän
rukoili epätoivoisena:

-- "Isä Pietari, antakaa minun suudella kättänne!"

Munkki Pietari ojensi hänelle kätensä. Epätoivoinen suuteli sitä
palavasti, kostutti sitä kyynelillänsä. Avutonna, kuin lapsi katsoi
hän munkki Pietarin silmiin... Rukoilevana, epätoivoisena vaikeroi
hän:

-- "Isä Pietari!... Isä Pietari!... Voi isä Pietari!"

Munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä.

-- "Onko anteeksiantamusta?" -- hätäili Nataalia.

-- "On, sisar, on... Armonvirrat ovat ehtymättömät", -- vastasi
munkki Pietari... Hän oli ratkaissut elämän suuren ristiriidan.
Vakuuttavalla äänellä lisäsi hän: "Sinun syntisi on sinulle anteeksi
annettu."

Ja sitten seurasi rippi. Munkki Pietari avasi jumalallisen armon ja
anteeksiantamisen rinnat. Ja niistä vuoti taas virvotus ihmissielun
palohaavoihin...

Sairas rauhottui vähitellen. Uuden elämän aamurusko alkoi punertaa
hänen sielussansa... Elämä alkoi hohtaa valopilkuissansa, sulhasta
vartoen. Ikuisen rauhan mailta kuului pajupillin soitto. Sen
kukkamaalta nyökyttivät kukat hänelle päitänsä. Kun kuoleman rauha
jo levitteli liinojansa hänen sieluunsa, muisti hän taas tytärtänsä,
huokasi ja lausui:

-- "Loolja rukka!... Mutta kiitos, isä, että annoit anteeksi! Herra
armahda meitä syntisiä!"

Munkki Pietari siunasi häntä ja vastasi:

-- "Minä olen syntinen sinun edessäsi, sisar Nataalia... tuskin
kelvollinen suutelemaan jalkojasi."

Silloin alkoi sairaan elämä pukeutua kaikkiin päivänpälviin, mitä
elämässä oli ollut, kuten elämä tekee silloin, kun se ottaa vastaan
kuoleman kihloja. Sen hameina häilähtelivät lapsuuden marjamatkat ja
nuoruuden kauniit unelmat ja pajupillin soitto. Ja lähtevä katseli
sitä onnellisena, kuin miehelään pukeutuvaa tytärtänsä. Lapsetkin
olivat nyt ravitut, elämän likaiset vaatteet pestyt ja kuivuivat
riuvutta. Hän suuteli vielä kerran Pietarin kättä kiihkeästi, väsyi,
raukesi ja rauhottui sitten, kuin väsynyt matkansa suorittanut.
Samassa tuli sisälle suutarin Annushka katsomaan sairasta. Hän puheli:

-- "Sanoinhan minä sinulle, että on niitä vielä hyviäkin ihmisiä
maailmassa... Jumala on armollinen. No kuinkas muuten!... Mutta sinä
mitä teit?... Et uskonut... Tytön päästit kävelemään... No, tyttö
meni... Mutta miten meni?... Meni viattomana, mutta palaa porttona...
Siinä on sinulle, kun et uskonut!... Mutta semmoistahan se on köyhän
elämä. Koko elämä on haukankynsi... Se vie ihmisen ja repii..."

       *       *       *       *       *

Hän ei ehtinyt lopettaa, kun ovi avautui ja niin kuin pelästynyt
lintunen lentää pesäänsä vaaraa pakoon, niin lennähti Loolja isänsä
majaan häpeäänsä piilottamaan ja istahti arkana, kuin turvaton
varpunen, äitinsä sängyn reunalle. Silmä oli kostea ja mustalla
silmäripsellä kiilsi kuutamon lahja: jäätynyt kyynel. Mutta äiti
riemastui, kun näki lapsensa, jonka elämä oli pesästä heittänyt ulos
talven kylmään kuutamoon, missä petolinnut saalista etsivät, palaavan
terveenä ja istahtavan pesän reunalle. Eikä hän kysynyt siltä: Mitä
olet tehnyt? tai: Minkälaisena palaat?

-- "Loolja!... Lapsukaiseni!... Kyyhkyseni!... Sydämeni!... Minun
kukkani!" -- huudahteli hän riemun valtaamana, levittäen sylinsä,
kuin taivaan ikionnea vastaan ottamaan.

Mutta Loolja heittäytyi äänetönnä äitinsä jalkoihin, suuteli
niitä palavasti, kostutti ne kyynelillänsä ja kuivasi huulillansa
kyyneleet, hiljaa itkeä nyyhkyttäen. Sitten tarttui hän äitinsä
kaulaan, puristi hänet rintaansa vastaan ja suuteli. Ja niin itkivät
molemmat kauvan, äänettöminä ja katkerasti, silmä vasten silmää,
huuli huulta vasten. Puuvuoteelta kuului ainoastaan hiljainen
nyyhkytys. Jumalankuvan edessä palava lamppu valaisi huonetta
himmeästi. Kyynel vuoti tyttären silmästä äidin silmään. Äidin suuri
rakkaus ja lapsen rakkaus löysivät toisensa ja vaipuivat toistensa
syleilyihin. Huoneessa tuulahti silloin kesäisen sunnuntaiaamun
rauha, jolloin lapsi on palannut kaukaiselta maalta äidin mökille,
jonka pihamaalla pihlaja kukkii parhaallansa, palssami punaa koko
akkunan ja vilpoinen aalto huuhtelee rantakiviä, hiljaa loiskien,
samalla kun järveltä kuuluu kirkkoväen veisuu ja järven takaa
kirkonkellojen soitto...

Se oli sanaton anteeksipyynnön ja ymmärtämisen hetki. Elämän pestyt
vaatteet valkenivat riuvulla yhä valkeammiksi.

Mutta tuonelan airut askaroitsi yhä sairaan sielussa. Se
vilkutti nuoruuden muistoilla, sen päivän paisteella, pajupillin
soittajalla ja marjoilla. Se hyväili morsiantansa, työmiehen
vaimon valopilkkuihinsa pukeutuvaa elämää. Kun sitten Loolja nosti
päänsä ja äiti näki hänen kauniit silmänsä ja kirkkaan kyyneleen
mustalla silmäripsellä, muisti hän taas kesäisen päivän vanhan
kuusen varjossa, lähteensilmän, marjatuohkosen ja tuoksuvan havun
hiuksissansa. Hän kuuli pajupillin soiton... Ja taas näki sen nuoren
miehen, jonka kauniit silmät Loolja oli perinyt...

-- "Loolja!... Tyttöseni... Minun kyyhkyläiseni, armaani!... Anna
anteeksi! Minä, Loolja, olen syntiä tehnyt... Minä olen syyllinen...
minä... minä... minä yksin", -- nyyhkytti äiti.

Mutta tytär tukahdutti hänen nyyhkytyksensä palavilla suuteloilla ja
rukoili:

-- "Äiti!... Hyvä, rakas äiti!..."

Eikä hän voinut muuta puhua. Eikä muuta tarvittu. Sydän ymmärsi nyt
sydäntä... Se oli sovinnon suuri syysjuhla, elämän ristiriitojen
selvitys.

Mutta äiti tunsi aikansa olevan tulossa. Hän tiesi sen
_tietämättänsä_. Kuolema veti jo valkeita sukkia hänen jalkoihinsa.
Lähtevä pyyhki elämänsä tomuja pöydiltä, puhdisti pirttiä. Hän
huolehti pereen illallisesta... lastensa puhtaista paidoista...
Elämän lähtökellot soivat...

-- "Minun oma kukkani!... Minun armaani ja lintuni!" -- puheli äiti,
suudellen Looljan käsiä.

Ja taas vaikenivat kaikki. Hiljaisuus istui orrellansa salaperäisenä.
Lapset olivat vaiti. Äiti katseli rakkaintansa. Hän halusi nähdä
tyttärensä taas puhtaana, sen sielun tomut pois pyyhittyinä, sen
elämän lattian pestynä. Mutta hän ei olisi raaskinut koskettaa kipeää
kohtaa. Hän epäröi hetken... kaksi... kolme... Kuolema vilkutti.
Vuoroon voitti hänessä äiti, vuoroon joku hämärä. Viimein tarttui hän
tyttärensä käteen. Rukoilevasti, varovasti raotti hän hänen sielunsa
silmänrakoa ja puhui:

-- "Loolja, rakkaani!... Jumala on armollinen... Ja sinä,
kyyhkyläiseni, olet aina ollut uskovainen... No, niin. Hän antaa
kaikille anteeksi... Älä itke, rakkaani!"

-- "Äiti... äiti!" -- vaikeroi tyttö.

-- "Älä itke, sydänkäpyni!... Jumala on armollinen... Kunhan me vaan
kadumme... Me olemme kaikki syntisiä..."

-- "Äi... äiti!" -- keskeytti itkevä tyttö.

-- "Älä itke, omani, armaani!... Äiti-rukkasikin on löytänyt rauhan",
-- lohdutteli äiti, tyttärensä kutreja silitellen. Ja molemmat
purskahtivat taas itkuun.

Rakkauden kellojen hellimmät kielet soivat. Äiti rauhotteli lastansa.
Tytär itki äitinsä takia. Kuoleman morsiameksi valmistuva elämä
peseytyi kyynelissä.

-- "Loolja, lapseni!... Kun me uskomme ja kadumme, niin Jumala antaa
kuunvalonsakin meitä lämmittää... Eikö totta, isä Pietari?" -- puheli
äiti.

-- "Totta, sisar... totta", -- myönsi munkki Pietari.

-- "Näet nyt, Loolja... Isä Pietari tuntee Jumalan sanan..."

Ja kun puhe jatkui, kun se suuri hiljaisuus jo kihlasi työmiehen
vaimon elämää, ja välistä katseli orreltansa niin kummasti ja
elämänpöly tunki kurkkuun, aukenivat salaiset rauhaset. Ihmissydänten
ovet raottuivat. Onneton tyttö oli kohta rikki, kuin hajoamaisillansa
oleva saviastia... Ja kun äiti vielä kerran koski kyynelissä kylpevää
lastansa, hajosi se lopullisesti.

-- "Kadu, lapseni!... Tunnusta isä Pietarille!... Hän antaa synnit
anteeksi", -- rukoili äiti.

Silloin ei tyttö jaksanut enää koossa pysytellä. Hän särkyi
kokonansa, repesi kuin liina ja hajosi kuin astia. Itku nousi
katkerana palana kurkkuun. Kyyneleet satoivat helminä silmäripsiltä.
Parahtaen heittäytyi hän munkki Pietarin jalkoihin laattialle.
Rauskaksi lyötynä, tomuksi hajonneena vaikeroi hän:

-- "Isä Pietari!... Isä Pietari!... Voi isä Pietari!"

Isä Pietari, isä Pietari! -- tunki epätoivoinen valitus Harhaman
ja munkki Pietarin läpi. Äiti nyyhkytti. Kalpeat, värisevät lapset
hätääntyivät ja alkoivat itkeä säälistä ja pelosta. Tuska oli
puhkaissut pakahtuneet rinnat. Köyhyyden kylmässä pesässä alkoivat
vuotaa kyynelrikkaudet, ihmisyyden jaloimmat, puhtaimmat aarteet,
jotka nyt jalokivinä koristivat elämän orpolapsia. Turhaan kehotti
munkki Pietari onnetonta tyttöä nousemaan maasta. Turhaan yritti hän
häntä nostaa.

-- "Isä, Pietari!... Minä olen syntiä tehnyt... Syntiä... syntiä...
syntiä. Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi... anteeksi...
anteeksi... anteeksi!" -- parkui tomuksi hajonnut tyttö.

-- "Nouse, lapseni, rakas lapseni!" -- lohdutteli munkki Pietari.
Mutta tyttö vaikeroi entistä viiltävämmin:

-- "Minä olen langennut. Minä olen rikkonut, minä olen erehtynyt...
Voi isä Pietari... isä Pietari... isä Pietari!"

Nyt kukki köyhyyden kylmä orjantappuramaa. Elämän katkera häkäsavu
tunki henkeen. Äiti itki puuvuoteella, nälkäinen siskoparvi seisoi
kyyneleet silmissä. Tytär väänteli epätoivonsa käsissä ja koko pere
kiemurteli elämän jäisissä pitimissä. Tuskan hiki nousi munkki
Pietarin otsalle. Onnettoman tytön valitus leikkeli Harhamaan
tulikirjaimia, kirjoitteli Nikitinin sanoja: "Katso jälkiäsi, sinä
ihmisrotta!... _Sinä_ olet _ajanut_ hänet kuutamoon, ei äiti...
Täällä haisee sinun elämäntyösi..."

-- "Voi, voi sentään!... Voi... voi... voi!" -- valitteli Loolja,
kasvot maassa, hiukset lattialle hajonneena...

-- "Loolja, rakas Loolja", -- vaikeroi äiti lohdutellen lastansa.

Vihdoin sai munkki Pietari hänet maasta nostetuksi. Kuin pientä lasta
lohdutteli hän tyttö-polosta:

-- "Rauhotu, lapsi!... Tunnusta Jumalalle. Hän on anteeksiantamus!"

Ja yhä kirkkaampina hohtivat kyyneleet elämän katkeran savun seasta,
yhä tuskallisemmin kiemurteli onneton pere elämän jääpitimissä.

-- "Minä tunnustan... minä tunnustan... tunnustan... tunnustan...
tunnustan", -- parkui tyttö polvillansa, syleillen munkki Pietarin
polvia. Avuttomana, kuin lapsi, katsoi hän munkki Pietarin silmiin.

Ja sydän avautui... Itsestänsä vuoti sieltä lapsen avomielinen
tunnustus. Se oli ristiriitojen rippi. Kirkas lähdevesi pulppusi suon
mustasta mudasta: Korkein hyve puhkesi ihanana kukkana rikoksen ja
paheen nupusta. Loolja nyyhkytti:

-- "Isä Pietari!... Kuule minua! Kun viime lauvantai-ilta lähestyi
ja olin lopettanut viikon työt isäntäväen luona, ajattelin: Huomenna
on pyhäpäivä. Vien äidille sen ruplan, jonka olin kuukausipalkasta
säästänyt... Kaksi kopeekkaa jätin itselleni, ostaakseni
vahakynttilän Kasaanin Jumalan-äidille... Mutta mitä on rupla, kun
äiti kärsii nälkää ja kahdeksan veljeä pyytävät häneltä leipää...
Illalla tulevat sitten työstä veli ja isä kylmään kotiin... Voi isä
Pietari... isä Pietari!..."

-- "Rauhotu, Loolja!... Jumala on armollinen",- lohdutteli munkki
Pietari.

-- "Niin... Eikö totta?... Hän on armollinen. Se oli niin raskasta...
Äiti nälässä... nälkään kuolemassa... Nythän on talvi ja kalmisto on
kylmä... Isä Pietari: Antaahan Jumala äidin elää kesään?... Kesällä
on lämmin ja kalmistossa on kukkiakin... Antaahan?"

-- "Kyllä, Loolja, Jumala on armollinen ja tietää jokaisen oikean
ajan", -- lohdutteli munkki Pietari. Ja taas vuotivat kyyneleet ja
kuuluivat itku ja huokaukset. Loolja jatkoi:

-- "Ja sitten nuo pienet siskot!... Ne olisivat jääneet, kuin
varpusenpojat, jäiselle varvulle... Ai-jai jai!... Isä Pietari, isä
Pietari."

-- "Kyyhkyseni...armaani! Älä itke!" -- nyyhkytti äiti. "Tunnusta
isälle!... Tunnusta!"

-- "Niin, isä Pietari!... Eihän minulla ollut muita maailmassa... Ja
mitä minusta itsestäni... minun ruumiistani!..."

Ja yhä täydellisemmin aukeni sydän, yhä nopeammin vieri kyynel.
Loolja painoi päänsä Pietarin polviin ja itki katkerasti. Hieman
rauhotuttuansa hän jatkoi nyyhkyttäen:

-- "Kun lähdin kotoa, paistoi kuu niin kirkkaasti taivaanlaella...
Tähdet paloivat sen ympärillä... Mutta minä pelkäsin kuuta... Minusta
tuntui, että Jumala katsoo sen takaa minua..."

Taas purskahti hän katkeraan itkuun. Särkynyt sydän hajosi.
Äiti itki. Siskot olivat vaiti. Suurena, kuin Jumala, kohosi
läsnäolijoiden edessä ihmissydämen suuri ristiriita. Se kohosi
hirvittävänä ja kauniina samalla aikaa, nousi kuin purppuroiva
suunnattoman suuri päivänpyörä elämän savuista, suureni, kohosi
ylemmä ja kirkastui verikirkkaaksi.

-- "Loolja, Loolja! Jos tuntisit Jumalan, et Häntä pelkäisi, sillä
Hän on hyvyys", -- lohdutti munkki Pietari tuskanhiki otsalla.
Harhama paloi omassa tulessansa.

-- "Niin... Eikö totta?... Miten hyvä Hän on! Minä pelkäsin Häntä
suotta! Käännyin jo kotiin... mutta muistin taas äidin... kylmän
kalmiston ja yhdeksän siskoa... ja isän ja Nikolain ja... ja... ja...
Se oli varmaankin Jumala, joka muistutti... Eikö totta?" -- hätäili
Loolja...

-- "Jumala oikaisee erehtyneiden ajatukset, kun Hänen aikansa on
tullut", -- vakuutti Pietari.

-- "Siinä sen nyt kuulet, lapseni!... Johan sanoin, että Jumala
ei hylkää", -- vaikerteli äiti. Loolja jatkoi: "Minä pakenin
silloin kirkkoon, Kasanin Jumalan äidin luo... Hänelle minä sytytin
vahakynttilän, lankesin Hänen kuvansa eteen ja rukoilin..."

-- "Mitä, mitä, lapseni?" -- hätäili äiti. -- "Mitä kyyhkyseni,
rukoilit?"

"Minä rukoilin: 'Jumalan pyhä Äiti, Sinä joka olet kantanut Jumalan
Pojan! Anna minun tehdä syntiä _tämä kerta_, että äiti ja isä
ja veljet sen kautta pelastuisivat! Ja jos minun ruumiini tulee
Sinulle saastaiseksi, niin minä tuon sen sijasta Sinulle puhtaimmat
vahakynttilät. Aamuin ja illoin itken minä polvillani kyyneleitä
Sinun ja Poikasi edessä... Minä istutan kukkasen astiaan; minä
kastelen sitä kukkaa joka päivä kyynelilläni... Ilmestymisesi päivänä
minä tuon Sinulle sen kukan joka vuosi uhriksi... Vaihda minun
viattomuuteni kukkiin, puhtauteni kyyneleihini! Suo minun tehdä
syntiä ainoastaan tämä kerta!'..."

Harhama värisi, kieppuen jumalatulien liekissä. Häntä huumasi kaikki,
mikä oli suurta. Kuten ennen hänet oli huumannut ihmiskurjuuden
suuruus, niin tempasi hänet nyt mukaansa ihmissydämen ristiriidan
suuruus. Hän värisi sen edessä, kuin sen suuren Hämärän edessä, josta
hän kehräsi mietteittensä verkkorihmat. Hänessä nosti päätänsä sama
peto, joka oli hänessä herännyt Hornan luolassa. Hän olisi tahtonut
nähdä ristiriidan puhkeavan vielä hirvittävämpänä: _suurempana_,
nähdä sen, väristä sen edessä hajanaiseksi tomuksi.

Hänen henkensä hapuili aina äärettömyyden rajoja, sairaloisesti
ja sokeasti, kyselemättä silloin mitään, seuraten ainoastaan omaa
epätervettä kuumettansa.

Mutta kohta alkoi hän taas selvitellä ristiriidan näkymättömiä
rihmoja. Loolja itki ja vaikeroi ja jatkoi tunnustustansa:

-- "Sitten... sitten!..." -- Niin: Äidin kyynel kiilsi hänelle
pimeässä. Kuolema hengitti hänen sänkynsä vieressä... siskot
värjöttivät varvulla... isä ja veli palasivat nälkäisinä...

Tyttö oli silloin voittanut itsensä: Hän uhrasi parhaansa...

Ja nyt tuijotti tapahtuman todistajia vastaan taas se salaperäinen
elämän ongelma, se suuri ristiriita: _rikos hyveenä_. Se tuijotti
hämäränä, tutkimattomana, syvänä kuin vuoren pimeä suppilo. Naisen
alhaisin rikos loisti Harhaman silmissä, kuin Neitsyt Maarian
kunniakehä. Nainen oli hänen mielestänsä rukoillut ihmiskunnan
kauneimman rukouksen, silloin kun se rukoili saada tehdä syntiä,
pelastaaksensa sillä äitinsä ja siskoparven. Hän oli vienyt
puhtaimman uhrin, kun vei oman ruumiinsa lian alttarille...

Taas itki tyttö katkerasti. Yhä täydellisemmin hajosi rikkilyöty
sydän. Yhä katkerammin itki sairas äiti ja rikki revitty tyttö.
Loolja lopetti:

-- "Ja Jumalan pyhä Äiti katsoi minuun niin lempeästi. Oi... joi...
joi!... Ja kynttilä tuikki niin kirkkaasti. Se vahvisti minua... Voi
isä Pietari, isä Pietari, isä Pietari!..."

Nyt oli koko hänen sydämensä hajonnut tomuksi. Ei ollut siinä enää
salattua sopukkaa, mihin synti voisi kätkeytyä. Lopun kertoi hän
tuontuostakin purskahtaen raivoisaan itkuun. Kuu oli paistanut
kirkkaasti. Hän oli kulkenut arkana, kuin metsän pikku lintu, joka
pyrähtää oksalta oksalle, petolintua paeten... Sitten oli hänet
kohdannut parooni Geldnersin vanhin poika... vienyt hänet Hiiden
myllyyn... Hänelle oli hankittu hiukan puhtaita vaatteita... Hän
oli värissyt... oli kätkeytynyt, kuin pesäänsä pakeneva linnun
poika... Hän oli rukoillut... itkenyt... vetäytynyt vuoteen nurkkaan
sykkyrään... kärsinyt... itkenyt, rukoillut ja taas itkenyt ja
värissyt...

Seuraavana päivänä oli Geldners pitänyt häntä vielä luonansa. Pois
päästyään oli hän sytyttänyt vahakynttilän Jumalan-äidille... Hän
oli pelännyt ihmisten katseita, oli lentänyt vapisten äidin sängyn
reunalle...

_Tyttö oli tullut leivän hausta_...

Äiti ja tytär itkivät taas. Särkyneet sydämet olivat nyt Herran
edessä täydellisesti tomuna. Loolja lopetti tunnustuksensa katkerasti
itkien:

-- "Isä Pietari! Sinä olet Jumalan palvelija... Nikolai rakastaa
sinua ja sinä rakastat köyhiä... Voitko antaa anteeksi?"

Ja hän katsoi Pietarin silmiin niin viattomana. Hän oli polvillansa
hänen edessänsä niin puhtaana, kuin voi olla ainoastaan se, jonka on
kantanut Jumalan äiti ja joka itse on uhrannut itsensä, että äiti ja
veljet sen kautta pelastuisivat kuolemasta. Avuttomina, rukoilevina
odottivat Pietarin sanaa hänen silmänsä, joita kyynelien koristamat
mustat silmäripset varjostivat.

Harhaman ja Pietarin silmissä kiilsivät kyyneleet. Kaikki
ihmissydämen hellät kielet soivat, kun elämä oli niitä näpännyt.
Munkki Pietari lausui rukoilevalle tytölle:

-- "Loolja-rukka! Ei Jumalalla ole sinulle mitään anteeksi annettava.
Sinä olet synnitön." -- Ja hän siunasi katuvaa tyttöä.

Vielä kerran avautuivat kyynelvirrat, kuivuivat ja taas avautuivat.
Rauhan ja kiitollisuuden kukkaset alkoivat puheta. Matkavalmis äiti
teki ristinmerkin ja kuiskasi:

-- "Kiitos Sinulle, rakas taivaallinen Isä, armostasi!"

Syntyi taas hiljaisuus. Elämän ristiriitojen rihmat oli ripustettu
orsille ja selvitelty epäselviksi vyyhdiksi, kuin valkenevat rihmat.
Ne valkenivat siinä, selkenivät kuoleman kirkastamina ja sekottuivat
taas elämän savuihin. Harhaman ajatukset sotkeutuivat lopulta taas
kokonansa niiden vyyhtien rihmoihin.

Niin karkeloivat elämän selvyys ja epäselvyys. Rikos kirkastui
hyveeksi, hyveenä se taas oli vaatinut anteeksiantamusta ja sovitusta
ja kyyneliä ja tuskia. Nekin oli saatu jostain näkymättömästä
lähteestä. Kaikki alkoi rauhottua, Loolja nousi rauhallisena, suuteli
munkki Pietarin kättä palavasti, otti taskustansa Geldnersiltä
saamansa rahat ja pani ne pöydälle. Sen tehtyä suuteli hän äitiänsä,
veljiänsä ja sisarpuoltansa. Hänen silmänsä olivat turvonneet
itkusta ja itkukouristukset nousivat kurkkuun, mutta katse oli
rauhallinen. Huoneessa vallitsi täydellinen kesäisen sunnuntain
Herran rauha. Tyttö oli tullut _kotia_... Alkoi juhla. Lintu liversi
jo elämän kukkivan pihlajan oksalla, lämmin aalto hyväili rantakiveä.
Kuului paimenen huilun soitto jo sinisen järvenselän takaa, läpi
heilimöivästä rukiista nousevan savun, häämöitti kirkon tornin risti.
Ja sitten kuului taas järveltä kirkosta palaavan kirkko väen veisuu
ja kumahti kirkonkellojen soitto... Se oli kotiatulon juhla...

Paljon kärsinyt äiti oli saanut rauhan. Koti oli nyt puhdas, sen
tomut pois pestyt... Lapset olivat saaneet illallisen ja puhtaat
pukimet... Elämän likaiset vaatteet olivat pestyt ja kuivuivat
riuvulla ja ristiriidat selvenivät orrellansa.

-- "Nyt Sinä, Herra, voit antaa minun mennä maan multaan nukkumaan",
-- lausui äiti rauhallisena, kuoleman sormi silmäluomella...

       *       *       *       *       *

Harhaman sielun täytti selittämätön tunne. Hän näki, kuinka ihmiset
särkyivät, kuin saviastiat, ja laskivat rauhallisena tomuna
näkymättömän Jumalan jalkojen juureen, lepäämään taistelujen ja
tuskien loputtua. Ja tomulle laski taivaasta Jumalan lupaus synnin
anteeksi antamisesta, kuin keväinen sade laskee kuumaan tuhkaan.
Jumala-usko synnytti siinä uuden elinvoiman. Hento oras nousi
nopeasti. Se kasvoi varreksi, heilimöi pian ja kantoi kukan ja
hedelmän: uuden ihmisen. Harhama punnitsi taas munkki Pietarin
sanoja. "Sinä et tiedä, miten suloista on saada särkyä, kuin
saviastia Jumalan jalkojen juureen". Hän olisi tällä hetkellä antanut
kaikkensa, jos olisi saanut tämän ihanan Jumalauskon, joka hänet nyt
kokonaan hurmasi. Hän käsitti taas hetken ajan niin elävästi, että
tähän tuskanhuoneeseen, näille särkyneille mielille, ei mikään muu
olisi voinut heittää vilpoista vettä, kuin usko näkymättömän Jumalan
kaikkivoipaan, loppumattomaan armoon, joka pulppusi niille, kuin
raikas lähdevesi kosteikossa, jonne erämaan nääntynyt matkustaja
on saapunut. Ja hän ajatteli: "Joka itse ei tätä erämaan lähdettä
tarvitse, onko hän oikeutettu sen tukkeamaan _muilta_, jollei hän voi
sen sijalle asettaa vesiastiaa, josta ei koskaan lopu raikas vesi?"
"Mutta toiselta puolen", -- järkeili hän taas, -- "miksi sallii
_kaikkivoipa_ Jumala tämän kaiken sitten tapahtua? Miksi päästää Hän
ihmiskurjuuden noin hirvittäväksi?"

Hänen elämänsä ainainen tulitutkain asettui taas hänen eteensä.

Ja kun kaikki oli rauhottunut, otti Loolja rukouskirjansa, ja
laskeutuen polvillensa äitinsä puuvuoteen viereen, luki hartaalla
äänellä:

-- "Isä meidän, Joka olet taivaassa! Pyhitetty olkoon Sinun nimesi!
Lähestyköön Sinun valtakuntasi! Tapahtukoon Sinun tahtosi niin
maassa, kuin taivaassa! Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme!
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi
annamme velvollisillemme! Älä johdata meitä kiusaukseen! Mutta
päästä meitä pahasta! Sillä Sinun on valtakunta ja voima ja kunnia
ijankaikkisesti."

-- "Amen!" -- lausui hän lopuksi rauhallisena, tehden ristinmerkin.

-- "Aamen! Aamen!" -- kertasi sairas äiti rauhallisena, tehden hänkin
ristinmerkkinsä.

       *       *       *       *       *

Talviyö oli jo joutunut. Kuu koreili taivaan kirkkaana morsiamena.
Sen korkeat tanhuat olivat tähdillä sirotellut.

Eteisestä kuului ääniä ja askeleita. Äkkiä avattiin ovi ja sisään
astui oikeudenpalvelija talonmiehen seuraamana. Hän kaivoi nopeasti
salkustansa erään paperin ja kysyi:

-- "Täälläkö asuu Petrofien pere?"

Kukaan sisällä olijoista ei vastannut. Talonmies alkoi selittää:

-- "Itseään ei ole kotona... Tehtaassa käy työssä. Mutta eukko tuossa
on hänen eukkonsa... Nouse ylös, eukko!..."

-- "Saman tekevä!" -- keskeytti oikeudenpalvelija. -- "Eukko, tai
mies. Mitä varten eukko päivällä makaa?... No, maatkoon! Hiis
hänestä!... Täällä on verokuitti... Eh, eukko!... Onko millä
maksaa?... Tavaroita täällä ei ole..."

Puhuessansa huomasi hän Looljan pöydälle jättämät rahat ja huudahti:

-- "Mutta rahaa vetelehtii pitkin pöytiä... No, jumalankiitos!
Kenen nämä rahat ovat? Eivät suinkaan teidän?" -- kysyi hän munkki
Pietariin ja Harhamaan kääntyen.

-- "Ei", -- vastasi munkki Pietari. Loolja ja äiti katselivat
tapahtumaa välinpitämättöminä.

-- "Siis talon herrasväen... Ja vielä puhutaan köyhyydestä!...
Kymmenruplainen aivan!... Kukapa olisi uskonut, että tulemme
näin hyvään aikaan!... Vero kahdeksan ruplaa... kopeekoineen...
No, kopeekat ovat aina pikku asioita, kun ruplista selviää...
Onko kenellä särkeä?... Ei kellään ole... Ei ole, niin ei ole...
Tulkoon tyttö kansliasta noutamaan loput takaisin!" -- puheli
oikeudenpalvelija, työntäen rahan taskuunsa. Lähtiessänsä jätti hän
valmiiksi kuitatun paperin pöydälle, jatkaen puheluaan:

-- "Toivotan terveyttä!... Vero on maksettu; mikä silloin
on eläessä!... Onko eukko jo kauvan sairastellut?... No
sairastelkoon!... Mitäpä elämä muuta onkaan, kuin tautia... Herra
isä, herra isä!... Tautia ja onnettomuutta on koko elämä. Minutkin
hylkäsi vaimo... poika karkasi Amerikaan, päällikkö kiukuttelee...
Entä Te, munkki? Mitä varten täällä?... Asialla?... Kuinkas! Tietysti
asialla!... Ja Te, herra?... Tietysti myös asioilla!... Vielä tuossa
kysyä!... No, jääkää Herran haltuun!... Herra isä, herra isä!...
Semmoista se on tämä elämä... _Elämä on yhtä ainoaa hammastautia_..."

Oikeudenpalvelija lähti. Äiti ja tytär suutelivat toisiansa
sanattomina. Molemmat tunsivat tyydytystä, kun rahat hävisivät
pöydältä, missä ne olivat olleet, kuin verenhinta. Se oli viimeinen
pilkku, joka enää tahrasi Looljan viatonta sielua. Nyt oli sekin
tahra poissa. Työmiehen tytär seisoi äitinsä vuoteen vieressä taas
yhtä viattomana, kuin äsken puhennut kukka. Hänen sielunsa oli
nyt yhtä kirkas, kuin silmänripsellä kiiltävä kyynel. Lopullinen
helpotuksen ja kiitollisuuden huokaus pääsi rauhottuneen äidin ja
puhdistuneen tytön rinnasta, kohoten Jumalalle, kuin puhtaan uhri
tulen rauhallinen savu, joka nousee hiljaa uhrilehdosta, koivun
oksien lomitse, tyyneen, poutaiseen ilmaan.

       *       *       *       *       *

Harhama tarkasti oikeudenpalvelijan jättämää paperia. Sen oli
allekirjoittanut sama parooni Geldners, joka oli onnettomalta
tytöltä ostanut sen, mikä sille oli olemuksessansa kalleinta ja
pyhintä... Tämä parooni Geldnersin vanhin poika oli alkanut loistavan
virkauransa ylhäisten piirien suosikkina. Hänestä toivottiin
tulevan yhteiskunnan tukipylvään. Harhama ojensi paperin munkki
Pietarille. Surun synkkä pilvi nousi Pietarin otsalle, kun hän luki
allekirjoituksen. Hän lausui sortuneella äänellä:

-- "Yhteiskunnan tukeet ovat liika raskaat... Mädännyt perustus
täällä _pohjalla_ ei kestä niiden painoa. Ja kun perustus särkyy,
täytyy sen kannattamien tukipylväidenkin sortua..."

Harhaman silmissä häilähtelivät vallankumouksen verivaatteet, kuin
kiehtovat hameet. Hänestä pursusi epäselvä viha. Munkki Pietari
pyyhki kylmän hien otsaltansa, huokasi ja lausui:

-- "Ah!... Maailmassa on niin paljon tuskaa... Kuka voi sen
lieventää?"

-- "Jumala", -- lausui siihen vakuuttavasti sairas äiti, joka oli
kuullut munkin viime sanat.

Syntyi hiljaisuus. Sairas katseli haaveillen huoneen likaista kattoa.
Hän näki sieltä jotain himmeää, aina kirkastuvaa. Hän näki elämänsä
jo loistavan valo pilkuissansa suuren, kylmän sulhasensa rinnalla ja
kuuli hääviulujen hiljaista soittoa, rauhottui ja lausui hiljaisella
äänellä, haaveillen:

-- "Nyt se jo selkenee!..."

Hän tarkotti sitä elämänsavua... Elämä avautui hänelle jo, kuin
vedensilmä. Se pyöri kauniina ja nieli häntä suppiloonsa... Elämän
sijalle kirkastui veden suppilon pohjalta kuoleman silmä ja vaaleni
aamuruskoinen kaiken-häviö...

       *       *       *       *       *

Öinen avaruus kiteili kirkkaana, ilma helisi kylmän helyissä. Suuri
vieras oli tulossa:

Etäältä, kuulopiirin rantamilta, alkoi kuulua sielumessun mahtava
sävel, hiljaisena hyminänä. Sitä kuullessa vaikeni jokainen.
Elämänpöly teki sille tietä, sen savu haihtui, sillä se oli kuoleman
laulu, jonka edessä kaikki lakit nousevat, kaikki polvet taipuvat...
Laulu läheni. Se alkoi kuulua selvemmin.

-- "Kuollutta viedään", -- kuiskasi sairas äiti hei kosti. Muut,
paitsi Harhama, tekivät ristinmerkin.

Kuolleiden laulu kuuluu yhä lähempää. Hyminä kovenee veisuuksi...
Sävel selvenee... Nyt voi jo erottaa sanoja.

-- "Miksi näin myöhään kuollutta viedään?" -- kuiskailee sairas
itseksensä elämänsä vedensuppilosta. Munkki Pietari huokaa. Hän
käsittää jo, että kärsimyksien kalkki lähestyy tätä surunhuonetta.
Harhaman sielussa värisee kaikki.

Sielumessu kuuluu yhä lähempää. Se helisee jäisissä kylmän
kanteleissa... Nyt se kuuluu jo valtaavana. Voi huomata, että
tuhannet ihmislapset tunnustavat kuoleman suuruutta, laulamalla sen
laulua. Nyt tunnustavat ne sen valtaa jokaisen yli.

    "Sun viikatteesi kaataa jokaisen.
    Jokainen pakoaskelkin
    vie syliisi:
    sun hautaasi."

-- "Miten ihanaa!" -- kuiskaa sairas. Hänen elämänsä vedensuppilo
kirkastuu vesikaaren väriseksi.

Kuoleman niittoväki lähestyy riemukulussansa. Yhä valtaavampana
kuuluu sen voittolaulu. Nyt tunnustavat ihmispoloiset rikkauden,
säädyn ja aseman mitättömyyttä kuoleman edessä, Ne laulavat kilvan:

    "Sun yrttitarhasi on kalmisto.
    Sen portille sä johdat kaikkien tiet.
    Et katso sukuun... säätyyn... rikkauteen.
    Ne kaikki, kaikki sulle on
    tomua, tuhkaa vaan."

Elämän ristiriidat selkenevät selkenemistään. Suuren tulijan
viikatteet leikkelevät jo poikki sen sotkeutuneita pohjukoita.
Kaikki huoneessa olijat istuvat äänettöminä ja hartaina, kuin Herran
huoneessa. He odottavat sen suuren tuloa... Koko elämä odottaa
ristissäkäsin... Ja yhä valtaavampana kuuluu kuoleman laulu. Nyt voi
jo erottaa, että sitä laulavat kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat
edelleen kuoleman suuruutta. Ne ylistävät sen lahjomattomuutta:

    "Et hylkää sinä ketään... et ketään.
    Et katso asemaan.
    Sun yrttitarhassasi lepää kerjäläinen
    rinnalla kuninkaan."

-- "Miten kaunista!" -- huokaa sairas äiti. Lohdutuksen raikkaat
vedet virtaavat hänen elämänsä kuumille poroille... Hän muistaa...
hän muistaa nyt paljon: Maailmassa ei häntä oltu päästetty rikkaiden
portaille... Se oli hänen päiväpalkkansa... Mutta kun suuri
kuolema tulee, joka ei hylkää ketään, vie se hänet yrttitarhaansa,
kalmistoon. Se valmistaa hänelle vuoteen kuninkaan viereen... Kun
sitten päivä paistaa, tai on kuutamo, levittää vanha kalmiston kuusi
tumman varjonsa kaikkien heidän ylitse, saman varjon kaikille... Niin
miettii sairas... Eikä hän nureksi enää päiväpalkkansa pienuutta...
Hän ajattelee jotain himmeää. Vihdoin lausuu hän heikolla äänellä:

-- "Nyt se savu jo haihtuu..."

Eikä hän itse tajua, mikä nyt haihtuu. Hän näkee vaan kuoleman
valkeiden liinojen heilahtelevan, kun hänelle laitetaan vuodetta
kuninkaiden viereen, kuoleman rauhalliseen makuuhuoneeseen.

Yhä valtaavampana ja likempää kuuluu kuoleman laulu. Kymmenet
tuhannet ylistävät kuoleman asuntojen rauhaa ja ihanuutta. Ne
laulavat:

    "Sun yrttitarhassasi on rauha ikuinen:
    Ei risahda siellä oksa.
    ei häiritse siellä huoli
    sun nukkuvien vieraittesi rauhaa."

-- "Ei ole siellä huolta, ei tuskaa", -- helisee jäinen ilma.

Sairas äiti sulaa, kuin vaha. Kuoleman asunnot avautuvat hänelle
ihanina taivaan saleina, sen kalmistot paratiisien puutarhoina,
joissa on ikuinen rauha ja lämmin kesäöinen kuutamo ja ainainen
kaunis kirkon kellojen soitto kuuluu kaukaa. Kyynel kiiltää syvällä
luisessa silmäkuopassa. Kaikki odottavat, värisevät... Yhä likempää
kuuluu suuri laulu. Se kuuluu jo pauhuna. Sitä laulavat kymmenet
ja kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat taas kuolevan valtaa ja sen
suuruutta:

    Suuri on sinun valtasi.
    Suuri olet sinä, kuolema.
    Ei kukaan, ei kukaan
    sun kalmistoas kiertää voi.
    Ei kukaan voi...

-- "Ei kukaan voi... Ei kukaan... Ei kukaan, ei kukaan," -- vastaa
kaiku, tullen kuin ihana enkelilaulu jäisen taivaan tähtikiteisestä
holvista. Munkki Pietari hikoaa ja värisee. Hän rukoilee itseksensä:

-- "Jos se on mahdollista, ota pois tämä kalkki onnettomalta äidiltä!
Säästä häntä!"

Kuoleman suuri riemukulkue lähestyy. Sen laulu täyttää taivaat ja
maat. Sairaalle avautuvat taivaan salit yhä kirkkaampina. Kaikki
himmenee niiden loistosta. Hän kuiskaa hiljaa:

-- "Nyt himmenevät tähdet... Ne poloiset pääsevät jo nukkumaan."

Loolja tylsistyy. Hän ymmärtää jo himmeästi, mitä äidin puheet
tarkottavat. Hän hätäytyy, rauhottuu ja uudestaan hätäytyy. Harhaman
silmissä pimenee huone ja kaikki haihtuu kirkkaaseen jumalatuleen.
Laulu kuuluu yhä valtaavampana. Ihmiset ylistävät kuoleman
armottomuutta, laulaen:

    "Sinä taivutat kaikkien polvet.
    Sinä masennat kaikki.
    Sinä kaadat kaikki.
    Sinun armottomuudellasi ei ole vertaa."

-- "Nyt kirkastuu taas kaikki", -- iloitsee sairas.

-- "Isä, jos et voi säästää häneltä tätä kalkkia, jos tahdot, että
hänen täytyy se juoda, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!" -- rukoilee
munkki Pietari itseksensä.

Ja yhä likenevät ne kymmenet tuhannet, jotka tuovat elämän suurta
kalkkia, kantavat sitä, kuoleman riemulaulua laulaen, kurjuuden
kotiin. Huoneessa olijat istuvat hartaina, kädet ristissä, tuntien
mitättömyytensä kuoleman edessä. Harhama ja munkki Pietari hikoavat,
tietäen, mikä on tulossa... Sitten heikkenee laulu. Se lakkaa osaksi
kuulumasta, kun kuoleman voiman tunnustajat kiertävät rakennuksien
taitse... Taas alkaa se pauhata... Se kovenee, lähenee... Äkkiä alkaa
se kuulua portailta... Sitten täyttää mahtava sävel pimeän käytävän.
Kaikki hämmästyvät.

Harhama pingottuu jänteeksi. Laulu tulvaa, kuin koski
maanpakahtumasta. Mullanlapset saapuvat kuoleman heinäväkenä,
tunkeutuvat pimeään käytävään ja tunnustavat kuoleman suuruutta yhä
hartaammin.

He todistavat:

    "Et kierrä sinä taloa,
    et valitse sinä ovea.
    Käyt majaan halvimpaankin,
    luo porttojenkin.
    Suuri olet sinä kuolema."

-- "Suuri olet sinä kuolema... Suuri olet sinä, suuri," --
kumisevat maanalaiset luolat... Ihmiselämä odottaa tulijaa, kädet
ristissä... Saatto lähestyy ovea. Äiti ja tytär katsahtavat toisiinsa
hätääntyneinä... Aavistus raapii heitä terävin kynsin. Ovi avautuu...
Pereen isän palaneet ruumiin jäännökset kannetaan paareilla
sisälle... Saattajat laulavat nyt ylistystä kuoleman armottomuudelle,
joka on niin suuri. He ylistävät sitä paljain päin, veisaten:

    "Et kierrä sinä kotia,
    et sääli sinä perettä;
    et lasta... vaimoa.
    Et ketään... et ketään."

-- "Et ketään... Et ketään... Et ketään", -- kertailee kaiku
loppumattomiin.

Pimeä käytävä on pakahtua laulun sävelestä, joka ylistää kuoleman
armottomuuden suuruutta. Se kertaa loppumattomasti:

"Et sääli ketään... Et ketään... Et ketään... Et ketään."

       *       *       *       *       *

Suuri vieras oli tullut... Oli tullut vieraiden vieras... Kantajat,
Hornan luolan pedoksi kiihtynyt väki, laskevat paarit laattialle,
päät paljastuvat ja laulu vaikenee. Nikolai, joka oli yhtenä
kantanut, seisoo murtuneena paarien vieressä, joilla lepäävän isänsä
ruumiin jäännökset hän oli peittänyt rikkinäisellä takillansa.
Kaikki seisovat sanattomina... Huoneeseen leviää palaneen ruumiin
käry... Kuluu hetki... toinen... Ei kukaan hisahda... Ollaan kuin
kuoleman rauhanmajassa, jossa ei tohdi oksa risahtaa... Loolja ja
äiti vapisevat, eivätkä tiedä miksi... Harhama tylsistyy ensin.
Mutta kaiken tuskansa keskellä kohoaa hänessä kohta taas musta
ihmispeto. Hänestä haihtui säälintunne. Hän värisi taas _suuruuden_
edessä. Ihmiskärsimys tapaili kerrankin hänen hurjien mietteittensä
siipienkärkiä... Hän vapisi _kurjuuden_ edessä, kuin viritetty
viulunkieli, ja kurjuus alkoi kirkastua hänelle suuruutensa kautta
siksi jumalaksi, jota hän hapuili, alkoi kirkastua ja sulautua sen
suuruuteen.

Munkki Pietari tekee ristinmerkin. Sitten tuijottaa koko väki
elämän kalkkiin, mitään ymmärtämättä. Kaikki ikäänkuin pelästyvät
sen edessä. Kuoleman saattoväki seisoo paljain päin. Huoneessa on
puolipimeä. Kaikki on mykkää, synkkää... Kaikki värisee, odottaa.
Vihdoin kohottaa Loolja takin lievettä ja tuntee isänsä muodottomat,
palaneet kasvot.

-- "Isä!" -- parahtaa hän ja vaipuu lattialle, kuin märkä, maahan
viskattu vaateräsy. Parahduksen kuullessaan kohottautuu sairas äiti,
näkee kamalan näyn, paljastetun ruumiin jätteet, sen muodottomat
kasvot... Ja käsittäen kaiken, parkaisi hän pitkään:

-- "Voi-iii!"

Se oli sydäntä vihlova huuto. Sen päästettyänsä vaipuu sairas
puuvuoteelle. Kaikki seisovat äänettöminä, kuihtuneet, ryppyiset
kasvot kyynelien kastelemina. Ainoastaan Nikolai on kylmä ja synkkä
kuin hauta. Hän nostaa vapisevan sisarpuolensa ylös, katsoo hänen
silmiensä sisimpiin ja lausuu kylmänä:

-- "Loolja, minä tiedän kaikki... Geldnersin palvelija on minulle
kertonut."

Loolja vapisi ja oli johonkin syvyyteen vajoamaisillaan ja koetteli
pysytellä ylhäällä ja pelastua, estää vajoamistansa. Veli- ja
sisarpuoli katsoivat toistensa silmiin. Niissä katseissa oli
mittaamaton määrä ihmistuskaa. Niissä oli avuttomuutta, harrasta
rukousta ja sen anteeksi pyyntöä, mitä oli tapahtunut. Niissä oli
palava anteeksi-anomus yhteiskunnan puolesta, niiden olojen puolesta,
joiden liejussa kurjuus oli orastanut, kasvanut _elämänpakoksi_,
jonka alle on sortuminen. Harhama värisi sitä nähdessään ja
odottaessaan lopputulosta. Hän näki Looljan vapisevan, avuttomana,
rukoilevana, näki kuinka hänen katseensa odotti velipuolen vastausta,
tuomiota tai anteeksiantamista. Kyyneleet karpaloivat virtana,
helmeillen mustilla silmänripsillä. Suupielessä näkyi tuskanväre.
Kaikki tapahtui nopeasti. Ja kumminkin tuntui hetki vuosipitkältä...
Se oli tuskan hetki... Läsnäolijat olivat ymmällä...

-- "Loolja!" -- lausui lopuksi Nikolai ja avasi sylinsä.

-- "Nikolai!" -- huudahti Loolja, heittäytyen veljen avattuun syliin.
Veli puristi hänet rintaansa vastaan. Sisaren nyyhkytys tukahtui
veljen poveen. Seurasivat äänettömyyden suuret silmänräpäykset.
Kyynel vuoti hiljaa. Kaikki muu vaikeni. Ainoastaan kuolema tirskutti
hiljaa seinänraossa.

Nikolai, joka ei tietänyt äidin osuudesta asiaan, kääntyi tämän
puoleen avataksensa kaikki ja sovittaaksensa äidin ja tyttären.

Ne hetket olivat hänen henkensä nousuhetkiä. Työmies kohosi hänessä,
kuin aave hengen valtaistuimelle. Nikolai astui maailman eteen
ruumiillisen työn edustajana ja _elämänrehellisyytenä_... Hän
kohosi sorrettujen työryhmien asianajajaksi ja uusien aatteiden
apostoliksi...

Mutta kun hän puhutteli äitipuoltansa, ei tämä vastannut... Kukaan
ei ollut huomannut, että iltatyönsä tehnyt vaimo oli pukeutunut
kuoleman kylmään yöpukuun. Hän oli vaipunut rintalapsensa päälle ja
tukahduttanut sen... Rinnanpäässä kimelteli vielä jäätynyt veritippa.
Se oli viimeinen, mitä hän oli voinut ruumiistansa antaa lapsellensa,
yhteiskunnan tulevalle työmiehelle...

Kaikki on jähmettyä kauhusta. Kaikki hartiat kumartuvat, kaikki
polvet taipuvat elämän hämärän suurkysymyksen edessä. Kaksi suurta
on työmiehen kylmässä majassa vieraana: Armoton _elämänlaki_ ja
_kuolema_ seisoivat vastatusten...

Ihmiset tekevät ristinmerkin. Elämä hajoaa heidän silmissänsä nyt
tomuna... Kaikenhäviö puhaltaa ja hajottaa tomun... Kyyneleet
hohtavat pimeässä. Ihmiset alkavat pelätä... Kuoleman kylmät sormet
koskettelevat mieliä.

Loolja seisoo hetken tylsänä, vapisee, hätäilee, hapuilee jotakin,
joka polttaa, tai pakenee. Häntä alkaa pyörryttää. Hän tuntee taas
vajoavansa syvyyteen. Kaikki pyörii silmissä. Hän hätäytyy, parkaisee
ja heittäytyy äitinsä kylmenneeseen kaulaan, puristaen sitä, kuin
mielipuoli, parkuen:

-- "Äiti!... Rakas kulta-äiti!... Ota minut kanssasi!..."

Pöyristys juoksee väkijoukon läpi. Eräs läsnäolijoista yrittää
erottaa Looljaa ruumiista, mutta tytär puristautuu yhä lujemmin
ruumiin kaulaan, epätoivoisena hokien:

-- "Äiti, äiti... rakas kulta-äiti!... Ota minut vierellesi!... Ota
mukaasi nukkumaan!... Ota, rakas!..."

-- "Loolja, tule pois", -- kehottaa Nikolai, yrittäen irrottaa
sisarpuolensa käsiä vainajan kaulasta.

-- "Rakas äiti!... Täällä on niin kylmä... Minä tulen viereesi
hautaan... yrttitarhaan", -- nyyhkyttää tyttö, imeytyen ruumiiseen.

-- "Herra siunaa!" -- kuuluu väkijoukosta. Käytävä on melkein
pilkkopimeä. Kummitus alkaa nostaa päätänsä ihmisten mielissä.
Taikauskon sumut leviävät pimeyteen.

"Tule, Loolja!... Rakas Loolja!... Äiti on kuollut", -- kehottelee
Nikolai, kiskoen sisartansa irti. Tuskanhiki valuu hänen otsaltansa.

-- "Ei, ei... Äiti-kulta!... Äiti-kulta, äiti-kulta! Anna
anteeksi!... Anna anteeksi, etten ennen mennyt kävelemään... etten
ennen tuonut sinulle leipää!" -- parkuu epätoivoinen tyttö itkunsa
seasta. Läsnäolijat ryhtyvät häntä irrottamaan, riuhtoen käsiä irti
ruumiin kaulasta. Tyttö vaikeroi edelleen:

-- "Herää, äiti!... Herää!... Minä lupaan kävellä joka ilta...
Minä tuon sinulle leipää... Jättäkää minut!" -- kirkaisee hän
irrottajillensa, puristautuen yhä lujemmin ruumiin kaulaan... Kolme
miestä ryhtyy vääntämään hänen käsivarsiansa auki.

-- "Antakaa minun olla!" -- parkuu onneton raivoisasti. Ruumis
vavahtelee. Ihmiset siunailevat. Toiset tekevät ristinmerkkinsä.
Kuuluu hälinää, naisten huudahduksia, voihkinaa ja rukouksia: "Herra
armahda!"

Lopulta menee Loolja tainnoksiin. Kädet saadaan irrotetuksi kuolleen
kaulasta ja hänet lasketaan puuvuoteelle, äidin kylmän ruumiin
viereen. Tainnoksissa ollessaan alkaa hän houria:

-- "Äiti-kulta!... Loolja tulee kanssasi... Sinä saat maata rauhassa
haudassasi... kuninkaan vieressä..."

-- "Hän on sekottunut", -- kuuluu joukosta.

-- "Herra armahda!" -- siunailevat naiset. Nikolai pyyhkii otsaltansa
tuskanhikeä. Harhama värisee ihmiskurjuuden kynsissä. Loolja
hourailee edelleen:

-- "Loolja _kävelee_ hautausmaalla iltasilla... leipää hakemassa..."

Kuulijat hämmästyvät... He eivät ymmärrä, mistä leivänhausta on
kysymys... Kylmänviimana kulkee kauhu joukon läpi... Tyttö hourii
edelleen:

-- "Silloin ei ole sinulla kylmä... eikä nälkä... Loolja
_kävelee_ kirkkomaalla kuutamossa... kuutamovaipassa... Siellä on
turvallisempaa, kuin kadulla... Eikö totta, äiti?"

Taikauskonsekainen pelko pöyristyttää väkijoukkoa... Nikolain ja
munkki Pietarin otsalta valuu kylmä tuskanhiki. Houreet jatkuvat:

-- "Kun päivä paistaa kesällä, nousee Looljasi haudasta... ja poimii
sinulle kalmiston kukkia..."

Kummitukset irvistelevät pelästyneille... Pimeässä hiipovat kalman
hivukset.

-- "Hah-hah-haa!" -- parahtaa houriva tyttö.

-- "Herra siunatkoon!" -- hätäilevät pelästyneet.

-- "Katso, äiti, miten koreat ovat kalmankintaat!" -- sopertaa Loolja
edelleen. Hänen ruumiinsa nytkähtelee. Silmät kiiluvat, rinta kohoaa
huounnasta, joka joskus muuttuu läähätykseksi.

-- "Huh-huu... äiti!" -- parkaisee hän.

-- "Onko hän jo aivan hullu? Tietysti hullu!" -- kysytään ja
vastataan väkijoukosta. Kuuluu taas voihkeita ja siunauksia...
Nikolai seisoo neuvotonna, silmissä synkkä pilvi. Houre jatkuu:

-- "Kun talvella kuu paistaa kirkkaasti, kääriytyy Looljasi valkeaan
kuolinliinaan... nousee viereltäsi haudasta... kuninkaan vierestä...
kävelemään kirkkomaalle... Silloin ei Loolja tunne vilua... Äiti...
hoi!... Äiti, hoi!... Nyt tulee miehiä vastaan... Ai-jai-jai!...
Minulla ei ole muita vaatteita, kuin ruumisliina... Hyi!... Täällä on
vilu!..."

Tyttöä puistattaa, kuin kylmän kourissa. Hento ruumis vapisee... Väki
on tyrmistynyt... Se huomaa kalman mustien kissojen hiiviskelevän
pimeydessä... Pimeän käytävän komeroista irvistelevät kuoleman rumat
ikenet. Taikauskoisimmat pöyristyvät edelleen. Ruumiin käry tunkee
sieramiin. Houre jatkuu.

-- "Täytyy kääriä liina paremmin ruumiin ympäri ja paeta... Eikö
totta, äiti?... Tuossa on hautakivi... Loolja istahtaa sille...
vetää ruumisliinan kasvoillensa... niin eivät huomaa... Huh-huh!...
Onko sinulla kylmä, äiti?... Nyt tulee... Geldners... Nyt se sieppaa
minut... Voi!... Se on parooni Geldners... Äiti!... Voi!..."

Parahduksen kuullessaan värähtää väkijoukko kauhusta. Geldnersin
nimen kuultuaan, käsittää se kaikki, sillä se oli jo kuullut
puhuttavan raiskauksesta, vaikka ei tietänyt tytön nimeä. Viha
leimahtaa liekiksi ja tukahduttaa taikauskon ja kaiken muun, kuin
vesisuihku. Kaikki läsnäolijat vapisevat ajatellessaan työmiehen
tyttöä, joka on raiskattu ja joka äitinsä ruumiin vieressä lupaa
nousta haudasta ja lähteä talviyön kuutamossa hakemaan leipää
äidille... Läsnäolijat näkevät hänet jo näköhäiriönä, ruumisliinaan
kääriytyneenä "kävelemässä" kalmiston kuutamossa, ansaitaksensa
leipää. Hän istahtaa hautakivelle, kuin arka lintunen. Väristen
peittää hän liinalla viattomia silmiänsä ahneilta silmäyksiltä... Hän
värisee vilusta ja kyynel kiiltää mustalla silmänripsellä.

Taikausko on suurentanut puolipimeässä seisovan väen silmät. Se
näkee näkyjä, se kiihtyy, _valmistuu_, näkee parooni Geldnersin
tavottelevan viatonta lasta ja astuu sitä puolustamaan.

Työmiehen majassa seisoo nyt kärsimyksienmalja täyteen kaadettuna.
Sen reunojen yli vaahtoavat elämän sysimustat surut... Ympärillä
seisojat juovat siitä kaatajien kiroksi. He juovat ja juopuvat, kuin
pedot verestä...

-- Mutta Harhama oli nähnyt koko maailmankurjuuden...

Nyt voi hän kohta valita... Tai hän valitsi jo vaistomaisesti:
Hän näki ihmiskurjuuden suuruutensa kautta kirkastuvan etsimänsä
jumaluuden kirkkaudeksi...

       *       *       *       *       *

Vihan uhritulet paloivat jo kuumina, sekottuen ruumiin käryyn ja
kurjuuden pesän ilkeisiin löyhkiin. Puolipimeän ruumishuoneen orrella
istui hiljaisuuden pöllö. Sen kaameat silmät katselivat kurjuuden
vaahdosta päihtynyttä väkeä. Se veti vireeseen uuden joukko ihmisen,
jonka mielen jäntereet taikauskon loihtimat näyt olivat joustaneet.
Huoneessa tuntui paistuneen ihmislihan kirpeä käry. Tainnuksissa
makaava tyttö houri yhä äitinsä ruumiin vieressä, kelmeä, kylmä väri
kasvoilla. Uusi joukkoihminen joi nyt yhteisestä pikarista. Se oli
nyt valmis.

Sosialismin punainen haamu astui silloin uuden ihmisen eteen,
maanalaisen asumuksen pimeistä sopukoista, osotti synkkää
kuolinhuonetta ja kuiskasi palvelijallensa Nikolaille:

-- "Isäsi ja äitisi veren ääni ja sisaresi viattomuus huutavat...
Puhu kansalle!"

Nikolai oli valmis. Hän nousi puujakkaralle kuolinhuoneen ovelle ja
alkoi puhua:

-- "Veljet! Onko oikein, että annamme tämän kaiken tapahtua?"

Väki on vaiti. Nikolai jatkaa:

-- "Onko oikein, että sallimme yhteiskunnan rikkaiden taluttaa
työväen vaimot nälkäteuraaksi puuvuoteelle, kuin teurastettavan
eläimen?"

Onko oikein? -- kumisee pimeä käytävä.

Ihmisissä alkaa leimuta viha. Se on sama väki, joka oli Hornan
luolassa vetänyt pedonkyntensä näkyviin. Nikolai jatkaa:

-- "Onko oikein, että sallimme riistäjien anastaa kokoamamme viljan,
ja panemme nälkään kuolevat vaimomme ostamaan sen niiltä tyttäriensä
viattomuudella? Onko se oikein?... Vastatkaa!..."

-- "Ei", -- vastaa nääntynyt ihmisjoukko jyrisevällä äänellä. Ja
vastaus kulkee hyökynä halki pimeän käytävän, ulos kartanolle. Siellä
seisova väkijoukko jatkaa sitä, kuin moninkertainen, jylisevä kaiku.
Joukkoihmisessä yltyy virinnyt viha, sekottuen, kuin hiiloksen
katkera savu, pimeän käytävän ja maanalaisten asunnoiden hajuihin...
"Jatka!" -- kuiskaa Nikolaille sosialismin loistava haamu. Nikolai
tuntee verensä kuumenevan suonissaan. Hän jatkaa:

-- "Ei. Se ei ole oikein. Te _ette saa_ sallia vaimojamme
talutettavan puuvuoteille nälkäteuraiksi. Sillä aikaa, kun me teemme
työtä, kokoavat toiset sen hedelmät. He kantavat ne Hiiden myllyn
laareihin ja siksi kuolevat perheemme nälkään. Kun me raadamme
nälkäköysiin sidottuina Hornan luolan myrkyllisissä haudoissa,
kun me luomme niistä haudoista ylös rikkauksia, istuu ryövärien
korppijoukko kultaorsilla ja kokoaa ne rikkaudet. Rottina syövät ne
Hiiden myllyssä rikki palavien laavojen pidättimet... Irti päässeet
laavaryöpyt polttavat _meidän_ lihamme... _meidän_ isämme...
_meidän_ veljemme. Ne ihmisrotat syövät poikki yhteiskunnan nivelet,
yksityisten ytimet... Katsokaa isäni jätteitä! Vannotteko kostavanne?"

-- "Vannomme", -- kaikuu silloin jyrisevä vastaus. "Vannomme", --
kohisee pimeä käytävä. Nikolai jatkaa:

-- "Luvatkaa hengittää vihaa! Antakaa vihan polttaa joukkonne
huppelehtavaksi raudansulaksi, joka kerran tulimerenä karkaa
kiduttajiensa päälle! Lupaatteko?"

-- "Lupaamme. Lupaamme. Me lupaamme", -- vannoo väki. Joukkoihmisen
pedonluonto nousee. Se tuntee ruumiinkäryä... Hornan luolassa
syttynyt palo on uudessa tulessa. Ihminen on kekäleenä... Puhuja saa
uutta voimaa, sanoihinsa terästä. Hän jatkaa:

-- "Kun me raadamme yökaudet nälkäkahleissa, kylmässä Hornan
luolassa, kokoavat joutilaat työmme tuotteet... He ostavat niillä
sisaremme ja tyttäremme, ja makaavat ne portoiksi... hekkumoivat
yönsä niiden lämpimien ruumiiden ääressä... ne irstailevat
vetelykset... Sillä aikaa, kun heidän työttömät naisensa kohisevat
silkissä, rietastelevat joutilaisuudessa ja kylpevät hajuvesissä,
ravitsevat meidän vaimomme lapsiaan sydänverellään... Meidän
tyttäremme ovat pakotetut ostamaan nälkään kuoleville äideillensä
riistäjiltä _omaa_ leipäänsä, _meidän_ leipäämme kunniallansa...
Viisitoistavuotiaina ajaa nälkä heidät leivän hakuun: viattomuus
ainoana ropona muassa..."

-- "Voi!... Nyt se rutistaa... Geldners", -- keskeyttää hourailevan
Looljan parahdus... Ihmisjoukosta nousee vihanpuuska kohinana.
Nikolai raivoaa:

-- "Katsokaa sisartani!... Yhteiskunnan rosvo on kiristänyt hänen
viattomuutensa, hänen isänsä rahoilla... Vannokaa, että vaaditte
vaimon vaimosta, tyttären tyttärestä! Vannotteko?"

-- "Vannomme. Me vannomme", -- vannoo vihainen joukko yhä hurjemmin.
Pimeässä käytävässä kiiluvat tuhannet vihaiset silmät, kuin palavat
hiilet. "Vannomme, vannomme," -- jatkuu huuto ulos loppumattomiin,
leviten kuin metsäpalo. Puhuja innostuu:

-- "Vannokaa myös, että ette ainoastaan vaadi, vaan myös _otatte_
lihan lihasta, tyttären tyttärestä..."

-- "Me otamme tyttären tyttärestä... Neitsyys neitsyydestä!" --
keskeyttää haltioihinsa noussut, vannova väki. Kylmä vihanviima käy
pimeyden läpi. Se on tukahduttanut taikauskoisen pelon. Kostontunne
patoutuu, murtaa tokeitansa... Loolja vavahtelee tuskissansa. Hän
houraili kalmoista...

Nikolai jatkaa olemuksensa palaessa:

-- "Herkut, joiden alla riistäjiemme pöydät notkuvat, ovat meiltä
_varastettuja_. Kuulitteko: _varastettuja!"_

-- "Hyvä!... Hyvä!... Jatka!" -- keskeyttää yhäti juopuva joukko.
Viha nostaa joukkoihmistä hyrskynsä harjalle... Nikolai säihkyy
voimaa ja vihaa:

-- "Viini, joka vaahtoaa heidän pulloissansa, on meiltä _anastettua_.
Vannokaa, että otamme omamme varkailta pois! Heidän vaimonsa ja
tyttärensä ovat meidän syöttämiä. Ne kohisevat _meidän_ silkissä.
Niiden avonaiset rinnat ovat voidellut _meidän_ hajuvesillä. Niiden
rintojen mehu on meistä imettyä hikeä... Vannokaamme, että otamme
omamme pois! Vannotteko?"

-- "Vannomme... Me vannomme... Me vannomme", -- kohisee vastaus.
Joukkoihminen imee toinen toisestansa pursuavaa vihan vaahtoa. Se
tuntee myös herkkujen hajun... Sen aisteihin virtaa avonaisten
rintojen houkutteleva maku... Se hehkuu jo puhujan käsissä, kuin sula
rauta... Se hyökyy pidättimiä vastaan, kuin nälkäinen peto saalista
tavottaessaan... Punainen haamu kuiskailee Nikolain korvissa: "Puhu
rohkeasti! Tao! Rauta on kuuma." Nikolai tottelee:

-- "Riistäjämme rapaavat naistemme sielut. Hiiden myllyn luolissa
kasvattavat he niistä porttoja. Haaskoiksi kulutettuina lähettävät he
ne sitten keskuuteemme istuttamaan siveettömyyden syöpää... valamaan
huoruuden tarttumaa... Ja samalla pakottavat he meidät kustantamaan
kirkkoruhtinaita, piispoja ja pappeja saarnaamaan meille siveyttä,
kehottamaan meitä kuuliaisuuteen riistäjille... He ovat meille
pelotukseksi keksineet Jumalan, Jota ei kukaan ole nähnyt... Joka ei
ole ketään muita, kuin rikkaita auttanut _... Ei ketään_. Vai onko
Hän auttanut teitä?"

-- "Ei... Ei... Ei", -- vakuuttaa vihasta hehkuva väkijoukko. Nikolai
leimuaa tulena:

-- "He ovat _keksineet_ Jumalan, Joka antaa laiskurien rankaisematta
hekkumoida ja tappaa työntekijät nälkään. He ovat kyhänneet Jumalan,
Joka mielihyvikseen teurastutti aviottoman poikansa, ja rankaisi koko
kansaa, jonka seasta Hän _Itse_ oli sen laahtarit valinnut... Ja jos
eivät juutalaiset olisi suostuneet Hänen poikaansa teurastamaan,
olisi Hän syössyt helvetin tuleen koko ihmissuvun... He ovat ottaneet
avuksensa tämän keksimänsä Olennon, Joka käskee meidän tekemään hyvää
vihollisillemme, mutta Itse kiduttaa helvetissä _erehtyneitä_...
Vannokaa kostavanne tämä petos! Vannotteko?"

Joukko epäilee hetken... kaksi... kolme, mutta sitten räjähtää sitä
raivoisampana, hurjempana:

-- "Vannomme... Me vannomme... Me vannomme."

Osottaen äitinsä rinnanpäässä kiiltävää, jäätynyttä verihelmeä,
kuohuu Nikolai:

-- "Katsokaa! Meidän äitiemme täytyy ravita rintalapsiansa,
yhteiskunnan tulevia työmiehiä, sydänverellänsä... Katsokaa! Tuo
veripisara on riistäjiemme imemä... Vaatikaa kerta veri verestä!"

-- "Veri verestä!... Veri verestä!" -- vannoo joukko ulvoen. Se
tuntee jo veren hajua... Halki käytävän ja kauvas kartanolle ja
kadulle, kuulumattomiin asti, leviää vihainen vala: "Veri verestä!...
Veri verestä!... Veri verestä!" Nikolai jatkaa:

-- "Vannokaa, että luovutte kaikesta ja elätte ainoastaan kostolle!
Luvatkaa, että jätätte lapsillenne kalleimmaksi perinnöksi vihan
kaikkia sortajia ja verenimijöitä vastaan, olkoot Jumalia, tai
ihmisiä! Olkoon teidän suurin nautintonne verinen _kosto!_ Teidän
voimananne olkoon _viha_, kytevä viha! Juokaa sitä, kuin huumaavaa
viinaa! Juopukaa siitä suloisesta juomasta, kuin nälkäinen peto
verestä! Katsokaa: Poltettu isä makaa paareilla, nälkään tapetun
äidin rinnassa kiiltää veripisara ja raiskattu tyttö, joka osti
isänsä leipää riistäjiltä viattomuudellansa, makaa tainnuksissa
puulavitsalla äitinsä ja veljensä kylmien ruumiiden vieressä...
Vannokaa _kostoa!_"

-- "Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!" -- kaikuu jyrisevä, ulvova
vannominen. Se leviää loppumattomiin. Se lappautuu myrskynä pimeästä
käytävästä ja haisevista, kylmistä luolista, niistä nälän ja paheen
pesistä, joiden ovet avautuvat käytävään sen molemmilta puolin.
Se yltyy levitessänsä ihmispetojen ulvonnaksi. Joukko ajattelee
yhtenä ainoana joukkoihmisenä. Sen viha on vaahtoavaa joukkovihaa,
luokkavihaa, itsetiedotonta ja valtaavaa, kuin meren maininki. Se
näkee kärsimyksien täysinäisen pikarin ilmestyvän pimeään käytävään
ja puolipimeään kuolinhuoneeseen. Se juo siitä... huumautuu, tuntee
ruumiinkäryä ja himoitsee kostoa, kuin janoon nääntyvä raikasta
vettä. Silmät palavat hiilinä, ihmiset kekäleinä...

Kaikkialta kaikuu vihainen vala: "Kostoa!... Kostoa!" -- Kaikkialla
ulisee kaiku: "Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!"

Äskeiset juopuneet, portot tulevat ulos haureuden pesästänsä, hiukset
hajalla, alastomina. Hekin huutavat:

-- "Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!" -- Munkki Pietari seisoo
jähmettyneenä ihmisvihan suuruuden edessä.

Se oli _maailmankostonhuuto_, ihmiskunnan pakahtuneista rinnoista
puhennut vihanryöppy, sorretuiden ja köyhien suuri hätähuuto.

-- "Kostoa!... Kostoa!" -- kuuluu yhä naisten kimeä kirkuna, pauhuksi
yltyvän vannonnan seasta. Se huuto huumasi Harhaman, joka seisoi nyt
kaikelle alttiina, äskeisten tapauksien järkyttämänä ja valmistamana.
Hän tunsi voimakkaan virran vetävän häntä siihen mereen, jonka
muodosti uusi, ihmispedoksi juopunut joukkoihminen. Sen virran hyöky
nosti hänet harjoillensa ja viskoi uuden elämän tuntemattomaan
ulappaan. Se oli elämän voimakas emätin... Se synnytti häntä
uudestaan, kuin äidin kohtu. Häneen tarttui joukkoihmisen viha. Hän
halveksi taas sitä Jumalaa, joka sallii kaiken sen tapahtua, minkä
hän oli nähnyt.

Niin: Elämän pohjavirta oli aaltonsa nostanut. Kuplana kulki Harhama
sen pinnalla. Hänen henkensä hurjat halut: suuruuden jano, olivat
tavanneet himoamansa suuruuden ääriviivat. Ihmiskurjuus oli hänen
edessänsä synkän kolkkona, valliten kaiken muun. Ja ääni sanoi: "Sen
kaiken saat henkesi harhailumaiksi... saat näiden kurjien rakkauden,
uskollisuuden, ystävyyden, kiitollisuuden, jos _lankeat_... jos
_kumarrat_ sitä..."

Ja Harhama kumarsi. Hän uskoi löytäneensä elämällensä perustuksen,
joka olisi vankka, kuin vuori. Hän luuli löytäneensä elämän
tarkotuksen, joka ei juokse hiekkana. Hän lausui munkki Pietarille:

-- "Minä luulen löytäneeni jotain, jota varten tulee elää:
_Köyhät_... pelastaa ne jumalien ja ihmisten kynsistä..."

Harhaman sanoista hulmahti Perkele munkki Pietarin sydämeen ja
kuiskasi siellä ilkkuen:

-- "Kiitos hyvin suorittamastasi palveluksesta!... Sinähän kerskasit
Herrasi käyttävän minun palvelijoitani vierinkivinänsä... Näetkö?
Harhama ei palvele sinun Herraasi... Hän lankeaa maahan kurjien
edessä... Ja muuta en pyydä... Sinä itse veit hänen _oikealle_
veräjälle, vaikka olit vievinäsi Herrasi portille... Harhama ei
rakasta, vaan _vihaa_... Nyt on hän lujempi, kuin ennen." -- Ja hän
lopetti ilkkuen: "Sillä aikaa, kun sinä juotit sairaalle Jehovan
verta, nostin minä Harhaman huulille oman rippikalkkini... Ja
lisäksi: Se kurjuuden kalkki, jonka rukoilit Jehovan lähettämään
sairaalle äidille, jos se on Hänen tahtonsa, se oli myös minun
rippikalkkini Harhamalle..."

Munkki Pietari vaikeni. Perkele lopetti ilkkuen:

-- "Sinä rukoilit Jehovaltasi _minun_ tahtoni tapahtumista..."

Munkki Pietarin jalolle otsalle nousi tuskanhiki. Hän lausui
surullisena, mutta lujana:

-- "Minä näen, että vihan voima on suuri, mutta minä uskon ja näen,
että rakkauden voima on suurin kaikista, sillä se on Jumalasta.
Täällä on kolme kotiin päässyttä, mutta ei ainoatakaan lopullisesti
eksynyttä..."

Nikolai kuuli ne sanat ja lisäsi:

-- "Ei rakkauden, vaan _oikeuden_ voima on suurin kaikista ja viha on
terävin miekka oikeuden kädessä."

-- "_Jos_ niin olisi, jos viha olisi _oikea_ ase, ei parannusta
koskaan tulisi, vaan sortajat vaihtuisivat ja kirves vaihtaisi
pyöveliä", -- lausui siihen munkki Pietari tyynenä.

Lampusta, joka paloi jumalankuvan edessä ja valaisi heikosti synkkää
ruumishuonetta ja osan pimeää käytävää, loppui öljy. Sen tuli
tuikahti äkkiä sammuksiin ja huoneeseen tulvasi pilveen menneen
talviyön sakea pimeys...




Kun seppä viritti viulut pajassa.


    Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta...

Avaruus hohotti kuoleman ja kaikenhäviön kylmänä kitana. Synkkänä
puhalteli se pakahtuvista suupielistänsä kylmiä pakkasenviimoja,
joihin ilma oli haleta. Kylminä läkähtyminänsä huokui ja puhkui se
lumipilviä ja jäisiä vihureita, jotka riehuivat jättiläiskarkelossa.
Se kohosi ihmiselämän yli, tähtitulilla kukitettuna kupuna,
äärettömyyden luurangon mustana, kovana ja kylmänä päälakena...

Ja sen alla kulki ihmiselämä, kärsi ja kiehui, pyrki onneen ja vaipui
epätoivoon, kurotteli ijankaikkisuuden huipuille ja käpertyi yksin...
kolmin... joukoittain kylmien kojujen likaisille laattioille. Se
pyrki onneen ja rikkauteen ja vajosi lokaan maailmankurjuuden
torille. Se kurotteli korkeuksiin, eikä päässyt omaa mittaansa ylemmä
maasta. Se pyrki maailman herraksi ja kiemurteli elämän kynsissä,
kuin haituva tulipitimissä, maailmoilla koristellun avaruuden ontelon
hänen taistelujansa katsellessa...

Suuret ovat ne taustat, joilla ihmiselämä karkeloi pölynä
ikitaisteluansa...

       *       *       *       *       *

Oli yö.

Lumista tietä kahlasivat munkki Pietari ja Harhama kotiinsa, Nikolai
Petrofin kotoa. Talvinen yö huokui kylmän viimaa. Myrsky ulisi. Se
riehui pakkasen puremana, tupruutteli lunta, kuin sakeaa savua, ja
ajeli valkeita lumipilven riekaleita punakirkkaan kuun alitse.

Tiellä tuli kulkijoita vastaan ratsastava kasakkajoukko. Se oli
matkalla Nikolain kotiin syyllistä vangitsemaan. Mutta kun se saapui
perille, tapasi se kylmän, aution kodin, jossa kolme ruumista
kertoivat suuren vieraan käynnistä. Kurjuuden maja oli vuotanut
kukkuransa mierontielle...

Pesä oli nyt kylmä... Kuolema mateli siinä mustana matona. Poikue oli
joutunut talven selkään.

Seuraavana päivänä sai turvattomaksi jäänyt lapsijoukko ensi apua.
Anna Pawlowna hankki Harhaman pyynnöstä Looljalle palveluspaikan.
Toiset lapset sijotettiin miten kuten yksityisten ihmisten turviin.

Mutta ajan kangaspuut helskyvät... pirta piukkaa... niidet vilisevät
ja loimien väliin soluu ihmiselämä kirjavana kuteena...

       *       *       *       *       *

Lähes vuosipuolikas oli kulunut.

Äärettömyys oli ensin imenyt itseensä talviset kylmyytensä ja
korjannut kinoksensa. Se oli huuhdellut talven kirret, puhdistanut
kulot kaikkialta ja luonto oli heittänyt kesän kirjavat kukkavaipat
maan verhoksi. Taivaan tummalta sineltä paahtoi aurinko hehkuvan
kuumana valopyöränä... Kesä oli kypsimmällänsä. Se hehkui punamarjana.

Oli raskas, rasvatyyni, kaunis, helteinen iltapäivä. Aurinko helotti
kukkana käyrällä orrellansa. Ilma oli painostava, tukahduttava.
Linnut olivat vaiti. Sääsket surisivat rauhattomina, vaivaloisesti.
Ne ennustelivat ukkosilman tuloa. Koko luonto inisi sääskenlauluna
rasittavan lämmön lyijynraskaassa paahteessa...

Pajassansa takoi nokinen seppä, nuori, voimakas mies. Mutta
takominen ei näyttänyt luistavan. Hän takoi kuin näön vuoksi. Juuri
oli hän työntänyt raudan ahjoon. Nokinen apulainen lietsoi, tuli
tuprusi ahjosta ja rauta hehkui hiilien seassa. Mutta seppä seisoi
ajatuksiinsa vaipuneena, synkkänä, nojaten pihteihinsä. Lietsoja
painoi paletta, niin että kipinät tuprahtelivat... Seppä on yhä
ääneti, pilvi otsalla. Lietsoja alkaa hänelle puhua:

-- "Koolja!... Älä anna tuskan mieltäsi masentaa!... Heitä surut
hitolle!... Vedä rauta ahjosta... muutoin palaa kuonaksi... Näetkö,
kun jo hehkuu? No, Koolja!"

Seppä huokasi raskaasti, tempasi raudan tulesta ja alkoi reippaasti
takoa helskytellä. Tulinen kuona säkenöi, räiskähtäen jokaisesta
vasaraniskusta kipinäsuihkuna ympäriinsä... Lietsoja nojasi
paletankoon. Ahjo tohisi... Seppä lauloi taonnan tahdissa:

    "Juo, niin tuska unhottuu!
    Juo, niin huoli haihtuu!"

Hän työnsi taas raudan tuleen, lietsoja painoi paletta, tuli tuprusi,
ahjo tohahteli ja seppä puheli lietsojalle:

-- "Tästä tulee oiva pommi... Kunpa sinä osaisit lietsoa niin, että
rauta jäisi ijäksensä tulikuumaksi! Ja kunpa sylki suussani muuttuisi
myrkyksi, jota sylkisin rautaan!... Kun se sitten riistäjän ihoon
sattuisi, niin ei sinä iltana naista häpäiseisi..."

Lietsoja painoi paletta kovemmin, ikäänkuin innostuen. Tuli tuprusi
ahjosta hehkuvana roihuna ja seppä veti sieltä taas kipinöivän
raudan, sylkäisi raudalle ja alkoi taas takoa. Hänen takoessansa
ilmestyi pajan ovelle nuori, herttainen, kaunis tyttö ja istahti
kynnykselle, sepän sitä huomaamatta. Taonnan tahdissa lauloi taas
seppä:

    "Katso, tyttö, punapihlajasta
    oksa marjainen ja sillä laula!
    Laula unohtaakses armahasi!
    Armaallas ei laulupuuksi muuta
    sulle tarjota, kuin hirsipuunsa.
    Siks älä lennä sepän kynnykselle,
    vaan laula, tyttö, punapihlajassa!
    Hohda, puhdas helmi, kukkasissa!
    Laula, sepän sirkku, puhdas pulmu,
    laula kilpaa lahorastaan kanssa!"

-- "Tvi-iiiirrr!" -- visersi silloin nuori tyttö ja pujahti piiloon
pihlajapensaan taakse, joka kasvoi vanhan pihlajan juurista pajan
oven edessä. Seppä viskasi raudan ahjoon ja astui reippaasti pajan
ovelle.

-- "Viserräppä vieläkin lintuni, että sinut löydän!" -- puheli hän
harpaten kynnyksen yli pensaan luo.

-- "Tvir... tvir... tviii-irrr!" -- visersi tyttö

-- "Tvir-tvir-tvir! Tli... iir!... Kauniistipa viserrätkin!... Kas
niin!... Muutenhan en olisi sinua pihlajankukista erottanutkaan.
Kaatja, minun pulmuni, minun lintuni", -- puheli nokinen seppä.
Ja temmaten nuoren tytön syliinsä, nosti hän hänet, kuin lapsen
kynnyksen yli, istahti itse ahjolle ja asetti tytön polvellensa.

-- "No, niin, Kaatja!" -- puheli nuori seppä edelleen -- "Katso,
miten vaarallista on istahtaa sepän pajan kynnykselle... Istahdit,
lintuseni, ansan polkimelle ja jouduit sepän polvelle... Ja nyt
varmaankin kadut ja mielesi tekee pois nokisen sepän sylistä pihlajan
vapaana heiluvalle oksalle, punaisen marjatertun viereen..."

Vastaukseksi kietoi nuori tyttö kätensä sepän kaulaan ja kohta poltti
huuli huulta... Lietsoja hymyili, hiili ritisi ahjossa. Tyttö silitti
sepän otsaa ja puheli:

-- "Ei, Koolja! [hyväilymuoto nimestä Nikolai]... En välitä minä
pihlajanoksasta, enkä marjatertusta. Sinun pajasi on minun maailmani
ja sinun sylissäsi on minun taivaani... Sinun polvesi" -- hän
suuteli seppää palavasti -- "sinun polvesi on minun oksani, minun
onnenoksani... minun" -- taas hän suuteli -- "onneni ja laulupuuni..."

Nuori seppä puristi tyttöä rintaansa vastaan... Hän ei tuntenut enää
tuskaa...

-- "Viserräppäs nyt, lintuni, mitä tiedät!" -- puheli hän taas
tytölle, kun lietsoja oli hetkeksi poistunut.

Nikolai -- se oli nuori seppä -- oli paennut, kasakoiden saapuessa
hänen vanhempiensa ruumishuoneeseen. Harhaman ja Zaikon toimesta
oli hän saanut väärän passin. Hän oli Hornan luolassa työskennellyt
seppäosastolla ja nyt oli hänelle suojelijoiden toimesta hankittu
paja, missä hän teki sepäntyötä julkisesti, uudella nimellä. Siten
estettiin parhaiten poliisien epäluulo kääntymästä häneen. Mutta
sepäntyötä hän teki enemmän näön vuoksi, johtaaksensa poliisin
harhaan ja saadakseen sillä nimellä rauhassa valmistaa niitä aseita,
joilla aijottiin kumota se yhteiskuntarakenne, jota oli rakennettu
vuosituhansia.

Ja koko tämän lähes puolivuotisen väliajan olivat Harhama ja
Nikolai olleet kuin yhteen sulaneet. He imettivät toinen toistansa
hengellänsä, imivät toinen toisistansa. Nikolai joi aivan täysin
siemauksin Harhamasta tietoja ja hänelle ennen tuntemattomia
ajatuksia. Harhama puolestaan avautui hänelle koko sielullansa,
avautui, kuin kasvin siittimet avautuvat luonnon käskystä, kun niiden
aika on tullut. Itse hän taas imi Nikolaista jotain huumaavaa,
suurta, neroa, imi sitä ahnaasti, kuin nälkäinen lapsi äitinsä
rinnan antimia. Niin oli heistä tullut henkielämän kaksineuvoinen
aviokasvipari.

-- "Niin, armaani! Viserräppä nyt huolesi minulle!" -- kehotti vielä
kerran Nikolai hellästi, pidellen nuorta tyttöä polvellansa.

Nuori, kaunis tyttö, joka oli hänen morsiamensa, kertoi, että Loolja
oli jo päästetty sairashuoneesta, jonne hänet oli viety parantamaan
parooni Geldnersistä saamaansa veneristä tautia... Kun Kaatja
mainitsi siitä, välähti Nikolain katseessa pedonkynsi. Tyttö huomasi
sen, vavahti, kuin varpunen, joka säikähtää haukan kynsiä. Arkana
kätkeytyi hän sepän syliin syvemmälle. Pedonkynsi pelotti häntä ja
veti samalla turviinsa...

-- "Koolja... Rakas Koolja! Anna sen mennä ohi!" -- värisi hän
Nikolain sylissä.

Seppä huokasi, suuteli Kaatjan korkeaa otsaa ja virkahti:

-- "Lintuni!... Minun kultani ja kukkani!..."

Ja tyttö rauhottui. Hän alkoi kertoa leperrellä Looljasta ja
pikkuveljistä. Anna Pawlownan suosituksella oli Loolja saanut
uuden paikan eräässä liikkeessä, missä hänellä on tilaisuus oppia
ompelemaan. Toiset lapset olivat sijoitetut yksityisille maksua
vastaan ja heidän puolestansa oli maksettu kuluvasta kuusta menevä
maksu. Mutta lapset ikävöivät toisiansa ja Loolja pelkää menettävänsä
paikkansa heti, kun tulee tunnetuksi, että hän on "semmoinen"...

Viime sanat olivat kuin puukonpisto. Nuoren sepän katse muuttui
synkäksi. Kaatja lohdutteli häntä, silitellen hänen korkeaa otsaansa:

-- "Älä ole surullinen, Koolja!... Kaikki voi tulla taas hyväksi.
Loolja on nyt terve ja pyytää, ett'et surisi hänen tähtensä, vaan
pakenisit kauvas, kauvas kauvas turvaan. Hän huolehtii pikku veljistä
ja siskostasi... Niin puhui Loolja... Ja minä olen Looljan apuna..."

-- "Ei Loolja yksin mieltäni paina... Kyllä Looljakin, mutta ei
yksin", -- vastaili Nikolai ajatuksissansa, surullisena.

-- "Mikä sitten?" -- kyseli nuori tyttö, hellästi silitellen sepän
tukkaa. -- "Katseesi on surullinen ja ryppy nousee otsallesi...
Koolja-kulta!... Sano huolesi minulle! Minä olen sinun uskollinen
ystäväsi ja morsiamesi ja oman osani vaadin minä yhteisestä surusta.
Otsasi rypyistä tahdon osuuteni, iloistasi toisen puolen. Jaettuna on
suru kepeämpi ja ilo suurempi... Eikö niin, armaani?"

Nikolai tuli surulliseksi. Hetkisen mietittyänsä, vastasi hän:

-- "Kaatja-kulta! Nokimustia ovat minun iloni... Ei niistä ole
sinulle... Kuka raaskisikaan sinua, taivaanlintua, suruillansa
häiritä!... Ei, Kaatja... Kun kerran tulet nokisen sepän pajalle ja
viserrät pihlajapensaassa, eikä kukaan vastaa viserrykseesi ja tule
sinua kiini ottamaan ja polvellensa sieppaamaan, älä silloin tule
pajaan!... Paja on silloin tyhjä ja takoja on poissa..."

Tyttönen hätäytyi. Kyynel silmässä keskeytti hän:

-- "Koolja, rakkaani! Huoli nousee taas otsallesi ja äänesi on
surullinen... Mitä aijot tehdä? Sano, mikä mieltäsi painaa!"

-- "Ei se ole mikään... Se on tämä elämänsappi", -- kierteli Nikolai.
Mutta tyttö kietaisi toisen kätensä hänen kaulaansa, silitti rypyn
hänen otsaltansa ja rauhotteli hitaalla, lempeällä äänellä:

-- "Heitä huolesi, Koolja! Olethan itse turvassa. Pajasi oven edessä
kukkii pihlaja, ja jos linnut sen oksia pelkäävät, laulan minä niiden
sijasta päivät pajasi kynnyksellä. Minä laulan päiväsi iloisiksi,
iltasi punertaviksi. Olethan turvassa, Koolja?"

-- "Olen. Mutta..."

-- "No, mitä 'mutta' taas?" -- keskeytti Kaatja.

Nikolain silmissä välähti outo tuli. Hän vastasi synkkänä:

-- "Mutta veljeni raatavat Hornan luolan kahleissa... Koko kansani,
heimoni, on orjana. Äidin ja isän hiki ja veri ja sisaren viattomuus
huutavat _kostoa_..."

Kaatja vavahti. Hän pani molemmat kätensä Nikolain olkapäille, katsoi
hänen silmiinsä avoimesti, pitkään, ihastuneena ja kysyi hellästi,
mutta riemuisella äänellä:

-- "Koolja! Sinä tahdot nousta veljiäsi vapauttamaan? Sinä aijot
vaatia tiliä vanhempiesi verestä ja Looljan?..."

-- "Niin", -- keskeytti Nikolai jyrkästi. -- "Jos heillä olisi
ollut Abelin lammaskatraat, kostaisivat heidän puolesta jumalat...
Ja asianajajat valtaisi kauhu oikeuden loukkauksen johdosta. Mutta
_köyhän_ pettävät kaikki muut jumalat, paitsi sen oma nyrkki..."

Nuori tyttö kietoi kätensä Nikolain kaulaan ja suuteli häntä
palavasti. Pedonkynsi kiehtoi ja veti hänet kokonaan, se salainen
kynsi, joka oli aina häntä pidellyt.

-- "Koolja!... Armaani!... Kultani!... Minä tulen mukaasi!" --
huudahti hän ihastuneena, nuoruutta ja kauneutta säteilevin silmin.

-- "Sinäkö?" -- naurahti Nikolai surullisena. -- "Sinäkö, lintuni,
tulisit sinne, missä jokainen puunoksa on _hirsipuu_?"

Mutta nuori tyttö olikin Nikolaissa löytänyt juuri sen miehuuden
ilmauksen, jota hän oli ikävöiden odottanut. Hän itse oli hurjan
kasakan tyttö, lempeä, kuin päivänpaiste, ja hehkuva, kuin aron
tuuli. Hän oli villi metsänkukka, Donin rannalla kasvanut ja tulisten
laulujen lellittelemä. Hänen henkensä oli kuin aro, jossa vapauden
halut tanssivat vallattomina, villeinä, helskyen, kuin kasakkalaulut.
Nyt kohosi Nikolai hänen eteensä sinä kasakkatytön uneksittuna,
vapauden sankarina, josta hän oli uneksinut. Hän oli sen sankarin
nähnyt Nikolaissa ennenkin, kaukaisena, kauniina, kuin kangastuksen
aroseudun taivaalla. Hän oli sen nähnyt ihanana, punertavana unelmana
ja odotteli ikävöiden sitä _lähtöhetkeä_, jolloin hän voisi sitoa
satulan hänen ratsunsa selkään ja nähdä hänen lähtevän, huolettomana,
kuin rajutuulen, pois kodin pölyistä, pois vaimon vuoteen reunalta,
miehen töihin ja vaaroihin, sitä suurta vapautta noutamaan. Nyt oli
se hetki tullut. Ihastuneena huudahti hän:

-- "Juuri _siksi_ minä tulen... Koolja, minun kultani! Minä
tahdon olla mukanasi, kun sinä muutat Venäjänmaan hirsipuina
heiluvat puunoksat lintujen lauluoksiksi... Minä kulen jälkiäsi...
_Rinnallasi_ minä kulen ja siunaan työtäsi... Minä siunaan ne
puhdistamasi puunoksat, että kevät sirottaisi ne kukilla, kesä
linnuilla ja syksy punaisilla marjatertuilla ja hedelmillä... Koolja,
armaani, omani!... Nyt minä sinua rakastan... Minä tiesin, että sinun
henkesi on suuri... Se verhoaa sinun otsasi ja kaikkesi... Sinä et
ole luotu istumaan vaimosi sängynreunalla."

Nikolai kuunteli tytön puhetta ihastuneena, kietaisi molemmat kätensä
hänen vyötäisillensä ja suuteli häntä, kuin lasta, huudahtaen:

-- "Sinä terttuni... sinä marjani!..."

-- "No... no! Anna minun jatkaa!" -- keskeytti Kaatja puheen ja
suudelmat ja jatkoi:

-- "Ja minä tulen myös _sinun_ tähtesi. Sillä kuka muu silittäisi
rypyn otsaltasi, joll'en minä? Kuka hoitaisi haavasi, kuka jakaisi
surusi?... Jos kuolisit, kuka itkisi hautasi kosteaksi, että siinä
kukkanen kasvaisi, jollen minä sitä tekisi?... Minä tunsin jo
ajatuksesi... Miksi tahdoit _salata_ ne minulta, salata _minulta_?
Miksi tahdoit peittää otsasi rypyn rakastavan silmältä? Onhan sinun
maasi minun maani, sinun veljesi ovat minun veljiäni. Kun käki kukkuu
ja lintu laulaa pihlajan oksalla, kukkien seassa, tai punaisen
marjatertun vieressä, ja'amme me keskenämme niiden tarjoaman ilon.
Kun huoli nousee kirkkaalle otsallesi, anna siitä oma osani minulle.
Ja jos meidän joskus täytyisi paeta, en minä viereltäsi lähde. Sillä
minä tahdon olla _vaimosi_... Koolja... Minä tahdon olla vaimosi...
vaimosi. Tasan ja'amme pihlajanoksan antimet, riippukoon siinä
marjaterttu tai hirttonuora..."

Nuori seppä puristi tyttöä hellästi rintaansa vastaan ja lausui:

-- "Kaatja, minun iltani uni ja päivieni päivänpaiste!... Minun
onneni!... Minun elämäni ja minun lauluni!... Kiitos sinulle ja
suutelo..."

-- "Ei... ei... ei... ei... ja ei... Sitten suutelo, kun _lähdet_!"
-- keskeytti Kaatja leikillä, paeten Nikolain suuteloa.

-- "Hy-yy-i... kun ryöstit!" -- naurahti hän nuhtelevasti, leikillä,
kun huuli oli sittenkin ottanut omansa...

Mielet virkosivat taas. Tytön poski punotti. Ryppy hävisi sepän
otsalta ja tomuna hävisivät hetkeksi elämänhuolet.

-- "Kas niin, kultani! Ilta tekee jo tuloansa... Lähde sinä, armaani,
jo kotiin!" -- kehotteli Nikolai, hetkisen vielä puheltuansa.

-- "Miksi tahdot minut jo lähettää pois?" -- kysyi Kaatja
surullisena, katsoen Nikolain silmiin hellästi ja silitellen hänen
otsaansa.

-- "Kaatja!... Niin, kultani!... Katso, meillä on kokous, jossa eivät
syrjäiset voi olla", -- vastasi Nikolai vältellen.

-- "Voiko sinulla olla mitään, jota et voi minulle uskoa? Voiko sinun
pajassasi olla mitään, jossa _minä_ olisin syrjäinen?... Koskeeko se
sitä, josta äsken puhuit?" -- tarttui Kaatja.

-- "Kyllä... kyllä, Kaatjaseni!... Mutta..."

-- "Sitten en minä ole _syrjäinen_. Mitä sinun pajassasi taotaan,
siihen tahdon minä lietsoa lämmön. Sinun ahjosi on minun kotilieteni
ja minä olen valvova, että siitä ei tuli lopu, olen vartioiva, että
se pysyy puhtaana", -- lausui nuori tyttö päättävästi. Seppä suuteli
häntä kiitollisena ja lausui:

-- "Kiitos, armaani! Jää tänne!"

Ja sitten tuprusi taas ahjosta tuli, nokinen seppä takoa helskytteli
ilosena ja tyttö istui pihlajankukkana pajan kynnyksellä.

Mutta hyttynen ennustaa kituutti entistä vaivaloisemmin ukkosilman
tuloa. Aurinko paahtoi puoli punertavana ja tuntui, kuin olisi ilman
ytimistä tiuhkunut rasva.

       *       *       *       *       *

Jo oli karjan kotiatulon aika, kun pajaan saapui nuori asianajaja
Zaiko. Jo oli iltarukouksen aika ja saapui Harhama ja sitten Nikitin,
molemmat, kuten Zaikokin, työmiehen puvuissa. Ja kun oli levollemenon
aika, oli pajaan kokoutunut kaksikymmentäneljä työmiehen pukuihin
puettua miestä, kuusi niistä edustaen Venäjän vierasheimoisia
kansallisuuksia, joista useimmat eivät tietäneet toistensa
niiniäkään, vaan käytettiin heistä numeroita. Yksi jäi vahdiksi
ulos ja nyt alettiin pajassa takoa outoja suunnitelmia. Nikolai
esitteli oudoille miehille Kaatjan, ilmottamatta hänen nimeänsä, meni
takuuseen hänen luotettavuudestaan ja kysyi, hyväksytäänkö hänet. Kun
tähän oli vastattu myöntävästi, lakaisi Nikolai mullan pois eräästä
paikasta pajan lattialta, avasi sen alta salaisen luukun ja nosti
haudasta kaksikymmentäneljä pommia, jotka hän oli apulaisinensa
valmistanut. Hän latoi pommit viilapenkille ja lausui niitä osottaen:

-- "Siinä ovat viulumme viritettyinä. Riistäjät tanssikoot, me
soitamme!" -- Ja pyyhkien hikeä otsaltaan, lisäsi hän hetken kuluttua:

-- "Siinä on voimamme... Parastamme olemme panneet. Paatuneet eivät
usko evankeliumia ja laki on heidän vallassaan, mutta kun näillä
saarnaamme, niin kuurotkin kuulevat."

Pajassa oli puolihämärä, sillä valoa pääsi sinne ainoastaan
pienoisesta akkunasta. Hyttysten vaivaloinen surina oli lakannut
ulkona ja salama ilmotti ukkosilman nousua. Kokous järjestyi ja
asianajaja Zaiko alkoi keskustelun, lausuen:

-- "Minä muutoin pyydän, että päätettäisiin ottaa vapautusliikkeen
asiaksi myös Venäjän alaisten kansallisuuksien vapautus. Herra numero
kolme", -- hän tarkotti Harhamaa -- "ja muut eri kansallisuuksien
edustajat, ovat sen panneet juuri vapautusliikkeeseen yhtymisensä
ehdoksi."

Toiset venäläiset olivat vaiti. -- He muistivat isänmaansa suuruuden
ja mahdin, sen suunnattomat tasangot ja monet kansat ja he vavahtivat
kuullessaan, että sitä ruvettaisiin nyt silpomaan. Yksi joukosta
huomautti:

-- "Venäjää ei vaan saa sitä tehdessä leikellä raajarikoksi..."

Toiset vaikenivat. Harhama tunsi hieman pettyneensä. Hiiden myllystä
Nikitinin kanssa poistuessaan oli hän inholla kääntynyt silloisesta
elämästään. Uusi aate oli hänelle silloin vielä sumua, jonka takaa
häämötti joku punainen, tuntematon... Sitten alkoi häntä kiehtoa
köyhyys, työmiehen elämä. Nuoruudessa oli hän sitä elämää elänyt,
muisti sen öiset metsätyöt, ruoka levot ja lauvantai-illat. Nyt se
kiehtoi, kuin lapsuusajan lumoava muisto, tai syntymätalon marjamaa.
Halu elää köyhien hyväksi oli siinä ainoastaan itsetiedottomana,
ulkonaisena kuorena. Kaikki hänen halunsa kieppuivat aina,
ytimiltään, jonkun tuntemattoman, jonkun hämärän ympärillä...

Sitten oli hänessä herännyt se isänmaan metsien kaipuu, josta hän
puhui Anna Pawlownan syntymäpäivillä. Sekin oli joku mieliteko,
samanlainen, kuin sairaassa, joka haluaa jotain määrättyä ruokaa,
esimerkiksi: puoloja. Mutta sen pohjalla oli kumminkin se ihmisen
syntyperäinen isänmaanrakkauden hehkuva kipinä, jonka oli ärsyttänyt
tuleksi keskustelu syntymä päivillä. Siihen tuleen sekottui taaskin
se salaperäinen vallankumouksen sumu, jonka hän aavisti valmistuvan
Suomessa, rämesoiden mudassa, nousevan kerran ja kietoutuvan Venäjän
vallankumouksen veripunaisiin höyryihin...

Mutta munkki Pietari oli lukenut hänen ajatuksensa. Hän oli
huomannut, mille harhateille ne tähtäsivät. Säälin oras oli noussut
hänessä taas. Hän oli ryhtynyt johtamaan Harhaman ajatuksia oikealle
suunnalle, kerimään niitä oikeille kerille. Osottaaksensa hänelle sen
tienpään, josta alkava polku vie Jumalan luo, oli hän vienyt hänet
Hornan luolaan ja Nikolain kotiin. Hän oli näyttänyt hänelle koko
maailmankurjuuden, sanoaksensa: "Kaikki, mitä teet yhdelle näistä
vähimmistä, sen teet Hänelle."

Hän oli ollut varma, että hän johtaa Harhaman siten Jumalan teille.

Seuraavana päivänä oli Harhama liittynyt vallankumouksellisten
salaiseen järjestöön...

Elämän loimet juoksivat salaisilta kerinpuilta. Hänen omat tekonsa
soluivat niihin kuteiksi heikkoina kuituina, sillä hän ei ollut
oikein pyrkinyt elämänsä herraksi, vaan ahtanut valkoisten hevosten
viedä häntä mihin niiden mieli teki.

Hän hoippui vielä siinä kysymyksessä, jäädäkö Venäjälle vaiko lähteä
Suomeen. Hänen henkensä hämärien läpi vilkutti isänmaanrakkauden
kipinä kutsuvana, kiehtovana. Mutta missä oli hänen maansa kohtalo
ratkaistava: Venäjällä vaiko Suomessa, se kysymys muuttui hänelle
epäilyksen pikku hetteeksi. Vielä eilen oli hän miettinyt Suomeen
matkustamista, mutta Zaiko tuli hänen luoksensa ja puhui, vakuutti,
että Suomen vapautus sorrosta tulee ohjelmaan otettavaksi. Silloin
hän hoippui ja jäi.

Hänen ohjeenansa oli elämän ainainen epäselvyys, sen sotkuinen
vyyhti, hänen johtajinansa kohtalon hurjat hevoset, ja maalliset
harrastukset itse asiassa olivat rakoja, joihin hän vetäytyi
silloin, kun oli henkensä väsyttänyt salaisissa hurjissa lennoissa
henkimaailman sumuselillä.

Kun hän nyt kuuli puhuttavan Venäjän silpomisesta ja huomasi useiden
venäläisten varovaisuuden, uskoi hän pettyneensä ja ajatteli taas
itseksensä: "Näkyy, että jokaisen kansan täytyy sittenkin takoa
kaikki taottavansa omassa pajassa!"

Kiusallisen äänettömyyden katkaisi Nikolai, joka huudahti:

-- "Vapaus kaikille, olkoot yksityisiä, tai kansoja!" -- Hänen
venäläiset veljensä olivat näkevinänsä hänen jo leikkelevän
paloja pois isänmaansa viljavasta tasangosta. Mutta vieraiden
kansallisuuksien edustajat kuuntelivat häntä, kuin huutavan ääntä,
joka ilmottaa vapauden tuloa. Salama välähti taas valaisten pajan ja
Nikolai jatkoi:

-- "Jos minä saan puhua, niin on ajatukseni se, että Venäjän kansalla
on maailmassa korkeampia tehtäviä, kuin olla orjien vartijana
ja orjien pitäjänä. Siksi on meidän päästettävä kaikki kansat
orjankahleista."

Kun venäläisten joukosta kuului hiljaista mutinaa, ärtyi Nikolai
oitis. Hänen henkensä nousi ukkospilvenä. Se alkoi sinkoilla
salamoina:

-- "Orjien vapautus ei merkitse Venäjän rajojen supistamista,
vaan päinvastoin Venäjän mahtialueen laajenemista sen
keskikuvernementeista rajoille... nykyisten rajojen ylikin. Nyt on
meillä rajoilla kahleorjia: kansoja, joilta olemme riistäneet niiden
vapauden. Ja orjan kädellä ei lyödä talon vihollista. Tähän asti
olemme me sitoneet vieraat kansat itseemme orjankahleilla, mutta
tulevaisuuden vapaa Venäjä sitoo ne itseensä _vapaudella_..."

-- "Millä?... Vapaudella?" -- keskeyttävät jotkut ymmällä. Nikolai
jatkaa, kuin ärsytetty peto:

-- "Tulevaisuuden Venäjä sitoo kansat itseensä vapaudella. Orja
vaanii isäntänsä henkeä ja sahaa kahlettansa poikki, mutta vapaus on
kahle, josta yksikään _ei lähde pois_, ei ajamallakaan... Venäjän
tarvitsee vaan julistaa täysi vapaus omassa talossaan, sisällinen
itsenäisyys sen pereesen liittyville kansoille, niin se on jakamaton,
kuin pere, jonka kaikki pojat ja tyttäret ovat vapaita..."

Ja sitten kuvaili Nikolai vapauden viehkein värein. Hän puki
sillä tulevaisuuden Venäjän. Hän maalasi vapaasta Venäjästä
kultaisen kodin, jossa kansat elävät, kuin isän kodissa, vapauden
päiväpaisteessa, huolehtien aina sitä, että heitä ei siitä kodista
pois sysättäisi.

-- "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- kuuluu venäläisten joukosta. Mielet
lämpenevät. Se puhaltaa intoa puhujaan. Hän jatkaa:

-- "Vapaus! Siinä sotahuutomme. Sitä kuullessa kansat ihastuvat.
Ne kokoontuvat Venäjän takaaman vapauden ympärille, kuin janoon
nääntyvät erämaan lapset kosteikkoon. Suomalaiset ja puolalaiset,
tshekit ja kirgiisit, Kaukasian ja Balkanin kansat vaeltavat itse
vapaaehtoisesti sille vapauden vesilähteelle, jonka vesisuonet
tulevaisuuden Venäjä avaa..."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- keskeyttävät venäläiset. Vapaa Venäjä kohoaa
jo heidän silmissänsä Nikolain tukemana kuningattarena ja ojentaa
heille vapauden viinimaljaa. He ihastuvat ja alkavat huumautua.
Harhama juo taas ajatuksen äärimäisen rohkeuden viinaa, päihtyy
ja katselee taas Nikolaita, kuin nousevaa päivää. Ulkoa kuuluvat
ensimäiset heikot ukkosen jyrähdykset.

Mutta Nikolain sielussa alkavat neron ilmiöt leimuta revontulina.
Hänen henkensä nousee hyvähuutojen aallonharjoille. Hän jatkaa:

-- "Vapaus on kahle, jonka _katkeamista_ siihen päässyt pelkää. Se on
kuin lemmenpaula, josta ei kukaan lähde, vaikka kuolema soittelisi
selän takana. Se on ansa, johon kaikki _pyrkivät_... Se on tulevan
Venäjän suuruuden peruskivi... Se on sen koossapitävä voima..."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutavat ihastuneet venäläiset. Paja pimenee.
Silloin tällöin suhahtaa salama. Venäläisten hyvähuudot sekaantuvat
ukkosen ensi jyrinöihin.

-- "Jatka!... Jatka!" -- kuuluu innokkaita kehotuksia. Harhaman
sielua valaisevat Nikolain neron salamat, sitä nostelee siivillensä
hänen ajatuksiensa verraton rohkeus. Nikolai jatkaa:

-- "Venäjän kansan ei tarvitse purjehtia merirosvona vieraissa
maissa. Sen ei tarvitse ryövätä toisien kansojen rikkauksia, kun
sen viljameren pohjassa maailman suurimmat rikkaudet odottavat
nostajaansa..."

Salamat iskevät ulkona. Jyrähdykset käyvät yhä tiheämmiksi. Pajassa
lämpenevät mielet. Nikolai puhuu semmoisella innolla ja voimalla ja
lämmöllä, että puhe huumaa kaikkia. Hän jännittää kuulijoittensa
tunteita, kuin viulunkieliä. Nyt jatkaa hän taas:

-- "Me venäläiset emme _tarvitsekaan_ orjien apua. Me itse kykenemme
vaikka vuorien pohjalle sukeltamaan, rikkauksia noutamaan... Maamme
on kuin meri, jonka vetenä on viljan kasvuvoima. Me voimme siitä
ammentaa rikkautta, kuin vettä merestä... Venäjän _oikeat_ pojat
eivät siinä työssä huolikaan vierasta apua..."

-- "Eivät!... Eivät!" -- keskeyttävät venäläiset. Seppä on
vetänyt vireeseen heidän ylpeytensä viulunkielet, Kaatja katselee
sulhastansa, kuin aroseudun komeaa päivänkangastusta. Harhaman
henki tapailee puhujan neron siivenkärkiä. Hän katselee häntä, kuin
maailman vapahtajaa, joka on noussut saarnaamaan orjille vapahdusta.

-- "Puhu!... Puhu!" -- kehottavat jotkut. Puhuja leimuaa tulena:

-- "Tähän asti olemme me takoneet rautamme kahleiksi ja miekoiksi.
Siksi olemme me puuauralla kaivaneet aarretta Venäjän viljameren
pohjasta. Tuvissamme on sen johdosta asunut nälkä ja pimeys. Me
olemme _verellämme_ kastelleet vieraiden kansojen vainiot, mutta
omilla jokivarsillamme kuivaa vilja _veden_ puutteessa, sillä ei
ole ollut niiden kastelijaa, koska poikiemme on täytynyt värjätä
verellänsä vieraita maita. Miekoillamme olemme me silponeet
naapurikansojamme, mutta omilla nurmillamme jää heinä niittämättä
viikatteiden puutteessa. Huutomme olkoon nyt: Kaikki kahleet
auranraudoiksi! Kaikki miekat viikatteiksi!... Kansat vapaiksi!..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Oikein!" -- katkaisevat huudot. Harhaman
olemuksen pohjalta alkaa kohota vakaumuksen vesiperusteinen aalto:
"Täällä ratkaistaan Suomen kansan kohtalot."

Mutta Nikolai itsekin on jo kohonnut rohkeutensa ja hyvähuutojen
huumaaviin höyryihin. Hän loihtii sieltä kuulijoittensa eteen
kiehtovia kuvia. Hän nostaa tulevaisuuden Venäjän taivaalle
ihanimmat, aamuruskoiset valot, levittää sen rikkaudet niiden valojen
hohteeseen, pukee Venäjän miehen loistaviin verkaviittoihin ja
kohottaa sen maailman ensimäiseksi. Hän jatkaa:

-- "Vapaan Venäjän mies on tulevaisuuden _ruhtinas_, Se ei salli
talossansa orjaa, eikä rajoillansa vihollista. Vapaa Venäjä on
maailman vilja-aitta. Se heilimöi kerran aavana viljamerenä,
josta nouseva heilimän savu näkyy halki maailman, kertoen Venäjän
rikkaudesta ja pannen kansat huudahtamaan ihastuksesta. Sen joista
nousee kala ja kouluista leviää valistus... _Sen_ Venäjän pojat
päästelevät toisetkin kansat kahleistansa. Ne kulkevat vapaina
miehinä, vapauttamassa orjia. Ne kulkevat vapauden ja ihmisyyden
etupäässä."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutavat Venäjän pojat. Heitä hurmaa ajatus
Venäjän tulevasta suuruudesta. Tyttö, joka istuu ahjon reunalla,
hehkuu, kuin aron polttava, vallaton päivänpaiste. Kuulijoiden
silmiin kuvastuvat jo Venäjän suuruus ja loisto. Sen vapauden liput
ja ruhtinasviitat heilahtelevat kiehtovina, kuin tytön helmat. Kaikki
mielet sulavat, hehkuvat, ihastuvat. Salamat suhahtelevat jo nopeina
tulikielinä, kirkastellen rohkeaa puhujaa. Harhama katselee häntä,
kuin vapahtajaa, joka antaa Venäjälle maailman orjakahleiden avaimia,
kuin Jeesus Pietarille, ja sanoo: "Mitä sinä näillä päästät, se on
ijankaikkisesti vapaa."

Puhuja on saanut jo henkensä siivet auki. Hän virittää kuulijoittensa
mieliä yhä rohkeampana. Työmies nousee Harhaman sielussa Nikolaissa
ihmiskunnan kunniajalustalle _työnaatelina_... Hän jatkaa:

-- "Meidän on myös korjattava riistäjiemme _Jumalan_ tekemä vääryys:
Hän oli kerran -- oppinsa mukaan -- pannut ehdolle: joko täytyy
ihmisten teurastaa hänen Poikansa, tai heidän itsensä sitten palaa
helvetissä. Juutalaiset täyttivät Hänen arkkunsa, pelastivat ihmiset,
joita Jumala muka rakasti. Mutta silloin Hän rankaisi juutalaisia,
hajotti heidät ja jätti heidät toisten kansojen raadeltavaksi. Hänen
pappinsa johtavat Venäjän poikia jatkamaan Jumalansa hirmutyötä,
rääkkäämään juutalaisia. Vapaan Venäjän poikien täytyy korjata
tämä _Jumalan_ tekemä vääryys. Niiden täytyy hankkia juutalaisille
oikeutta..."

Ankaran ukkosenräjähdyksen seasta kuuluu muutamia hyvähuutoja.
Harhama kohoaa silmänräpäyksessä omaan ilmapiiriinsä, jumaluuden
sumuihin. Hän katselee Nikolaissa Jumalan hirmutekojen oikaisijaa,
rankaisijaa... Pajassa on puolipimeä. Puhuja jatkaa salamoiden
silloin tällöin välähtäessä ja ukkosen jyrähdellessä:

-- "Ja sitten kaikki katkomaan niitä kahleita, joiden nimi on pääoma.
Se kahle on orjan kahleista hirmuisin ja lujin. Sillä sitovat
riistäjät meidät Hornan luolan hautoihin ja sen rautaisten pyörien
ja suitsuavien uunien ääreen, valmistamaan heille mukavuuksia ja
nautintoja. Se on kahle, josta ei pääse _pakenemallakaan_. Se
sitoo meidän kätemme yötä ja päivää. Jos me hievahdamme työmme
äärestä, nauttiaksemme hetken auringonpaisteesta ja linnun laulusta,
niin me heti tunnemme vatsassamme sen ansan, vetämässä meitä
takaisin ryöväriemme kynsiin. Pääoma on riistäjien voimallinen
ase... Se on helvetin hirmunuora. Se on valtio valtiossa... Se
on siveetön perkele. Se ei tunnusta mitään siveellisiä lakeja,
ei edes luonnonlakeja, ei valtioiden rajoja... Se on hirviöiden
hirviö, kuollut siveetön voima. Sitä orjankahletta _ei saa_,
sitä _ei saa_ näkyä vapaassa Venäjän maassa. Rikkaudet kansalle,
niille, joiden luomia ne ovat! Kahle pois riistäjiltä, nykyisiltä
orjanomistajilta!... Orjien kädet vapaaksi! Alas yksityisen pääoman
omistusoikeus!..."

-- "Alas!... Alas!... Alas!" -- kaikuvat myrskyävät huudot ukkosen
jyrinän säestäminä. Puhe on taas temmannut kaikki mukaansa, kuin
vihuri vaahdon, ja ukkosen jyrähdykset ovat lisänneet sen huumaavaa
vaikutusta... Viulunkielet virittyvät edelleen.

-- "Sitten", -- jatkaa Nikolai -- "on meillä vielä eräs kahle
katkaistavana... kahle, jolla laiskurit kytkevät ihmisiä
palvelijoiksensa, orjiksensa... Se kahle on..."

Voimakas ukkosenräjähdys keskeyttää puhujan. Sen vielä jatkuessa
huutaa Nikolai uhmaten:

-- "Se kahle on usk..."

Uusi, ankarampi räjähdys repii korvia. Salamat välähtävät ja taas
sammuvat. Paja synkkenee... Ilmassa on jotain kamalaa. On kuin musta
ukkospilvi pursuaisi vihaa. Arimmat vavahtavat.

-- "Tsyt", -- huudahtaa joku.

-- "Herra siunatkoon!" -- mutisee toinen, tehden ristinmerkin.
Nikolaista tuntuu hetken, että viulunkieli ei kestäisi _sitä vetoa_.
Mutta hän itse on vireessä. "Kävi, kuin kävi!" -- ajattelee hän ja
vetää täyden vedon, huutaen pauhun seasta:

-- "Se kahle on _uskonto..."_

Häikäisevä salama sävähtää, värjäten pajan nokiset seinät
veripunaisiksi. Taivas repeää pauhuunsa. Jotkut siunaavat itsensä.
Harhaman henki hyppelee, kuin salamoiden kärillä. Nikolai yltyy ja
jatkaa pauhun säestämänä:

-- "Uskonto on se käärmeistä punottu kahle, jota kansat ovat
kantaneet maailman alusta asti. Se on kahle, jossa köyhät ovat
kulkeneet rikkaiden orjina... Kehotan ottamaan tämän asian huomioon."

Sillä välin oli rajuilma noussut yhä raivoisammaksi. Salamat
välähtelivät tuhkatiheään ja räjähdykset olivat niin voimallisia,
että tuntuivat pilvien repeämiltä. Avaruus leimusi tuliriekaleena.
Pajassa oli väliin miltei täyspimeä. Salaperäisyys, kuoleman kanssa
leikkiminen, suuret suunnitelmat ja Nikolain hurjanrohkeat ajatukset
yhdessä riehuvan rajuilman, sinkoavien salamoiden ja pimeyden
kanssa tekivät hetken suuremmoiseksi. Se tempasi kaikki mukaansa,
kuin tuulen pyörre kuivan lehden. Jokaisen kädessä olivat elämän
ja kuoleman kortit. Peli oli uhkapeliä. Ryhdyttiin keskustelemaan
salaisen järjestön suhteesta uskontoon.

Asianajaja Zaiko alkoi puhua:

-- "Muista periaatteellisista kysymyksistähän me olemme
yksimielisiä, me hyväksymme niissä sosialismin yleiset opit.
Ainoastaan uskonto-kysymys on kansamme kehitykseen katsoen arka
kysymys... Meidän pitäisi päästä yksimielisyyteen, mille kannalle me
julkisuudessa asetumme tähän kysymykseen."

-- "Meidän on paras hyväksyä sosialismin yleinen periaate: Uskonto
yksityisasiaksi", -- huomautti joku.

Mutta se huomautus pisti Nikolain sieluun, kuin keihäs pedon pesään.
Hän syöksyi uskonnon kimppuun, kuin tiikeri, kynnet verisinä...
Rajusää pauhasi. Se repi synkkää pilveä räsyiksi, kuin rautaista
liinaa, salamoiden juostessa repeämiä pitkin tuli-häntäisinä
raivoavina leijonina.

-- "Minä puolestani olen sitä vastaan", -- kiehahti Nikolai. --
"Uskonto on riistäjien lujin varustus, niiden myrkyllisin ja vahvin
käärmekahle. Juuri _sitä_ vastaan on hyökkäys kohdistettava. He
ovat ottaneet aseeksensa uskonnon. He pelottelevat sillä kansaa
kuuliaisiksi kiristyslaitoksellensa, esivallallensa. Kansa uskoo
sen näkymättömän aseen olevan olemassa helvettinensä, Jumaloinensa,
käärmeinensä ja perkeleinensä ja..."

Ankarat jyrähdykset keskeyttivät puhujan. Luonnonvoima tuntui
irtipäässeeltä pedolta, joka sylki salamoita. Sen kiukkuinen rätinä
tärisytti maata.

-- "Ja kansa pelkää sitä ja matelee orjana, ettei se _olematon_
Jumala syöksisi heitä helvettiin", -- yritti Nikolai jatkaa.

Taas jyrisi kamala ukkonen. Pajan katto tärisi sen vasamista.
Salamasade yltyi. Useat kauhistuivat. Liiaksi pingotetut kielet
värisivät. Nikolai yltyi. Hän huusi pauhinan seasta:

-- "Meidän _täytyy_ tehdä se ase tehottomaksi, paljastamalla, että
sitä asetta _ei ole olemassakaan..."_

Huikeat salamat valaisivat pajaa. Ne tanssivat tulikäärmeinä pimeän
seassa. Nikolai seisoi niiden kietomana, uhmaavana, hurjana. Harhaman
huumasi se suuremmoinen näky. Hänen vallaton mielikuvituksensa pääsi
valloillensa. Kerkeästi, salamannopeasti sommitteli se ilotulituksia,
joissa ihmishenki leimusi kilpaa huikaisevan salamasateen kanssa.
Kaatja tapaili sulhasensa hengen ilmeitä, kuin hurja kasakkatyttö
villiä tuulta... Läsnäolijat ovat kuin veneväkeä, jota uhka laskija
laskee kuoleman koskea alas. Se koski ja vauhti veivät heidät...
_nielivät_ aivan heidät... Pilvi pursusi tulta ja avaruus pakahtui
pauhuunsa. Nikolai huusi niiden seasta:

-- "Meidän _täytyy_ lopultakin pistää sen kuva-Jumalan kantapäähän..."

Jyrinä ja salamat riehuvat yhä hurjempina. Harhama katselee niiden
välissä Nikolaissa sitä ihmisjumalaa, jota hän juuri on suunnitellut:
omassa varassansa kulkevaa ihmisyyttä. Hän riemastuu. Hän on
näkevinänsä jo puukon terän tunkevan Jumalan kantapäähän. Nikolai
jatkaa:

-- "Meidän _täytyy_ vihdoinkin polkea rikki riistäjiemme olemattoman
käärmeen, ihmisten pelottimen pää... Meidän täytyy hävittää se
käärmekahle, jolla riistäjät sitovat köyhiä kiristyslaitteensa,
esivallan orjiksi."

Salamat valuvat pilvestä tulisateena. Kuuluu joku hyvä-huuto. Kaikki
muu häviää pauhuun ja jyrinään. Harhamasta se pauhu tuntuu jo
käärmeen pään murskautumiselta. Hän näkee käärmeen kiemurtelevan, pää
Nikolain kantapään alla. Nikolai hurjistuu entistä enemmän, jatkaen:

-- "He ovat ottaneet aseeksensa tulen, meidän täytyy ottaa silloin
vesi... He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon, meidän aseenamme täytyy
olla..."

Taas keskeyttävät kamalat jyrähdykset ja salamasoihdut puhujan. Oli
kuin olisi taivas yrittänyt estää hänet lausumasta sitä _äärimäistä
sanaa_... Mutta Nikolain henki, irti päässyt peto, yltyy. Hän huutaa,
kuin luonnonvoimien pihdeissä ärtynyt:

-- "Meidän aseenamme täytyy olla _täysi uskottomuus_..."

Sanat häviävät jyrinään... Salamat ilkamoivat akkunassa... Kuulijat
vaikenevat... Puhuja toistaa sanansa, huutamalla pauhun sekaan:

-- "Aseenamme on oleva: _kaiken uskon kieltämys... Täysi
uskottomuus..._"

Salamat leikkelevät niitä sanoja... Ne kietovat niiden ajatusta
kerille... vyyhdille... sotkevat niitä... värjäilevät ja vatvovat.
Harhaman mietteiden rihmat sekottuvat niihin... Hänen henkensä
tanssii niiden sotkoksissa... Kuulijat vaikenevat... Salamat
rätisevät.

-- "Epäilettekö?" -- uhittelee Nikolai. "Vesi tulta -- uskottomuus
uskoa vastaan!... Siinä aseemme!..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!... Oikein!" -- riehahtaa silloin voimakas
huuto... Viulunkieli oli kestänyt... Nikolai tuntee olevansa
viulujensa herra ja jatkaa rohkeana:

-- "Me emme siis saa jättää uskontoa yksityisasiana riistäjien
parhaaksi avuksi... Meidän on se ase hävitettävä..."

Paja pimenee sysimustaksi. Salamat ovat lakanneet. Avaruus kokosi
voimiansa pakahtumaksi. Puhuja lopetti lauseensa:

-- "Meidän on hävitettävä koko uskonto..."

Läheisyydessä iskee hirvittävä salama maahan. Pakahtuma oli
puhjennut. Kiukustunut räjähdys tuntuu tunkeuvan maan ytimiin. Kaikki
vapisee, tärisee, horjuu. Mutta puhuja jatkaa:

-- "Papit noitien asemaan!... Uskonto on julistettava
puoskaroimiseksi, jonka _julkisen harjotuksen_ laki kieltää orjuuteen
houkutteluna..."

Rajuilma oli huipussaan. Salamat tappelevat keskenään. Pauhu kulkee
pauhun kintereellä. Rankkasade pieksää seinää. Myrsky ulisee. Puhuja
yltyy:

"Papit puoskareiksi!... Ne, jotka tarukäärmeellä sitovat ihmisiä
orjiksensa, on annettava lain kouriin! Oppineiden ja filosofienkin
uskonnot taikauskoina kiellettävät!... Jumalat ja perkeleet
tarukirjoihin!..."

Pilvi pursuaa taas tulta. Luonnonvoimat tuntuvat mittelevän voimiansa
Nikolain hengen kanssa.

-- "Hyvä!... Oikein!... Jatka!" -- kuuluu jyrinän seasta.

Suuri sana oli sanottu. Oli sanottu äärimäinen sana, jota ei kukaan
vielä ollut uskaltanut sanoa...

Maa tärisi taas. Vuoret tuntuivat repeilevän korkeudessa. Paja
hehkui ilmitulessa salamoista Nikolain huutaessa viimeisiä sanojansa
ja toisten niihin yhtyessä. Rankkasade tohisi. Pauhu vyöryi pitkin
taivaan lakea, risteillen, ärjyen.

-- "Silloin", -- jatkoi puhuja salamoiden seasta -- "silloin, kun
jumaloista ja tontuista kirjoitetaan satuja, seisovat sortajat
miekat maassa. Uskottomuus on meillä yhtä voimakas ase, kuin
riistäjäjoukolla uskonto... Se on tehokkaampikin, sillä se
saarnaa vapautusta muustakin kuin synnistä: Se saarnaa vapautusta
papeille menevistä kymmenyksistä... Sitä kysymystä on siis aseena
käytettävä... Riistäjien jumala on kukistettava keksijäinsä kanssa,
sen helvetti sammutettava..."

-- "Oikein!... Oikein!" -- huusi ihastunut joukko.

-- "Alas _kaikki_ usko!" -- toisti Nikolai tulen seasta.

-- "Alas!... Alas!" -- kertasi joukko jylinän ja kaamean pauhun
säestämänä. Pilvi repesi. Se hohti tulisakona ja valaisi hurjaa
joukkoa, joka nyt oli sanonut sen _viimeisen sanan_.

Mutta niistä epäilyksen kurimuksista, jotka olivat alati imeneet
Harhamasta kaikki uskonnesteet, kaiken mitä hän oli yritellyt
hengessänsä rakennella, kohosi hänen eteensä nyt aallonharjana
se hämärä, jota hän oli tapaillut: Täydellinen uskonkieltämys
nosti _itsetietoisena_ päätänsä. Hänelle valkeni nyt hänen suuri
ajatuksensa: yliluonnollisen ehdoton kieltäminen. Sen edessä hävisi
Jumalausko, kuin pimeys päivänkoitteessa, ja ihmishenki nousi sen
sijalle omine siveysoppinensa. Hän lämmitteli nyt sen _viimeisen
sanan_ ääressä. Hän imi kieltämyksen nänneistä ravintoa, kuin
pihkamaitoa äsken synnyttäneen äidin rinnoista...

-- "Alas usko!... Alas jumalat!... Alas perkeleet!" -- vannoi vielä
joukko. Pauhut kiertelivät korkeudessa raivostuneina petoina. Musta
pilvi kohisi, repeili, purki salamasadetta alas ja vesi valui
rankkana. Nikolai jatkoi:

-- "Jokaisella olkoon silti oikeus palvella _itseksensä_ mitä jumalaa
hän vaan tahtoo. Mutta yhteiskunnan aineellinen tuki siltä pois!
Kirkot kouluiksi, joissa opetetaan täydellistä uskottomuutta, kaiken
uskon kieltämistä!... Pyhä öljy vankkurien voiteeksi!... Kirkonkellot
karjan kelloiksi!... Silloin valkenee Venäjän suuri päivä. Se on
tähän saakka ollut pimeä maa, kurjuuden kotiperä ja orjuuden rapasuo.
Sen pimeydestä on kuulunut kahleiden kalina ja kirkonkellojen
soitto. Köyhyys elostaa siellä, kuin täi liassa. Siellä ovat
välkkyneet kasakoiden keihäät ja kirkkojen ristit. Sieltä ei ole
noussut ihmiskunnalle muuta, kuin kolera ja rutto. Valtiollinen
Venäjä ei ole antanut maailmalle muuta, kuin kahleita... ainoata,
mitä sillä on itsellänsäkään ja ainoata, mitä se on valmistanut...
Mutta silloin, kun punertaa Venäjän vapauden aamurusko, nousee
Europan aurinko _Venäjän_ viljamerestä... Heilimöivän viljan savu
kohoaa siitä viljamerestä, kuin kasken savu. Kahleiden kalinan ja
nälkähuudon sijasta kuuluu laitumelle lähtevän karjan kellojen kalina
ja paimenhuilujen soitto. Kaikki se kertoo maailmalle vapaan Venäjän
rikkautta ja voimaa..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Jatka!... Jatka!" -- keskeyttivät taas
huudot. Venäjän miehet ihailivat jo uutta Venäjää salamavalon sitä
häikäistessä ja punatessa ja kirkastaessa sen aarteita ja valoa ja
suuruutta. Nikolai veti viulujansa yhä suurempaan vireeseen. Hän
jatkoi:

-- "Silloin alkaa Venäjän viljavalla tasangolla vapauden ja veljeyden
juhla, Venäjän suuri perhejuhla, jota sen vapaat pereen jäsenet
viettävät. Vapaus kuohuu silloin yli maan, kuin valkea viinin
vaahto. Suomen ja Balkanin miehet toimittavat tehtäviänsä rauhassa.
He vartioivat Venäjän rajoja, ettei kenkään pääse siellä viritettyä
vapauden paulaa poikki leikkaamaan. Venäjän vapauden ja rikkauden
hohde loimottaa halki maailman, kuin punertava päivänsavu. Se kutsuu
yhä uusia jäseniä sen perhejuhlaan... Miehet nostavat siellä auralla
rikkauksia mehevästä mullasta. Naiset hoitavat kotia. Yhdet laulavat
runoja Venäjän vapauden ja rikkauden kunniaksi, toiset opettavat
lapsille jaloja aatteita, tai sitovat rätisevän ukkosen ja muut
luonnonvoimat orjiksi ihmisen auran eteen, jota nyt vaimo vetää...
_Sen_ Venäjän mahtia ei voi mikään nujertaa. Venäjän rikas lakeus on
silloin maailman suurena keskipisteenä, sen vapaus ja rikkaus vetää
yhä uusia jäseniä Venäjän pereeseen. Se pere sanoo tehokkaimmat sanat
maailman asioissa... Sen sukkula sysää parhaat kuteet historian
loimien aukeamaan."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- kuului loppumattomiin. Venäjän miehet näkivät
jo Europan auringon kierivän Venäjän viljamerestä ja kohoavan
korkealle, loistavana, kirkkaana pyöränä. Se huikaisi heidän
silmiänsä, se lämmitti heitä. Se nosti heidät isänmaansa suuruuden
temppelinharjalle, josta he näkivät maansa vapaudessa, rikkaudessa ja
valomeressä kylpemässä. He ihastuivat ja juopuivat.

Pajassa räjähtivät silloin raivoavat hyvähuudot. Ukkonen ajeli
ilmassa entisellä voimallansa. Sen pauhu kuului vuorenvieremiltä.
Pilvi sylki salamoita, vihaisena, synkkänä, uhkaavana... Siinä
salamavalaistuksessa valkeni nyt Harhamalle se merenselkä, missä
hänen henkensä oli ajellut vuosikausia, valkeat hevoset vauhkoina,
etsien ja kiini tavotellen sitä suurta Hämärää, joka pakeni häneltä,
kuin aatos, valoa ja pimeyttä nopeammin. Nyt nosti se päätänsä. Hän
_näki_ edessänsä miehen, joka oli katkaissut kaikki uskonsa rihmat ja
kohosi nyt ihmisyyden eteen _ensimäisenä todellisena pakanana_.

Hän oli leikannut itsestänsä poikki jumalauskon idunkin...
Hän ei tunnustanut filosofienkaan jumalia, ei niiden oppeja
yliaistillisesta. Harhaman henki imeytyi häneen, kuin nälkäinen lapsi
äitinsä rintaan...

Tulikäärmeiden yhä kisaillessa akkunassa, ajelivat Harhaman mietteet
sen, nyt hänen epäilynsä kurimuksista päätänsä nostavan hämärän
ympärillä. Se tuntui entiseen verraten jo niin selvältä, niin
likeiseltä. Hänen aatoksiensa siipien käret koskettelivat jo sitä,
kuin äärettömyyden äärtä. Ennen ei se ollut _niinkään_ likeinen...
Hän puhalteli jo kuplia siitä ihmisestä, joka olisi päässyt irti
uskon rihmoista, olisi vapaa, kuin tuulenhenki ulapalla, tai perhonen
kukassa... Ja hänessä tuikahti se tunne, että hänen sielunsa aina
vuotava epäilyksenrauhanen on lakannut vuotamasta...

Riemastuneina ryöppysivät silloin hänen hillittömät ajatuksensa
edelleen. Hän oli taas saanut tyydytetyksi sielunsa viinanhimon,
sen juopposairauden: hän oli löytänyt taas ajatuksiensa
keränpohjalliseksi sen _suuren_, jota hän aina janosi. Sinä
suurena oli nyt sen todellisen pakanuuden nousu uskoa vastaan.
Siitä oli tuleva ihmishengen suurin taistelu. Toisella puolen
seisoi järkkymätön usko ja sitä vastassa itsetietoinen, ehdoton
kieltämys, kaiken uskon vastakohta... Eikä niiden välillä ollut muuta
sovittelusanaa kuin:

_Et sinä, vaan minä!_... Ei edes: _Joko_ sinä, _tai_ minä...

Nyt oli maailmalle sanottu se äärimäinen sana. Muuta ei voitu enää
sanoa. Se sana: _Usko, tai kieltämys!_

-- "Lopultakin", -- ajatteli Harhama, -- "olen löytänyt miehen,
joka uskaltaa sanoa täyden sanan! Vihdoinkin on nouseva ihmishengen
suuri taistelu _koko asiasta!_ Vihdoinkin loppuu viisastelukin ja
tinkiminen eri filosofiuskojenkin välillä. Vihdoinkin on kosketettu
ihmisajatuksen äärtä ja kieltämys sanonut itsetietoisena:

"_Minä yksin_, vaan et sinä!"

Hän oli nyt lopultakin päässyt puhtaan kieltämyksen rintoja imemään.
Täysin siemauksin joi hän sen utarista... Samalla oli hänelle
selvennyt, että hän voi isänmaansa kohtalon ratkaista Rajajoen
itäpuolellakin. Häneen valui vaahtoavana viinana äärimäisen vapauden
ajatus. Se aate oli niin valtaavan suuri ja äärimäinen. Ajatus, että
näkymätön vapauden kuitu sitoisi kansat yhdeksi, kuin lemmenpaula
pojan tyttöön, oli ihmishengen miehekäs askel. Hän ajatteli sen
kuvaillun Venäjän mahtia, ajatteli sitä miestä, joka puhuisi
semmoisen kansan nimessä, sen ensimäisenä, Tsaarina. Mitä olisivat
paavit ja kuninkaat hänen rinnallansa! Ja millä ylpeydellä hänkin,
tämän perheen suomalaisjäsenen poika kulkisi silloin vieraiden
kansojen keskuudessa Venäjän lipun suojissa!...

       *       *       *       *       *

Kaatja oli katsellut salamoiden seassa puhuvaa sulhastansa
ihastuneena, kuin kukka puolipäivän aurinkoa. Sanat olivat
tunkeutuneet häneen vasamoina. Ne olivat kuluttavana tulena
leimahdelleet ja polttaneet hänessä kaiken aistillisen, luonnon
antaman naisenrakkauden. Nikolain henkiolento otti nyt hänen sielunsa
pedonkynteensä. Kaatjan rakkaus oli nyt korkeaa. Se oli puhdas
henkinen kukka. Hän ei rakastanut Nikolaita enää sillä rakkaudella,
jonka _luonto_ on pannut jokaisen naisen poveen. Hän ei rakastanut
Nikolaissa enää _miestä_, vaan sitä henkistä olentoa, joka oli
puhunut hänen edessänsä salamoiden kirkastamana. Hän rakasti sitä
suurta henkeä, joka oli niin ylevänä leimahdellut salamavalaistuksen
ja pimeyden vaihdellessa. Hän rakasti hänessä ihmiskunnan kurjien
kirkastettua Kristusta, kuten Maria ja Martta Jeesusta. Nikolain puhe
oli kohottanut hänen sielunsa niihin henkimaailman suuriin sumuihin,
joissa naisen aistillisuus palaa hänen rakkaudestansa, kuin synti
kiirastulessa. Siitä ei tuoksunut enää himo. Sen perhostulena ei
ollut enää miehen ruumis. Nyt oli hän _nainen:_ puhdas, jalo nuppu,
josta oli kukkana puhkeava luonnon jaloin helmi: _äiti_.

Nikolain puheen loputtua hän nousi ylös. Musta tukka oli valahtanut
hajanaisena hartioille, peittäen ne kokonaan. Ihastuneissa silmissä
paloi uusi ilme. Niistä oli pudonnut pois luonnonrakkauden
ennestäänkin hieno verho. Salamavalo säkenöi tukassa ja nuoruus
helotti poskessa. Hän tarttui Nikolain käteen ja puhui, kuin
huumaavien, henkisten höyrypilvien huuteista:

-- "Koolja, sinä sulhaseni ihmisten ja kaiken edessä: Kiitos sinulle
sanoistasi!... Mutta sinä olet jättänyt mainitsematta yhden kahleen:
sen jossa me _naiset_ kulemme. Minä huomasin sen kahleen vasta nyt,
kun sinä puhuit ja salamat kirkastivat korkeaa otsaasi. Meidän
naisten täytyy myös riisua kahleemme. Meidän täytyy päästä vapaiksi
ulkonaisesta holhouksesta, mutta vielä enemmänkin: Meidän täytyy
päästä vapaaksi oman _ruumiimme, omien himojemme orjuudesta_...
Tulevaisuuden vapaan Venäjän naisen täytyy olla maailman ja itsensä
edessä enemmän, kuin ruumiinsa orja, enemmän kuin miehen vaimo,
joka puhdistaa kodin tomuja ja uhraa miehensä kanssa vuoteessa
aistillisuudelle... Hänen täytyy olla enemmän, kuin nainen, joka on
äiti _himonsa käskystä_... Hänen täytyy olla suurempi eläintä, joka
tottelee luonnon viettiruoskaa..."

Viulut virisivät uudelle laululle. Kaatja kosketteli niiden arkoja
kieliä. Hurjat uhkapelaajat värähtivät, unohtivat hetkeksi kuoleman
korttipelin ja kietoutuivat puhdistuneen naisen povesta purkautuviin
ihaniin utuihin. Salamat valuivat mustasta pilvestä. Taivaanpielet
soittivat suurta kantelettansa ja rankkasade syöksyi maahan, kuin
taivaan tulikidasta paeten. Kaatja seisoi sulhasensa vierellä,
kuin vihittävä morsian, toisen käsi kädessänsä. Tulen ja pimeyden
kisaillessa pajassa, jatkoi hän puhettansa:

-- "Kuule, Koolja, armaani! Minä tahdon olla sinun vapaa elämäsi
toveri, sinun apusi ja sinun onnettomuuksiesi jakaja ja ilojesi
enentäjä. Kun sinä taot pajassa, lietson minä valkean ahjoosi. Kun
sinä leikkaat viljaa, sidon minä lyhteet ja ladon ne kuhilaille.
Sinun otsasi rypyn otan minä painoksi omille hartioilleni. Eikä
löydy sitä pyöveliä, joka minut rinnaltasi vierottaisi, ei omassa
ruumiissani, eikä ulkopuolella sitä. Hirsipuut eivät minua luotasi
pois pelota. Omien himojeni paulat eivät minua muihin sido. Sinä
vapautat Venäjää. Minä katkon oman ruumiini huonoja rihmoja. Ja muut
seuraavat meitä.

"Kun sitten kerran Europan aurinko nousee Venäjän viljamerestä...
kun paimenhuilut soivat ja Venäjän viljameren selällä kuohuu
vapauden viinivaahto, silloin on Venäjän nainen _vapaa_. Häntä
eivät sido luonnonpaulat... Kun Venäjän monikansainen pere jo
viettää sitä juhlaansa, josta puhuit, seisoo Venäjän miehen rinnalla
puhdas nainen ja _vapaa äiti_... Silloin on kotiliesi pyhä ja
vuode puhdas... Miehet eivät ylistä naisen tukkaa ja silmiä, he
eivät laula ylistystä aistillisuudelle... He ylistävät naisen
_sielun_ puhtautta, sen kauneutta, hänen henkensä ylevyyttä, hänen
vapauttansa oman ruumiinsa edessä. Nainen ei silloin enää hoitele
ruumistansa, kehitä kauneuttansa viettien ruuaksi... Hän _häpeää_
semmoisia aistillisuuden kutkuttimia, eläimellisyyden jätteitä...
Hän kehittää henkeänsä. Hän nousee naisesta ihmiseksi ja kasvattaa
siksi miehenkin. Sitä Venäjän naista katsoo maailma ihastuneena. Se
on kodin pyhäsavu. Työssä on hän miehensä rinnalla sirppi kädessä,
onnettomuudessa on hänen sylinsä miehen rauhansatama..."

-- "Ihanasti sanottu!... Kauniisti!... Armaasti! Sinä siunattu
tyttö!" -- keskeyttivät huudot. Miesten mieliä veti vireeseen
kaunis käsi. He näkivät naisen nousevan sukupuolielämän sumuista
kirkastettuna, päässä Neitsyt Maarian kunniakehä, näkivät
salamasateen huuhtelevan hänestä pois viimeisiäkin tahroja ja näkivät
hänen pukeutuvan pyhyyden värivaippoihin.

-- "Ylevästi ajateltu!... Onnea!... Onnea!... Onnea!" -- kaikuivat
riemuhuudot. Kaatja jatkoi:

-- "Silloin vasta, Koolja, on Venäjän mies ruhtinas, jonka talossa
ei ole muita orjia, kuin luonnonvoimat ja karja, joka kulkee
luonnonrakkauden orjana... Silloin Venäjän lakeus punertaa ihanana
ulappana. Siellä savuaa heilimöivä ruis. Puun oksalla hohtaa hedelmä,
tai helottaa oksa kukissa... ja onni keinuu sillä sirkkuna... Ja sinä
suurena juhlana laulaa leikkuuväki sirpit kädessä vapauden laulua...
Ja maailma katselee ihastuneen Venäjän suurta juhlaa..."

-- "Kauniisti sanottu!... Hyvin sanottu!... Hyvä! Hyvä!" --
räjähtivät taas hyväksymishuudot. Ukkonen ajeli yhä pilvissä. Salamat
kisailivat savutorvessa ja akkunassa. Niiden valossa suuteli nokinen
seppä morsiamensa korkeaa otsaa. Miehet huusivat ihastuneina, kuin
viritetyt viulut. Venäjän tuleva suuruus oli loihdittu heidän eteensä
niin lumoavana, sen nainen niin ihanana, että se tempasi kaikki
kuplina mukaansa. Nikolai seisoi jo sen Venäjän työnruhtinaana.

Ja hänen rinnallansa seisoi uusi nainen, _ensimäinen vapaa nainen_,
himojensa herrana. Musta tukka oli hajonnut hartioille. Hän oli
juuri riisunut ruumiistansa aistillisuuden kahleet ja heittänyt ne
maahan. Nyt seisoi hän niiden edessä, kuin rikoksensa sovittanut Eva.
Syntiinlankeemuksen kirous oli hetkeksi pois pyyhitty... Nainen nousi
eläimestä uudelleen Jumalan kuvaksi ja kutsui miestä mukanansa...
Elämässä ei tuntunut orjantappuraoasta, ei näkynyt ohdaketta. Kaikki
punotti puhtaissa ruusuväreissä...

Kaikki käsittivät sen sanomatta... Harhaman henki ajeli nyt
ainaisella merenselällänsä, _ensikertaa muita matkassa_. Sen
mitä hän hengessään nosti _muissa_, sen oli Kaatja nyt nostanut
_itsessänsä_... Samalla oli sosialismin ja vallankumouksen hirviö
ottanut hänet kokonansa satimiinsa... Hän itse tunkeutui nyt niihin
vaistomaisesti yhä syvemmälle. Niiden perältä hämärsi hänelle
kiehtovana salaperäinen, veripunainen utu... Siellä häilähtelivät
jonkun tuntemattoman hapset... Siellä olisi hänen hengellensä
takaa-ajettavaa...

       *       *       *       *       *

Sen jälkeen hyväksyttiin hyvähuudoilla Nikolain äsken
esittämät periaatteet ja ryhdyttiin keskustelemaan ensimäisistä
käytännöllisistä toimenpiteistä. Keskustelutta vahvistettiin
entinen päätös, jolla eräs ylhäinen henkilö, salaneuvos Regime,
oli tuomittu murhattavaksi. Vaikeuksia tuotti vielä se, että tämän
henkilön luo pääsy oli vaikea. Häntä vartioivat lukuisat vartijat
ja hänen matkansa pidettiin salassa. Murha tahdottiin tehdä niin,
että syyttömiä ei tuhoutuisi, se kun voisi nostaa mielipiteen
vapaudentaistelijoita vastaan ja heidän voimansa oli perustuva
juuri yleisen mielipiteen vallottamiseen ja sen kautta tapahtuvaan
voimien ja varojen lisääntymiseen. Jokainen sai siis toimekseen ottaa
selon, koska ja missä voitaisiin mainittu henkilö tavata yksin, joko
matkalla tai muualla.

-- "Häneen tähdätty isku on järjestelmän sydämeen lyöty isku," --
lausui Zaiko. -- "Tuhannet hänen kannattajansa siitä pelästyvät,
herpoutuvat ja vielä useammat tuhannet rohkaistuvat meidän riveihimme
astumaan..."

       *       *       *       *       *

Kokousta ei oltu vielä julistettu loppuneeksi, kun Nikitin ilmotti
täytyvänsä asioittensa tähden jo poistua. Häntä, muka, odotti kotona
joku, eikä hän viipymisellänsä tahtonut antaa aihetta kyselyihinkään,
vielä vähemmin epäluuloihin. Hän lähti rajuilman vielä parhaillaan
raivotessa. Salamat olivat vähentyneet ja pajassa vallitsi puolipimeä.

Tuskin oli Nikitin lähtenyt, kun vartija toi kirjeen. Kirje oli
eräältä santarmilaitoksen virkamieheltä, jonka vallankumoukselliset
olivat onnistuneet saada puolellensa. Hän tarkasti salaisuudessa,
tulisiko järjestö ilmi, voidakseen ajoissa antaa siitä tiedon.
Hänen olemassa olonsa tiesivät ainoastaan Harhama, Nikolai ja
Zaiko. Järjestö oli pieni. Se oli vasta alussa ja siihen oli otettu
ainoastaan "varmat" uskotuimmat ystävät. Mikäli se oli mahdollista,
pidettiin jäsenten nimetkin toisiltansa salassa, käyttäen nimen
asemesta numeroita. Nikitin, Nikolai, Harhama ja asianajaja Zaiko,
sekä kolme muuta, olivat useimmille tutut, kuka kenellekin. Jokaisen
jäsenen ainoana lakina oli järjestön päätös ja ainoana rangaistuksena
kuolema...

Kirjeessä, jonka vartija jätti järjestölle, oli tiedonanto, että
Nikitin oli äsken otettu santarmilaitoksen palvelukseen. Hänen
määränsä oli olla edelleenkin vallankumouksellisten joukossa,
mutta samalla tehdä joka päivä niiden toimista ilmianto santarmin
asiamiehelle, joka käy tiedot aina noutamassa sovitusta paikasta,
ettei yhteys herättäisi huomiota. Tänä iltana oli hän luvannut tuoda
ensimäiset tiedot.

Kaikki mykistyivät. Kuolema, jonka kanssa hurja joukko leikki,
irvisti joka raosta leikkitovereillensa. Veri tuntui hyytyvän,
salamat himmenevän silmissä. Kaikki seisoivat ällistyneinä...

Sen jälkeen, kun Nikitin oli ollut Hiiden myllyssä Harhaman
kanssa, oli hän jatkanut lähetystyötänsä yhä kiihkoisammin. Mutta
köyhät olivat olleet välinpitämättömiä. Ne olivat usein katselleet
häntä salaisena provokaattorina ja vastailleet hänen puheisiinsa
epäluulolla, varovasti, joskus ivallakin. Samalla oli hänen toimensa
tullut viranomaisten tietoon ja häntä alettiin vainota. Lisäksi sai
hän tietää, että hänet oli ilmi antanut eräs pere, jota hän oli
auttanut. Hän tuli katkeraksi. Kun hän myöhemmin joutui omaisinensa
puutteeseen ja joku näistä omaisista oli kehottanut häntä parantamaan
asemansa tekemällä täydellisen käännöksen, oli hän pitkien
epäröimisien jälkeen langennut.

       *       *       *       *       *

Ukkonen nousi uuteen raivoon. Salamat kihisivät punaisina käärmeinä
ilmassa. Alkoi uhkapeli. Elämän ja kuoleman kortit oli jaettu
jokaiselle, eikä ollut aikaa enää niitä tarkastella... Kaikki
tapahtui jo salamoiden kilpajuoksussa.

Kirje ja sitä seuraavat kumoamattomat todistukset esitti asianajaja
Zaiko nopeasti järjestölle. Puolipimeässä pajassa syntyi pelottava
äänettömyys. Pelaajat hämmästyivät. Korteista irvisti kuolema. Kukaan
ei huomannut enää ulkona raivoavan ukkosen jyrähdyksiä. Isku oli
kaikille odottamaton ja kaikista odottamattomin se oli Harhamalle.
Jokainen käsitti, että nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Kaikki
riippui hetkestä... hiuskarvasta. Kukaan ei enää kysellyt mitä tehdä.
Jokaisen päätös oli valmis. Kortit olivat jaetut. Elämän uhkapelissä
ei arkailla. Kuoleman kynnyksellä ei kysellä...

-- "Kutka ottavat tehdäksensä 'selvän' hänestä, ne vetäiskööt
tikarinsa esille!" -- lausui Nikolai kuivasti. Tuskin oli hän
lopettanut sanansa, kun savu torvesta iski kirkas salama puolipimeän
pajan ahjoon ja sen huikaisevassa valossa välähti loistava näky:
kaksikymmentäkolme teräväksi hiottua, kirkasta tikaria. Salamaa
seurasi nopeasti ankara räjähdys. Taivas tuntui repeävän kahtia.
Kuoleman ja elämän kortti peli jatkui. Kaikki kävi siekailematta. Ei
kukaan vitkastellut.

-- "Liika paljon", -- lausui taas Nikolai. -- "Kolme riittää häntä
varten."

Elämän ja kuoleman kortit sekotettiin nopeasti, jaettiin yhtä pian.

-- "Arpa!" -- kuului jonkun lyhyt ehdotus.

-- "Hyvä!" -- lausuivat kaikki yhtenä miehenä.

Kortit vilisivät kuolemaa. Korttipeli kiihtyi. Kaikki jännittyivät.
Kaikki pelasivat hengellänsä.

-- "Pommit ovat numeroidut... Ottakoon jokainen omansa ja numero
neljä lausuu ne kolme numeroa, jotka saavat lähteä", -- lausui
Nikolai.

Palo kiihtyi. Kaikki leimusivat tulena. Kaikki tapahtui
silmänräpäyksessä. Jokaisella oli jo pommi, ja Zaiko, joka oli numero
neljä ja joka sentähden oli jättänyt numeronsa ottamatta, lausui
numerot: yksi, kahdeksan, kuusitoista. Yksi niistä sattui Harhaman ja
yksi Nikolain osalle.

Kuoleman korttipeli oli loppuun pelattu. Kukin oli nostanut oman
korttinsa.

Valitut astuivat sanaakaan sanomatta joukosta, lähteäksensä takaa
ajamaan. Kaatja, nähtyänsä sulhasensa lähtevien joukossa, heitti
olkapäälle valahtaneen tukkansa hartioillensa, puristi Nikolain kättä
ja lausui:

-- "Joudu, Kolja!"

Ja kun nuori seppä tahtoi jäähyväisiksi suudella häntä, työnsi hän
hänet lempeästi luotansa lausuen:

-- "Tehtävä odottaa sinua... Joudu!... Kun veljiesi henki on
vaarassa, silloin ei ole suutelojen aika... Kun palaat, odotan minä
sinua suutelo kiitoksena huulilla..."

Ovi avautui jo lähteville ja siitä tunki pajaan rankkasateen ja
tuulen kohina. Nopeasti hyppäsi kolme miestä kynnyksen yli ja katosi
salamoiden punaamina sateen puolipimeään.

       *       *       *       *       *

Ulkona raivosi yhä rajuilma. Taivas vuoti, kuin seula. Mustat pilvet
vyöryivät likellä maanrajoja raskaina vesivaippoina, rajusään
ajamina. Vallitsi öinen pimeys. Salamat sinkoilivat ristiin
rastiin... Takaa-ajajat kiiruhtivat juoksuansa tavataksensa Nikitinin
erään rantalehdon kohdalla, yksinäisellä tiellä, jota myöten hänen
piti kulkea. Silloin tällöin avautui musta taivaan vesivaippa
ja kirkas salama iski takaa ajajien eteen. Väliin satoi salamia
rankkana. Taivas tohisi. Pauhu ajeli pauhun kintereillä.

Takaa-ajat juoksivat voimainsa takaa. Eräässä paikassa teki tie
mutkan. Oli kierrettävä muuan yksityinen puisto. Sanattomina,
kuin sopimuksesta, tölmäsivät juoksijat suoraan. Lauta-aita
rusahti sortuessaan. Mutta toisen sivun aita oli luja. Äänettöminä
heittäytyivät miehet sen yli. Kuolema tuntui kierivän kantapäillä.
Salamat aivan kuin ruoskina piiskasivat, kiirehtien juoksijoita.

Jo tulivat he rantalehdon kulmaukseen. Nikitin käveli rauhallisena
sen ohi kulkevan kadun puolivälissä. Hurja juoksu alkoi. Jos Nikitin
ehtisi vielä muutaman sata metriä etemmä, voisi sattua vahtipoliisi
näkemään tapauksen. Rajusää tuntui yltyvän. Taivas herui hetteenä.
Salamoita satoi punaisenaan.

Takaa-ajajat juoksevat, kuin kuoleman kynsissä... Pelissä on muutakin
kuin oma elämä. Ei mistään tarvita sopia... Ei puhuta mistään.
Käsissä ovat kuoleman pelin viimeiset kortit...

Jo lähenevät he Nikitiniä... Matka vahtipoliisin paikalle on
täpärällä... Takaa-ajajat eivät huomaa enää rajuilman pauhua,
eivät rankkasadetta ja salamatulitusta. Kaikki himmenee yhdeksi
punakirjavaksi. Kaikki ajatukset tarraavat siihen yhteen asiaan:
elämän ja kuoleman arpapeliin.

Sade valuu virtana. Katu virtaa jokena. Taivas rätisee. Harhaman
valtaa halu tehdä se teko yksin, ennen muita. Hän juoksee kuin hullu,
ehtiäksensä toisten edelle. Epäselvänä laskee hän miten "se tehdä".
Hän laskee: "Juoksen eteen... katson silmiin terävästi ja sanon:
'Juudas!'... Mitähän se ajattelee silloin?... Ja ehtivätköhän toiset
siihen?" -- mietti hän juoksuansa kiiruhtaen...

Ilma synkkenee pimeäksi yöksi... On jo sydän yön aika... Paikalla ei
näy ketään. Rajuilma on karkottanut öisetkin kulkijat koteihinsa.

Harhama laskee laskujansa... Taas välähtävät salamat... Nyt
saavuttavat he jo Nikitinin... He loikkaavat varpaisillansa, kuin
kissat, ettei Nikitin kuulisi... Se on tarpeetonta... Myrskyn
kohinalta ei kuulu mitään...

Vesi purskahtelee ja roiskuu kissamaisista askelista. Takaa-ajajat
loikkaavat tiikereinä. Vielä hyppäys. Harhama on muiden edellä...
Hänessä herää _kunnianhimo_... Saada sanoa: "Minä sen tein"... "Kun
ehtisi vaan sanoa sen: 'Juudas!'" -- laskee hän vielä. Nyt syöksähtää
hän jo Nikitinin eteen... Hän pyörähtää nopeasti rauhallisesti
kulkevaa Nikitiniä päin... Ladattu browning on jo ojona.

-- "Kädet ylös... Juudas!" -- huudahti hän. Nikitin kalpeni. Salamana
oli sattunut häneen odottamaton käsky. Hän ei pelästyksestä kyennyt
käsiänsä nostamaan. Hän käsitti kaiken olevan lopussa. Hän tiesi
mistä on kysymys... Hän tiesi, että takaa-ajajat taistelivat henkensä
edestä. Kului vielä silmänräpäys... Harhama painoi jo lipasinta...
hana kohosi...

-- "Juudas!" -- toisti hän. Samassa ehti paikalle kolmas takaa-ajaja,
syöksähti Harhaman rinnalle ja heti oli toinenkin browning ojennettu
vapisevan Nikitinin rintaa kohti.

Nikitinin jokaikinen jäsen vapisi, Browningien hanat kohosivat. Ei
puhuttu sanaakaan. Samassa saapui paikalle Nikolai, hän tarttui
voimakkailla käsillänsä takaapäin Nikitinin pitkään tukkaan ja
painaen toisella kädellänsä hänen hartioitansa, nujersi yhdellä
nykäyksellä petturin niskat nurin. Hartiat nytkähtivät niskan
taittuessa... Kuului taittuvan niskaluun heikko nisahdus ja ruumis
retkahti hengetönnä maahan...

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului browningin lyhyt, kuiva
laukaus. Toinen ojennettu ase oli lauennut...

Nikolai kokosi nopeasti paperit ja passin Nikitinin taskuista...
Harhama oli hänellä apuna. Sitä tehdessä sattui hänen sormensa luodin
lävistämään reikään... Siitä pulppusi lämmin veri... Sen lämpö tunki
väreenä läpi Harhaman ytimien...

Salamat iskivät... Pilvi puskui vettä... Jyrinä tärisytti maata...
Vesi pulahti virrassa ja alkoi keinutella vapauden taistelijan
ruumista meren ikuisiin kätköihin...

Eikä kukaan ole hänen salaisuuttansa paljastanut, eikä hänen nimeänsä.

Mutta Perkele sävähti salamasta ja istahtaen puun oksalle lehtien
peittoon, lausui:

-- "Se Abel ei enää vartioi veljeänsä Hiiden myllyssä..."

       *       *       *       *       *

Taivaan kannella vyöryivät vielä riippuvat vesivaipat. Ne
myllertelivät mustina, uhmaavina. Salama sävähteli vielä silloin
tällöin terävänä, punaisena. Harhama ja Nikolai lähtivät samaa tietä
tapahtumapaikalta. Synkkinä, sanattomina kulkivat he. Kumpikin halusi
sisimmässänsä toisellensa jotakin sanoa, mutta pelkäsi samalla koskea
_siihen asiaan_... Se oli heille, kuin tulinen rauta. Se poltti
heissä nyt ilmitulemisenkin pelon...

Ajatuksettomina saapuivat he eräälle portille ja istahtivat sen
edustalla olevalle penkille, ikäänkuin ennalta tehdystä sopimuksesta.
Se oli sama penkki, jolla Harhama oli istunut munkki Pietarin
kanssa hääyönänsä, jäisessä talvi-ilmassa, kuun kylmän sädetulvan
valelemana. Harhama muisti sen nyt äkkiä... Sanattomina, murhan
synkeä muisto mielessä istuivat he kauvan rankkasateen pieksäminä.
Viimein huokasi Nikolai raskaasti ja lausui mutisten:

-- "Ah!... _Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta..._"

He istuivat vielä kauvan aivan sanattomina, mielet mustina mujuina.
Viimein nousivat he, kuin sopimuksesta. Kuului kaksi lyhyttä
huokausta. Käsi puristi kättä ja he erosivat...

Päivän koittoon kuleksi Harhama yksiksensä, muistamatta, missä. Häntä
nakerteli ilkeänä hiirenä yksi ainoa ajatus. Hän mietti: "Olikohan se
minun browningini, joka laukesi, vai sen toisen?... Sillä yksi ainoa
laukesi..."

Hän kohotti jo sadasti aseensa, katsoaksensa, oliko sen luotireikä
tyhjä... Sadasti laski hän taas aseensa alas sitä katsomatta...
Hänestä tuntui, että luotireijästä, jos se on tyhjä, näkyy tulinen
helvetti ja Nikitin, joka huiskuttelee veristä nenäliinaansa, seisoo
keskellä helvettiä, katsoo häneen kalman kalpeana, pää taaksepäin
hartioille retkahtaneena. Ja hän ei uskaltanut katsoa...

Päivä oli valennut, kun hän likomärkänä saapui kotiansa. Hän peitti
aseensa, paljastamatta itsellensä sen salaisuutta ja mutisi: "Jos
_se_ luoti on säilynyt, on se säilynyt itseäni varten..."

Turtuneena, tylsistyneenä yritti hän nukkua. Sormet tuntuivat silloin
uppoavan Nikitinin rintaan, luotien lävistämiin reikiin. Hän hyppäsi
vuoteeltansa ylös ja puistalti kauhuissaan käsiänsä, ikäänkuin
karistaaksensa sormien päistä tiuhkuvan veren, tai niitä pureksivat
ilkeät hiiret...




Väki tanssi, kun viulut olivat viritetyt.


    Elämä on tulikuuma kukka...

Viulut vingahtivat kenraali Pawlofin huvilan loistavassa salongissa.
Orkesterin johtajan tahtipuikko laskee ja viulujen kielistä
alkavat vuotaa valssin lumoavat sävelet. Venäjän ylhäisön pojat,
notkeavartaloiset hovipaashit ja henkivartioväen nuoret upseerit
kumartavat kohteliaasti kauneille, ylhäisille naisille... Naiset
nousevat ja asettavat kätensä sulavasti tanssittajiensa olkapäille...
Miehet kietovat kätensä hoikan vyötäisen ympäri... Soitto kiihtyy.
Parit pyörivät lattialla keveinä, kuin sävelaaltojen vieminä...
Loistavat puvut, arvomerkit ja jalokivet vilisevät tanssien
pyörteissä... Naisten hienot hameet hulmahtelevat köykäisinä, kuin
utu, ja niiden alta vilahtaa pieni, kaunis kenkä, jonka kärki tuskin
koskee lattiaan.

Jo hengästyvät neitoset. Notkeat tanssittajat vievät heidät
paikoillensa levähtämään... He vilvottelevat hengästyneitä kalleilla
viuhkoilla... Naiset hymyilevät... Miehet kuiskailevat hienoja
kohteliaisuuksia...

Parit vaihtuvat, tanssi jatkuu ja neidot punehtuvat hengästyksestä...
Hetkeksi taukoaa sitten soitto ja pulahtaa iloinen puheen sorina.
Kohteliaisuudet pulppuavat, kuin lähteen vilpas lorina. Ne
helmeilevät huulilla, hiottuina, hienoina... Huolettomat neidot
nojaavat sulavia vartaloltansa pehmeitten istuimiensa selkämyksiin.
Silmä säteilee onnea... Kohteliaisuuksiin vastataan naisen parhailla:
Väliin helähtää vastauksena vallaton nauru, väliin kiehtova hymy,
väliin silmäys, josta taivaat avautuvat...

Puhelu jatkuu... Jalokivet hohtavat, naisten paljaat rinnat
kohoilevat huounnasta... Huone on täynnä tuoksuavia kukkia... Ne
kilpailevat kauneudessa naisen, tuoksussa hajuveden kanssa... Hieno
kiemailu heilahtelee jo hapsena huoneessa. Kaikki peseytyy jalokivien
hohteessa, ui tuoksussa, kylpee sävelissä...

Sitten vingahtavat taas viulut ja niiden kielistä alkaa virrata
tulinen mazurkka. Notkeat miehet kumartavat taas naisillensa...
Naiset helähtävät taas istuimiltansa perhosparvena, tai loistavana
ihmiskukikkona. Nopsina asettuvat he tanssiin kumartajiensa
rinnalle, silmät ilosta loistavina... Mazurkka vuotaa viuluista
virtana... Lattialla aaltoilee Venäjän nuori ylhäisö häikäisevässä
sävel- ja valomeressä, jalokivien ja kunniamerkkien välkkeessä...
Soleavartaloiset naiset lentelevät tanssittajien kainaloissa,
kuin kauniit perhoset... Pienet jalat tekevät kauniita liikkeitä,
hipaisevat lattiaa, kaartuvat kauniisti, taipuvat sulavina... --
Parit pyörähtävät... Keveä hame hulmahtaa utuna... sen helma kauniina
unelmana... onnen sumuna... verhona... Pikkuinen kengän kärki tuskin
hipaisee laattiaa... Avonaiset rinnat punehtuvat, katseet ovat arkoja
lintuja...

Ilta kuluu... Kohteliaisuudet pulppuavat yhä vilkkaampina,
häilähtelevät naisen hienona ihona... perhosena... kukan värinä...
Kiemailu käy lumoavammaksi, silmäykset yhä kiehtovammiksi...
Naiset lämpenevät. Siellä täällä nojaa neitonen jo hellänä nuoren
tanssittajansa rintaan... Hän haaveilee _onnesta_... lemmestä
ja _onnesta_... häistä ja _onnesta_... ikuisesta rakkaudesta ja
onnesta...

Elämä kukkii... nuoruus on vallatonta viiniä... Mies kietoo naisen
käsivarsillansa... nainen kiehtoo miehen katseillansa... Kiemailu
kutoo kaunista verkkoansa... Ihmispoven armaimmat avautuvat...

Yö hymyilee jo lämpimänä... Naiset tuutivat tanssittajiensa
syleilyissä... Viulu soittaa tuutulaulua... Neito kätkeytyy
tanssittajansa rintaan, kuin lintu varvulle, pääskysenpoika
pesäänsä... Hän tahtoisi siihen jäädä... nukahtaa onnenutuihin...
Silmäluomi laskee jo aran silmän päälle... Katse käy vältteleväksi,
araksi, ujoksi, kuten sen, joka on ensi kertaa tavannut itsensä
lemmen maailmasta...

Venäjän ylhäisö kuhertelee hienosti, kauniisti, huolettomana, kuin
lintu varvulla... perhonen kukassa... Kuuluu iloinen puheen sorina...
Joskus pulahtaa naurahdus... Väliin puhkeaa kaunis ihastuksen
huudahdus... Kaikki käy luontevasti... kauniisti... sulavasti...
Kaikki vuotaa, kuin kangaspuilta...

Kaikkialla hohtaa, kuin kesäpäivä taivaanlaella kaunis: _"Elämä on
onnea"_.

       *       *       *       *       *

Ulkona valkenivat yön pellavat nurmikoilla, kesäyön kelmeänä valona.

Eräässä sivuhuoneessa istui tanssin väliaikana Harhama ja puhui
paroonitar Lichtensteinin kanssa, joka oli heittäytynyt sohvaan
huolettomana, tanssista hiukan hengästyneenä... Harhama oli saanut
tietää, että paroonitar oli kenraali Pawlofin perejuhlien ja
vastaanottojen välttämätön vieras ja pyytänyt sentähden suosijoitansa
laittamaan niin, että hänet kutsutaan myös. Hänen toivomuksensa
oli täytetty. Hänet esiteltiin Pawlofin pereelle ja hän pääsi sen
ystävyyteen. Nyt oli hän tullut kutsuille nuoren paroonitar Roslingin
ja hänen veljensä seurassa, ja paroonitar Rosling esitteli hänet
Lichtensteinille noin muka sattumalta, Harhaman omasta pyynnöstä...

Paroonitar Lichtenstein oli syntyänsä venäläinen ruhtinatar, nuori,
harvinaisen kaunis, ihmiskauneuden kukka, hemmoteltu perhonen,
nuoruuden ja kauneuden loistaviin vaippoihin puettu naisen sulouden,
viehkeyden ja kiemailun itseoikeutettu kuningatar. Hänen sielunsa
oli ihmisonnesta ja hemmottelusta puhennut kukka, jota taide ja
rikkaus olivat kastelleet, valaisseet ja hellineet... Hän oli
ollut yhden vuoden naimisissa ja erilaisia huhuja liikkui hänen
miehensä äkillisestä kuolemasta. Jotkut luulivat sen tapahtuneen
hänen nuoren vaimonsa toimesta... Hän oli rikas. Miehensä jättämä
omaisuus muodosti yhdessä hänen oman omaisuutensa kanssa suuremmoisen
pääoman. Hänen ympärillensä kokoutui kohta miehen kuoltua loistavia
ihailijoita perhosparvittain, mutta hän pysyi niille kylmänä.
Hän kukoisti omalle kauneudellensa. Salaneuvos Regime, jonka
vallankumouksellinen järjestö oli määrännyt murhattavaksi, oli ainoa,
jonka kanssa hän oli läheinen ystävä. Mutta se ystävyys oli salainen.
Ainoastaan pari uskotuinta siitä tiesivät, aavistaen sen ystävyyden
olevan enemmänkin, olevan suhteen. Harhama oli siitä saanut tiedon
sattumalta ja siihen luottaen toivoi hän paroonitar Lichtensteinilta
saavansa urkituksi tiedot salaneuvos Regime'in matkoista, joita
pidettiin salassa, ja etsi sopivaa tilaisuutta saada tutustua hänen
kanssansa. Nyt oli hänen halunsa toteutunut.

Paroonitar Lichtenstein oli kuullut Harhamasta puhuttavan parin
hänen mieltänsä kiinnittävän asian yhteydessä, Silloin oli hän
lausunut, että hän haluaisi Harhamaa nähdä, kuten kuriositeettia,
outoa olentoa. Hän katseli nyt tämän miehen luisevia kasvoja
mielenkiinnolla. Harhama oli ensimäinen suomalainen, jonka kanssa
Lichtenstein oli puhunut, ja se vielä lisäsi hänen haluaan tutustua
Harhaman sieluun. He olivat puhuneet pitkän aikaa Shakespeare'ista
Venäjän näyttämöllä, kun paroonitar Lichtenstein käänsi puheen
kesäsesongiin. Hän kertoi itse jääneensä kesäksi, vastoin tapaansa,
Pietariin, jossa asui huvilassansa. Kun Harhama kohteliaasti sanoi
oudostuvansa sitä ja ihmetteli, kuinka hän voi viihtyä kesäisessä,
verrattain tyhjässä Pietarissa, jossa kesäisin kaikki "high life"
[ylhäinen elämä] on lakannut, huudahti paroonitar sulavasti:

-- "Ah!... Minun aikani menee kuin siivillä. Päivät lentävät aivan
perhosina, joita ei saa kiinni... Minä olen oppinut jo elämäntaidon,
_le savoir-vivre'in_... Tiedättekö millä estetään... miten minä
sanoisin, no: _elämänikävä... l'ennui de la vie...?"_

-- "Kyllä... Ehkä... Sanotaan että kauniit perhoset ihailevat omia
siipiänsä. Mutta..."

-- "Noo... Mitä 'mutta'?" -- keskeytti paroonitar Lichtenstein
Harhaman vastauksen, sulavasti naurahtaen ja vilkaisten häntä
vallattomalla, kiehtovalla katsahduksella.

-- "Tietääkseni Te, paroonitar, ette ole niin itsekäs... Te sallitte
_muidenkin_ Teitä ihailla", -- lopetti Harhama kohteliaasti.

-- "Ai!... Kuinka Te sanotte!... Kiitos hienosta kohteliaisuudesta!"
-- naurahti paroonitar Lichtenstein... "Se oli _les plus gracieux
complimenis_" [hienoin kohteliaisuus, mitä olen kuullut.]

-- "Ikäväkseni minä en kohteliaisuuksia osaa puhua", -- huomautti
Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi puheluaan, kuin perhonen
kukissa lentoa:

-- "Minun aikani kuluu niin erinomaisesti... niin _mainiosti_, että
sitä ei odottaisi elämässä. Ja arvatkaa miksi? Siksi että minulla
on aivan verraton _dame de chambre_ [kamarirouva]... Hän on osannut
laatia minulle niin oivallisen päiväjärjestyksen, että, tiedättekö,
joutilasta aikaa ei jää hetkeäkään sille elämänikävälle... Siinä koko
minun _savoir vivre'ini_... Tahdotteko kuulla _dame de chambre'ini_
elämän-reseptin?... Hyvä! Minä kerron teille: Hän pitää ensiksikin
aikaisesta ylösnoususta, sillä hän sanoo aamupäivän valon puhdistavan
ihoa. Jo kello yksitoista herättää minut nuori _Kammerfräulein_
[kamarineiti] soittamalla jonkun minun lempikappaleistani... Ah,
kun minua alussa kiusasi niin aikainen nousu! Mutta nyt siihen jo
tottuu..."

-- "Olettekin nähtävästi kumminkin kuuliaisesti seurannut _dame de
chambre'inne_ neuvoa", -- huomautti Harhama huomaavasti, ikäänkuin
ohimennen hiukkasen kumartaen.

-- "Kuinka niin?" -- huudahti paroonitar Lichtenstein iloisena
jalokiviensä välkkeessä hohtaen, kuin perhonen kukkamaan keskellä.

-- "Siitä päättäen, että kaunis, hieno ihonne on puhtaampi, kuin mitä
se yleensä voi ihmisellä olla", -- vastasi Harhama kohteliaana ja
vakavasti.

-- "Äs, Teitä!" -- huudahti paroonitar Lichtenstein viehkeästi
naurahtaen ja jatkoi: "No niin!... Kello yksitoista nousen ylös.
_Dame du lit_ [makuuhuoneen hoitajatar] tuo lasin punaista viiniä ja
kylpypuvun... Heti ylös noustua otan kylvyn. Ljuusenjka [hyväilymuoto
nimestä Olga], -- minä en koskaan sano _dame de chambre'iani_
neidiksi, vaan Ljuusenjkaksi... Niin... Hän on niin herttainen,
Ljuusenjka rukka!... Hän on määrännyt minulle kylvyn joka aamu heti
vuoteesta noustua... Oletteko jo kuullut minun kylvyistäni?"

-- "Kyllä, paroonitar, mutta Teidän kertomananne on vanhakin asia
uutta. Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte niistä kertoa", -- vastasi
Harhama kohteliaasti, hieman kumartaen. Paroonitar Lichtenstein
helähti yhdeksi iloksi ja onneksi ja jatkoi jalokiviensä, nuoruutensa
ja kauneutensa sädekehän sisältä:

-- "No, niin! Se on taas Ljuusenjkan keksintö sekin. Hän on
kieltänyt minulta kaikki kosmeettiset ja höyrykylvyt. Litra puhdasta
sitruunamehua sekotetaan tarpeelliseen määrään puhdistettua
vettä... Siinä kaikki... Kylpyhuone on hiukan parfymoittu minun
lempihajuvedelläni. Kylpyaikana joku kamarineiti soittelee
viereisessä huoneessa... Eikö olekin yksinkertaista ja hienoa ja
nerokasta... _ingenieux'tä_ aivan... Vai kuinka?"

-- "Oo! Sehän on hienompaa, kuin teatterimaiset roomalaiset kylvyt...
Jo semmoisen kylvyn ajatuskin on niin puhdas ja runollinen", --
myönnytteli Harhama. Paroonitar Lichtenstein heittäytyi huolettomasti
sohvan selkämää vasten ja jatkoi:

-- "Nykyään on minulla _erittäin_, erittäin taitava _Badefrau_
[saunottajatar]... Minä elän hänen käsissänsä ollessani aivan kuin
_kauniissa_, kauniissa saippuakuplassa. Hänellä on kaikki niin
hienoa ja kaunista... saippuat ja peseminen ja kaikki... kaikki...
kaikki. Minä aivan nautin hänen pesustansa... Hän pitelee minua,
kuin saippuakuplassa. Koko maailma näyttää ja tuntuu kirkkaalta
vesikuplalta, joka vaan keinuttelee ja loistaa... Tiedättekö:
Elämänikäväkin tuntuu silloin sen hymyilyltä... Ah, niin!... Olin
unohtaa hieronnan... Olen onnistunut saamaan maailman parhaan
_massageuse'in_ [hierojattaren]... Hän on verraton. Mutta minä en
pidä pitkäaikaisesta hieromisesta... Se väsyttää... Elämä tuntuu
silloin niin pitkältä... ikävältä... semmoiselta veltolta... Ennen
hieromista minä juon lasin valkeaa viiniä... Sillä aikaa kun
_massageuse_ hieroo, lukee joku _Kammerfräulein_ sanomalehdistä
tärkeimmät uutiset... eilisistä vastaanotoista... nimipäivistä...
hovitapauksista... konserteista ja semmoisista... Se kaikki tapahtuu
ajan säästämiseksi..."

Paroonitar Lichtenstein korjautuu mukavampaan asentoon. Toinen
avonainen rinta pullistui silloin puvun paljasteesta, niin että
rinnanpää miltei näkyi. Pieni jalokivi oli koristeesta pistänyt
rinnalle ja paloi sen hienolla, herkullisella hipiällä, huikaisevan
kirkkaana. Harhama, joka paloi uuden aatteensa tappurana,
vertasi sitä Nikolain kuolevan äidin, Nataalian rinnanpäässä
kiiltävään, jäätyneeseen veritippaan ja oitis leimusi hänen vihansa
jalokivivälkkeen seassa. Hän katseli paroonitar Lichtensteiniä, kuin
myrkyllistä, kaunista käärmettä, jonka pää on rikki polettava. Mutta
hän puristi kaikki tunteensa hienoihin kohteliaisuuksiin, tuntien
olevansa urkkija. Paroonitar jatkoi:

-- "Hieromisen jälkeen minä otan _hienon_, hienon hajuvesisuihkun. Ja
siinä koko kylpy!..."

-- "Roomalaisilla olisi syytä Teitä kadehtia... Kylpynne viehätys,
paroonitar, on juuri sen yksinkertaisuudessa", -- huomautti Harhama
teeskennellyllä ihailulla. Paroonitar Lichtensteiniä se tunnustus
viehätti. Hän jatkoi innostuneena:

-- "Niin... Meidän ihmisten täytyy palata takaisin luontoon...
puhtaaseen, luonnon valmistamaan sitruunamehuun. Keinotekoiset
kylvyt turmelevat vaan ihoa... Kylvyn jälkeen... No Te tiedätte?" --
katkaisi hän kysyvästi.

-- "Luonnollisesti suvaitsette pukeutua!" -- vastasi Harhama
osanotolla.

-- "No, niin... kevyesti... _à la matinée_ [aamupukuun]... Semmoiseen
harsovaippaan, että ilma pääsee vaikutta maan ihoon... Minähän olen
raittiin ilman ihailija... _Coiffeuse_ [kähertäjä] laittaa sitten
tukan ja siinä menee noin puoli tuntia. Ja ajan voittamiseksi kertoo
samalla vanhempi _dame de Compagnie_ [seuranainen], mitä erityistä
on sattunut lukemaan tai kuulemaan... Sitten seuraa puvun valinta
_modiste'in_ [muotiompelija] kanssa. Sillä lailla kuluu aika...
Ennen kun _dame de toilette_ [pukijatar] on minut pukenut ja päästy
chokoladiin asti, on kello jo yksi... Mutta erehdytte, jos luulette
Ljuusenjkan jättävän minulle ruoka-aikaakaan vapaaksi: Sillä aikaa,
kun juon chokoladini, lukee nuorempi _dame de Compagnie_ jotain
kevyttä, uusinta kirjallisuutta... Totta kait teidänkin maassanne on
kirjailijoita?"

-- "Kyllä!" -- myönsi Harhama, koettaen olla niin huomaava, kuin
mahdollista. Paroonitar nojaili solevaa vartaloansa sohvan selkämään.
Pari suortuvaa oli valahtanut silmukaksi otsalle... Hän näytti
uinailevan ja leijailevan elämän mukavuudessa, kuin saippuakuplassa.
Hän jatkoi kertomustansa viattomana, kuin lapsi, ja kiehtovana, kuin
kaunis käärme:

-- "Chokoladin juotua on Ljuusenjka määrännyt vähän lepoa... noin
kaksikymmentä minuuttia... Taikka oikeastaan silloin tuodaan
hedelmiä... Siis tavallaan ei leporauhaakaan jää", -- lisäsi hän
naurahtaen ja kysyi sitten viattomasti: "Tiedättekö, käyttävätkö
talonpojat aikansa näin tarkkaan?"

-- "Tietääkseni heinäväki poutapäivänä ei lepää, mutta ruokarauha
lienee silloinkin", -- vastasi Harhama, tekeytyen yhä huomaavammaksi.
Paroonitar jatkoi sievästi haukotellen:

-- "Sitten alkaa taas työ. _Dame de Compagnie_ ja _Kammerfrau_
lukevat teatteri-, konsertti- ynnä muut huvi-ilmotukset. Niistä
täytyy valita ja antaa määräykset... tai sopia vastaanotosta. Kun
se on tehty, seuraa yksinkertainen aamiainen: Ainoastaan neljä
ruokalajia, kolme lajia viiniä ja jälkiruoka... Ja aamiaisen
aikana..."

-- "Taas työ!" -- keskeytti Harhama hieman naurahtaen.
Paroonitar Lichtensteinin miltei lapsellinen viehkeys oli hänessä
välistä muuttanut osanotoksi sen vastenmielisyyden, jota hän
vallankumous-sosialismin höyryistä huumautuneena tunsi jokaista sen
aatteen vastustajaa kohtaan.

-- "Niin... Ajatelkaas!" -- myönsi paroonitar ja jatkoi, tehden
kädellään sieviä plastillisia liikkeitä: "_Dame de Compagnie_
ja _Kammerfrau_ lukevat silloin eilisen-päiväisten konserttien
ja näytäntöjen arvostelut. Samalla sovitaan, miltä kannalta on
seuraelämässä niitä arvosteltava... Silloin onkin jo kello kolme...
Minä saan lasin samppanjaa ja levähdän... no, kymmenen minuuttia...
Levähtäessäni syön yhden pähkinän ja jonkun makeisen...

"Kello kolme odottavat jo hevoset. Täytyy lähteä ostoksille...
muotimakasiineihin... taidemyymälöihin... Joskus poikkean
aamuvierailulle... Kello viisi, kun palaan kotiin, odottaa jo
yksinkertainen päivällinen: kuusi ruokalajia... hedelmiä... neljä
lajia viiniä... Ei mitään ylellisyyttä... Tuskin olen päivällisen
jälkeen ehtinyt tarkastaa modistin ehdotuksen ilta-ajelupuvuksi --
säähän ja muihin asioihin katsoen -- ja ehtinyt juoda kahvin, kun
jo palvelija tulee pukemaan... Ilta-ajelulla menee noin tunti...
Kotiatultua seuraa kahvi... Sitä juodessa luetaan iltaposti. Silloin
jo alkavat konsertit... teatterit... vastaanotot... ja lopuksi
illallinen: neljä ruokalajia... Niin että kello on aina kaksi jopa
kolmekin yöllä, ennenkun pääsee lepoon... Sitten olisi vanhemman
_dame de chambre'_n määrä kertoa päivän tapahtumista... Mutta
joskus olen minä silloin jo _niin_ väsynyt, _niin_ väsynyt, että
tuskin jaksan mitään kuulla... Tekee aivan hyvää kun _dame de lit_
tulee riisumaan ja _Badefrau_ pesee -- iltapesua varten minä käytän
puhdasta _l'eau de Cologne'ia_ -- ja pääsee levolle. Kyllä semmoinen
elämä väsyttää... Vai kuinka luulette?" -- kysyi hän heittäytyen
lumoavan väsyneenä sohvan selkämää vasten.

-- "Kyllä, paroonitar," -- myönsi Harhama.

-- "Mutta juuri sentähden minä siitä elämästä pidäkettä se väsyttää.
Tuntuu", -- jatkoi paroonitar -- "niin virkeältä aamusilla, kun on
väsymyksestä nukkunut koko yön niin hyvästi... Ja toinen hyöty on se,
että aika kuluu niin, ettei sitä huomaakaan... Sille _elämänikävälle_
ei jää aikaa... Ja sehän on pääasia elämässä... Minä tuskin voisin
enää joutilaana elää. _Voilá mon savoir-vivre_... Siinä on koko minun
elämänviisauteni... Koettakaapas Tekin, herra Harhama, seurata minun
päiväjärjestystäni, niin huomaatte, että ette koskaan tunne ikävää."

Harhama naurahti hieman ja lausui kohteliaalla äänellä:

-- "Kiitos, paroonitar luvastanne, mutta sanotaan että: _Quod licet
Jovi, non licet bovi_." [Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle.]

Paroonitar Lichtenstein oli antanut viuhkansa solahtaa polvillensa ja
nojasi uinaillen sohvan selkämään.

Hän oli todellakin kaunis, kiehtova ja viehättävä. Kasvojen piirteet
olivat puhdasta taidetta, jota verhosi jumalien ja epäjumalien
iki-hieno sulo, viehätys ja pehmeys. Vartalon jokainen liike oli
kaunis kiemaus. Hipiä oli hieno ja puhdas. Katse oli kirkas, lumoava
ja kaino samalla. Se oli pakanallisen kauneuden jumalattaren
kiehteistä kiedottu. Hän oli kaunis perhonen... Elämä oli hänen
kukkansa ja ainainen päivänpaiste oli hänen poluillensa liinaksi
levitetty. Yksille hän oli onnenkupla, toisille kaunis kirous.

Kun Harhama nyt katseli hänen ihania kasvojansa, arkoja, hurmaavia
silmiänsä ja hentoa vartaloansa, joka houkutteli käärmeen sulavilla
kiemahduksilla, ei hän voinut häntä vihata... Hän sääli häntä
ja kietoutui hieman hänen sulonsa rihmoihin. Hän aivan naurahti
ajatellessansa, miten väsymättä ja säännöllisesti hän varasti ja
kulutti toisten työtä. Hän varasti sitä viattomasti ja kauniisti,
kuin hyvä lapsi.

       *       *       *       *       *

Oli syntynyt hetkisen vaitiolo. Harhama mietti, miten saada puhe
käännetyksi salaneuvos Regime'iin. Paroonitar Lichtenstein katseli
häntä tutkivasti, salavihkaa, hieman surullisena. Harhama huomasi
sen. Molemmat säpsähtivät silloin hienosti, kuin olisivat toisensa
varkaista tavanneet. Paroonitar Lichtenstein teki kädellänsä pienen
liikkeen, vilvottaen kasvojansa ja virkahti:

-- "Huh, kun täällä on kuuma!"

-- "Sallikaa!" -- lausui Harhama, otti hänen viuhkansa ja vilvotti
häntä sillä, puhuen: "Minä ehkä häiritsen... Mutta suvaitkaa vaan
käskeä, niin minä saatan Teidät oitis toisten seuraan."

-- "Ette suinkaan! Kuinka te häiritsisitte!" -- huudahti paroonitar
hymyillen huolettomana. Ja uudella äänenpainolla, ikäänkuin olisi
puhe kääntynyt toiseen asiaan, lisäsi hän:

-- "Miksi Te luulitte että häiritsette?"

-- "Olen kuullut ja huomannutkin, että Teillä on yhtä hieno maku
seuraanne, kuin kylpyjännekin valitessa, ja siksi..."

-- "Juuri siksi ette häiritse. Kuulkaa: Älkää oudoksuko, minä
halusinkin Teihin tutustua... Olen kuullut Teistä pari kertaa
puhuttavan", -- keskeytti paroonitar Lichtenstein hilpeästi ja
jatkoi: "On hauska tutustua Teidän kauttanne kansaannekin. Minä olen
pienenä kuvitellut, että kaikki suomalaiset ovat joko noitia, tai
karhuja..."

-- "Ja kumpi ajatus Teistä nyt tuntuu oikeammalta? Olisin halukas
kuulemaan sen _Teiltä_, sillä kauniissa peilissä, sanotaan, näkee
aina oikean kuvansa", -- keskeytti Harhama hieman naurahtaen.

-- "Ette saa niin kysyä!" -- venytti paroonitar teeskennellen äänensä
moittivaksi. -- "Te teitte minuun aivan kokonaan toisen vaikutuksen,
kuin mitä odotin... Te näytte minua ymmärtävän paremmin, kuin kukaan
muu... Niin, niin. Muut puhuvat kaikkea tavallista... semmoista
ilveilyä, kun minä satun kertomaan elämästäni. Mutta Te nähtävästi
ymmärrätte sitä... Minua miellyttää ajatuksenne, kun sanoitte
kauneuden olevan _yksinkertaisuudessa_... Se on aivan uusi ajatus.
Minä itsekään en ole vielä siltä kannalta ihaillut kylpyäni...
Mutta mitä kukkia Te silloin minulle suosittelisitte?... Lähtekääpä
valitsemaan!"

He lähtivät yhdessä puistoon kukkia etsimään. Harhama mietti juuri
miten kääntää keskustelu paroonitar Lichtensteinin tuttaviin ja sitä
tietä salaneuvos Regime'in matkoihin, kun tämä itse kysyi:

-- "Ketä Te sitten minun seurapiiristäni tunnette?"

-- "Läheisesti ainoastaan jonkun naisista... rouva Vronskajan ja
paroonitar Roslingin... Mutta olen kuullut, että olette salaneuvos
Regime'in hyvä ystävä... Onko hän nykyään kaupungissa?" -- puheli
Harhama nopeasti, ettei sopiva tilaisuus pääsisi käsistänsä.

-- "Kyllä, mutta hän matkustaa ylihuomenna klo 10... No, hänkin on
semmoinen _bon vivant_..."

-- "Tsyt!" -- katkaisi paroonitar lauseensa säpsähtäen. Pensas oli
risahtanut. Perkele ilkkui siellä itseksensä:

-- "Delila leikkasi Simpsonin hiukset... Kunpa sitoisi niillä myös
filistealaisensa!... Nyt ei ole Harhamasta Kainiin, kuin hiuskarva."

Harhama oli näin odottamattoman huomaamatta saanut haluamansa tiedon.
Hän kuunteli sitä ihastuneena, mutta tyynenä. He olivat jo kävelleet
kukkaistutusten ohi laajan puiston metsikköön. Siellä kasvoi
tienvarrella muutamia kanervia. Harhama taittoi niistä pari pikkuista
kukkaa, ojensi ne paroonitar Lichtensteinille ja lausui:

-- "Minun makuni, kuten nyt näette, ei ole yhtä hieno, kuin Teidän,
paroonitar. Jos minun sallisitte kukkanne valitsevan, niin valitsisin
Teille kanervankukat... Niiden kauneus on niin yksinkertaisen hieno,
että ainoastaan se voi sopia Teille. Kaikki muut kukat ovat Teille
liian _vulgair'eja_ [jokapäiväisiä]..."

-- "Ai, kuinka hienoa!" -- huudahti paroonitar Lichtenstein
kiinnittäen puolet kukista rintaansa. -- "Tiedättekö? Tästä lähtien
ovat kanervankukat minun lempikukkiani... Kiitos Teille!"

Sitten katkaisi hän suortuvan hiuksistansa, sitoi niillä nopeasti
jäännöskukat ja ojensi ne Harhamalle lausuen: "Palkkioksi."

-- "Kiitos, paroonitar! Minä en halua ottaa ansaitsematonta
palkintoa, mutta olen onnellinen, jos sallitte nämä ottaa
muistoksi..."

-- "No, hyvä, hyvä!... Mutta... No, minä sanon sitten," -- keskeytti
paroonitar alotetun puheensa naurahtaen.

       *       *       *       *       *

Puistossa ripsehti kesäyö askareillansa: Se levitteli hämäriänsä
nurmikoille. Kukkia se sirotteli kastehelmillä. Pensaiden välissä
se harjaili hämäränsä näkymättömän-hienoja kuituja... Sirkka sirisi
jossakin ruohon juurella... Lintu nukkui varvulla... Metsä torkkui
äänetönnä... Koko elämä istui äänettömänä pöllönä yöpuullansa.

Harhama seurasi paroonitar Lichtensteiniä syvemmälle puiston
perälle... Molemmat ajattelivat jotain yhtä hämärää, kuin yö oli.
Ikäänkuin alkaaksensa taas puheen, kysyi paroonitar Lichtenstein:

-- "Onko Suomessa paljon kanervia?"

-- "Kyllä... Ahot ja metsät täynnä," -- vastasi Harhama.

-- "Ai, miten kaunista!... Maat valkeina kanervankukista! Siellä
ovat varmaankin talonpojatkin onnellisia... Saavat aina ihailla
kanervankukkia. Eikö totta?" -- huudahti paroonitar Lichtenstein.

-- "Niin... Niin... Kyllä", -- naurahti Harhama.

YÖ tihenteli verkonsilmiänsä... Kulkijat kävelivät tietänsä... He
olivat istahtaneet eräälle puistopenkille. Kumpikin oli hetkisen
vaiti... Kumpikin mietti omia mietteitänsä... Yön verkkokäpy
heilui... Uni sipsutteli kylvövakka kainalossa, kylväen unta elämän
silmiin... Yön verkon silmissä vilahteli joku surunsuortuva...
Pimeässä varjopaikassa neuloi kuolema kylmiä sukkiansa... Sirkka
sirisi surullisena ja hämärä pisti puikolla jotain murhemustaa
ihmisten mieliin...

Yhä jatkui äänettömyys. Harhama mietti suurta asiaansa. Se kirkastui
hänelle väliin, joskus himmeni taas kaikki yön hämäriin, joista
tuikki jumaluuden ikituli, elämänkysymys. Paroonitar Lichtenstein
katseli salaa Harhaman luisia kasvoja ja ruskeita silmiä. Lapsuutensa
tarut suomalaisista noidista muistuivat hänen mieleensä. Oli kuin
olisi suomalainen noita seisonut hänen edessänsä ilmielävänä. Hän
halusi siltä kysyä jotain salaista, kauvan kytenyttä, kuulla sen
suusta jonkun hämärän asian selityksen. Mutta hän epäröi, pelkäsi,
sekaantui.

Vihdoin loppui pitkän-pitkä äänettömyys. Ikään kuin havahtaen, kysyi
paroonitar Lichtenstein:

-- "Tehän olette hyvä ystävä Anna Pawlownan kanssa?"

-- "Kyllä... Minun puoleltani..."

-- "Hän Teitä aivan jumaloi", -- virkkoi siihen paroonitar
Lichtenstein.

Äänettömyys sipsutteli taas villasukissa. Kumpikin oli vaiti ja
mietti jotakin... Kuoleman sukkapuikot vilisivät elämän kukkamailla.
Paroonitar Lichtenstein oli näkevinänsä viisasten noitien
kurkistelevan Harhaman silmäkuopista. Hän yritti taas kysyä, vavahti
ja peräytyi...

Vihdoin yritti hän taas uudestaan. Hän lausui, Anna Pawlownaa
tarkottaen, kanervankukkaansa haistellen:

-- "Hän on Teistä minulle puhunut kerran niin paljon hyvää ja suurta."

-- "Anna Pawlowna?... Vai niin!" -- virkahti Harhama mietteissänsä.
Hänelle se ilmotus oli odottamaton. Hänessä oli kaiken muun lisäksi
sekin sairaloisuus, että hän salaili harvoja ystävyyksiänsä, jopa
tuttavuuksiansakin. Jälkimäisiä niistä hän ikäänkuin häpeili,
edellisiä joita oli ainoastaan Anna Pawlowna, munkki Pietari, osaksi
myös Zaiko ja nyt Nikolai, hän peitteli maailmalta, kuin jotain
pyhyyttä, jota hän ei halunnut paljastaa jokapäiväisten ihmisten
pilkan sormille, joita hän sairaloisesti halveksi. Anna Pawlownaakin
hän oli pyytänyt olemaan hänestä yleensä puhumatta ja mietti nyt,
miksi tämä oli paroonitar Lichtensteinille sittenkin puhunut, tehnyt
poikkeuksen. Hän mietti sitä kaiken muun hämärän ohella.

Ja taas syntyi matona mateleva hiljaisuus. Kumpikin oli hieman
surullinen. Kumpikin sotkeutui joihinkin hämäriin rihmoihin.
Paroonitar Lichtenstein kääriytyi taikauskon utuihin, oli
seisovinansa salaperäisen olennon edessä, jommoisena hän oli oppinut
suomalaisia pitämään ja jommoiseksi Anna Pawlowna oli hänelle
Harhaman parilla himmeällä sanalla kuvannut. Vihdoin rohkaisi hän
itsensä ja lausui:

-- "Minä haluaisin kysyä Teiltä jotain... jotain omituista...
Oi-joi!... Älkää nyt hämmästykö!... Minä tahtoisin kysyä Teiltä
jotain _suurta_... Mutta en minä tiedä..."

-- "Suvaitkaa vaan tehdä minulle se kunnia, vaikka minun täytyykin
edeltäpäin ilmottaa, että en kykene _suuriin_ kysymyksiin
vastaamaan", -- lausui Harhama. Hän oli värähtänyt, luullen
paroonitar Lichtensteinin tarkottavan sitä asiaa, jonka johdosta hän
oli urkkimassa.

Ja taas seuloi hiljaisuus antimiansa. Koko luonto oli korvana, vaan
ei kuulunut mitään. Hetken kuluttua rohkaisi paroonitar Lichtenstein
mielensä ja alkoi puhua:

-- "Minä olen kuullut... Anna Pawlownalta etupäässä... että Te...
minä en osaa sanoa... Te tunnette elämän... tai että Te olette
toukkana tunkeutunut elämän sydämeen, kun me muut emme pääse sen
sisään... Te tiedätte _mitä on elämä_... se _ydin_."

Hän oli pistänyt tulikuumalla sukkapuikolla Harhaman kipurauhaseen...
Harhaman otsalle nousi pieni ryppy. Mieli sytenä lausui hän puoli
itseksensä:

-- "Niin... Elämä... _Mitä on elämä?_..."

-- "Niin... Sanokaapa Te minulle: _Mitä on elämä_?" -- keskeytti
paroonitar Lichtenstein, kuin olisi hän tahtonut siepata ohikiitävän
onnen.

Harhama vaikeni... mietti.

-- "Niin, niin, _mitä on elämä_?" -- toisti paroonitar Lichtenstein,
lisäten: "Te kuulutte sen ytimissä elävän, kun me muut emme pääse sen
pähkinänkuorta etemmä."

-- "Elämä... En tiedä mitä se on... Mutta Te, paroonitar, olette
herttainen perhonen... Jos minun vallassani olisivat elämän rihmat,
niin minä laittaisin, että elämä _olisi_ Teille kaunis kukka...
Eikä hän elämä hennonnekaan Teille muuta olla", -- vastasi Harhama
hajanaisena ajatuksenriekaleena.

Paroonitar Lichtenstein huokasi. Silmään nousi sumea katse. Hän
nypisteli kanervankukkaa ajatuksissansa ja antoi äänettömyyden
hetkisen seuloa tupsutella hiljaisia antimiansa... Yön pellavat
valkenivat nurmella... Sirkka sirisi heinänjuurella... Lopuksi lausui
hän vitkaan, surullisena:

-- "Elämä on kukka... Todellakin elämä on _kaunis_ kukka... _Elämä on
tulikuuma kukka_..."

Puikko poltti Harhamaa. Hän kysyi hämillänsä:

-- "Kuinka niin?... Tulikuuma... Miksi _tulikuuma?_..."

-- "Oi, se polttaa... Se polttaa... se polttaa... se polttaa...
Ah, älkää kysykö!... Ei... ei... ei... Ja siitä tuoksuaa myrkkyä
ja kuumuutta. Katsokaa! Kun minä kerran olin onneton, puhui Anna
Pawlowna _tästä_ ja Teistäkin... salaisuutena tietysti... Minä olen
siitä lähtien halunnut Teihin tutustua kysyäkseni tätä... Teissä
on... en minä käsitä mitä, mutta minä niin luotan Teihin", -- värisi
paroonitar Lichtenstein, varjostaen kasvojaan käsillään, kuin
estääksensä myrkyllisen kuumuuden niitä polttamasta.

Harhama väänteli käsiänsä tuskasta... Hän seisoi kavaltajana
turvattoman naisen edessä... Hän ehkä juuri veti sen naisen
elämänrihmoja niin, että elämä oli ylihuomenna tulikuuma kukka...

Sitä mietti Harhama... Ja hänen sieluansa nakerteli silloin suuri,
musta, ilkeä rotta. Hän itse kiemurteli sen kysymyksen tulikuumissa
pitimissä, jonka paroonitar Lichtenstein oli hänelle tehnyt, ja koko
elämä hohti hänen edessänsä tulikuumana kukkana, josta nousi tuoksuna
kuoleman mustanpunerva myrkyllinen savu.

       *       *       *       *       *

Kun paroonitar Lichtenstein ja Harhama palasivat sisälle, oli
illallisen syönti alkanut. Kenraali Pawlof itse keskusteli parooni
Geldnersin kanssa. Huomattuansa Harhaman tulevan, huudahti hän
hänelle:

-- "Herra Harhama! Me Teitä juuri kaipailimme... Suvaitkaapa istua
seuraamme!... Ja Te, paroonitar, suvaitkaa myös, niin emme ryöstä
Teidän hurmaavaa seuraanne herra Harhamalta ja kumminkin saamme
itsekin siitä nauttia."

Puhutellut tottelivat vitkastellen. Samassa tarjosivat loistaviin
pukuihin puetut lakeijat hopeaisilta asettimilta ensimäistä
ruokalajia. Toiset lakeijat kulkivat mukana ja kaatoivat pikareihin
samppanjaa. Orkesteri soitti erästä kohtaa ooppera "Faust'ista".
Vieraat olivat jakautuneet seurueisiin. Nuoret miehet mielistelivät
naisiansa kumarruksilla ja kohteliaisuuksilla. Naiset kiemailivat
heille vastaukseksi. Kaikkialla hyrski vallaton ilo, nuoruus kukoisti
kukkana, jonka mairittelevana tuoksuna tuntui naisten rintojen
hienosta hipiästä nousevat tanssin hengähtymät. Parooni Geldners
jatkoi puhelua Harhamalle:

-- "Eikö totta, että suurin osa Suomen maanviljelijöistä on tilatonta
väkeä, torppareita, vai miksi niitä sanotaan?"

-- "Kyllä, parooni", -- myönsi Harhama välinpitämättömästi, katsellen
läheisyydestä tyhjää pöytää, joka ei olisi aivan likellä puhujia.
Parooni Geldners kääntyi nyt kenraali Pawlofille puhumaan:

-- "Sanoinhan minä Teille, kenraali!... Ja silloin oli kenraali
Bobrikofin politiikka aivan oikea. Hallituksen pitää vetää
puolellensa nämä tilattomat, tipauttamalla niille piee-ni... pieni
pala kerrallaan tilallisten maita."

Harhama halusi kuulla enemmän... Läheinen pöytä oli tyhjä. Hän
kumarsi hieman paroonitar Lichtensteinille, osottaen pehmeää
nojatuolia, ja virkahti:

-- "Suvaitsetteko?"

Paroonitar Lichtenstein istahti. Harhama ryhtyi seurustelunsa ohella
seuraamaan Pawlofin ja Geldnersin keskustelua, tekeytyen sitä
kuulemattomaksi.

-- "Suvaitkaapa keskeyttää!" -- keskeytti kenraali Pawlof Geldnersin.
-- "Minun käsittääkseni ei korkeimman vallan pidä koskaan _ostaa_
alamaistensa kuuliaisuutta. Sen pitää käskeä." -- Ja Harhaman ja
paroonitar Lichtensteinin puoleen kääntyen lisäsi hän lasiansa
nostaen: "Suvaitkaapa juoda, paroonitar ja herra Harhama!...
Samppanja väljähtyy... Terveydeksenne!... Ja Te, parooni!"

Kaikki vastasivat isännän tervehdykseen. Lakeijat kiiruhtivat
täyttämään vajautuneita pikareja. Harhama puri huuliansa kenraali
Pawlofin puhetta kuullessansa. Se loihti taas hänen eteensä sen
suuren asian, jonka urkkijana hän oli. Pawlof jatkoi:

-- "Ja mitä varten semmoinen nöyrtymys alamaisten edessä?"

-- "Sillä tavalla", -- vastasi Geldners -- "tehdään tilattomat
hallituksen ystäviksi. Semmoisissa joukoissa juuri on Venäjän vallan
turva rajamaissa... Ei pidä vaan annettavaa antaa niin tarkkaan,
ettei mitään jää myöhemmin annettavaksi."

-- "Mutta armahtakaa nyt, parooni!" -- keskeytti kenraali Pawlof.
-- "Kumousliike voi nousta ja käyttää samaa asetta. Sekin voi ostaa
tilattomien kannatuksen tilallisten mailla."

Harhama seurasi keskustelua tarkkaavasti, mutta välinpitämättömänä.
Hän uskoi sairaloisesti, että kaikki ne keskustelut olivat joutavia,
sillä ne kysymykset tulee ratkaisemaan uusi tekijä, se veriruskea
vallankumous, jonka punaisilla siivillä hänen henkensä lenteli
vakoilijana tässä loistavassa joukossa. Se toivo teki hänestä
sorisevan vierasjoukon kylmäverisen vihollisen.

Loistava seuraelämä ryöppysi virtana. Loistavat puvut kohisivat.
Jalokivet paloivat. Arvomerkit loistivat tähtinä. Nauru helähteli.
Naisten avonaiset rinnat houkuttelivat. Katse kietoi paulojansa. Ei
näkynyt huolen hämärääkään. Elämä hohti koreana kuplana.

-- "Kurjuuden maaperästä kasvanut elämänkukka", -- mietti Harhama.
Osottaen huomiota paroonitar Lichtensteinille, seurasi hän taas
samalla keskustelua.

-- "Joutavaa pelkoa!" -- vastasi Geldners. -- "Kapinalliset eivät
voi ilman korkeimman vallan lupaa _antaa_ mitään... eivät tuuman
alaakaan. Hallituksen pitää sallia niiden _luvata_, vaikkapa
vuosikymmenkin, ja tehdä vaan lupaukset tyhjiksi... Torpparit ja
muut houkuteltavat väsyvät odottamaan ja silloin voi hallitus astua
esille." -- Sikariansa sytyttäen jatkoi hän loppuun: "Valtiollisessa
toimessa täytyy aina seurata kylmää järkeä, eikä tunteita. _Kylmä
järki on kaiken peruskivi_..."

Kenraali Pawlof näytti tuskastuvan. Kuvaavan kädenliikkeen tehden,
keskeytti hän Geldnersin:

-- "Mutta sallikaa... sallikaa kysyä: Onko mitään sen kylmempää
järkeä, kuin se, mikä on miekan terässä? _Miekka ja hirsipuu_ ovat
korkeimman vallan kädessä paljoa mahtavammat aseet kuin palanen
torppareille tarjottavaa perunamaata... Terveydeksenne, paroonitar ja
herra Harhama!... Miks'ette juo?... No, kuinka suvaitsette viihtyä
kesällä, paroonitar?" -- kääntyi hän taas puhuteltuihin.

-- "Vallan hyvin... Terveydeksenne, kenraali!" -- vastasi paroonitar
nyökäyttäen päätään.

-- "Terveydeksenne, herra Harhama!... Ja Teidän kylpynne, paroonitar,
yhä vaan viihdyttävät hurmaavaa kylpijätärtänsä?" -- jatkoi kenraali
Pawlof.

-- "Oo, kenraali!... Ne ovat minun elämäni",- vastasi puhuteltu
vilkkailla eleillä.

Lakeijat tarjosivat toista ruokalajia. Pikarit täytettiin
hochheimer-viinillä. Orkesteri soitti kappaletta ooppera "Ruslanj ja
Ljudmiila'sta". Parooni Geldners jatkoi puhelua:

-- "Minä myönnän teidän olevan oikeassa, jos korkeimman vallan miekka
ja hirttonuora olisivat aina sen _omassa_ kädessä... Mutta..."

-- "Mutta kun ne kerran ovat sen kädessä, ei sen sovi ruveta
niistä kauppoja hieromaan", -- keskeytti Pawlof kiivastuneena. --
"Kaikki myöntymykset istuttavat kansaan sitä mieletöntä uskoa, että
sillä muka onkin _oikeus_ ei ainoastaan tarkastella ja arvostella
korkeimman vallan toimia, vaan myös... ajatelkaa sitä hävyttömyyttä:
osaltaan _päättää niistä_... Se on todellakin hallituksen miekan ja
hirttonuoran tavottelemista ja anastamista. Ja se on tukahdutettava
alkuunsa..."

-- "Mutta miten?" -- keskeytti parooni Geldners puhaltaen savun
suustansa huolettoman näköisenä.

-- "Kuinka miten?... Kummallinen kysymys!... Ettekö Te sitä tiedä?
Siten, että jokaiselle, joka tavottelee korkeimman vallan miekkaa ja
hirttonuoraa, annetaan ne heti _kaulaan_... Terveydeksenne, parooni!"
-- jatkoi kenraali Pawlof kiivastuneena.

-- "Terveydeksenne, kenraali!... Kun ei vaan päähän menisi... Mutta
vielä yksi asia: Hirsipuu on menettänyt voimansa heti, kun siihen
ripustetaan yksikään ainoa _kunniallinen_ mies... Siitä on tullut
silloin kunniahirsi, johon kaikki pyrkivät... Sitä on siis säästäen
käytettävä, muuten siihen pyritään kilpaa... Ja entä sitten?"

-- "Mitä 'entä sitten'?... Menkööt siihen kutka haluavat! Menkööt
Jumalan nimessä!... Hallituksella Jumalankiitos riittää nuoraa,
riittäköön vaan halullisilla kauloja," -- tarttui kenraali Pawlof.

Harhama istui ääneti. Hän mietti puhetta kuunnellessaan tulevaa
pommipäivää, laski mitä katua salaneuvos Regime'in täytyi ajaa.
Kenraali Pawlof kiihtyi. Parooni Geldners puolestaan säilytti
ulkonaisen tyyneytensä. Karistaen poroa sikaristansa lausui hän
huolettomasti:

-- "Niin... Muistakaa, että roomalaisten ristinpuu on raahattu
kirkonkatolle!... Samoin ne voivat tehdä Venäjän hirsipuullekin..."

-- "Ah Te, parooni! Te olette tänä iltana turhan arkailija ja
järkeilijä. Raahatkoot ne vaikka tuhannesti kirkon katolle kaikki
hirsipuut! Miljoona roomalaisten ristinpuita loistaa kirkkojen
katoilla ristinä, mutta löytäkääpä parikaan, jotka haluaisivat
niihin riippumaan!... Nöyrimmästi kiittävät kunniasta... Siinä se on
koko juttu... Kirkonkatolle!... Ettekö huomaa kuinka ne teidän niin
sanotut 'ihmiset' jo kaikin voiminsa kiskovat Rooman ristinpuita alas
kirkonharjalta?... Korjaavat hullutusta uudella hulluttelulla..."

Lakeijat tarjosivat jo kolmatta ruokalajia ja rüdesheimer-viiniä.
Orkesteri soitti Mozartin sävellyksiä. Harhama seurasi keskustelua,
kuin vakoilija, mutta välinpitämättömän näköisenä ja puhellen
paroonitar Lichtensteinin kanssa kirjallisuudesta... Kenraali Pawlof
jatkoi:

-- "Millä te, parooni, tyydyttäisitte esimerkiksi meidän omien
talonpoikiemme vaatimukset?... Jos jakaisitte niille aateliston,
luostarien ja valtion maita vaikka kuinka säästäen, loppuisivathan ne
kumminkin kerran... Mutta miekkaa ja hirttonuoraa riittää maailman
loppuun asti... Hyvinkin riittää. Kiitos Jumalalle!... Ja lisäksi:
Jos ostatte talonpoikien alamaisuuden aateliston mailla, teette
aateliston korkeimman vallan vihollisiksi... Ja millä te sen suosion
taas ostatte?"

-- "Tietysti heidän omilla, talonpojille jaetuilla maillaan", --
vastasi parooni Geldners kuivasti. -- "Viihdytellään kumpaakin
samalla maalla... _vuoron perään_, niin ei _maakaan_ lopu koskaan...
Sitäpaitsi on hallituksella muutakin annettavaa, kuin maa.
Esimerkiksi Suomessa on hallituksella valta. Siellä kilpailevat
eri puolueet keskenään. Annettakoon, Herran tähden, niiden olla
vuoron perään Venäjän hallituksen palvelijoina... no sanokaamme:
_suosiossa!_"

Lakeijat tarjosivat jo neljättä ruokalajia ja tokaijer-viiniä.
Orkesteri soitti Tshaikowskijn sävellyksiä. Iloinen puheen
sorina kuului kaikkialla. Kaikkialla näkyi kiemailua, iloa
ja huolettomuutta... Elämä kohisi valkeana vaahtona. Ihmiset
kuhertelivat elämän kultaoksalla. Nauru helskyi vallatonna...
Venäjän ylhäisö loisti kesäyön kauniina perhosparvena... Paroonitar
Lichtenstein kertoi Harhamalle erästä uusinta aviorikosjuttua...
Harhama unohti hetkeksi pommin ja kiintyi keskustelua seuraamaan.

-- "Teidän periaatteenne, parooni, merkitsee sitä, että kansalle
pitää antaa hirttonuoran pää... vuoroon yhdelle ja vuoroon toiselle
puolueelle", -- jatkoi Pawlof.

-- "Mutta jos sen _pään_ annatte, voitte olla varma, että ne vievät
_koko nuoran_... Ja _kaulannekin_ ne syntiset vievät... Oman päänne
ne katumattomat vievät lopulta..."

-- "Ei suinkaan minun periaatteeni sitä merkitse", -- väitti parooni
Geldners. -- "Jos hallitus on kylliksi viisas ja luja, voi se
hirttonuoransa lainata... sanon _lainata_ kansalle, vuoroon yhdelle
ja vuoroon toiselle puolueelle... Itse voi se asettua sopivalla
ajalla ahdistetun suojaksi ja... olkoon menneeksi: antaa nuoran
sille..."

-- "Mutta entä jos lopulta Pilatus ja Herodes tulevat ystäviksi?" --
tarttui Pawlof jyrkästi, kiehahtaen.

-- "Silloin heittää hallitus niille _kultaisen omenan"_, -- vastasi
parooni Geldners kylmäverisesti.

Harhaman viha kiehahti. Hän puri hampaitansa. Mutta
mielenliikutuksensa hän salasi tyyten... Sairaloisuutena kyti
hänessä ajatus omasta tärkeydestänsä. Hän kuvitteli, että hän on,
ehkä jo ylihuomenna, sanova sen uuden sanan, joka puhaltaa tomuna
kaikki nyt tehdyt laskelmat ja peruskivet. Hän kuvitteli itseänsä
jo maailmankurjuuden edustajaksi, joka voimansa tuntien kuuntelee
vihollisensa keskusteluja ynsein mielin ja ylenkatseella.

Lakeijat tarjosivat viidettä ruokalajia ja satavuotista madeiraa.
Orkesteri soitti ooppera "Demouw'ia". Paroonitar Lichtenstein
ja Harhama keskustelivat ruhtinatar O:n ja amiraali K:n
aviorikoksesta... Iloinen puheen sorina on yltynyt. Jalokivien
loiste ja palavat silmäykset kilpailevat keskenänsä loistosta.
Kohteliaisuudet sekaantuvat pukujen kohinaan ja luonteviin
naurahduksiin. Notkeat, kiemailevat naiset hallitsevat
seura-miehiänsä suuren maailmannaisen hienolla taidolla, pysytellen
kaikki rajoissansa ja vieden kaikki arimmille rajoille hienosti...
huomaamatta aivan... Kaikki kulkee heidän ohjaksissaan... He itse
kieppuvat ohjattaviensa orjina. Aisti-elämän säikeet kulkevat täällä
hienoina... Ne purkautuvat kuin runokeriltä... Ne hehkuvat kukkana,
jolle laulut helskyvät ja jonka väreinä ovat vietit... vietit tai
tunteet, tunteet tai vietit... ken mitenkin sanoa tahtoo.

Äskeinen keskustelu jatkui:

-- "Sitäpaitsi", -- jatkoi parooni Geldners -- "älkää unohtako,
että hallituksella on vielä eräs voimakas ase kädessään. Tarkotan
_uskontoa_... Hallituksen pitää vaan osata sitä käyttää _taidolla_.
Joukkoihin on saatava lähtemättömästi juurtumaan se usko, että
esivalta on Jumalalta ja sen käskyt siis Jumalan käskyjen
ilmauksia. Ja se on jo kylliksi, jos uskonnollinen harrastus vetää
joukkojen ajatukset pois maallisista, yhteiskunnallisten asiain
harrastuksesta..."

Harhama kuunteli nyt puhetta tarkkaavana. Hän muisteli Nikolain
äskeistä pajassa pitämää puhetta. Hän oli huomaamattansa keskeyttänyt
puhelunsa paroonitar Lichtensteinin kanssa Ja tämäkin seurasi
nyt keskustelua... Lakeijat tarjosivat kuudetta ruokalajia ja
malaga-viiniä. Orkesteri soitti kappaletta "Tannhäuser'ista". Parooni
Geldners jatkoi:

-- "Vallankumoukselliset tietävät, miten mahtava ase uskonto
on hallituksen kädessä ja koettavat ensi sijassa järkyttää sen
perustusta. He tietävät, että joukkoja ei _voida_, ei _saada_
nousemaan esivaltaa vastaan niin kauvan, kun ne uskovat kirkon
vakuutusta esivallan jumalallisesta alkuperästä. Hallituksen pitää
ottaa tämä opiksi ja lujittaa juuri _sitä_ kohtaa, mitä vastaan
huomaa hyökkäyksen olevan kohdistetun... Niin moniuskoisessa maassa,
kuin Venäjä on, täytyy hallituksen tietysti olla suvaitsevainen eri
uskontoja kohtaan... Toisin sanoen: Sen pitää heittää kultainen omena
kirkkojenkin keskuuteen... Maailmaa hallitsee kylmä järki. _Se on
myös Venäjän mahtavuuden peruskivenä_..."

Parooni Geldnersin jatkaessa puhettaan tarjosivat lakeijat jo
seitsemättä ruokalajia ja vanhaa lacrima christi-viiniä. Orkesteri
soitti Glinkan sävellystä. Molemmat keskustelijat, joista toinen
edusti kylmää järkeä, toinen väkivaltaa, olivat koko ajan pysyneet
ulkonaisesti verrattain tyyninä. Kenraali Pawlof oli sotilas, joka
voi kylmänä, silmiänsä räpäyttämättä, seisoa luotisateessa. Hän oli
samalla itsevaltiuden lihaksi tullut ihailija. Mutta nyt kiehahti jo
veri hänen päässänsä ja hän lausui, niin kovalla äänellä, että koko
seurue sen kuuli:

-- Hullutuksia, parooni!... Heikkoutta!... Rikollista arkailua
ja tinkimistä oikean kanssa... _Venäjän mahtavuuden ja suuruuden
peruskivenä on miekan terä ja itsevaltiaan tsaarin rautainen
tahto_... Maailmaa hallitsee _miekka ja hirsipuu_...

Koko loistava vierasjoukko kohahti sen kuullessansa, kuin loistava
perhosparvi.

-- "Oikein!... Oikein!... Hyvä!... Hyvä!" -- kuuluivat
hyväksymishuudahdukset. Kirjavapukuiset lakeijat kantoivat juosten
jälkiruokia ja samppanjaa. Orkesteri soitti kappaleita oopperasta
"Henki Tsaarin edestä". Puhelu valuu virtana. Kohteliaisuudet
pulpahtelevat siitä kauneina kuplina. Helmikirkkaat naurahdukset
helähtelevät. Palavat katseet salamoivat jalokivien vallattomassa
välkkeessä. Mielittely tuulahtelee, hivelee mieliä, kuin neidon
näkymätön suortuva ihoa... Posket hehkuvat, tunteet riutuvat. Naisten
valkoisiin avonaisiin rintoihin on hillitty veri nostanut hienon
punan...

Tähän loistavaan seuraan putosivat kenraali Pawlofin sanat, kuin
maineen ja kunnian kultapallo. Koko joukko kuohahti. Venäjän suuruus
ja mahtavuus kohosi loistavana leijana ihailtavaksi. Miesten tiet se
sirotteli maineen seppeleillä, naisille se rakenteli ritarilinnoja ja
tarjoili vallan loistavia rihmakeriä.

Puhe syöksyi kepeänä ryöppynä Venäjän suuruuteen ja mahtiin.
Puhuttiin maailmanvallasta, Venäjän tulevasta rikkaudesta ja
loistosta... Pietari Roomana -- Neva ja Volga maailman valtasuonina
ja Venäjän Tsaari sivistyneen maailman _imperaatorina_, itsevaltiaana
keisarina... Se ajatus ajoi kepeät mielet kunnianhimon loistaville
merenselille... Puhuttiin myös sodasta... suurista voitoista...
vallankumouksesta, mutta kaikesta kevyesti, kuin höyhenellä
koskettaen. Parooni Geldners vastasi kenraali Pawlofin äskeiseen
huudahdukseen kuivasti:

-- "Miten tahdotte uskoa. Mutta Tsaarin rautaisinkaan tahto ja
Venäjän mahtavuus eivät voi kauvan seisoa miekan terällä kahtia
leikkautumatta... Ei leijonakaan voi juosta miekan terällä..."

-- "Mutta ei leijona myös pysy leijonana, heittämällä pentunsa
ensimäiselle tyytymättömälle lurjukselle, joka uskaltaa sen eteen
astua... _Kynsiänsä_ sen pitää semmoisille hävyttömille näyttää...
kynsiänsä ja hampaitansa," -- keskeytti kenraali Pawlof kovaäänisesti.

Loistava seura kietoutui keskustelun ympärille. Se säesti sitä
parvissa ja kaksittain. Isänmaallisten tunteiden kuohu nousi
valkovaahtona. Hetken kuluttua sekaantui puheeseen paroonitar
Lichtenstein kysyen:

-- "Mutta mistä johtuu kansan tyytymättömyys? Onhan heillä..."

-- "Sanokaas muuta, paroonitar! Valittavat, että ei ole leipää...
Kapinoitsijoiden oppeja!" -- keskeytti Pawlof kiivastuneena ja
lisäten innoissaan: "Sallikaa juoda maljanne, paroonitar!... Ja Te,
herra Harhama! Terveydeksenne!"

-- "Mutta", -- huomautti paroonitar Lichtenstein -- "miksi talonpojat
eivät syö enemmän _liharuokia ja vihanneksia_?... Esimerkiksi
raparperia... tilliä... ja...? Pitäisi perustaa keittokouluja
ja opettaa talonpoikia valmistamaan ja syömään liharuokia ja
kasviksia... Sentähden niiden vartalokin on niin jäykkä, kun syövät
yksinomaan leipää... Tiedättekö, kenraali, minä en syö leipää kuin
kymmenisen grammaa päivässä... Miks'ei hallitus käske talonpoikia
lihaa syömään?..."

Harhama puri huuliansa. Pawlof käveli edestakaisin lattialla
kiihtyneenä. Hieman itseänsä hilliten vastasi hän:

-- "No... Voi olla, että niillä ei maalla ole aina lihaakaan...
Mutta kasvattakoot karjaa ja juokoot maitoa!" -- ja tarjoten sikaria
Harhamalle kysyi hän: "Ettekö polta, herra Harhama?..."

-- "Kiitos, kenraali! En."

-- "Todellako?... No se on harvinaista... Minulle on tupakka toinen
luonto."

Ja jatkaaksensa vastaustansa paroonitar Lichtensteinille puhui hän
sikaria sytyttäessänsä:

-- "Voi olla... Voi olla, että köyhyyttä on, mutta..."

-- "Mutta", -- keskeytti paroonitar Lichtenstein vilkkaasti
-- "miksi ei silloin panna useammin toimeen esimerkiksi
hyväntekiäis-tanssiaisia ja arpajaisia ja...? Ajatelkaa, kenraali:
Minä olin viime talvenakin kuusissa tanssiaisissa köyhien
hyväksi... _Kuusissa_ tanssiaisissa, ajatelkaa!... Lisäksi kolmissa
arpajaisissa, joissa myös tanssittiin... Jos kaikissa kaupungeissa
pantaisiin toimeen tanssiaisia, vaikkapa... no, vaikkapa kerran
viikossakin, niin kokoontuisihan siitä jo rahaa."

-- "No, niin", -- keskeytti kenraali Pawlof. -- "Te, paroonittareni,
tanssitte siis viime talvena _yhdeksän_ kertaa niiden hyväksi ja
tiedättekö miksi ne meitä sanovat palkkioksi?... _Verenimijöiksi_..."

-- "Olkaa nyt!" -- huudahti paroonitar, joka luuli Pawlofin
leikkiä puhuvan. Harhaman mieltä alkoi keskustelu jännittää ja
kaiken jännityksen ohella juoksivat hänessä omien mietteittensä
säikeet. Ylihuominen päivä nosti jo taivaanrannalle aamuruskoista
kannikkaansa. Hän osaksi unohti ympäröivän joukon. Pawlof jatkoi
puhettansa paroonitar Lichtensteinille:

-- "Uskokaa, tai olkaa uskomatta!... Vieläpä vaativat, että Teidän
täytyy jakaa heille omaisuutenne. Ajatelkaa: suorastaan _vaativat_,
hävyttömät!... Onko ennen moista kuultu?... No, parooni! Mitä Te
sanotte sosialismista?"

-- "Ne saarnaavat aikansa ja lakkaavat... Omistusoikeus on ihmisessä
synnynnäinen luonnonvietti, eivätkä sitä voi mitkään opit hävittää",
-- vastasi parooni Geldners kuivasti.

-- "Niin, niin. Mutta minä tarkotin: Pidättekö Te _oikeana_ sen
opin?" -- kyseli Pawlof innostuneena. Paroonitar Lichtenstein
ei näyttänyt käsittävän puhetta. Harhama seurasi sitä jo
kokonaan jännittyneenä. Parooni Geldners vastasi varovasti ja
välinpitämättömänä:

-- "Ihmiskunnan omaisuudet täytyy pitää taitavien käsissä. Jos ne
jaettaisiin kaikille tasan, laskeutuisivat joukot, kuin krokodiilit
liejuun niitä syömään, kunnes kaikki olisi lopussa. Ja tulevana
vuonna täytyisi ihmiskunnan tarttua kerjäläissauvaan. Jokainen
semmoisille joukoille heitetty liika muru on ihmiskunnan omaisuuden
tuhlaamista... no, ellen sanoisi sen _kassankavallusta_ ja
_varkautta_..."

-- "Ja ne riettaat opettavat, että ne, jotka hoitavat ihmiskunnan
omaisuutta, etteivät ne joudu maankiertäjien tuhlattaviksi, ovat muka
varkaita... Katumattomat!" -- tarttui Pawlof yhä kiihtyen, vihastuen.

-- "No vähäpä sitä muuta hulluutta saarnataan!" -- pisti Geldners.

Keskustelu jatkui. Orkesteri soitti. Venäjän ylhäisö tanssi
perhosina sosialismin punaisen haamun ympärillä. Pawlof ja Geldners
kumoilivat sosialismin oppeja nerokkaasti... rohkeasti. Harhaman
ainaiset epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa. Eivät sosialisminkaan
opit, eivätkä vallankumouksen terässormet voineet niiden mätäpesiä
puhtaiksi puristaa. Hänen maallisten epäilyjensä idut puhkesivat
alati uusina siitä suuresta epäilystä, joka etsi Jumalaa
äärettömyyden rantojen takaa... Joukkoviha oli vaan tarttumana
arpeuttanut sen vuotavat haavat.

Kenraali Pawlof jatkoi puhettansa:

-- "Vapaa kilpailu ja siihen perustuva yksityinen omistusoikeus ovat
ihmiskunnan kehityksen peruskiviä. Ne muodostavat ihmiskunnan seulan.
Kyvytön aines, joka ei kestä kilpailussa, sortuu siinä seulassa
paheisiinsa, tai nälkään, ja jälelle jää rautainen ja kykenevä aines.
Jos vapaa kilpailu ei polkisi huonointa ainesta häviöön, sikiäisivät
ne, kuin eläimet ja täyttäisivät maan veltoilla ihmislonkeroilla.
No ajatelkaa!... Sehän olisi eläinkuntaa kohti kulkemista. Katsokaa
neekereitä, joilla on sosialistinen yhteiskunta, mitä eläimiä ne
ovat... Ihmiset eivät kohoa eläintä korkeammalle, ennen kun ne
tekevät tulisen seulan, vapaan kilpailun, joka seuloo niistä eläimet
vähä-vähältään tautiin ja puutteeseen ja häviöön."

Harhama ei voinut vihastua, sillä hän näki kenraali Pawlofissa oman
itsensä sairaloisuuden terveen ilmiön: ihmisten halveksimisen. Ei
hän myös kyennyt tajuttavasti käsittämään, mikä hänen puheessaan
oli oikeaa mikä väärää. Hän ärtyi siitä vaan sokeasti sen aatteen
puolesta, jonka urkkijana hän oli. Kenraali Pawlof käveli kiihtyneenä
edestakaisin ja jatkoi:

-- "Ajatelkaa, parooni: Ihmistyö ei _keskimäärin_ riitä takaamaan
kaikille semmoista toimeentuloa, jonka turvissa voisi ihminen
kohota työeläimestä ihmiseksi... Silloin ei ole muu neuvona, kuin
vapaalla kilpailulla seuloa parhaat ihmisiksi ja loput polkea niiden
ruokkijoiksi..."

Ja yhä kiihkeästi edestakaisin kävellen:

-- "Sillä hävitetään samalla se kelvoton aines, tukahdutetaan se
ja estetään huonontamasta sukua ja täyttämästä, kuin rikkaruohot,
maailma ihmisloikareilla, jotka venyisivät, kuin haisevat krokodiilit
Afrikan järvien liejuissa... Niiden sikiämistähän ei voida lailla
estää ja kieltää. Täytyy siis turvautua seulaan ja seuloa sillä
ihmiseläimet ihmisistä häviöön..."

Harhama takertui puheeseen, kuin hyttynen hämähäkinverkkoon. Hänen
oma ihmishalveksumisensa nosteli päätänsä, mutta vajosi taas hänen
sielunsa nykyiseen yleiseen kuohuntaan, josta vallankumous nosteli
veristä päätänsä kaikkea muuta voimallisempana. Hänen asemansa
kavalana urkkijana oli hänelle se tulineula, jonka kärellä hän istui.
Sen pisto nosti hänessä alati kumouksen verihaamun kuristamaan muun
tukehduksiin. Kenraali Pawlof jatkoi korskeana:

-- "Ihmiskunnalle on edullisempaa, että sen muodostavat tuhat
rautaista ja henkisesti kehittynyttä olentoa, kuin että sen muodostaa
tuhannen miljoonaa velttoa, laiskaa, kyvytöntä loikaretta... Ne
verenimijöiksi kohonneet -- jos niin saan sanoa -- ovat juuri
ihmiskunnan kehityksen ensimäiset tekijät. Niiden _velvollisuus,
suora velvollisuus_ on polkea kykenemättömät häviöön... polkea ne
hiiteen, joko nälän, tai paheen kautta... Se on seula, joka toimittaa
valinnan matemaattisella tarkkuudella. Se vapauttaa ihmiskunnan
elättämästä turmiollisia kuhnureita, estää ihmisen huononemasta ja
vaipumasta eläimellisyyteen... Ah, parooni!... Se on luonnonlaki
ja siksi sitä ei, jumalan kiitos, hävitä mitkään sosialistiset
hulluttelut... Ne meluavat aikansa ja sitten alistuvat luonnonlain
alle aivan nöyrinä... alkavat haalia tavaraa ja hyviä päiviä ja
polkea veltot jalkoihinsa s.o. hävittävät kelvottoman aineksen...
Terveydeksenne, parooni!... Lakeija!"

-- "Mitä suvaitsette käskeä?"

-- "Täytä paroonittaren ja herra Harhaman lasit!" -- komensi Pawlof.

Lakeija täytti käskyn. Paroonitar Lichtenstein kuunteli puhetta
hämillänsä, kuin hieman hätäytynyt tyttö. Marmorivalkea, paljas
_décolleté_-rinta kohoili hermostuneista hengityksistä. Hän
nojasi kiehtovaa vyötäistänsä sohvan kaiteeseen. Toinen rinta
oli puristuksesta hieman pullistunut, pehmeänä, puhtaana.
Briljanttikoristuksen jalokivi pisti sille puvun reunaman yli ja
paloi taas sen hienolla hipiällä kirkkaana tulena. Sen palopiirissä
häikäisi rinnan iho silmää... Hienonhieno verisuoniverkko häämöitti
sinisuortuvana sen hipiän alta... Se heitti kuvansa katsojan
silmään... lämpimänä... herkullisena... hivelevänä... antoi silmän
sen viedä vireenä toivotuille perille... lähti aroille matkoille...
hienoille... hellille poluille... aistien lymysijoihin...

Veristen mietteittensä kutoutuessa huomasi Harhamakin sen kuvan...

Lapsellisen avonaisella äänellä, hieman surullisena, hämillänsä,
puuttui paroonitar Lichtenstein taas puheluun:

-- "Mutta, kenraali!... Minä en ymmärrä... Tai... se on...
Miten esimerkiksi _minä_ imisin toisten verta, kun elän omalla
omaisuudellani... En nauti edes eläkettä..."

Pawlof keskeytti hänet reippaasti:

-- "No, heittäkää ne!... Vähänpä ne puhuvat hävyttömät...
Puhukoot!... Hiis heistä!... Te olette perhonen... kaunissiipinen
perhonen, ja mitä olisi maailma ilman koreita perhosia?... Mitä
useamman tarpeettoman hyönteisen hävitätte, sen parempi... Yhdestä
tyytymättömästä päästään joka puremalla... Maljanne, paroonitar!" --
Ja vieraiden puoleen kääntyen lopetti hän: "Herrat! Kauniiden naisten
maljat!... Kaikki naiset ovat kauniita... Eläkööt!"

-- "Eläkööt!... Eläkööt!" -- vastasi ihastunut vierasjoukko. Pawlof
kääntyä taas puhumaan parooni Geldnersin kanssa, kysyen:

-- "Miten voimakkaaksi luulette kehittyvän sosialistisen liikkeen?"

-- "Se riippuu siitä, miten hallitus ymmärtää sitä hallita. Senkin
liikkeen keskuudessa voidaan kultamunaa vieritellä... Ja useimmat sen
johtajista etsivätkin juuri sitä... Paras on heittää se kultamuna
myös eri työryhmien kesken kierimään, eikä yksin johtajien kesken",
-- vastasi puhuteltu huolettomasti.

Viimeiset sanat puhalsivat taas Harhamassa kytemään sen suuren asian,
jonka urkkijana hän oli tässä loistavassa seurassa. Joukkovihan
tarttuma alkoi taas arveluttaa hänen epäilyjänsä, jotka olivat
heränneet niiden puheiden johdosta, joilla kenraali Pawlof ja parooni
Geldners nerokkaasti kumoilivat sosialististen oppien pätevyyden.
Ylihuominen verinen aamurusko loimotti hänelle houkuttelevana.
Parooni Geldnersin satimekkaat puheet ja niiden kyynillinen
häikäilemättömyys puhalsivat hänessä kytevään kekäleeseen. Omissa
silmissänsä hän kohosi taas sen uuden voiman edustajaksi. Viha alkoi
hulmautella hänessä liekkejänsä, kuin turpeen alta nouseva tuli,
katkerana, rajuna, mutta itsetiedottomana. Se viha ei tutkinut
mitään, ei kysellyt mitään. Se kulki joukkovihan maininkina, temmaten
kenen sattui. Sen tunnussanana oli: "Sama se, ketä vihata!" Niinpä
hän läsnäolevista paroonitar Lichtensteiniä vaistomaisesti sääli.
Vähät siitä, että hän oli yksi pääsyyllisistä! Hän katseli häntä
kuten lasta, joka huviksensa sytyttää makuuvaatteensa tuleen...
Harhama oli vihassansakin epäilyksen kinoksessa kahlaaja, joka
polkaisi sinne, minne jalka sattui. Mutta hänen olemuksensa ydin:
_epäily_, oli taas vireille puhallettu ja se nosti uhmaavana päätänsä
kaiken seassa. Hän alkoi sotkeutua omiin ajatuksiinsa.

Komeapukuiset lakeijat juoksivat taas huoneissa, makeisia ja hedelmiä
tarjoillen. Samppanja helmeili vaahtona. Orkesterin säveleet valuivat
virtanaan viulujen kielistä. Puheen sorina oli kukkeimmillaan...
Venäjän suuruuden ajatus oli läikähyttänyt kepeät mielet. Se varjosi
kaiken loistavilla väreillä. Elämä kuvastui purppuraselkänä,
jonka aalloilla maineenseppeleet lumpeina keinuivat. Saarilla oli
ritarilinnat. Niissä odotti tyttö miestä. Niistä etsi mies onnea...
Isänmaa oli kohonnut runo-ulappansa syvyydestä... Se oli puhaltanut
ihmisten sieluissa vyörymään isänmaan rakkauden loistavat aallot...

Kenraali Pawlofin ja parooni Geldnersin keskustelu jatkui. Se oli
kääntynyt suuriin, koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Parooni
Geldners yritti puhua:

-- "Menkäämme etemmä! Ottakaamme koko suuri ihmiskunta..."

-- "Ihmiskunta!... Koko _suuri_ ihmiskunta!" -- kiivastui kenraali
Pawlof keskeyttäen. -- "Mikä _suuri_ ihmiskunta?... Ja mikä on
ihmiskunta?... Mikä turhan nakertelija Te olette tänä iltana,
parooni!... _Ihmiskunta on pieni joukko valituita_ -- ehkä muutamia
tuhansia -- _joiden henki jaksaa kohota jokapäiväisyyttä ja
aistillisuutta korkeammalle_... Kaikki muut, kaikki ne sadat ja
tuhannet miljoonat ovat eläimiä... raakimuksia... työjuhtia...
kiimailijoita ja työvoiman siittäjiä, jotka eivät kohoa omaa
ylettymäänsä korkeammalle. Siinä on koko se suuri _ihmiskunta_..."

Parooni Geldners yritti taas puhua, kuivana, kylmän ihmisjärjen
perikuvana. Hän virkahti:

-- "Niin, niin... Kyllä... Te olette siinä oikeassa, mutta
_virallisesti_ täytyy kumminkin tunnustaa, että nekin ovat ihmisiä..."

-- "Sallikaapas!... Sallikaapas keskeyttää, parooni!" -- katkaisi
kenraali Pawlof kiihkeästi. -- "Ihmisiä!... Kummallista!... Mitä
ihmisiä ne ovat?... Virallisia ihmisiä!... _Quelle idée!_ [Mikä
ajatus]... Ihmisiä ovat _ainoastaan ne, jotka kykenevät tuntemaan ja
kestämään ihmistuskan, yleisen suuren maailmantuskan_, tuon ihanan ja
tulisen ihmishengen puhdistus- ja jalostustulen, sen kiirastulen...
Ja se tuli ei ole luotu kaikkia, vaan harvoja valituita varten..."

Syntyi hetkisen vaitiolo. Kaikki päät ikäänkuin kumartuivat, kaikki
polvet taipuivat, kaikki äänet vaikenivat maailmantuskan edessä,
joka kenraali Pawlofin sanojen loihtimana ilmestyi huoneeseen,
kuin tulikuumasta raudasta taottu tuskan lihaksitulemus, polttavaa
ikikuumuutta hohtava ja huokuva olento, joka piteli kädessänsä
hehkuvaa valtikkaa: elämän suurta tulikuumaa kiekkoa... Se seisoi
maailman loiston keskellä, tulikruunu päässä, jalokivien ja
kunniamerkkien sen kunniaksi säteillessä. Harhama näki sen tulikuuman
haamun silmiensä edessä, tunsi sen polttavan hehkun. Hänen henkensä
kyyristyi sen hehkussa kokoon, kuin kuumalle raudalle viskattu
käärme. Silmissä sumeni, pimeni. Paroonitar Lichtensteinin kasvoilla
säteili joku outo, kärsivä, surullinen ilme, kaunis tuskan väänne,
joka hienona suortuvana kulki hänen marmorikauniiden kasvojensa
yli. Parooni Geldners vaikeni, mietti jotain, huokasi hieman.
Kenraali Pawlof käveli kiivaasti edestakaisin, kasvoilla vakavuuden
ja ajattelun kylmä, veretön piirre, jota varjosti hänen kunnia
merkeistänsä säteilevä kirkas hohde. Ajatuksissansa jatkoi hän vielä:

-- "Ihmistuska on suurin elämänlahja... sen paras... Sitä ei riitä
joukoille... Leipä ja ruoska ja niiden oma liha on luotu joukkoja
varten, eikä ihmisyyden jaloin helmi..."

Parooni Geldners karisti tuhan sikaristansa ja lausui ajatuksissaan:

-- "Niin!... _Weltschmerz... Der Weltschmerz_." [Maailmantuska.]

Kenraali Pawlof jatkoi vielä ikäänkuin keskusteluun tuskastuneena:

-- "Uhritulet ovat luodut ainoastaan jumalia varten palamaan
ja maailmantuska ihmisiä suuriksi polttamaan, eikä ihmiskarjaa
jalostamaan..."

Sen sanottuansa hän käveli hetken edestakaisin ajatellen jotain
suurta, epäselvää. Tuntui kuin olisi elämä kulkenut huoneen läpi,
vallattomana tyttönä, juosten, kukissa ja helyissä hohtaen, kukkia
sirotellen, häviten nopeasti ja jättäen jälkeensä kaihon ja ikävän.
Kepeä seura oli sen huomannut. Oli syntynyt pieni hymyilevä
vaitiolo... Kaikki poimivat huoneen läpi juosseen tytön sirottelemia
kukkia, nypistelivät niitä, katselivat niiden ihanaa väriä, ihailivat
niitä ja ikävöivät sitä vallatonta kaunista tyttöä, sitä huoneen läpi
juossutta elämää.

Paroonitar Lichtensteinin kirkkaat silmät loistivat nyt, kuin
kyynelien kastelemat jalokivet. Hän näytti ajattelevan jotain
syvää... surullista... epäselvää.

Harhamaa häikäisi kenraali Pawlofin puhe ja puhuja kirkastui hänelle
joksikin, josta hän ei tiennyt, mikä se oli, ja sen kirkkaudessa
himmeni elämä oman itsensä hämäräksi arvoitukseksi, näkymättömäksi
tulisuortuvaksi, joka heilahteli kaikkialla, pakeni kaikkialta,
hävisi... poltti... haihtui... kiehtoi... raateli... repi ja
puhdisti ja kulutti. Hän näki ja tunsi kenraali Pawlofissa oman
itsensä sairaloisuuden: _ihmisten halveksimisen_ lihaksi tulleen
ilmiön, mutta semmoisen, joka oli puristettu häikäilemättömyyden
ja tarmon rautaiseen pähkinänkuoreen. Hän ihaili sitä, lankesi
velttona sen eteen: Hän kumarsi hetken ajan omaa itseänsä, omaa
sairaloisuuttansa...

Yö kuluu. Elämän hyrske yltyy... Yhä suuremmat ajatukset alkavat
kuohua kullan, jalokivien ja arvomerkkien kirkkaassa välkkeessä
ja hienon musiikin sävelhyrskeessä... Ihmistunteiden mainingit
nousevat helmeilevänä vaahtona, punertavina höyryinä ja heilahtelevat
kultahohteesta ommeltuina naisen ja jumalattaren helmoina. Onnen
ja kunnian kuplat tanssivat väriloistoisina, viekottelevina,
huumaavina, kutitellen kaikki mukaansa ihanaan tanssiin, kauneille
morsiusvuoteille, onnen pumpuleille ja ihmiselämän häihin.

Ja sen kaiken ihanan juurella mateli maailmantuska mustana, märkänä
matona. Harhama tunsi taas sen huounnan, tunsi sen matelevan
olemuksensa jokaista solua ja säijettä pitkin.

       *       *       *       *       *

Yö solui aamua kohti. Kuu kelmeni käyrällä kaarellansa korkeudessa.

Harhama istui ääneti, koettaen vapautua ihmistuskan tulikynsistä,
etsimällä sen unohdusta vallankumouksen verisistä ajatuksista,
koettaen sen polttoa jäähdyttää kumousliikkeen tulisilla nesteillä.
Hän laski taas sitä ylihuomispäivää... miten "se" olisi tapahtuva...
ja mitä hän silloin tuntisi... ja mitähän muut ajattelisivat... Hän
mietti... sotkeutui epäilyihinsä... hajosi... tuli surulliseksi...

Ja miettiessä kohtasivat hänen ja paroonitar Lichtensteinin katseet
toisensa. Harhama värähti. Hän tunsi sielussansa rotan terävien
hampaitten nakertelua... Paroonitar Lichtenstein oli surullisen,
hajanaisen näköinen. Jotakin miettien kysyi hän Harhamalta:

-- "Miksi ihmiset ovat minulle pahoja?... Olenko minä tehnyt heille
mitään pahaa?... Katsokaa: Minä annan kaikille juomarahaakin niin
runsaasti... Ja esimerkiksi _dame de chambre'ia_ minä pidän aivan
kuin ei hän olisi palvelija, vaan... Niin, minähän jo kerroin: Minä
kutsunkin häntä Ljuusenjkaksi..."

Harhama istui tulisella neulankärellä. Paroonitar Lichtensteinin
äänessä oli niin paljon luottamusta ja avomielisyyttä. Ja hän oli
sitä käyttänyt ansana, johon oli suistuva ehkä se ainoa, joka
oli tälle naiselle edes jonkin arvoista... Ja lisäksi hän näytti
niin lapselta... voimattomalta... kauniilta... kiehtovalta ja
surullisen loistavalta ihmiskukalta... Kaikilla sielunsa voimilla
hapuili Harhama taas sitä vihan silmukkaa, joka kuristaisi hänessä
tukehduksiin sen tunteen joka häntä nyt kalvoi. Katse harhaili
elottomana. Otsalle nousi ryppy.

-- "Olenko minä tehnyt mitään pahaa?" -- toisti paroonitar
Lichtenstein surullisena.

-- "Ette... Ette... Ette Te," -- vastaili Harhama.

-- "No, kukas sitten?" -- jatkoi paroonitar avuttoman näköisenä,
alakuloisella äänellä.

-- "En tiedä, paroonitar... Ei kukaan... ja kaikki... _Elämä_ se on
paha ja polttaa ihmistä, kuin tulikuuma kukka... kuten Te suvaitsitte
kauniisti sanoa," -- tapaili Harhama vastausta.

-- "Miksi Te nyt niin puhutte... noin surullisesti ja
salaperäisesti?" -- keskeytti hämmästynyt paroonitar Harhaman,
lisäten: "Niin se on, että... Mutta" -- katkaisi hän -- "miksi se
minuakin, ja juuri _minua_ sitten tahtoo polttaa?"

-- "Niin, kuka sen tietää... Kauniit perhoset herättävät aina
ensimäisinä perhosten kiduttajien huomiota," -- tapaili Harhama
jotain vastata.

Ja aivan kuin jonkun käden painamana alkoi Harhama taas vajota yhä
syvemmälle niihin maaperiin, joissa elämänkysymys on aina tulikuumana
kukkana edessä. Paroonitar Lichtenstein oli vaiti. Elämä, se
näkymätön suortuva, kulki hänen lävitsensä, kuin leikkelevä jouhi.
Se kysymys häilähti hänelle harmaana hapsena. Hän hapuili sitä,
kuin lapsi kaunista saippuakuplaa. Ja Harhamalle se helotti silloin
tulikuumana kukkana, jonka myrkyllistä hehkua hän hengitti.

Pitkän vaitiolon jälkeen puhui paroonitar Lichtenstein taas
Harhamalle aivan hajanaisena, kysyen:

-- "Tunnetteko Siperialaista noitaa?"

-- "Anteeksi, en... Se on: olen kuullut..."

-- "Hän asuu Morskaja-kadun varrella... Hän ennustaa aina oikein," --
katkaisi paroonitar nopeasti.

-- "Vai niin!" -- virkahti Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi:

-- "Teidän pitää käydä häneltä kysymässä kohtaloanne... Hän on
nyt hyvin muodissa... Hän on jo vanha nainen, semmoinen hyvin
kummallinen... Minä olin hänen luonansa ja hän ennusti... Tahdotteko
kuulla?"

-- "Olen kiitollinen, jos luotatte niin paljon, että uskotte
salaisuutenne," -- myönnytteli Harhama uteliaana. Kaiken seassa nosti
hänessä taikausko nopeasti päätänsä.

-- "No niin! Minä olin silloin onneton... kuten jo sanoin... Olin
hyvin onneton... Se oli silloin, kun Anna Pawlowna puhui Teistä.
Poikkesin silloin häneltä kysymään. Ajattelin, että jos _hän_ jotain
voisi neuvoa... Hän tiesi kertoa koko minun elämäni... Lisäksi
hän ennusti, että joku salaperäinen mies vaanii minua, kietoutuu
minuun käärmeenä ja tuottaa onnettomuutta", -- kertoi paroonitar
Lichtenstein surullisena, miettivänä.

Harhamaan se sattui, kuin naskali. "Olenko ehkä minä se ennustettu?"
-- kysyi hän itseltänsä. Elämän rotta kalusi taas hänen luitansa,
taikausko leimahti hänessä jo ilmituleksi. Hän tahtoi kuulla enemmän,
luullen sen salaperäisen miehen häntä tarkottavan. Kiihkoisena kysyi
hän:

-- "Ennustiko hän muuta?... Esimerkiksi siitä miehestä?"

-- "Malttakaas nyt!... Ai, niin! Hän puhui jotain semmoista, että
minä annan kukkia eräälle salaperäiselle miehelle, joka panee
käärmeen niitä kukkia vartioimaan ja se mies tulee suureksi...
kirjoittaa jotain, joka tuo onnea... Ja kaikkea semmoista", --
vastasi paroonitar Lichtenstein muistellen, hitaasti puhuen.

Se oli Harhamalle taikauskon viitta, jonka puhuja heitti
hänen hartioillensa. Hän oli juuri saanut kukkia paroonitar
Lichtensteiniltä ja ennustuksessa mainittiin kirjan
kirjoittamisesta... "Siis sama, kuin pohjolaisnoidan ennustus!" --
mietti hän ja hänen silmiensä eteen avautui salaman-nopeana Jumalaa
vastaan suunnittelemansa teoksen ajatus. Se avautui, kuin Jumalan
asunnon akkuna, josta näkyi koko maailman kunnia, sen seppeleet
ja ylistykset, jotka himmensivät vallankumouksenkin houkuttelevat
veri-udut. Hänen sielunsa vapisi, värisi, kiemurteli. Hän tahtoi
tietää enemmän. Hän kyseli kiihkoisesti:

-- "Eikö hän ennustanut muuta?"

-- "Ei... Elämä on niin hämärä... niin hämärä... niin... No, ei maksa
puhua", -- vastaili puhuteltu surullisena.

Harhama huokasi raskaasti. Syntyi taas pitkä äänettömyys.
Paroonitar Lichtenstein mietti jotain aivan hämärää. Rinta kohoili
houkuttelevasta hengityksestä, hellänä, pehmeänä, armaana. Koko
vartalo vavahteli hentona kiehtovana käärmelauluna, huulet hehkuivat
kypsistä suudelmista ja silmistä häämöitti raukea hurmaava katse
hienona onnen-utuna. Hän kylpi jalokiviensä välkkeessä, valon,
ylellisyyden, kukkien, rikkauden, runouden ja suuruuden keskellä,
kietoutuneena nuoruutensa ja kauneutensa loistavaan vaippaan.
Harhama katseli sitä surullisena, ajatuksiinsa sotkeutuneena, kuin
onnenkuplassa leijailevaa jumalatarta. Ja samalla häämöittivät
hänelle oman elämänsä suuret kysymykset omissa väreissänsä. Viulut
soivat, kukat tuoksuivat, onni uiskenteli valo- ja sävelvirrassa.
Äänettömyys jatkui. Viimein lausui paroonitar Lichtenstein Harhamalle
miettivänä, vakavana:

-- "Vielä minä Teiltä kysyn sitä _suurta_, herra Harhama! Te joka
tunnette elämän sisimmän, sanokaapa, eikö elämä tuskinensa ole
oikeastaan valmistus kuolemaa varten... se on: eikö se ole sitä
varten, että kuolema tuntuisi hyvältä, _vapahdukselta_, vaivoista ja
elämän käsistä rauhaan pääsyltä? Toisin sanoen: _Eikö elämäntarkotus
ole se, että kuolema tuntuisi helpommalta?_".

Harhaman se kysymys nosti niille ikisiiville, joilla hän aina nousi
elämänsä polttavimpiin tuliin. Loisto himmeni hänen silmissänsä,
vallankumouksen veriliput hävisivät hetkeksi, soitto vaikeni,
viettien ihana karkelo häipyi silmistä ja hän näki ainoastaan oman
tulensa ja kuoleman mustasiipisen perhosen. Repaleisin ajatuksin
vastasi hän jotain sanoaksensa:

-- "Ei suinkaan!... Niin, paroonitar... minä en tiedä... Minä..."

Paroonitar Lichtenstein keskeytti hänet nopeasti. Hän oikaisi
kauniin vartalonsa, hymyili surullisesti, kuin ylpeä, kuolevan
maailman viimeinen asukas, miljoonien kadehtimana, vapaana
kuningattarienkin hallitushuolista ja kruunun painosta. Hänen
edessänsä avautui loistaviin tähtivaippoihin puettu maailma,
hänen elämänsä oli häikäisevää akkunan iltapunaa. Ihmiskunnan
rikkaudet kehräsivät hänelle hänen edessänsä kultaa, huikaisevilla
kultarukeilla. Ja sille hurmaavalle taustalle nousi hän nuoruutensa,
kauneutensa, rikkautensa, ihmissulouden, neron ja sivistyksen
loistossa, lukemattomien loistavien ihailijoiden laulaessa hänen
ylistystänsä, polvistuessa hänen eteensä, ohi jumaloiden ja loiston
ja kunnian. Palvelijat täyttivät hänen pienimmätkin oikkunsa nöyrinä
orjina, viihdyttelivät häntä kauneissa saippuakuplissa. Ja sillä
häikäisevällä taustalla säteili hän ihmisaurinkona herkullisimpien
imartelijain mairittelemana, hymyili nuoruuden ja ihmiskauneuden
ihanimpaan utupukuun puettuna, jalokiviensä kirkkaassa hohteessa
kylpien. Ja siltä aikakautensa hurmaavimmalta alustalta, ihmisonnen
kukkamaan keskeltä, kaiken hohteessa loistaen, kultaisen valtikan
välkevarjossa, maailman mahtavimman suojassa hymyillessänsä,
hienoimman musiikin hänen korviansa hivellessä, herkkujen, kukkien
ja koko elämän polvistuessa hänen eteensä tarjoamaan kultaisilta
tarjottimiltansa kaikkea, mitä ihmiselämä voi antaa; kai ken sen
keskellä ja edessä hymyili hän surullisesti, mutta ylpeänä, ja lausui
katkerasti, mutta päättävästi:

-- "Kyllä, herra Harhama: _Elämäntarkotus on tuskillansa lieventää
kuoleman tuloa... Elämän tarkotus on tehdä kuolema suloiseksi,
tuskasta pois pääsyksi_..."

Koko maailman pakkaset juoksivat silloin Harhaman olemuksen läpi.
Paroonitar Lichtensteinin elämän iltapuna, sen onnenkuplat,
tähtivaipat ja nuoruus ja kauneus ja kaikki himmeni hänen silmissänsä
ijankaikkiseksi hämäräksi elämän arvoitukseksi, joka seisoi hänen
edessänsä näytellen piikkiteräviä hampaitansa ja hämäriä hiuksiansa,
jotka ulottuivat avaruuden rantojen taakse. Kaikki häntä repi ja
poltti ja raateli ja kidutti. Jotain sanoaksensa lausui hän taas:

-- "Anteeksi, paroonitar!... Teillä ei ole syytä niin synkästi puhua.
Teillä, joka olette ihailijoittenne onni..."

-- "Ei... Ei... Ei!... No annetaan olla!" -- keskeytti paroonitar
Lichtenstein surullisesti, lisäten hetken päästä kysyvästi:

-- "Entä Teillä, herra Harhama?"

Harhaman jokaikinen solu värisi näkymättömän elämäntuskan suuruuden
edessä. Hän oli omassa maailmassansa, elämäntuskan kynsissä. Ne
kynnet puristivat häntä, rutistivat hänen sieluansa niin, että sieltä
pursusi hätäytynyt, oikea tunnustus:

-- "Minä pelkään kuolemaa..."

-- "Sitten Te ette tunne elämää. Te onneton!... Teidän pitää oppia se
tuntemaan! Sillä miten Te onneton muuten voitte kuolla", -- lausui
silloin paroonitar Lichtenstein.

Molemmat vaikenivat, miettivät ja sotkeutuivat mietteisiinsä.

       *       *       *       *       *

Ajan kellot soivat. Se helisi kulkusissansa ja niiden helinässä
komeili taas elämän tulikuuma kukka, tuoksui kuumuutta, hohti
jotain selittämätöntä, katkeraa... polttavaa... tuskallista.
Elämänkysymyksen tulisuortuva häilähteli leikkelevänä harhanäkönä...
Paroonitar Lichtenstein ja Harhama istuivat äänettöminä. Muu seura
sorisi ja vilisi taas kepeänä, kirkkaana. Viimein kääntyi paroonitar
kenraali Pawlofin puoleen ja lausui vilkkaasti, silmät surullisesta
säteilystä loistavina:

-- "Kenraali! Kuulkaahan! Te olette tänä iltana erinomainen... Aivan
_la majesté de l'humanité_ [ihmisyyden majesteetti]... Saanko kysyä
Teiltä jotain suurta?..."

-- "Ah, _quelle charmante flatterie!_ [mikä hurmaava imartelu!]...
Ihmisyyden majesteetti! Luovutatteko minulle jo hurmaavan
perintönne?... Maljanne!... Olen onnellinen, kun saan olla
palvelijananne... Suvaitkaa kysyä!" -- huudahteli kenraali Pawlof
kohteliaisuuksia.

Paronessa Lichtenstein kohottautui ryhdikkäämpään asemaan ja kysyi:

-- "Sanokaapa Te, kenraali: _Mikä on elämä? Ja mikä on
elämäntarkotus_?"

Kenraali Pawlof nousi ylös ja käveli hetkisen mietteissään, vakavana,
käveli ja ajatteli. Sitten lausui hän hieman miettien:

-- "Mikäkö on elämä ja sen tarkotus?" -- hän keskeytti ja lopetti
reippaasti. -- "Minä sanon heti... Te, paroonitar, suvaitsette tehdä
sen ainoan kysymyksen, mitä elämässä maksaa vaivan kysyä... Lakeijat
sisälle!"

Kymmenet loistavapukuiset lakeijat juoksivat odottamaan käskyä.
Puheen sorina hiljeni, kuin käskystä. Vieraat olivat kuulleet
paroonitar Lichtensteinin kysymyksen ja odottivat isännän vastausta
uteliaina, palavina, hehkuvina. Oli, kuin olisi tulikuumiin kukkiin
puetun elämän tulo ilmotettu, ilmotettu sen odottavan eteisessä.
Kaikki vartoivat nyt sen sisälle astumista, kuin puetun morsiamen
tuloa, tahtoivat nähdä sen ihanan kukkapuvun, sen kauneuden, sen
ikionnen... Kenraali Pawlof lausui lakeijoille lyhyen käskyn:

-- "Täyttäkää maljat kuohuvimmalla samppanjalla!"

Lakeijat kiirehtivät täyttämään käskyä. Samppanja helmeilee...
kuohuu... vaahtoaa. Kaikki odottavat. Kenraali Pawlof jatkoi,
vierasten puoleen kääntyen:

-- "Pyydän korkea-arvoisia herroja valitsemaan naisillensa kauneimmat
kukat."

Käskyä noudatettiin ripeästi. Kukat tuoksuivat, kohteliaisuudet ja
iloiset huudahdukset helskyivät, kiemailu ja kumarrukset kosivat
toisiansa. Kaikki katsoivat taas isäntään.

Kenraali Pawlof kääntyi orkesterin puoleen, käskien:

-- "Orkesteri valmiiksi!... Tulisin valssi!"

Nuotit avattiin nopeasti. Viulut olivat jo vireessä.

Johtajan tahtipuikko nousi... Kenraali Pawlof kohotti lasinsa ja
puhui:

-- "Korkea-arvoiset vieraat! Meidän hurmaava paroonittaremme on _en
reine de la beauté_ [kauneuden kuningattarena] suvainnut käskeä minun
vastata kysymykseen: Mikä on elämä ja sen tarkotus... Minä olen
onnellinen voidessani täyttää sen käskyn ja vastata: _Elämä on oman
itsensä ijankaikkinen ratkaisematon arvoitus... Elämäntarkotus on
elämä, siis oma itsensä_... Elämän malja, korkea-arvoiset vieraat!...
Eläköön!..."

Viulut vingahtivat. Eläköön-huuto räjähti. Säkenöivä valssi aivan
kuin paloi eläköönhuutojen seassa, kuin jalokivi, hyppien ja
karkeloiden mielestä mieleen, kutitellen miehen käsivartta ja neidon
vyötäistä, kosiskellen niitä toisillensa, kutsuen tanssiin...
Maljat juotiin pohjaan. Loistavat miehet kumarsivat naisille ja
kohta pyörivät parit tulisen valssin tahdissa, elämän polttavan
kysymyksen kunniaksi... Ne lentelivät koreasiipisinä perhosina elämän
tulikuumassa kukassa.

       *       *       *       *       *

Aamu armastelee jo päivän huulia. Puheen sorina on yhä yltynyt.
Samppanja kuohuu. Kiemailu on kukassansa. Mutta kiemailijat keinuvat
nyt niillä elämän purppuraselillä, joille isänmaa on kukkansa
sirotellut ja rikkautensa lumpeiksi kylvänyt... Jaloin tuntein
poimivat he niitä isänmaan povelta... eivät kysy: jääkö muille? Ja
ne poimittuansa vetäytyvät he sinne, missä kukka puhkeaa nupusta, ja
elämästä onni...

Kaikki keinuu suurten tunteiden aallonharjalla.

Silloin nousi isäntä ylös, vaahtoava malja kädessä, ja puhui
vieraillensa:

-- "Korkea-arvoiset Venäjän naiset ja miehet!"

Koko loistava seura kohahti. Puhujan korskea ääni, komeus, välkkyvät
kunniamerkit ja yleinen loisto ja huumaus ja kukat ja soitto
riuhtaisivat kaikki mukaansa. Puhuja alkoi:

-- "Näinä aikoina puhuvat Venäjän Tsaarin tykit röyhkeälle
viholliselle ja maailmalle. Me, joita Tsaari ei ole valinnut
hänen puolestansa puhumaan, seuraamme kademielin niitä veljiämme,
joiden osaksi tämä Tsaarin armo on tullut. He vihkivät verellänsä
Mandshurian maan Tsaarin maaksi. Ja mihin maahan kerta on pisarakaan
venäläistä verta vuotanut, se kuuluu ikuisesti Tsaarille..."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutaa ylhäisö. Soleavartaloiset naiset ja
notkeat miehet kohottavat maljansa. Puhujan sanat olivat, kuin
keihäänpisto Harhaman kiihtyneeseen, sairaloiseen hermostoon. Se
koski hänen arimpiinsa ja hän ärtyi silmänräpäyksessä, nousi ja
unohti kaiken muun, kuin pesuuttaan puolustava pantteri. Puhuja
jatkoi:

-- "Venäjän suuruus ja mahti ovat Venäjän poikien ehdottomassa
kuuliaisuudessa Tsaarille..."

-- "Oikein!... Oikein!" -- keskeyttivät kuulijoiden ihastuksenhuudot.
Puhe ja kohina herättivät Harhaman tulikysymyksistänsä, kuin pedon
pesään pistetty keihäs. Pawlof jatkoi:

-- "Venäjän poikien todellinen vapaus on _ehdottomassa_
kuuliaisuudessa itsevaltiaalle Tsaarille... Muu vapaus, jota nyt
saarnataan, on roskajoukon tyranniutta... _hirmuvaltaa_... Se polkee
ihmiset puoluekarjoiksi... joukkoihmisiksi... Sosialiset yhteiskunnat
ovat karjanavettoja, joissa kullakin on roskaväen määräämät
pilttuut..."

-- "Oikein! Oikein!" -- myöntävät innokkaat huudot. Harhaman eteen
leimahti silmänräpäyksessä Nikolain kuvaama vapaus tuli kirkkaana.
Pawlofin puhe tuntui hänestä siihen tähdätyltä keihäänpistolta.
Hänen henkensä muuttui pedoksi, Nikolain kuvaama suuri, ihana vapaus
sen penikkapesäksi, kenraali Pawlofin puhe siihen tähdätyn keihään
käreksi. Hän ärtyi, nousi ärsyttäjää vastaan. Hän nousi mielessään
maailman kurjuuden tsaarina puhujan kuvaamaa mahtia vastaan. Hän
kohosi mielennousunsa luomalle kurjaliston kuninkaan valtaistuimelle,
Venäjän Tsaarille huudettujen ihastuksenhuutojen raikuessa.
Hyvähuudot kaikuivat. Puhuja jatkoi:

-- "Miekan ja vallan on Venäjän itsevaltiaalle Tsaarille antanut
Jumala ja hukkukoon siihen miekkaan jokainen, joka uskaltaa siihen
kurottautua!... Venäjän itsevaltiaan Tsaarin purppuraviitta on
Jumalan lahjottama vallanmerkki, jonka edessä täytyy kerran koko
maailman kumartua..."

Myrskyiset hyvähuudot kaikuvat. Venäjän ylhäisö näkee loistavia
värejä. Harhama ärtyy, nousee sitä myöten korkeammalle, kuin puhuja
korottaa Venäjän Tsaaria. Hän kuvittelee seisovansa maailman
kurjuuden kuninkaana, sen rääsyviittaan puettuna, valtikkana
kerjäläissauva, kurjuuden vertauskuva, miljoonien ja miljoonien
repaleisten hänen vihjauksestansa nyrkkejänsä nostaessa. Puhuja
kuvailee Venäjän Tsaarin purppuraviitan väriloistoa yhä ihanammaksi
ja yhä viekottelevampana kuvastuu Harhamalle kurjuuden repaleinen
kuningasviitta. Se houkuttelee vallanmaulla kiehtovana, kuin tytön
helma. Puhuja jatkaa:

-- "Itsevaltias Tsaari on Venäjän tulevan maailmanvallan peruskivi.
Katsokaa kartalle! Venäjä on, kuin maailman keskus. Sen huimaavan
laaja tasanko on kuin sotajoukkojen harjoituskentäksi vartavasten
luotu. Kerta, kun se uneksittu Venäjän Tsaarin maailmanvalta alkaa,
kuuluu siltä tasangolta Tsaarin uskollisten poikien sotahuuto.
Pelästynyt maailma vavahtaa, kun kuulee sen ja näkee Venäjän
äärettömällä tasangolla marssivat rautaiset rykmentit ja risteilevät
kasakkaparvet... Siellä välkkyvät Venäjän teräviksi tahkotut miekat
ja sen pistimet ja kasakoiden piikit kimaltelevat liikkuvina
piikki- ja pistinmetsinä..."

-- "Hyvä!... Hyvä, hyvä!" -- keskeyttävät raikuvat huudot. Puhe
on temmannut hallitsevan luokan ylpeät sydämet. Kaikki ovat
haltioissansa. Kohina ja ihastus on huumaava. Kaikki loistaa,
palaa, välkkyy ja lainehtii... Mutta Harhamassa se nostaa esille
vihan mustan aaveen... Hän kuvittelee koko maailman sadat miljoonat
ryysyiset köyhät yhdeksi ainoaksi armeijaksi, joka on hajotettu
ympäri maailman ja repaleisiin puettuna tuhatmiljoonapäisenä,
kiihtyneenä petona panee kaikki vapisemaan... Kenraali Pawlof jatkoi
loistavan kohinan, välkkeen ja tuoksun seasta:

-- "Kremlistä kohoaa silloin Venäjän kaksipäinen kruunupää kotka ja
liitelee vapaana rautaisten pesiensä: Port-Arturin, Gibraltarin,
Singaporen, Nordkapin ja Afrikan eteläisimpien ja läntisimpien
kärkien välillä, kynsissä maailmanvallan merkki: Venäjän välkkyvä
kultavaltikka..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Loistavasti sanottu!... Hyvä! Oikein!" --
keskeyttivät taas huudot. Venäjän näkymätön kotka oli nostanut
kuulijat siivillänsä sinne kuvattuun korkeuteen... Se oli levittänyt
heidän eteensä maailman rikkauden ja herruuden. Maailmanvalta välkkyi
edessä aamuruskona... Kunnian- ja maineenhimo soitteli ihmissieluja,
kuin viuluja.

Mutta Harhama nousi hengessänsä sitä mukaa yhä ylemmä maailman
kurjuuden valtaistuimelle, juopui ylihuomista päivää varten, näki sen
jo nousevan nykyisestä savusta veripunaisena, hohtavana, säteilevänä,
vapauden tulisoihtujen punaamana, rääsyisten miljoona-armeijoiden
tehdessä sille kunniaa ja kaiken vapistessa sen voiman edessä. Puhuja
jatkoi:

-- "Tsaarin alamaiset, sen uskolliset pojat kulkevat silloin
kaikkialla _maailman herroina_. Venäjän lippu liehuu valtamerillä
heidän turvanansa. Venäjän laivat kulettavat vieraista maista niiden
rikkauksia Venäjälle. Entiset kuninkaat ovat Venäjän poikien alaisia
virkamiehiä. Kun Venäjän Tsaari silloin puhuu poikiensa puolesta,
vapisevat valloitetut kansat ja kun Tsaarin laulua lauletaan
paljastavat koko maailman kansat päänsä!"

-- "Oikein!... Hyvä!... Hyvä!... Oikein!" -- räjähtivät huudot.
Kaikki nostaa siipiänsä ylpeänä. Harhama kohottautuu yhä korkeammalle
kurjuuden valtaistuimelle, ärtyy yhä enemmän, päihtyy ylihuomisen
päivän ajatuksesta, kuin viinasta ja aistillisuuden antimista. Sen
päivän helmat ja liput häilähtelevät ihanimpina ryysyinä. Miljoonien
kurjien risaiset puvut ovat kuninkaan verkaviittoja, sillä niiden
takana on maailman suurin voima, jonka edessä täytyy kaiken kumartua.
Hän tuskittelee sitä, että se suuri, odotettu ylihuominen ei ole jo
_nyt_. Hän värisee kun ei joudu se hetki, jolloin hän saisi pommi
kädessä maailman satojen miljoonien kurjien nimessä tarttua vapauden
penikkapesään pistettyyn keihääseen ja taittaa sen murskaksi.
Ihastuksenhuudot pauhaavat koskena. Puhuja lopettaa:

-- "Korkea-arvoisat Venäjän naiset ja miehet! Venäjän Tsaarin ja
hänen sotajoukkojensa malja!... Eläköön Tsaari!"

-- "Eläköön!... Eläköön!" -- huutavat Venäjän, isänmaansa suuruudesta
huumaantuneet hienot pojat ja tytöt. "Eläköön! Eläköön!" -- kertautuu
myrskyn tavoin loppumattomiin. Kiemailu ja rakkaus ja kaikki on
tukehtunut, aisti-elämä on sammunut vallan ja kunnian loistavassa
hohteessa. Mies on katkaissut hetkeksi paulansa... Tyttö on unohtanut
ansansa punonnan. Kaikkia kutkuttelee valta... kunnia... maine...
suuruus... rikkaus... Huuto: "Eläköön Tsaari!" taltuttaa kaiken muun,
kuin ukkos-ilma kesänkuuman... Ärsytetty aisti-elämän halu saa taas
hetkeksi luolaansa lymyytyä... Samppanja kuohuu, lasit säteilevät,
silmät hehkuvat tulta, povi lämpenee... "Eläköön Tsaari!" -- kertasi
kesäyö kaiullansa ja orkesteri soitti: "Suojaa, Herra, Tsaaria!"

       *       *       *       *       *

Mutta varhain seuraavana aamuna tilasi Harhama kirjoitustelineen,
jonka keskelle oli asetettu pieni pääkallo, ja sen laelle, lasin
alle, kätki hän paroonitar Lichtensteinin antamat kukat kahden pienen
kuparikäärmeen vartioittaviksi. Telineen kulmiin hän antoi kaivertaa
neljän ystävänsä Anna Pawlownan, munkki Pietarin, Zaikon ja Nikolain
merkkivuodet ja päivät... Ja kaikilta hän salasi niiden merkityksen,
peitti ne väärällä selityksellä maailman pilkansormelta...




Kun pommi pantiin peruskiveksi.


    Elämä on sappikatkeraa viinaa...

"Til-kin... tal-kin... til-kin... tal-kin!... Pau!... Pauu!...
Pa-uu-u!

"Til... til... til... til!... Til... til... til... til!... Pau,
pau!... Pa-uu-u!... Pau-uuu!" -- soivat kirkon kellot. Sen kattokupu
pujottautui mykkänä korkeuteen... Räystästä koristi aamupäivän
rauha, ja päivänpaiste kimalteli kullatuilla ristillä, kisaellen,
karkeloiden aamuauringon armaiden säteiden keralla. Kirkon rappusien
korkealla jalustakivellä istui Harhama, työmiehen pukuun puettuna,
jutellen Nikolain kanssa. Nikolai puhui hiljaa:

-- "Hyvä että tapasin näin aikaisin. Nyt olemme saaneet tietää, että
Sorokin saa tilansa hinnan ylihuomenna... Satatuhatta ruplaa kuuluu
olevan... Kun huomenna kokoonnumme, voimme päättää asiasta... Kotona
ei ole muuta kun lakeija ja piika... Ehkä voidaan kaikki toimittaa
niin, ettei tarvita ketään _nitistää_... Sidotaan kapula suuhun...
Se oli hiton huono saalis se viimeinen. Kuka osasi ajatella, että
suuren rautatienaseman kassassa on ainoastaan kolmekymmentätuhatta
ruplaa!... Bogatof on hiukan syyllinen, kun ei ottanut tarkempaa
selkoa asiasta. Olisihan hänellä rahastonhoitajan apulaisena ollut
siihen oiva tilaisuus..."

-- "Myöhä katua!" -- virkahti Harhama, tylsänä eteensä katsoen.
Ajatuksissaan jatkoi hän:

-- "Se vikisi, kuin rotta, kun pantiin kapulaa suuhun."

Molemmat miehet vaikenivat taas, ajattelivat jotain raskasta,
kivikovaa. Nikolai nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja puhui katkerana:

-- "Omaamme me otamme, emmekä vierasta..."

Kirkonkellot lakkasivat soimasta. Niiden loppukumina tuntui tulevan
kellon kuparin kipeästä pakahtumasta, värisevänä, valittavana,
tuskallisena huutona. Harhama puhui hiukan väsyneellä äänellä:

-- "Kunpa nyt _tänään_ onnistuisimme!... Jos _tämä_ panos onnistuu,
ja ihmiset sen kautta saavat rohkeutta, voi olla mahdollista saada
varoja ilman pakkoluovutusta..."

Nikolain silmissä välähti viha. Hän keskeytti Harhaman:

-- "Meidän pakkoluovutuksemme on kunniallista. Konnia ja varkaita
ovat ne _verenimijät_, jotka meidän vertamme imevät, emmekä me... Me
otamme _omaamme, he vierasta_..."

Harhama ei vastannut. Nikolai otti harmonikkansa, joka hänellä
oli muassa epäluulojen poistamista varten, vetäisi siitä muutamia
alakuloisia säveliä, ja huokasi niiden välissä:

-- "Ah, niin!"

Sitten keskeytti hän soittonsa. Molemmilla miehillä oli pommi
taskussa. He varustautuivat juuri leikkimään elämän ja kuoleman
suurta leikkiä, odottelivat vaan hetkeä... Joku outo tunne ikäänkuin
pureksi heitä, kirpeli ihoa. Taivaan laki näytti lyijysinervältä,
tuntui lyijyraskaalta, masentavalta. Kumpikin ponnisti voimiansa
salataksensa sen tunteen, mutta se ei tahtonut onnistua. Ihmiset
näyttivät nyt toisilta, kuin ennen: vähäpätöisiltä, kuihtuneilta,
ränsistyneiltä ja pikkuisilta. Kaikki tuntui kutistuvan, pienenevän
ja himmenevän edessä seisovan kuoleman suuruuden varjoon...

Pitemmän vaitiolon jälkeen alkoi Nikolai puhua vakavana:

-- "Menemme kohta ravintola 'Karhuun'. Siellä odottavat toiset...
Täytyy vaan olla iloinen ja reipas, että ei herätä huomiota...
Syödään ja juodaan siellä, niin ei synny epäluuloa... Nuuskijoita
vilisee, 'sen' matkustaessa kaikkialla."

Harhama, joka oli näyttänyt väsyneeltä, reipastui. Nikolain
pedonkynsi repi hänessä hereille tunteen, joka ei salli miehen
näyttää epäröimistänsä... Se kiehautti hänessä vaahdoksi hänen
henkensä ominaisen uhman, olemuksen toisen puolen, raukkamaisuuden ja
velttouden vastakohdan. Se tyynnytti epäilyn pikkuvireet, painoi ne
kuohuvan vaahdon alle.

Pommiansa näyttäen jatkoi Nikolai:

-- "Tuosta lasketaan tänä päivänä uuden yhteiskunnan _peruskivi_.
Huomenna ehkä pannaan toinen... ja sitten kolmas... ja... No, nämä
nyt ovat vaan väliaikaisia peruskiviä. Myöhemmin lasketaan oikea
peruskivi: _vapaus_..."

Nikolain puhuessa oli Harhama kaivanut rahalompakkonsa nahkojen
väliin kätketyn kahdenkymmenenviidenruplan setelirahan ja näyttäen
sitä Nikolaille puhui:

-- "Niin. Aikanansa kyllä panemme vapauden peruskiveksi... Katso!
Säilytän tämän muistoksi aseman kassan pakkoluovutuksesta... Vaihdoin
omaani... Reunassa on risti... Siis onnenraha."

Nikolai naurahti ja lisäsi:

-- "Risti reunassa! Jonkun taikauskoisen entistä omaisuutta siis!...
No, se tuo sinulle varmasti onnea..."

       *       *       *       *       *

Kysymyksessä olevana päivänä oli kuolemaan tuomitun Regime'in määrä
ajaa sitä katua myöten, jonka varrella kyseessä oleva kirkko on.
Harhama oli saanut kadusta eilen aamulla lopullisen tiedon ja yöllä
oli kaikki valmistettu... Kaksitoista miestä oli valittu arvalla
panemaan tuomio täytäntöön. Aika oli myös tiedossa. Sitäpaitsi oli
järjestetty telefoonitiedonanto paikat kahteen paikkaan tuomitun
asunnon ja tämän kadun välille, ett'ei tarvittaisi liika aikaisin
mennä vartoomaan nuuskijoiden joukkoon.

Kadulla solisi jo ihmisvirta. Nunna lähestyi Harhamaa ja Nikolaita,
kerjäläislauta edessä, ja pyysi almua luostarille.

-- "Siell' on Jumala kirkossa... Sanotaan olevan rikkaan... Pyydä
Häneltä!" -- ivaili puolijuopuneeksi tekeytynyt Nikolai katkerasti.

Nunna poistui nöyränä, surullisena, tehden ristinmerkin.

-- "Tule!" -- lausui Nikolai Harhamalle, harmonikkaansa vinguttaen.

       *       *       *       *       *

Molemmat miehet lähtivät äänettöminä ja tulivat erääseen puistikkoon,
jossa ei näkynyt ihmisiä. Kuin sopimuksesta istahtivat he eräälle
penkille. Samassa lähestyi heitä nopein askelin Kaatja ja istahti
Nikolain viereen. Ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta katse ja
kaikki haastoivat paljon. Elämässä tuntui olevan jotain tylppää,
kuolettavaa ja kiduttavaa. Aurinko tuntui paahtavan tavallista
kuumempana, hiostavana, kuten ukkosilman noustessa, ja taivaanlaki
näytti painautuvan alemmaksi ja rutistavan elämän aivan mitättömäksi
matelijaksi. Kukaan ei tietänyt mistä puhua. Kaikki juuri kuin
nypistelivät elämää hyppysissään, kuten ujosteleva koulutyttö
puseroansa. Kuoleman raskas sormi painoi jokaisen huulia...

Viimein alkoivat kyyneleet kieriä Kaatjan silmistä. Näytti, kuin
olisivat kaikki vanhentuneet parikymmentä vuotta, harmaantuneet
ja alkaneet muuttua kuihtuneiksi ja ryppyposkisiksi. Elämä tuntui
puristavan luista pois nuoruuden nesteitä, kuin sienestä vettä...

-- "Kaatja-kulta!" -- huokasi Nikolai harmaana, tarttuen Kaatjan
käteen.

Silloin Kaatja sai voimansa takaisin. Hän pyyhkäisi nopeasti
kämmenellänsä kyyneleet silmistänsä, kietaisi kätensä Nikolain
kaulaan, katsoi hänen silmiinsä ja rukoili kiihkeästi:

-- "Koolja, armaani! Lupaa minulle yksi asia!"

-- "Minun kaikki asiani ovat sinun asioitasi", -- vastasi Nikolai
surullisena, suudellen Kaatjaa.

-- "Hyvä!" -- jatkoi Kaatja nopeasti. -- "Jos muuten säästyt,
niin sinä et saa kiinijoutuessasikaan satuttaa kättäsi itseesi...
Lupasithan?"

Selittämättömät, synkät ajatukset nousivat molemmista miehistä. Ilma
tuntui painostuvan häkäiseksi, hiostavaksi saunanlöylyksi ja aurinko
aivan kuin kirkastui liika kirkkaaksi ja hävisi omaan punermaansa.

-- "Lupasin... Sinä siis mieluimmin tahtoisit nähdä minut
hirsipuussa", -- virkkoi Nikolai vakavana.

-- "Niin tahdon... Muistatko, Koolja: Mehän kerran lupasimme muuttaa
Venäjän hirsipuut kunniapuiksi... Ja jos _sinä_ kerran siinä riiput,
niin on se pyhin puu maailmassa. Se kelpaa temppelinharjojen
koristukseksi... Ja minä tulen vierellesi, sillä minä tahdon
osani sinun kunniastasi ja kaikestasi," -- puhui Kaatja rohkeana,
päättävänä, yhä katsoen armailla silmillänsä Nikolain silmiin.

Molemmat miehet kuivasivat silmänsä. Kaatja kietaisi kätensä Nikolain
kaulaan lujemmin, suuteli häntä palavasti ja puhui kiihkoisasti,
itkunsekaisella äänellä, vahvistaen jokaisen lauseensa suudelmalla:

-- "Nikolai!... Rakas Nikolai!... Älä masennu nyt!... Ole rohkea!...
Ole _mies!_... Ole nyt _peto_, hurja, rohkea, suuri peto!...
Minä rakastan sinua juuri _semmoisena_... suurena... villinä...
uskaliaana... jalona... nerokkaana... Älä horju nyt, Nikolai!...
Minun omani... Minun parhaani elämässä ja kuolemassa... Minun
ainoani... ensimäiseni... viimeiseni... Älä horju!..."

Ja rajusti, kaikilla voimillansa puristi hän Nikolaita vielä
kerran, uskoen sen olevan viimeisen kerran, irrotti sitten itsensä
hänen syleilyistänsä nopeasti, aivan riuhtautumalla, ja kun
Nikolai surullisena tavotti häntä ottaa vielä kerran syliinsä ja
suuteloihinsa, työntäsi hän ojennetut käsivarret hellästi, mutta
päättävästi pois luotansa ja lausui kylmänä, vakavana:

-- "Nyt olet sinä kansasi ja kuoleman sulhanen, et minun... Ole
niille uskollinen ja unohda minut!... Minä luovutan sinut heille,
saadakseni sinut taas entistäsi suurempana syliini..."

Ja hän kietaisi kätensä Harhaman kaulaan, suuteli häntä kuumeisesti
ja hoki:

-- "Harhama!... Sinä Nikolain ainoa ystävä!... Sinä hänen
rohkeutensa... hänen voimansa... hänen suuri opettajansa!... Kiitos
sinulle hänen puolestansa!... Kiitos minun kansani puolesta!..."

Joku lähestyi. Kaatja nousi ja hävisi, kuin lintu pensaikon
kätköihin. Molemmat miehet nousivat ja lähtivät sanattomina
kävelemään "Karhua" kohti.

"Karhu" oli työväen likainen ravintola. Siellä oli ainaiset
markkinat, ainainen ilkeä ruuanhaju ja juopuneiden melu. Kun Nikolai
ja Harhama saapuivat, olivat toiset "määrätyt" jo koolla. He olivat
vallanneet erään suuren pöydän. Kaikki olivat työmiehen likaisissa,
repaleisissa puvuissa ja hyvin naamioidut. Jokaisella näillä
kahdellatoista oli voimakas pommi ja tikari ja pistooli vaatteiden
alle kätkettynä. Se oli kamala pöytäseura... Ravintola oli täynnä
repaleista väkeä. Siellä oli satoja katuaatelin pohjimaisia. Puheen
sorinasta ei kuullut tavallista puhetta.

-- "Hei veljet!" -- huudahti Nikolai pöytäseuralle. -- "Täällä istuu
kymmenen kurkkukauppiasta, kuin kymmenen pyhää apostolia... tai
tsaaria!" -- Sen sanottuaan hän alkoi ilveillen laulaa harmonikan
säestyksellä:

-- "Suojaa, Herra, Tsaaria!"

-- "Hiljaa siellä!" -- huusi viinuri.

-- "Mikäs lemmon herra itse luulet olevasi?... Haukut muita
kurkkukauppiaiksi... Retale!" -- huudahti yksi pöytäseurasta
Nikolaille, muka närkästyneenä ja jatkoi: "Suutari olet itse... Ja
minkälainen suutari vielä?... _Rajasuutari_... Piru... Koirankuono..."

-- "Suutari, niin suutari!... Äidistä se on suutarikin syntynyt", --
reuhasi Nikolai, harmonikkaansa rämpyttäen, lakki takaraivalla. Ja
viinurille hän huusi:

-- "Hei, ihminen!... _Ihminen!_... Kuuletko sinä, kun käsketään!..."

-- "Mitä suvaitsette, teidän jalosukuisuutenne?" -- kumarteli
ilveillen likainen viinuri, jota haukkumanimellä sanottiin
Murlyishkaksi.

-- "Tuopas herrasväelle pullonen viinuskia ja silliä!" -- komensi
Nikolai.

-- "Jo on herrasväkeä!" -- tarttui joku viereisestä pöydästä. Nikolai
ja Harhama työntäytyivät "valituiden" joukkoon. Eräs niistä tenäsi
näön vuoksi vastaan:

-- "Koirannaama!... Sitäkö tähän tunkeudut!... Yh, katuroikale!...
Eikö sulle ole muualla tilaa?"

-- "Herkeä!... Herkeä riitelemästä!... On tuossa tilaa sinullekin,
ruumiinryöstäjä... Retale... Tunge kurkkua vaan suuhusi! Ryyppäämme
yhdessä, herrat", -- virnisteli Nikolai.

Sillä välin toi Murlyishka pyydetyt herkut. Kapakka oli pakahtua
melusta, ilkeästä löyhkästä ja ruuan hajusta. Se oli täpötäynnä
repaleista väkeä, oikeaa pohjimaista katuylhäisöä. Risaiset puvut
ja puolialastomuus paistoivat tupakan savun seasta. Nikolai jatkoi
reuhaamistansa, puhuen likaiselle tarjoojalle:

-- "Hei, sinä kyyhkyläiseni! Joko sinulla on hellu?... Ah, sinä
koiranpentu, kun pudotat sillin lattialle!... No, rasvaisempi
tulee!... Onko sinulla jo hellu?"

-- "Senkö hellut tuossa!" -- huudahti Murlyishka. "Hyvä, kun itsensä
jaksaa elättää... Päivät teet työtä ja palvelet herrasväkeä...
kannat kenelle silliä... kenelle viinaa ja kurkkua... Luulet että
antavat juomarahaa... Vaan menekkä ja luule!... Tulee herra... ihan
oikea herra... tuskin teitä huonompi. Hyvä on, ajattelet, ja koetat
palvella!... Mutta entä hän!... Ottaa ryypyn, lisäksi vielä silliä
ja kurkkua... Koetat yhä paremmin palvella... kannat ja juokset
ja luulet jotain saavasi... Mutta mitä saat? Jos kaksi-riunasen
[kaksikymmentä kopeekkaa, eli noin 50 penniä] antaa, niin se jo hyvä."

-- "Ah, sinä!" -- keskeytti Nikolai.

-- "Jei boohu [jumaliste] puhun teille!... Ja entä mitä vielä
tekee? Käskee: Mene, ihminen, käskee, hae 'neiti' kadulta... Haet
hänelle 'neidin'... Hän istuu tuossa herrana 'neiti' polvella...
leikittelee... leikittelee... likistelee 'neitiä'... Väliin suutelee
ja syö kurkkua... Siihen on viinat kannettava... Entä kun pois
lähtee?... Hyvä jos riunan lisää juomarahaan... Vaikka puolen päivää
tuossa leikittelee 'neidin' kanssa... Jumaliste puhun totta!" --
vannoi Murlyishka.

-- "Herkeä nyt!" -- retusi Nikolai, harmonikkaa kituuttaen.

-- "Uskokaa tai älkää!... Ja entäs minkälainen 'neiti' vielä?
Semmoista saa Newskiltä hakea", -- kerskui Murlyishka, puuhaillen
likainen liina kädessä.

-- "Ah, sinä, kerskuja! Tuki suusi!... Newskiltä!... Vaikka tuossa
kadulla vetelehtää heitä, vaikka tusinoittain... Valehtelee...
Newskiltä!" -- keskeytti joku tuntematon viereisestä pöydästä.

Viinuri ryhtyi puolustautumaan:

-- "No, kuinka ei Newskiltä!... Esimerkiksi Dunjka... Minkälainen
kokokin!... Hyvästi kaksi ja puoli arssinaa pituutta!... Eikä ikäkään
päälle viidenkymmenen. Ja entäs paksuus!... Vyötäisen kohdalta tuskin
ulottaa ympäri halaamaan... Kaunotar, Jumal'avita!... Kaunotar, sanon
teille..."

-- "Ah, sinä kielenpieksijä... Likanaama... Vyötäisiltä ei ulotu
halaamaan!... Ikäänkuin olisit mitannut!" -- huudahti Nikolai.

-- "Kuinka ei mitannut!... Tietysti mitannut!" -- yritteli
Murlyishka, juosten ja puuhaten.

-- "No, sido nyt jo kielesi!... Dunjka!... Jo löysikin ketä kehua!"
-- keskeytti hänet äskeinen puolipäihtynyt repaleinen mies.

Viinuri loukkautui ja alkoi nyreissään puhua:

-- "Dunjka, kun Dunjka!... Onko Dunjka sitten huonompi muita?...
Vähäpä siitä, että hän 'kävelee'... Mutta kuka ei 'kävele'
elämässä?... Se on elämä, joka 'kävelyttää', mutta sinä Pjotr
Petrovitsh, et tiedä mitä on elämä ja siksi sanot että: 'Dunjka!'..."

-- "Entä sinä?... Se on: Tiedätkö sinä, mitä on elämä?" -- katkaisi
puhuteltu Pjotr Petrovitsh.

-- "Kuinka en sitä tietäisi, kun olen maistanut!... Elämä, hyvät
herrat, on..."

-- "No, mitä se on?... Sanoppa!" -- pisti taas Pjotr Petrovitsh.
Viinuri innostui ja selitti vakavana.

-- "Että mitäkö on elämä? Sääli, että ette tunne parasta
toverianne... Ja jos ette tunne, niin se merkitsee, että ette tiedä
pitää varaanne ja annatte sen pettää... Mutta minä sanon teille,
herrasväki, mitä on elämä: _Elämä on semmoinen herra joka ei anna
pieniä juomarahoja_..."

-- "No, herkeä nyt!" -- pisti joku. Murlyishka innostui jatkaen:

-- "Älä puhu että herkiä!... Näkyy, että et elämää tunne... Sillä jos
se antaa juomarahoja, niin tiedättekö, mitä antaa? Antaa nälkäisen
vatsan ja vähän repaleita pukimiksi."

-- "No, mitä sinä sitten enää marmatat, kun niinkin paljon saat!" --
yritti Pjotr Petrovitsh keskeyttää. Mutta Murlyishka puolustautui:

-- "Minä en ollenkaan marmata... Jumalan kiitos, että niinkin
paljon antaa!... On ihmisiä, sanotaan, joille ei anna edes
ruokahalua... Esimerkiksi rikkaille... Entä miten paljon täälläkin
käy herrasväkeä, jotka eivät anna senkään vertaa juomarahaa!... Oh,
jos tietäisitte!... Tulevat... palveluttavat... suvaitsevat käskeä...
vieläpä haukkuakkin suvaitsevat, mutta kun tulee poislähtö, niin
eivät anna kuparista lanttia... Mutta elämä kumminkin on semmoinen
herra, että kun sitä palvelet, niin antaa toki nälkäisen vatsan...
Ja se on jo hyvä. Ihmisiltä et sitäkään monesti saa", -- puheli
Murlyishka, kuivaten kostean silmänsä likaisella esiliinallansa.

Pjotr Petrovitsh oli kuunnellut puhetta pää alas päin riippuen,
hieman surullisena. Nyt kohotti hän päänsä reippaana, joi viinaa ja
puhui Murlyishkalle:

-- "Sinä, Murlyishka, puhut totta..."

-- "Sepä tietty, että totta! Kuinkas!" -- innostui Murlyishka ja
selitteli puuhiensa lomassa: "En ole vielä opetellutkaan niin paljon
syntiä tekemään, että valehdella osaisin... Eh, herrasväki! Te ette
tiedä, mitä on elämä... Elämä on sellainen morsian, että älä mene
sen kanssa leikittelemään ja polvelle istuttamaan... Se ei olekkaan
samoja, kuin Dunjkat ja muut tuossa, säädylliset neidit aivan, joita
saat halata minkä haluat... Jumaliste puhun: Ihan hattupää tulee
tuohon ja antaa halata ja opettaa ihmisen huonoksi... Mutta elämä, se
on toista... Elämä, herrasväki, on siveellinen, hyvinkin ankarasti
siveellinen ja opettaa meidät, jos emme itse tiedä siivoutta ja
säädyllisyyttä... Ja hyvä että opettaa!... Kiitos hänelle siitä!..."

Murlyishka kuivasi taas silmänsä, jonka oli jo niin usein pessyt
se siveellinen elämä, jota hän nyt kiitteli opetuksesta. Pjotr
Petrovitshin tuli häntä sääli. Hän alkoi taas, kuin lohdutellen,
puhua:

-- "Sinä totta puhut, kun sanot että elämä ei ole huono herra ja
että opettaa... Ja jos on joskus vähän kova, niin onko se hänen
syynsä?... Tiedätkö, onko se elämän syy?... Et tiedä... Se merkitsee,
että et tunne elämää, ja et tiedä kuka sitä pakottaa olemaan
huono. Mutta kuules, mitä minä sanon sinulle, koiranpoika: Sitä
pakottaa byrokratia... Herrat byrokratit juovat meidän vertamme ja
meille itsellemme ei jää millä ryyppyä ostaa... Sorokowkasta ei
puhettakaan... No, juokoot!... Hiis heistä!" -- Ja kääntyen Harhaman
puoleen melskasi hän: "Mikä Teidän nimenne on? Nöyrimmästi kysymme,
Teidän jalosukuisuutenne..."

-- "Ivan Ivanovitsh," -- vastasi Harhama, syöden kurkkua.

-- "Vanjka [hyväilymuoto nimestä Ivan] siis!... Vanjka!...
Tietysti Vanjka!... Minä jo arvasin, että Vanjka, sillä Te olette
ihan Vanjkan näköinen... Minun nimeni taas on Pjotr Petrovitsh
Petrof... naimisissa oleva mies ja kahdentoista lapsen isä... Siis
kuten Jakob... Kuule, Vanjka, kun minä sanon... Terveydeksesi!...
Juo, Vanjka, juo!... No, kuulehan!... Me nousemme ja tapamme
byrokratian... Kuristamme pakanat... ja hirtämme... Tiedätkö, Vanjka,
mitä on sosialismi?"

-- "Hiljaa!" -- komensi kapakan isäntä.

-- "Entä sinä itse!... Mitä sinä huudat?... Eh, sinä viinan
valaja!... Kuulehan: Mennään tappamaan byrokratia!" -- tenäsi Pjotr
Petrovitsh edelleen.

-- "Itse sinä olet byrokratia", -- kirkui isäntä. Pjotr Petrovitsh
suuttui ja alkoi rähistä:

-- "Minäkö?... Mitä?... Minäkö byrokratia! Pty-hui! Tiedätkö
minkälainen on byrokratia?... Et tiedä... No silloin pidä turpasi
lukossa, äläkä puhu!... Mutta minä sinulle kerron, mikä on
byrokratia: Otetaan eilen... vai koska se oli... Meillä ei ole
leipää, ei sorokowkaa... Kolmeen päivään ei Ivanofinkan joukolla
ollut syömistä ja muissa taloissa olivat asiat vielä huonommin...
No, menemme me pyytämään leipää esivallalta... Mutta tiedättekö
minkälaista leipää byrokraatti antoi?... Kuulehan kun kerron: Vastaan
lentää poliisia ja kasakkaa sotnjittain... Jumaliste sotnjittain!...
'Annamme teille leipää!' -- huutavat kirotut, ja alkavat pamputtaa
nagaikalla... Ja miten vielä pamputtavat? Maailma musteni silmissä,
kun vetelivät selkään... Siin' on sulle leipää!... No, me huutamaan
ja pakenemaan... Ja sinä, roisto, sanot, että _minä_ olen
byrokratia!... Häpeä!..."

-- "Sattuiko sinuunkin?" -- keskeytti joku joukosta.

-- "Kuinkas!... Ja miten vielä sattui! Milt'ei lapaluu halennut...
Koko maailma pyöri mustana silmissä... Mutta huonommin kävi Ivanofin
eukkorukalle: Löivät akka-poloista mahaan ja akka siinä paikassa
synnytti kaksoset... Siinä on teille byrokratia!... Mikä sinun nimesi
olikaan?" -- kysyi Pjotr Petrovitsh taas Harhamalta.

-- "Ivan Ivanovitsh", -- vastasi Harhama, jossa äskeinen kertomus oli
puhaissut vihan sapen.

-- "Arvasinhan minä, että Ivan Ivanovitsh... Juo, Ivan Ivanovitsh...
Juo, äläkä sure!" -- jatkoi puhuja. Harhama noudatti kehotusta ja joi
pullon suusta viinaa aimo kulauksen. Nikolai rämisytti harmonikkaansa
ja juopunut Pjotr Petrovitsh lauloi sen säestyksellä:

    "Juo! On elo ihanaa.
    Se on kuin viinan vaahtoa.
    Ah, ilo siitä pulppuaa.
    Ja riemu vuotaa. -- Hih... Hei! Hih!"

-- "Hih!" -- kirkaisi Nikolai säestykseksi.

-- "Hiljaa siellä!" -- kähisi isäntä.

-- "Ahkeruus on ilomme, herra kapteeni!" -- reuhasi Nikolai. Pjotr
Petrovitsh jatkoi kertomustaan:

-- "Entä mitä tekivät Martta Petrownalle? Veivät tytön tyrmään...
Viattomana veivät ja yöllä raiskasivat, roistot... Tyttö on vasta
nelitoistavuotias ja isä sodassa... Ja kolme miestä vielä piti
tyttöpoloisen kestää... Hei, isäntä! Joko tiedät nyt, mikä on
byrokratia?... No, kun tiedät, niin pidä turpasi kiini, äläkä hauku
kunnollisia ihmisiä byrokraatiksi!... Juo, Ivan Ivanovitsh!...
Terveydeksenne, teidän jalosukuisuutenne!"

-- "Terveydeksenne, teidän korkea-arvoisuutenne!" -- vastasi
Harhama renttuillen. Hän oli kuunnellut äskeistä kertomusta
hampaitaan pureksien. Hän päihtyi siitä, muisti Looljan kohtaloa,
ja vallankumouksen veriset vaatteet alkoivat houkutella
purppurapunaisina hameenhelmoina.

-- "No, jo sattui kaksi korkeasukuisuutta!" -- pisti arpikasvoinen,
päihtynyt, keski-ikäinen nainen äskeisen puheen johdosta.

-- "Aaa!... Minun kaunottareni!... Mistä viskasikin sinut tänne!"
-- huudahteli Pjotr Petrovitsh, jatkaen: "Nöyrimmästi pyydämme...
Suuteleleppas, Annushka, Ivan Ivanovitshia minun terveydekseni!...
Suutele, kyyhkyläiseni!"

Nainen totteli ja suuteli Harhamaa, joka vetäisi hänet polvellensa.
Päihtynyt jatkoi:

-- "Kas niin, Ivan Ivanovitsh... Kisuuttele hyväsestään Annushkaa!...
Kisuuttele ja leikittele!... Niin, niin... Annushka on herttainen...
Suuteleppas minuakin, Annushka!... Niin... Vielä kerta!... Tattis!
Jumala, taivaallinen Isä, sinulle palkitkoon!... Elämä olisikin
muuten niin tuiki karvasta, mutta kun saa muiskun, niin... Annas
kun vielä muiskaan!... Ah, miten maukas!... Sin' oot neitsykäinen,
Annushka..."

Ja tarjoojalle hän huusi:

-- "Hei siellä, ihminen! Tuopas silliä ja kurkkua muiskun
sakuskaksi!... Sukkelaan!... Ah, tätä elämää! Kun ei olisi viinaa ja
muiskua, niin ei, koira vie, maksaisi elää... Yhtä ainoaa katkeruutta
on koko elämä... Milloin antaa liistakkoa luille, milloin kasakan
pamppua, milloin mitäkin nagaikaa... Älä, Jumala, anna ihmisen
elää!..."

-- "Ja itse äsken lauloit että elämä on viinan vaahtoa... Entä sinä,
Ivan Ivanovitsh!... Et käännä huomiota minuun", -- tarttui nainen,
vetäen Harhaman käden povellensa. Harhama likisteli naista. Juopunut
joi kulauksen viinaa ja hetken mietittyänsä lausui vaistomaisen
totisena:

-- "Viinaa!... Mitäs muuta se elämä on, kuin viinaa... Ruunun
viinaa... _Elämä on sappikatkeraa viinaa_... Juot sitä, niin päihdyt,
tulet iloiseksi ja saat kohmelon... hyvä jos muiskun... Kuolet...
Siinä se on koko elämä."

-- "Se on ikänsä ollut semmoinen... Ei sure paljon", -- puheli nainen
jatkaen: "Enkö olekin vielä aika herttainen?"

-- "Mainio!... Kerrassaan komea tyttö", -- vastasi puhuteltu,
hyväillen naista.

Nainen hymyili, kietaisi kätensä Harhaman kaulaan ja kysäisi, kuin
havahtuen, muistellen:

-- "Vanjkako sinun nimesi on?"

-- "Sepä tietty", -- vastasi Harhama.

-- "Minä jo arvasin että Vanjka... Kasvon piirteistä arvasin...
Sinä oot niin hyvä... Suutele minua!... Kas niin!... Minua sanotaan
Annushkaksi... Onko sinulla, Vanjka, vaimo?"

Harhama vavahti. Pitkän ajan, monen kuukauden kuluttua, muisti hän
taas olevansa vihitty... Mutta nyt oli rohkeuksien päivä. Hän nieli
alas karvaan palansa, likisti naista ja reuhasi:

-- "Vaimoko? Hittoako minä vaimolla, kun on tämmöinen Annushka
polvella!... Ah, sinä, lintunen!"

Nainen riemastui ja alkoi puhua:

-- "Niin, eikö totta, että minä olen aika miellyttävä? Yhteen aikaan
minä olin vielä kauniimpi, mutta kun on kuusi kertaa sairaalassa
semmoista tautia potemassa, niin muuttuu... Elämä on semmoinen, kuin
se on... Poskeen jäi tuommoiset arvet viimeisestä sairaudesta...
Vanjka! Anna puoliruplainen viinaan!"

Harhama täytti pyynnön.

-- "Jumala ja Hänen pyhänsä sinulle palkitkoot!" -- kiitteli nainen.

       *       *       *       *       *

Ravintolan omistaja oli poistunut. Melu oli yltynyt. Kaikki
keskustelivat siitä hirmuteosta, jonka Pjotr Petrovitsh oli
äsken kuvannut: raiskatusta tytöstä ja kadulla, lyönnin johdosta
synnyttäneestä vaimosta. Joukkoihminen kokosi voimiansa... Joukkoviha
yltyi ja tempasi Harhaman taas mukaansa, kuin kulkija varjonsa.
Annushka palasi viinapulloinensa ja ryhtyi tarjoilemaan Harhamalle,
päihtyi ja alkoi kertoa samalla surullista elämäntaruansa. Hän puheli
sen lopussa:

-- "Näes, Vanjka! Minäkin olin kerran nuori ja kaunis... Suoritin
kurssin tyttöinstituutissa. Mutta minkä sille elämälle teet, kun se
on semmoinen!... Oletko sinä, Vanjka, ollut Hiiden myllyssä?"

Terävä hammas tuntui puraisevan Harhamaa. Hän murahti:

-- "Olen... Olen ollut!"

Annushka jatkoi:

-- "Minulla oli sulhanen, mutta hän kuoli..."

Hän keskeytti ja pyyhkäisi kyyneleen silmästänsä, puhellen Harhamalle:

-- "Juo, Vanjka, juo!... Älä ole surullinen!... Sitten minä hupsu
uskoin nuorta herraa... Hänen nimensä on Pawlof. Hän vei minut
petoksella... Juotti ensin päihdyksiin... Hän on nyt kenraali... Ja
minkä sille voi, kun elämänvirta vetää... Eikö totta, Vanjka, että
elämänvirta vetää kovasti?"

-- "Kyllä... Kyllä se vetää", -- vastasi Harhama. Pawlof ilmestyi
hänen eteensä ihmiskunnan seulana... Hänessä ryöpähti katkera viha.
Annushka jatkoi:

-- "Sinullakin, Vanjka, on varmasti joku suru... Olet niin
surullinen... Jokaisella ihmisellä on oma kivensä sydämellä... Katso:
Se elämänvirta veti minut Hiiden myllyyn..."

Hän vaikeni hetkeksi, joi viinaa ja mietti. Sitten kuivasi hän taas
kahden keskisormen päillä kyyneleen silmästänsä ja lausui itkun
seasta:

-- "Elämä on niin katkera... Se ei sääli ketään... Onko sinua,
Vanjka, elämä säälinyt?..."

Harhama ei vastannut mitään. Kapakan höyryt ja hajut tuntuivat
hänestä tiivistyvän sakeaksi, ilkeäksi elämänsumuksi, joka
säälimättä painoi, jäyti ja palelsi jokaista, repaleisten pukimien
heilahdellessa sen lippuina. Annushka jatkoi:

-- "Kyllä sinulla on varmasti kivi sydämellä... Mutta kyllä on
hyväkin, että elämä on katkera ja että on kivi sydämellä... Silloin
huomaa aina ilon, kun sitä sattuu... Esimerkiksi muistaa nuoruuttansa
ja yhtä ja toista... Kun olisi aina päiväpaistetta, niin eihän sitä
huomaisikaan, että se on päiväpaiste... Kun minullekin on elämä
katkera, niin silloin on niin onnellista muistella nuoruuttani ja
sulhastani... Hän oli niin hyvä ja kaunis..."

Harhama hajosi. Puoli-päihtynyt Annushka itki hetken, kuivasi sitten
taas kyyneleensä likaisella käden selkämällä ja jatkoi, nikahduksen
joskus hänen puhettansa katkaistessa:

-- "Sentähden on niin hyvä, että elämä on katkera... Eikö totta, että
eivät ihmiset ole pahoja, vaan elämä pakottaa heidät pahoiksi?... Se
pakottaa ne poloset tekemään toisillensa vääryyttä, että he sitten
voisivat iloita vähästä onnestaan, kun löytävät sen siitä pahasta,
kuin kesän viimeisen kukkasen syksyisen rapakon reunalta... Ja minkä
sille voi, kun elämä pakottaa... Eikö totta?"

Mutta Harhama ei vastannut mitään, sillä Annushka oli puheellansa
pistänyt häneen elämän suurkysymyksen tulipuikon, joka häntä poltti
ja painoi. Hän ajatteli Annushkan elämää, vertasi sitä elämään
yleensä ja katsellen Annushkaa ja kurjaa joukkoa, kysyi itseltänsä:
"Tämäkö on elämäntarkotus ja kaiken tulos?..." Hän kysyi ja masentui.
Kaikki haihtui yleiseen meluun ja hävisi savuun. Annushka huomasi
Harhamaa painavan jonkun, muisti omat monet tuskansa, pettymyksensä
ja kärsimisensä ja sääli häntä ja alkoi, häntä lohdutellen, puhua
elämän puolesta.

Niin: Annushka seisoi maailmankurjuuden ja lankeemuksen keskellä.
Hänen edessänsä melusi alhaisin katuaateli, loisti repaleisena,
alastomana, eläimellisen likaisena, elämän kovakouraisen käden
likaan, paheeseen ja nälkään painamana. Hänen edessänsä kukki elämän
ohdakemaa, haisi sen lika, rapa ja perkkeet ja irvisteli alastomuus
ja repaleisuus. Hänen edessänsä avautui maailmankurjuus kaikessa
räikeydessään ja rivoudessaan. Elämä seisoi ihmisen hartioilla
kivi kovana, polki sitä jaloillansa eläinkuntaan, kuristi sitä
kivikourillansa, tukahdutti siinä ihmisyyden merkit ja repi sen yltä
häveliäisyyden pukimet. Se elämä piteli armottomimmin ehkä juuri
häntä, Annushkaa. Ja kaiken sen ohessa ja sen painamana kohosi hän
elämän haisevimman likaviemärin pohjalta _ihmisenä_. Koko hänen
olemuksestansa aivan kuin valui viemärin rapa ja loka tippui joka
hiuksesta. Ja kumminkin, semmoisten elämänlahjojen likaamana, nousi
hän elämää niistä kiittämään... Taudin syömänä, petettynä, kaikkien
halveksimana, kaikkien kunniallisten ovien hänelle sulkeutuessa ja
pilkan- ja häpeänkellojen kaikkialla hänelle soidessa, häpeälaulujen
kaikuessa ja tienvierien nauraessa, nousi hän, Harhamaa lohdutellen,
elämän puolesta puhumaan. Hän lausui:

-- "Älä ole surullinen, Vanjka!... Äläkä ole elämälle katkera,
vaikka se on kova ja häijy!... Hyvä tarkotushan sillä on... _Elämän
tarkotus on tuskallansa opettaa ihmistä tuntemaan ja huomaamaan
onnen pisarat_... No, Vanjka! Itketkö sinä, kun on silmäkulma
kostea?... Älä sure!... Kun me nöyränä alistumme elämän alle, niin
on helpompi... Meidän ei tarvitse silloin tuntea sen kovaa kouraa
ja säästämme voimia... Eikä tule mielikään niin katkeraksi, kuin se
tulisi pakosta totellessa... Elämä se kumminkin voittaa... Juovuttaa
ja makaa, vaikka petoksella, tai väkisin... Eikö totta, Vanjka?..."

Harhama vaikeni. Melu ja joukkoviha kuohuivat sekaisin. Hän tunsi
olevansa, kuin joukkoihmisen varjo, joka pysyttelihe alitsensa
soluvan elämänvirran pinnalla, virran juoksun kiskoessa mukaansa ja
joukkoihmisen vihaa pidellessä rinnallansa ja elämän ristiriitojen
häntä taas sotkiessa. Annushkan elämäntarina ja äskeinen Pjotr
Petrovitshin hirmukuvaus loihtivat hänen silmiensä eteen taas
maailmankurjuuden kärsivän, apua-anovan haahmon, joka huiskutteli
hänelle kauneimpia kiitollisuuden liepeitä, kutsui häntä, piteli
kädessänsä kuolemattomuuden kruunua ja lausui surullisena: Tämän
saat, jos...

Nikolai istui äänetönnä, hieman synkkänä. Hänen korkea otsansa
muistutti Looljan kohtalosta... sen äidistä... isästä... nälkäisestä
siskoparvesta... Pawlof, Geldners ja kaikki vilisivät nyt Harhaman
silmissä ärsytellen häntä keihäänpistoilla. Ja hän oli taas valmis
syöksymään pommi kädessä _sitä_ elämää vastaan, joka on kaikkeen
siihen syypää. Hän oli valmis taas nousemaan sitä yhteiskuntaa
vastaan, joka oli kaiken sen kurjuuden valmistanut...

Pjotr Petrovitsh istui äänetönnä. Hän oli kuunnellut Annushkan
puhetta ja vahvisti alakuloisena:

-- "Kyllä Annushka totta puhuu... Tietysti!... Elämä puristelee
meille jalokivet itsestämme... Se puristaa meistä hyvät muistot ja
sanoo: 'Siin' on teille'. Ihailkaa niitä ja olkaa onnellisia!..."

       *       *       *       *       *

Melun ja savun seasta lähestyi Annushkaa nuorehko mies. Harhama
muisteli häntä jossain nähneensä.

-- "Ah! Vanjka! Milloin palasit Moskovasta?"

-- "Tuonnottain palasin."

-- "Hän on minun hyvä ystäväni. Hänen nimensä on Ivan Osipovitsh ja
sukunimi on Popof", -- selitti Annushka Harhamalle.

Harhama tunsi nyt miehen samaksi Vanjkaksi, joka juopuneena soitteli
harmonikkaa ja herjaili alastonta Maria Petrownaa, Nikolain
vanhempien asunnon vieressä. Vanjka alkoi puhua.

-- "Tiedätkö, Annushka?" -- Ja korottaen äänensä, niin että kaikki
sen kuulivat, jatkoi hän: "Tiedättekö veljet, että nyt on syntynyt
uusi vapahtaja, _oikea_ vapahtaja?"

Kaikki oudostuivat. Vanjka jatkoi:

-- "Tiedättekö, mikä renttu minäkin olin?... Join... Irstailin...
Varastelin. Minä luulin, että en ole ihminen ja että siksi saan elää,
kuin eläin... Mutta nyt. Nyt minä tapasin vapahtajan ja se sanoi,
että minä olen ihminen... Tiedättekö, veljet, mikä on sen vapahtajan
nimi?... Ette tiedä... Se on _sosialismi..."_

-- "On jo kuultu... Tiedämme... Tiedämme. Eläköön sosialismi!" --
keskeyttivät huudot. Joukko ihminen oli noussut haltioihinsa. Vanjka
jatkoi:

-- "No, hyvä että tiedätte. Se on syntynyt Moskovassa... Se sanoi
että minä olen ihminen ja minä oitis aloin elää ihmisiksi... Teen
työtä... En juo... Kunnioitan naista... Annushka! Minä olen sinunkin
edessäsi syyllinen... Minä olen sinuakin vienyt likaan..."

-- "No, mitä niistä!... Elämä on semmoinen",- keskeytti Annushka
oudostuneena, surullisena. Eräs repaleinen, keskikokoinen mies, jolle
asia oli vielä aivan hämärä, huomautti väkijoukosta Vanjkalle:

-- "Puhut, että se syntyi Moskovassa... uusi vapahtaja tarkotan...
Mutta minulle kerrottiin että Kijef'issä syntyi..."

-- "Valehtelevat... Älä usko!... Ihan varmasti syntyi Moskovassa...
Ja äitinsäkin siellä elää. Andrei Ivanovitsh puhui minulle ja hän on,
tiedät, viisaita ihmisiä. Tunnethan hänet?" -- keskeytti innostunut
Vanjka.

-- "Kuinka en tuntisi Andrei Ivanovitshia?... Entä syntyikö tämäkin
vapahtaja seimessä... sosialismi, tarkotan?" -- uteli vielä äskeinen.

-- "Kuinkas!... Tietysti seimessä... Hän on köyhistä vanhemmista...
Ei rikkaammista, kuin herrasväen vapahtaja", -- selitteli innostunut
Vanjka.

-- "No sitten hän on oikea vapahtaja, jos kerran köyhistä
vanhemmista", -- myönsi kyselijä.

Ja kaikki ihastuivat taas, kuin Betlehemin köyhät paimenet ja
toivoivat jotain, jota eivät ennen olleet saaneet. Vanjka innostui
ja alkoi kuvailla heräämistänsä. Hän kuvaili sosialismin siksi
vapahtajaksi, joka sanoo kaikille maailman kurjille: "Tulkaa minun
tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä
tahdon teitä virvottaa!" Hän kuvaili nykyisen yhteiskunnan vääryyden,
ottaen esimerkiksi Pjotr Petrovitshin äsken kertomat tapaukset. Hän
kuvaili ne hirmuväreillä, seisten uuden vapahtajan kirkastamana
ihmisenä uudestaan sarastavan elämänsä edessä, vapahtajansa
apostolina. Ja kun Harhama katseli häntä, näki hänet uuden opin,
uuden vapahtajan ylösnostamana, uutena ihmislapsena, kirkastui
hänelle sosialismin puhdistava voima, viha leimahti nykyistä
yhteiskuntaa vastaan ja käsi hapuili jo vaistomaisesti tikarinkahvaa
ja pommia...

Vanjka lopetti:

-- "Porvarit opettavat meille, että tee syntiä, vaikka miten paljon,
kun vaan maksat papille palkan ja uskot, niin kaikki on hyvin...
Mutta sosialismi sanoo: Elä hyvin!... Tee työtä!... Kunnioita
naista!... Se sanoo, että hänelle yleensä ei tarvitse pappeja
palkata! Otetaan esimerkiksi minut... Miten minä loukkasin Maria
Petrownaakin ja vein likaan!... Entä nyt? Koetan häntä pelastaa.
Eilen ostin poloiselle hameen Aleksanderin torilta... Sosialismi on
oikea vapahtaja..."

Yksi joukosta, jolle oppi oli vielä uutta, keskeytti puhujan kysyen:

-- "Entä paratiisi? Onko sillä vapahtajalla paratiisi ja taivas
antaa?"

-- "Ei", -- yritti Vanjka.

-- "No, mihin hän sitten kelpaa... Vapahtaja ilman paratiisia ja
taivasta ei kelpaa mihinkään... Ajattele: Mihin sielu joutuisi
silloin?" -- keskeytti kysyjä. Vanjka jatkoi selitystään:

-- "Sillä ei ole kuoleman jälkeistä, vaan kuoleman edellinen
paratiisi..."

-- "No, sitten on asia toinen... Vielä parempi, kuin kuoleman
jälkeinen", -- myönteli kysyjä. Vanjka innostui, kuvaili edelleen
uuden vapahtajan suloisuutta, lopettaen:

-- "Eläköön sosialismi!"

-- "Eläköön!... Eläköön!..." -- huusivat sadat puolijuopuneet kurjat.

Päihtynyt Pjotr Petrovitsh oli istahtanut. Hän oli muistanut
jotakin... Hän oli muistanut _elämän_ ja vertasi kaikkea uuteen
oppiin. Pää alaspäin riippuen toisti hän äskeiset sanat: "Elämä on
sappikatkeraa viinaa." Sitten nousi hän ylös, kulautti pullosta
viinaa suuhunsa ja alkoi puhua:

-- "Vanjka puhuu oikein. Elämä muuttuu, kun uskomme sosialismiin
ja nousemme byrokratiaa vastaan... sortajia vastaan... riistäjiä
vastaan. Me nousemme kerran ja tapamme koko byrokratian...
Hirtämme... kuristamme..."

-- "Suus kiini siellä, tai minä sinulle annan byrokratiaa!" -- huusi
kapakan isäntä, joka oli rientänyt paikalle, kuultuansa melun.

-- "Koitappas!" -- huusivat silloin useat juopuneet.

-- "Vieläkö tekin sekaannutte?" -- uhmaili isäntä. Melu yltyi.

-- "Älä alota toraa!" -- varottivat juopuneet. -- "Sinä olet
byrokratian puolesta, mutta me olemme hänen puolellaan. Hän puhuu
oikein..."

-- "Alas byrokratia!" -- huusi intoa saanut Pjotr Petrovitsh.

-- "Alas!" -- melusi joukko.

-- "Jumaliste kutsun poliisin!" -- uhmaili kiivastunut isäntä.

Mutta hälinä yltyi. Repaleiset, likaiset miehet kinasivat keskenään.
Silmät paloivat. Nyrkit tekivät liikkeitä.

-- "Viinuri siellä!... Hei!... Mitä töllistelet?... Mene nouda
poliisi!" -- huusi isäntä raivoissaan.

Mutta kiihkoutunut joukko ei päästänyt viinuria ulos. Pjotr
Petrovitsh jatkoi:

-- "Poliisia!... Sinäkö poliisia?... Oletko koskaan maistanut kasakan
ruoskaa?"

-- "Suus kiini!" -- yritteli isäntä.

-- "Et ole maistanut... Oletko maistanut liistakkoa?... Entä nälkää
ja kylmää?... Et niitäkään... No sitten pidä suusi kiini, sillä
silloin sinä et tunne elämää... Sinä et ole vielä ihminen vaan
kapakoitsija. Sinä et ole maistanut elämän ainoita herkkuja, etkä
siis tiedä miten katkera on elämä ja miten suloinen sen palkka..."

-- "Palkka!... Mikä palkka?... Tuki suusi, tai" -- yritteli isäntä.
Pjotr Petrovitsh keskeytti hänet, kysyen:

-- "Mikäkö palkka? Etkö sinä edes tiedä mikä on elämän palkka?
Tyhmä!... _Elämän palkka on kuolema_... Että tiedät nyt... Älä
silloin puhu sosialismista, kun et tunne elämää, vaan usko siihen!...
Eläköön sosialismi!"

Melu yltyy. Eläköönhuudot kaikuivat. Isäntä ärjyi ja sähisi
voimatonna. Joukkoviha tempasi taas kaikki hartioillensa.

-- "Alas byrokratia!" -- huusi taas Pjotr Petrovitsh.

-- "Alas byrokratia!" -- melusi repaleinen, likainen joukko. Miehet
kiihtyivät. Isäntä lähetti noutamaan poliisia. Vallankumouksellisten
pöytäseura huomasi ajan tulleen kiirehtiä. Miehet alkoivat kiireesti
ryyppiä viinojansa ja poistua, ennen kun poliisi ehtisi melua
asettamaan. He olivat viime yön loppuosan viettäneet kaupungin
hienoimmassa ravintolassa, olleet iloisia, rohkeita ja toivorikkaita
tämän päivän suhteen. Nyt olivat useat vakavia. Reippaimpia
olivat Nikolai ja Harhama, joka oli aina ennen ollut joukon
vakavin. Nyt eivät toverit häntä tunteneet entiseksi. Hän näytteli
huolettoman, ryypiskelevän työmiehen osaa niin luonnollisesti,
puhui katusukkeluuksia, kuin olisivat ne olleet hänen luonteeseensa
kuuluvia. Itse hän tunsi jonkunlaista tylsää välinpitämättömyyttä ja
väsymystä, mutta virkistyi juotuansa viinaa, ja äskeiset tapaukset
nostivat hänessä taas vihan kuohumaan... Hän keinui joukkovihan
vaahdolla... Ja siinä keinuessa levitteli sen-päiväisen tehtävän
suuruus hänen eteensä hämäriin haihtuvia reunojansa näköpiiristä pois
riutuvina iltaruskoisina viivoina.

Hän oli saanut taas hapuiltavaksensa jotain janoomaansa _suurta_.

Tämä oli aijotun kuolemanleikin viimeinen valmistus. Sana tuotiin,
että salaneuvos Regime oli lähtenyt asunnostansa. Kamala pöytäseurue
nousi ja lähti panemaan tuomiotansa täytäntöön.

       *       *       *       *       *

Koko se katu, jota myöten salaneuvos Regime'in piti ajaa, oli jaettu
vannoutuneiden kesken. Jokaisen piti vartoa omalla osallansa ja jos
huomaisi, että katu on hänen kohdallaan tyhjempi, kuin se tulee
olemaan seuraavien väijyjien kohdalla vaunujen niiden ohi ajaessa,
tai jos sovittuun paikkaan asetettu tarkastelija antaisi merkin,
oli hänen heitettävä pomminsa. Jos vaunut olisi päästetty kaikkien
muiden ohi, piti viimeisen väijyjän heittää pomminsa, vaikkapa väkeä
olisi katu täynnä. Ainoastaan silloin, kun vartija antaa sovitun
kieltomerkin, saa viimeinenkin peräytyä pommia heittämättä. Jokainen
katuosa oli merkitty numeroilla joista vedettiin arpa. Harhaman
osalle sattui aivan viimeinen osa. Sitä paitsi oli määrätty, että
jokaisen pitää antaa sovittu merkki, kun vaunut ovat hänen ohitsensa
kulkeneet, jotta jälellä olevat voivat varmemmin seurata niiden
kulkua ja ajoissa varustautua.

       *       *       *       *       *

Jokainen oli jo paikallansa. Jokaiselle oli määrätty oma tehtävänsä,
ettei vartoomisellansa herättäisi salapoliisien huomiota, sillä
niitä tiesivät pommimiehet kaikkialla olevan vartijoina. Joku
kaupitsi paperosseja laudalta, jota kantoi edessänsä. Toinen seisoi
kurkkuastiansa vierellä. Yksi pari riiteli keskenänsä katuosansa
rajalla. Nikolai renttuili harmonikkansa kanssa, ja toiset tekivät,
ken mitäkin. Harhama kaupitsi ohikulkijoille pieniä hengellisiä
kirjasia. Vaikka järjestön jäsenet asettuivat paikoillensa niin
myöhään, että odotus-aikaa jäi korkeintaan kymmenen minuuttia,
tuntui odotus sittenkin Harhamasta ijankaikkisuudelta. Se reipas
rohkeus, joka oli tähän asti hänessä, oli nyt poissa. Sen sijalla
oli jonkinlainen tylsyys. Ajatukset olivat niissä odotettavissa
vaunuissa, kuin kiini naulatut. Hän kuvitteli niiden kokoa, hevosten
väriä, kuskin pukua ja ajonopeutta. Kaikki mitä hän teki, tai puhui,
tapahtui aivan konemaisesti. Kuoleman ja kaiken muun ajatukset olivat
poissa. Joskus tunsi hän kylmänväreen, vaikka ilma oli lämmin.

Vihdoin ilmaantuivat vaunut näkyviin, kaukana kadun alkupäässä.
Sovittu merkki ilmotti että ne olivat ne odotetut vaunut. Harhama
tunsi silloin äkkiä herpautumisen kaikissa jäsenissänsä. Aivot
alkoivat salaman nopeina laskea, missä on vähimmän väkeä, millä
kohdalla pommi heitetään... Vaunut kiitävät vinhaa vauhtia. Se oli
oikea kuolemanjuoksu kuoleman kujaa pitkin... Harhama herpoutuu yhä
enemmän. Vaunujen edessä ja takana ajaa tiheä joukko ajureita ja
yksityisten ajoneuvoja, mutta jonkun matkan päässä niiden edellä on
pitkä, aivan tyhjä väli matka. Vaunut ajavat nopeammin, kuin toiset
kulkijat, ja lähenevät yhä sitä tyhjää välimatkaa... Harhama laskee:
"Nyt ovat ne sen tyhjän välin jo saavuttamaisillansa... Siis ei hänen
tarvitse heittää pommia..."

Sen huomattua Harhaman valtaa suuttumus siitä, että hän _ei saa_
sitä suurta tehtävää suorittaa... Hän alkaa ajatella: "Olisi niin
ylistävää, kun järjestön ensi kokouksessa minä olisin se joka...
Jospa hyvinkään eivät ehdi siihen tyhjään aukeamaan... Eivätkä
näytäkään ehtivän..."

Tyhjä välimatka lähenee yhä Harhamaa... Vaunut ovat jo ajaneet
kolmen... neljän ohi... Siis jää se tehtävä hänelle...

Mutta silloin muuttuu taas sielun jännitys: Nyt hän _pelkää_ sitä
tehtävää, toivoo, että joku muu sen suorittaisi... "Ja ehkäpä
suorittavatkin", -- lohduttelee hän itseänsä, hätäytyy ja laskee
taas sitä tyhjää välimatkaa. Vaunut näyttävät sen saavuttavan ja
ei saavuttavan. Kaikki vilisee silmissä. Auringon valo tuntuu
polttavalta. Pöly kiiltää ilmassa harmaana. Väliin ei näy mitään. Hän
hikoaa, hätäytyy väliin, väliin riemastuu...

Ja taas alkaa hän laskea, toivoa ja pelätä. Vaunut likenevät jo
sanottua väliä... Harhaman kaikki hermot jännittyvät... Nyt saapuvat
jo vaunut aukeamaan... Puuttuu enää hiukkasen... Ne saapuvat jo
siihen aivan heti... Siis on hän pelastettu... Ajatukset alkavat
sotkeutua... Vaunut ovat jo päässeet tyhjään paikkaan.

Mutta samassa ajaa poikkikadulta vaunujen eteen uusi joukko... Nyt
ne ovat taas väkijoukossa ja tyhjä välimatka lähenee lähenemistään
Harhamaa... Harhama tuntee polviensa vavahtavan... Jokainen
hermonsäije vapisee... Mutta kuski kiirehtii hevosiansa. Kaikki
vilisee salamoina... Vaunut kiitävät nuolena... Ne lähenevät taas
uutta tyhjää välimatkaa... Ne näyttävät aivan lentävän... Taas
saapuvat ne siihen toisten ajajien ohi... Vielä on kaksi vahtia ennen
Harhamaa... Harhama tuntee taas helpotusta... Hän on pelastettu.

Mutta samassa ajaa taas vaunujen eteen poikkikadulta joukko
kulkijoita ja vaunut kiitävät toisten ympäröiminä. Vauhti kiihtyy...
"Kun ajaisi edes hiljempää, että ehtisi laskea!" kiukuttelee Harhama.
Hänen vihansa kääntyy silmänräpäyksen ajaksi kuskiin, joka ajaa niin
kovasti... Jäsenet vapisevat... Aurinko tuntuu huikaisevan silmiä.
Hän ei näe enää selvästi... Ilma tuntuu olevan punertava kuumuudesta
ja silmiin tuntuu tunkeutuvan kirpeä, hieno savu. Vaunut syöksyvät
häntä kohti epäselvinä... Kaikki on pölyä ja vilinää... Vaunujen
edessä on taas tyhjä välimatka... "Miksei se kuski aja nopeammin,
että ehtisi siihen!" tuskailee Harhama. Korvat soivat, kädet
herpoavat... Hän jatkaa laskujaan. Mutta taas lähestyvät vaunut sitä
tyhjää väliä... Ne syöksyvät toisten edelle aivan... "Jumalan kiitos,
ne ehtivät ennen minua!" -- riemuitsee hän jo. Mutta nyt kiiruhtavat
edellä ajajat... Aurinko tuntuu paahtavan taivaalta, kuin ahjosta
temmattu tulinen rauta pyörä. Kaikki aivan paistuu sen kuumuudessa...
Ei kuulu enää mitään. Kaikki tukehduttaa ja tukahtuu.

Taas alkaa Harhama laskea: "Ehtivätköhän siihen tyhjään ennen minua?"
vapisee hän... Ne lähestyvät jo sitä väliä. Hän ilostuu hieman ja
äkkiä tuntuvat korvat menevän tukkoon, pää käy raskaaksi ja hän alkaa
laskea: "Kuolenkohan minä itse pommin räjähdyksestä? Ja jos kuolen,
niin koskeekohan se?... Ja minkälaiseksihan se repii?... Sieppaakohan
pään pois hartioilta?... Ja jos sieppaa, niin viskaakohan
kauvaksi?... Ja vieläköhän minä silloin ajattelen?"

Sekunnit tuntuvat tunneilta, tunnit sekunneilta... Kaikki ajatukset
kiintyvät taas vaunuihin. Ne lähenevät... Ne ajavat aivan tyhjän
paikan edessä... Yksi vahti on enää jälellä... Ehtivätköhän?...
Jäsenet vapisevat, silmissä mustenee... "Ah, että kuski ei aja
nopeammin!" -- hoputtaa Harhama. Nyt pääsevät ne kohta tyhjälle
välille... Viime-vahtiin on vielä muutamia metrejä... Harhaman aivot
ovat kuumat, korvat soivat ja hermot jännittyvät... Herra Jumala,
jos eivät ehdi!... Nyt ne jo pääsevät siihen... Oi! Nyt ne ajoivat
viimeisen vahdin ohi... Nyt on katu tyhjä...

-- "Se on minun vuoroni... Sekunteja on enää jälellä", -- löi
Harhaman päähän kylmä ajatus.

Silloin tekivät hänen aivonsa silmänräpäyksessä tunnin työn. Hän sai
voimansa takaisin, kuin salaman iskeminä, ja teki päätöksensä, kuin
pitkäaikaisten kylmien harkintain kautta. Hän päätti hypätä hevosten
eteen ja kuolla itse oman pomminsa iskusta. Hän ehti laskea senkin,
että pelastus olisi hänelle ehkä mahdollinen, jos hän heittäisi
pomminsa niin kaukaa, ettei se satuttaisi häntä itseänsä. Mutta hän
ei huolinut pelastua. Hänessä heräsi puukkosilla olijan raateluhalu.
Hän halusi piirrellä vaikka omaa ihoaan... Ja voisiko hän pakoon
pelastua, jos säilyisi pommilta!... "Turhaa!... Joutuu vaan hirteen",
-- ehti hän vielä naurahtaa.

Nyt lähenevät jo vaunut... väliä on enää neljä-... kolmekymmentä
metriä... kaksikymmentä... Nyt saapuvat ne... Harhama tarttui
pommiinsa kylmäverisenä, kuin koskenlaskija melaansa, nähdessään
veneensä karille törmäävän... Nyt...

Kuului huumaava pamahdus. Harhama tunsi ensin polviensa horjuvan.
Sitten hän luuli pirstautuvansa kappaleiksi. Hän luuli pomminsa
räjähtäneen itsestänsä, silponeen hänet ja ihmetteli, miks'ei se
koskenut... "Ja miksi minä olen kuin elävä?... Tämmöistäkö se kuolema
onkin?" -- vilisi hänen aivoissansa. "Ja repäisiköhän se minulta
pään?... Ja vuotaakohan verta kovasti?"

Hän ajatteli kaikki nämä pitkät ajatukset silmänräpäyksessä, mitään
näkemättä, mitään tajuamatta. Ja lopuksi hän ajatteli päätänsä
tapaillen: "Mihinkähän se viskasi pään?"

Mutta pian selvisi hän taas, näki tomupilvestä pirstoutuneet vaunut,
kuuli voihkinaa ja melua ja käsitti kaikki nopeasti, vaistomaisesti:
Toinen järjestö, jota he eivät tunteneet, oli ehtinyt kymmenen
sekuntia ennen heitä...

       *       *       *       *       *

Aluksi heräsi nyt Harhamassa käsittämätön halu heittää pomminsa aivan
huvikseen, aivan tiheimpään väkijoukkoon. Sitten kuohahti hänessä
verinen jano nähdä silpoutuneen ruumiin jäännökset, sisälmykset
erittäin ja katsoa, minkä näköistä jälkeä pommi tekee... Mutta yhtä
nopeasti hävisi se halu, kuin oli syntynytkin. Hän tunsi itsensä
nyt sanomattoman turvattomaksi. Hän tunsi seisovansa ulkopuolella
yhteiskunnan suojaa. Hän kaipasi nyt sen saman yhteiskunnan turvaa,
jonka hän silmänräpäystä ennen oli aikonut kumota. Poliiseja juoksi
paikalle kaikilta tahoilta, ja kaikilta puolilta kuului niiden
pillien vihellys. Hänet valtasi nyt aivan liiallinen arkuus. Hän
mietti miten paeta paikalta. Jos hänellä ei olisi pommia pelastuisi
hän parhaiten siten, että tunkeutuisi murhapaikalle uteliaana
ruumista katsomaan. Mutta nyt voivat tarkastaa ja löytävät pommin...
Hän alkoi poistua paikalta hitaasti, rauhallisena. Jonkun matkaa hän
jo ehti astua, kun poliiseja tuli vastaan, pidätellen epäiltäviä
henkilöitä. Hän hätääntyi ja mietti myödä henkensä... Poliisit
lähenivät. Harhama kuuli heidän jotain huutavan. Hän poikkesi silloin
erääseen porttikäytävään, aikoen piilottaa pomminsa. Siinä tuppasi
häntä vastaan mustalaistyttö ja huudahti:

-- "Herra Harhama!"

-- "Soonja!"

-- "Antakaa, kun katson kättänne!" -- vastasi Soonja.

-- "Kätke tämä!" -- hätäili Harhama, työntäen Soonjalle laatikon
muotoisen pomminsa. -- "Kätke joutuin!" -- kiirehti hän. Soonja
käsitti jotain himmeää, pisti pommin poveensa, sukkelasti, kuin lintu
saaliinsa, ja alkoi "katsoa kättä". Samassa syöksyi porttikäytävään
kaksi takaa-ajavaa poliisia.

-- "Kuka sinä olet?" -- tiuskasi toinen Harhamalle.

-- "Entä mitä asiaa sinulla on?... Tulet häiritsemään, kunnoton!"
-- kiukustui Soonja. Ja alentaen äänensä matelevaksi, lisäsi hän
poliiseille: "Antakaa hopearaha, niin katson kättänne!"

-- "Jätä!... Piru heidät vieköön!" -- kiirehti toinen poliiseista
toverillensa rauhottuneena Harhaman levollisuudesta ja mustalaistytön
röyhkeydestä. Toinen viittasi kädellänsä, jonka jälkeen molemmat
poistuivat. Harhama oli pelastettu. Ottaessansa Soonjalta pomminsa
takaisin, huomasi hän kihlasormuksensa hänen sormessansa...

       *       *       *       *       *

Nyt alkoi taas Harhaman sielussa nostaa päätänsä se ratkaisematon
arvoitus: Mitä on elämä ja sen pyrinnöt ja pettymykset? Lujat kalliot
olivat taas hänen aitansa sumuina sortuneet. Suuret suunnitelmat
olivat kuplana halenneet. Kuukausia kestäneet ponnistukset olivat
jättäneet ainoaksi perinnöksensä sanomattoman raukeuden. Hän tuskin
jaksoi porttikäytävästä pois lähteä...

Päivänpaiste paahtoi ihoa. Hän käveli raukeana katua pitkin, pommi
povella, mielessä myllynkivi. Ajatukset tekivät työtä tylsinä,
raskaina.

Hän oli suunnitellut täällä isänmaansa vapautusta, mutta asioista
päättivätkin nyt toiset, hänelle tuntemattomat miehet. Ne eivät
vastanneet hänen järjestönsä sitoumuksista. Hän oli aikonut
pelastaa köyhälistön ja nyt oli hän kykenemätön ajattelemaan omaa
pelastustansakaan...

Väsyneenä, katkerana poikkesi hän ensimäiseen likaiseen kapakkaan,
tilasi pullon viinaa ja istahti tuolille, kuin elämänsä
ruumenläjälle... Siinä muisti hän äskeiset Pjotr Petrovitshin sanat:
"_Elämä on sappi karvasta viinaa."_

Hänen sielunsa rauhaset alkoivat vuotaa... Ja kun elämä oli nyt taas
paljastanut hänelle mitättömyytensä ja turhuutensa, kun kaikenhäviö
taas imi itseensä kaikkia hänen pyrinnöltänsä ja puuhiansa, kohosi
hänen eteensä kuoleman musta haamu. Se kohosi kaukaa äärettömyyden
rantojen takaa, viikate kädessä ja katsoi häneen tutkivasti. Hänen
henkinen hätänsä puhkesi silloin, kuin paisumasta puristunut märkä...
Hän vapisi, hapuili taas pelastusta ja silloin avautui hänen eteensä
taas teoksensa suuri ajatus. Koko sen luonnos, jota hän säilytti
muistissansa, levisi hänen eteensä paratiiseilla ja hohtavilla
kultapilvillä siroteltuna maailmana. Hän muisti toispäiväiset
paroonitar Lichtensteinin kertomat ennustukset, jotka hän sovitteli
teokseensa. Hän muisti kaikki muutkin ennustukset. Hän ikäänkuin
syöksyi taas teoksensa paratiiseihin lymyytymään sinne, etsimään
siellä turvaa, pakenemaan sinne kuoleman niittomiestä, kuten arka
vuorikauris pakenee petoa, syöksyen äkkijyrkkien kuilujen yli omiin
piiloihinsa.

Niin istui hän likaisessa kapakassa myöhäiseen yöhön.

       *       *       *       *       *

Etäältä elämän virtojen pohjilta paistavat pimeät päivät. Kuiden ja
aurinkoiden mustina kuvina kierivät ne mittaamattoman pohjattomuuden
perukoilla.

Kun pommi räjähti, avautui sen kohdalle avaruuden onkaloon maan
alle pimeä luola, jonka seinillä sihisivät mustat käärmeet... Ne
kiemurtelivat pihdeissä, jotka polttivat, kuin tulinen rauta, vaan
eivät kuluttaneet. Katossa riippuivat ilkeät yököt, tulikuumissa piti
missä... Ne olivat Perkeleen erehtyneitä palvelijoita. He kärsivät
ijäistä rangaistustansa.

Oli kamala pimeys. Käärmeet kiemurtelivat tuskiensa tulessa. Luolan
seinät kiehuivat niistä mustina. Yököt huusivat pitimissänsä.
Tuli hehkui niiden sisälmyksistä. Pimeys vapisi. Valitus sai
vihlonnallansa senkin värisemään...

Pimeä huoahti. Perkele hulmahti siitä hirnahduksesta synkkään
luolaan. Käärmeet valkenivat. Yököt lakkasivat huutamasta. Kalkki
kestivät kipunsa äänettöminä...

Tuska vetäytyi pakahtumaksi, kivut rauhaisiinsa. Kiukkuisena
tömisti Perkele luolan permantoa. Hänen eteensä ilmestyi silloin
palvelijoittensa lukemattomat laumat. Regime'in veren väri välähti
seinälle punaisena hahmona. Sen hohteesta säteili verinen valo.
Se ei ollut valoa, eikä valottomuutta. Se oli punaista pimeää,
ihmissilmälle outoa valoa. Se eli ja värisi. Perkeleen palvelijat
häämöttivät siinä, häilähtelivät ja hävisivät, kuin varjot verivirran
pohjalta. Herransa eteen polvistuneina veisasivat ne sen ylistystä:

    "Pimeys sinua tottelee.
    Sinua kaikki palvelee
    ja kaikki kehrää sulle
    ikuista valtarihmaa."

Kuului pitkä, vihlova valitus. Verivalo vapisi... Regime'in verenääni
huuti kostoa.

-- "Korvennettavat! Kuuletteko?" -- raivosi Perkele. Ja viha suitsusi
hänestä tulena.

Palvelijat vapisivat... Perkeleen katse tunki heihin tuliorana. Hänen
äänensä kirveli, kuin poltinrauta. Veri huuti yhä kostoa. Perkele
toisti kysymyksensä:

-- "Kuuletteko?"

-- "Kuulemme... Me kuulemme... Se huutaa Jehovan _vihaa_
surmaajalle... Se, jota Jehova vihaa, on sinun omasi... on
pelastettu... on lunastettu... Voitto on sinun", -- vapisivat
palvelijat. Perkeleen vihaa peläten.

-- "Mutta se ei huuda kostoa _Harhamalle_... _Hänen_ piti antaa isku
Jehovalle", -- puhkui Perkele.

-- "Jehovan ansa on ollut hänen tiellänsä vielä _tämän kerran_", --
puolustautuivat vapisevat palvelijat.

Ihmishenki laskeutui luolaan. Verihaahmo tarttui siihen tautina.
Tulisyöpänä alkoi se sitä kalvaa. Tuskanhuuto puhkesi silloin
ihmishengestä ja alkoi ijankaikkisuutensa...

       *       *       *       *       *

Palvelijat odottivat tuomiotansa... Varjoina värisivät he verivalon
epäselvässä hämäryydessä... Seinät kiehuivat käärmeistä, katto
yököistä...

Mutta Perkele hillitsi vihansa. Ihmishengen tuskanhuuto oli
lepyttänyt hänet... Se oli hänelle suitsuava uhrisavu. Mietteissänsä
puhui hän taas:

-- "Se oli Jehovan sadin. Hän ei uskalla... ei rohkene antaa Harhaman
iskeä _kainin-iskua_... Hän _pelkää..._"

-- "Hän on _viisastunut_... Hän tuntee jo sinun voimasi", --
oikaisivat palvelijat imarrellen, rauhottuneina.

-- "Niin", -- ilkamoi Perkele. -- "Hän _katuu_ jo että loi ihmisen...
että loi ja antoi sille _vapauden_... Hän _katuu_... Katsokaa!"

Luola humahti. Sen perälle avautui suuri muinaisuuden näkö: Ikimetsä
seisoi luonnon suurena kukkana... Purot kiertelivät sininauhoina sen
sisässä. Virta valui vesivyönä kukkapenkereisten rantojensa lomitse.
Sen varjo oli vilpoinen; sen siimeksissä oli ikuinen rauha. Linnut
rakastelivat oksilla ja kukka armasteli kukkaa nurmikolla... Lammikot
läikkyivät kuvastimina, lellitellen lummetta pinnalla, päivän
kirkkaita kuvia pohjalla...

Se oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyössä... Se kohosi entisen
erämaan sijalle...

Oli kesä kypsimmillänsä. Taivaalla helotti päivänterä, kuin armas
helteenhete... Puut punottivat hedelmistä... Metsässä makasi riista
päivänpaisteessa, kesynä: Luojan punoma paula kaulassa. Se odotti
ihmistä vaan ottamaan... Viinirypäle ei jaksanut hedelmäänsä kantaa.
Se pakahtui mehuunsa, kuin imemätön äidin rinta...

Kaikkea oli kyllä. Kukka koristi maata, lumme vettä ja tähdet
taivaankupua. Sirkka lauloi ruohokossa... lintu oksalla... joutsen
vesillä... kiuru ilmassa.

Ihmiset viettivät viininjuhlaa. Luonto oli heillä aarreaittana. Se
ruokki heitä antimillansa, lellitteli päivänpaisteellansa... Se
huumasi kukkiensa tuoksulla... mairitteli sävelillänsä... viihdytteli
kauneudellansa.

_Hän_, joka sen antoi, odotti kiitosta... Hänen henkensä häämötti
päivänvalona luonnonlaelta...

Juhla alkaa. Ihmiset _syövät. Hän_ odottaa turhaan uhria... Perkele
riemuitsee.

Näky jatkuu:

Ihmiset tanssivat viinimaljat käsissä... Viini kuohuu valkeana
vaahtona... Ihmiset _juovat_... Nainen juo miehen keralla. Hän juo
_kilpaa_ sen kanssa... Mässäys alkaa... Viini kuohuu maljoissa, veri
kuumenee suonissa... Miehet tulevat _rohkeiksi_, naiset maksavat
rohkeuden suuteloilla... Viini tekee työtänsä...

Perkele hymyilee. Näky jatkuu:

Ihmisten silmät palavat himontulina... Miehet hehkuvat. He ovat jo
riisuneet ihmisvaipan pedon yltä... He ovat jo eläimiä... Naiset
odottavat vielä... ujostelevat... kainostelevat... arkailevat... Nyt
nekin jo riisuvat kainouttansa, naisen hienointa pukua... He riisuvat
_naista_ "naisen" yltä... Kohta on "nainen" alasti... Eläin on
päässyt ihmisihosta...

Perkele suli ilosta. Näky kulki kulkuansa.

Miehet ovat hillittömiä... Naiset nostavat rintojansa... Metsän
suloinen siimes kiehtoo, kukka nurmi kutsuu ja linnun laulu kietoo
kuherteluillansa... Naisella on enää naisen rippeet pukimina...
hieman häpyä helminä... ujouden viime riekaleet koristeina... Mies
vaanii, milloin sortuu sekin veräjä, avautuu viimeinen portti...

-- "Oivallista", -- lausui perkele.

Viini vaahtoaa vallattomampana... Nainen on viskannut pois
viimeisetkin pukimensa, riisunut naisen ihanan ujouden loput...
Hän ärsyttää kimppuunsa metsästäjää: _miestä_... Hän kiehtoo sitä
rinnoillansa... Hän houkuttelee sitä huulillansa... mairittelee
hymyllä... kutsuu kiemailuilla... Hän _tarjoaa_ itseänsä...
_antautuu_, sanovat toiset... Mies pääsee valloillensa. Hän näkee
raja-aidan sortuneeksi, kainouden kukistuneena, esteet pois
raivattuina... Hän näkee ihmisen otuksena, naisen riistana...
Käsivarret kietoutuvat kaulaan... Mies sieppaa riistansa... riista
syöksyy sieppaajansa syliin...

Suuri luonto on muuttunut himojen uhrialttariksi...

"Ihmiset söivät, joivat, naivat ja kuolivat..."

Silloin Hän, joka odotti ihmisen palvelevan Häntä ja kumartavan
Häntä, _Hän katui että oli luonut ihmisen_...

-- "Näettekö?... Hän _katuu_", riemuitsee Perkele.

-- "Ei Hän _kadu_, vaan _Hän tunnustaa sinun voimasi_" -- selittävät
imartelevat palvelijat.

Näky jatkuu: Taivas pukeutuu mustaan vesivaippaan. Virtana alkaa
vesi kohista maan päälle. Myrsky riehuu synkeässä pimeydessä... Vesi
nousee... Pilvet pakahtuvat. Avaruus virtaa vetenä... Syvyyden kaikki
hetteet heruvat, lähteet pursuavat maan puristamina... Kaikki peittyy
puoli-pimeyteen...

Näky jatkuu: Kosket huutavat... kohisevat... kuohuvat... Vuorilta
syöksyvät sadat virrat rotkoihin ja laaksoihin... Ärjyen viskautuvat
ne kallion kielekkeiden yli... Kauhun lyöminä vesikäärmeinä
kiemurtelevat ne rotkelmien pohjilla... heittäytyvät vuorensärmien
yli... syöksyvät kuiluihin huutaen ja pauhaten... törmäävät yhteen...
tappelevat keskenänsä tiestä... särkyvät vaahdoksi ja pauhaavat
hirmuhuutona alhaalla kohoavaan veteen, myrskyn vinkuvan ruoskan
ajamina ja salamien piiskaamina...

Perkeleen palvelijat laulavat herransa ylistystä. Perkele riemuitsee.
Näky jatkuu:

Vesi nousee. Se peittää maat merellä... Ihmisten kauhu on rajaton...
Pelko on karkottanut pedosta pedon luonnon... Se on ajanut miehestä
pois pedon, naisesta eläimen: Se on katkonut himon siivet... Kaikki
unohtuu kuoleman edessä... Kaikki laskee siipensä... taivuttaa
polvensa... unohtaa herkkunsa...

-- "Jehova hävittää kättensä töitä... Hän korjaa _erehdystänsä_", --
riemuitsee Perkele.

-- "Hän tunnustaa sinun voimaasi niissä... Sillä Itsellensä ja
Itsensä edessä on Hän erehtymätön", -- oikaisevat imartelevat
palvelijat.

Näky jatkuu: Vuoret ovat jo saarina. Ihmisten avunhuuto sekaantuu
petojen hätähuutoon... Kuohuvat aallot nousevat vuorenhuippujen
tasalle... niillä kasvavien puiden latvojen tasalle. Taivas vuotaa
seulana. Musta pilvi vyöryy uhkaavana likellä maan rajoja. Vihuri
ulvoo ja vesi pauhaa...

Kirkkaat salamat halkovat taas mustaa pilveä. Sen huikeassa valossa
näkyvät onnettomien hukkuvien haamut vuorien huipuilta ja puiden
latvoista. Se on hirmunäky... Taivas kiehuu mustana, vesi kuohuu,
myrsky riehuu... Ihminen vääntelee epätoivoissansa, kasvot tuskan
runtelemina, silmissä kamala ilme... Käärme kiemurtelee toisten
päälaella, etsien siinä pelastusta... Himo on sammunut... Kauhu
ottaa kaikki luukynteensä... Pedot ulvovat henkensä takaa... Linnut
parkuvat, kuin kuristaisi kuolema kaulasta... Kuikkakin uikuttaa
hirveän hädän käsissä...

Kaikki huutavat, kuin kuoleman tahotulla terällä seisten...

Eikä apua mistään näy, ei kuulu. Pieni arkku soutelee aalloilla. Se
on sulettu ja luoksepääsemätön...

Perkeleen palvelijat riemuitsevat. Perkele ilkamoi taas:

-- "Jehova korjaa erehdystänsä: 'Syö vapaasti kaikkinaisista
puista!'... Huonosti korjattu... Hän korjaa sitä uudella
erehdyksellä... Ne hukutetut eivät nousseet Jehovaa _vastaan_...
Mutta sen _pelastetun_ siemen _on_ nouseva... Harhama _on nouseva_
Jehovaa vastaan..."

-- "Kun sinä _tahdot_, niin kaiken _täytyy_ totella", -- vakuuttivat
palvelijat.

Jo peittyvät vuorien korkeimmat huiput... Linnut kirkuvat
kauhuissansa, kun siivet alkavat väsyä... Kiviriippana painaa heitä
väsymys rannattoman meren pauhaaviin aaltoihin... Jo pettävät
siivet... Ruumis retkahtaa alas... tapaa vettä... Kuuluu parahdus...
vielä yrittää lintu lentää... Apina tappelee ihmisen kanssa
viimeisestä puunlatvasta, käärmeet viimeisestä päälaesta... Salama
välähtää ja valaisee viimeisen ihmisen vajoamista aaltojen alle...
Kuuluu viimeinen parahdus, joka haihtuu jyrinään...

Sitten hiljenee kaikki... Ihmissuku on hävitetty... Mykkänä
vesipallona raivoaa maa vinhaa lentoansa avaruuden äänettömässä
onkalossa...

-- "Maa todistaa mykkänä sinun voimaasi... Sinun pakottamanasi on
Jehova hävittänyt kättensä työt... Hän palvelee sinua, _Hänkin_", --
ylistävät Perkeleen riemastuneet palvelijat.

Perkele käveli ylpeänä. Mutta taas huomasi hän arkin, joka ui, kuin
yksinäinen kuikka meren selällä, Hän harmistui ja vannoi uudelleen:

-- "Hänen erehdyksensä paljastumiseen ei ole kuluva pitempi aika kuin
Evan luomisesta sen kääntymiseen. Katsokaa!"

Uusi näky avautui: Veden jättämästä liejusta nousi luonto entistä
rehevämpänä. Kaikki kasvoi kilpaa. Puut hohtivat keltaisina,
täynnä nuoruuden voimaa ja mehua, kuin naiseksi tuleentunut tyttö,
koristeina kypsynyt hedelmäpaino, auringon valovaippa hartioilla.
Viinirypäle pakahtui mehuunsa... Se tarjoili itseänsä herkullisena,
maukkaana, mehevänä... Noan uhrisavu nousi rauhallisena, kuin
kaunis kirkkolaulu taivaan tummaa sineä kohti... riutui kirkkaan
ilman suuteloihin... raukesi sen syleilyihin... haihtui kuin elämä
armaaseen onneen ja hävisi näkymättömäksi...

Mutta Noa oli langennut viinimaljansa viereen... Hänen poikansa
peitti isänsä häpeän... Perkele kerskui yhtenä ilona:

-- "Jehova yritti polkea rikki minun pääni, mutta..."

-- "Hän polkaisi terävään tutkaimeen... Sinä olet taas Hänen
häntäpäänsä puhkaissut", -- keskeyttivät palvelijat. Perkele kohisi
ilosta ja vannoi:

-- "Jehova on vielä katkeramminkin katuva, että Hän säästi Noan
Harhaman siemeneksi. Hän on _nyt_ onnistunut punomaan paulansa
Harhaman tielle, mutta Hän on sortuva omaan hiuskarvaansa", --
vannoi Perkele jatkaen: "Niin kuin Hän erehtyi Noan suhteen,
hukuttaessansa hänen tähtensä muut, niin on hän erehtynyt Harhamankin
suhteen, uhratessaan hänen sijastansa toisen... Hän jätti Harhamalle
työvapauden ja rauhan nousta Häntä vastaan... Ja hän on nouseva..."

-- "Jos sinä tahdot, että ijankaikkisuuskin loppuu, niin sekin
tapahtuisi", -- mielistelivät palvelijat.

-- "Jehova tietysti myös pelkää jo kättensä työtä... Hän ei uskalla
päästää Harhamaa antamaan Hänelle Kainin iskua... Siksi lähetti Hän
_toisen_ Harhaman tilalle", -- selitteli Perkele ilkeillä eleillä...
Hetken kuluttua lisäsi hän:

-- "Jehova saa kohta huomata vedenpaisumisessa tekemänsä erehdyksen
nyt uudistuneen..."

-- "Sinä kirkastat sen Hänelle... Sinä osotat Hänelle voimasi...
Sillä jokainen Hänen tekonsa on Hänelle erehdys _sinun_ viisautesi
voimasta", -- keskeyttivät palvelijat.

Uusi näky ilmestyi: Ihanassa laaksossa näkyivät Sodoman ja Gomorran
kaupungit, kuin kaksi luonnon povelle nukahtanutta neitoa...
Auringosta vuoti armas valo, lehdon siimes oli suloinen, tuoksu
huumaava. Somat ihmisasunnot lymysivät puiden lämpöisissä varjoissa.
Lähteet lorisivat lintujen laulun säestäminä. Luonto lypsi maan
rinnoista mehua... kokosi ne maukkaisiin nisiin: kypsyviin hedelmiin,
meheviin marjoihin, herkullisiin rypäleihin. Onnellisina katselivat
kaupungit kuvaistansa lahden tyynestä pinnasta...

Ja ihminen eli elääksensä... armastellaksensa _... nauttiaksensa_...
Nainen koristautui _lihalle_... Se ei etsinyt ylevämpää... Se
seppelöi itsensä _ihmiselle_... hohti sille naaraksena... koreili
sille, kuin lintu sulissa... uneksi siitä... unohti ylemmät... mateli
_miehen_ kupeessa... ei halunnut puhtaampata... Hän kulki ihmisestä
emoa kohti...

Ja mies kieppui naisen kukissa... Hän ei hapuillut vuorien korkeita
huippuja... Hän soitteli himonsa kukille... ei ylistellyt taivaan
korkeaa sineä... Hän katseli naisen koruja: sen ihoa... mehua...
maireutta... nuoruutta... rintojen kypsiä nisiä... huulia ja
seppeleitä ja sulkien värejä... Hän ei katsonut syvemmä... ei etsinyt
ihmispovesta henkensä ikihelmeä... Hän ei etsinyt naisessa jalointa:
sen puhtautta... sen hyvettä... sen kaipuuta korkeuksia kohti... sen
ikävää... sen ihmistuskaa... Hän ei etsinyt naisessa _ihmistä_...

Päivät kuluivat... Mies soitteli lihalle... Nainen tanssi sen
ympärillä... Kumpikin sammutti paremman, tukahdutti jalomman, tappoi
ihmisen, kutitteli eläintä kehittymään... Kumpikin etsi elämän
iloja viinimaljasta, kun väsyivät omaansa, saivat kyllänsä omasta
kupeesta...

Lahdelman reunalla oli kaunis Lootin maja, viheriöiden puiden ja
kukkaisten köynnösten sisään kätkettynä. Sen portaikolla istui
Lootin nuori vaimo, Itämaan kaunis kukka, ja katseli kauniita
kultakoristeitansa... Nuori mies istui veneessä portaikon edustalla
ja soitteli harppua ja katseli nuorta vaimoa... Nuori vaimo
kuunteli... Soittaja soitti ja lauloi laulua "Sodoman kukka". Hän
lauloi:

    "Sodoman kukka, Itämaiden helmi,
    sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan!
    Mun harpunkielein sävel arkaellut
    vuoskaudet pitkät ikävöiden on.
    Kuin arka pikkulintu varvullansa,
    se harpunkielellä on värjötellyt;
    se surrut, sekä ikävöinyt on.
    Arkaillen, onnetonna, se nyt lähtee
    kaunista kaikuansa etsimään...
    Sodoman kukka, Itämaiden helmi!
    Kun riutuneena sävel harpunkielen
    sun luoksesi nyt vihdoin uskaltaa,
    suo sille kaunis kaiku suuteloksi,
    ja sääli onnetonta sävelparkaa,
    kun luoksesi se onnen nou'antaan
    niin onnenjanoon riutuneena saa!
    Sodoman kukka, Itämaiden helmi,
    sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan!
    Ymmärrä harpunkielen kerrontaa!"

Laulu ja soitto tapasivat kauniin kaikunsa... Itämaiden helmi painoi
katseensa maahan... Jordanin rantojen ruusu punehtui... Sydän tapasi
sydämen ja katse katseen ja molemmat puhuivat sanatonta kieltä...
Soitto vaikeni... Vene laski rantaan, vaan nuori vaimo istui yhä
portaikolla... Soittaja polvistui portaikon eteen, vaan nuori vaimo
ei paennut... ei kutsunut... Hän pelkäsi ja toivoi... Soittaja
polvistui hänen jalkoihinsa... Nuori vaimo kätki kasvonsa käsiinsä,
mutta hän ei paennut majaansa _yksin_...

Perkele hymyili ja lausui:

-- "Kielletynpuun _harppu_ soi nyt... Se kantaa monenlaisia
hedelmiä..."

-- "Jotka kaikki ovat ihania nähdä ja kauneita kuulla", -- jatkoi
Lempo, yksi kuudesta pääenkelistä. Perkele puhui edelleen:

-- "Jehovan palkka vedenpaisumisestaan... Pelastetun Noan henki
elää..."

-- "Todistaen viisauttasi ja voimaasi", -- lisäsivät palvelijat,
veisaten herransa ylistystä.

Näky muuttui: Punainen viima kulki maita... Korkeuteen kohosi
punainen pilvi. Sodoma ja Gomorra vapisivat. Miehet juoksivat
avuttomina, naiset epätoivoisina... Pilvi punertui tuliseksi... Pauhu
halkoi avaruutta, tuli vyöryi vaahtona taivaan laella...

Kauhu kulkee maita... Naiset parkuvat... Alastomat vartalot
kiemurtelevat käärmeinä... Miehet pakenevat... syöksyvät petoina
pelastusta etsimään... hylkäävät naisensa... tallaavat niitä
tiellänsä kuoliaiksi... polkevat paetessansa sitä lihaa maahan, jolle
äsken ylistystä lauloivat... Tulisade alkaa tiuhkua pilvestä...
Ihmiset parkuvat, pakenevat ja tappelevat pakotiestä ja piiloista...
Tulisade yltyy rankaksi... Ihmisliha kiemurtelee sen poltosta
muodottomaksi, pelottavaksi... Alkaa sataa pieniä tulikiviä...
Ihmisliha palaa ja käryää tiellä. Säästyneet tukkeavat sen hajulta
sieramiansa... Tiilikivet suurenevat, muuttuen mukulakiviksi. Ne
valuvat rankkana sateena punaisesta pilvestä...

Kohta ovat kaksi kaupunkia hehkuvana tuliläjänä...

Perkeleen palvelijat alkavat veisata herransa ylistystä. Piru lausuu
sen vaiettua:

-- "Jehova paransi sinun pistämääsi kantapäätänsä..."

-- "Mutta aina Hän koettaa kantapäästänsä jotakin pelastaa... Taas
uusi paratiisista häätö", -- lausui Perkele, osottaen poistuvaa
Lootia.

-- "Mutta pelastetun kantapään jäännöksen pistät sinä uudestaan", --
huomautti taas Piru. "Noin!... Se oli sinun pistosi!..." riemuitsi
Piru osottaen suolapatsaaksi muuttunutta Lootin vaimoa... Se oli
muistanut nuorta harpunsoittajaa... Perkele hulmahteli ja leimusi
ilosta. Hän puhui taas:

-- "Niin. Jehova yrittää parantaa kantapäätänsä polkemalla rikki
minun pääni, mutta sitä tehdessänsä on Hän yhä polkeva kipeän
kantapäänsä aina terottuvaan tutkaimeen, kunnes Hänen kantapäästänsä
ei ole jälkeäkään jälellä..."

Palvelijat polvistuivat hänen eteensä ja ylistivät häntä kauniilla
laululla. Perkele jatkoi puhettansa:

-- "Ihmisten täytyy kulkea vielä kerran Jehovan ruoskan alitse,
ennen kun oppivat Hänen hirmuisuuttansa inhoamaan... Hah-hah-haa!
He uskovat, että Hänen siveysoppinsa on parempi kuin minun, jota
he _eivät edes tunne_... He eivät tiedä, että tässä on kysymys
siitä, kumpi meistä hallitsee, _eikä opista_. Kysymys on vaan siitä:
_Minäkö_ vaiko _Jehova_... He luulevat että elämä olisi mahdoton
minun henkeni vallitessa... Kirottu Jehovan syöttämä petos!" --
raivostui Perkele lopettaen: "He eivät tiedä, että elämä mukautuu
vallitsevan maailmanlain mukaiseksi, olkoon sen lakina minun tai
Jehovan henki..."

-- "Sinä olet se, joka on oleva... Sinun oppisi valkenee, kuin
nouseva päivä. Se himmentää kerran Jehovan opin", -- todistivat
palvelijat...

Perkele alensi äänensä kavalaksi, puhuen häijyllä eleellä:

-- "Harhaman _täytyy_ riuhtaista itsensä Jehovan ansasta."

-- "Hänestä täytyy myös saada _uusi vesa_. Sillä hänessä on oikea
siemen. Hänessä on minun henkeni jo isiltänsä perittynä... Mutta
hankkikaa sille siemenelle semmoinen maaperä, johon Jehova ei ole
syläissytkään!"

-- "Sinun käskysi täyttäminen on meidän elämämme", -- lupasi
enkelijoukko. Perkele oikaisi itsensä majesteetilliseksi.
Hulmahteleva tulivaippa levittäytyi hänen hartioillensa
verenvärisenä. Hän puhui juhlallisena:

-- "Jos te erehdytte, niin --"

Hän keskeytti, ja antoi merkin. Luolaan ilmautuivat silloin tuhannet
tuomitut... Heidän luunsa hehkuivat tulikuumina rautoina ja hohtivat
lihan läpi... Maksassa kiehui sappi ja sydämessä paloi sinervä
liekki... Onnettomat hehkuivat tulisina luurankoina... Tuska oli
luiden ytimenä... Tuli poltti naisten povia... tippui niiden nisien
sijoista, ja miesten rintoja raatelivat ruton hampaat. Perkele
lopetti lauseensa tuomituita osottaen:

-- "Jos erehdytte, niin siinä on osanne."

-- "Niin totta, kuin sinun helvettisi ei koskaan sammu, emme me
asiaasi häpeään heitä", -- vannoivat palvelijat.

Perkele rypisti silmiänsä ja näky muuttui:

Avautui ihana Edeni. Siellä häilyivät lemmen hämärät rihmat.
Päivänpaisteena oli ikuinen lemmen silmänräpäys... Povi riutui
povella... Siellä raukesi liha ja kaikki siteet aukesivat... Hekkuman
hetteet vuotivat... Nautinto kukki... heilimöi... kypsytti hedelmän.

Rinta kypsyi, lempi hehkui... Kaikki riutui suudelmaksi... Jo soivat
ikuiset viulut... Vietti kutitti vietin hereille, kutsui sitä häihin
morsiameksi... Se kutsui sitä ikuiseen suuteloon... kosi sitä...
armasteli... miellytteli... Ne alkoivat ainaisen häähetkensä... sen
maallisen silmänräpäyksen ikuisena... keskeytymättömänä.

-- "Jos täytätte tehtävänne, saatte _sen silmänräpäyksen_... Te
saatte sen _loppumattomaksi_-- lausui Perkele majesteetillisena,
hohtaen tulisäkenien muodostamasta kehästä, tulisessa viitassa ja
elävä tulikäärme valtikkana kädessä."

-- "Sinun palkintosi ovat suuret. Silmänräpäys sinun valtakuntasi
vapautta on suurempiarvoinen, kuin ijankaikkisuus muuta onnea. Sitä
ansaitaksemme kärsimme me vaivat ilolla... Kärsimme vaikka tuhannen
tuhatta maailmankautta", -- vannoi ihastunut palvelijajoukko.

Näky katosi. Verivalo himmeni. Regime'in veren ääni huusi kostoa
synkeässä pimeydessä... Avaruuden onkalo ummistui... Mustat päivät
hävisivät elämän virtojen pimeältä pohjalta... Salaisuuden seinän
raot sulkeutuivat... Kaikki haihtui ja hävisi Perkeleen palvelijoiden
ylistyslauluun...




Saarna viidestäkymmenestä yhdestä ja peruskivestä.


    Elämä on suuri musta käärme...

Taivaanlaella heloitti aurinko jo syyssurujensa sumentamana. Kesäiset
helteen hetteet alkoivat kylmetä sen povessa.

Kesä oli jo riisunut parhaat koristuksensa. Se oli koonnut ahoilta
punaiset mansikkaliepeensä, nurmilta kauneimmat kukkasliinansa.
Viikate oli kulkenut nurmilla ja heikko äpärikkö viheriöi jo sen
jälillä. Omenapuun oksat nuokkuivat surullisina, kypsyvän hedelmä
paineen tuudittamina, muistellen keväällistä kukka-aikaansa, jolloin
värit kisailivat vallattomina valon kanssa.

Kesä suikkaili jo suuta syksylle.

       *       *       *       *       *

Pommiyrityksen jälkeisenä päivänä oli järjestön määrä kokoontua
eräällä hautausmaalla, jonka viereistä rauhallista metsää pidettiin
turvallisena keskustelupaikkana. Mutta kun järjestön jäsenet
sanottuna päivänä yksitellen saapuivat paikalle metsän läpi, näkivät
he kaikkialla ihmisiä. Eräässä paikassa, hautausmaan aidan vierellä
oli niitä koolla suurempi joukko. Jokainen luuli tämän väen kokouksen
olevan yhteydessä heidän kiinniottamisensa kanssa. He arvelivat,
että joku seurasta oli ehkä kavaltanut heidät, pelastaakseen sillä
itsensä. Aroissa mielissä virisi oitis usko, että kiinniotto oli
houkutellut utelijoita paikalle. Jokainen kääntyi sen tähden takaisin
ja pakeni.

Harhama saapui paikalle viimeisenä. Hänkin hämmästyi nähdessään
väkijoukon tällä yksinäisellä hautausmaalla. Hän mietti jo pakoa.
Tyynnyttyänsä hän luopui kumminkin siitä aikomuksestansa ja kätkeytyi
metsään seurataksensa sieltä asioita. Tapaus oli hänelle yllätys.
Hän kävi levottomaksi, kun yhtään toveria ei näkynyt. Kiihtyneeseen
hermostoon vaikutti se masentavasti. Ja sitä mukaa, kun hän odotti,
lisääntyi myös hänen levottomuutensa, hän tuli alakuloiseksi ja
tunsi olevansa haaksirikossa, yksin jätettynä. Kaikki suunnitelmat
ja toiveet olivat pirstautuneet eilen pommin räjähtäessä ja nyt
olivat ystävätkin hajonneet akanoina. Vähitellen muuttui masennus
uhkamieliseksi tylsyydeksi. "Tuli, mikä tuli!" -- mutisi hän,
istahtaen puiden suojaan. Hänen henkensä harhaili taas omilla
vesillänsä, kohtalon kilpa-ajoissa...

Jonkun ajan kuluttua huomasi hän ihmeekseen munkki Pietarin
lähestyvän väkijoukkoa ja tervehtivän sitä. Kohta alkoivat ihmiset
hitaasti kokoutua hänen ympärillensä. Toiset istuutuivat maahan,
toiset seisoivat puihin nojaten. Munkki Pietari nousi hautausmaan
aitakivelle ja alkoi puhua kansalle. Hän oli alkanut pitää
kokouksiansa metsän rauhassa, hiljaisuudessa. Siellä ne eivät
herättäisi huomiota, ja samalla oli voitettu huoneuston puute ja
ihmiset saivat tilaisuuden virkistyä raittiissa ulkoilmassa.

Sen jälkeen, kun Harhama oli joutunut vallankumouksen satimiin,
oli hän aivan karttanut munkki Pietaria... Hän kunnioitti häntä
edelleenkin rajattomasti, värisi joskus hänen edessänsä, kuin noidan
ja Jumalan edessä. Mutta hän tiesi nyt kulkevansa tietä, jota munkki
Pietari piti rikoksen polkuna, ja siksi oli hän vältellyt häntä. Nyt
hän tunsikin itsensä joksikin pahantekijäksi. Se tunne sai alkunsa
pakollisesta, vaistomaisesta piilottelusta. Epäluulo, tai syytös
näytti paistavan häntä vastaan jokaisen vastaantulijan katseesta.
Ikuisesta epäilystä oli hänen sieluunsa juurtunut myös ainainen
_epäröiminen_ -- epäröiminen ensin itse _teon_ ja myöhemmin uhman
ja sitten taas aluksi epäröiminen teosta johtuvan _vastuun_ edellä
ja taas lopuksi uhma. Hänessä ei ollut nyt taas miehuutta astua
tekoinensa ja erehdyksinensä ihmisten eteen oitis niiden tehtyä.
Jokaista erehdystä seurasi hänessä aina epäselvä häpeäntunne. Hän
piilottautui silloin ystäviltänsäkin, kunnes jonkun päivän kuluttua
taas uhmaten näyttäytyi heille, pahotellen, että ei ollut tehnyt
suurempaa erehdystä...

Nytkin hän häpesi munkki Pietaria. Hän päätti kumminkin kuunnella
hänen puhettansa, kiersi takaapäin hautausmaan aidan yli
hautausmaalle ja istahti puhujan selän taakse eräälle heinäiselle
hautapenkereelle, puolilahon, kallistuneen puuristin suojaan.
Ilma oli tyyni ja päivänpaisteinen. Horsmat kukkivat hiljaisina
unohdetuilla haudoilla. Lehtipuiden oksien lomitse kurkistelivat
päivänsäteet tähän kuolleille vihittyyn maahan, arkoina ja
surullisina, ja niiden paisteessa näytti karkeloivan hieno
elämänpöly. Aivan Harhaman vierellä oli avonainen yhteishauta,
josta näkyi ruumisarkun musta kuve. Hiukan loitomma istahti harakka
puolilahon hautaristin päähän.

Tämä kalmiston omituinen rauha lisäsi vieläkin Harhaman
yksinäisyydentunnetta. Lahonneet puuristit töröttivät mykkinä, jotkut
puolivinossa, toiset suorina. Ne vilkuttivat, kuin elämän merilyhdyt
viimeisen sataman suulla. Ruohottuneilla hautakummuilla nyökyttivät
kastikaiset, tai sinervät kissankellot päitänsä surullisina. Ne
kertoivat, miten lyhyt on ihmismuisto, miten haihtuva ystävän suru:
Puuristi ei ollut vielä lahonnut, kun jo väsyi ystävä, heitti haudan
hoitamatta.

Siksi nyökytti kissankello ja kastikainen kumartui surullisena.

Mutta Harhama kuuli niiden kertomuksen ja oivalsi sen. Hän ymmärsi
nyt sirkan sirinän ja ruohon puhelun ja surullisen päivänpaisteen
kielen. Hänen sielussansa oli alkanut väristä joku surullinen kieli...

Ja avonainen hauta puhui ruumisarkkunsa mustalla kupeella. Se
saarnasi ihmiselämän mitättömyydestä. Siellä mätäni ihminen,
sanattomana, inhottuna, pelättynä... Sitä raateli siellä kuoleman
luukynsi...

Se oli se sama kynsi, jossa Harhama kiemurteli. Kaikki tuntui
saarnaavan elämänturhuutta... elämän mitättömyyttä... Kaikesta nousi
haihtuva elämänsavu.

Ruohokkoon, aivan Harhaman jalkoihin, oli osunut irvistelevä
pääkallo. Se oli noussut mullasta hautaa toiskertaan kaivaessa. Se
ei ollut vielä loppuun mädännytkään. Takaraivossa riippui vielä
tukku pitkiä naisen hiuksia. Niiden juuressa kaiveli inhottava
ruumistoukka. Silmäkuopat ammottivat tyhjinä ja nenäluiden väliin oli
ahtautunut multapaakku.

Harhama liikutteli pääkalloa kengänkärellänsä, ajatuksessansa. Sitä
tehdessä alkoivat hänessä yhä nopeammin avautua ne sopukat, joihin
elämän suuret kysymykset joskus hetkeksi lymysivät. "Mitä on elämä?"
-- kysyi hän taas itseksensä.

-- "Mitäkö se on?" -- irvisteli pääkallo ja lisäsi: "Katso minua!"

Harhama käänsi varpaallansa pääkalloa, kuin tutkiaksensa sitä. Sen
valkea hammasrivi nauroi hänelle ja puheli:

-- "Tämä on sinunkin kohtalosi... Kulkija potkaisee sinunkin luitasi
kerran. Se ei edes kysy: hyvääkö olet tehnyt, vaiko pahaa... Aika
leikkaa poikki muistonrihmat. Kissankello vaan soittelee sitä
kesäisin haudallasi..."

Mutta kuka kuulee kissankellon ääntä?

-- "Ei kukaan, ei kukaan... Täällä ei kuule korva, eivät soi täällä
maineenkellot", -- vastasi hautausmaan torkkuva hiljaisuus.

Se suuri kaikenhäviö seisoi taas Harhaman edessä. Sanatonna laski se
hänen päällensä raskaan kalmankouransa...

Harhama vavahti. Katkera epätoivo kurkussa teki hän taas sen ainaisen
kysymyksensä: "_Mitä_ varten minä sitten _elän_?"

Ja hänelle vastasi ruumiskirstun musta kuve, ja irvistelevä pääkallo.
Ruumiintoukka kohotti inhottavaa päätänsä sanoaksensa:

-- "Päästä kohtalosi juoksijat valloillensa! Anna niiden mennä! Eivät
ne eksy... Tänne tuovat ne sinut... Ja kohta... kohta... kohta... Ja
minä olen sinun viimeinen ystäväsi..."

Ryppy nousi Harhaman otsalle ja hänen sieluunsa valui katkera sappi.
Elämä näytti hiiviskelevän hänen edessänsä hautausmaan ruohokossa,
arkana kissana, vetäytyen, vatsa maassa, hautojen välitse, ruohojen
peitossa, samalla kun kuoleman hiiret vilkkuivat joka kivenkolossa
vikkelinä, rohkeina ja eloisina...

Hän huokasi raskaasti. Ja taas leimahti hänen sieluunsa Jumalaa
vastaan suunnittelemansa teoksen suuri, revontulinen luonnos.

       *       *       *       *       *

Sillä välin oli munkki Pietari alkanut puhua lempeällä, vakuuttavalla
äänellä. Hän puhui yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisusta ja
ihmiselämän perustuksesta. Kuulijat olivat niitä onnettomia Hornan
luolan ihmisiä. Tai olivat ne paheiden ja kurjuuden pesien asukkaita.
Harhama oli viime ajat elänyt osaksi heidän keskuudessaan, aina siitä
lähtien, kuin "tyttö tuli leivän hausta". Hän, samoin kuin muutkin
kuulijat olivat alussa välinpitämättömiä, mutta sitä mukaa, kuin puhe
jatkui, lämpenivät monet kuulijoista. Munkki Pietari puhui:

-- "Onnelliset ovat ne, jotka rakentavat elämänsä oikealle
peruskivelle."

Kuulijat tekivät ristinmerkkinsä. Harhama muisteli sitä peruskiveä,
jota hän oli eilen kantanut povellansa uuden yhteiskunnan
peruskiveksi. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:

-- "Me etsimme uusia totuuksia, vaikka emme ole vielä tahtoneet oppia
tuntemaan vanhaa, ijankaikkista, ainoaa oikeaa totuutta... Me etsimme
kaukaista viisautta, vaikka vanha, kotoinen viisaus, viisauksien
viisaus on meille joka hetki tarjolla raamatussa. Me etsimme
kaukaista siveellisyyttä, vaikka tupiemme nurkissa on tarjolla kaikki
siveellisyys. Me etsimme uusia peruskiviä ja hylimme sitä tehdessä
sitä ainoaa, joka kestää...

"Teille opetetaan: Kun sosialistinen yhteiskunta järjestys
toteutetaan, kun se pannaan peruskiveksi ja kansa saa vallan, silloin
loppuu vääryys ja köyhyys, eikä kukaan voi toiselta sen työn hedelmää
ottaa.

"Älkää uskoko niitä, jotka niin opettavat! Sillä jos sosialistisessa
yhteiskunnassa, jossa jokaisella on yhtä suuri valta, viisikymmentä
yksi sadasta liittyy neljääkymmentä yhdeksää vastaan, käsityöläiset
kyntäjiä, rikkaammat köyhempiä vastaan, niin eivätkö he pidä näitä
neljääkymmentä yhdeksää orjuudessansa? He haravoivat sen, mitä ne
neljäkymmentäyhdeksän niittävät. He panevat ne vähempilukuiset
palvelijoiksensa.

"Uskokaa sentähden, mitä Jumala sanoo: 'Muuta perustusta ei ole, kuin
Jeesus Kristus.' Jos Hän on niissä viidessäkymmenessä yhdessä, niin
silloin, _vasta_ silloin vallitsee oikeus. Silloin he eivät haravoi
toisen niittämää luokoa.

"Ei ole siis muuta yhteiskuntaa ihmisille annettu, jossa oikeus
vallitseisi, kuin Jumalan valtakunta, ei muuta peruskiveä kuin Jeesus.

"Etsikää siis ensin sitä, rakentakaa se valtakunta maan päälle, niin
jokainen inhimillinen yhteiskuntajärjestys on hyvä. Tsaarin valta
on silloin yhtä hyvä, kuin kansanvalta. Sillä Jumalan valtakunnan
lapset eivät ota toisen omaa, eivätkä tee toiselle vääryyttä missään
yhteiskunnassa."

Kuulijat kuuntelivat Pietarin puhetta tarkkaavina. Joku jo sanoi
itsekseen: "Tämä on taas uutta sanomaa". Pietari jatkoi:

-- "Me ihmiset etsimme uusia oikeuden ja onnen maailmoita, vaikka
valmis maailma odottaa meitä, ikävöiden, milloin me sen muutamme
onnen maailmaksi, istutamme sen maaperään ijankaikkisen oikeuden
taimen... Etsikää tässä _valmiissa_ maailmassa itsellenne ja niille
viidellekymmenelle yhdelle Jumalan vanhurskaus, niin kaikki muu
kirkastuu teille, kuin päivän armas valo aamuruskon liepeestä!"

Kuulijat käyvät miettiviksi. Jotkut heistä ovat näkevinänsä munkki
Pietarin leikkelevän aamuruskon liepeistä päivän kirkkautta ja
levittelevän sitä ihmiselämän tomuisille tanhuoille. Harhama
miettii... Elämän sotkuiset vyyhdet selkenevät hänelle ja sotkeutuvat
uudelleen. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Jokainen ihminen, joka siis yrittää hävittää Jumalan
vanhurskauden, on verrattava mieheen, joka tahtoo luoda uuden
maailman ja sitä varten viskaa entisen hylkynä pois, luullen
pysyvänsä avaruuden varassa."

Auringon säteet tunkevat puiden oksien lomitse munkki Pietarin
korkealle otsalle ja kirkastavat sen. Useat katselevat häntä, kuin
Jumalan kirkastettua Poikaa. Harhaman silmissä vaihtelevat taas ne
harhanäöt, joissa hän oli usein nähnyt munkki Pietarin ilmestyvän
Jumalan vaippaan pukeutuneena noitana. Saarna jatkuu:

-- "Me ihmiset etsimme uusia totuuksia, vaikka Jumalan ijankaikkinen,
muuttumaton totuus paistaa meille kirkkaana, kuin aurinko korkeuksien
laelta.

"Teille opetetaan, että rikkaat ovat varkaita. Eivät ne kaikki ole
varkaita. Varkaita ovat ainoastaan ne, köyhät ja rikkaat, jotka eivät
täytä Jumalan käskyä: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi!'

"Sosialistisessakin yhteiskunnassa voi viisikymmentä yksi elää
varastamalla neljältäkymmeneltä yhdeksältä. Mutta Jumalan valtakunnan
lapset tottelevat Herran käskyä: He syövät otsansa hiessä leipänsä.

"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että kaikki muuttuu hyväksi
ja köyhyys häviää yhteiskuntajärjestyksen muuttuessa. Ei. Kaikki
tulee hyväksi ainoastaan _mielen muuttuessa_, ihmisten muuttuessa
Jumalan lapsiksi, joiden peruskivenä on Jeesus.

"Etsikää siis ijankaikkista totuutta, niin oikeus ja totuus ja onni
nousevat teille itsestänsä, kuin kirkas aurinko yön usvista."

-- "Miten ihanasti sanottu!" -- kuuluu joukosta. Yhdet kuulijoista
vaikenevat, toiset istuvat mietteissänsä. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Joka siis lähtee ijankaikkisen, ainoan totuuden luota etsimään
uutta totuutta, hän on verrattava mieheen, joka keskellä kesäisen
päivän kirkkautta lähtee etsimään aurinkoa kaivoksien syvyydestä."

-- "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- puhuvat kuulijat, -- "Eikö hän puhu
oikein?" -- kuiskaavat jotkut taaimmaiset. Harhaman tarkkaavaisuus
terottuu neulankäreksi. Hän seuraa puhetta mieli jänteenä. Harakka
katselee häntä ristinpäästä tarkkaavana... Munkki Pietari jatkaa
lempeällä äänellä:

-- "Ja joka tahtoo sen totuuden hävittää, hän on verrattava auringon
etsijään, joka tahtoo sammuttaa taivaalla paistavan auringon, että
hän paremmin löytäisi sen etsimänsä uuden..."

Kuulijoiden päät painuvat alas. Useat nyökyttävät surullisina.
Harhama katselee munkki Pietaria puoli-tylsänä, mutta sairaloisen
uteliaana, kuten miestä, joka rauhallisena levittelee elämän suuria
kysymyksiä valkenemaan ihmisten eteen, kuin pellavia nurmelle...
Hän sotkeutuu omiin ajatuksiinsa ja tylsistyy, ja hänen sairaloinen
uteliaisuutensa kiihtyy. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Seuratkaa siis Jeesuksen neuvoa: 'Kaikki mitä tahdotte ihmisten
teille tekevän, se tehkää te myös heille!' Kun sitä seuraatte, niin
jokaisessa yhteiskunnassa laskee lakkaamaton siunaus ihmiselämälle,
kuin kesä-öinen kaste kukkanurmelle. Köyhyys häviää silloin sumuna
ja ihmiskunnan onnenaika valkenee, kuin armas aamusaraste, ja rauhan
ja työn ikävöity juhlapäivä koittaa lempeänä, kuin alati kirkastuva
aamutähti."

-- "Miten kauniisti hän puhun", -- kuuluu joukosta. Munkki Pietari
pyyhkii otsaansa ja jatkaa rauhallisena:

-- "Me taomme uusia aseita, etsimme uutta turvaa itsellemme ja
maallemme, vaikka Jumalan sana on aina meille tarjona teräväksi
hiottuna miekkana. Me etsimme uusia elämämme vartijoita, vaikka
Jumalan sana on meille tarjolla vartijaksi, ja vaikka se on
uskollisempi, kuin lastansa vartioivan äidin silmäterä.

"Teitä opetetaan: Jumala pitää teitä orjanansa ja te ette Jumalaa
tarvitse. Ne valehtelevat, jotka niin puhuvat. Jumala on teidän
palvelijanne ja vartijanne. Hän on teidän aina valvova silmäteränne.
Te näytte hämmästyvän, mutta minä selitän sen teille: Yksi teistä
makaa väsyneenä kedolla. Silloin tulee hänen vihollisensa ja nostaa
kätensä murhataksensa hänet. Ei ole ihmissilmä näkemässä, eikä
maallisen esivallan käsi vartioimassa. Mutta silloin sanoo Jumalan
ääni murhaajan sydämessä: 'Älä tapa!' -- ja nostettu käsi laskee alas.

"Nämä kaksi Jumalan sanaa suojelevat teitä jokaista enemmän, kuin
paksut lakiteokset, poliisit ja vankilat. Niissä vartioi teitä
Jumala nukkumatta, nurkumatta, kuin äiti lapsensa kehdon ääressä.
Niitä tottelevat ihmiset enemmän kuin hirmuisintakaan rikoslakia.
Kuka teistä siis tahtoisi hävittää tämän elämänsä turvan, Jumalan
käden? Kuka tahtoisi puhkaista ainoan silmäteränsä, joka ei koskaan
sulkeudu? Ja kuka voi henkensä turvaksi laskea lujemman peruskiven,
kuin Jeesus on?"

-- "Tätä me emme ole ajatelleet", -- kuiskaavat useat puheen välissä.
Harhamakin punnitsee äskeisten sanojen oikeutta sairaloisesti, mutta
ynseänä, eilispäivän tapauksien korkealla temppelinharjalla seisten.
Munkki Pietari jatkaa:

-- "Etsikää itsellenne ja viidellekymmenelleyhdelle sitä tylsymätöntä
miekkaa, mikä on kätketty Jumalan sanaan, niin elämän ja työn
rauha puhkeavat teille itsestään, kuin armain ilta-uni päivän
väsymyksestä..."

-- "Isä puhuu oikein", -- kuului kuulijoiden joukosta. Toiset
kuuntelevat ynseinä, mutta vakavina. Saarna jatkuu:

-- "Joka siis tahtoo hävittää Jumalan sanan ja etsiä itsellensä muuta
turvaa, hän on verrattava oksalla istujaan, joka sahaa poikki sen
oksan, joka häntä kannattaa, sahaa sen poikki, voidaksensa pudota
uudelle peruskivelle: allansa pistävälle keihäänkärelle..."

-- "Siinä on paljon perää", -- lausuu joku miehistä.

-- "On... On... Siinä on paljon totta", -- myönnyttelee toinen.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Me etsimme uutta pilveä, vaikka Jumalan ehtymättömät pilvet
vuotavat siunausta. Me etsimme uutta siveellisyyttä kotimme,
puolisoittemme ja lastemme puhtauden turvaksi, vaikka Jumalan sana
tarjoaa meille ja meidän omaisillemme ikipuhtaita vaippoja, joihin ei
pahe eikä turmelus tartu ja joihin pukeutuneita ei saastainen ajatus
likaa."

Kuulijat odottavat. Harhama seuraa saarnaa, kuin tautivuoteella
makaava sairas rippitoimitusta, mutta kuuntelee sitä oman
epäilyksensä läpi ja äskeisten suurten maininkien yhä kuohuessa.
Saarna jatkuu:

-- "Sillä katsokaa edelleen: Teidän talonne ovet ovat auki. Tai makaa
yksi teistä metsässä. Vieras voi tulla ja viedä omaisuutenne, eikä
esivallan palvelija ole sitä estämässä. Mutta silloin astuu Jumala
varkaan omaantuntoon ja lausuu: 'Älä varasta!' Ja varas hämmästyy ja
poistuu. Voiko kukaan teistä luoda lujemman lukon omaisuudellensa?

"Ja mikä muu voi suojella teidän tyttärienne ja vaimojen puhtautta,
kuin se Jumala, joka asuu ihmisten sydämissä?

"Yksi teistä lähtee metsään. Lähtiessä on kotiliesi puhdas, tytär
viaton ja vaimo synnitön. Havut tuoksuvat tuvan lattialla ja kukkanen
puhkeaa akkunalla. Mutta kun hän palaa kotia, on tytär langennut
ja vaimo mennyt vieraan mukana... Voiko kukaan teistä metsään
lähtiessänsä panna maallisen lain ja järjestyksen estämään sitä
tapahtumasta?

"Ei -- vastaatte te. Mutta kotia tultuanne sanotte te Marian sanoilla:
'Herra, jos sinä olisit ollut täällä, vaimoni ja tyttäreni sydämessä,
niin ei tätä olisi tapahtunut. Jos sinä olisit ollut huoneeni
peruskivi, ei olisi oven salpaa tarvittu.'

"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että yhteiskuntajärjestelmän
muutos suojelee teitä pahaa vastaan, sillä Herran sana on se ainoa
linna, jossa teidän vaimonne ja tyttärenne tulevat varjelluiksi.

"Rakentakaa siis keskuuteenne se linna, viekää vaimonne ja
tyttärenne sinne, niin ei tarvitse lukita ovea, kun lähdette
metsään tai kedolle. Kaikki muut salvat pettävät. Jumalan sana on
ainoa siveellisyyden vartija joka palaa ihmisessä himmenemättä ja
kirkkaana, kuin helmi hiilessä..."

-- "Hän on oikeassa", -- myönnyttelevät naiset. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Tai luuletteko, että esimerkiksi sosialistinen yhteiskunta voi
_semmoisenaan_ suojella kotienne puhtauden ja vaimojenne ja miestenne
pyhyyden? Jos siinä yhteiskunnassa on viisikymmentä yksi sadasta,
joiden peruskivenä ei ole Jumalan vanhurskaus, niin eivätkö he voi
lain avullakin julistaa teidän vaimojanne ja tyttäriänne yhteiseksi
omaisuudeksensa, teidän kotejanne porttoloiksi?"

Kuulijoiden päät painuvat yhä alemma. Ynseätkin vaikenevat. Harhama
sotkeutuu taas kokonansa epäilyjensä rihmoihin. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Etsikää siis iankaikkista, jumalallista siveellisyyttä, niin
kotienne puhtaus, puolisoittenne pyhyys ja uskollisuus teille
aukenevat kuin hymy äidin armailta huulilta. Joka sen siveellisyyden
tahtoo hävittää, hän on verrattava mieheen, joka riisuu vaimonsa ja
tyttärensä yltä ijankaikkisen turvan ja vaihtaa sen yhteiskunnan
tarjoamaan loistavaväriseen, houkuttelevaan hameeseen, pukee
siihen hameeseen ne, joiden puhtaus on hänelle kalleinta elämässä
ja lähettää ne sitten maailman himokkaiden silmäyksien eteen,
painettuansa vielä alas niitä silmäyksiä varottavan Jumalan sormen."

-- "Hän on oikeassa", -- vakuuttavat hyvin monet. Mutta kun munkki
Pietari keskeyttää hetkeksi puheensa, kysyy Pjotr Petrovitsh, joka
oli rauhallisena saarnaa kuunnellut:

-- "Tuhansia vuosia on Jumalan valtakuntaa ja sanaa saarnattu, eikä
maailma ole paremmaksi tullut. Pitääkö meidän vieläkin sitä sanaa
uskoa?"

Munkki Pietari vastasi lempeästi:

-- "Oletteko koskaan kysyneet, onko vika Jumalan sanassa, vaiko
meissä ihmisissä itsessämme?"

Syntyy äänettömyys. Harhama tunnustelee kysyjää ja tuntee hänet
eiliseksi Pjotr Petrovitsh Petrofiksi. Munkki Pietari on hetken
vaiti. Pjotr Petrovitsh kääntää katseensa maahan ja voi huomata, että
hän on hämmästynyt munkki Pietarin kysymystä. Hän vaikenee edelleen.
Munkki Pietari jatkaa:

-- "Tuhansia vuosia on Jumala puhunut: 'Tulkaa Minun tyköni kaikki,
jotka työtä teette ja olette raskautetut ja Minä tahdon teitä
virvoittaa', mutta me emme ole tahtoneet tulla. Me emme ole astuneet
Hänen luoksensa, Hänen valtakuntaansa, jonka ovi on meidän omassa
sydämessämme. Me harhailemme ja etsimme uusia yhteiskuntia. Me
etsimme uutta tähteä, vaikka tähditetty taivas kupertuu kirkkaana
ylitsemme.

"Menkäämme _nyt_ siihen Hänen yhteiskuntaansa sisälle, viekäämme
rikkaat muassamme ja silloin katoaa vääryys. Rikkaiden sydämet
avautuvat, kuten Sakeuksen sydän. He itse jakavat vääryydellä
kokoamansa köyhille. Muuta tietä jos kulette, ette voi tehdä muuta,
kuin vaihtaa rikkaita."

-- "Mutta, isä Pietari, jos me odotamme vielä, milloin tulee tämä
valtakunta?" -- kysyy eräs vaimo kuulijain joukosta puheen välissä.
Munkki Pietari vastaa:

-- "Silloin, kun ne viisikymmentä yksi sadasta ovat tulleet Jumalan
lapsiksi, astuneet omissa sydämissänsä Jeesuksen luo, Hänen
valtakuntaansa. Silloin vääryys haihtuu savuna. Kahleet aukeavat,
eikä niitä tarvita muuna, kuin lehmien kytkyeinä. Silloin ei ole enää
köyhiä, ei rikkaita, ei varkaita, vaan toinen toisensa palvelijoita.
Jumalan valtakunta on valmis. Se odottaa meidän mielemme muutosta.
Meistä itsestämme riippuu, milloin tahdomme siihen astua.

"Rakentakaa siis sille oikealle peruskivelle, joka on Jeesus
Kristus! Jos muulle rakennatte, rakennatte pyövelin hartioille. Ja
pyöveli kantaa kirvestä niiden kuriksi, jotka hänen hartioillansa,
vallassansa ja varassansa ovat. Eikä lähde teille lohdutusta siitä,
että kansanvalta, sen 'viisikymmentä yksi' ovat pyövelinä Tsaarin
vallan 'viidenkymmenenyhden' sijasta."

-- "Kuulkaa!... Kuulkaa!" -- kuiskaavat kurjat kuulijat. Useat ovat
hämmästyneinä. Puhe tuntuu heistä uudelta. Harhama punnitsee sen
jokaista sanaa.

Munkki Pietari jatkaa lempeänä, rauhallisena, kuin Jumalan Poika:

-- "Te kysytte minulta: Miksi ei Jumalan valtakunta ole jo tullut
maanpäälle, vaikka sitä on vuosisatoja saarnattu. Mutta minä kysyn
teiltä: Oletteko uskoneet sitä saarnaa ja oletteko te mitään
tehneet tämän Jumalan valtakunnan rakentamiseksi itsessänne ja
lähimäisessänne? Vastatkaa: oletteko?"

Silloin monet katsahtavat toisiinsa kysyen: Oletko sinä, Maria
Petrowna, jotakin tehnyt?... ja sinä, Aleksei Osipovitsh?... ja
sinä, Feodor?... Ja olenko minä itse tehnyt jotakin sen hyväksi?...
Entä se ja se?... Ja heistä tuntuu, kuin saisivat he kaikilta saman
vastauksen: "Emme me ole mitään tehneet..." Munkki Pietari jatkaa:

-- "Tehkää ensin voitavanne ja sitten kysykää! Ja kun te totuudessa
teette, niin Jumalan valtakunta tulee pian. Se ilmestyy silloin, kuin
itsestänsä, kuten taivaan reunalle iltatähti, joka äkkiä tuikahtaa ja
sytyttää tähden tähden vieressä, kunnes koko taivaan kansi on yhtenä
kirkkaana tähtipalona."

Monet epäilevät taas voimiansa ja eräs kysyy:

-- "Voimmeko me?... Jaksammeko me?... Eikö ole sen tulemiselle muuta
tietä... helpompaa... lyhempää?"

Munkki Pietaria kirkastaa taas päivänvalo. Hän vastaa lempeästi:

-- "Ei ole muuta tietä. Sillä Jumalan valtakunta ei ole ulkopuolella
teitä. Se on _teissä_. Sen täytyy puheta teissä itsessänne, kuin
kukan nupussansa. Koettakaa siis! Pyrkikää ikuista valoa kohti, kuin
kukka auringon paisteeseen, niin te jaksatte, ja Jumalan valtakunta
puhkeaa teissä yhdessä toisensa jälkeen, kuin kukan värilehdet sen
nupusta, kunnes koko ihmiskunta on yksi ainoa ihana kukkamaa, jossa
jokainen vääryyden ohdake on tukahtunut..."

Jumalan valtakunnan ihanuus kuvastuu rääsyisille kuulijoille niin
ihanana, houkuttelevana. Monet ja monet tahtoisivat siihen päästä
ja koettaa voimiansa... Monet taas epäilevät voimiansa, jotkut
epäilevät kaikkea. Harhama sotkeutuu ajatuksiinsa ja huomaa vaan sen
ihanuuden, jonka munkki Pietari on levittänyt nähtäväksi. Hän näkee
sen kokonaisena, kuin valkenevat pellavalevittymät, josta hän ei voi
erottaa yksityisiä pellavia.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Älkää siis uskoko niitä, jotka kehottavat teitä rakentamaan
muulle perustukselle, kuin sille, jona on Jeesus Kristus!

"Älkää myös uskoko pappeihin, sillä ihmisiä hekin ovat. Vaan etsikää
_Itseänsä totista elävää Jumalaa!_ Ja jos totuudessa etsitte, te
löydätte Hänet. Hän ilmestyy eteenne, kuin tutun akkunan valo
pimeän korven kulkijalle. Ja jos te näette, että Hänen sanaansa on
väärinkäytetty, niin ei vika ole Hänen sanassansa, vaan niissä, jotka
sitä väärinkäyttävät.

"Kun te itse siis löydätte Jumalan, avatkaa Hänelle tie myös pappien
sydämiin, jotka ovat Hänestä luopuneet ja tehneet Hänen kirkkonsa
ryövärien luolaksi.

"Ajakaa väärät paimenet pois Hänen huoneestansa, ei väkivallalla,
sillä silloin vaihtuvat vaan sudet, vaan niin, että avaatte heidänkin
sydämensä Jumalan valtakunnalle. Silloin olette tehneet palveluksen
Jumalalle."

Monet ja monet heltyvät ja hajoavat, kuullessansa munkki Pietarin
asettavan oman itsensä, pappeutensa, heidän syntisten ja kurjien
vertaiseksi, astuvan nöyränä heidän joukkoonsa, tunnustavan itsensä
syntiseksi, aivan heidän arvoisekseen.

-- "Ah, isä, Pietari! Isä Pietari!" -- nyyhkyttää eräs naisista.
Munkki Pietari jatkaa surullisena:

-- "Älkää myös panko pappien kannettavaksi suurempaa kuormaa, kuin
minkä ihmiset yleensä jaksavat kantaa! Älkää heiltä vaatiko enempää,
kuin omalta itseltänne, vaan vaatikaa aina enimmän juuri omalta
itseltänne! Joka vaatii papilta ja ei itseltänsä, hänet on verrattava
mieheen, joka jättää taakkansa tien kannettavaksi, mieheen, joka
lähtee lunnaiden kanssa suuriin häihin, mutta jättääkin tien
kannettavaksi ne lunnaat, joilla hänen olisi pitänyt lunastaa juhlaan
pääsy. Kai ken parannuksen täytyy alkaa meistä itsestämme. Sillä ei
maailma parane, jos jokainen kohotamme itsemme pappien papiksi ja
tuomariksi ja samalla jätämme oman parannuksemme niiden huoleksi...
Parantakaa siis ensin itsenne ja sitten papit!...

"Joka alkaa muista ja lopettaa itseensä, hän on verrattava
matkamieheen, joka yrittää kulkea matkansa, lähtemällä sen lopusta,
Hänen taipaleensa jää silloin kulkematta.

"Ja jos te luulette, että veitsi on annettu teidän käteenne ja että te
olette kutsutut puhkaisemaan yhteiskunnan märkäpaiseita, niin eikö
teidän ensiksi täydy kysyä, ovatko omat kätenne puhtaat? Sillä jos
ne eivät puhtaat ole ja te niillä ryhdytte puhkomaan ja puhdistamaan
yhteiskunnan mätäpesiä, ettekö te ole verrattavat lääkäriin, joka
koleran saastuttamilla, pesemättömillä käsillänsä ryhtyy puhdistamaan
sairaan ruttopaisetta? Ja eikö silloin parantaja saastuta
parannettavaansa ja parannettava parantajaansa?"

-- "Niin ne saastuttavat... Niin", -- huokaavat monen suonet. Saarna
jatkuu:

-- "Väärin opettavat ne, jotka sanovat että sosialistinen, tai mikään
muu yhteiskunta voi parantaa papitkin, koska ne silloin ovat kansasta
riippuvia. Minä kysyn teiltä: Jos sosialistisessa, tai muussa
yhteiskunnassa ne viisikymmentä yksi ovat pahoja, eivätkö he aseta
mieleisiänsä pappeja, jotka heihin liittyvät?

"Mutta jos rakennatte Jumalan valtakunnan maan päälle, parannatte
itsenne ja ne ainakin viisikymmentä yksi muuta, niin pappiennekin
vanhurskaus teille ilmestyy itsestään, kuin kullattu kirkonristi,
joka kesäaamun kirkkaudessa ilmestyy kirkkoon vaeltavan väen eteen..."

-- "Mutta voimmeko me kaiken sen tehdä?... Voimme kasvattaa
papitkin?... Me olemme syntisiä", -- kuuluu taas uudistettu kuiskaus
joukosta. Pietari vastaa:

-- "Jos teiltä puuttuu voimaa, rukoilkaa sitä Jumalalta! Mutta
rukoilkaa _totuudessa!_... Sillä väärä rukous kuivettuu huulille,
kuin ohdake, mutta totinen rukous ei pysähdy huulille. Se on siemen,
joka kukkii _teossa_, tekee terää _elämässä_ ja hedelmöi _työssä_.
Rukoilkaa siis totuudessa, niin työnne sujuu ja siunaus vuotaa
rinnatusten.

"Me etsimme uusia voiman lähteitä, vaikka Jumalan sanasta pulppuavat
ijankaikkiset lähteet. Joka etsii muuta lähdettä, hän on verrattava
mieheen, joka istuu lähteen vieressä, eikä tahdo siitä juoda, vaan
nääntyy janoon. Ja joka tahtoo sen lähteen tuketa, hän on kuin
erämaan asukas, joka lähtee aavikolta vettä noutamaan ja lähtiessänsä
tukkeaa kosteikkonsa lähteen..."

Kuulijoiden joukosta kuuluu jo huokauksia. Useiden naisten silmissä
kiiltää kyynel. Päät painuvat yhä alemma, kuin kastikaismaalla
rauhallisina seisovien kastikaisten helpeiset päät.

Hautausmaan rauha häämöittää kaikille, kuin riuvulle kuivamaan
levitetty ruumisliina, johon käärittynä vainaja on maannut arkkuun
panoonsa asti. Kaikki ovat vakavia. Kaikkien mieliä tuntuu painavan
kuoleman kylmä sormi. Munkki Pietari jatkaa saarnaansa:

-- "Me etsimme uutta vapautta, vaikka Jumala on meille jo luomisessa
valmistanut ijankaikkisen vapauden. Hän on antanut meille sanassansa
ne aseet, joilla kaikki kahleet avautuvat..."

Kuulijoiden mielet jännittyvät. Ihmiset alkavat jo hajota.
Ynseyskin taivuttaa jo polviansa. Hautausmaan jokaisella ristillä
näyttää kuivuvan ruumisliina... odottamassa... valmiina... äsken
käytettynä... Ilmassa tuntuu kuoleman ummehtunut haju. Sen kukat
nyökyttävät. Sen laihat sormet suikkelehtavat kukkien juurella...
etsien... kopeloiden... siepaten sormien väliin kaiken... Kuuluu
nyyhkytyksiä... huokauksia... voihkinaa.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Sillä teille opetetaan: 'Jumalan sana on teille orjankahle'. Se
on vale. Jumalan sana on teille juuri vapaus.

"Jos ei se sana ole teissä, kulette te omien himojenne, halujenne ja
maailman viettelyksien orjina. Te kulette silloin niissä kahleissa,
jotka vievät teidät turmioon, vetävät teidät uhraamaan oman itsenne,
perheenne, kunnianne ja omaisuutenne synnille, himolle ja paheelle.
Katsokaa ympärillenne, eikö niin ole.

"Todellinen vapaus on ainoastansa Jumalassa. Herätkää siis te, jotka
kulette himojenne kahleissa pimeillä kaduilla, synnin ikiorjuutta
kohti! Synnin satimet tempaavat teidät niistä aikanansa. Voi teitä
silloin! Te sorrutte paheen pesiin, nukkumaan yönne haureuden liassa,
sulettujen akkunaverhojen takana.

"Kun te aamulla heräätte, näette te lian tippuvan sielustanne.
Päivänvalo polttaa teitä silloin. Ihmisten katse puree otsaanne
porttouden merkin. Päivät kuluvat. Lika syöpyy sieluunne ja te
huomaatte pian, ettette voi enää loasta nousta.

"Voi teitä silloin! Te jäätte ijäksi himojen ja synnin kahleisiin
sidottuina orjina makaamaan rapakon saastassa.

"Laskekaa siis vapautenne peruskiveksi Jeesus, silloin on se kalliolle
rakennettu..."

Silloin kuuluu kauvempaa naisten joukosta parahdus ja sitten
nyyhkytyksiä. Harhama nousee ylös nähdäkseen mitä on tapahtunut.
Siellä istuu Loolja, kokoon kytistyneenä, peittäen kasvojaan
käsillänsä. Tyttö-poloinen oli revennyt, kuin ihmisriepu. Hän itki
katkerasti, kuin olisi tuntenut lian sielustansa tippuvan. Sana oli
sattunut häneen...

Kuulijat katsovat säälien onnetonta tyttöä. -- "Oi-joi-joi!" --
valittaa onneton tyttö. Jotkut naiset itkeä nyyhkyttävät hänen
kanssansa. Näky koskee Harhamaankin kipeästi. Se hioo hänen
tarkkaavaisuuttansa yhä terävämmäksi. Munkki Pietari jatkaa
kovemmalla äänellä, päivänpaisteen kirkastaessa hänen päätänsä: --
"Avatkaa siis sydämenne Jeesukselle! Hän yksin voi sen puhdistaa.
Ainoastaan Hän voi irroittaa sydämestänne ne synnin kahleet, joissa
te kulette pimeitä kujia myöten niihin vuoteisiin, joissa ihmiselämä
tiuhkuu likana vuoteen loaksi."

-- "Ai-jai!" -- kuuluu naisten joukosta.

-- "Etsikää vapautta Jumalan sanasta! Pankaa se itsenne ja niiden
viidenkymmenenyhden peruskiveksi, niin vapaus avautuu teille ihanana,
kuin vesikaari taivaanlaelle. Joka muualta vapautta etsii, hän on
verrattava mieheen, joka lähtee vankilasta vapautta noutamaan..."

Naisten joukosta kuuluu hiljaista itkua. Loolja nyyhkyttää
ihmiskyttyränä, kokoon kutistuneena, onnettomana, avuttomana. Miehet
ovat totisia. Yhä useammat ja useammat alkavat itkeä nyyhkyttää,
saarnaa ja Looljan itkua kuullessaan. Miestenkin silmässä kimeltää
siellä täällä kyynel. Toisen on tullut sääli toista. Sydämet heltyvät
ja avautuvat... avautuvat kuin kukka valolle ja tulevat herkiksi
vaikutuksille. Sanat sattuvat niihin, kuin tulineulat. Loolja on
kytistynyt aivan mytyksi, josta katkera itku kuuluu tukahtuen
nyyhkytyksiin. Saarna jatkuu:

-- "Jeesus yksin pesee puhtaaksi teidän sielunne. Hän puhdistaa sen
vuotavasta liasta. Kun Hän on sydämessänne, ei likainen ajatuskaan
voi siellä idulle päästä. Sillä Hän polttaa paheen itiöt. Te kulette
silloin vapaina ja puhtaina, kuin aurinko, jota Herran käsi ohjaa
kaartansa myöten, ja te sanotte: 'Herra, jos Sinä jo ennen olisit
ollut sydämessäni, ei olisi tapahtunut sitä, mikä on tapahtunut. Lika
ei olisi sieluuni syöpynyt'. Särkykää siis että Hän pääsee sydämeenne
sitä puhdistamaan!..."

Silloin taas kuului parahdus. Maria Petrowna, sama, joka
ilkoalastomana tanssi pirunpolskaa, kun Harhama ja munkki Pietari
etsivät Nikolain äitiä sen kuolinpäivänä maanalaisessa synnin
pesässä, oli särkynyt. Häneen oli koskenut Looljan parahdus. Ja
sitten oli munkki Pietarin puhe repinyt häntä rikki, kuin liinaa.
Se oli tunkenut kyntensä hänen sielunsa lian pesiin ja vetänyt
sieltä ulos sen inhottavaa lokaa. Väristys kulkee hänen olemuksensa
läpi. Hän vajoaa kokoon, repeytyy ja särkyy, valittaen epätoivonsa
tulipihdissä:

-- "Herra, armahda!... Herra, armahda!... Armahda... armahda...
armahda!"

Kovat sydämet tärisevät sitä kuullessa. Harhama on kuin hämmästyksen
paksuihin sumuläjiin pudonnut. Munkki Pietari seisoo hänen edessänsä
taas, kuin pyhimys. Ilta-auringon valo säteilee kunniakehänä hänen
päänsä ympärillä, tunkien koivun oksien lomitse. Saarna jatkuu.
Munkki Pietari puhuu kuin pyhimys, lempeällä, mutta vakuuttavalla
äänellä:

-- "Jos te siis hylkäätte Jumalan sanassa tarjolla olevan vapauden,
ettekö ole verrattavat siihen, joka lähtee isänsä kodin vapaudesta
etsimään vapautta maailman orjuudesta?"

Monen monet muistavat maailman ankaruutta ja vertaavat sitä
lapsuutensa kodin vapauteen, äidin ja isän huolenpitoon. Ja he
särkyvät ja hajoavat. Saarnaaja kyselee edelleen:

-- "Sillä eikö maailmanpolulla ole ansa joka askeleella?"

Maria Petrowna ja niin monet muut muistavat ne tuhannet ansat ja
paulat, jotka ovat olleet heidän poluillaan pauloina... He muistavat
ensimäisen erehdyksensä... ja toisen... ja kolmannen. Monet ja monet
värisevät ja itkevät.

-- "Kyllä maailman viettelykset ovat suuret", -- nyyhkyttää moni
naisista. Useiden miesten silmissä kiiltää kyynel. Hekin muistavat
monesti astuneensa siihen paulaan, siihen katkeamattomaan,
houkuttelevaan ja kaikkialle viritettyyn ansaan, jonka silminä on:
_maailmanvapaus_. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Eikö maailmanvapaus ole teille se kahle, joka aina vahvistuu,
aina lujemmalle sitoo ja kiehtovana käärmeenä houkuttelee?"

-- "Oi... joi... joi!" -- valittaa Maria Petrowna väristen.

-- "Se käärme", -- jatkaa munkki Pietari -- "vartoo kaikkialla
maailmanvapautena. Se sikiää teistä itsestänne. Se matelee teidän
himoistanne ulos, pukeutuu maailmanvapauden hohteeseen, nostaa teille
elämän purppuraisia helmoja, ja kun te niitä tavotatte, kietoutuu se
jalkanne ympäri..."

Maria Petrownan jokainen jäsen vavahtaa. Hän on tuntevinansa kylmän
käärmeen kietoutuvan hänen säärensä ympäri, vapisee ja ikäänkuin
suojelee säärtänsä hameenhelmalla. Monet naisista huomaavat sen ja
suojelevat hekin sääriänsä helmalla. Saarna jatkuu.

-- "Se käärme, se maailmanvapaus vie teidät, jos ette Jumalan sanalla
sen päätä itsessänne muserra, se vie teidät likaisille vuoteille
ja sitoo teidät niihin himojenne orjiksi. Se kietoutuu koko teidän
ruumiinne ympäri ja puristaa teidät ja te olette tunteva sen voiman.
Te olette tunteva kuinka luja ja voimallinen on se käärmekahle, joka
matelee maailmanvapauden nimellä..."

Maria Petrowna parkaisee. Hän tuntee kavalan, suuren mustan käärmeen
häntä rutistavan. Hän tuntee sen kylmän ruumiin kietoutuvan
ympärillensä jaloista kaulaan asti ja rutistavan häntä. Ja sen
rutistuksesta tuntee hän elämänsä lian pursuvan ulos suusta ja
sieramista. Hän kauhistuu, vapisee ja vääntelee itseänsä. Useat muut
naiset itkevät, säälittelevät onnetonta ja tekevät ristinmerkkinsä.
Saarna jatkuu:

-- "Mutta jos etsitte vapautta Jumalan sanasta, jos tulette Hänen
tapsiksensa, niin vapaus aukenee ja puhkeaa teille, kuin sielun
rauha katumuksesta, tai kuin tyytyväisyydentunne hyvästä teosta ja
maamiehen ilo hyvästä sadosta ja kesäntulosta, kun se tuo ensimäiset
pääskyset räystään alle pesimään..."

Useat naiset itkevät katkerasti, toiset nyökyttelevät käsi poskella.
Miehet ovat kuin hautajaisväkeä. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Mutta kiirehtikää, sillä katsokaa: Jumala seisoo joka hetki
edessänne kuolema kädessä ja ainoastaan hautausmaan aita on teidän ja
kuolleitten maan välillä."

-- "Oi... joi... joi... joi!" -- vaikertelee Maria Petrowna.

-- "Jokainen askel minkä astutte täältä _poispäinkin_, vie teitä vaan
yhä likemmäksi sitä hautaa, jonka yli ei kukaan voi harpata", --
jatkaa Pietari.

-- "Voi hyvä Jumala!... Voi hyvä Jumala!" -- valittaa Loolja itkunsa
seasta. Miehet seisovat kyyneleet silmissä. Naiset itkevät. Saarna
jatkuu. Munkki Pietari puhuu puolituomitsevasti... kovasti:

-- "Voi teitä, jos sen reunalle saapuessanne huomaatte loan valuvan
sielussanne!"

-- "Kun Jumala vielä auttaisi!... Kun auttaisi!" -- kiemurtelee
Maria Petrowna saarnan lyömänä. Elämä näyttää hajoavan tomuksi, sen
pyrinnöt turhuudeksi, sen erehdykset vuotavat lokana. Kuoleman liinat
heiluvat, sen sormet etsivät kaikkia.

-- "Voi teitä, jos teidän täytyy likaisina laskeutua kuoleman
kylmälle vuoteelle!" -- jatkaa saarnaaja.

-- "Herra armahda!... Herra armahda!" -- nyyhkyttävät useat naiset.
Maria Petrowna pakahtuu itkuunsa ja hätäänsä. Miehet tekevät
ristinmerkkinsä.

-- "Voi teitä, jos tämän aidan sisäpuolelle astutte oman kätenne
varassa!"

Kuolema näyttää seisovan jo kalmistonsa portilla, ruumisliina
hartioilla. Sen väki lähtee sirpit kädessä satoa korjaamaan.

-- "Ai... jai... jai!" -- valittavat Loolja ja Maria Petrowna. Munkki
Pietari jatkaa suurena, surullisena ja jyrkkänä:

-- "Kuulkaa: Tällä aidalla seisoo yöt ja päivät Herra Jumala ja
tässä, Hänen ohitsensa kulkiessa, lakkaa ihmisen oman käden voima.
Jos Herra Jumala onkin lainannut ihmisen käsivarteen voiman, jonka
varassa hän on voinut kulkea, jos Hän on antanut ihmisen kulkea tähän
aitaan asti sen nojassa, niin tässä Hän sanoo: Seis! Käsi alas! Ja
kaikki tottelevat, kädet laskevat alas."

Päät kumartuvat alas, kuin painaisi niitä jo kuoleman raskas käsi.
Mielet masentuvat. Ynseys laskeutuu tomuna maahan.

-- "Herra auta minua!" -- huudahtaa Maria Petrowna tuskissansa. Ja
usko tarttuu. Yhä useammat hajoavat akanoiksi, särkyvät tomuksi. Yhä
voimallisemmin saarnaa munkki Pietari:

-- "Hautausmaalla polvistuvat kaikki Jumalan edessä. Siellä lakkaa
ihmisviisaus, ihmisvoima ja ylpeys."

Monet pelästyvät, näkevät hautausmaan aaveiden vaikeroivan
avuttomana. Harhaman silmiin pistää taas irvistelevä pääkallo. "Niin,
niin!... Täällä näkyy lakkaavan _kaikki_", -- kävi hänen läpitsensä
jääkylmänä väristyksenä. Munkki Pietarin saarna koskettelee hänessä
kireimmälle vedetyitä kieliä. Se saarna jatkuu:

-- "Älkää nousko Häntä vastaan, sillä Hän on tulinen tutkain. Älkää
paetko Häntä, sillä kaikki teidän pakotienne johtavat teidät tänne,
Hänen kirkko maallensa, Hänen käsiinsä..."

-- "Kaikki... kaikki vetää tänne!... Voi hyvä isä!... Voi hyvä
Jumala!" -- tuskittelee Maria Petrowna. Loolja itkee kokoon
vetäytyneenä. Vaimot valittavat silmiänsä ristien:

-- "Herra armahda!... Armahda!... Armahda!"

Harhama hermostuu. Katkera ajatus hulmahtaa hänessä: "Olen", --
ajattelee hän -- "paennut maallista valtaa ja pakotieni on johtanut
-- avonaisen haudan partaalle... Mihin _sitä_ paeta?"

Hänen mielensä synkkenee. Munkki Pietari jatkaa, kuin kiivas Mooses:

-- "Valmistukaa siis! Sillä kun tulette tämän aidan kohdalle, eivät
paarien kantajat enää pysähdy... Muistakaa aina: Koko ihmiselämä on
kuin ruumispaarit, joilla Jumala kantaa teidät äitinne kohdusta tälle
portille..."

Taas kuuluu parahdus. Yksi on taas särkynyt. Itku yltyy. Harhama
hermostuu. Hän säikähtää irvistelevää pääkalloa ja hätäytyy hieman,
tietämättänsä miksi.

Harakka räkättää ristinpäässä kiukkuisena...

Saarnaaja puhuu edelleen:

-- "Tämän aidan yli kulkiessa tunnustavat Jumalan kieltäjät Hänen
kätensä. He tuntevat Hänen tutkaimensa. Hänen huoneensa häpäisijät
vapisevat..."

Ilkeä väristys matelee Harhaman luiden läpi. Eräs lapsuusajan teon
muisto pistää puikkona häneen: Hän oli kerran jumalanpalveluksen
aikana toisten poikien kanssa tunkeutunut läheiseen, autioksi
jääneeseen venäläiseen kirkkoon ja häväissyt sen. Pelkoansa muilta
salaten oli hän etumaisena repinyt kuvia rikki ja lyönyt pirstaleiksi
ristin. Hautausmaalla olivat he sitten musertaneet erään vetelehtivän
pääkallon.

Hän oli siis se kirkon häpäisijä. "Sekin!" -- mutisi hän.

Hän muisti, kuinka hän seuraavana yönä oli nähnyt pitkän luurangon
lähestyvän ja kuristavan häntä. Kauhusta väristen oli hän noussut ja
tunkeutunut äitinsä vuoteelle, painautuen äidin rintaa vastaan.

Mutta seuraavana päivänä oli hän taas arkaillen hiipinyt samalle
hautausmaalle, etsinyt murskatun pääkallon ja sen luiden
hammasmaisista liitteistä salaisuudessa viikkokausia tutkinut sitä
sielunsa tulikysymystä. Hän oli pääkalloa murskatessansa huomannut
ne riimumaiset saumat, ja luuli kansan kertoman mukaan niitä
kirjoitukseksi, jossa olisi muka selitetty se suuri kysymys. Mutta
kun hän ei saanut vastausta, raivostui hän ja murskasi lopullisesti
pääkallon, johon hänen kiukkunsa oli kääntynyt.

Se pääkallo oli hänelle sitten usein unessa irvistellyt ja
syyttänyt...

Ja nyt istui hän hautausmaalla, pääkallo edessä muistuttamassa, että
se aika on tuleva pian, jolloin joku raa'asti murskaa hänen luitansa.

-- "Oi!" -- pääsi hänen povestansa katkerana huokauksena. Hän nojasi
kätensä varaan taapäin. Käsi sattui silloin toiseen pääkalloon, jota
hän ei ennen ollut hautakummun ruohokosta huomannut. Sen silmäreijät
hohottivat avonaisina. Kylmä sisilisko luikahti sen sisästä hänen
kädellensä. Hän puistahti. Hänestä se oli se hänen _syyttäjänsä_, se
häväisty pääkallo...

Naisten joukosta kuului taas parahdus. Harhama sieppasi
vaistomaisesti, hermostuneena, pääkallon, kuin tulisen kekäleen, joka
häntä poltti ja paiskasi sen avonaiseen hautaan, mutisten:

-- "Hyi... saatana!"

Pääkallo sattui arkun kupeesen. Huonosti naulattu halennut kansilauta
luiskahti silloin sijoiltansa ja solahti alas. Arkusta irvisti ruman
miehen ruumis. Parralle oli karissut multaa, jossa tonki joku toukka.
Harhama säikähti, hyppäsi ylös, kuin joltain äärettömän ilkeältä, ja
nojaten läheiseen ristiin seurasi saarnaa edelleen.

Munkki Pietari jatkaa rauhallisempana:

-- "Toiset neuvovat teitä rakastamaan isänmaatanne. Mutta mitä
on isänmaanrakkaus semmoisenansa? Se on runoiltu saippuakupla,
väririkas ja pian hajoava. Se on väärää epäjumalan palvelemista.
Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin! Sillä kaikki rakkaus, joka
ei vuoda rakkauden alkulähteestä, on arvotonta kiiltoa, maineen- ja
palkkionhimoa, hajoavan vesikuplan hapuilemista.

"Mutta jos te rakastatte Jumalaa isänmaassanne, silloin te ahkeroitte,
että jokaisella veljellänne olisi valoisa pirtti, riittävästi leipää,
sekä onni ja siunaus elämässä ja rauha mielessä. Siten teette te
Jumalan kautta ja Hänen henkensä vaikutuksesta isänmaanne rikkaaksi,
sen köyhät kylät kukoistaviksi ja pellot viljaviksi. Ja isänmaamme
kukoistus puhkeaa teille silloin sen rakkauden palkkana, kuin kukan
kauniit värit sen kasvun palkkiona.

"Te itse olette silloin onnellisia, kuin kedonkukka, joka onnensa
löytää siinä, että saa terälehdillänsä kaunistaa isänmaamme nurmea ja
värillänsä tunnustaa ja ylistää Jumalan armoa ja viisautta.

"Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin ja istuttakaa se rakkaus
niihin viiteenkymmeneenyhteen, niin kaikki muu teille tulee
itsestänsä, kuin isän siunaus ja äidin hymy lapsen hyvästä teosta...

"Sillä mitä hyödyttää isänmaatanne, jos te itse kokoatte sen rikkaudet
aittoihinne ja toiset sen johdosta kärsivät puutosta?

"Rakastakaa siis Jumalaa, niin Hän on kaiken tekevä teissä ja teidän
kauttanne. Asettakaa Jeesus isänmaanrakkauden perustukseksi, niin
silloin kokoatte rikkautta isänmaalle, ettekä isänmaan rikkauksia
itsellenne!

"Väärin opettavat ne, jotka sanovat, että sosialistinen yhteiskunta
voi luoda isänmaankin kukoistuksen. Sillä jos sosialistisessa
yhteiskunnassa viisikymmentä yksi liittyvät syömään sen, minkä
neljäkymmentäyhdeksän ansaitsee, niin eikö isänmaa muutu kurjuuden
erämaaksi?"

-- "Oikein!... Kyllä hän puhuu oikein", -- myöntävät yhä useammat. Ja
yhä suurempana ja kirkkaampana ja hartaampana jatkaa munkki Pietari:

-- "Tulkaa siis kaikki Jeesuksen kaltaisiksi. Ajakaa Hänen tavoin
väärät paimenet pois Jumalan huoneista, puhdistakaa pappien sydämet
perkeleestä, niin ryövärien luolat muuttuvat taas Herran huoneeksi.
Masentakaa Jeesuksen voimalla paha yhteiskunnan varkaiden sydämessä,
niin yhteiskunta muuttuu Jumalan valtakunnaksi, jossa ei ole
vääryyttä. Kaikki muut tiet vievät harhanteille, kaikki muut keinot
ovat turhia, sammuvia tulia..."

-- "Oikein puhuttu... Oikein puhuttu", -- vakuuttavat monet. Munkki
Pietari jatkaa:

-- "Ottakaa siis isänmaanrakkaudenkin peruskiveksi Jumalan
vanhurskaus itsellenne ja niille viidellekymmenelleyhdelle, niin sen
onni ja siunaus nousee teille, kuin runsas sato pellon mehevästä
mullasta."

-- "Kyllä siinä on perää", -- myöntää Pjotr Petrovitsh. Harhaman
epäilyksen rauhaset avautuvat ja tukkeutuvat ja taas avautuvat.
Äskeiset suuret suunnitelmat vyöryttelevät kallioitansa nousemaan
yrittelevän uuden taimen päälle ja murskaavat sen. Saarna jatkuu:

-- "Vielä opettavat toiset, että kansojen vapautus toisten
kansojen orjuudesta on etsittävä inhimillisestä rauhanaatteesta ja
aseidenriisumisesta. Toiset taas sanovat, että kansojen turvana ja
peruskivenä ovat niiden lait ja sopimukset. Edellisiltä minä kysyn:
Onko inhimillinen rauhanajatus voinut suojella kenenkään taloa
varkaalta, joka asuu naapurissa, tai hänen vaimoansa vieraalta? Ja
jälkimäisiltä, jotka opettavat, että kansojen turvana ovat niiden
lait, minä kysyn: Mutta kuka tuomitsee kansojen välillä? Joku ehkä
vastaa, että toiset kansat. Mutta niille minä sanon: Miten käy
silloin, jos tuomitsijoista, niistä toisista kansoista, viisikymmentä
yksi, joiden herrana ei ole Jumala, liittyy neljääkymmentäyhdeksää
vastaan?

"Ei ole siis kansoillakaan muuta turvaa, ei muuta peruskiveä, kuin se
yksi: Jeesus Kristus. Ell'ei Jumala taivuta kansojen mieliä, kuin
vesipuroja, ell'ei Hänen tulensa polta niissä pois vääryyden henkeä,
eivät silloin rauhanaatteet voi muuta tehdä, kuin päästää hetken
lepoon käden, joka on väsynyt aseen kantamisesta...

"Levittäkää siis Jumalan valtakuntaa kaikkien kansojen keskuuteen,
niin ikuisen rauhan kellot alkavat soida, aseet laskeutuvat
itsestänsä maahan, kansat muuttuvat saman perheen veljeksiksi,
ikuinen rauha laskee maahan, kuin öinen kaste, tai kevään armas
päivänpaiste ja teille itsellenne avautuu onnen uneksittu aika, kuin
meren kirkkaat, tyynet ulapat..."

-- "Herra Jumala!... Herra Jumala tätä elämää!" -- kuuluu naisten
vaikerrus.

Mutta Harhama tuntee Pietarin viime sanojen koskevan häneen
itseensä ja kansaansa. Nikolain puhe ja nämä sanat kirahtavat hänen
olemuksessaan yhteen, kuin kaksi hiottua miekanterää, jotka iskevät
toisiinsa poikittain ja vetäistään ristiin toisiansa vastaan, terä
pitkin poikkiterää. Hän on tuntevinansa olemuksessansa niiden terien
ilkeän kirahduksen, vihlovana, repivänä...

Munkki Pietari saarnaa nyt lempeämmin:

-- "Me etsimme parannusta siitä, että _vaihdamme_ tsaareja:
Yksinvaltiaan tsaarin tahdomme me vaihtaa siihen tsaariin, jonka
muodostaa kansa. Sillä minä kysyn teiltä: Eikö kansanvaltaisessa
yhteiskunnassa hallitse itsevaltias tsaari: _kansa_, joka ei salli
kenenkään vastaansa nousta?"

-- "Kyllä niin on", -- vastaavat kuulijat itseksensä, hämmästyneinä.
Munkki Pietari kysyy edelleen:

-- "Jos siis siinä kansa-tsaarissa on viisikymmentä yksi huonoa, eikö
koko se tsaari ole huono?"

Yhä viisaammalta ja yhä yksinkertaisemmalta tuntuu suuri viisaus.

-- "Kyllä se niin on", -- ajattelevat kuulijat.

Munkki Pietari saarnaa entistä hartaampana:

-- "Älkää siis uskoko, että yksinvaltiaan Tsaarin vallan
kukistumisesta jo tulee parannus, sillä kansan valtakin on tsaarin
valta ja kansakin on huono, jos sen viisikymmentä yksi ovat huonoja.
Älkää etsikö parannusta tsaarin valtojen _vaihtamisesta_, yhden
tsaarin vaihtamisesta toiseen, vaan etsikää parannusta tsaarien ja
tsaarin valtojen _parantamisesta_, tsaarien tekemisestä Jumalan
tsaareiksi, niiden vallan muuttamisesta Jumalan valtakunnaksi!
Etsikää parannusta itsenne ja niiden viidenkymmenen yhden
parantamisesta, niin itsevaltiaankin tsaarin valta ilmestyy teille
rauhan ja levon sanantuojana, kuin iltakellojen soitto, se laskeutuu
teidän kannettavaksenne lempeänä, kuin virkistävä uni päivän työssä
rauenneelle.

"Parannus tulee pahuuden vallan kukistuessa ihmisten omissa sydämissä.
Älkää myös uskoko, että pääoman vallan kukistuminen tuo parannuksen
ja vapauden. Sillä onhan luonnonkansoillakin, joilla ei pääomaa
ole, orjansa, jotka tekevät työn, ja päämiehet, jotka sen sadon
kuluttavat. Parannus tulee siinäkin silloin, kun kukistatte vääryyden
vallan ja ahneuden ihmissydämessä..."

-- "Niin... Niin... Silloin se tulee", -- kuuluu joukosta, munkki
Pietarin jatkaessa:

-- "Yhteiskuntajärjestyksen muutos muuttaa vaan pyöveleitä. Muuta
se ei voi tehdä. Mutta jos te teette tsaarin vallan palvelijoista
ja tsaarista ne viisikymmentä yksi Jumalan lapsiksi, niin silloin
tsaarin vallastakin kirkastuu teille onnen valtakunta, kuin hohde
kullasta. Hänen valtikastansa julistautuvat silloin oikeat tuomiot,
kuin kirkas sävel kirkonkellon kuparista, ja hänen kruunustansa
avautuu teille vapaus, kuin aamuruskon punarailo aamutaivaan tummasta
rannasta, tai valo rauhallisesta tulesta, ja tsaari itse loistaa,
kuin Jeesus kurjien ja sorretuiden lohduttajana, suojaajana ja isänä:
ijankaikkisen oikeuden jakajana..."

Kuulijoista se tuntuu uudelta opilta, mutta samalla muistelevat he
sitä joskus ennenkin kuulleensa. Ja kun he sitä muistelevat, tuntuu
monesta, että se oppi onkin vanhaa kotinurkkaan unohdettua viisautta,
jonka arvoa he eivät olleet ennen ymmärtäneet. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Jos viisikymmentä yksi ovat pahoja, niin jokainen yhteiskunta on
paha. Mutta jos Jumalan vanhurskaus säteilee tsaarin kruunusta, jos
hänen oikeutensa välkkyy tsaarin valtikasta ja jos ne viisikymmentä
yksi hänen alamaisistansa ovat Jumalan lapsia, niin silloin helähtää
teille yksinvaltiaankin tsaarin vallasta kaikki maallinen hyvä, kuin
kaunis perhosparvi loistavalta kukkanurmelta..."

-- "Ei hänen oppiansa voi millään kumota", -- lausuu Pjotr Petrovitsh
vakavana. Harhaman kaikki epäilyksen rauhaset alkavat pakahtua. Ne
uhkaavat puheta. Ne polttavat... ajettuvat... pöhettyvät. Hän tuntee
masentuvansa. Mieli synkistyy sydänyöksi... Kuulijat nyyhkyttävät.
Päät painuvat alas. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Muuttakaa siis mielenne! Kukistakaa ahneus ensin omassa ja
sitten muiden sydämissä! Mutta kai ken parannuksen täytyy tässäkin
lähteä teistä itsestänne. Sillä joka parantaa rikkaita ja jättää
itsensä parantamatta ahneuden paheesta, hän on verrattava mieheen,
joka sammuttaa metsäpaloa tulella, tai sammuttaa sitä vedellä, mutta
kantaa itsessänsä tulta, joka sen uudestaan sytyttää..."

-- "Kyllä hän on siihen verrattava", -- vahvistavat monet.
Huokaukset, itku ja nyyhkytykset kuuluvat, mielet masentuvat, sydämet
avautuvat. Saarnaaja jatkaa:

"Rukoilkaa siis ja tehkää työtä, että te itse ja ne _viisikymmentä
yksi_ muuta kääntyisivät ja laskisivat sen oikean peruskiven! Silloin
lakkaa pääoman valta ja _kaiken_ pahan valta. Ja silloin kaikki
onni ja hyvin vointi ilmestyvät teille, kuin ihanin päivänkangastus
aroseudun armaalle taivaalle..."

Kurjat kuulijat ihastuvat loistavaa vertailua kuullessansa. Useille
avautuvat jo taivaan ihanat tähdet ja päivänkangastukset ja rauha ja
ikionni.

-- "Tämä on kuin uutta oppia", -- ajattelevat hyvin monet nääntyneet.

-- "Tämä", -- jatkaa saarnaaja, -- "on ijankaikkista totuutta. Jotka
teille muuta opettavat, kuin tätä, jonka Jumala on ilmoittanut, ne
ovat verrattavat ihmisiin, jotka kehottavat teitä kaivamaan uutta
kaivoa vanhan lähteen viereen, koska lähteensilmä on teidän matkalla
ollessanne sammaloitunut ja lehtiä varissut sen veden puhtaalle
pinnalle. Älkää heitä uskoko, vaan puhdistakaa lähde lehdistä,
jakakaa sammal syrjään sen suulta ja juokaa sen lähteen virkistävää
vettä, joka on Jeesus Kristus! Sillä se, joka ryhtyy kaivoa kaivamaan
lähteen viereen, tukkii lähteen kaivonmullalla ja nääntyy itse
janoon..."

       *       *       *       *       *

Joukosta kuuluu yhä hiljaista itkua. Särkyneet nyyhkyttävät, toiset
hokevat: "Herra armahda!... Herra armahda!... Armahda!... Armahda!"
Maria Petrowna vaikeroi maassa, kuin revitty liina.

Äkkiä juoksee väristys hänen ytimiensä läpi. Hän tuntee kylmän lian
valuvan sielustansa ja muuttuvan mustaksi käärmeeksi, joka matelee
hänen edessänsä, kiemurtelee ja sähisee. Silmät palavina ponnahtaa
hän ja loillensa. Sen näkymättömän madon pistoa vältellen voihkii hän:

-- "Uh!... Uh!... Voi!... Uh!"

-- "Mikä sille tuli?" -- kysellään väkijoukossa.

-- "Se pistää... Uh! -- Se pistää... Se pistää... Oi-joii!" -- kirkuu
Maria Petrowna, silmät hiirinä vilkuen.

-- "Herra siunaa!" -- mutisevat pelästyneet, tehden ristinmerkkinsä.

-- "Se puristaa... Se puristaa... Oi... Oi! Voi!" -- parkuu Maria
Petrowna hullun äänellä, tavotellen tallata ja vältellä sitä
olettamaansa mustaa käärmettä. Harvaksi kulunut tukka riekalehtaa
hajalla. Likaisen hamerisan alta vilahtelevat läntistyneet,
rikkinäiset kengät, ja paljaat karvottuneet pohkeet. Röijy oli
avautunut ja sivulle vetäytyneestä aukeamasta riippuu ja heilahtelee
toinen rinta, laihana, likaisena pussina. Hän on todellinen
ihmishylky, loppuun ajettu, yhteinen nainen...

-- "Sekottui päästään", -- murahti eräs miehistä.

-- "Jeesus auta", -- kuuluu naisten joukosta.

-- "Auttakaa!... Auttakaa!... Se puree... Se puree... Se... Oi-joi!"
-- rukoilee Anna Petrowna, väännellen itseänsä, kuin pihdissä.

Hälinä alkaa. Naiset ovat tyrmistyneitä. Taikauskoinen pelko
kummittelee herkistyneissä mielissä. Raivoavan silmissä välähtelee
jotain pelottavaa. Naiset ristivät silmänsä ja mutisevat:

-- "Herra armahda!"

Mutta Maria Petrowna parkuu, kuin olisi tulioas tungettu hänen
maksaansa. Hän syöksyy väkijoukon läpi, viskautuu munkki Pietarin
jalkoihin ja parkuu jalkojansa suojellen:

-- "Isä, Pietari!... Isä Pietari!... Auta minua!... Se syö, syö... Se
syö... Se syö!"

-- "Mikä syö?... Sisareni!... Mikä syö?" -- hätäilee munkki Pietari.

-- "Elämä syö... Elämä... Katso!... Auta, isä Pietari, auta!...
_Elämä on suuri musta käärme_... Voi!... Nyt se syö... Se syö", --
parkuu onneton tepastellen, vältellen sitä suurta mustaa käärmettä.

Hän oli joutunut suuren mustan käärmeen syleilyihin... Hän kiemurteli
nyt sen puristuksessa, luut ruhjoksi menemäisillänsä ja koko
menneisyyden lokana pursutessa hänen puristetusta olemuksestansa.

Harhama vapisee. Hän on saanut taas yhden vastauksen kysymykseensä:
"Mikä on elämä?" Hänen sielunsa jokaikinen rauhanen tiuhkuu visvaa...

-- "Oi!" -- karkasi hänen rinnastansa huokaus.

Munkki Pietari lohduttelee kiemurtelevaa käärmeen saalista:

-- "Sisareni!... Älä pelkää sitä käärmettä, vaan usko!... Jeesus
Kristus on polkeva rikki sen pään."

-- "Onko Hän sen tekevä?... Onko, isä Pietari?... Se puree... Se
puree... Se puree", -- valittaa lohduteltu.

-- "On, on... Hän polkee sen rikki... _Usko_ ainoastansa!" --
vakuuttaa munkki Pietari lempeästi.

-- "Minä uskon... Minä uskon... Minä uskon", -- kiemurtelee Anna
Petrowna.

-- "Herra armahda!" -- rukoilevat naiset.

-- "Hän on tanssinut pirunpolskansa loppuun", -- mutisee eräs
miehistä.

-- "Hän on löytänyt pelastuksen... Jumala on häntä armahtanut", --
siunailevat naiset.

Mutta Maria Petrowna vaikeroi yhä epätoivonsa kynsissä. Hän itkee ja
huutaa, särkyy ja repeilee. Kaikki se lika, jonka elämä oli hänen
olemukseensa koonnut, pursuaa nyt hänestä saman elämän puristamana.
Hänen silmänsä palavat epätoivoisina, avuttomina. Tukka heiluu
hajanaisena, risaiset vaatteet ovat joutuneet epäjärjestykseen:
Pusero on avautunut ja hame on päältä putoamaisillansa. Juoppouden
pöhettämät kasvot on tuska vääntänyt punaisiksi, apua-anoviksi. Hän
taistelee kuin hengenhädässä, kyynelien virtana valuessa. Miehet ja
naiset siunailevat, hätäyvät ja pelästyvät. Maria Petrowna tuntee
taas käärmeen kylmän ruumiin puristuksen. Hän luulee jo luittensa
ruhjoutuvan sen mustan käärmeen kietoutuessa monin kerroin hänen
ruumiinsa ympäri ja pujottaessa mustaa päätänsä ylös puseron
kauluksen alta, korvallisen sivuitse. Siinä äärimäisen hädän ja
avuttomuuden huipulla ja elämän haaksirikkoisena seisten, elämän
kurjimman haaksirikon keskellä, taustana, ainoana turvana, hautausmaa
ja kauhistunut, hätäytynyt, avuton väkijoukko, on hän heidän ja
ihmisten voimattomuuden vertauskuvana ja munkki Pietariin kääntyen
parkaisee kauhuissansa, tuskissansa, hirvittävän hädän kynsissä
kiemurrellen:

-- "Voi, Herra Jeesus!... Auta!... Minä uskon... Minä uskon... Auta
minua, Jeesus!... Auta minua, Jeesus Kristus, sillä minä rutistun
käärmeen puristuksesta!..."

       *       *       *       *       *

Kun onneton nainen oli saatu rauhotetuksi, kysyi eräs vaimo joukosta:

-- "Isä Pietari! Eikö tämä ole uutta oppia?... Me emme ole sitä ennen
kuulleet."

-- "Ei", -- jatkoi munkki Pietari vastaukseksi. -- "Ei tämä ole
uutta oppia. Nämä ovat vanhoja sanoja, joita te olette kuulleet,
mutta joihin kätkettyä aarretta te ette ole tahtoneet etsiä. Ne
sanat olivat teistä liika vanhoja, te ette uskoneet niiden kätköissä
olevan mitään etsimisen arvoista. Te luulitte ne olevan tomua täynnä
ja vasta tarkasteltuanne huomaatte, että jokainen tomuhitunen onkin
kallis kivi.

"Te olette kuin lapsia, jotka lähtevät isänsä kotoa vieraalle maalle
työn hakuun, ansaitaksensa rikkautta. Te lähdette Jumalan luota
etsimään turvaa ja viisautta ihmisten opeista. Mutta kun poika on
harhaillut vieraalla maalla, palaa hän kerran nääntyneenä isänsä
tuvalle ja huomaa, että työ odottikin häntä omalla peltosaralla.
Ja hän ilostuu. Hän luulee nyt löytäneensä uuden aarteen, uuden
totuuden. Hän ihastuu ja hämmästyy. Mutta kohta huomaakin hän, että
se 'uusi' onkin vanha, rakas, lapsuuden tuttu, jonka arvoa hän ei
ennen ymmärtänyt.

"Niin on teillekin käypä, jos lähdette ijankaikkisen totuudenlähteen
reunalta etsimään uutta totuutta. Kerran palaatte te totuuden hausta
Isän luo, kuulette Hänen lempeän äänensä, ihastutte ja hämmästytte
ja luulette löytäneenne jotain uuttaja huomaattekin, että Isän sanat
ovatkin vanhoja, rakkaita muistoja, jotka huokuvat kotiraamatun
tutuilta lehdiltä niin ihanina, kuin äidin riipimien lehtien tuoksu
vanhassa luhdissa, jossa lapsina nukuitte... Palatkaa siis ihmisten
opista takaisin raamattuun! Etsikää sen kellastuneilta lehdiltä
vanhoja rakkaita kätköjä, kirkkaita viisauden helmiä! Rakentakaa
Jumalan valtakunta isänmaahanne, niin kaikki muu, vapaus, rikkaus ja
valo puhkeavat teille, kuin kukka nupustansa.

"Älkää etsikö maallista onnea, sillä se on haihtuvaa sumua ja pettävää
kiiltoa, vaan etsikää onneanne Jumalassa! Silloin puhkeaa teille
maallinen onni, kuin isän ja äidin ilo lapsen onnesta. Silloin
valkenee teille onni joka aamu uutena, kirkkaana, kuin päivännousu.
Se valkenee loppumattomana, sillä vaikka ijankaikkisuus loppuisi,
pysyy Jumala."

-- "Hän pysyy... Hän pysyy", -- vahvisti joukosta joku itkien. Munkki
Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:

-- "Kun tämän teette, silloin on vaiennut Venäjän suuruuden ja rauhan
päivä. Missä ennen kukki köyhyys ohdakkeena, siellä rehottavat
silloin ruusumaat joissa rikkaudet hohtavat. Varas on muuttunut
lähimäisensä omaisuuden, murhamies hänen henkensä vartijaksi ja
aviovuodetta ei haureus häpäise. Missä ennen vartijat huonetta
vartioivat, siellä vartioi silloin Jumalan sormi. Jokainen koti on
silloin Jumalan valloittamaton linna, jossa vaimo on puhdas, tytär
siveä ja mies jalo. Portot ovat silloin riisuutuneet paheestansa ja
puhdistaneet sielunsa loasta, sillä Jumala asuu silloin jokaisen
sydämessä ja polttaa niissä himonidut. Mitä ei inhimillinen laki voi
tehdä, sen tekee Hän. Etsikää vaimojenne siveellisyyden vartijaksi
yksin Häntä! Sillä jos voitte sanoa, että Hän on vaimonne sydämessä,
on elämänne hänen suhteensa armasta ehtoo-unta. Hän herättää hänessä
siveellisyyden, kuin hohteen kirkkaassa jalokivessä ja kodin puhtaus
ilmestyy teille silloin, kuin kesäinen sunnuntairauha väsyneelle, tai
kirkonkellojen kaunis soitto Herranhuoneeseen ikävöivälle..."

-- "Kyllä niin on... Kyllä niin on", -- vakuuttavat naiset.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Hän puhdistaa ihmisten suut, kuivattaa panettelun juuret ja
polttaa valheen siemenet ruumeniksi.

"Hän ajaa eläimen pois miehestä ja porton naisesta..."

Naisten joukosta kuuluu hiljaista nyyhkytystä. Repeämien kivut
ovat hieman talttuneet. Munkki Pietarin lempeät sanat laskevat nyt
kuulijoihin, kuin lämmin iltasade päivän paahtamaan tuhkaan. Hän
jatkaa:

-- "Venäjän paljon kärsineet lapset! Tulkaa siis Jumalan lapsiksi!
Silloin ruskoittuu taivaan ranta ja siitä nousee Venäjän onnen,
rikkauden ja mahtavuuden päivä. Venäjän suuruus ilmestyy silloin
itsestänsä, kuin loistavat revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle.
Venäjän pimeältä tasangoilta leimahtaa silloin uusi, suuri valo, joka
kirkkaudellansa huikaisee maailman. Sanoma kuuluu silloin armaana
enkelilauluna halki maailman: 'Jeesus on uudestaan tullut maailmaan.
Hän on syntynyt Venäjän kansan keskuudessa. Jokaisen venäläisen
sydän on Hänen syntymäseimensä. Venäjän kansan viisikymmentä yksi
on ottanut Hänet ensin vastaan. Muut ovat sitten avanneet hänen
seimeksensä sydämensä ja koko kansa on asettanut Hänet elämänsä
peruskiveksi.

"Kansat heräävät silloin kummissaan. He näkevät sen uuden suuren
valoviirteen, joka nousee entisen pimeän Venäjän paikalta, kirkkaana
ja suurena. Venäjä hohtaa silloin valon terälehtenä maailman
kartalla ja Venäjän suuri kansa seisoo siinä valossa puhtaana, kuin
Jumalan lapset ylösnousemisen suuren päivän aamuvalaistuksessa.
Venäjän nainen on silloin puhtauden ja uskollisuuden vertauskuva,
siveellisyyden lakastumaton kukka; sen mies Jeesuksen ylevä opetus
lapsi, joka vie vapautuksen taivaan avaimet maailman kaikille
kansoille, päästää kansat toistensa orjuudesta, köyhät rikkaiden ja
kaikki ihmiset synnin ja himojensa kahleista.

"Jokainen Venäjän maja on silloin Jumalan huone. Tuhannet temppelit
hohtavat siinä uudessa kirkkaassa valossa ja ihastuneen maailman
edessä palvelee Venäjän suuri kansa taivasten ja maailmojen ainoaa,
ijankaikkista Jumalaa, kirkonkellojen soidessa ja avaruudessa
kiertelevien lukemattomien maailmojen todistaessa Hänen suuruuttansa,
kunniaansa ja voimaansa.

"Kun sitten ylösnousemisen päivä valkenee ja Herra Jumala avaa
kirkkomaittensa haudat, tulvaavat Venäjän hautausmaiden porteista
tuhansien vuosien sukupolvet, puhtaina ja kirkastettuina, ihaellen
sen päivän ihanata, kelmeätä valoa, niin kuin kirkkoväki ihailee
sunnuntaipäivän herranrauhaa..."

       *       *       *       *       *

Mutta Pjotr Petrovitsh Petrof oli masentunut ja särkynyt. Puheen
loputtua tuli hän ja lausui munkki Pietarille:

-- "Kiitos, isä, kiitos!... Sinä olet osottanut meille uuden aarteen
vanhoista sanoista... Ja me kun olemme ajatelleet ja ajatelleet,
että mistä löytää se totuus... Mutta miten sen löytää ja mistä...
Tiedät että on totuus, mutta et tiedä missä se on... Me olemme kaikki
syntisiä Herran edessä... Miten siinä silloin tiedät... Mutta nyt
tulit sinä ja osotit meille sen, jota etsimme... Tietysti Jumala
lähetti sinut... Me, syntiset, emme ehkä jaksa sitä totuutta seurata,
mutta sekin jo on hyvä, että tietää mikä on totuus... Kiitos sinulle,
isä, kiitos!..."

Ja kun ihmiset näkivät, että yksi uskoi, niin useat uskoivat. He
katselivat toisiansa, näkivät toistensa ajatukset ja ajattelivat:
"Kas niin, Aleksej Osipovitsh uskoo... Ja Maria Petrowna uskoo...
Ja Olga Pawlownakin jo uskoo... vaikka eilen vielä käveli... ja
Loolja, joka pääsi sairashuoneesta... Ja entäs Pjotr Petrovitsh...
Hänkin uskoo..." Ja niin levisi usko, tarttui ja vei mukanansa
monta. Toiset taas epäilivät, tai pysyivät kylminä. Ne taas, jotka
uskoivat, olivat ihastuksissaan. Munkki Pietarin sanat kirkastuivat
heille yhä enemmän, kuin päiväksi helähtävä aamunkoite. Toiset
tunsivat jo puhdistuvansa ja vapautuvansa, tunsivat haalealla vedellä
pestävän sielustansa tippuvaa likaa. Toiset jo näkivät köyhät, pimeät
kotinsa sen uuden valon valaisemina, siisteinä, havut lattialla ja
palsami pikkuisella akkunalla. He elivät jo lauvantai-iltaa, jolloin
perheelle on jaettu puhtaat vaatteet, ravitseva illallinen odottaa ja
lamppu tuikuttaa Jumalankuvan edessä...

Kaikki ne, jotka uskoivat, istuivat jo kädet ristissä. Rinta pakahtui
onnesta ja elämänrauha levitti lauvantailiinansa vierähtäneen viikon
huolien yli.

Ja sitten laajeni kuva, kirkastui koitteesta sen uuden päivän
punaksi. Ihmiset olivat jo näkevinänsä sen uuden, suuren
valomeriselän, joka hulmuili Venäjän laajalta tasangolta. Se tasanko
leimusi, kuin olisi pimeässä yössä auennut ikivalon silmäterät,
joiden katse yhä kirkastui, yltyi maailmoidenpaloksi, vyöryi yli
Venäjän rajojen, tulvi yli korkeiden vuorien, ryöppysi syvien
kuilujen päällitse. Sen hohteesta välkkyi loppumaton kirkontornien
metsä ja lukemattomat majat, joissa Jeesus oli syntynyt ihmissydämien
seimessä.

       *       *       *       *       *

Mutta Harhaman sielussa olivat raottuneet ne valtavat kivimöhkäleet,
jotka joukkotunteiden voimalliset mainingit olivat hänen sieluunsa
kasanneet. Joka raosta pursusi katkera epäilyksen sappi.
Ruumiintoukka, joka nakerteli pääkalloa, tuntui syövän hänen
sieluunsa uusia reikiä, joista kihisi katkera, polttava vaahto.

Hänkin kiemurteli sen suuren mustan käärmeen inhoittavassa
puristuksessa, tunsi sen huounnan ja näki sen terävän, lipovan kielen.

Silloin hän unohti kaiken muun. Välttelyt ja kaikki hajosivat
akanoiksi. Hän halusi, vaistomaisesti, puhua munkki Pietarin
kanssa. Kun tämä oli pois lähdössä, meni Harhama hänen luoksensa,
tervehti ja kiitti saarnasta. Munkki Pietari puheli hänen kanssansa
lempeästi, ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään vieraantumista,
kyseli Harhaman vointia, sekä hänen elämäänsä. Ja mitä kauvemmin
he astuessansa puhelivat, sitä enemmän kasvoi Harhaman luottamus.
Hänessä heräsi halu puolentaa itseänsä, puolentaa tulvillaan olevaa
olemustansa, vastaillen kyselyihin avoimesti. Kun nyt ystävät olivat
hajonneet, tuntui, kuin olisi tämä munkki ainoa, johon hän rohkeni
luottaa. Hän alkoi kertoa varovin sanoin sitä, mitä hän uskalsi
ilmottaa osanotostansa vallankumouksen pyörteisiin. Hän odotti, että
munkki Pietari tuomitsisi hänet, ajaisi pois luotansa vaarallisena
henkilönä, ja hämmästyi kun munkki, joka oli muutamista sanoista
käsittänyt kaikki, lausui lempeästi lohdutellen:

-- "Sinä, veli, olet erehtynyt, mutta älä anna mielesi masentua. Me
ihmiset polemme jokaisella askeleella neulankärelle, mutta Jumala
antaa meille voiman parantaa kipeät kantapäämme. Hän lainatkoon
sinulle avun ja viisauden, ja antakoon Hän anteeksi erehdyksesi."

       *       *       *       *       *

Eräässä tienpolvessa tuli heitä vastaan äkkiä Nikolai, joka oli
harhaillut metsässä. Hetken aikaa katsoivat munkki Pietari ja Nikolai
toisiansa silmästä silmään, niinkuin kahden suuren voiman edustajat,
jotka taistelevat maailman herruudesta. Uuden ajan kaiken uskon
kieltämys seisoi Nikolain henkilössä munkki Pietarin edessä niin
voimakkaana, mahtavana ja itsetietoisena, kuin usko oli noussut
kristinuskon alkuaikoina. Ja munkki Pietari seisoi sen edessä
uskon esikuvana ja edustajana, yhtä järkkymättömänä, tietoisena ja
voimakkaana, kuin edellinenkin. Nämä kaksi valtaa mittelivät nyt
toisiansa, tietoisina toistensa voimista ja varmoina omastansa. He
tiesivät, että heidän kesken oli kysymys siitä, kumpi hallitsisi
tulevaisuuden ihmiskuntaa: usko vaiko täysi uskottomuus. Ei ollut
enää kysymys pakanuudesta ja kristinuskosta, vaan vielä enemmästä:
täydellisestä _kaiken uskon kieltämisestä ja uskosta_. Kummaltakaan
puolen ei saanut epäilyskään tulla kysymykseen... Niiden välillä
ei voinut enää olla mitään sovittelua, ei keskustelua. Ei voinut
olla puhettakaan ihmiskunnan _jaosta_ ja _suvaitsevaisuudesta_.
"Toinen, tai toinen!" -- se oli niiden kahden voiman ainoa sanottava
toisillensa. Hetken aikaa katsoivat nämä miehet toisiansa silmiin,
äänettöminä, voimakkaina, arvokkaina ja arvonannolla, kuten katsotaan
arvo kasta, vertaistansa vihollista. Heidän kauttansa oli sanottu
maailmalle se viimeinen sana: "Toinen, tai toinen!"... Enempää ei
voida enää sanoa...

Ja he sanoivat sen vielä jyrkästi, itsetietoisina, ilman sovitteluja.
He eivät sanoneet: "joko sinä, tai minä!" -- vaan: _"et sinä, vaan
minä!..."_

Se oli suuri silmänräpäys. Munkki Pietari ja Nikolai olivat niin
kaukana toisistansa, kuin äärettömyyden vastakkaiset rannat... Ja
nyt seisoivat he vastatusten... mittelivät toisiansa katseilla...
törmäsivät yhteen äärettömyyden vastarantoina, ihmishengen
äärettömyyksien vastakkaisina reunaviivoina...

Harhama käsitti kaiken sen näkymättömän ja sanattoman. Hänen henkensä
kohosi hetkessä sen "suuren" siiville ja alkoi harhamatkansa.

Ja itse hän hurmautui molemmista ja hajosi ja repesi nyt niiden
välille silmänräpäyksessä täydelliseksi epäilykseksi, kosketellen
rajattomuuden molempia ääriviivoja...

Mutta silläkin matkalla tippui nyt hänen henkiolentonsa jok'ikisestä
riekaleesta sen ainainen visva...

       *       *       *       *       *

Hetken kuluttua lähti munkki Pietari äänetönnä jatkamaan matkaansa
ja Harhama seurasi vähän matkan päässä puhellen Nikolain kanssa.
Nikolaikaan ei ollut tavannut muita, kuin asianajaja Zaikon, joka oli
ilmottanut matkustavansa pois paikkakunnalta kaikkia mahdollisuuksia
pakoon. He alkoivat neuvotella missä kohdata huomenna, ettei kohtaus
herättäisi urkkijain huomiota, ja miten löytäisivät järjestön jäsenet
ja saisivat ne koolle päättämään enemmästä toiminnasta. Mutta he
eivät ehtineet vielä tulla mihinkään päätökseen, kun tienpolvessa
tuli heitä vastaan Looljan turmelija nuori parooni Geldners, joka
asui lähellä olevassa huvilassa.

Silloin tapahtui käänne. Nikolai vilkaisi nopeasti ympärillensä.
Ketään ei ollut näkyvillä. Munkki Pietarikin oli ehtinyt edelle
ja hävisi seuraavan tienmutkan taakse. Nikolai syöksähti silloin
ravakasti Geldnersin eteen, vetäisi taskustansa browningin, ojensi
sen Geldnersin rintaa kohti ja lausui aivan kuiskaamalla:

-- "Kädet ylös!... Ei hisahdustakaan!"

Parooni Geldners sävähti kalman kalpeaksi ja nosti nopeasti kätensä
ylös. Nikolai lausui hänelle vihlovalla äänellä, pitäen yhä asetta
ojennettuna hänen rintaansa vastaan:

-- "Minä olen sen Looljan veli, jonka sinä raiskasit. Minulla olisi
nyt tilaisuus antaa sinulle vapaa kyyti taivaaseen raiskaamaan
Jumalasi enkeleitä, mutta pereen häpäisijä ja naisen raiskaaja on
koira. Ja mies ei koskaan tapa koiraa, vaan tekee sen vaarattomaksi,
merkitsee poltinraudalla, ja jättää kärsimään häpeäänsä."

Sen sanottuaan vetäisi hän nopeasti tikarin povestansa ja tuossa
tuokiossa oli Geldners tehty kykenemättömäksi, Nikolain lausuessa
ylpeänä, halveksivasti:

-- "Kun et nyt enää voi naisen lihassa _muuten_ elostella, niin
voithan kaivella siinä _runoilijatoukkana_... ylistellä sen makua ja
näkyä..."

Sen sanottuansa hyppäsi hän aidan yli ja katosi metsään. Hän oli
merkinnyt häpäisijän...

Harhama pakeni nopeasti paikalta. Jonkun aikaa juostuansa hän kuuli
Geldnersin avunhuudon ja luuli sitä takaa-ajajien huudoksi. Hän
hätääntyi ja juoksi minkä jaksoi. Yht'äkkiä tunsi hän tavattoman
turvattomuuden tunteen, hengästyi juoksusta, eikä jaksanut selvästi
ajatella. Takaa kuului Geldnersin avuksi rientävien hälinää...
Harhama tunsi polviensa herpoutuvan jännityksestä ja pelosta...

Hälinä tuntui kierivän kintereillä. "Ne ajavat takaa", -- hätäili
Harhama. Sanomaton turvattomuudentunne valui hänessä läpi luiden.

Hän juoksi, minkä jaloista pääsi, hengästyi, hätääntyi...

Äkkiä puikahti hänessä halu antautua oikeuden käsiin
vapaaehtoisesti... "Menen vaikka hirteen", -- uhmaili hän. Hän
pysähtyi jurona, katsahti taaksensa. Ketään ei näkynyt. Samassa tuli
tienpolvekkeen takaa edestäpäin näkyviin munkki Pietari, joka oli
kääntynyt häntä noutamaan. Harhama käveli rauhalliseksi pingottuneena
häntä vastaan. Muutamia askelia yhdessä käveltyänsä tulivat he
vilkasliikkeiselle kadulle. Siellä näytti taas epäluulo paistavan
Harhaman kasvoja vastaan jok'ainoan katseesta. Hän halusi taas
piilottautua, eikä myös tahtonut sekottaa munkki Pietaria asiaan.
Kuumeisesti puristi hän munkki Pietarin kättä selitellen:

-- "Isä Pietari!... Minulla on asiaa täällä... täytyy poiketa...
Hyvästi... Olisin niin mielelläni puhunut kanssanne..."

Munkki Pietarissa puhkesi taas hento säälinoras. Hän näki Harhaman
taas sinä harhanhenkenä, joka taivaantuulen tavoin ajelehtaa vailla
päämäärää, ulappa tienä, hämärä tienpäänä. Eikä hän olisi sitä
tahtonut laskea menemään oman onnensa varaan. Hänessä kuiskutti
Jumalan ääni: "Hillitse sinä häntä". Hän pyyhkäisi hien otsaltansa ja
lausui:

-- "Veli, tule huomenna Kasaanin kirkkoon! Minä odotan sinua siellä."

-- "Kiitos!... Minä tulen", -- virkahti Harhama, kumarsi ja hävisi...

       *       *       *       *       *

Silloin Perkele, joka oli harakkana seurannut mukana, välähti
linnusta läheiselle kirkonharjalle ja kiukutteli:

-- "Helvetin tuliset padat!... Nyt ovat verkot sotkuksissa... Jehova
liikkuu satiminensa hautausmaillakin... Ja talonpoikien pellot
kuivuvat sateen puutteesta... Sateen Herra ei jouda satamaan... ja
kumminkin kantaa kymmenyksiä -- sateestansa...

"Mutta Harhama ei livahda minun rihmojeni raon läpi..."

Kullattu risti välähti ja Perkele hävisi sen välkähdyksenä.

       *       *       *       *       *

Mutta Harhaman sielussa puikahti uusi neulankärki: Hädän kourissa,
elämä ruumenina ja ajatukset usvapyrynä, halusi hän nähdä kohtalonsa,
vaikkapa vaan huomispäivää myöten. Taikausko valui mustana
mutavellinä hänen sieluunsa.

-- "Morskaja-katu!" -- murahti hän ajurille istahtaen sen rattaille.
Hetkeä myöhemmin koputti hän "Siperialaisen noidan" ovelle. Ovi
raottui. Tulipunaiseen pukuun puettu nuori nainen kysyi raosta puoli
pimeässä:

-- "Kuka siellä?"

-- "Kohtalonsa kysyjä", -- vastasi Harhama kuiskaten.

Nuori nainen saattoi hänet kolmen puolipimeän, salaperäisen huoneen
läpi. Hän huomasi yhdessä pimeässä huoneessa epäselvänä häämöittävän
hautaristin. Toisessa huoneessa, joka oli verhottu punaisella
veralla, oli pöydällä pari pääkalloa, jotka pimeässä näyttivät
lumipalloilta. Eräästä kohdasta kiiluivat krokodiilin silmät. Kolmas
huone oli verhottu mustalla kankaalla ja miltei tyhjä. Ainoastaan
keskellä huonetta törötti suuri ampiaispesä, ihmisen sääriluista
laitetulla kolmijalalla. Puolipimeässä tekivät huoneet kaamean
vaikutuksen.

Harhama astui neljänteen huoneeseen. Sen akkunat olivat kokonaan
peitetyt. Huone oli verhottu mustilla verkalaskoksilla, ja sitä
valaisi pääkallosta laitettu lamppu tuskin huomattavalla valolla,
joka tuikutti pääkallon silmäreijistä. Molemmissa peränurkissa seisoi
hampaaton luuranko avonaisessa ruumisarkussa... Muutamista komeroista
kiiluivat pöllöjen silmät, salaperäisinä, tutkivina, ja keskellä
huonetta oli pöytä, sekä kaksi jakkaraa. Huoneessa oli jotain
kamalaa...

-- "Varo kohtalonkättä!" -- kirkaisi papukaija eräässä komerossa, kun
Harhama astui huoneeseen.

Veripunaiseen puettu tyttö kumarsi hieman ja poistui...

Kohta avautuivat uutimet ja Siperialainen noita astui huoneeseen. Hän
oli mustaan, väljään pukuun puettu. Musta, nilkkaan saakka ulottuva
tukka hulmusi hajalla. Laihoissa kasvoissa kiilsi musta silmä pari
terävänä. Niiden katse tunki neulankärkinä Harhamaan.

Molemmat olivat vaiti, mittelivät toisiansa.

-- "Olen tullut kohtaloani kysymään", -- lausui vihdoin Harhama.

Nainen katsoi häneen tuikeasti. Alkoi uusi äänettömyys.

-- "Niin... Minä tahdon kuulla kohtaloni", -- uudisti Harhama
jyrkemmin.

Nainen astui hänen eteensä, laski luiset kätensä hänen olkapäillensä
ja katsoi hänen silmiinsä, kuin olisi niitä tulipuikoilla kaivellut.

-- "Kohtalo kiehuu maankoloissa", -- kirkaisi papukaija.

Nainen tuijotti yhä sanattomana Harhaman silmiin, kuin kiskoisi hän
niistä ihmiselämän näkymättömiä sisälmyksiä. Luisilla käsillänsä
kouristi hän Harhaman olkapäitä, kuin pihdeillä.

Äänettömyys rutisti hartioita. Naisen mustat silmät kiiluivat syvällä
silmäkuopissa. Harhama hermostui ja hikosi.

-- "Tahdot kuulla kohtalosi... Hyvä!... Sinä olet _kelvollinen_...
Astu tänne!" -- lausui viimein noita käskevästi, osottaen pöytää.

Harhama lähestyi pöytää. Siinä oli sadanruplan seteli. Noita katsahti
siihen kysyen:

-- "Osaatko lukea?"

Harhama ymmärsi. Hän pani sata ruplaa pöydälle. Noita nosti niiden
päälle pääkallon ja käski Harhaman panna kätensä ristiin pääkallon
laelle. Harhama totteli nöyränä lapsena. Noita sekotti kortit ja
alkoi ennustaa:

-- "Sinulla on suuria suruja... Ajattelet matkaa... Sinä yrität
kiertää kohtalon kättä..."

-- "Varo kohtalonkättä!" -- kirkaisi taas papukaija ilkeällä äänellä.
Noita jatkoi:

-- "Eräs asia painaa mieltäsi... Sinä kirjoitat siitä... ei se ole
miehelle... ei naiselle... mutta sinä kirjoitat... Ja se kirjoitus
tuo sinulle onnea..."

Harhama upposi taikauskon liejuihin umpipäihinsä. Pohjolaisnoidan
ennustus tuikutti hänelle noidan sanoista. Siinä oli taas se
_kirja_... "Varmaankin se teos," -- ajatteli Harhama ja muisti
taas samalla paroonitar Lichtensteinin kertomuksen saman noidan
ennustuksesta, jonka hän silloin, kertomusta kuullessaan, oli oitis
sovittanut teokseensa.

-- "Minkä kirjan?" -- uteli hän kiihkoissaan.

-- "Vaikene!" -- komensi äreänä noita, joka oli niistä sanoista
saanut käsiinsä langanpään... Kortteja uudelleen seaten, kähisi hän:

-- "Älä kurottele liian syvälle kohtalon pataan!"

Harhama kiihtyi, hermostui ja sotkeutui taikauskon verkkoon.
Teoksensa ja kaikki hämärä sotki häntä. Noita povasi edelleen:

-- "Se kirjoitus tuottaa sinulle onnea... Musta verinen mies
palkitsee sinut..."

-- "Mustaverinen... Perkele varmaankin!" -- tärisi Harhama.

Noita jatkoi:

-- "Siinä on kyllä välillä esteitä... Eräs ristiverinen nainen on
tielläsi... Se sekaantuu jotenkin asioihisi, mutta sinä panet kirosi
häneen... Hän menee nyt kiroinensa tuon miehen kanssa... Hänestä ei
ole estettä..."

Kortteja kootessansa mutisi hän:

-- "Sinun kirosi kestävät... Mutta kohtalon silmä on kylmä..."

Taas olivat kortit levällä. Noita jatkoi:

-- "Se ristiverinen nainen tuottaa sinulle onnettomuutta..."

-- "Mitä?" -- säpsähti Harhama. Hänen jokainen hermonsa värisi ja
kuumeni.

-- "Vaikene!" -- uhkaili nainen jatkaen:

-- "Sinä tapaat sen ristiverisen naisen kohdakkoin... Mutta pakene
häntä!"

Ja heittäen pöydälle levälleen suuren joukon mustia kortteja, ristiä
ja pataa, mutisi hän:

-- "Katso!... Noin paljon mustaa surua on edessäsi sen naisen
tähden... Nouse!... Olet kuullut kaikki..."

Harhaman hermot tärisivät. Hän tahtoi kurkistaa syvemmälle. Ennustus
mustatukkaisesta, arpirintaisesta naisesta tanssitteli häntä
tutkaimilla. Noita oli poistumaisillansa huoneesta. Harhama kavahti
ylös jakkaralta, kuin pakenevaa elämää kiini sieppamaan, astui noidan
eteen ja kyseli kiihkoisena, hätäillen:

-- "Onko sillä naisella arpi rinnassa?"

Noita katsoi häneen ivallisesti, kuivasti ja tutkivasti. Molemmat
olivat vaiti. Harhama värisi, kuin olisi seisonut hiiri kourassa.
Hänestä tuntui ja hän oli varma, että nyt oli elämän joku äärettömän
suuri silmänräpäys menossa, että oli menossa hetki, josta riippui
koko elämä. Kohtalon selitys näytti olevan niin likellä ja se
loisti aivan selvänä, kirkkaana kultaomenana. Hän menetti kaiken
mielenmalttinsa ja tavotteli sitä omenaa, kuin hukkuva viimeistä
vesikuplaa. Hermostuneena, kuumeisena hoki hän vielä:

-- "Onko sillä naisella arpi rinnassa?... Onko?"

Noita katsoi häneen vihaisena. Harhama ärtyi.

-- "Onko?" -- ärjäisi hän käskevästi.

-- "Häh?... Vaikene!" -- sähisi noita.

Harhama ärtyi yhä enemmän. Kohtalon kultaomena hohti selvempänä ja
kirkkaampana. Hän vapisi. Hän tahtoi saada sen siepatuksi... Elämä
tuntui olevan kysymyksessä...

Ja samalla kirkastui hänelle ennustus hänen teoksestansa. Sen sivut
näyttivät muuttuvan jo linnuiksi ja lähtevän seppelettä noutamaan.
Siitäkin hän tahtoi kuulla enemmän... Hänen sormensa paloivat, hermot
olivat tulikuumat. Noita yritti poistua. Harhama astui hänen eteensä,
tukkien tien ja kiihkoili:

-- "Onko sillä naisella arpi rinnassa?... Ja sitten se kirjoitus?...
Onko se kirja?... Onko?"

Noita katsoi hänen silmiinsä taas, kuin olisi tahtonut ne puhkaista.
Ja taas yritti hän poistua. Harhama ärtyi ja kiihkoutui. Hän menetti
lopunkin malttinsa. Hän tukkesi taas noidan tien ja jalkaa polkien
tiuskasi:

-- "Onko sillä arpi rinnassa?... Ja onko se kirjoitus _kirja?"_

Noita astui ylpeänä ohi. Harhama raivostui, kiihtyi, tapaili
kohtaloansa käsin kiini, syöksähti taas noidan eteen ja avasi
takkinsa. Sen alta välkkyi tikari ja ladattu browningi.

-- "Puhu... perkele!... Taikka!" -- huusi Harhama uhaten, käsi
tikarinkahvassa.

Noita katsoi häntä, kuin saituri kultamurua, kylmänä, mutta
sisällisesti hätäytyneenä. Hänen kyntensä näyttivät vetäytyvän ulos
sormenpäistä. Silmissä leimusi piruntuli.

Syntyi pitkä äänettömyys. Noita tuijotti yhä Harhamaan ilkeästi,
kuivasti hymyillen. Harhama vapisi, ärtyi, raivostui. Hän tempasi
vasemmalla kädellänsä noitaa ryntäistä kiini, sieppasi oikealla
kädellänsä tikarin ja nostaen sen ylös valmiiksi iskuun, sähisi:

-- "Ei sanaakaan!... Ennustatko loppuun?... Saatana... Minä olen
tshuhna [suomalaisten venäläinen haukkumanimi]..."

Noita pysyi yhä kylmänä. Viimein kuiskasi hän:

-- "Minä ennustan..."

Harhama pisti tikarin tuppeen. Noita tarttui hänen käteensä, puristi
sitä sormenpäistä, kuin luupihdeillä, puhellen:

-- "Minä tahdoin säästää sinua liikoja kuulemasta."

Ja taluttaen hänet pöydän luo, lausui hän käskevästi:

-- "Lue!"

Harhama laski uuden sataruplasen pöydälle.

Mutta noita tiesi jo mitä ennustaa. Miksi muuten Harhama olisi
puhunut siitä arvesta, jos ei hän semmoista naista tuntisi.

-- "Sinä tahdot tietää, onko sillä naisella arpi rinnassa?...
Niinkö?... Häh?" -- tutki hän.

-- "Ennen en lähde pois."

-- "Hyvä!... Astu tänne!"

Noita vetäisi mustan verkauutimen syrjään. Sen takana oli pieni
komero, komeron perällä aasin pääkallo ja sen päällä kiemurteli,
lasiastiassa, musta kyykäärme.

-- "Laske polvillesi sen eteen!" -- käski noita.

Harhama polvistui aasin pääkallon edessä. Siinä, käärmeen ilkkuvien
silmien kiehteessä, mietti hän sekaisin sitä arpirintaista naista ja
suurta teostansa...

Sitä teosta, jolla hän oli kumoova Jumalan oikeudet maan päällä...

Noita sytytti lampun pienen astian alle. Astiasta alkoi nousta höyry.
Noita tuijotti höyryävän astian pohjaan ja loihti:

    "Raotu, aukene,
    kohtalon sokea siima!
    Näyttäydy näkymätön!
    Puhu olematon!
    Valkene valoton!
    Nouse kohtalonkupla!"

Ja hetken päästä lausui hän Harhamalle:

-- _"Sillä naisella on arpi rinnassa... Ja se kirjoitus on kirja..."_

Harhama nousi ylös. Hän seisoi taikauskon sakeassa, kylmässä sumussa.
Noita näytti hänestä paholaiselta. Synkkänä, mieli mustana, kysyi hän
vielä noidalta:

-- "Millä voi sen onnettomuuden kiertää?" Noidan katse tunki häneen
taas tuliokaana. Hän odotti. Vihdoin lausui noita:

-- "Osta ensimäinen hevosenkenkä, jonka näet!" Sen sanottuansa hän
hävisi, kuin varjo...

       *       *       *       *       *

Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Harhama erään kultasepän
myymälän akkunan edessä. Akkunassa oli näytteillä pari kalvostimien
hopeanappeja. Molemmissa oli hevosenkenkä korkokuvana. Se sattuma oli
Harhamasta kohtalon sormi. Hän astui myymälään ja pyysi saada ostaa
näkemänsä napit. Ne maksoivat kymmenen ruplaa. Hän tapasi rahojansa
maksaaksensa, mutta kukkaro oli tyhjä. Hän oli antanut viimeiset
rahansa noidalle...

Mutta hänen kalvostimissansa loistivat kallisarvoiset, jalokivillä
koristetut kultanapit. Hän päästi ne irti ja jätti maksuksi
hopeanapeista...

Kun hän tuli ulos, kulki kirkollinen kulkue ohi jumalankuvinensa ja
lippuinensa. Kuoripojat veisasivat, liput liehuivat, ihmiset ristivät
silmiänsä...

Harhama liittyi kulkuetta seuraamaan rauhottuneena.

Sillä hänellä oli nyt turvana hevosenkengät kalvostimissa...




Tsaarien haudoilla.


    Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen poroksi...

Ylpeänä kotkana levitteli Venäjänmaa vilja-ulapoitansa. Se heitteli
äärettömiä tasangoltansa kaikkialle, näkymättömiin, kuin raskaita
multasiipiä, joiden varassa maa lentää ikilentoansa. Satamiljoonat
touhusivat niiden levittymillä, korjaten vuoden satoa. Joet matelivat
vitkalleen, synkkinä, mustina matoina, harmaat kylät kertoivat
ihmiskurjuuden suurta satua ja haikeat laulut ihmispoven ikikaipuuta,
ihmisen kärsimystä ja maailmantuskaa.

Harhama oli matkustanut sinne Venäjän suurille vilja-ulapoille,
hevosenkengät kalvostimissa. Niiden suojassa oli hän lähtenyt
etsimään rauhaa niiltä tasan goilta, missä ihmistuska on suurin,
tasangoilta, joilla ei tilanpuute ole ollut estämässä sitä
kehittymästä äärimäisyyteensä asti...

Hän ei ollut uskaltanut enää palata asuntoonsa. Siksi matkusti
hän maalle väärällä nimellä ja kirjoitti sieltä munkki Pietarille
pyynnön saada tavata häntä myöhemmin, erään sovitun kirkon luona.
Mutta maakylän yksinäisyydessä tunsi hän olevansa vieläkin
turvattomampi. Hän kirjoitti Zaikolle, mutta ei saanut vastausta.
Hän oli kykenemätön saamaan jalkainsa alle mitään lujaa pohjaa,
jolla hän voisi seisoa ja alkaa uudestaan. Hänen haaksirikkonsa oli
nyt täydellinen. Maakylä oli hänestä hauta. Se suuri elämänkysymys
kirpeli häntä terävämmin, kuin koskaan ennen. Hermosto oli ärtynyt.
Pienikin vire särki hänessä koko pinnan vaahdoksi.

Hän mietti sitä suurta elämänpulmaa, riippuen kuin yökkö kuoleman
luukynsissä...

Hän pakeni silloin etsimään seuraa ja matkusti hyvän tuttavansa
Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn luo, joka oli hänen ja Zaikon
kanssa yhtiössä pelannut pörssissä, voittanut ja hävinnyt. Hänet
otettiin avosylin vastaan.

-- "Pyytäisin saada muutaman päivän levähtää aivan tuntemattomana",
-- pyysi Harhama, ilmottaen väärän nimen, millä häntä olisi
puhuteltava. Hänen salaisista asioistansa ei talon väellä ollut
aavistustakaan.

-- "Se oli onni ja ilo, että tulitte luoksemme pitemmäksi aikaa!
Olemme teitä niin monesti kaivanneet", -- huudahteli talon nuori
rouva Tatjaana Nikolajewna, ojentaen valkean kätensä Harhaman
suudeltavaksi.

       *       *       *       *       *

Harmaa elokuun päivä häämöitti kuolon-hiljaisena. Liikkumattomat,
ohkaiset pilvet varjoilivat taivaan vaaleanharmaaksi. Varis
haukotteli aidalla, syyskesä hiiviskeli puutarhan kukkamailla
askareillansa ja houkutteli kesää talven kosiomiehenä sen
morsiameksi, sovitellen sen ensimäisiä kihloja kesän kauniisiin
käsiin.

Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilan hienosti sisustetussa
vierashuoneessa istui talon nuori, hienon-näköinen, sivistynyt isäntä
Harhaman kanssa puolipäivän teetä juomassa. Pöydällä höyrysi aistikas
teekeittiö ja pieni tyttönen leperteli lattialla. Molemmat miehet
istuivat äänettöminä, synkkinä, miettivinä. Selvästi voi huomata,
että he olivat äsken puhuneet jostain vakavasta, raskaasta.

Viimein huokasi Vladimir Aleksandrovitsh raskaasti ja puhui
teelasiinsa tuijottaen:

-- "Niin! Kyllä oli erehdys, että ryhdyimme keinottelemaan... Koko
omaisuuteni ja vaimoni suuri perintö on mennyt viimeistä penniä
myöten."

Molemmat vaikenivat taas. Harhaman silmissä kuvastui sanomaton tuska
ja hän itse tunsi suupieleensä ilmestyvän katkeran piirteen. Pieni
tyttönen tuli isänsä luo, asetti kätensä hänen polvillensa ja katsoi
enkelinsilmillänsä isänsä silmiin, sopertaen herttaisella äänellä:

-- "Isä!"

-- "Mitä, lintuseni!" -- huokasi Aleksander Vladimirovitsh, nosti
tytön polvellensa, silitteli sen kiharaista tukkaa ja jatkoi
puhettansa äänettömälle Harhamalle:

-- "Vaimolleni en uskalla edes paljastaa asiaa... En raaski, suoraan
sanoen."

Hän suuteli lastansa, huokasi ja ryyppäsi teetä.

Piinallinen, pitkä äänettömyys venyttelihe taas huoneen läpi ja
akkunoista kurkisteli syyspäivän harmaa hiljaisuus. Aleksander
Vladimirovitsh laski tyttö sen lattialle, nousi itse, käveli
surullisena huoneen pariin kertaan edestakaisin, istahti uudelleen ja
mutisi:

-- "Millä tässä vaan kohta elettänee!"

Ja taas vaikenivat molemmat miehet. Harmaasilmäinen elämä katseli
kaikkialta huulet rypyssä, sirotteli laihoista hyppysistänsä
kaikkialle jotain ilkeää... mustaa... painostavaa... synkkää ja
raskasta. Vladimir Aleksandrovitsh huokasi ja lausui:

-- "Ah, niin!... Ah, niin!... _Kyllä elämä on oikea tulikukkainen
orjantappuraseppele_... Se polttaa ja repii kantajansa..."

Harhama oli oitis omassa maailmassansa. Hänessä oli sairaloisuus
etsiä ja poimia ihmisten puheista ja lausunnoista ainoastaan ne,
jotka koskevat elämän kysymystä. Niitä hän etsi, kuin saituri
kultajyvää, väijyi niitä, kuin nälkäinen kissa hiirtä, ja huomasi
niitä ihmisten ajatuksettomissa puheissa, kokosi muistoonsa ja
säilytteli, kuin varkain saatua, suurenteli niiden merkityksen
vallattoman mielikuvituksensa mukaiseksi ja verhosi ne jollakin
salaperäisellä...

Nyt oli hän taas näkevinänsä elämän asettele massa tulikukkaisia
orjantappuraseppeleitä ihmisten päähän ja ihmisten valmistautuvan
tanssimaan hehkuvat seppeleet päässä.

Ja taas kuului kaksi huokausta ja äänettömyys venyttäytyi huoneeseen,
ikäänkuin tulikukkaista orjan tappuraköynnöstä jälessänsä vetäen.
Lapsi hyräili jotain lauluansa, tuli sitten isänsä luo ja katsoi
hänen silmiinsä mitään puhumatta. Vladimir Aleksandrovitsh lohkaisi
kuivasta kahvileivoksesta puoliskon, tarjosi sen lapselle ja lausui
masentuneena:

-- "Vaimo rukkani!... Hänellä ei ole vihiäkään asioista... Hän luulee
kaikki olevan hyvin..."

Harhama mietti taas jotain rajatonta. Vladimir Aleksandrovitsh, joka
oli luonteeltaan pessimisti, ei ollut hänen nähtensä koskaan ennen
ollut masentunut.

-- "Niin... Elämässä on jotain tutkimatonta ja määrittelemätöntä", --
lausui vihdoin Harhama.

Aleksander Petrovitsh laski lasiinsa teetä ja lausui:

-- "Ja mitäpä se niistä määrittelemisistä sitten paranisi. Vaikka
sen voisi tutkia ja määritellä tarkemmin, kuin iin pisteen, niin
elämäksihän se sittenkin jää... Ovathan vaan ne tutkimiset ja
määrittelyt elämän muiden hullutuksien lisänä... Mikähän onni minulle
lähtee siitä, että onnistun keksimään ja sattuvasti määrittelemään,
mikä minun sormeni!... Sama hyöty, kuin siitä keksinnöstä, että
aurinko vetää maata, mutta ei jaksa sitä kumminkaan vetää... pitelee
vaan kiini... Ei ole miljoonissa vuosissa jaksanut tuumaakaan
lähemmäksi vetää... Hullutuksia!... Saako sinulle laskea teetä?..."

-- "Ei... Kiitos!... Niin... Elämä on elämä", -- lausui Harhama
ajatuksissansa. Vladimir Aleksandrovitsh jatkoi:

-- "Paras on ne määrittelyt hylätä, eikä pistää sormeansa elämän
orjantappurapiikkeihin... eikä koko elämään... Sormensa siinä vaan
saa verisiksi... Sen määrittelemiset kuuluvat narrien tehtäviin...
runoilijarenkuttelijoiden ja muiden semmoisten valmiiden ajatusten
märehtijöiden. Koko elämään sekaantuminen on ihmiselukoiden
tehtävä... porttojen ja kullankokoojien ja höyhenillänsä
pöyhistelijöiden ja semmoisten..."

Mutta sitä mukaa, kuin Vladimir Aleksandrovitsh kuvaili elämän
mitättömyyttä, kirkastui se Harhamalle. Häntä kiehtoi yksinpä elämän
_mitättömyydenkin_ suuruus. Sama se, mitä se oli, kuuhan se vaan
oli _suurta_. Elämä näytti nyt hänestä kielletyltä puulta, jonka
kauniita tulikuumia orjantappurakukkia Vladimir Aleksandrovitsh
osotti halveksien ja varoitti: "Älä koske niihin! Ei se maksa vaivaa!
Jätä ne narreille!" Ja oli kuin olisi se kielto nyt kiehtonut
hänen ajatuksensa elämän tulikukkiin, kuin kukan väri perhosen
ja kielletyt hedelmät Evan. Hän kieppui niissä, muisti elämänsä
nykyisen hädänalaisen tilan, pettymyksensä, ja ajatteli tuntematonta
tulevaisuuttansa ja kärsi ja tuli synkäksi. Vladimir Aleksandrovitsh
lopetti:

-- "Jos emme mekään olisi sekaantuneet elämän turhuuteen ja lähteneet
pörssissä narrien kanssa kultapalaa takaa-ajamaan, niin eivät nyt
olisi sormiemme päät veriset... Ainoa oikea elämänviisaus on se, joka
kuuluu: Älä koske elämään!..."

Hän ryyppäsi taas teetä ja huokasi:

-- "Vaimo-rukkani!... Tatjaana-parka!"

Ovi avautui ja talon nuori, kaunis rouva Tatjaana Nikolajewna astui
sisään kepeänä, kuin perhonen, kasvot ilosta loistavina, mieli
illanpunana, elämän huolettomuus hartioille heitettynä. Hän suuteli
miestänsä puolivallattomana, ojensi kätensä Harhamalle ja puheli,
Harhaman suudellessa hänen kaunista kättänsä:

-- "Anteeksi, että annoin odottaa, mutta minulla oli tuolla vähän..."
Hän keskeytti ja lopetti veitikkamaisesti: "pikku salaisuuksia..."

Sitten nosti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä palavasti, leikitteli
sen kanssa, imi siitä äidin onnea, päivänpaistetta, iloa, ja
huudahteli sen lukemattomia hyväilynimiä. Harhama, samaten kuin
Aleksander Vladimirovitsh'kin, koetti tekeytyä huolettomaksi...
Nuori vaimo leikki lapsensa ja miehet elämän todellisuuden kanssa,
peitellen sitä, jälkimäiset teennäisillä, edellinen haihtuvilla
iloilla.

Elämä kisaili taas, pyyhkien pois ihmisten iloja. Tatjaana
Nikolajewna asettui peilin eteen ja katseli siinä vartalonsa sulavia
piirteitä, joita hieno _empire-_puku somisti. Hän laitteli tukkaansa,
ihaili kauniita kasvojansa... ihastui... tuli onnelliseksi...
nautti kauneudestansa, kuin nuori tyttö, joka näkee kuvansa
lähteensilmästä... Hän ihaili itseänsä... elämäänsä... kotiansa,
huolettomana, mieli palsaminpunana... Hänen miehensä huokasi.
Harhaman katse harhaili seinillä, ajatukset elämänkysymyksen
ympärillä.

-- "Ah, herra Harhama! Säestäkääpä taas kerta minua, niin laulan!"
-- huudahti ihastunut Tatjaana Nikolajewna lopuksi, kuin onnestaan
havahtuen, jotain muistaen. Hän ojensi Harhamalle kätensä ja vei
hänet pianon ääreen, kuin vallaton tyttönen, puhellen:

-- "Odottakaas nyt!... Minä valitsen täältä erään... Missä se nyt
on?... Siinä on niin hienot kirjoitetut sanat... Ah, täällä!"

Hän asetti nuottitelineelle erään laulun, jatkaen puheluaan:

-- "Minä pidän niin paljon tämän sanoista... Siinä on sana
_'Rendez-vous'_ [Antautukaa; tarkottaa rakastavien salaista
kohtausta] käännetty sanaksi 'Kuutamokohtaus'... Eikö olekin hienosti
ja nerokkaasti ajateltu?"

Harhama säpsähti. Laulun nimi oli "Tyttö meni kuutamokohtaukseen".
Sen sanat oli hän kerran kirjoittanut "pikku Tamaralle"
sävellykseen... Hän huokasi, alkoi soittaa, ja Tatjaana Nikolajewna
lauloi sydämensä pohjasta Harhaman kirjoittamaa romanssia, jossa
kerrottiin, kuinka nuori tyttö meni syyskesän keskiöiseen kuutamoon
sulhoansa tapaamaan. Siinä kerrottiin kirkkaasta kuutamosta...
ja lemmestä... ja onnesta... ja suudelmista... ja ijäisestä
uskollisuudesta, syleilyistä ja kyynelistä ja kukista ja nuoruudesta.
Sävel oli surullinen, kuten sanatkin. Harhamalle niistä tuoksahti
joku tuttu, elämänkukan polttava tuoksu. Hän oli sitä monesti
soitellut, Tamaran laulaessa elämänsä puhkeavassa kukassa. Koko laulu
tuntui nyt tulikukkaiselta orjantappuraköynnökseltä, jota elämä
veti perässänsä. Jokaisesta kukasta hohti jotain kuumaa ja kaunista
ja surullista. Tatjaana Nikolajewna lauloi jo romanssin viimeisiä
säejaksoja:

    "Ja tyttö onnen nou'antaan
    kuun kylväessä hopeitaan
    käy syleilystä armaan.
    Kuin lintunen
    sylihin sen
    kuun turviin vaipuu luottaen...

    Kuu maat ja taivaat hopeoi,
    hellimmät lemmen kielet soi
    ja sataa suudelmoita.
    Vaan kirkas kuu
    se punehtuu,
    kun tyttö onneen unehtuu...

    Niin: kuutamoiden hopeaan
    nukahti onnen nou'antaan
    luo armaan mennyt tyttö...
    Kuu kirkas on,
    vaan turvaton
    oot hoivissa sen, onneton...

    Oot yksin, tyttö turvaton,
    kuu kylmä vartijas kun on.
    Kenties jo aamun tullen
    sä itket vaan,
    kun murheissaan
    kuu kaunis kertoo kaskujaan..."

Harhamasta tuntui laulu tavallista surullisemmalta. Hän katsahti
Tatjaana Nikolajewnaa silmiin. Molempien katseet kohtasivat
toisensa, eikä kumpikaan tiennyt, miksi he vavahtivat, kuin olisivat
ne katseet suikanneet toisillensa käärmeensuudelman. Elämän
orjantappuraköynnöksestä oli pistänyt silmään tulisen kukan terävä
väri... Tatjaana Nikolajewna punehtui hieman ja loi silmänsä maahan
surullisena. Hän katsahti kotiansa... Se näytti päivänpälveltä, jossa
onnellinen lapsi leikitteli... Elämä näytti iltaruskon liepeeltä,
jossa hän kisaili lapsensa kanssa ja kumminkin...

Niin: hän ei tietänyt, miksi jotakin katkeraa nousi kurkkuun, surua
mieleen ja kyynel pyrki silmään. Hän pani kätensä tuolin selkämälle,
katsahti arasti Harhamaan ja jatkoi haikeaa laulua, mieli surullisena
säveleenä:

    "Levolle laskee kaunis kuu.
    Pesäänsä lintu unehtuu
    ja tyttö luokse armaan...
    Hän rau'ennut
    on onneen nyt...
    Hän suudelmiin on riutunut.

    Hän on kuin lintu nukkunut
    povelle kullan. Muistanut
    ei ollut, ett' on yksin...
    Vaan vaihtunut
    on laulu nyt...
    On ihmis-onni haihtunut..."

Soitto ja laulu loppuivat hiljaiseen huokaukseen. Vladimir
Aleksandrovitsh nojasi pöytään kyynäspäätänsä vasten, varjostaen
silmiänsä. Tatjaana kääntyi akkunaan, selin huoneeseen, nypisteli
kukkaa ja kertasi hiljaa, surullisena, säkeitä:

    "Vaan vaihtunut
    on laulu nyt...
    On ihmis-onni haihtunut..."

Sitten vaikenivat kaikki äänet, eikä kukaan tiennyt miksi. Oli, kuin
olisi huoneen keskelle kannettu pöytä, peitetty se valkealla liinalla
ja asetettu sille elämänkukka, sen punainen palsami, jota kaikki
katselivat äänettöminä, kuin rakkaan lapsen ruumista, joka pikku
arkussansa kukkii kalpeana kalmankukkana, kuolinhuoneen keskelle
asetetulla alustalla, kun hämähäkin verkkoon pukeutunut harmaa
kuolema hymyilee nurkassa ja odottaa omaansa, hävitäksensä sen kanssa
omille maillensa.

Hetken perästä katsahti Tatjaana Nikolajewna Harhamaan, nypisteli
taittamaansa punaista kukkaa hyppysissään ja lausui surullisena:

-- "Siinä laulussa kukkii ihmissuru niin hienona ja kauniina, kuin
tuo kukka... Eikö totta?..."

-- "En tiedä... Ihmissuru kauniina... Kyllä", -- vastaili Harhama
hajanaisena.

       *       *       *       *       *

Palvelija astui silloin huoneeseen ja lausui, keskeyttäen Harhaman
puheen:

-- "Eräs rouva pyytää saada puhutella vierasta herraa."

Harhama värähti. Hän luuli tulleensa ilmi, sillä kelläpä olisi
asiaa hänelle täällä, missä kukaan ei häntä tuntenut. Hän nousi
hätääntyneenä ja kumarsi Tatjaana Nikolajewnalle pyytäen lupaa
poistua:

-- "Sallikaa, Tatjaana Nikolajewna!"

-- "Olkaa hyvä!" -- vastasi tämä surullisena päätänsä nyökäyttäen.

-- "Anteeksi, Aleksander Vladimirovitsh!" -- virkahti Harhama, mennen
puhutellun ohi.

-- "Ole hyvä!" -- myönnytti tämä.

Eteisessä odotti hienosti puettu nuori nainen. Harhama punastui.

-- "Tamara!... Sinä täällä!... Miten hauskaa!"

-- "Minulla on pari sanaa sinulle sanottava... Ne koskevat sinua...
Ole hyvä, seuraa puistoon!... Täällä on korvia", -- puhui Tamara
nopeasti.

He kävelivät puistikon perälle sanattomina ja istahtivat penkille.
Tamara katsoi surullisena maahan. Tuntui kuin olisivat he yhdessä
kantaneet menneisyytensä ruumisarkkua, laskeneet sen maahan eteensä,
avanneet kannen ja katselleet nyt siinä kuolleena lepäävää entistä
aikaa... Molempien mieli teki itkeä sen kukkia... runoutta...
säveliä... iloja... huolettomuutta... He tunsivat olevansa kaksi
ystävää, joiden välillä mateli musta, myrkyllinen käärme...

Harhaman otsa rypistyi. Tamara alkoi puhua. Hiljaisella, varovalla
äänellä lausui hän:

-- "Tulin sinua varottamaan..."

-- "Mistä?" -- keskeytti Harhama, kuin kipinä olisi hänen ihoonsa
hypännyt. Tamara jatkoi:

-- "Niin. Olen naimisissa... Ja..."

Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, eikä hän tietänyt miksi.
Harmaa elämä tuntui häntä varottavan jotain varomatonta sanomasta,
vartioivan häntä, kuin tyttöä, joka on lähtenyt kuutamokohtaukseen...
Hän otti nenäliinansa ja kuivasi silmänsä salaa, toisaanne kääntyen.

Harhama hätääntyi. Hän pelkäsi jo joutuneensa ansaan ja Tamaran
kyynel ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

-- "Tamara!" -- virkahti hän, kuin anteeksi pyytäen ja jotain
selittämätöntä katuen ja surren sitä joka oli heidän edessänsä
ruumisarkussa, kukkien ja muistojen peittämänä, kuoleman surullinen
hymy huulilla. Hän unohti hetkiseksi sen edessä oman hätänsäkin...

-- "Niin!... Elämä on elämä!" -- kuiskasi Tamara puoli-itseksensä ja
huokasi raskaasti.

Ja molemmista tuntui, kuin kulkisivat he luvattomilla teillä:
kuutamokohtauksessa. Tamara oli _vaimo_ ja se tieto oli heidän
välillään nyt, kuin raja-aita, jonka takana ja molemmin puolin
soivat tutut kellot, entisajat paistavat päivinä ja kuuluvat yhdessä
lauletut laulut... Kesäinen aalto loiski hiekkarantaan ja kertoi
uimamatkoista... Ja niin monta muuta tuttua säveltä sieltä kuului...

Nyt olivat niiden muistotkin kuutamokohtauksia... Kaikelle soivat
sielukellot, ja havutettu tie osotti, että se mennyt oli siitä
vainajana kulkenut...

Molemmat muistivat sitten kirotun sormuksen... Ja väärinymmärrykset
selkenivät hiukan... Paljonkin... Ja sen selkenemisen avaamasta
raosta tulvi heidän eteensä joku muu himmeä ja käsittämätön ja
epäselvä. Sieltä tunki elämän yleinen hämärä, johon ihmisonni haihtuu
juuri silloin, kun on lähtenyt kuutamokohtaukseen sitä noutamaan
armaansa sylistä, suudelmasateesta ja luullut sen saaneensa... ja
nukahtaa siihen... väsyy... raukee suudelmiin... unohtuu liian
kauvaksi aikaa... silmänräpäykseksi vaan ja huomaa onnen haihtuneen...

-- "Tamara!" -- lausui Harhama.

-- "Ei puhuta nyt siitä... Oh... Ei puhuta... Ei puhuta", -- kiirehti
Tamara keskeyttämään, jatkaen: "No niin!... Menemme asiaan: Juuri
tuli virallinen sähkösanoma, jossa käsketään ottaa sinusta selkoa...
kuka sinä olet ja... Ne asiat kulkevat mieheni käsien läpi... Hän
tuntee sinut ja puhui sivumennen asiasta minulle... Käsität, että
miestäni rangaistaan ja hän menettää virkansa, jos tulee ilmi,
että olen sinua varottanut... Ja minunkin tähteni ymmärräthän olla
hieno... Mieheni voisi luulla välillämme olevan rikollista..."

Harhama alkoi hätäillä.

-- "Ei... Ei... Ei... Ole huoleti, Tamara... Ette te tule ilmi, et
miehesi etkä sinä... Kiitos varotuksesta... ja sormuksesta... ja
kaikesta! Olet nyt kostanut hyvällä... Asutko täällä?" -- hätäili
Harhama.

-- "Kyllä!... Läheistössä... Nykyään pidetään silmällä jokaista
outoa, jokaista epäillään", -- puheli Tamara.

Syntyi äänettömyys. Harhama oli neuvoton, sanaton. Tamara piirusteli
päivänvarjollansa jotain hiekkaan. Niin istuivat he kauvan, hämärästi
muistellen entisiä päiviä, katsellen niitä vainajana ruumisarkussa
makaamassa. Viimein kohotti Tamara sen ruumisliinaa hieman,
varovasti. Hän lausui hiljaa, maahan katsoen:

-- "Se oli sinun runosi... Minun lempiromanssini, jota soitit..."

Harhama oli vaiti. Menneiden päivien laulut kuuluivat etäisiltä
mailta. Niiden muistot tuikkivat kynttilöinä elämän harmaasta
sumusta. Hetkisen päästä lisäsi Tamara alakuloisena, ruohonkortta
nypistellen:

-- "Minä lainasin sen jollekin kerran ja ne ovat siitä
jäljentäneet..."

Ja taas kurkisti hiljaisuus ja suru joka pensaasta, tirskutteli joka
ruohon juurella, kiilsi joka kukassa. Kaunis vainaja katsoi heihin,
kuin kuollut lapsi sure vaan äitiinsä.

-- "Miksi olet Magdan hylännyt?" -- kysyi Tamara kuiskaten, ikäänkuin
ruohonkorrelle puhuen.

-- "En ole häntä ottanutkaan", -- virkahti Harhama, heräten siihen
muistoon, kuin neulanpistosta.

Taas oltiin ääneti, itkettiin salassa... ikävöitiin... siunattiin
kukkiinsa kuollutta... Viimein purskahti Tamara katkeraan itkuun.
Harhama oli neuvoton. Joku hyvin raskas painoi häntä. Hän yritti
puhua:

-- "Tamara! Anna anteeksi!..."

-- "Eihän siinä ole mitään anteeksiantamista... Tai on kaikki
sitten... Katso! Sinähän olet ollut minua kohtaan itse asiassa
hieno... Sinähän et mennyt sen aidan yli, joka olisi ollut
niin heikko... Ai... jai... jai!... Se aitahan _ikävöi_ vaan
sortumistansa, vaikka se pelkäsi sitä samalla... Meidän välillämmehän
ei ole ollut mitään muuta, kuin kaunista ja... Niin: se oli minun
puoleltani rakkautta... Ja kumminkin ja kumminkin!... _Sitäkin_
täytyy pyytää elämässä anteeksi!... Elämän _hyvääkin_ täytyy
katua!... Sen _parastakin_ täytyy anteeksi pyytää!... Katso, Harhama,
mitä on elämä!" -- puhui Tamara surullisena, itkussa suin.

Ja Harhama katsoi mitä on elämä. Hän katseli harmaata syyspäivää,
mieli harmaana ja koko olemus masentuneena. Hän todellakin katui
nyt katkerasti elämänsä valoisimpia, sen _ainoita_ valoisia,
puhtaita päiviä. Hän katui kukkiansa, makeisiansa, runojansa,
kolmivaljakoitansa, puhtaita ystävyydentunteitansa ja kaikkea sitä,
mikä oli johtanut Tamaran ikävöimään ja pelkäämään raja-aitojen
sortumista. Ikäänkuin jotain katuen katsoi hän Tamaraa silmiin, eikä
voinut estää kyyneltä varastautumasta silmästänsä. Tamara huomasi sen
ja lausui surullisena, hitaasti, ajatuksissansa:

-- "Niin. Katso! Se romanssihan, jota säestit, on meidän yhteinen
rakas lempilapsemme. Sävellys on minun... Me sitä rakastimme ja
nyt... Niin, nyt me itkemme sitä tavatessamme..."

Molemmat vaikenivat, ajattelivat ja musertuivat. Kuin nöyrästi
anteeksi pyytäen, tarttui Harhama Tamaran käteen suudellaksensa sitä.

-- "Ei... Ei... Ei", -- huudahti Tamara, vetäisten nopeasti kätensä
pois, nousi, katkaisi kukan, suuteli sitä palavasti, kasteli
kyynelillänsä, rutisti sen hermostuneesti käteensä ja ojentaen
kätensä jäähyväisiksi, puristi Harhaman kättä nopeasti, kuumeisesti,
jätti kukan siihen käteen ja hävisi elokuun hiljaiseen harmaaseen,
kuolinpäivän surullisena iltahämäränä; ruumisliinan lieve laskeutui
taas kauniin vainajan kasvoille ja peitti sen äänettömänä.

Harhama nousi. Elämä kohosi hänen eteensä joka puolella tuhansina
tulisina puukonterinä uhaten häntä joka taholta.

Hän meni sisälle. Aleksander Vladimirovitsh tuijotti teelasiinsa,
pidellen sitä pöydällä molemmin käsin, lapsi leperteli lattialla ja
Tatjaana hyräili omalla säestyksellään äskeisen laulun viime sanoja:

    "Vaan vaihtunut
    on laulu nyt...
    On ihmis-onni haihtunut..."

Kun Harhama tuli sisälle, nousi Tatjaana Nikolajewna pianon äärestä,
meni peilin eteen ja alkoi laitella suortuviansa silmukoiksi.
Peilistä näkyivät hänelle elämän kaikki päivänpälvet: Hän näki
oman suloutensa, nuoruutensa ja kauneutensa. Lattialla leikitteli
onnellinen lapsi nukkensa kanssa, ja aistikkaasti, hienosti
sisustettu koti loisti kauniina rikkaudenkuplana. Uusi, hieno puku
somisti hänen hentoa, sulavaa vartaloansa, tyttöaikaiset ihailijat
koristivat menneisyyttä kukillansa ja makeisillansa ja tulevaisuus
hymyili nimi ja syntymäpäiväkukat kädessä, vilkutellen rakasta van
miehen valoisaa elämänuraa. Ja sitä kaikkea näytti hän katselevan,
kuin kaunista kukkaa, josta ihmistuska heloittaa niin hienona ja
kauniina, tuskin huomattavana. Hän ihaili sitä tuskaa, kuin perhonen
kukan väriä: hienosti hymyillen, hieman surullisena, ikävöivänä...

Harhama katseli häntä ja käsitti hänen ajatuksensa. Viimein kääntyi
Tatjaana Nikolajewna pois peilistä ja onnellisen näköisenä hymyillen
puhui Harhamalle:

-- "Te tunnette elämää ja olette sitä ajatellut. Eikö totta, että
elämänkukan kaunein väri on hieno suru?"

Harhama ja Aleksander Vladimirovitsh katsahtivat toisiinsa.
Harhamakin katseli elämän kaunista, suruväristä kukkaa ja lausui
vastaukseksi:

-- "Jos _Teistä_ niin on, Tatjaana Nikolajewna, niin silloin ei
elämä toki raaskine koskaan olla iloinen ja siten pahottaa Teidän
mieltänne... Olisihan se epäkohtelias ja julma, jos se ei aina
hymyilisi surullisesti, kun kerran tietää sen Teitä miellyttävän."

Tatjaana Nikolajewna nyökäytti päätänsä ja lausui puolivallatonna:

-- _"Merci pour les compliments!"_ [Kiitos kohteliaisuudesta!]

Sitten nosti hän tyttösen syliinsä, alkoi vallattomana tyttönä
leikitellä sen kanssa puhellen:

-- "Tiedätkö, kukkani, minkätähden elämänkukka on surullisen
kaunis?... Se", -- hän suuteli lastansa -- "se tahtoo olla äidille
kohtelias ja", -- hän suuteli taas -- "ja olla sille mieliksi...
Minun kukkani, minun lapseni!... Hymyileekö sinullekin elämä
surullisesti, kun tulet suureksi?"

-- "Hymyilee", -- vastasi lapsi viattomana.

Tatjaana Nikolajewna puristi lasta palavasti rintaansa, suuteli sen
kauniita kutreja ja iloitsi.

-- "Niin, kultani... minun lintuni... onneni... Kyllä elämä hymyilee
surullisesti äidin perhoselle... Hymyileehän?"

-- "Hymyilee", vakuutti lapsi nauraen ja kietoen armaat kätensä
äitinsä kaulaan.

Ja onnellinen äiti puristi lastansa rintaansa vastaan, suuteli sitä
ja hoki ihmisonnensa ja suudelmiensa seasta:

-- "Hymyilee... Hymyilee... Se hymyilee... Niin, kultani!... Voi,
äidin herttainen!... Elämä hymyilee niin surullisesti..."

Kun Harhama viiden minuutin kuluttua sanoi jäähyväisiänsä, kiilsivät
kaikkien kolmen silmissä kyyneleet, kertoen näkymättömän elämäntuskan
kaikkialle pääsyä. Oli kuin olisi elämän punertava palsami taas
kukkinut keskellä huonetta surullisena, rauhallisena, ja odottanut
sitä ainoaa vettä, joka sen kostukkeeksi kelpaa: kyyneleitä...

Eikä kukaan raaskinut siltä niitä kieltää, sillä kaikki rakastivat
sitä, kuin kaunista surujen lasta, joka hymyili niin surullisen
kauniisti...

Kahden minuutin kuluttua, kun Harhama käveli syrjätietä seuraavalle
asemalle matkustaakseen sieltä maanteitse kaupunkiin, tuli häntä
vastaan kaksi ratsastavaa santarmia, jotka kysyivät häneltä Vladimir
Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilaa. Hän antoi pyydetyn tiedon ja
poikkesi syrjäpoluille. Hän pelkäsi kaikkea. Hän tiesi, että kaikki
ystävänsä karttaisivat häntä, kuin koleraa, jos saisivat tietää hänen
tilansa. Pitkäaikainen elämällä ja kuolemalla leikkiminen ja siitä
johtuva mielen jännitys olivat jo lannistaneet hänen ruumiillisiakin
voimiansa siten, että hän oli entisen itsensä varjo. Hän piilotteli
varkaan tavoin, eikä edes tiennyt, etsittiinkö häntä vai eikö.
Turhaan etsi hän toisia vannoutuneita. Ne olivat hajonneet akanoina,
jokainen epäillen tulleensa ilmiannetuksi. Poliisivirastostakaan
ei voinut enää saada mitään tietoja, kun järjestön asiamies oli
siirretty toiseen virkaan. Hän päätti matkustaa kotimaahansa ja
odotteli vaan sovittua päivää, saadakseen puhutella munkki Pietaria
ja sanoa jäähyväisensä hänelle ja Anna Pawlownalle.

Mutta aika nakerteli rauhassa ijankaikkisuuden kylkeä.

       *       *       *       *       *

Sovittuna päivänä tapasi Harhama munkki Pietarin istumassa kirkon
portaiden korkealla alustakivellä häntä odottamassa. Syksyyn
kallistuva kesä näytti toimissansa väsähtäneeltä. Auringon valo
tuntui raukealta, arkailevalta ja surulliselta. Kesä tuntui surevan
ja ikävöiden muistelevan tyttöaikaansa, kevättä, sen kukkia ja
perhosia ja kuhertelevia ja pesissänsä hautovia lintuja. Ilmassa
tuntui olevan vanhuuden pölyä ja työntomua.

Munkki Pietari näytti hiukan väsyneeltä ja miettivältä. Hän tervehti
Harhamaa tapansa mukaan ristinmerkillä. Kaksi kerjäläistyttöä kulki
ohi almua pyytäen, saivat roponsa Harhamalta ja ristivät silmänsä.
Samana hetkenä ajoivat ohi komean nelivaljakon vetämät vaunut.
Etumaista hevosparia ohjasivat veripunaiseen verkavaippaan puetut
pojat, ratsastaen hevosiensa selässä.

-- "Korkeat hengelliset matkustavat", -- lausui munkki Pietari
surullisena. Hän, samaten kun Harhamakin, vertasi tätä hengellisten
purppuraloistoa kerjäläistyttöjen pukuihin. Samassa alkoivat läheisen
Pietarin-Paavalin kirkon kellot soida. Munkki Pietari pyysi Harhamaa
seuraamaan häntä sanottuun kirkkoon, jossa ovat Venäjän tsaarien
haudat.

-- "Siellä voimme rauhassa puhella ja sitten ottaa osaa
jumalanpalvelukseen", -- lisäsi hän. Harhama oudostui, sillä hän
ei ollut käynyt kirkossa jumalanpalveluksessa sen jälkeen, kun oli
ripille päässyt. Hän seurasi mukana hiukan epäröiden. He istahtivat
kirkossa seinän vierelle tsaarien hautojen väliin ja Harhama kertoi
munkki Pietarille tilansa ja hätänsä avoimesti, kuin rippi-isälle.
Pietari kuunteli häntä levollisena, osanotolla ja säälien. Hän
huomasi, että Harhama tarvitsi nyt yksinäisyyttä, jossa hänellä
ei olisi tilaisuutta antautua uusiin seikkailuihin. Hän lausui
Harhamalle:

-- "Veli! Palaa nyt kotimaasi rauhaan! Sen metsien yksinäisyydessä
olet turvassa maailmalta ja etenkin omalta itseltäsi... Siellä voit
rauhassa ensin hajota ja sitten koota itsesi. Jumala pitää huolen
lopusta."

Harhama oli aivan masentunut ja hätäytynyt. Hän oli kykenemätön
ajattelemaan mitään päättävää huomisen päivän suhteen.

-- "Niin olen itsekin päättänyt", -- vastasi hän. "Mutta en tiedä...
Olen vähän sekaisin sisällisesti. En jaksa selviytyä oman itseni
kanssa, enkä saa mistään kiinni, että voisi vielä kerran alkaa..."

Munkki Pietari oli huomaavinansa, että Harhamassa nousee uuden elämän
ja jumalauskon oras. Hän iloitsi siitä. Mutta samalla kävi hänelle
yhä enemmän Harhamaa sääli. Hän kysyi osanotolla, kasvoilla jalo,
kärsivä ilme:

-- "Veli! Oletko koettanut nyt kääntyä Jumalan puoleen, etsiä Häneen
uskomisesta peruskiveä?"

Harhama ajatteli hetken. Kaikki sekavat kysymykset alkoivat hänessä
pulputa pinnalle. Hän vastasi synkkänä, hitaasti ja ajatellen:

-- "Enhän minä voi _omaa itseäni_ pettää... Jos sanoisin voivani
uskoa ja uskovani Jumalaan, voisivat sen _muut_ uskoa todeksi,
mutta enhän minä voi saada itseäni uskomaan sitä, mikä ei _minusta_
ole totta ja sitä mitä pidän mahdottomana... Ymmärtäkää minua, isä
Pietari: Minä tahtoisin uskoa, mutta minä _en voi_... en voi...
en voi... _en voi_. Minä, jos sanon suoraan, tahtoisin toiselta
puolen saada edes täydellisen uskon kieltämisen, mutta en voi saada
_sitäkään_. Joskus kuleksin edestakaisin huoneessani päiväkaudet ja
mietin, mutta kaiken miettimisen tulos on epäilys... _Epäilyksenkin
epäilys_... Se on täydellinen sekasorto. Miekkojen teriä vedetään
minussa vastatusten ristiin ja rastiin, ja leikellään... _Antakaa_
minulle se usko, niin ikäni suutelen jalkojanne..."

Sääli sumensi munkki Pietarin silmiä. Hän ymmärsi ystäväänsä
täydellisesti. Hän oli nähnyt syvälle hänen sieluunsa, sillä
hänelle oli Harhama ollut verrattain avomielinen, koska oli nähnyt
hänessä yli ihmisen ja kaiken suuren janoisena lähestynyt häntä
kuin juopposairas viinamaljaa, vaikka hän usein siitä juotuansa,
mielestänsä liika avomielinen oltuansa, olikin tuntenut päihtymisensä
seuraukset ja katunut. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:

-- "Sinä, veli, erehdyt. Ei Jumalaan uskominen ole meissä itsiöllinen
tunne. Se ei ole refleksiivinen, vaistomainen luonnon pakkolain
luoma ja sen alainen ominaisuus, kuten vietti ja vaistot. Se on
täysin vapaaehtoinen, meistä itsestämme riippuva. 'Syö vapaasti!'
-- se on Jumalan käsky siinä... Jumalaan uskominen on siinä, että
sinä tunnustat Hänen käskynsä ja siveellisyytensä päteviksi ja
jumalallisiksi ja _semmoisina_ niitä noudatat. Kun sinä, veli,
niin ajattelet, niin sinä huomaat, että Jumalaan uskominen on ei
ainoastaan mahdollista, vaan myös helppoa..."

Harhama alkoi hajota ja yhä enemmän sotkeutua ajatuksiinsa. Hän
mietti pitkään ja lausui viimein surullisena, sanojansa tarkkaan
punniten:

-- "Enhän minä kiellä niiden käskyjen ja siveellisyyden pätevyyttä,
_oikeutta_... Mutta siinä on paljon muuta..."

Hän vaikeni ja katsoi maahan ja mietti taas.

-- "Mitä muuta?" -- kysyi munkki Pietari.

Harhama huokasi raskaasti ja alkoi hitaalla äänellä selittää:

-- "Sitä on niin vaikea sanoin sanoa... Minä en tiedä _kenen_ käskyjä
ja siveyttä ne ovat... Voinko minä uskoa, kun en..."

-- "Kun en näe -- tahdot sinä sanoa", -- keskeytti munkki Pietari ja
jatkoi: "Tuossa näet talon. Sinä et näe, et tunne sen omistajaa ja
kumminkin sinä omasta tahdostasi, vapaaehtoisesti tunnustat, _uskot_,
että semmoinen on olemassa. Niin on Jumalaan uskomisenkin laita... Se
on yhtä helppo, vapaaehtoinen ja mahdollinen, kuin päivätyö..."

Syntyi äänettömyys. Joku selittämätön käveli taas kirkossa
kaikkivaltiaana, näkymättömään vaippaan puettuna ja ikäänkuin sotki
Harhaman ajatuksia. Hän yritteli taas niitä selvitellä:

-- "Mutta", -- puhui hän. "Tuon talon suhteen minulla on toki _joku_
uskonperustus: Minä tiedän, että se ei ole _minun_... Sekin on jo
paljon... Katsokaa, isä Pietari! Kun minä olen rehellinen itselleni
ja Teille, niin minä sanon näin: Minä en kiellä jumalallisen
siveellisyyden pätevyyttä, oikeutta, mutta tulikysymys on siinä,
että minä tahdon tunnustaa niiden omistusoikeuden _oikealle_
omistajalle. En tahtoisi luovuttaa sitä aarretta _väärälle_, ehkä
olemattomalle, ja siten tehdä vääryyttä sille, jonka omia ne ovat...
Minä, puhuakseni raamatun sanoilla, en olisi tahtonut, en tahtoisi
antaa kunniaa muille, kuin _oikealle_, en ylistystä epäjumalille.
Siinä on sittenkin ollut tulisimpana kipinänä juuri _rehellisyys_...
Se rehellisyys on mennyt niinkin pitkälle, että minä sen tähden olen
unohtanut kaiken muun... Minä olen sitä takaa ajaessani unohtanut
_olevan, todellisen elämänrehellisyyden_, semmoisena vähäpätöisenä...
joutavana... ihmiskurjien ja olevan elämän mitättömänä pölynä...
Minä olen _sitä_ rehellisyyttä tavotellessani pettänyt itseäni...
maailmaa... kaikkea... Minä olen sen himon sokaisemana kulkenut
erehdyksestä erehdykseen, rikoksesta rikokseen, tuskasta tuskaan...
Sitä rehellisyyttä etsiessäni olen joutunut tuhannesti semmoiseen
epätoivoon, että minun on täytynyt jäähdyttää itseäni paheella...
Tuskiani olen tuhannesti pessyt ja pois huuhdellut lialla...
ravalla... rikoksilla ja kuivautunut elämänvalheella... oman elämäni
valheella... Paraskin minussa on ollut kissankultaa... petosta...
valetta ja... Äs!... Ei maksa puhua... Ei... Ei... Ei... Ei. Ei, isä
Pietari... Ei, isä Pietari..."

Hän keskeytti puheensa. Ja hänen silmistänsä vuotivat kyyneleet
tulvaamalla. Hän värisi ja itki, kuin lapsi. Munkki Pietarin
korkealle otsalle nousi säälin tuhkaharmaa pilvi. Hänen edessänsä
oli ihmiselämän suunnaton pulma, omaan verkkoonsa, itse punomaansa
paulaan sotkeutunut ihmissielu, joka taisteli siinä henkisen elämänsä
kuolinkamppailua. Hän katsoi maahan, teki ristinmerkin ja kysyi
hiljaa, lempeästi:

-- "Oletko sinä, veljeni, koskaan luottanut rukouksen voimaan ja
etsinyt siitä uskon siementä ja sen kasvuvoimaa?"

Harhama mietti hetken. Sitten vastasi hän surullisena, kuten tehdään
lapsuuden merkkitapauksista synkkinä hetkinä puhuessa:

-- "Minä olen rukoillut yhden kerran elämässäni: Kaksitoistavuotiaana
heräsi minussa halu päästä kouluun. Isän kuoleman johdosta oli
kotini köyhtynyt. Minä toivoin, varaton kun olin, pääseväni
eväspussineni koulukaupunkiin erään sukulaisen rattailla, jonka luo
äitini kyyditsi minut. Peläten, että sukulaiseni pettäisi minut
ja jättäisi tielle, menin minä metsään, poimin tuohkosen marjoja,
asetin sen sammalmättäälle uhriksi Jumalalle ja rukoilin: 'Jumala
anna minun päästä opintielle, niin minä ikäni tutkin ja ajattelen
Sinua!'... Mutta Jumala ei kuullut minun rukoustani, eikä huolinut
uhriani. Sukulainen ei ottanut minua rattaillensa. Silloin tulin minä
katkeraksi Jumalaa kohtaan... Ja minä en silloinkaan voinut löytää
muuta selitystä, kuin sen, ettei Häntä ole olemassa... Sillä miksi
Hän ei kuullut rukousta, joka oli niin _totinen_, niin harras ja
palava... Onhan Hän luvannut kuulla..."

Munkki Pietari kuunteli Harhamaa osanotolla, surullisena. Hänenkin
edessänsä oli nyt suuri pulma. Hän tahtoi lempein käsin selvitellä
Harhamaa niistä pauloista, joihin tämä oli kietoutunut. Hän kysyi
taas:

-- "Mutta etkö ole päässyt opintielle? Eikö Jumala ole sinulle
avannut kirjastoja ja muita tiedon aarteita?"

Harhama mietti taas hetken, taisteli omaa itseänsä vastaan, oman
itsensä puolesta, lähestyi sitä henkisen rehellisyytensä hämähäkin
verkkoa, muisti kaikki aikaisemmat elämänsä ponnistukset ja puutteen
ja mutisi sitten katkerasti:

-- "Omat käsivarteni sen tien ovat minulle, raivanneet."

-- "Ei, vaan Jumala on sen raivannut, vaikka sinun käsivarrellasi",
-- keskeytti Pietari. -- "Käsivartesi voimaa et sinä voi omasta
itsestäsi, siltä käsivarrelta ottaa. Sen lainaa Jumala ja Hän ottaa
myös lainansa pois. Hän ohjaa myös miehen käsivarren _oikeaan_
työhön. Hän kuletti sinua opintielle toista tietä, kuin mitä sinä
itse aijoit. Hän kuletti sinua _oman_ käsivartesi varassa, eikä
sukulaisesi rattailla... Ja voitko sanoa, kumpi kulku oli sinulle
parempi? Kumpi kulku kasvatti enemmän käsivartesi voimaa ja kohotti
sen arvoa omissa silmissäsi ja ihmisten edessä?"

Harhama kuunteli synkkänä. Ja taas muisti hän miten paljon hän oli
ponnistellut, kärsinyt puutetta, kerran nälkääkin, raivatessansa
itsellensä tietä, ja nyt hänen pitäisi siitäkin kiittää. Katkera
sappi nousi hänen rintaansa. Munkki Pietari jatkoi:

-- "Veli! Jos et voi uskoa Jumalaan, niin rukoile Jumalalta siihen
voimaa. Usko aluksi _oman_ rukouksesi voimaan! Ja jos rukoilet
rehellisesti, niin Jumala rientää avuksesi. Sinä saat rukouksesta
mielenrohkeutta semmoiseenkin asiaan ja työhön, joka ennen näytti
sinusta mahdottomalta. Sinä saat mielenrohkeutta uskomaan..."

Harhama kuunteli puhetta tylsänä, raukeana, väsyneenä, epäselvänä.
Mutta lopuksi, ikäänkuin joku terävä olisi mielessä kirkastanut
kärkensä, kysyi hän:

-- "Mitenkä minä voin luottaa siihen, jonka ole massaolosta en ole
varma? Enkö silloin rakentaisi huonetta sannalle?... Miten voin
luottaa rukoukseen, kun en ole varma, onko olemassa sitä, jota
rukoilen?"

Munkki Pietari huokasi ja vastasi:

-- "Etkö sinä kaikissa töissäsi luota siihen, jonka olemisesta et
ole varma? Jos kylvät, kylvät sinä siihen luottaen, että kylvö tuo
sadon..."

-- "No se on sentään toista", -- yritti Harhama katkaista, mutta
munkki Pietari keskeytti hänet nopeasti, selittäen:

-- "Se ei ole ollenkaan toista. Koko ihmiselämä ja ihmisten työ ja
pyrinnöt ovat perustetut luottamukseen niiden onnistumisesta. Jos
niin ei olisi, jos epätoivo olisi vallitsevana, niin silloin ei
kukaan rohkenisi enää mitään yrittää. Olet kertonut minulle, miten
sitkeästi ja lannistumatta maasi talonpojat taistelevat hallaa ja
luontoa vastaan. -- Saarijärven Paavo vai mikä sen nimi oli? --
Miksi et sinä tahdo olla yhtä rohkea ja miehekäs rukouksen voimaan
luottaessasi?"

Munkki Pietari oli vedonnut Harhaman oikeaan kohtaan. Harhama ei
olisi mielellänsä tahtonut tunnustaa olevansa arka ja raukka. Mutta
yleisen sekasorron keskellä oli hänessä alkanut teoksensa ajatus
taas palaa roihuavana tulena, viimeisenä ja ainoana pelastuksena.
Ja hän etsi näissäkin keskusteluissa, niin rehellinen kuin hän
niissä olikin, teoksensa aatteen kirkastumista ja epäilyksiensä
tukahduttamista _kielteisessä_ hengessä. Hän etsi vahvistusta
Jumalankieltämyksellensä ja aivan kuin urkki sitä kaikkialta. Hän oli
rakentanut koko elämänsä teoksensa varaan ja siksi riippui hän siinä
kiini, kuin haaksirikkoinen karilla.

Nytkin etsi hän taas jotain tukea kieltämyksellensä. Hän ilostui
jokaisesta neulankärestäkin, mistä luuli sen tuen löytävänsä ja
tarttui siihen kuumeisesti. Ja jos se pisti, ei hän siitä enää
_voinut_ viisastua, sillä hän oli seisovinansa jollain kuoleman
aallonharjalla, oli syvyyteen ja häviöön vajoamaisillansa. Nyt
hän taas luuli löytäneensä pelastavan neulankären ja kysyi munkki
Pietarilta:

-- "Mutta teillä Jumalan palvelijoilla on monta Jumalaa ja uskontoa.
Suomalaisilla on oma uskontonsa, teillä venäläisillä omanne. Mikä
näistä on oikea? Kenen Jumalaa minun pitäisi rukoilla... jos kerran
rukoilisin?"

Munkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan valmiudella:

-- "Ei ole mitään eri uskoja, vaan yksi usko. Ei ole edes kristityltä
ja pakanoita, vaan on niitä, jotka _uskovat_ Jumalaan ja etsivät
Häntä ja niitä, jotka _eivät usko_. Toiset meistä jo ovat lähempänä
Jumalan tuntemista, pakanoiksi sanotut ovat kauvempana. He etsivät
Häntä vielä, kuten näkyvää olentoa. Hän Itse kirkastaa meille
Itseänsä vuosituhansien läpi yhtä hitaasti, kuin Hän kehittää ja
täydentää luomakuntaansa. Hän on meidän edessämme alati valkeneva
päivä. Hän on ijankaikkisuuden aina kirkastuva aamuhämärä ja
aamurusko."

Harhama muisti Nikolain puheen "toisesta, tai toisesta": uskosta,
tai täydellisestä uskon kieltämisestä, ja hänessä välähti taas se
suuri, huimaava ajatus siitä jättiläistaistelusta, jonka Nikolai oli
suunnitellut: Toisella puolen ehdoton uskottomuus ja sitä vastassa
kaikki usko, kristityiden ja pakanoidenkin usko yhteen kytkettyinä.
Hän huomasi munkki Pietarin sanoissa saman suuren ajatuksen. Se
ajatus virkisti häntä hiukan rohkeudellansa ja suuruudellansa...
Virkistyneempänä kysyi hän edelleen:

-- "Ja koska tulee se _täydellinen_ Jumalan tunteminen?"

-- "Ei koskaan tässä elämässä. Niin kuin ihmisajatus ei voi koskaan
saavuttaa äärettömyyden rajoja, samoin ei se myös koskaan voi
käsittää täydellisesti Jumalan äärettömyyttä. Sillä Jumala on
loppumattoman suuri. Missä maailmat loppuvat ja toiset alkavat
ja taas loppuvat ja alkavat, siellä hallitsee vielä Jumala.
Joka silmänräpäys Hän luo lukemattomia miljoonia maailmoja ja
murskaa yhtä useita. Hänen kädestänsä vuotaa alati maailmoiden
rankkasade. Vesipisaran tavoin kirpoavat Hänestä maailmat, Hän on
niiden ehtymätön pilvi ja Häneen haihtuvat taas häviävät maailmat,
kuin sadevesi haihtuu sumuna syntymäpilveensä. Siellä, minne
lennokkainkaan ihmisajatus ja mielikuvitus ei ehtisi vuosimiljoonissa
kulkea, kierivät maailmat Jumalan kädessä tomuhituina, avaruudet
synnyttävät tuskalla alku-usvia ja alku-usvat kirvottelevat
maailmoita. Samalla taas toisaalla valmiit maailmat, totellen
Jumalan käskyä, hajoavat usviksi, nebuloosiksi, ja alkavat kieriä
nöyrinä tulikohtuina, joissa uudet maailmat kehkeytyvät, kuin lapsi
emättimessä. Hän on kaiken elon Herra. Hän käskee vaimon kohtua ja
miehen miehuutta, Hän käskee tyhjyyttä ja alku-usvia, ja kaikki
tottelevat ja alistuvat synnytyskivuille."

Munkki Pietari oli, kuvatessansa Jumalan suuruutta, koskettanut
Harhaman oikeaan paikkaan: siihen suuruudenjanon hermonpäähän.
Kaikki suuri, laaja ja mahtava oli hänelle kuin huumaava viina. Hän
juopui sen yhdestä siemauksesta. Monilla matkoillansa oli häntä
hurmannut ainoastaan meri, Alppivuoret, Kasbekvuori, Venäjän lakeudet
ja Volga ja semmoiset. Kaiken muun ohi oli hän matkustanut niin
välinpitämättömänä, ettei hän joskus muistanut niissä paikoissa
käyneensäkään. Luonnossa häntä hurmasi tähtitaivas ja avaruus
linnunratoinensa. Historiassa, joka oli kerran hänen lempiaineensa,
oli häntä viehättänyt harmaa muinaisuus: Egypti pyramiideinensa,
Babylonian ja Assyyrian suuruus ja vanhuus ja etenkin kristinuskon
ja pakanuuden välinen jättiläiskamppailu maailman herruudesta.
Kirjallisuudessa tempasi häntä enimmän Jobin kirja, Lermotofin
Demon, Goethen Faust, Danten Divina Commedia ja lisäksi Kadotettu
paratiisi. Rakennuksista oli hän ihaillut ainoastaan Colosseumin
raunioita. Kun munkki Pietari kuvaili Jumalan äärettömyyttä, hurmasi
hänet sen Jumalakäsitteen suuruus ja tempasi mukanansa, kuten valtava
joukkoviha ja joukkotunteen vuolas virta. Keskustelu alkoi kietoa
hänen mieltänsä verkkorihmoihinsa. Hän vilkastui hieman, hapuili sitä
ainaista suurta, jota hän janosi, joi siitä huumaavaa viinaa, ihastui
siihen taas, kuin lapsi leikkikaluunsa ja kysyi:

-- "Mutta mitenkä minä voin palvella Jumalaa, jota en jaksa edes
käsittää ja tuntea?... Mistä tiedän palvella sitä _oikeaa?"_

Munkki Pietari vastasi hymyillen:

-- "Jumalan suuruus on myös siinä, että Hän on _alaspäin, pienuuteen_
ääretön. Hän on jokaisen käsityksen ylettyvillä. Hänen täytyy
olla yksinkertaisen, uskovaisen -- jopa pakanankin -- oppineen
ja filosofin Jumalana, Hän on kehtolapsenkin ylettyvillä. Me
löydämme Hänet aina semmoisena, kuin kykenemme etsimään. Hän on
ihmiskunnan edessä aina valkeneva päivä ja Hänen valkenemisensa ja
kirkastumisensa ihmisen edessä päättyy siihen valoon, joka valkenee
ylös nousemisen suurena päivänä."

Harhama lappoi ainaisilta rukkinsa rullilta mietteittensä
pellavasyitä. Hän tapaili nyt kahden äärettömyyden: suuruuden ja
pienuuden ääriä...

Mutta hän ajatteli raskaasti. Ajatukset harhailivat ja puikkelehtivat
epäselvinä äskeisten suurten ajatuskuvien seassa. Hän hapuili taas
elämällensä peruskiveä, millä voisi seistä ja mille voisi rakentaa,
tai ottaa edes vauhdin. Hän vieritteli yhtä, vieritteli toista kiveä,
mutta ne olivat kaikki vieriviä. Hän tavotteli Jumalaa, suurta
tai pientä, vaikkapa pakanan puukuvaa, mutta kaikki pysähtyi taas
siihen ainaiseen epäselvään, siihen äärettömyyden pakenevaan ääreen:
epäilyyn.

Kirkkoon tulvasi väkeä. Harhama huomasi kauvempana hämärässä
ryysyisen, nuoren tytön rukoilevan hartaasti jalokivillä koristetun
Neitsyt Maarian kuvan edessä. Se näky oli hänelle naskali. Hän
närkästyi ajatellessaan, että tämä tyttö ehkä käy ryysyissä ja on
joutunut epätoivoon sen tähden, että hänen isänsä jalokivet ovat
kiskotut Neitsyt Maarian kuvan koristuksiksi... Hän puhui munkki
Pietarille väsyneellä äänellä, hajanaisesti ja katkonaisesti:

-- "En minä jaksa käsittää... Kun ajattelee räikeää köyhyyttä ja
kurjuutta, jotka rehottavat ulkona pakkaskipeinä ja vertaa niitä
näihin mahtaviin templeihin, niin on vaikea siitäkin syystä voittaa
epäilys... Eikö nimittäin kaikki ole keksitty tämän loiston ja
ylellisyyden turvaksi?... Ja miksi nämä jumalankuvat ja jalokivet
köyhien edessä?... Sehän on lyönti niiden kasvoja vastaan."

-- "Ei Jumala ole tätä temppeliä rakentanut, vaan ihmiset", --
keskeytti munkki Pietari jatkaen; "Ja usko: Jos Jumala tänä päivänä
hajottaisi kaikki kirkot, niin ihmiset itse alkaisivat huomenna niitä
uudelleen rakentaa. Ei Jumala myös voi olla poissa niistä huoneista,
joissa ihmiset Häntä etsivät. Jos kirkossa on vikaa, niin me ihmiset
olemme siihen syylliset. Me emme ole laskeneet kirkolle oikeaa
peruskiveä. Jos pappilat ovat ryövärien lymypaikkoja, osottaa se,
että pappilan peruskivenä ei ole Jeesus ja että pappi on susi eikä
paimen.

"Älä kiinnitä mieltäsi _ihmisten_ erehdyksiin: temppeleihin ja
kuviin, kun etsit Jumalaa! Jumala tarvitsee kuvia yhtä vähän, kuin
temppeleitäkin. Mutta anna sinä silti ihmisten pitää kirkkonsa ja
kuvansa, jos he kerran eivät jaksa etsiä ja löytää Jumalaa Hänen
laajemmista asunnoistaan! Älä ota ihmiseltä pois pienintäkään rasiaa,
missä he Jumalaansa säilyttävät, sillä se rasia on kallis. Jumala
itse on avaava rasioiden kannen, kun sen omistajan silmä kantaa
kauvemmaksi. Muista: Ei ole niin pientä rasiaa, johon ei Jumala
mahtuisi ja josta Häntä siis ei voitaisi löytää. Samalla on hänelle
äärettömyyskin liika pieni..."

Harhama huokasi raskaasti. Hän muisteli, kuinka Jumalaan uskominen
oli tuonut rauhan Nikolain kuolevalle äidille ja Looljalle, muisti
omat silloiset ajatuksensa erämaan lähteestä ja vesiastiasta ja hänen
teoksensa sivut aukenivat hänen muistossansa taas taivaan lakena,
jolla komeat päivänkangastukset leikkivät. Näkyi ratsastelevia
joukkoja: hänen teoksessansa esiytyviä autuaiden sotajoukkoja,
kadotettuja ja taas löydettyjä paratiiseja, joita hän oli teoksensa
sivuille muistossansa maalaillut. Ja samalla nousi hänessä kysymys:
"Pitääkö minun koko tämä ihanuus haudata yhden ainoan rasian tähden?
Pitääkö minun koko loistava, rehellinen elämäntyöni kätkeä yhden
ainoan vesiastian takia?"

Hän kysyi taas rehellisesti itseltänsä: "Mikä on se oikea Jumala?
Omalleko, vaiko munkki Pietarin Jumalalle kunniaa antaessani minä
annan sen epäjumalalle?"

Hän kyseli ja hajosi ja repeytyi ja sotkeutui. Hän huokasi raskaasti,
kuin olisi hän sillä puolentanut tulvivaa sisintänsä. Koko hänen
olemuksensa oli rikki lyöty, mieli oli tylpäksi puuksi tylsistynyt,
ajatukset tekivät raskaasti työtänsä. Mutta hetken kuluttua hän,
ikään kuin olisi jotakin muistanut, tai havahtanut tutkaimen terällä
kysyi reippaasti:

-- "Isä Pietari! Pitääkö meidän... uskotteko te, piti minun kysyä...
Uskotteko te esimerkiksi perkeleen ja..."

-- "Jos" -- keskeytti munkki Pietari -- "jos raamatun _ytimestä_
rahtukaan otetaan pois, on kaikki muukin mennyttä. Uskonpuu ei
siedä karsimista. Kirkolla ja uskovaisella täytyy olla voimaa ja
rohkeutta tunnustaa pieninkin rahtu, mistä on puhuttu raamatussa,
uskonnon ytimenä, kuinka naurettavalta ne viisastelijoiden silmissä
näyttävätkin. Usko minua: Kaikki ne salaiset voimat, jotka maailman
alusta ovat ihmiselämään vaikuttaneet, pysyvät maailman loppuun asti.
Voi sitä, joka ryhtyy niitä voimia hävittämään! Hän itse sortuu
niiden alle. Silloin kun ihmiskunta karsii uskonnosta pois perkeleen,
hävittää se hyvän ja pahan _olemuksen_ raja-aidan. Voi silloin
ihmisiä! Se _toinen_ sortuisi _heissä_ itsessänsä toisen mukana ja
kuka taltuttaisi silloin murhaajan mielen? Kuka kukistaisi pahan
himon ihmissydämessä? Lakiko? Koska voi inhimillinen laki sen tehdä?
Raamatussa voi kyllä olla inhimillistä erehdystä yksityiskohdissa,
sillä Jumala on sen kirjoituttanut erehtyvillä ihmisillä. Mutta
_sen ytimet_ pysyvät ja ovat oikeita. Väärän osan Hän kyllä siitä
aikanansa seuloo pois ja panee oikean sen sijalle... Ja jos me siitä
nyt monta kohtaa puutteellisesti ymmärrämme, niin Hän kyllä aikanansa
kirkastaa meidän ymmärryksemme tarpeellisen kirkkaaksi. Kaikki on
meidän uskottava, tai ei mitään jää..."

Harhaman mieli kävi yhä synkemmäksi ja vakavammaksi. Itse asiassa hän
itse milteipä ihaili perkele-käsitettä, koska se oli salaperäinen,
suuri, voimallinen ja loistava. Hän ihaili perkeleen väsymättömyyttä
ja viisautta, vaikka hän samalla tahtoi sen kieltää ja oli
kieltävinään. Nyt hänelle taas kirkastui perkele joksikin huumaavaksi
ja suureksi ja salaperäiseksi.

Mutta hiukan mietittyään huomasi hän taas ristiriidan ja alkoi
siitä pyrkiä pois ja silloin taas leimahti hänessä teoksensa ajatus
loistavana. Kurkussa tuntui jotain katkeraa. Koko elämä ja sen
pettymykset ja nykyinen sekasorto kirvelivät ja taas ja taas etsi
hän pelastusta teoksestansa, tietämättä ja kysymättä, minkälainen
se pelastus on. Hänen raskaat ajatuksensa kiintyivät tsaarien
hautoihin ja löysivät niiden valtavissa marmoriarkuissa uskon uuden
kompastuskiven. Hän kysyi munkki Pietarilta päättävästi, jyrkästi,
kuin olisi hän ollut varma saavansa ainakin epäröivän vastauksen:

-- "Mutta, isä Pietari! Täällä makaavat Venäjän tsaarit raskaiden
marmoriarkkujen alla. Uskotteko Te, että he kerran nousevat ylös
niiden alta?"

Munkki Pietari aivan oikaisi vartalonsa ja hänen kasvonsa
kirkastuivat onnesta, että sai todistaa uskonsa lujuuden. Hänen
silmiensä edessä painoivat raskaat marmorimöhkäleet hautoja.
Hän oli nähnyt tuhansien ja tuhansien vaipuvan hautaan, eikä
palaavan sieltä. Hänen edessänsä avautui koko elämän kulku yhtenä
kuoleman heinänniittona. Harmaasta muinaisuudesta lähtien oli
ihmiskunta kantanut maahan ruumiita, turhaan odottaen niiden
ylösnousemista. Vankat maakerrostumat peittävät sukupolvien
maatumia ja säilyneitä luita. Lukemattomien luut olivat tuhaksi
palaneina hajonneet ja hävinneet maakerrosten tomuihin. Toisia
kalusivat koirat hautausmailla, tai metsissä. Koko se masentava näky
avautui hänen edessänsä kuolonkolkkona, toivottomana yönä, josta
moni-tuhatvuotisena, ehkäpä miljoonavuotisena aikana ei tuikahtanut
ainoakaan inhimillisen ylösnousemisen tähti. Ja sen edessä seisoi
munkki Pietari suurena, jalona, ylevänä, ihailtavana ja lausui koko
sielunsa vakaumuksella:

-- "Uskon. Minä uskon. Jumala joka luo tyhjästä maailmoita ja tomusta
eläimiä ja ihmisiä, voi koota Venäjän tsaarien tomun ja palauttaa
niihin hengen. Milloin ja missä muodossa he nousevat ylös, se on
meiltä salattu, mutta Jumala käskee kerran ja lattiapaadet nousevat,
haudat aukenevat ja tsaarit nousevat ylös ja kiittävät tässä
huoneessa Jumalaa, joka on heidät herättänyt unesta. He lähtevät
tästä huoneesta alamaistensa joukkoon, jotka Venäjän kaikilta
hautausmailta tulvaavat uuden maailman ihanaan valokirkkauteen.
Tsaarit kulkevat silloin tuomiotansa odottamaan samanarvoisina halvan
alamaisensa kanssa. Yhdessä he veisaavat Jumalalle ylistyslaulua
ja tunnustavat Hänen suuruutensa ja armonsa. Vasta sinä päivänä me
näemme Jumalan ja Hänen enkeliensä ääriviivat. Silmäterämme näkee
silloin hengen, kuin kukan, näkymätön puhkeaa edessämme näkyväksi,
kuin ruusu nupustansa. Me kuulemme silloin enkelien ihanan laulun
yhtyvän maanlapsien ylistyslauluun. Silloin ei käy tuuli ja vesi
on pysähtynyt koskissa... Maailmat seisovat silloin liikkumatta ja
Herra yksin puhuu. Auringonvalo on sammunut, ja Jumala itse loistaa
maailman valona, ylösnousemisen päivän suurena kirkkautena."

Harhamaa ihastutti se uskon lujuus ja ylösnousemisenpäivän suuruuden
kuvaus. Hän kuvaili mielessänsä sitä päivää, jolloin tässä mahtavassa
kirkossa laattiapaadet alkaisivat kohota, haudat aukaisisivat
mustat kitansa ja muinaisuuden mahtavat tsaarit nousisivat niistä
kirkastettuina, tuntisivat toisensa ylös nousemisen päivän uudessa,
armaassa valossa ja yhtyisivät yhtenä kuorona veisaamaan Jumalan
ylistystä. Hän ratsasteli taas niitä ainaisia sumuselkiä, kaikki
oman onnensa nojassa. Hän olisi tahtonut kaiken hinnalla saada
tämän munkki Pietarin järkkymättömän uskon, nousta sille sisällisen
sekasorron keskeltä, kuin harmaalle kalliolle. Tai olisi hän yhtä
tyytyväinen jos hän saisi Nikolain täydellisen uskon kieltämisen.
Kunhan vaan nyt pääsisi pois tästä epäilyksen ja sekasorron
pohjattomuudesta, joka kiskoi häntä satimillansa yhä syvemmälle,
polttaviin mutapesiin. Munkki Pietarin lempeät, vakuuttavat sanat
olivat häntä jonkun verran rauhottaneet, virkistäneet ja rohkaisseet.
Suuruuden kuvaukset olivat riuhtaisseet hänen ajatuksiansa hiukan
erilleen äskeisistä tapauksista.

Harhama vaikeni masentuen ja repeili ajatuksien riekaleiksi. Katse
oli kiintynyt marmoriseen ruumisarkkuun. Ylösnousemisen päivän
kuvailtu kirkkaus ja Jumalan suuruus kohosivat hänen eteensä jossain
äärettömyyden kaukaisimmilla perukoilla. Koko äärettömyys avautui
hänelle yhtenä näköalana, lukemattomilla maailmoilla koristettuna
tyhjyytenä. Jumalan suuruus laajeni... käsitti kaiken... kirkastui...
pieneni taas äärettömän pieneksi... aivan olemattomaksi ja
lopulta hävisi kokonaan omaan pienuuteensa, kadoten äärettömyyden
tyhjyyteen... ilmestyi taas... alkoi suureta... levisi ja repesi
yli äärettömyyden ja taas hävisi omaan suuruuteensa... Ja silloin
sattui taas Harhaman silmäys uskon kompastuskiviin: kylmiin
marmorisiin ruumisarkkuihin. Ne tuntuivat nousevan, latautuvan hänen
hartioillensa ja puristavan hänestä kaikki epäilynrauhaset vuotamaan
kylmää, ilkeää visvaa...

Hän huokasi raskaasti, nojasi kyynäspäät polviinsa, kätki otsansa
kämmeniensä väliin ja tuijotti synkkänä maahan.

Sillä välin oli suuri kirkko tulvannut rukoilijoita täyteen ja
Jumalanpalvelus alkanut. Ihana kirkkolaulu yhtyi munkki Pietarin
puheeseen, jolla tämä kuvaili ja ylisti ylösnousemisen suurta päivää
ja tunnusti järkkymättömän uskonsa sen päivän tuloon...

Munkki Pietari oli yhtynyt rukoilijoiden joukkoon. Kuoripojat
lauloivat ihanaa kirkkolaulua. Se laulu kaikui ja kierteli kirkon
mahtavissa kiviholveissa, kuin enkelien laulu. Pappi luki rukousta:

-- "Sinä kuningasten Kuningas ja herrojen Herra! Säre meidät tomuksi
ja tuhaksi!"

Ihmiset laskevat polvillensa ja rukoilevat papin mukana. Kuoripojat
toistavat rukouksen ihanalla veisuulla:

    "Kuningasten Kuningas!
    Säre meidät tomuksi!
    Säre meidät tuhaksi!"

Pappi jatkaa:

-- "Kokoa meidät taas uudestansa ja puhalla meihin uusi elämä Sinusta
Itsestäsi! Armahda meitä, Jumala!"

Polvilleen laskeutuneesta joukosta kuuluu rukouksen kohina ja nousee,
kuin aamuauer kirkon korkeisiin holveihin, ihanan kuoripoikien laulun
kohottamana. Se liitelee sinne enkelinsiivin:

-- "Herra, armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda!"

Pappi rukoilee edelleen:

-- "Pole Sinä kantapäälläsi rikki koko meidän olemuksemme! Nöyryytä
meitä!"

Laulu ja rukouksenkohina kertaavat:

-- "Nöyryytä meitä, Herra!... Nöyryytä meitä!"

Ja yhä hartaampana nousee rukouksenkohina kirkon lattialta, laulu
soi lumoavampana. Harhaman mielessä puikahtelevat lapsuuden ajan
joulukynttilät ja joulukulkuset soivat kaukaa...

Silloin hän vielä uskoi lapsen uskolla...

Pappi rukoilee hartaammin:

-- "Polta meidän sydämemme hehkuvalla tulellasi poroksi! Polta sen
himo tulisella raudalla!"

Kuoro ja huokaukset toistavat palavina:

-- "Polta meitä Jumala!... Polta meitä armossasi! Herra armahda!...
Herra armahda!"

Yhä valtavampana kuohuu rukouksenkohina. Tuska ja epätoivo
kuvastuvat maahan langenneiden rukoilijoiden kasvoilta. Sadat
sydämet aukenevat, tyhjenevät ja kevenevät. Näky on liikuttava, kuin
kyynel silmänripsellä. Se avaa pienoisia rakoja Harhaman sydämen
kalliokovimpiinkin kohtiin.

Papin henki ylenee:

-- "Me olemme ylpeät... Me olemme paatuneita kiviä... Mutta lyö Sinä,
Herra, meidät tomuksi maahan!"

Kuoro ja rukoilijat särkyvät ja särkymistä tulvaa rukous:

-- "Lyö meidät tomuksi, Herra! Armahda ja masenna meitä!... Herra
armahda! Herra armahda!"

Rukoilijat ovat laskeneet kasvoillensa kivilattialle. Huokaukset
ja itku sekaantuvat rukouksenkohinaan ja lauluun. Silmät purkavat
kyynelkätköjänsä, mielet murheitansa. Harhaman mieli ylenee valtaavan
kohinan kohottamana. Näkymätön siivenkärki nostaa häntä maantomusta.

Pappi jatkaa:

-- "Sinä, Herra, olet voimakas. Revi Sinä meidät!"

Kuorolaulu helähtää. Rukoilijoiden rinnoista puhkeaa avunhuuto, itkun
säestämänä:

-- "Revi meitä, Jumala, revi!... Säre meidät, Jumala!... Polta
meitä!... Herra, armahda... armahda... armahda!"

Ja sydämet repeytyvät yhä enemmän ja repeämistä vuotaa niiden
polttava sisältö ja nousee kohisten holveihin.

Harhama ei järkeile ja laske, missä on rukouksen voima. Hän näkee
pensaan palavan ja sen outoa, ihmeellistä valoa katsoessa on
kaikki muu valo hetkeksi himmennyt, muut ajatukset sammuneet.
Kalliolohkareet raottuvat liitteistänsä.

Pappi kohottaa äänensä:

-- "Puserra Sinä, Herra, meidät kyyneleiksi!... Jauha tomuksi!...
Masenna mieli!... Polta himo!... Armahda meitä!... Nosta vuoret
hartioillemme!... Jauha meidät niillä tomuksi!... Puserra niiden
voimalla meistä huono ja paha!..."

Kuoro ja kohina ja itku anovat papin puheen lopulla:

    "Herra, armahda!...
    Herra, armahda!...
    Herra, armahda!"

Ja sitten aukeaa ihana laulu ja kellot soivat, kertoen Jumalan
suuruutta ja armoa. Rukoilijat ovat vaipuneet maahan rikki
revittyinä. Kyyneleet vuotavat ja itku ja huokaukset yltyvät. On
kuin olisivat vuoret nostetut maassa tomuna makaavien rukoilijoiden
hartioille ja niiden rutistuksesta pursunneet ihmisistä ulos kaikki
tuskat ja kivut ja rinta rauhottunut ja mieli kevennyt. Ja elämä
aukenee uutena paratiisina. Ja yhä hartaampina huokaavat särkyneet.
Kyynel on kuumempi, huokaus palavampi. Laulu lähtee sydämen kielestä:

Herra, armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda! -- kuuluu
loppumattomiin holveista ja lattialla.

Harhama käveli mietteissänsä. Taas huomasi hän äskeisen tytön
rukoilevan Neitsyt Maarian kuvan edessä, kokonaan maahan sortuneena.
Likemmä tultuansa tunsi hän hänet Looljaksi. Rovoillansa oli hän
ostanut vahakynttilän. Se tuikutti nyt Jumalan kuvan edessä. Itse
hän oli yhtenä rukouksena. Kädet olivat ristissä, ojennettuina kuvan
puoleen. Avonaiset silmät katsoivat niin epätoivoisina Neitsyt
Maariaan ja niiden mustilla silmäripsillä kiiltävät kyyneleet
kilpailivat kirkkaudessa kuvan kalliiden jalokivien kanssa. Jonkun
ajan kuluttua huomasi Loolja Harhaman, nousi nopeasti ylös ja
kysyi kiihkeästi, levottomana, hätäytyneenä, katsoen kyyneleisillä
silmillänsä Harhaman silmiin:

-- "Herra Harhama!... Missä on Nikolai?... Minä tiedän kaikki...
Kaatja kertoi... Onko Nikolai hirtetty?..."

-- "Loolja rukka! Jos tiedät, niin vaikene!... Älä huolehdi! Nikolai
on turvassa", -- lohdutteli Harhama.

Loolja risti silmänsä, vapisi, värisi, oli kokoon luhistumaisillansa,
johonkin vajoamaisillansa.

-- "Kiitos Sinulle, Jumala!" -- hätäili hän.

Harhama oli vaiti. Looljan hätä ja avuttomuus tarttui häneen. Kaikki
alkoi pimetä, tummentua ja sotkeutua. Loolja jatkoi:

-- "Tulin tänne rukoilemaan Nikolain ja Teidän puolesta... Nikolai
sanoo, että Te olette hänen ainoa ystävänsä!"

Vedet kierivät Harhaman silmiin. Hänestä tuntui, kuin olisi hän
syypää Looljan tuskaan ja kyyneleihin, kuin olisi hän johtanut
Nikolain vaaralliselle tielle. Hän oli sitä opettanut, juottanut sitä
uusilla ajatuksilla, tiedoilla ja kaikella. Hän hätäytyi ja hajosi ja
halusi paeta yksinpä Looljaakin, päästä pois sen silmistä. Hän kiitti
Looljaa ja lausui hiljaa:

-- "Kun tapaat Nikolain, sano terveisiä minulta ja kerro, että olen
matkustanut..."

-- "Herra isä!... Matkustanut!... Minne?" -- keskeytti Loolja
hätäillen ja kyynelten yhä nopeammin karpaloidessa.

-- "Kotimaahani... Kauvas pois... Hyvästi, Loolja!" -- vastasi
Harhama.

-- "Oi!... Älkää vielä!... Älkää!... Antakaa minä rukoilen
puolestanne... onnea tiellenne!" -- hätäili Loolja, laski
hätäytyneenä polvillensa ja rukoili:

-- "Herra Jumala! Suojele Sinä Nikolaita ja hänen ystäväänsä! Ole
heidän turvanaan ja johda heidät luoksesi!... Armahda, Herra, heitä!"

-- "Herra armahda!... Herra armahda!... Herra armahda!" -- kertasi
taas ihana laulu. Loolja laski kasvoillensa lattiapaadelle. Musta
tukka hajosi kirkon kivilattialle ja ruumis vavahteli itkusta. Laulu
jatkui yhä. Kauniina kertautui: "Herra armahda! Herra armahda!"

Harhama tunsi vedet polttavan silmiänsä. Hän oli hajoamaisillansa.
Liikutustansa salaten suuteli hän Looljan kättä kiitollisena ja
lausui.

-- "Loolja rukka! Sinä olet onnellisempi minua... Sinä voit
_uskoa_... ja sinun elämäsi on _rakkautta_... Se on rakkauden kaunis
kukka."

Lahjakas tyttö tajusi paljon. Hänen henkensä luhistui kokoon; hän
ikäänkuin lyyhistyi laattialle ja hän haaveili itku suussa:

-- "Niin, niin... Elämä on rakkautta... rakkautta se on... Ai-jai,
herra Harhama... _Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen
poroksi_..."

Terävät elämän hampaat tunkivat Harhaman luihin... Elämänkysymyksen
tulihiileen oli taas puhallettu liekki. Hänen edessänsä kohosi koko
hänen oma elämänsä synkkänä, katkerana, kylmä ivahymy huulilla.
Sen koruina olivat kaikki hänen harha-askeleensa, rikoksensa,
erehdyksensä, pettymyksensä ja rauenneet toiveensa. Se näytti
kurjimukselta, risaiselta, järjettömältä olennolta, mielipuolelta,
kuleksijalta. Kädessänsä se heilutteli jotain salaperäistä, harmaata,
risaista liinaa ja ilkkui: "Tämä on tulevaisuutesi..."

Kuoripojat veisasivat entistä kauniimmin, pappi rukoili hartaammin
ja rukoilijat huokailivat palavammin. Harhamasta näytti, että kaikki
kantoivat päässänsä elämän tulikukkaista orjantappurakruunua,
kärsivät, kuin Jeesus ristillä ja katsoivat apua-anovina Häneen.
Hänestä näytti särkynyt joukko seppelöidyltä kuoleman hääväeltä,
joka odotti morsianta, tulikukkaisten seppeleiden hohtaessa ohimolla
ja kuoleman istuessa jokaisella tsaarien marmoriarkulla, viulua
soitellen ja lohdutellen odottavia sillä tiedolla, että kyllä morsian
kohta tulee ja he saavat nähdä hänet ja astua hänen kanssansa
alttarin eteen vihittäviksi ja lähteä sieltä morsiushuoneeseen,
rauhaan, riisuutumaan ja heittämään pois tuliseppeleen, polttavan
hääkruununsa: elämän...

Hän huokasi raskaasti, suuteli Looljan otsaa palavasti, puristi hänen
kättänsä jäähyväisiksi ja lausui:

-- "Ole onnellinen, Loolja-rukka! Sano terveiseni Nikolaille ja
Kaatjalle!"

Loolja aivan lyyhistyi taas kokoon. Harhama lähestyi takaapäin
munkki Pietaria ja kuuli hänen rukoilevan puolestansa. Kaikki sumeni
silloin hänen silmissänsä. Koko elämä haihtui omiin sumuihinsa. Sen
sumun seasta tuikkivat palavat vahakynttilät himmeinä tulina, elämän
pikkuisina tulikuumina kukkina, ja laulu tuntui tulevan jostain hyvin
kaukaa, Jumaluuden asunnoilta...

Ja taas ilmestyi sumuista hänen eteensä entinen elämänsä. Sen kädessä
oli nyt orjantappuraseppele, jonka tulikukkina loistivat hänen
erehdyksensä, rikoksensa ja pettymyksensä. Se lähestyi häntä ja laski
seppeleen hänen päähänsä ja osotti hautakiviä ja sanoi:

-- "Odota rauhallisena! Sieltä tulee morsian varmasti ja katselee
seppelettäsi ihastuneena, tai suru silmissä."

Hän kuuli munkki Pietarin yhä rukoilevan, mutta ei jaksanut enempää
kuulla. Liikutettuna, hajanaisena, hermostuneena ja sortuneena
lähestyi hän häntä ja kuiskasi:

-- "Minä lähden... Kiitos, isä Pietari, kaikesta!... Minä en
todellakaan ole kelvollinen Teidän ystäväksenne, vielä vähemmän
Jumalan palvelijaksi, jos Hänet joskus löytäisinkin."

Munkki Pietarin valtasi kuvaamaton säälintunne tätä perin
masentunutta ystäväänsä kohtaan, jota hän rakasti. Hän otti
taskustansa latinankielisen Uuden Testamentin, avasi sen, merkitsi
reunaviivoilla kertomuksen syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa
ja lauseen: "Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen joka
pantu on, Jeesuksen Kristuksen."

Ojentaen kirjan Harhamalle, lausui hän liikutettuna:

-- "Ystäväni! Ota tämä minulta muistoksi! Se aika tulee, jolloin sitä
tarvitset... Ja tulkoon se pian!"

Harhama puristi hänen kättänsä nopeasti, kuumeisesti, kyyneleet
silmissä, ja munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä lausuen:

-- "Jumala kulkekoon mukanasi, veljeni, ja johtakoon sinut jalkojensa
juureen! Ole onnellinen ja synny uudesta!"

Ja kun Harhama lähti, katsoi Pietari hänen jälkeensä, teki
ristinmerkin ja lausui:

-- "Ole, Jumala, hänen kanssansa ja pelasta hänet! Hän lähtee
nyt jo nöyrtyneenä, masentuneena. Kiitos Sinulle, Jumala, että
olet ruoskallasi hänet jo niin kauvas kurittanut! Kiitos Sinulle
siitä, että olet hänet jauhanut ja masentanut, juurittanut hänestä
fariseuksen ylpeyden, avannut hänessä raon itsellesi ja valmistanut
hänet astumaan eteesi publikaanina!"

-- "Pau-uuu!" -- kumahti kirkonkello ja kuoripojat veisasivat
ylistystä Jumalalle.

Tunnin kuluttua sanoi Harhama jäähyväisensä Anna Pawlownalle.
Iltasella lähti laiva ja Venäjän ranta häipyi yön hämäriin...
Sinne jäi niin paljon toiveita, työtä, iloa, taisteluja ja
erehdyksiä ja rikoksia... Ja kun Venäjän ranta lakkasi näkymästä,
vaipuen taivaanrannan alle näköpiirin rajalla, tuntui Harhamasta,
kuin olisi koko siellä eletty elämä uponnut ikuisiksi ajoiksi
johonkin näkymättömään hautaan. Hän näki, rannan hävitessä, sen
vajoavan sinne, kuin arkun hautaan. Hän seisoi sen haudan reunalla
hätäytyneenä, tuskan repimänä, eikä tietänyt selittää, miksi hän
nyt niin kärsi sen elämän manalle menoa, joka oli hänelle ollut
usein niin raskas, kulettanut häntä pettymyksestä pettymykseen ja
viimein heittänyt haaksirikkoisena karille... Hän suri sitä, kuin
huikentelevaa, mutta eroamatonta rikos- ja onnettomuustoveriansa ja
kyyneleet kierähtivät taas hänen veristyviin silmiinsä...

Huomisaamuna kohosi merestä Suomen ranta... Kului vielä hetki
ja laiva laski kotimaan rantaan ja Harhama astui maihin, päässä
vieraalta maalta noutamansa loistava elämän orjantappuraseppele,
jonka tuli kukkina heloittivat hänen menneisyytensä teot, erehdykset
ja rikokset...

       *       *       *       *       *

Äärettömyyden ontelo hohotti, kuin olemattomia reunojansa kaivaten.
Mykkinä kierivät maailmat sen autioissa sisälmyksissä. Kuin peikot
kiertelivät ne toisiansa, synkkinä, hirvittävinä avaruuden hirviöinä.
Ne kaartelivat toisiansa, kuin kauhun lyömät peikot.

Ijankaikkisuuden suuret viulut soivat... Kaikki muu tanssi...
Äärettömyys yksin pysyi... Sen peruskivi ei pettänyt... Se ei koskaan
radaltansa eksynyt... ei hairahtanut... ei tavannut suurempaansa...
Kaikkea muuta kalvoi ajanhammas... Äärettömyys oli ainoa, jonka
kylkeen sen hammas ei pystynyt... Se oli sille ainoa kivikova... Se
oli ainoa, jonka kylkeä ei ajanhammas löytänytkään.

Maailmat syntyivät, toiset hävisivät... Valo ja pimeys karkasivat
kaikkialla ikilentoansa. Raivoisina syöksyivät ne toistensa
kintereillä, kierrellen kuiden ja tähtien pintoja pitkin. Valo
pauhasi virtoina auringoista tähtiin ja kuihin. Kierivät maailmat
huiskuttelivat pimeitä varjoviuhkojansa, katkoen niillä valovirtoja,
itse katkeillen niihin...

Kaikki oli valon ja pimeyden taistelua... Kaikki oli elämän ja
kuoleman hääkarkeloa...

Mutta kaiken karkelon keskellä seisoi äärettömyys suurena
sulhasena... Se vietti suuria häitänsä, katseli kaiken karkeloa.

Ja sen morsiamena oli ainoa luoduista toinen lakastumaton, ainoa
kuihtumaton, kuolematon, ainoa ijäti uskollinen, ainoa ijäti-nuori.
Sen morsiamena oli _ijankaikkisuus_...

Se oli ainoa onnellinen morsiuspari, sillä se oli Luojan luomista
ainoa erehtymätön... ainoa kuolematon... ainoa, joka ei taistellut
turhasta, ei taistellut mistään... Se morsiuspari oli ainoa osaansa
tyytyväinen, ainoa, jonka tiellä ei ollut toista, ei polulla
kompastuskiveä... ei vastassa viettelijää... ei matkalla harhatietä.

Se pari seisoi suurena kaiken karkelon keskellä, viettäen ainaisia
häitänsä, elämän ja kuoleman niissä häissä karkeloidessa.

       *       *       *       *       *

Suuret hääviulut soivat. Salaisuus availi loviansa. Äärettömyyden ja
iankaikkisuuden häissä liikkuivat suuret sotajoukot.

Kun munkki Pietari oli kiittänyt Jumalaa siitä, että Hän oli
masentanut Harhamasta fariseuksen ylpeyden, ja kun kirkonkello
kumahti, irtausi Perkele sen kumahduksesta, nousi ajatuksen
nopeudella korkeuteen, kauvas maan valorajojen yläpuolelle, pimeään
eetteriin. Avaruus kohisi, mykkä pimeys vapisi. Perkele antoi
kiukkuisan merkin, kutsuen sillä palvelijoitansa. Kohta oli hänen
ympärillänsä sata tuhatta loistavaa enkeliä, toisilla torvet,
toisilla tulisoihdut käsissä ja välkkyvät aseet vyöllä. Etumaisina
loistivat hänen kuusi pääenkeliänsä, Horna, Lempo, Hiisi, Kehno, Piru
ja Paholainen. Avaruus kohisi ylistyslaulusta ja soitosta. Perkele
puhui enkeleillensä majesteetillisena, loistavana, kirkkaan tulikehän
ympäröimänä:

-- "Jehovan munkki kiittää Herraansa siitä, että Hän on masentanut
Harhamassa fariseuksen ylpeyden ja tehnyt hänestä nöyrän
publikaanin..."

-- "Silloin on hän kiittänyt Jehovaa siitä, että Harhama kulkee sinun
tielläsi", -- todisti loistava sotajoukko. Perkele riemastui ja
jatkoi:

-- "Niin! Jehovan palvelija ylistää Herraansa _minun_ voitostani.
Sillä jo lähes tuhatyhdeksänsataa ihmisvuotta ovat Jehovan
fariseukset kiittäneet Herraansa siitä, että he muka ovat niinkuin
publikaani, ja publikaanit lyövät rintoihinsa ja sanovat: 'Tämmöinen
minä olen, enkä kurja Jehovan kumartelija...'"

Loistava sotajoukko veisasi ja soitti Perkeleen ylistystä:

    "Sä olet suuri, voittamaton,
    kiertämätön, tutkimaton,
    loppumaton, mittaamaton.
    On äärettömyys kiertämätön,
    ijankaikkisuus on päätön,
    vaan sinä suurempi oot vielä.
    Jos Vihollises kunne kulkee,
    jos kantapäänsä minne polkee,
    niin sinun pääsi vartoo siellä.
    Jos Hän sua kiertää, kaartaa,
    sun paulas Häntä aina saartaa."

Perkele kohosi loistonsa ja ylpeytensä huipulle ja puhui:

-- _"Jokainen Jehovan sana ja teko on ase minun kädessäni..."_

    "Kaikki sua palvelee,
    kaikki sua tottelee.
    Kaikki polut sinuun johtaa.
    Kaikki käskystäsi läikkyy.
    Kaikki kunniaasi hohtaa,"

todisti mahtava, kohiseva ylistyslaulu. Perkele viittasi kädellänsä
lausuen:

-- "Katsokaa!"

Maan päältä ilmautui näky: Hiiden myllyn portot ja irstailijat
loistivat helyissänsä, kohisivat silkissä, hohtivat jalokivissä
ja astuivat ylpeinä maailman eteen, loistaen paheen ja irstauden
vaipoissa ja niistä ylpeillen. Nuori portto astui ylpeänä
vaunuihinsa. Palvelijat sysäsivät hänen tiellensä sattuneen munkin
syrjään, ja kärkkyvät ihailijat riensivät palvelijoiden avuksi.
Munkki poistui nöyränä, porton häneen halveksivasti katsahtaessa.
Perkele ylpeili suurena:

-- "Katsokaa! Publikaanit eivät seiso enää 'taampana'..."

-- "Sinun palvelijasi kulkevat ylpeinä, sillä he tietävät herransa
suuruuden", -- kohisi sotajoukko.

Näky jatkui. Hiiden myllyn myllyväki: nuoret, keikailevat miehet,
kuleksivat saaliin haussa. Röyhkeinä, Hiiden myllyn kuninkaina,
päässä häpeän ja irstailun kruunu, kulkivat he tietänsä ihmis-otusta
etsien. Naiset sipsuttelivat koruissa ja helyissä, kohisivat silkissä
ja rimpsuissa, matkalla Hiiden myllyyn. Vanha pappi väistyi heitä
nöyränä. Perkele kerskui:

-- "Katsokaa! Publikaanit lyövät rintoihinsa... Ne ovat minun
myllymiehiäni... Ne jauhattavat minun Hiiden myllyssäni Jehovansa
käskyt pölyksi ja Hänen kuvansa tomuksi. He kulkevat jauhepussit
selässä minun myllyyni..."

-- "Sillä sinä olet heidät korottanut kunniaan: Sinä olet korottanut
heidät myllymiehiksesi. Sinä olet minut, pääenkelisi, korottanut
Hiiden myllyn hoitajaksi ja minä en nuku. Sinä olet Hiiden myllyssä
kruunannut heidät minun kauttani kunniasi kruunulla. Sinun käskystäsi
jauhatuttavat he itsessänsä miehen koirakseksi, naisen naaraaksi...
Kun kaikki ovat niiksi jauhetut, silloin on Jehovan valta loppunut",
-- vakuutti pääenkeli Hiisi ja koko loistava sotajoukko riemuitsi.

-- "Sen vallan täytyy loppua. Niiden, jotka eivät minun myllyssäni
jauhata itsestänsä pois Jehovan kuvaa, niiden jotka eivät jauhata
siellä itseänsä miehestä koirakseksi, naisesta naaraaksi, niiden
täytyy _tuhota_ toisensa", -- vannoi Perkele.

-- "Se on tapahtuva. Heidän täytyy toisensa tuhota. Hornan luolassa,
_sinun_ luolassasi, olen minä sinun voimallasi avaava ihmisten
silmät näkemään, että Jehova katsoo _toisiin_ lempeämmin", -- vannoi
pääenkeli Horna.

-- "Ja kullan temppelin esikartanolta on ikuisesti nouseva hiilinä
palavista ihmisistä lähtevä uhrisavu, nouseva kullanhohteena
korkeuteen ja välkkeellänsä todistava Hornan luolan katkeroittamille,
että Jehova on _toisten_ puoleen lempeämmin katsova. Siellä palavien
ihmishiilien täytyy savullansa nostaa Kainin käsi itseänsä vastaan",
-- vannoi koko riemastunut sotaväki.

-- "Minä, jolle sinä olet uskonut temppelisi: kullan temppelin
hoidon, olen pitävä sen uhritulia aina vireillä. Minä olen puhaltava
tulta siellä palaviin ihmishiiliin", -- lupasi pääenkeli Lempo,
kullan temppelin hoitaja.

-- "Ja minä, yksi sinun kuudesta pääenkelistäsi, olen vartioiva
minulle uskomaasi temppelinharjaa. Sieltä olen minä osottava
ihmisille kunnian ja vallan suloisuuden ja heidän täytyy himonsa
sokaisemina rientää sinne ja unohtaa Jehova," -- vannoi pääenkeli
Kehno, kunnianhimon temppelinharjan hoitaja.

-- "Ja minä, sinun sanansaattajasi, olen kaikkialla kulkeva sinun
vallanmerkkisi, käärme kädessä," -- vannoi Perkeleen sanansaattaja
Paholainen.

-- "Ja minä, sinun pääpappisi, olen kirkastava ihmisille sinun
henkesi oikeuden ja Jehovan hengen vääryyden... Minä olen sen tekevä
sinun voimallasi ja se on kirkastuva", -- vannoi Piru.

-- "Sen täytyy kirkastua. Minun henkeni pahan oikeus valkenee
ihmisille päivä päivältä", -- kerskasi Perkele.

Hiiden myllyn myllyväki kulki suuressa joukossa kirkon ohi,
karkotellen tieltänsä huonosti puettuja kirkonpalvelijoita.
Surkutellen katselivat he hurskasta nunnaa, joka kerjäsi almua. He
kiittivät Jumalaa, että eivät ole hänenlaisiansa. Perkele osotti
näkyä ja lausui palvelijoillensa:

-- "Niin ylpeinä lyövät publikaanit, ne Jehovan 'syntiset'
rintoihinsa... He ovat jo pussinsa, jossa oli Jehovan henki, tyhjiksi
jauhattaneet..."

Uusi näky ilmestyi Perkeleen vihjauksesta: Kullan temppelistä
poistuivat kullankokoojat... Palvelijat odottivat heitä nöyrinä.
Kaikki lakit nousivat. Kaikki etsivät kilpaa heidän ystävyyttänsä
ja suosiotansa. Kaikki pyrkivät syömään heidän kanssansa, odottivat
kutsua heidän loistaviin vastaanottoihinsa, pyrkivät vieraiksi heidän
ylellisiin koteihinsa. Perkele riemuitsi:

-- "Niin korskeina käyvät nykyajan publikaanit... Niin nousevat
heille kaikki lakit... He ylpeilevät siitä että ovat niinkuin
_fariseus_, eivätkä niinkuin publikaani..."

Perkeleen sotajoukko soitti ja veisasi herransa ylistystä. Sen
kestäessä ilmaantui maanpäälle ulkokultaisten joukko, joka nöyräksi
tekeytyen, kiitti Jumalaa publikaanin sanoilla. Perkele osotti näkyä
lausuen:

-- "Niin 'nöyrinä' kiittävät nykyajan fariseukset Jehovaa siitä, että
he muka ovat niinkuin publikaanit..."

Ihastuneet palvelijat veisasivat taas riemulaulua:

    "Sinä kaikki Jehovan työt
    omiksi aseiksesi lyöt,
    Hänen tekonsa nurin käännät,
    kaikki tutkaimeksi väännät
    Itsellensä Jehovalle.
    Viisas olet sinä, suuri,
    sinä kaiken runko, juuri."

Avaruus kohisi soiton ja laulun sävelistä. Ylpeänä lopetti Perkele:

-- "Munkki Pietari _lähetti_ Harhaman Herransa portille, mutta hän
lähettikin hänet taas _minun_ paulaani... Hän kerskasi Jehovansa
aseena olevan Sitä vastaan tehdyn synninkin... Mutta hän ja koko
maailma on näkevä ja todistava -- ja se todistaakin jo sitä -- että
jokainen Jehovan teko ja sana on minun aseeni. _Jehovan hyvekin on
ase minun kädessäni_..."

Valtaava ylistyslaulu ja soitto kohisivat. Avaruus oli niihin
pakahtumaisillansa. Loistava sotajoukko järjestäytyi. Perkele
asettausi sen eteen ja laulun ja soiton pauhinassa, aseiden
välkkyessä ja kaiken loistaessa ja tulisoihtujen hohtaessa alkoi koko
sotajoukko kohisten ja pauhaten liikkua luodetta kohti Suomeen.








End of the Project Gutenberg EBook of Harhama I, by Algot Untola

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52186 ***