*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48632 ***

KUNNANLAPSI

Kirj.

Marie von Ebner-Eschenbach


Tekijättären luvalla suomentanut Ester Peltonen


WSOY, Porvoo, 1903.






MARIE VON EBNER-ESCHENBAGH.


Kreivittärenä syntynyt, linnassa kasvanut, saanut hienon
saksalais-ranskalais-englantilaisen sivistyksen, ylhäisen sotamarskin
puoliso, synnyltään ja arvoltaan ylimyspiireihin kuuluva -- ja
sentään kirjailija ja kansanelämän kuvaaja! Onhan se jokseenkin
harvinaista, vaikka olemmekin kirjailijain suhteen jos jonkinlaisiin
yllätyksiin tottuneet.

Ja kuitenkin voimme sanoa, että juuri syntynsä on hänestä
kirjailijan tehnyt. Paroonitar Marie von Ebner-Eschenbach on nim.
Itävallan tsekkiläinen, omaa sukua Dubsky ja syntynyt Zdislaviein
kreivillisessä linnassa Mährissä 13 p. syysk. 1830. Lapsuusvuotensa
ja aikaisimman nuoruutensa päivät hän vietti kotiseudullaan,
tutustuen niin hyvin kylien kuin linnojen asukkaisiin. Jouduttuaan
jo 18 vuoden vanhana naimisiin ylhäisen upseerin, nykyisen
sotamarskin von Ebner-Eschenbachin kanssa, hän siirtyi Wieniin,
mutta nuo lapsuudenaikaiset kotiseudun muistot ne olivat, jotka
tekivät hienojen salonkien naisesta kirjailijan. Hän tosin alotti
näytelmänkirjottajana, käsitellen sellaisia aiheita kuin "Maria
Stuart", "Doktor Ritter" j.n.e., mutta vasta siirtyessään rakkaita
tsekkiläisiään kuvaamaan, hän löysi oikean alansa ja alkoi mainetta
saavuttaa. Ei niin, ettei hän olisi näytelmissäänkin kutakuinkin
onnistunut -- päinvastoin jotkut niistä pysyivät pitkät ajat Wienin
näyttämöllä, ja tekijän draamallisia taipumuksia osottaa m.m. sekin,
että hänen kertomuksissaankin ovat henkilöt, toiminta ja tapaukset
aina pääasia ja esitys enemmän puhelua kuin eepillistä kertomista
tai kuvailemista -- mutta novellin ala oli joka tapauksessa se
luvattu maa, jossa hänen viinirypäleensä ja granaattiomenansa
kasvoivat. Ja sillä alalla hän on ollut tuottelias, kertomuskokoelma
kertomuskokoelman, novelli novellin jälkeen on hänen kynästään
lähtenyt -- niiden luku nousee aina 30:een -- ja enimmistä on
otettu useita painoksia, niinpä esim. nyt suomeksi ilmestyvästä
"Kunnanlapsesta" kahdeksan.

Itsestään selvää on että kasvatus ja ympäristö painavat aina
jossain määrin ihmiseen leimansa. Niinpä tapaa rouva von E-E:nkin
aikaisemmissa tuotteissa ylimyksellisen katsantokannan piirteitä ja
aikaisemman ranskalaisen novellitekniikan vaikutuksia. Mutta sitte
lähtee hänen kynästään "Kunnanlapsi": ylimyksellinen kirjailija ottaa
kuvatakseen yhteiskunnan kurjimpia, ja silloin unohtuvat kaikki muut
vaikutteet, tekijä esiintyy silminnäkijänä, siirtyy taiteelliseen
realismiin ja piirtää teoksen, joka huokuu puhtainta ihmisyyden
evankeliumia. Oikeutta kaikille, sekä pienille että suurille!
kaikuu teoksesta niin voimakkaasti, ettei sitä hevin unohda. Ja
sama ylevä ihmisyys on pohjasävelenä hänen kaikissakin teoksissaan,
kuvasipa hän linnojen tai mökkien asukkaita. Hän on vapaamielinen
ja lämminsydäminen, siksi hän antaa kaikkien äänien kuulua, tuntien
rakkautta ja osanottoa kaikkia kohtaan, jotka elämän taakkaa
kantavat, olivatpa ne eläimiä tai ihmisiä. Hän on hyväntahtoinen ja
myötätuntoinen, siksi on kertomistapansa levollista ja hilpeätä,
kurjuudenkin keskellä aina joku päiväpaisteinen pilkahdus, ja
ihmisten heikkouksista ja omituisuuksista ei hän koskaan piirrä
pilakuvaa, vaan esittää ne hyväntahtoisen leikillisesti. Milloin hän
esiintyy tuomarina, on tuomarin ojennusnuorana aina lempeys.

Kaikkein valtavimmin vaikuttaa rouva von E-E:n teoksissa kuitenkin
hänen suoruutensa, luonnollisuutensa ja totuudenrakkautensa. Hän on
aatesuunnaltaan ihanteellinen, mutta kertojana todenpuhuja. Hän ei
kierrä eikä kaarra, ei koristele eikä silottele, vaan kertoo juuri
niinkuin on asian nähnyt ja käsittänyt. Eräissä nuoruudenteoksissa,
niinkuin "Unsühnbar" ja "Margarethe", se saattoi ilmetä melkein
liiallisena vääjäämättömyytenä, mutta näitä harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta ei hän koskaan astu sopivaisuuden rajan yli. Ja
juuri tuo suoruus ja välittömyys vaikuttaa lukijaan niin syvästi,
sillä hän näkee edessään elävän, todellisen elämän vaistoineen
ja intohimoineen. Mitä olisi esim. Pavel Holub "Kunnanlapsessa"
ilman tuota voimakasta eroottista pohjavirtaa? Varjo, eikä muuta
-- sen tietää jokainen, ken tuntee Pavelin tapaisia luonteita ja
ymmärtää ihmisen sielunelämää ja sen mutkikkaita polkuja. Tekijä on
_voimakas_ persoonallisuus, joka tuntee syvästi ja jolla on tarkka
psykolooginen silmä, siksi hänen henkilönsäkin on todellisuuden
lihaa ja verta, teot suoraan sielunliikunnoista pulppuavia. Huomioon
on otettava vielä sekin, että kaikki tekijän huomatuimmat teokset
ovat siltä ikäkaudelta, kun hän itse jo oli sivuuttanut melkeinpä
puoli vuosisataa -- ne eivät siis ole nuorukaisen tarinoita, vaan
elämän syviin pohjavesiin kurkistaneen kirjailijan todellisuuden
kuvia. Hän ei ole maailmanmullistaja, mutta hänellä on vakaantunut
elämänkatsomus, ja se elämänkatsomus on ylevä, rikas ja täyteläinen.
Hän kertoo arkojakin asioita, mutta tavalla, joka syventää, jättäen
aina kohottavan ja avartavan loppuvaikutuksen.

Tekijän luonnollisuutta ja voimakasta persoonallisuutta todistaa
tyylikin. Se on lyhyt, suora ja koruton; se ei ole loistelias eikä
hijotun hieno, mutta se on voimaa ja joustavuutta täynnä -- tuntuu
lukiessa kuin sen alla kulkisi ryöpeä virta, josta vain pienet
hillityt kuohahdukset siellä täällä nostavat päitään. Niinkuin
tapausten taustana aina on paikalliset olot, niin on puhelussakin
paikallista väritystä ja henkilöiden yhteiskunnallisen aseman
kajastusta. Vertauksia ja kuvia hän ei käytä tuhlaellen, mutta
milloin käyttää, ovat ne lyhyitä ja ytimekkäitä, suoraan elämästä
otettuja ja aina naulaan sattuvia -- maalaisolojen tuntija joskus
hämmästyy kuinka ylhäisten piirien eläjällä on ollut silmää tehdä
niin yksityiskohtaisia havaintoja. Hän on lämmin ja myötätuntoinen,
mutta luonnollisuus suojelee häntä tekohartaudesta ja todellisen
tunteen voimakkuus hempeämielisyydestä.

Selvää on että tällaisten kirjailijaominaisuuksien on täytynyt
hankkia omistajalleen menestystä ja kuuluisuutta. Tekijä on nyt jo
73 vuoden ikäinen, ja 3 vuotta takaperin juhli koko saksankielinen
kirjallinen maailma hänen 71:nä syntymäpäivänään. Wienin yliopisto
kutsui hänet silloin kunniatohtorikseen ja nimitti tätä etevää
kirjailijaa tohtorindiplomissaan "suurimmaksi saksankieliseksi
runoilijattareksi ja ensimäiseksi kaikista Itävallan nykyään elävistä
kirjailijoista". Omien kansalaisten kiitoslauseet ovat usein
ylitsevuotavia, mutta tuskinpa tässä tapauksessa, sillä rouva von
Ebner-Eschenbachista täytyy jokaisen puolueettoman syrjäisenkin antaa
se tunnustus, että hän on koko nykyajan ensimäisiä kertojoita.



        "Tout est l'histoire."

                       George Sand
        Histoire de ma vie. 1 p. 268.




I.


Lokakuussa vuonna 1860 otettiin maakunnan pääkaupungissa B:ssa
lopullisesti käsiteltäväksi tiilentekijä Martin Holubia ja hänen
vaimoansa Barbara Holubia koskeva oikeusjuttu.

Pariskunta oli kesäkuun lopulla samana vuonna saapunut kotipaikastaan
Soleschausta kahden lapsensa, kolmentoistavuotisen pojan ja
kymmenvuotisen tytön kera Kunovicin kirkonkylään, joka sijaitsee
Hrad-nimisen kukkulan juurella Marsvuoristossa. Heti ensi päivänä
oli mies tehnyt työsopimuksen kylän suurtilallisen kanssa, vienyt
vaimonsa, poikansa ja eräät päiväpalkkalaiset työpaikalle ja sen
jälkeen mennyt itse kapakkaan juopottelemaan. Samaan tapaan jatkui
elämä koko sen kolmen kuukauden ajan, minkä perhe oli Kunovicissa.
Vaimo ja poika Pavel tekivät työtä. Mies oli joko täydessä
humalassa tai sellaiseen hommautumassa. Monesti hän saapui horjuen
tiilityöhyeen yhteiseen makuupaikkaan: lautavajaan, ja semmoisen
tapauksen jälkeisenä aamuna ilmestyivät muut perheenjäsenet aina
mustelmilla koristeltuina ja ontuvina savikuopalle. Päiväläiset,
jotka eivät suostuneet tiilentekijän heihinkin ulotuttamaan
kotikuriin, läksivät tiehensä; uusia tuli, mutta ne katosivat
yhtä nopeaan kuin edellisetkin. Vihdoin ei työpaikalla ollut enää
muita kuin vaimo ja lapset. Äiti oli kookas, voimakas nainen,
päivänpaahtamissa kasvoissaan yhä vieläkin muinaisen kauneuden
häviämättömiä merkkejä; poika kömpelö, lyhytniskainen, takkuinen
karhunpenikka. Tyttönen, Milada nimeltään, oli siro, hintelä
olento, jonka kirkkaansinisistä silmistä säteili hilpeyttä ja
älyä enemmän kuin Barbaran ja Pavelin tummanruskeista yhteensä.
Pienokainen toimitti jonkunlaista tarkastajan virkaa heidän suhteensa
ja oli apuna kaikellaisissa pikkuasioissa. Ilman tyttöstä ei
tiilenlyöntipaikalla olisi milloinkaan vaihdettu sanaakaan, sillä
äiti ja poika ahertivat aamunsarastuksesta yöpimeään levähtämättä,
synkkinä ja äänettöminä.

Sellaista oli elämä päivästä toiseen, eipä edes pyhäisin tai
juhlapäivinäkään heretty työstä. Se sai kylän hurskaat kauhistumaan
ja asia joutui vihdoin papinkin korviin. Hän kielsi jyrkästi perheen
moista vallattomuutta harjottamasta. Mutta kieltoa ei toteltu.
Silloin saapui hengellinen herra Marian taivaaseennousemisjuhlan
iltapäivänä itse paikalle ja käski Holubin vaimon tuossa tuokiossa
lopettamaan juhlapäivän pyhyyttä loukkaavan toimensa. Nytpä sattui
onnettomuudeksi että isä Martin, joka juuri selvitteli vajassa
äskeistä humalaansa, heräsi tuona sopimattomana hetkenä, nousi
vuoteeltaan ja syöksähti paikalle. Ensi huomio: Pavel seisoo suu
auki, käsivarret velttoina sivulla riippuen ja nähtävästi täynnä
hartautta papillista nuhdesaarnaa kuunnellen; silmänräpäys: Holub
iskee kuin haukka takaapäin pojan niskaan. Kirkon mies rientää
pikaisesti pojan avuksi ja pelastaa hänet isän pahoinpitelystä, mutta
vetää samalla tiilentekijän kiukun itseään kohti. Kaikkien niiden
läsnäollessa, jotka Holubin huutojen kutsumina kerääntyvät paikalle,
syytää tuo raivoisa mies häntä kohtaan haukkumasanoja ja juoksee
äkkiä, nyrkkiin puristettu käsi ojona hänen eteensä. Pappi, joka
ei kadota hetkeksikään mielenmalttiaan, kääntää inhoten päätään ja
antaa suojakseen kohottamallaan kepillä humalaiselle keveän lyönnin
päälakeen. Martin rupee kiljumaan, heittäytyy maahan, kiemurtelee
kuin mato ja ulvoo että hengellinen herra on lyönyt hänet kuoliaaksi
-- aivan kuoliaaksi.

Aluksi hän sai osakseen yleisen pilkkanaurun, mutta lopulta ilmaantui
utelevien joukosta joitakuita puolustajiakin. He kohottivat
äänensä hänen hyväkseen, kohtasivat vastarintaa ja vastasivat taas
vuorostaan tavalla, joka oli vähällä johtaa yleiseen käsikähmään.
Kunnioitus pappia kohtaan vaikutti kuitenkin sen verran, että
kastelijat siirtyivät toiseen paikkaan. He läksivät kapakkaan, jossa
hengellisen herran lyömä mies piti sellaista melua, että vihdoin
joukko nuoria talollisten poikia koetti tehdä lopun tuon metelöivän
joukon rähinästä. Nytpä syntyi tappelu, jommoista ei oltu nähty
sitte viimeisten suurten häitten. Kylän poliisivoima salli myrskyn
riehua vapaasti ja sai tämän viisaan varovaisuutensa palkaksi koko
kylän seuraavana aamuna puolelleen. Yleinen mielipide oli, että
asiassa oli yksi ainoa syyllinen -- tiilentekijä, ja hänelle ei suotu
vähintäkään armoa. Suurtilallinen suostui mielellään työsopimuksen
purkamiseen; Martin ei olisi ilman sitäkään missään tapauksessa enää
kyennyt sopimustaan täyttämään, sillä niin uutteria kuin vaimo ja
lapset olivatkin, loihtia he eivät toki osanneet. Holub sai eronsa ja
poistumiskäskyn. Palkasta, joka oli hänelle vielä tuleva etukäteen
nostamansa summan lisäksi, hän ei nähnyt kreutzeriäkään; sen korjasi
kapakan isäntä.

Koetettuaan turhaan hankkia itselleen luuloteltua oikeuttaan,
ei miehelle jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä matkaansa.
Tiilentekijänjoukon lähtö tapahtuikin heti sen jälkeen. Etunenässä
kulki perheen pää, puettuna ahtaisiin, kuluneisiin pumpulihousuihin
ja repaleiseen siniseen työtakkiin. Rikkonainen hattu reuhotti
vinosti päässä, punakat juoponkasvot olivat pöheessä ja huulilta
tulvi kirouksia pappia ja papinhännystäjiä kohtaan, jotka olivat
riistäneet häneltä rehellisen elatuksensa.

Paria askelta jälempänä asteli vaimo. Hänen otsansa oli sidottu ja
vaikka näytti että hän kykeni vaivoin itsekään eteenpäin hilautumaan,
veti vaimorukka kuitenkin perässään pieniä vankkureita, joissa oli
työaseita ja muutamia talouskapineita sekä niiden keskellä Milada
peitteeseen käärittynä. Sairaana? Piestynäkö? Viime otaksuma oli
nähtävästi todenmukainen, sillä juuri ennen lähtöä oli Martin
raivonnut kauheasti omaisiaan kohtaan. Joukon viimeisenä kulki Pavel.
Hän työnsi vankkureita takaapäin voimakkaasti molemmin käsin, jopa
väliin alaspainuneella päälläänkin, milloin nimittäin tiellä sattui
vastaan kyläläisiä, jotka seurasivat poislähteviä joko myötätuntoisin
katsein tai Holubin rajuihin haukkumasanoihin yhtyen.

Muutamia päiviä myöhemmin, eräänä myrskyisenä, pilvisenä syyskuun
aamuna huomasi kirkonpalvelija, mennessään kirkkoherrantaloon
kirkon avaimia noutamaan, että sakariston ovi oli ainoastaan kiinni
sysättynä. Hämmästyneenä ja aluksi epätietoisena mitä asiasta
ajatella, astui hän sakaristoon, näki kaapit avoinna, messuvaatteet
pitkin lattiaa sirotettuina ja kultaisia reunuksiaan vailla.
Kirkonpalvelija tarttui molemmin käsin päähänsä, astui kirkkoon ja
huomasi alttarikaapin murretuksi ja ryöstetyksi.

Häntä rupesi vapisuttamaan. "Varkaita!" voihkasi hän, "varkaita!"
Tuntuipa siltä kuin olisi joku tarttunut häntä niskaankin, eikä hän
enää tiennyt mitenkä päästä kirkosta pois ja tien yli pappilaan.

Kirkkoherralla ei ollut tapana milloinkaan lukita oviaan. "Mitähän
minultakin juuri voisi ottaa?" oli hänen tapana sanoa. Niinpä ei
tarvinnut kirkonpalvelijakaan muuta kuin avata oven. Sen hän
tekikin ... mutta oi hävityksen kauhistus! Etehisessä makasi
kirkkoherran vanha palvelijatar verissään ja tiedotonna. Kylmän viiman
syöksähtäessä avatusta ovesta sisään, hän liikautti itseään, tuijotti
kirkonpalvelijaan ja viittaili kädellään heikosti mutta merkitsevästi
isäntänsä ovea kohti.

Kauhusta miltei mieletönnä astuu mies pari askelta eteenpäin,
katsoo ympärilleen, huudahtaa ja lankee näkemästään tyrmistyneenä
polvilleen --

Neljännestuntia myöhemmin tietää koko kylä: kirkkoherra on viime yönä
murhattu, nähtävästi kirkonavaimista taisteltaessa. Kaikesta päättäen
on kamppailu ollut ankara.

Tämän hirmutyön tekijästä ovat kaikki yksimielisiä. Ilman
palvelijattaren tiedonantojakin olisi jokainen tiennyt Martin Holubin
murhaajaksi. Häntä etsiskellään ensin Soleschausta. Siellä hän oli
ollutkin aivan äskettäin, mutta oli jättänyt lapsensa kunnanpaimenen
hoitoon ja lähtenyt jälleen vaimoineen paikkakunnalta.

Tuskin viikkoa myöhemmin tavattiin pariskunta muutamasta rajan
luona olevasta varkaiden pesästä, juuri kun Holub aikoi myydä
kappaleen rikkisäretystä Kunovicin ehtoollisleipärasiasta eräälle
kulkukauppiaalle. Roisto saatiin vangituksi vasta kiivaan vastarinnan
jälkeen. Vaimo tyytyi tylsän välinpitämättömänä kohtaloonsa. Pian sen
jälkeen astuivat molemmat B:ssä oikeuden eteen.

Jutun käsittely, jota ei mikään välikohtaus katkaissut, edistyi
nopeasti. Alusta pitäen väitti Martin Holub ettei hän ollut rikosta
suunnitellut eikä toimeenpannut, vaan että se oli hänen vaimonsa, ja
yhtä usein kuin tämän väitöksen uskomattomuus hänelle esitettiin,
yhtä usein hän sen toisti. Ja niin hän sekaantui omaan törkeään
valheverkkoonsa, esittäen tuota inhottavaa, sadasti nähtyä näytelmää:
katumatonta pahantekijää, jonka puolustelut vain vahvistavat hänen
syyllisyyttään.

Vaimon käytös sitä vastoin oli kummallinen.

Hänen lausuntonsa muistutti yksitoikkoisella yhdenmukaisuudellaan
tunnettua: _se ei minua liikuta_. Se kuului muuttumattomasti:

"Niinkuin mieheni sanoo, mitä mies sanoo."

Miehen läsnäollessa hän seisoi liikkumattomana, tuskin hengittäen,
tuskan hiki otsalla helmeillen ja silmät pelokkaan kysyvästi häneen
suunnattuina. Vaikkei mies edes ollut oikeussalissa eikä hänen
näkyvissään, otaksui hän kuitenkin hänen olevan läheisyydessä:
pelokas katseensa harhaili etsivästi ympäri ja kiinnittyi äkkiä
tyrmistyneen tylsästi tyhjään ilmaan. Oven avaaminen, hiljaisinkin
kuiskaus saattoi hänet vapisemaan ja värisemään ja kauhistuneen
tylsästi uudistamaan yksitoikkoisen lauseensa:

"Niinkuin mieheni sanoo, mitä mies sanoo."

Turhaan häntä varotettiin: "vahvistat oman kuolemantuomiosi!" --
se ei häneen vaikuttanut eikä häntä pelottanut. Hän ei pelännyt
tuomareita eikä kuolemaa, hän pelkäsi vain "miestä".

Tähän mielettömyyteen vivahtavaan pelkoon miestänsä ja kiduttajaansa
kohtaan vetosi hänen asianajajansakin ja vaati loistavassa,
suojattinsa ilmeiseen vastuunalaisuudentunteen puutteeseen
vetoavassa puolustuspuheessaan tämän vapauttamista. Vapautusta ei
kuitenkaan voitu suoda, mutta rangaistus, joka hänelle raskaaseen
rikokseen osallisena määrättiin, oli verraten lempeä. Tuomio kuului:
"Hirttokuolema miehelle, kymmenvuotinen kuritushuonerangaistus
vaimolle!"

Barbara Holub ryhtyi heti rangaistustaan suorittamaan ja määrätyn
laillistuttamisajan kuluttua pantiin tuomio Martin Holubinkin suhteen
täytäntöön.




II.


Soleschaun kunnallishallinto sai nyt ratkaistavakseen kysymyksen:
miten oli meneteltävä tuomittujen lasten suhteen? Sukulaisia, jotka
olisivat olleet velvotetut pitämään heistä huolta, ei ollut, ja
sulasta ihmisrakkaudesta ei kukaan asiaan puuttunut.

Neuvottomuudessaan läksi kunnallishallinnon esimies, Pavel ja Milada
mukanaan, linnaan pyytäen saada tavata linnanrouvaa.

Niinpian kun tuo vanha rouva oli kuullut mistä oli puhe, riensi
hän kiireisesti pihalle, niin kiireisesti kuin vanhat jalkansa,
joista toinen oli huomattavasti toista lyhyempi, suinkin myönsivät.
Jyrkkäpiirteiset kasvot eteenpäin kurotettuina, kotkan-nenällä
silmälasit, kyynärpäät loitos taakse työnnettyinä nilkutti hän
odottavien luo. Kunnanesimies, muhkea mies parhaimmassa ijässä, nosti
hattuaan ja raapasi kunnioittavasti jalallaan.

"Mitä te tahdotte?" sanoi linnanrouva katsoen häneen tiukasti.
"Tiedän sen liiankin hyvin; mutta siitä ei tule mitään! Sen rosvon
lapsista, joka on murhannut hyvän kirkkoherramme, en tosiaankaan
välitä... Siinähän se on poika. Minkä näköinen hän onkaan! Kyllä minä
hänet tunnen; hän on varastellut minun kirsikoitani. Eikö niin?"
Rouva kääntyi Paveliin, joka sävähti tummanpunaiseksi ja alkoi
hädissään katsoa kieroon.

"Miksei hän vastaa? Miksei hän ota lakkia päästään?"

"Koskei hänellä ole lakkia", selitti kunnanesimies.

"Vai niin? Mikä hänellä sitten on tuossa päässä?"

"Pörröinen tukka, teidän ylhäisyytenne."

Kuului heleätä naurua, joka kuitenkin heti vaikeni vanhan rouvan
kohottaessa uhkaavasti kuivaa etusormeaan naurajaa kohti.

"Ja tuossa on tyttö. Tule tänne!"

Milada lähestyi luottavasti ja linnanrouvan ankaruus lientyi
vähitellen katsellessaan tytön ystävällisiä kasvoja. Hänen katseensa
tarkasteli hetkisen pientä ryysyistä olentoa ja siirtyi vihdoin
hentoihin, likaisiin jalkoihin.

Vanhassa rouvassa tapahtui äkkiä muuan noita hänelle tavallisia
mielenmuutoksia.

"Tytön tahdon kuitenkin ottaa pois kunnan käsistä. En tosiaankaan
tiedä minkätähden minun pitäisi huolehtia kunnan hoidokkaista. Mutta
sen tiedän, että lapsi teidän huostassanne menee tärviölle, ja lapsi
ei ole syntynyt teidän tärveltäväksenne."

Kunnanesimies yritti panemaan häveliään vastalauseen.

"Parasta, kun ette puhu mitään", keskeytti häntä linnanrouva. "Kyllä
minä tiedän. Ne lapset, joiden koulunkäynnistä kunnan tulisi pitää
huolta, eivät vielä kahdentoista vanhoinakaan osaa erottaa A:ta
Z:sta." --

Rouva pudisti moittivasti päätään, katsoi jälleen Miladan jalkoihin
ja jatkoi: "Ja ne lapset, joille kunnan pitäisi hankkia kengät,
juoksevat aina avojaloin. Minä tunnen teidät", sanoi hän ehkäisten
esimiehen uudistetun vastaväite-yrityksen. "Olen jo aikoja
sitte luopunut kaikista puuhista saada mitään muutoksia aikaan
laitoksissanne. Ottakaa te poika mukananne ja pitäkää hänestä huolta
omalla tavallanne; hän joutaa kyllä kuleksia kunnanlapsena. Tyttö
jääköön tänne."

Vanhan rouvan viittausta noudattaen poistui esimies, hyvillä mielin
kun oli vapautunut edes toisesta puolesta kylän osaksi joutuneesta
taakasta. Pavel seurasi häntä pihan toiseen päähän saakka, mutta
jäi sinne seisomaan katsellen taakseen sisartaan. Paikalle oli jo
saapunut joku palvelijatar, jolle armollinen rouva antoi käskyjään
Miladan suhteen.

"Kylvettäkää!" kuului käsky. "Polttakaa rääsyt ja hakekaa vaatteita
joululahjavarastosta!"

"Saako hän myös jotain syödäkseen?" johtui Pavelin mieleen. Tyttö on
varmaankin nälissään. Siitä asti kun poikanen kykeni ajattelemaan,
oli hänen suurimpana huolenaan ollut suojella lasta nälältä. Vaatteet
ovat kyllä hyviä, kylpeminenkin käy laatuun, varsinkin suuressa
joukossa hevosuittopaikoilla. -- Kuinka usein olikaan Pavel kantanut
pienokaisen veden ääreen antaakseen tytön sitte siellä mielinmäärin
pulikoida! -- Mutta pääasia oli kuitenkin -- saada jotakin suuhunsa.

"Sano, että olet nälissäsi!" huusi poika neuvoen sisarelleen.

"Vieläkö se poika siellä vetelehtii! Laittau tiehesi!" kuului ääni
linnasta päin.

Esimies, joka oli jo ennättänyt puutarhan kulmaukseen, kääntyi
ympäri, tarttui Pavelin kaulukseen ja veti hänet mukanaan.

Kolme päivää neuvotteli kunnallishallinto Pavelin kohtalosta.
Vihdoin syntyi heissä oiva ajatus, jota kiiruhtivat heti
toteuttamaan. Linnaan laitettiin lähetystö, joka teki paroonittarelle
alamaisimman anomuksen: koska hän jo oli ollut niin _dobrotiva_
(kaikkeinarmollisin) että oli ottanut huostaansa onnettoman Holubin
tyttären, eikö hän tekisi samoin pojankin suhteen?

Kylän isät saivat jyrkästi kieltävän vastauksen ja neuvottelut
alkoivat uudelleen.

Mitä tehdä?

"Mitäpä muutakaan, kuin mikä on tällaisissa tapauksissa tavallista",
arveli kunnanesimies. "Poika kiertäköön talosta taloon ja saakoon
kustakin päivän kerrallaan ruokansa ja ylläpitonsa."

Kaikki talonpojat kieltäytyivät. Ei kukaan halunnut murhaajan poikaa
omain lastensa toveriksi edes päiväksi kerrallaan.

Viimein päästiin asiasta yksimielisyyteen: poika jääköön samaan
paikkaan, missä on - minne oma isänsäkin oli hänet jättänyt:
huijarin, kunnanpaimenen luo.

Jos kunta olisi suonut itselleen sellaista ylellisyystavaraa kuin
omatunto, ei moinen päätös olisi edes päähän pälkähtänyt. Paimen
(jolla oli klassillinen nimi Virgil) ja hänen vaimonsa sekä se
mökkiläinen, jonka luona he asuivat, olivat seudun huonomaineisimpia
eläjiä. Mies oli juopporatti, vaimo viekas ja ilkeä, oli useat kerrat
vedetty oikeuteen puoskaroimisesta, mutta jatkoi siitä huolimatta yhä
salaperäistä ammattiaan.

Kenenkään mieleen ei olisi johtunut luovuttaa ketään muuta lasta
moisiin käsiin, mutta Pavel ei muka tulisi siellä näkemään sen
huonompaa kuin mitä jo sadasti oli omassa kodissaankin nähnyt.

Näin siis nujerrettiin hävyltä niskat ja suostuttiin maksamaan
vuosittain 4 mittaa jyviä Pavelin ylläpidosta. Paimen sai oikeuden
käyttää poikaa karjan ajamiseen ja paimentamiseen sekä lupasi
puolestaan valvoa, että tämä sunnuntaisin kävisi kirkossa ja talvisin
niin usein kuin mahdollista koulussa.

Virgil asui perheineen pienessä huonepahasessa kylän laidalla
olevassa hökkelissä. Huone oli sylen pituinen ja saman verran leveä
ja siinä oli neliruutuinen ikkuna, kukin ruutu puolen tiilikiven
kokoinen. Ikkunaa ei voitu koskaan avata, sillä silloin olisivat sen
mädänneet puitteet särkyneet. Ikkunan alla huoneessa oli penkki, joka
oli paimenen makuusijana, ja vastapäätä penkkiä oljilla täytetty
sängyntapainen, jossa vaimo ja tytär nukkuivat. Huoneeseen johti
kapea etehinen, jonka toisessa päässä oli tulisija. Se olisi samalla
voinut käydä lämmitettävästä uunistakin, mutta sitä käytettiin
harvoin kumpaiseenkaan tarkotukseen, sillä puiden varastaminen oli
käynyt yhä vaikeammaksi. Nyt siinä säilytettiin perheen niukkaa
vilja- ja leipävarastoa; siellä ajelehti niinikään Virgilin aina
likaiset saappaat, ruoska ja sauva; sitte kaikenmoista likaista
sekatavaraa, vanhoja pulloja, sangattomia koreja, astiansirpaleita
y.m. rojua.

Tähän romukasaan oli Pavel sovittanut Miladan makuusijan, ja siellä
nukkui tyttönen kokoonkääriytyneenä kuin kissanpoika. Itse hän
oikasihe lattialle, aivan tulisijan kupeelle, ja kun tyttönen yöllä
sattui heräämään, tavotti hän käsineen veljeään, veti häntä tukasta
ja kysyi: "Oletko siellä, Paveliseni?"

"Täällä olen, nuku sinä vaan", murisi poika vastaukseksi, purren
toisinaan tyttöä leikillään sormeen. Tämä siitä taas leikillään
huudahtamaan, niin että Virgil ärjäsi heille asuinhuoneesta: "Hiljaa
siellä, senkin marakatit!"

Vavisten vaikeni Milada ja Pavel kohosi kuulumattomasti polvilleen,
silitteli lasta ja kuiskaili hänelle hiljaa, kunnes tämä rauhottui ja
nukkui uudelleen.

Kun poika laskeutui ensimäistä kertaa vuoteelleen ilman sisartaan,
ajatteli hän: "Nytkös kelpaa, nyt ei ainakaan tyttöriepu häiritse
untani". Mutta jo aamun sarastaessa juoksi hän pitkin kyläkatua
suoraa tietä linnaan. Se sijaitsi puutarhan keskellä, jota ympäröi
metallinen lanka-aita ja tiheä, aina viheriöivä kuusinen pensasaita,
joka esti kaiken näköalan tähän pyhättöön. Pavel asettui portin
luo, vastapäätä rakennuksen ovea, painoi kasvonsa sen rautalisteitä
vasten ja odotti. Kotviin ei kuulunut mitään, mutta äkkiä oli
Pavel kuulevinaan ikkunoiden ja ovien avaamista ja sulkemista sekä
epäselviä huutoja, joiden joukossa oli tuntevinaan Miladankin
äänen. Samassa ryöpsähti äkkinäinen tuulenpuuska, irrottaen puista
kuivuneita oksia ja kiidättäen kuivia lehtiä hurjaa vauhtia
ilmassa. Palvelijain puolelta tuli kaksi palvelustyttöä juosten
päärakennukseen; toinen oli vähällä kompastua vanhaan riikinkukkoon,
joka kävellä kääntelihe juhlallisesti pihalla. Tämä hyppäsi syrjään
niin hullunkurisesti, että Pavelin piti nauraa ääneensä. Elämä alkoi
vilkastua linnassa ja sen ympärillä, käytiinpä jo puutarhanportinkin
kautta. Mutta jokainen, joka siitä kulki, sulki sen huolellisesti
jälkeensä. Se oli varokeino, joka uutuutensa vuoksi herätti monen
ohikulkijan huomiota. Puutarhanportti sulettuna keskellä päivää, mitä
se oli olevinaan? Moinen järjestys tuskin kauvan pysyisi käytännössä.

Mutta se pysyi, kyläläisten yleiseksi ihmetykseksi ja harmiksi.
Vähitellen saatiin syykin tietää.

Pavelille kertoi asiasta Vinska, ruman paimenen kaunis tytär,
seuraavasti:

"Sinä retvana, sisaresi on samanlainen retvana kuin sinäkin.
Patruscka, joka on kyökkipiikana linnassa, sanoo että armollinen
rouva kohtelee sisartasi kuin omaa lastansa, mutta sisaresi vain
tahtoo livistää tiehensä. Sentähden on linna nykyään sulettuna kuin
rahakirstu. Olisinpa minä armollisen rouvan sijassa, niin enpä
kärsisikään moisia metkuja. Kyllä tiedän, mitä tekisin... Sinun isäsi
on hirtetty, sisareltasi sitoisin kädet ja jalat ja ripustaisin
mokoman otuksen seinään riippumaan."

Tämä kuva väikkyi Pavelin silmissä pitkin päivää ja yöllä se
sekaantui erääseen toiseen aikaisemmilta lapsuuden ajoilta. Silloin
hän oli kerran nähnyt miten metsäherra kantoi kotiin metsässä
kiinniottamaansa nuorta kaurista. Sen jalat oli sidottu nuoralla
yhteen ja otus riippui niistä kepissä metsäherran selässä. Pavel
muisteli miten sen hintelä kaula oli kaartunut, miten se oli korviaan
höristänyt ja pyrkinyt päätään kohottamaan, muisteli tuon hennon
eläimen epätoivoista katsetta.

Nyt hän näki unissaan nuo samat silmät -- mutta ne olivatkin Miladan
silmät.

Kerran huusi hän ääneensä: "Oletko sinä siellä?" nousi istualleen
ja toistaen "oletko sinä siellä?" haparoi etsien ympärilleen,
jolloin heräsi. Salaman nopeudella ja myrskyn voimalla yllätti hänet
lamauttava yksinäisyyden tunne. Kovapintainen poika puhkesi kyyneliin
ja kiihkeihin nyyhkytyksiin herättäen ulvonnallaan sekä isäntäväkensä
että seinän toisella puolella nukkuvan mökkiläisperheen. Koko joukko
tuli paikalle koettaen saada uhkauksilla häntä vaikenemaan, mutta
kun niistä, ankarimmistakaan, ei ollut mitään apua, heitettiin hän
lopulta yhteisin voimin ovesta ulos.

Olihan tuollainen keikaus omansa taltuttamaan kiihkeimmätkin
tuskan tunteet. Pavel jäi hetkiseksi makaamaan aivan hiljaan ja
rauhallisesti kovaksi jäätyneelle maalle. Tuo uusi ja järisyttävä
ikävöimisen tunne haihtui vähitellen ja sijaan astui vanha tuttava:
uhkamielisyys, kylmä jäytävä viha.

"Odottakaahan", ajatteli hän, "odottakaahan hiukan, vielä minä...!"

Samassa syntyi hänessä päätös tehdä loppu asian nykyisestä tilasta.
Suunnitelma valmistui vitkalleen Pavelin hitaasti työskentelevissä
aivoissa. Mutta kun se pingotus, minkä suunnitelman laatiminen oli
hänelle tuottanut, oli loppuun kestetty, näytti kaikki leikiltä. Hän
tunkeutuu linnaan, riistää sieltä sisarensa ja menee hänen kanssaan
vuorten yli vieraaseen seutuun, hankkii siellä itselleen työtä eikä
koskaan enää kuule vanhemmistaan muistutettavan.

Voittajan tuntein nousi Pavel maasta ja kiersi suuressa kaaressa
kylän rakennusten takaa linnan puutarhaa kohti. Yövartijan pilli
varotti häntä ystävällisesti kiellettyjä teitä astumasta. Vainioita
peitti kova, paksu lumivaippa, maa hohti vaaleampana kuin taivas,
jolla kelmeä kuu sukelsihe yhä uudestaan ja uudestaan kiitävien
pilvien taa. Pavel ennätti puutarha-aitauksen luo, kiipesi sen
yli, nousi kuusiaidan huippuun ja laskeutui sieltä oksa oksalta
maahan. Nyt hän siis oli puutarhassa, tiesipä vielä tarkoin missä
kohti kylään nähden, ja että se oli paras paikka, minkä hän
oli voinut valita sekä tuloaan että myöhempää pakoaan varten.
Yhä kasvavan luottamuksen kannustamana astui hän eteenpäin ...
suoraan eteenpäin astumallahan hänen pitäisi lopulta saapua linnan
eteen. Mitä sitten olisi tehtävä, siitä hän ei ollut vielä aivan
selvillä. Hän meni Miladaa vapauttamaan, se oli varmaa, ja mitä
epäilyksiä ja neuvottomuutta lie mielessään liikkunutkin, tuo ajatus
kuitenkin hänen sieluaan kirkasti, siitä hän piti kiinni. Sekään
ei huolestuttanut, että häntä alkoi kovasti paleltaa kurjissa
vaatteissaan ja että jäsenensä olivat vilusta kangistua. Paljoa
pahempi oli, että yö kävi yhä pimeämmäksi, niin että Pavel töytäsi
tuon tuostakin jotain puuta vasten ja kaatui. Ensi kerralla hän
ponnahti kuin jousi jälleen jaloilleen, mutta jo toisella ilmestyi
viettelijä: "jää toki hiukan lepäämään, makaa, nuku!" Siitä
huolimatta hän lujasti voimiaan ponnistellen nousi ylös, kaatui
jälleen ja saapui vihdoin määräpaikkaansa -- linnaan. Kovasti
tykytti sydämensä, kun hän kosketti vanhaan, rapistuneeseen muuriin.
Kukaties hän on hyvinkin lähellä sisartaan, kukaties tyttönen nukkuu
juuri siinä huoneessa, jonka ikkunan luona hän nyt seisoo, jota hän
ylettyy käsin koskettamaan... Voisihan se olla _mahdollista_ --
miksikäs ei? Ja hän alkaa hiljaa, aivan hiljaa koputtaa... Silloin
hän kuulee vieressään murisevaa ääntä, joku lyhytsäärinen olento
tulee hiipien paikalle ja syöksyy silmänräpäyksessä hänen päälleen
kurkkua tavottaen. Pavel tukehuttaa esiinpuristautuvan tuskanhuudon
ja vastustaa koiraa kaikin voimin. Mutta se on häntä voimakkaampi,
tottunut vihollisten ahdistaja. Sen ulvonta herättää linnan väen. He
juoksevat unisina ja pelästyneinä paikalle, mutta nähdessään että
rauhanhäiritsijä onkin vain lapsi, kasvaa heidän rohkeutensa. Pavel
piiritetään ja voitetaan, vaikka hän puolustautuukin villipedon
raivolla.




III.


Pavel ei ilmaissut kenellekään mitä hän oli aikonut linnassa
toimittaa, ja juuri tuo salaperäisyytensä oli muiden mielestä
selvin todistus siitä, että hänellä oli täytynyt olla mitä
kehnoimmat aikeet. Luultavasti murtovarkaus tai murhapoltto -- siitä
ilkimyksestä voi uskoa mitä tahansa. Se oli yleinen mielipide ja
vanhempain oikeudet omistava kunta määräsi Pavelin perinpohjaisesti
kuritettavaksi kylän opettajan herra Habrechtin käden kautta, koko
koulunuorison läsnäollessa.

Opettaja, kivuloinen ja hermostunut mies, suostui varsin
vastahakoisesti rangaistustuomion toimeenpanemiseen. Hänen
mielipiteensä oli, että tuollaisen nuoren katsojakunnan edessä
suoritettu kuritus harvoin hyödyttää sitä, joka sen alaiseksi
joutuu, ja aina vahingoittaa niitä, jotka ovat katsojina. "Julkinen
selkäsauna tekee elukan vielä äkäisemmäksi elukaksi", kuului hänen
kasvattajalle hiukan karkea lauseensa. Usein ennen oli hänen
vastaväitteensä otettu huomioon, mutta tällä kertaa siitä ei ollut
vähääkään apua.

Sinä päivänä, jolloin yöllinen sisäänmurtaja oli rangaistava,
otti opettaja hänet huoaten poliisin käsistä ja talutti tukasta
kouluhuoneen oven eteen. Sinne päästyä hän kohotti pojan rinnoille
painunutta päätä ja sanoi:

"Katso minuun, äläkä maahan, sinä lurjus!"

Sanat eivät olleet suinkaan ystävälliset, mutta mistä lie
johtunutkaan että ne vaikuttivat Paveliin tyynnyttävästi, ja
että sekin tapa, millä opettaja häntä samassa tukisti, herätti
jonkunlaista luottamusta ja miltei vahvisti sydäntä?

"Pelkää, sinä ilkimys, sinä uppiniskainen junkkari, pelkää!" jatkoi
opettaja edelleen, katsoi julmasti poikaan ja heilautti merkitsevästi
käsivarttaan. Pavel, joka ei ollut suvainnut kolmeen päivään lausua
kenellekään halaistua sanaa, joka kolmeen päivään ei ollut katsonut
ketään ihmistä kasvoihin, suuntasi aran katseensa opettajaan ja
virkahti silmiään vilkuttaen ja puolittain nauraen:

"Mutta minäpä en pelkää."

Koulusalista oli aikaisemmin kuulunut mehiläispesäntapaista surinaa,
sitte oli surina muuttunut äänekkääksi meluksi, ja paraikaa siellä
tapeltiin paraimmista katsojapaikoista alkavassa näytelmässä.
Opettaja murahti itsekseen ja ravisti uudelleen Pavelia:

"Vaikket pelkäisikään, niin huuda toki, huuda minkä jaksat, sen
neuvon annan sinulle!" sanoi hän, avasi oven ja astui sisään.
Samassa hiljeni elämä salissa, ei kuulunut enää kuin yksityisiä
tyytyväisyyden ilmauksia alkavasta nautinnosta; ystävällisesti
tunkeiltiin toisiaan lähelle penkeissä, yleinen sopu vallitsi
kaikkialla. Opettaja asetti Pavelin kateederin viereen ja katseli
ympärilleen etsien raippaa. Kun hän ei sitä kohta löytänyt tai
ei ollut löytävinään, huusi joku joukosta: "Siellä se on ikkunan
nurkassa." Ääni tuli viimeiseltä riviltä ja huutaja oli Arnost,
sen mökkiläisen poika, jonka luona Virgil asui vuokralla. Pavel
näytti hänelle nyrkkiä, mikä nosti oppilasjoukossa suuttumuksen
murinan. Toistasataa silmää katsoi vahingoniloisesti ja vihan innoin
päivettynyttä, ryysyistä poikaa. Hänen sappensa kiehui ja hän
ajatteli itsekseen niin selvään kuin ajatella saattoi: "Mitä minä
olen teille tehnyt? Minkätähden te olette minun vihollisiani?"

Habrecht vaati hiljaisuutta ja piti puheen, joka oli oppilaille
hämmästyttävä pettymys. "Olette riemua täynnä. Minkätähden? Tuntuuko
hyvältä että toinen saa selkäänsä? Malttakaapas! Se tulee koskemaan
teihinkin! Jokainen teistä" -- opettajan ääni aleni salaperäiseksi
kuiskaukseksi ja hän ojensi hitaasti etusormensa kuulijakuntaa
kohti -- "jokainen, joka siellä nyt istuu ja on vahingonilosta
puhkeamaisillaan, on pian tuskasta puhkeava. Jokainen, joka kurkistaa
tänne ja katselee tätä selkäsaunaa, saa tuntea sen omassa
nahkassaan ... omassa nahkassaan!" toisteli hän salaperäistä
ennustustaan, joka näytti häntä itseäänkin värisyttävän. "Ja nyt
katsokaa, mihin opettaja pystyy!"

Kaikki lapset kauhistuivat sitä ihmettä, mikä heitä tulisi
kohtaamaan; vain syrjästä heitettiin arkoja silmäyksiä tuohon
pelottavaan mieheen, jonka pitkässä, laihassa olennossa oli jotain
aavemaista. Pojat tuijottivat lattiaan, tytöt peittivät kasvonsa
esiliinoillaan.

Opettaja ryhtyi rivakasti toimeensa. Huimaavalla nopeudella
pyöritteli hän vitsaa rangaistavan korvien ympärillä antaen
sen jälkeen muutamia lyöntejä, jotka poika otaksui varsinaisen
selkäsaunan alkajaisiksi. Mutta sen sijaan, että se olisi seurannut,
keskeytti opettaja äkkiä toimensa sanoen: "Katsokaahan, lasinikin
jo putosivat... Nosta ne lattialta... Rangaistuksesta voit kiittää
tunnin loputtua."

Pavel tuijotti häneen tylsän kummastuneesti, odottaen yhä vielä
varsinaista selkäsaunaa. Mutta silloinpa poika kuulikin sen jo
saaneensa ja sai käskyn istuutua viimeisen penkin viimeiselle sijalle.

Opettaja veti nenäliinansa esiin, pyyhki hikeä otsaltaan, otti aimo
hyppysellisen nuuskaa ja alotti opetuksen.

Arnost, joka punotti kuin krapu, kuiskasi naapurilleen: "Katsoitko?"
-- "Pikkusen", vastasi tämä. -- "Tunsitko mitään?" -- "Tuntuu
selässä." -- "Minun korviani kuumottaa." -- Muuan pieni utelias
tytöntypykkä, jonka silmä sattumalta oli osunut esiliinassa olevan
reijän kohdalle ja siitä hiukan kurkistanut, tunnusti muutamille
tovereilleen, että hänestä tuntui kuin hän olisi istunut herneitten
päällä.

Oppitunnin päätyttyä aikoi Pavel poistua muiden kera, mutta
koulumestari pidätti hänet, katsoi häneen kauvan tiukasti ja kysyi
lopulta eikö häntä hävettänyt.

"Ei", vastasi Pavel hiljaa.

"Eikö? Vai ei? Olet siis kaiken häpysi kadottanut?"

Poika aikoi jälleen itsepintaisesti vaijeta, menettely jonka opettaja
tunsi ennestäänkin koulunsa kurjimpien oppilaiden kautta. Tähän asti
hän oli jättänyt pojan oman onnensa nojaan, mutta tänään, jolloin
hänen oli pitänyt häntä rangaista todistamattomasta rikoksesta, tunsi
hän tuota hylkiötä kohtaan myötätuntoisuutta. Pojan tila suorastaan
koski häneen ja hän jatkoi katkerasti:

"Häpeässä kasvanut, niin todellakin _kasvanut_, -- pian jo neljäntoista
vanha -- häpeään tottunut, ei enää tiedä miltä se tuntuukaan!"

"Tiedänpä jo!" virkkoi Pavel ja lapsen suupieliin ilmausi vanhan
ihmisen kivettynyt katkeruuden piirre. Hän ei ollut käsittänyt, mitä
opettaja oli aikaisemmin tarkottanut noilla lyönneillään, jotka
tuskin koskettivat häntä; mutta sen hän ymmärsi, että tämä keskustelu
kosketti hänen viheliäiseen elämäänsä.

"Tiedänpä jo", toisti hän äänellä, jossa teeskennellystä reippaudesta
huolimatta ilmeni syvä tuska.

Opettaja katsoi häneen tarkkaavasti. Poika oli kaiken viheliäisyyden
perikuva! Luonto ei siihen ollut syypää -- siinä suhteessa Pavel
oli moitteeton ja terve. Sitä osotti leveä rinta, punaiset huulet
ja vahvat, kellahtavat hampaat. Mutta luonnon hyvät tarkotukset
olivat menneet hukkaan kovan työn, huonon ravinnon ja kaikellaisten
laiminlyöntien kautta. Sellaisena kuin hän siinä seisoi: ruskeine,
takkuisine pörhötukkineen, jonka vuoksi alati rinnoilla riippuva
pää näytti luonnottoman suurelta, kuoppaisine poskineen, ulkonevine
poskipäineen, laihoine luisevine ruumiineen, jota ympäröi ryysyinen,
vihreä kesätakki, rääsyihin käärittyine jalkoineen, oli hän yhtä
vastenmielisen kuin surkuteltavan näköinen, koskapa näytti jotenkuten
itsekin tietävän viheliäisen tilansa. Opettaja vaikeni pitkään,
samoin Pavel, mutta pojan alahuuli venyi yhä pitemmälle ja hän alkoi
vilkuilla oveen päin, ikäänkuin etsien tilaisuutta poistuakseen.

Silloin virkahti opettaja vihdoinkin: "Älä ole niin typerä! -- Kun
olet koulusta poissa tuolla ulkona, pitää sinun ajatella miten
pääsisit sisään, eikä silloin kuin olet sisällä, miten pääsisit
ulos". Pavel säpsähti. Tämä oli taasen aivan käsittämätöntä
ja viittasi siihen käsitykseen, mikä kansalla yleensä oli
koulumestarista: että tämä kykeni ihmisten ajatuksia lukemaan.

"Mene", jatkoi opettaja, "ja tule takaisin huomenna ja
ylihuomennakin, ja jos teet niin kahdeksan päivää peräkkäin, saat
minulta parin oikeita saappaita."

Saappaat! -- Semmoiset kuin talonpoikainkin lapsilla? Oikeat
pitkävartiset saappaat? Pitkin kotimatkaa toisti Pavel lakkaamatta
noita sanoja, se tuntui suorastaan satumaiselta. "Oikeat saappaat!"
Hän unohti innoissaan senkin, että oli aikonut antaa Arnostille
selkään; seisoi seuraavana aamuna koulunoven ulkopuolella jo ennen
kuin se avattiinkaan ja ahersi pitkin tuntia tulisella innolla.
Eikä hän ottanut kuuleviin korviinsakaan Virgilin ja hänen vaimonsa
jyrkkiä varotuksia, joiden tarkotus oli pakottaa häntä menemään
tehtaaseen työhön sen sijaan että suotta koulussa huvitteleisi. Tosin
pakotuskin oli hiukan salamyhkäistä, sillä julkista pakkoa he eivät
rohjenneet käyttää estääkseen poikaa talvisaikana koulua käymästä,
sehän olisi liian huomattavasti poikennut kunnan kanssa tehdystä
sopimuksesta.

Kului niin nuo seitsemän päivää, ja viimeisen iltapäivänä tuli Pavel
juoksujalassa kotiin, kummassakin kädessä uusi saapas.

Vinska oli yksin kotona, kun Pavel astui sisään. Hän tarkasteli
poikaa, kun tämä asetti nuo kiiltävät jalkineet tulisijan nurkkaan
ja meni sitte itse jonkun matkan päähän vaipuen hiljaiseen ihailuun.
Iloa eivät nuo katkerapiirteiset kasvot voineet ilmaista, mutta ne
näyttivät tavallista vilkkaammilta ja niissä kuvastui jonkunlainen
kömpelö tyytyväisyys.

Kerran hän astui lähemmäksi, kohotti ilmaan toista saapasta, hankasi
sitä hihallaan, suuteli ja pani jälleen paikoilleen.

Asuinhuoneesta kajahti silloin äänekäs ivanauru. Vinska astui
kynnykselle ja nojaten hartioitaan ovipieltä vasten (ovea ei
ollutkaan huoneen ja porstuan välillä) kysyi hän:

"Mistä olet saappaat varastanut, roikale?" Poika ei edes kääntänyt
päätään häneen päin, vastauksesta ei puhettakaan. Mutta kun Vinska
yhä uudisti ja uudisti kysymyksensä, härnäsi Pavel lopulta takaisin:

"Varastanut, aivan niin, varastanut!"

"Aasi!" jupisi tyttö. "Nythän sen itsekin myönnät."

Vinskan harmaat silmät siirtyivät mielitekoisesti vuoroin
saappaisiin, vuoroin omiin, siromuotoisiin paljaisiin jalkoihinsa.
Pavel oli kyykistynyt maahan uuden kallisarvoisen omaisuutensa
viereen. Tuntui kuin hänen pitäisi sitä suojella lähenevältä
vaaralta ja hän koetti rohkaista itseään. Vinska kallisti päätään,
hymyili äkkiä pojalle, joka katsoi häneen uhmaten ja laverteli
mielistelevästi:

"Kuulehan, sano mulle mistä olet ne saanut?" Pavel ei ymmärtänyt
mitä hänelle nyt tapahtui. Tuolla samalla äänellä oli hän äskettäin
kuullut Vinskan puhuttelevan Peteriä, joka oli hänen rakastajansa.
Kuumat aallot kohosivat hänen rintaansa, hän ahmi silmineen
viekottelevaa asuinkumppaniaan ja luuli tuota ahdistavaa tunnetulvaa
haluksi rynnätä hänen kimppuunsa, antaakseen tytölle perinpohjaisen
selkäsaunan.

Kaiken tuon ohessa hän ei liikahtanut paikaltaan, avasihan vain
sangen vastahakoisesti huulensa ja sanoi:

"Opettaja on ne minulle antanut." Vinska alkoi hiljaa kikittää: "Vai
niin -- vai se! Kun olet ne häneltä saanut, silloin ei sinulla mitään
olekkaan."

"Mitä -- eikö mitään?"

"Ei kerrassaan mitään! Huomenaamuna, kun heräät, ovat saappaat
kadonneet."

"Kadonneet?... Mikseivät nyt heti!"

"Niin vaan on: mitä opettaja antaa lahjaksi, se ei säily yön yli.
Tiedäthän että hän on noita."

Pavel innostui: "Tiedän ettei hän ole mikään noita."

Tyttö nyrpisti halveksivasti huuliaan: "Sinä pölhö! Hän oli kolme
päivää kuolleena kirstussa, eikö niin? Ja tietäähän jokainen lapsikin
että se, joka on kolme päivää kuolleena, on ennättänyt oppia
manalassa koko joukon paholaisen temppuja."

Pavel tuijotti sanaakaan sanomatta tyttöön ja häntä alkoi pelottaa.
Vinska haukotteli, painoi poskeaan olkapäätä vasten ja sanoi hetken
päästä niin huolimattomasti, kuin olisi kertonut vanhaa, sata kertaa
ennen kuultua juttua:

"Vanha sokea Marska, joka kuoli viime vuonna täällä luonamme, sai
häneltä myöskin parin kenkiä. Illalla hän pani ne sänkynsä viereen
ja kun aikoi aamulla vetää ne jalkaansa, olikin niiden sijalla vadin
kokoinen sammakko."

"Se ei ole totta!" huusi Pavel. Kuuman ja kylmän väreet risteilivät
hänen ruumiissaan ja harmin kyyneleet tulvahtivat silmiinsä.

Vinska heitti häneen ylenkatseellisen silmäyksen ja kääntyi takaisin
asuinhuoneeseen.

Illalla koetti Pavel pysyä valveilla, voidakseen vartioida
aarrettaan. Hän rukoili toisen "isä-meidän" toisensa perästä
manatakseen pahojahenkiä loitos. Kaikesta huolimatta hän vaipui
kuitenkin uneen ja kun hän heräsi seuraavana aamuna, oli Vinskan
ennustus käynyt toteen -- saappaat olivat kadonneet.




IV.


Pavel ei maininnut sanallakaan onnettomuudestaan kenellekään. Kun
Vinska veitikkamaisesti hymyillen kysyi saappaita, viritti poika
häntä kohti sellaisen iskun, että tyttö juoksi huutaen pakoon.
Koulutovereinsa kysymyksistä hän niinikään suoriutui nyrkeillään.
Pahimpaan pulaan joutui Arnost, joka siitä syystä kävi valittamassa
opettajalle. Siellä hän ei kuitenkaan voittanut mitään, sillä
opettajan omituisuuksiin kuului että kaikki hänen oppilaittensa
toisiaansyyttelemiset kaikuivat kuuroille korville. Viikon päästä
ei Pavelia enää nähty koulussa; hän meni vapaaehtoisesti tehtaaseen
ja työskenteli siellä aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Useita
kertoja lähetti opettaja hänelle käskyn tulla jälleen kouluun, mutta
kun siitä ei ollut apua, meni hän vihdoin itse omassa persoonassaan
Virgilin asuntoon poikaa hakemaan. Paimenen vaimo otti hänet vastaan
äänekkäillä valituksilla ennenkuin opettaja ennätti sanoa halaistua
sanaa. Viiden minuutin päästä tuntui opettajasta kuin hän olisi
seisonut tippuvan räystään alla, mutta vesipisarain asemesta putoili
täällä haulia. Hänen väsynyt ja särkevä päänsä oli mennä aivan
sekaisin.

Vaimo huusi Jumalaa ja kaikkia pyhimyksiä todistamaan heidän
kärsimyksistään. Ei, hän ei ollut voinut aavistaa minkä ristin otti
hartioilleen suostuessaan ottamaan luokseen hirtetyn miehen ja
kuritushuoneessa olevan vaimon lapsen. Paljo hän oli elämänsä aikana
nähnyt, mutta ei mitään niin kelvotonta kuin tuo poika. Jokainen
sana, minkä se puhuu, on petosta ja valetta. Eikö hän ollut kertonut
sitäkin, että hänen hoitajansa koettivat estää häntä koulua käymästä
ja että he pidättivät hänen viikkopalkkansa, jonka hän tehtaalla
ansaitsee?

Ja kauhun valtaamana lisäsi hän, ilkeät silmät selällään ja katse
merkitsevästi vieraaseen iskettynä:

"Ja eikö hän puhu aivan toisellaisistakin ihmisistä kuin meistä
raukoista -- kunnioituksella sanoen julmia juttuja?"

Opettaja veti esiin nenäliinansa, painaen sillä paljasta päälakeaan.
Hän tunsi ne huhut, jotka hänestä liikkuivat; toisinaan ne häntä
harmittivat, toisinaan huvittivat siinä määrässä, että hänen teki
mieli antaa niiden uskottavaisuudelle vain yllykettä. Tänään ne
taasen harmittivat ja hän teki ehkäisevän kädenliikkeen:

"Vait, vait! Pitäkää suunne kiinni!"

"Oi pyhä neitsyt, minäkö!" huusi vaimo. "Minä en puhu enää sanaakaan,
ennemmin puren kieleni poikki... Sanon ainoastaan ettei teidän, herra
opettaja, pitäisi enää rahtuakaan välittää tuosta lurjuksesta...
Ja ne kauniit saappaat! Kahta päivääkään ne eivät olleet hänen
hallussaan."

"Vai niin, missä ne sitte ovat?"

Virgilova (näin häntä kylässä nimitettiin) syyti suustaan uuden
sanatulvan: "Mihinkä saappaat ovat joutuneet, sitä voi herra opettaja
kysyä juutalaiselta, jolle poika ne möi. Juutalainen tietysti kieltää
koko asian." Hän huusi tämän kaiken niin kimakalla äänellä, että
Habrecht aivan kuurona ja korviaan pidellen poistui hökkelistä.
Muutaman askeleen päässä hän kuitenkin pysähtyi, kääntyi ympäri ja
käski vaimon ehdottomasti lähettämään Pavelin seuraavana aamuna
kouluun. Hän lupasi toimittaa asian ja teki sen siten, että illalla
kertoi Pavelille opettajan käyneen siellä ja jyrkästi kieltäneen
hänen enää tulemasta silmiensä eteen.

Varotus oli tarpeeton, Pavel väisti ilman sitäkin jo sadan askeleen
päässä opettajan tieltä syrjään. Vinskaa hän sitä vastoin seurasi
uskollisesti ja totteli häntä kuin vihainen koira, joka on herraansa
tyytymätön, aina uppiniskainen, mutta kuitenkin aina alistuva. Tytön
tahto täyttyi kaikessa: Pavel juoksi hänen asioitaan, hänelle hän
varasti puita metsästä ja munia talonpoikien ladoista. Vinska ymmärsi
pitää hänet kokonaan vallassaan.

Ja kaiken tämän ohessa, mitä Pavel muuten toimittikin ja minne
menikin -- yhtä asiaa ei hän milloinkaan unohtanut, erästä
kierrosta ei milloinkaan jättänyt tekemättä. Jokainoa päivä hän
saapui linnanpuutarhan portille, katseli sieltä pihaan ja tähysteli
rakennuksen ikkunoihin. Alussa toivonsekaisen kaipuun kannustamana,
sittemmin, kun toivo vähitellen sammui, pelkästä tottumuksesta.

Eräänä kauniina toukokuun iltapäivänä, tullessaan taasen
tavalliselle vartiopaikalleen, hän näki puutarhanportin suureksi
hämmästyksekseen selki seljällään. Sisäänkäytävän pylväiden luona
oli paroonittaren ajopelit, katolliset vaunut, joiden eteen oli
valjastettu pari lihavaa, täplikästä kimoa. Palvelijakunta hyöri
kumarrellen ja niijaillen vaunujen ympärillä, joiden taakse oli
kapsäkki kiinnitetty. Nyt sulettiin vaunujen ovet, lakeija hyppäsi
kuskin viereen, raskas kapsäkki huojahti vietereillä ja ajopelit
läksivät liikkeelle. Ne kaarsivat hiljaista ravia pihan läpi,
kääntyivät hitaasti portinkulmauksessa ja vierivät kylätielle.
Pavel heitti pikaisen silmäyksen ohikiitävien vaunujen ikkunasta
sisään ja pysähtyi äkkiä kuin soaistuna. Hän painoi kasvoina muuria
vasten, sulki silmänsä ja näki kuitenkin, näki suletuinkin silmin
selvästi mitä äsken oli nähnyt avoimin -- paroonitar ei ollut yksin
ihmeteltävissä vaunuissaan, vaan hänen vieressään istui pieni,
kauniisti puettu neiti, päässään pieni hatunhattara. Kasvot olivat
tutut -- Miladan kasvot, vaikka posket niin pyöreät ja rusottavat,
ettei hänen sisarellaan milloinkaan ennen sellaisia.

Äkkiä oikasihe poika ja alkoi juosta rajusti vaunujen jälestä. Ne
olivat juuri tehneet käännöksen ja vierivät nyt jarrun hillitseminä
aivan hitaasti linnanvuoren rinnettä alas. Pavel juoksi suoraan
vihreän niityn poikki, ennätti tielle ennen vaunuja ja odotti
tiepuolessa sykkivin sydämin. Ajopelit lähestyivät kitisten ja
ratisten, poika kurottautui, kurkisti vaunujen sisään ja huomasi
siellä istuvan saman rakastettavan olennon kuin äskenkin. Nytpä
hänkin tuli huomatuksi ja korviinsa kaikui Miladan riemukas huuto:
"Pavel, Pavel!" Pieni tyttö heittäytyi vaununikkunaa vasten
sellaisella innolla, että ruutu sälähti kappaleiksi. Samassa
pysähtyivät vaunut ja palvelija yritti laskeutumaan kuskilaudalta.
Äkkiä komensi paroonitar: "Istukaa paikoillanne, eteenpäin; ajakaa
poika tiehensä!" Piiska vingahti Pavelin korvien ympärillä ja
vaunujen sisästä kuului äänekkäitä tuskanhuutoja ... niiden lomassa
vakavaa, lempeää puhuttelua. -- Pavel näki että vanha rouva oli
vetänyt lapsen puoleensa ja että tyttö itki hänen sylissään. Tuo itku
meni hänen luittensa ja ytimiensä läpi, tuon itkun pitää tauvota,
hänen pitää tehdä siitä loppu.

Ja niin hän yhtäkkiä remahti raikkaaseen, vallattomaan nauruun ja
alkoi, pysyttäytyen sopivan matkan päässä kuskin piiskasta, tehdä
kömpelöitä kuperkeikkoja ja hyppyjä minkä kerkesi. Kun hän vihdoin
hengästyneenä herkesi kujeilustaan, alkoi hän nauraa tyttöselle,
tehden jos jonkinlaisia eleitä, kunnes sisar purskahti iloiseen
nauruun. Oi, kuinka hänen sydämensä sykähti, kuullessaan taas kerran
hänen rakkaan naurunsa.

Vaunut loittonivat yhä kauvemmas.

Pavel ei enää juossut eikä hyppinyt. Hän astui hitaasti eteenpäin, ja
saapuessaan suuren vuoren juurelle, näkyivät kimot jo ennättäneen sen
kukkulalle. Vaivaloisesti nousi poika rinnettä ylös ja vaipui sinne
päästyään maahan tykkivin ohimoin, punerva valohuikasu kuumeisissa
silmissään. Edessään levittihe auringonvalossa välkkyvä tasanko ja
tuolla kaukana oli kaupunki, jonka jotkut yksityiset rakennukset
hohtivat lumivalkoisilta ja kirkontornien kullatut huiput tuikkivat
kuin tähdet keskipäivän sinisellä taivaalla. Kaupunkiin johtava tie
pujottelihe kiemuroiden vihreiden vainioiden halki ja tiellä vieri
musta pilkku, jota Pavel seurasi katseillaan niin innokkaasti, kuin
hänen sielunsa autuus olisi riippunut siitä, ettei se häipyisi
näkyvistä. Kun vihdoin kuitenkin kävi niin, kun pieni pilkku katosi
niittyjen varjoon eikä enää uudelleen ilmaantunut, heittäytyi Pavel
pitkäkseen maahan ja jäi makaamaan liikkumattomana kuin kuollut...
Hänen sisarestaan oli tullut neiti ja hän oli lähtenyt kaupunkiin.
Kun Pavel tästälähtien kulkee puutarhanportin ohi, ei hänen enää
kannata sisään kurkistaa.

Katkeralta ja lohduttomalta tuntui pojasta ainoan ilonsa
menettäminen. Mielellään hän olisi itkenytkin, jos olisi osannut,
taikka kuollut siihen paikkaan. Pavel oli usein kuullut muitten
ihmisten ja oman isänsä toivottelevan häntä kuolleeksi, mutta
itsestään se oli tuntunut kauhealta -- nyt hän sen sijaan suorastaan
ikävöi kuolemaa. Ja kun ihminen kerran sitä itse toivoo, silloin
ei loppukaan voi olla hyvin kaukana, ajatteli hän itsekseen. Eikö
hänen omassa vallassaan ollut jouduttaakin sen tuloa? Olihan niitä
kaikellaisia keinoja. Voihan esimerkiksi pidättää henkeään; se ei
ole mitään vaikeata, koko asia vaatii vaan kylliksi kestävyyttä.
Pavel ryhtyi heti jäykän päättävästi kokeeseen, mutta kun hän painoi
päänsä maata vasten, liikkui samalla jotain läheisyydessä ja hän
kuuli hiljaista, siipien räpytystä muistuttavaa suhinaa. Pavel katsoi
ympärilleen...

Muutamien askelien päässä istuu pesänsä reunalla peltopyy, silmät
kauhua täynnä tähdättyinä erääseen viholliseen, joka lähestyy
hiipien ruohikon läpi. Se oli uhkaava, harmaa kissa. Nyt se seisoo
aivan pesän vieressä ja Pavel näkee miten se nuolee suutaan,
kyyristäytyy ja valmistuu hyökkäykseen. Yksi ainoa siipien ponnahdus
vaan, ja lintu olisi pelastunut vaarasta, mutta se ei liikahtanut
paikaltaan. Huolissaan linnun kohtalosta oli Pavel unohtanut kaikki
itsemurha-aikeensa. -- Lennä, lennä, tyhmyri! ajatteli hän itsekseen.
Mutta sen sijaan että olisi paennut, kyykistyi peltopyy vieläkin
syvempään pesänsä suojaksi ja seurasi tummine silmineen hyökkääjän
jokaista liikettä. Pavel irrotti maasta savikokkareen, juoksi äkkiä
ylös ja lennätti sen niin voimakkaasti kissan päähän, että eläin
pyörähti keränä ympäri ja sokaistuna ja pärskyttäen juoksi tiehensä.

Poika katsoi kissan jälkeen, tuntien samalla sekä surua että
mielihyvää. Hän oli itse kokenut suurta surua ja hän oli tehnyt
hyväntyön. Heti sen jälkeen, kun hän viheliäisenä ja hylättynä oli
ollut valmis kuolemaan, alkoi hänessä hämärtää aavistuksentapainen
tunne sielussaan uinuvasta voimasta ... toisesta, korkeammasta kuin
se, mikä perustui voimakkaisiin käsivarsiinsa ja synkkään uhmaansa.
Mikähän se olikaan? Epäselvänä nousi tämä kysymys hänen hämärästä
käsitemaailmastaan ja poika vaipui tähän saakka outoon, työlääseen
mutta kuitenkin mieluiseen mietiskelyyn.

Hänet herätti unelmistaan voimakas huuto: "Pavel, Pavel; tulehan
tänne!"

Tiellä seisoi opettaja, joka oli tavallisella iltapäiväkävelyllään ja
joka jo jonkun aikaa oli pitänyt poikaa silmällä. Kädessään hänellä
oli ryhmysauva, jonka piilotti nopeaan selkänsä taakse Pavelin
lähestyessä.

"Mitä teet, onneton?" kysyi hän. "Luulenpa sinun ryöstävän peltopyyn
pesiä?"

Pavel vaikeni, niinkuin oli tapansa aiheettomia syytöksiä
kuullessaan, ja koulumestari jatkoi uhkaavasti:

"Älä suututa minua, vaan vastaa... Vastaa, sanon minä sinulle!"

Ja kun poika jatkoi vaitioloaan, kohotti opettaja äkkiä sauvansa
ja suuntasi Paveliin iskun, jota tämä ei väistänyt, vaan alistui
vastustamatta vastaanottajaksi.

Habrechtin sydäntä sykähytti samassa sekä myötätuntoisuus että
katumus.

"Pavel!" sanoi hän lempeän surullisesti. "Valitettavasti kuulen
sinusta ainoastaan pahaa -- olet huonoilla jäljillä; mikä sinusta
lopulta tuleekaan?"

Tämä tunteenpurkaus ei poikaa liikuttanut, päinvastoin: hänen
vihaansa tuota vanhaa noitaa kohtaan, joka oli hänet pettänyt,
sekaantui vielä koko joukko halveksimista.

"Mikä sinusta lopulta tuleekaan?" toisti opettaja.

Pavel oikasihe, nosti kädet puuskaan lanteille ja ilvahti:

"Varas!"




V.


Paroonitar palasi kotiin vielä saman päivän illalla, mutta yksin.
Hänen kaupunkimatkansa uudistui joka viikko kaiken kesää ja pian
tiedettiin kylässä että hänen käyntinsä tarkottivat hurskasten
sisarten luostaria, jonka johtajatar oli hänen hyvä ystävänsä ja
jolle hän oli uskonut pienen Miladan kasvatuksen. Luostari oli
suuressa maineessa, ja kun Pavel kuuli että sisarensa oli päässyt
sinne kasvatiksi, tunsi hän sydämessään iloa ja ylpeyttä sekä
kiitollisuutta paroonitarta kohtaan, jopa koetti olla jonkun aikaa
Vinskan kehotuksista ja omasta halustaan huolimatta varastelematta
puita linnan metsästä.

Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Vanhan metsäherran jouduttua
eläkkeelle ja hänen poikansa astuttua sijaan, kiellettiin pääsy
metsään kokonaan kaikilta syrjäisiltä. Uusi säädös herätti
suuttumusta ja kiihotti vastarintaan. Niin muodostui mökkiläisten
lapsista kokonainen varasjoukkio, jonka luonnolliseksi johtajaksi
tuli Pavel. Pienissä parvissa läksivät he retkilleen, iloisina,
rohkeina ja viekkaina. He tunsivat piilopaikat ja salaiset polut
paremmin kuin itse metsänvartija ja riensivät jännitetyin mielin
seikkailuunsa, joka voi päättyä vain kahdella tavalla. Joko he
palasivat onnellisesti kotiin, selässään kantamus varastettuja puita,
saaden palkakseen kiitokset ja lämpimän illallisen, taikka joutuivat
metsässä kiinni ja saivat selkäänsä, ensinnäkin itse paikalla
varkaudesta ja sitten kotona siitä, että olivat niin huonosti
asiansa suorittaneet. Viimemainittu kohtalo koitui useimmiten
Pavelin osaksi, sillä hänen tehtävänsä oli paluuretken suojeleminen
ja hänet jätettiin huoletta pulaan, kun oltiin varmoja hänen
vaiteliaisuudestaan. Pavel ei ilmaissutkaan koskaan muita yrityksen
osanottajia, ja vaikka hän olisi sen tehnytkin, niin kukapa olisi
uskonut moisen ilkimyksen puheita.

Hänen maineensa kävi päivä päivältä kurjemmaksi. Jos metsässä
tehtiin mikä ilkityö tahansa, niin se luettiin hänen syykseen. Jos
siellä tavattiin viritetty ansa, niin se oli hänen laittamansa;
jos talonpojat kaipasivat kanojaan, potaattejaan, päärynöitään
j.n.e. -- hän ne kaikki oli varastanut. Ja jos joku häntä näistä
asioista moitti, silloin poika seisoi jäykkänä ja tuijotti äänetönnä
puhujan kasvoihin. Vanhemmat ihmiset eivät enää rohjenneet häntä
moittiakkaan; arvelivat hänen voivan ruveta kostoksi vielä heitä
kivittelemään. Lopulta hän esiintyi kaikille niin huonossa valossa,
että Virgilin perhe häneen verraten oli kuin itse viattomuus.

He eivät tulleet koskaan ajatelleeksi että Pavelin, kyetäkseen
suorittamaan kaikki nuo lukemattomat konnantyöt, joista häntä
syytettiin, olisi pitänyt olla satakätinen ja tuhatjalkainen.
Hän itse pääsi vähitellen asian perille, ja hänen mielessään
sikisi rajaton ylenkatse tuota tyhmyyttä kohtaan, joka oli valmis
panemaan kaikki hänen syykseen. Hän alkoi käyttää jonkinlaisella
nautinnolla hyväkseen jokaista tilaisuutta ärsyttääkseen noita
pelkurimaisia ja vihamielisiä kyläläisiä, ja niinkuin muut iloitsevat
heille osotetusta kunnioituksesta, niin hän iloitsi heidän
vihamielisyydestään. Hän teki mitä suinkin voi yhä vahvistaakseen
tuota vihaa, eikä ollut avomielinen edes papille rippituolissa.

Aika kului, kesä läheni loppuaan; jo joutui syyskuun ensimäinen
päivä, jota vietettiin suurena kirkkojuhlana. Vielä edellisenä
vuonna oli Pavel tunkeutunut ihmisjoukon läpi ja messun aikana
polvistunut avojalkaisena ja ryysyisenä talollisten lasten kanssa
alttarin eteen. Tänään hän ei edes astunut kirkkoon, vaan pysyttäytyi
sen ulkopuolella kuin kerjäläiset ja kulkurit, joiden joukkoon hän
pukunsakin puolesta hyvin sopi. Hänen entisvuosina liian pitkä,
vihreä takkinsa ulottui nyt ainoastaan vyötäisiin ja oli suurine
ja pienine paikkatilkkuineen oivallinen mallikokoelma Virgilovan
vanhoista vaatteista. Paljas rinta paistoi karkean paidan aukeamasta
ja likaisenharmaat, kutistuneet pellavahousut olivat vedetyt niin
korkealle polvien yläpuolelle, kuin olisi niiden omistaja juuri
aikonut kahlata puron yli.

Pavel seisoi nojaten pappilan puutarhanaitaan, käsivarsi koholla
sivulletaivutetun pään yli ja seurasi välinpitämättömin katsein
kirkkoväen ohikulkua. Siinä tuli ryhmä poikia ja tyttöjä;
viimemainitut menivät suoraan kirkkoon, edelliset jäivät
seisomaan tien viereen pystytetyn markkinakojun luo, tarkastaen
sen tavaroita yhteensoittoa odottaessaan. Muuan heistä, nuori
pienenläntä mies, jolla oli rumat, litteät kasvot, oli muita
huomattavampi pöyhkeän käytöksensä vuoksi. Hänellä oli hienot
vaatteet puoleksi kaupunkilaiskuosia ja hänen mustaan takkiinsa
oli paljaasta hyvinvoipaisuudesta käytetty niin paljon kangasta,
että se pullotti edestä kuin tynnyri ja muodosti taakse komean
kissanköyryn. Toiset pojat kohtelivat kyläkeikaria huomaavasti ja
koettivat pienestä pilanteonhalusta huolimatta pysytellä hänen
kanssaan hyvissä väleissä. Olihan se luonnollistakin. Hänhän oli
Peter, kunnanesimiehen ainoa poika, seudun suurimman ja vankimman
talonpoikaistalon perillinen.

Jo kuului ensimäinen kellonsoitto; väkeä ei enää kulkenut kirkkoon
suurissa laumoissa, ainoastaan jotkut myöhästyneet riensivät
kiireistä vauhtia kylätietä myöten. -- Aivan viimeisenä ja yksin
läheni Vinska, vetäen pian puoleensa Peteriä ympäröivän joukon
huomion.

"Hei vaan!" huudahti joku. "Onpas Vinska tänään korea! -- Miten
muhkea huivi hänellä on! -- Totta toisen kerran, eikö se olekkin
silkkiä! -- Ja sillä on päällään ainakin kuusi hametta! -- Ja miten
häveliään näköinen se on -- oo pyhä neitsyt!"

Jokaisella oli hänestä sana sanottavana, joko moite tai moitettakin
purevampi mielistely. Ainoastaan Peter vaikeni tähystellen
tarkkaavasti muuatta lintua, joka oli Vinskan lähestyessä lähtenyt
lentoon pappilan puutarhanportin pylvään päältä. Tyttö häipyi pian
kirkonoven luona seisovaan ihmisjoukkoon. Pojat seurasivat jälessä ja
Pavel kuuli muutaman sanovan toiselle:

"Haluaisinpa tietää mistä Virgilin tapainen vanha vääräsäärinen
ukonkutale on saanut noin kauniin tyttären."

Puhuteltu veti suutaan hymyyn: "Ja minä puolestani", vastasi hän,
"haluaisin tietää mistä tuon ukonkutaleen tytär on saanut niin
kauniit vaatteet."

Oli kuitenkin yksi, joka ei ollut huomannut noita kauniita vaatteita
eikä koko Vinskasta muutakaan kuin hänen jalkansa tai oikeammin
saappaansa. -- Se oli Pavel. Puoleksi unohtunut, suuren ilon ja
katkeran surun muisto oli taas herännyt hänen sielussaan, ja hän
muisteli sitä hitaalla, itsepintaisella tavallaan.

Kuu Vinska häntä haukkui, lopetti hän tavallisesti seuraavilla
sanoilla: "Ja tyhmä sinä olet, tyhmeliini, tyhmin koko kylässä!"
Pitkiin aikoihin eivät nuo sanat olleet vaikuttaneet häneen mitään,
vasta viime aikoina olivat ne alkaneet harmittaa ja hänestä tuntui
kuin niissä olisi ollut jonkun verran totta. "Tyhmä", mutisi hän
raapaisten otsaansa, -- "vaan en kuitenkaan niin tyhmä, kuin tuo
tytönriekale luulee." Ei kuitenkaan niin tyhmä, että hänen mielestään
olisi tykkönään hävinnyt muisto siitä, mitä oli tapahtunut vuosi
sitten, ja ettei jo silloin herännyt epäluulo voisi leimahtaa
uudelleen kahta voimakkaampana.

Jumalanpalvelus kesti kauvan. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun
laulu ja soitto vihdoin taukosi ja ihmisjoukko suoltautui kirkosta
ulos yhtä kiireisesti kuin äsken sisään. Pavel tähysteli sitä yhtä,
vaan ei saanut häntä näkyviinsä edes silloinkaan, kun kansanjoukko
jo oli hajaantunut ja osa ympäröi markkinakojua, toinen osa harvoin,
helposti tarkastettavin ryhmin astui pitkin kyläkatua. Vinska oli
kuin kadonnut, ja hänen kanssaan Peter.

Messun jälkeen olisi Pavelin pitänyt mennä kotiin ajamaan
Virgilin kanssa karjaa laitumelle, mutta nyt se ei johtunut hänen
mieleensäkään. Hän kuleksi lähiseudun metsässä ja vainioilla hakien
Vinskaa. Raivonsekainen levottomuus riehui hänen rinnassaan ja
vihdoin alkoi nälkäkin ahdistaa.

Illemmalla hän tuli kapakan luo, jonka ulkopuolella pidettiin hauskaa
elämää. Juopot lauloivat, pojat löivät painia, pikkutyttöjä hyppi
piirissä symbalin ja viulujen mukaan, joiden ääni tunkeutui avoimesta
ovesta kadulle. Uteliaat joukot piirittivät tanssituvan ikkunoita,
katsellen mitä sisässä tapahtui ja viskellen kompasanojaan.
Pitkällisen taistelun jälkeen vallotti Pavel vihdoin itselleen paikan
heidän keskuudessaan ja näki tanssivien parien pyörivän hämyisessä,
niukasti valaistussa huoneessa. Aivan lähellä sitä ikkunaa, jonka
ääressä Pavel seisoi, pyöritteli Peter Vinskaa. Hän näytti olevan
jo hyvässä nousuviinassa, oli heittänyt takin päältään ja sen
mukana ylhäisen käytöksensäkin. Peter paitahihasillaan oli yhtä
jokapäiväinen ilmiö kuin mikä renginretus tahansa.

Vinska, hänen käsivarteensa nojautuneena ja katse häveliäästi alas
suunnattuna, karahti tulipunaiseksi sanoista, joita Peter hänelle
kuiskasi, ja suudelmista, joita hän häneltä ryösti.

Tämän nähdessään unohti Pavel nälkänsä -- hänen maltittomuutensa
haihtui erään toisen, raivoavan, hänelle käsittämättömän tuskan
tieltä. Hän vääntelihe kuin peto häkissä ja kurkustaan tunkeusi
kamala mylvinä.

Ympärillä seisovat pelästyivät ja hänet työnnettiin syrjään, eikä hän
vastustellutkaan, vaan hiipi alkavassa hämärässä hitaasti tiehensä
kolkkoa kotiaan kohti. Mökistä loisti häntä vastaan harvinainen valo:
palava kynttilä. Se oli asetettu ikkunanlaudalle ja sen valossa istui
tuvan penkillä Virgil vaimoineen, välillään lautasellinen paistia ja
viinapullo. Vanhukset olivat hyvällä tuulella, istuivat, söivät ja
joivat. Pavel katseli heitä hetkisen pihalta, kääntyi sitte ympäri
ja astui alas mökin kohdalla olevan solatien suulle, jossa oikasihe
pitkäkseen sisäänkäytävän kuluneille tiiliportaille, päätään ovea
vasten varaten.

Siten olisi hänen pakostakin herääminen Vinskan kotiintullessa,
vaikkapa sattuisi nukkumaankin. Tunnit kuluivat. Ikkunalla palavan
kynttilän heikko valo sammui. Taivaalla kiitivät pilvet ja niiden
varjostama kuu muistutti Pavelia siitä talviyöstä, jolloin hän oli
lähtenyt Miladaa vapauttamaan.

Mikä narri hän oli silloinkin ollut -- minkälaisena narrina kulkenut
tähän päivään saakka!

Siitä ainoasta, joka ei ollut häntä milloinkaan häväissyt, ainoasta,
joka oli osottanut hänelle hyväntyön, hänestä hän oli kääntynyt
tyhmän epäluuloisena ja antautunut valheelliselle naiselle, joka
oli käyttänyt häntä hyväkseen, varastanut häneltä ja nyt nauroi
hänelle... Oih -- aivan varmaan sekä nauroi että pilkkasi! Vinska oli
niin kärkäs ivaamaan paljoa vähäpätöisemmistäkin asioista kuin mihin
hänen rajaton tyhmyytensä antoi aihetta.

"Mitä minä hänelle teen?" kysyi hän äkkiä ja vastasi samalla: "Lyön
kuoliaaksi!"

Ei mitään mietiskelyä -- mitä vielä? Hänen sielussaan ei ollut
vähintäkään tuskaa, ei pienintäkään epäröimistä, eipä edes epäilystä
siitä voisiko myös toteuttaa nopeasti tekemänsä päätöksen.

Hän nousi, avasi hiljaa mökin oven, otti Virgilin sauvan tulisijalta
ja asetti sen viereensä, istuutuen entiselle paikalleen entiseen
asemaansa.

Nyt hän rauhottui aivan täydellisesti, sulki silmänsä ja nukkui. Ei
syvästi, vaan tuommoista horros-unta, jommoista oli tapansa nukkua
öisin ulkona hevoslaitumella.

Aamun sarastaessa keveät askeleet hänet herättivät. Se oli Vinska.
Hilpeänä ja velton tyytyväisenä saapui hän paikalle, viattoman
veitikkamainen ilme kasvoillaan, viivytteli hetkisen nähdessään
Pavelin makaavan, nousi hiljaa portaille ja kumartui sysätäkseen
hänet syrjään. -- Silloin tarttui tämä tytön jalkaan ja veti hänet
maahan. Vinska kaatui sanaakaan sanomatta, mutta nousi samassa
polvilleen kun Pavel tavotti sauvaa... Yksi ainoa katse pojan
kasvoihin ajoi veren hänen poskiltaan.

"Pavel", änkytti hän, "mikä sinun on -- ethän toki aijo lyödä minua?"

Vinska nojausi molemmin käsivarsin pojan rintaa vasten katsoen häneen
tuskallisesti ja vavisten.

"Lyödäkkö? En -- _tapan_ sinut!" vastasi hän kääntäen päätään
välttääkseen hänen rukoilevaa katsettaan. "Mutta vedä ensin saappaat
jalastasi!"

"Pyhä äiti! Saappaidenko tähden aijot ottaa henkeni?"

"Niin!"

"Älä huuda noin... Vanhukset heräävät."

"Yhdentekevää."

Tyttö puristautui häntä lähemmäksi ja arka hymyily väreili hänen
huulillaan. "He tulevat avukseni, miten voit silloin lyödä minut
kuoliaaksi? Ole nyt hiljaa, ole hyvä."

Pavel koetti irtautua hänen syleilystään, syleilystä, joka toiselta
puolen täytti hänet autuailla onnen tunteilla, toiselta puolen häntä
kuohutti. Häntä raivostutti että suuttumuksensa tyttöä kohtaan tuntui
hiukenevan hänen hyväilyihinsä. "Hirtehinen!" huusi hän.

"Älä pauhaa", varotti Vinska. "Mitä hyötyä sinulla on siitä, että
tänne juoksee ihmisiä? Ole hiljaa! Minun puolestani saat lyödä minut
vaikka kuoliaaksikin, mutta ole hiljaa -- lyö minut sitte kuoliaaksi,
sinä tyhmä poika" -- ja nyt hän jo nauraa kikitti tyytyväisenä ja
voitonvarmana.

Sotkuisten suortuvain väliltä, jotka riippuivat Pavelin silmille,
välähti katse, jonka synkkä tuli sai tytön uudestaan värisemään. --
Hänen edessään ei enää ollutkaan typerä poika, vaan aikaisinkypsynyt
mies, ja vaistomaisesti pelastautui hän -- hänen syliinsä.

"Älä tee minulle mitään! Kuinka vaikea sinun olisikaan silloin
ollaksesi!"

Vinska seisoi hänen vieressään pidellen Pavelin kättä, josta sauva
oli hervonnut. Hän rukoili, hän imarteli, hän koetti hänen mieltään
liikuttaa ja surkutteli itseään: "Oi miten ikävä sinun tulisi minua,
ei kenenkään tulisi niin ikävä Vinska-raukkaa kuin sinun."

"Et ole mikään raukka!" raivosi hän. "Kelvoton olet -- ja minä menen
huomenna piirioikeuteen sinua syyttämään!"

"Saappaistako?" kysyi tyttö sydämellisesti ja hilpeästi nauraen.

"Niin."

Silmänräpäyksessä istuutui Vinska portaille, veti saappaat jalastaan
ja asetti ne Pavelin eteen. "Siinä ne ovat, saituri! En tarvitse
niitä! -- Kun virkan sanankin Peterille, niin hän ostaa minulle
toiset, paljoa kauniimmat."

Tuskissaan karjui Pavel: "Ei, ei! Ota minun, lahjotan ne sinulle. Kun
et vaan enää ole Peterin kanssa... Lupaatko?" Hän tarttui Vinskaa
olkapäihin ravistaen niin, että tämä ei enää lopulta kuullut eikä
nähnyt mitään: "Lupaatko, lupaatko?"

"Ole rauhallinen -- lupaan sen", vastasi tyttö. Mutta hänen äänensä
oli tätä lausuessaan niin epäluotettava ja kasvoillaan niin omituinen
ilme, että Pavel uhkasi nyrkkiä puiden:

"Varo itseäsi!"




VI.


Seuraavalla viikolla oli monta sadepäivää ja jokaisena sumuisena
aamuna kokosi Pavel koulukapineensa ja meni kouluun kaikkien
niiden pilkan esineenä, jotka hänet matkalla kohtasivat. Perillä
hän, miltei jo aikuinen mies lasten joukossa, istui aina samalla
paikalla, viimeisenä viimeisellä penkillä. Alussa ei opettaja ollut
häntä huomaavinaankaan, vasta aikaa myöten hän alkoi jälleen omistaa
Pavelillekin huomiota. Kun kerran tunnin loputtua ja koulusalin jo
tyhjennyttyä Pavel yhä viivytteli lähtöään, kysyi opettaja:

"Mitä tahdot oikeastaan? Sinun ammattiisi et voi minun luonani
kehittyä."

Pavel katsoi häneen hämmästyneenä ja opettaja jatkoi: "Sanoithan
minulle kerran, että tahdot tulla varkaaksi. Ja nyt, poikalurjus,
luuletko minun antavan varastamisessa opetusta!"

Pavelin mielessä liikkui jo vastaus: "Siinä en opetusta kaipaakkaan,
osaan ilmankin", mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi ainoastaan:
"Tahtoisin oppia lukemaan ja kirjottamaan".

"Osaathan jo sen verran, että aikaan tulet."

"Juuri niin paljon en osaa."

"No, sitte sinun täytyy vaivata itseäsi vähän enemmän."

"Olen sitäkin koettanut, vaan en osaa kuitenkaan."

"Tuo kirjasi tänne!"

Pavel pudisti päätään: "Kirjasta osaan jo, mutta tästä" -- hän pisti
vavisten kätensä poveen ja veti esiin rypistyneen kirjeen. "Tämän on
kirjeenkantaja minulle tuonut..."

"Kirjotettua? Vai niin, sehän on toinen asia; silloin kai täytyy
minun vaivata itseäni."

Häntä kadutti pilapuheensa, kun Pavel luuli sen todeksi ja vastasi
ensi kerran elämässään nöyrästi: "Uskallan kuitenkin pyytää, että
opettaja olisi hyvä ja koettaisi."

Pavel aivankuin suuteli katseillaan kirjettä, jonka jälkeen ojensi
sen opettajalle huolellisesti ja varoen kuin aarretta, joka voisi
helposti vahingoittua.

Opettaja avasi kirjeen ja luki sen läpi. "Tiedätkö, Pavel, keneltä
kirjeesi on?"

"Luulen sen olevan Milada sisareltani luostarista."

"Ei; ei se ole luostarista."

"Eikö?"

"Se on äidiltäsi --" Opettajan ääni katkesi ja poika lisäsi äkkiä
muuttunein kasvonilmein ja raa'alla äänellä:

"Kuritushuoneesta."

"Tahdotko kuulla?"

Pavelin pää oli painunut alas ja hän vastasi ainoastaan äänettömällä
nyökäyksellä. Opettaja luki:

    "Poikani Pavel!

    Kolme kuukautta sitten otin kynän käteeni ja kirjotin muutamia
    riviä Milada tyttärelleni luostariin mutta minun tyttäreni Milada
    ei ole kirjettäni saanut käsiinsä kun luostarin sisaret eivät ole
    sitä hänelle antaneet vaan he ovat käskeneet minulle ilmottaa
    että on parasta ettei hän kuule äidistään mitään ja nyt en tiedä
    teenkö oikein kun kirjotan sinulle Pavel rakas poikani pyytäen
    että sinä vastaisit minulle ovatko minun rivini tavanneet sinut
    ja rakkaan Milada sisaresi terveenä mitä minuun tulee olen terve
    ja tähän saakka olooni tyytyväinen.

                                                   Äitisi.

    Öin ja päivin rukoilen puolestanne rakkaat lapset ja luulen myöskin
    että tyttäreni Milada tulee pieneksi luostarinsisareksi kun aika
    joutuu ja teen ahkerasti täällä lasteni tähden kaikki mitä minulle
    määrätään...

    Kuuden vuoden päästä tulen jälleen kotiin rakas Pavel poikani ja
    pyydän vielä että useasti rakkaudella muistelette äitiänne joka on
    onnettomin ihminen maailmassa."

Kirjaimet olivat jäykästi ja hitaasti piirretyt, jälkikirjoituksessa
oli käsi vavissut ja paperilla olevat suuret, himmeät täplät
osottivat, että sitä oli itkien kirjotettu. Vaivoin sai esiinlukija
noista tahraantuneista riveistä selvän, ja häntä liikutti se suru ja
rakkaus, joka ilmeni tuossa surumielisessä kirjeessä.

"Pavel", sanoi hän, "sinun täytyy heti vastata äidillesi."

Poika oli kääntynyt syrjin ja tuijotti synkästi eteensä. "Mitä minä
hänelle vastaan?" mutisi hän.

"Sitä, mitä tunnet sydämessäsi onnetonta vaimoa kohtaan."

Pavel väänti suutaan: "Onhan hänen siellä hyvä olla".

"Hyvä, sinä tyhmeliini? Hyväkö vankilassa?"

Vanha mies innostui, hän lämpeni ja muuttui kaunopuheiseksi.
Mutta kaikki kauniit sanansa liikuttivat ainoastaan häntä itseään
jättäen Pavelin kylmäksi. Hänellä oli opettajansa väitteisiin vain
kaksi vastausta, joita hän itsepintaisesti toisti sopivissa ja
sopimattomissa kohdissa: "Hän sanoo itse, että hänen on hyvä olla" ja
"sisarenikaan ei kirjota hänelle, miksi minä kirjottaisin?"

"Etkö sitte tunne mitään äitiäsi kohtaan?" kysyi lopulta opettaja.

"En", vastasi Pavel.

Vanhus vapisi tuskastumisesta. "Ajattelen sitä aikaa, jolloin
olit lapsi", sanoi hän, "ja kelpo poikana teit työtä kelpo äitisi
johdolla, joka oli sinut työhön totuttanut... Mitä katsot?
-- Kelvollinen ja rehellinen, sanon minä. Se hän oli, mutta
valitettavasti liian arka ja pelkäsi aina mielettömästi kurjaa
miestään... Oi!" sanoi hän -- "jokainen on tuntenut myötätuntoisuutta
häntä kohtaan, itse tuomaritkin ovat häntä surkutelleet; ainoastaan
sinä, hänen poikansa, et häntä sääli. Minkätähden, mistä syystä?
Kysyn sinulta; vastaa, puhu!" Hän työnsi silmälasit ylemmäksi ja
läheni Pavelia. Pojan piirteissä ilmeni rautaista vastustushalua ja
synkistä silmistä säihkyi sellainen päättäväisyys, että se, suureen
asiaan kohdistettuna, tekee ihmisestä marttyyrin.

Vanhus huokasi, peräytyi ja sanoi: "Mene, sinusta ei saa kalua".
Kun Pavel oli ennättänyt jo ovelle asti, käski hän pojan kuitenkin
pysähtyä. "Tahdon vain sanoa sinulle yhden asian. Ihmisten
sättiminen ei ole sinulle aivan yhdentekevää; voi tulla aika,
jolloin mielelläsi olisit hyvässä sovussa ihmisten kanssa ja halusta
kuulisit sanottavan: nuoruudessaan oli Pavel suuri lurjus, mutta
nyt hän on kunnon mies. Sentähden varo itseäsi, varo Pavel", uudisti
hän painokkaasti ja hänen harmaankalpeille poskilleen kohosi heikko
punerrus: "älä itse parjaa itseäsi. Se paha, mitä muut sinusta
sanovat, voi joutua epäilyksen alaiseksi ja unohtua, sen voit omalla
elämälläsi painaa unheeseen. Mutta se paha, kierous ja tuhmuus, mitä
itse sanot itsestäsi, se ei häivy niin helposti, se istuu sinussa
kuin oma nahkasi -- se elää vielä jälkeesikin!"

Hän nosti kätensä ilmaan ja hoippui avuttomana ympäri huonetta kuin
makuupaikastaan pelotettu yöperhonen, huokasi ja voihki: "Unohda
minun puolestani kaikki, mitä olen sinulle sanonut, mutta neuvoani
älä unohda; sen olen antanut sinulle omasta kokemuksestani!"

Pavel katseli miettiväisenä opettajaa. Hänen tuli sääli tuota vanhaa
herraa, joka samalla näytti hänen mielestään hassunkuriselta. Mitä
hän pallotteli? Voikohan se olla sitä, että ihmiset sanovat häntä
noidaksi?... Mitä se sekin kannatti!

Kovin mielellään hän olisi ottanut asiasta selkoa, vaan ei tiennyt
miten kysyä. Hän ei ollut kotviin huomaavinaankaan opettajan
poistavia kädenliikkeitä, kunnes tämä huusi kiivaasti: "Mitä sinä
vielä tahdot?" Silloin vastasi poika:

"Tietää mikä opettajaa vaivaa."

Habrecht ailahti taaksepäin, veti syvän henkäyksen ja sulki silmänsä.
"Myöhemmin, Pavel, myöhemmin; nyt et minua vielä käsittäisi."

Silloin Pavel yhtäkkiä tokasi: "Sekö se noituus juttu?"

"Niin, niin!" huudahti opettaja miltei tahtoamattaan, tarttui poikaa
olkapäähän ja työnsi hänet ovesta ulos.

Siis sittenkin! Vanhus kärsi juorupuheesta, mikä hänestä kylällä
kulki. -- Se tuntui Pavelista käsittämättömän lapsekkaalta. Hänen
suosijansa oli tästä lähtien hänen silmissään raukka ja hän karisti
mielestään hänen painavat varotuksensa, jopa ärsyytyi toimimaan ihan
päinvastoin. Ihmiset saisivat kernaasti pitää häntä huonompana kuin
olikaan, sitä hän halusikin -- kiitosta ja rakkautta ikävöivät vaan
pelkuriraukat. Voimakkaan sielun suurin tyydytys on rohjeta sanoa:
olen parempi kuin kukaan aavistaakaan!

Pavel koetti tavailla äitinsä kirjettä, ja nyt, kun hän tunsi sen
sisällyksen, se onnistuikin kutakuinkin. Vinska yllätti hänet kerran
semmoisessa puuhassa, tahtoi tietää mitä Pavel luki, ja kun poika
kieltäytyi sitä ilmottamasta, koetti riistää paperin hänen kädestään.

"Mitä?" huudahti hän kiukustuen, kun poika vastusti. "Sinä tahdot
kieltää minua olemasta Peterin seurassa, mutta itse sinulla on
asioita, joita salaat minulta; saat kirjeitä, joita piilottelet." Hän
sipristi kauniita kulmakarvojaan ja suupielissä värähteli lumoava
hymyily: "Luuletko etten minäkin osaa olla mustasukkainen?"

Tyttö laski leikkiä, hän pilkkasi häntä, Pavel tiesi sen ja --
väreili onnesta että tyttö sillätavoin leikki hänen kanssaan.
"Niin juuri -- mustasukkainen! Paras elävä mustasukkaisuutta
tuntemaan" mutisi hän, ja eteensä avautui kuin taivaan autuus
ajatellessaan miltä tuntuisikaan, jos leikistä kerran tulisi tosi.
Kerran, kaukaisessa tietämättömässä tulevaisuudessa, joka oli hänen
edessään ja johon hän veisi mukanaan ellei muuta, niin ainakin lujan
luottamuksen omiin voimiinsa.

Vinska seisoi toinen käsi kiemailevasti hoikilla uumilla, toinen
Pavelia kohti ojennettuna. "Keneltä oot kirjeen saanut, Paveliseni?"
kysyi hän veitikkamaisesti mielistellen, "kirjeen, jota sydämesi
kohdalla piilotat?"

"Äidiltäni", vastasi hän nopeaan ja kääntyi pois.

Vinskalta pääsi hämmästyksen huudahdus: "Onko se totta? En olisi
koskaan uskonut että kuritushuonelaiset saavat kirjeitä kirjottaa.
Mitähän sieltäkin on kirjottamista? Kai hyviä neuvoja siitä, kuinka
voi hankkia itselleen vapaan ylöspidon."

Pavel purasi harmistuneesti huultaan.

"Heitä se kirje pois", jatkoi Vinska, "äläkä sano kenellekään että
olet semmoisen saanut. Meistä ei saa kuulua kylällä, että tänne tulee
kirjeitä kuritushuoneesta. Ihmiset puhuvat meistä ilmankin kylliksi
pahaa."

"Aina sentään vähemmin kuin mitä ansaitsette!" kivahti Pavel. Vinska
punastui ja sanoi hämmentyneen lempeästi:

"Ajattelen ainoastaan sinun parastasi. Olen ommellut sinulle koko
eilisen päivän; olen tehnyt sinulle aivan uuden paidan."

"Paidan -- vai niin?"

"Mutta usko minua, äitisi kanssa ei sinulla ole mitään tekemistä;
usko minua, hän olisi ansainnut hirsipuun paremmin kuin isäsi, ja
tämä oli varmaankin oikeassa kun alituiseen toisti oikeudessa:
vaimoni on minut vietellyt... Isäsi ei ollut oikein tolkussaan,
hänhän oli aina humalassa, mutta vaimo -- oi, hänelle oli koko asia
päivänselvä ... sama juttu kuin Aadamilla ja Eevalla paratiisissa."

Vinska tähysti häneen uteliaalla syrjäkatseella ja näki hämmästyksen
kuvastuvan hänen kasvoillaan.

"Oliko Aadamkin humalassa?" kysyi hän rehellisen tiedonhaluisesti.

Vinska tarttui häntä molempiin korviin ja ravisti niistä nauraen:
"Oletpa sinä aika tuhmeliini! Nyt ei ole puhe Aadamista, vaan
isästäsi ja siitä että äitisi on viekotellut hänet murhaamaan
kirkkoherran."

"Ole vait!" huusi Pavel. "Sinä valehtelet."

"Enpä valehtele, sanon vaan mitä itse uskon ja mitä muut uskovat."

"Kuka, kuka niin uskoo?"

Vinska vastasi vältellen, mutta Pavel puristi häntä lujasti
käsivarsista, veti hänet luokseen ja uudisti: "Kuka niin sanoo, kuka
semmoista uskoo?" kunnes tyttö hädissään ja tuskissaan huudahti:

"Arnost."

"Sanokoon hän sen minullekin, sanokoon; lyön hampaat suustaan ja
rutistan hänet mäsäksi!"

"Ei hän sitä sinulle sano, sinua hän pelkää -- päästä minut irti,
minäkin pelkään; päästä minut, Pavel hyvä!"

"Aha, vai pelkäät; pelkää vaan!" sanoi hän riemuiten -- ja
lauhtuneena. Leikillään hän kisaili vielä hiukan hänen kanssaan ja
päästi sitte tytön äkkiä irti. Pavel sai jalomielisyydestään runsaan
palkinnon: Vinska katsoi häneen lempeästi ja nojasi hetkisen päätään
hänen olkaansa. Ilon väreet sykäyttivät pojan ruumista, mutta hän ei
liikahtanut paikaltaan ja koetti näyttää välinpitämättömältä.

"Pavel!" sanoi Vinska hetken päästä. "Minulla olisi sinulle muuan
pyyntö, aivan pieni vain. Tahdotko sen täyttää? -- se ei ole edes
vaikeatakaan."

Pojan kasvot synkistyivät: "Niin sinä aina sanot, tiedän sen
vanhastaan. Mitähän se nyt olisi?"

"Linnan vanhalla riikinkukolla on vielä pari kaunista sulkaa", sanoi
hän; "nykäse ne pois ja tuo minulle."

Hän pyysi niin lapsellisella äänellä, hänen kasvonilmeensä oli
niin viaton ja Pavel kokonaan hurmaantunut. Hän ei ollut pyyntöä
huomaavinaan, mutisihan vain jotain käsittämätöntä ja työnsi
kyynärpäällään tytön hiljaa luotaan. Sitte otti hän ruoskansa
tulisijan luota ja meni uittopaikalle kokoomaan hevoset, joiden
kanssa aikoi yöpyä laitumella.

Laidun oli eräässä alanteessa kylän vieressä, ei kaukana
hautausmaalta, joka muodosti pitkähkön nelikulmion ja ulottui
korkean, valkoisen muurin ympäröimänä aina peltojen keskelle. Yö oli
lämmin kuin kesällä, kuu paistoi täydeltä terältä ja sen valaisema
niitty välkehti kuin tyyni vedenpinta. Hevoset söivät rauhallisesti.
Pavel makasi paimenmajassa pitkällään, käsivarret maassa ja
kasvot käsien varassa, katsellen holhottejaan. Kunnanesimiehen
punainen liinaharja varsa oli ennen ollut hänen lemmikkinsä, mutta
siitä asti kun hän vihasi esimiehen poikaa, vihasi hän hänen
varsaansakin. Se tuli, vanhaan ystävyyteen vedoten, luottavasti hänen
luokseen, pärskytti ystävällisesti ja puhalsi häntä kohti lämpimän
hengähdyksen. Kirouksella ja navakalla nyrkiniskulla turpaan vastasi
Pavel hänen hyväilyynsä. Varsa väistyi pikemmin ihmetellen kuin
pelästyen, Pavelin uhkausten saattamana. Hän olisi tahtonut hävittää
maailmasta kaikki, millä oli jotakin yhteyttä hänen kilpailijansa
kanssa. Vinskan lupaus ei hänessä herättänyt luottamusta, se
oli liian nopeasti annettu ja muistutti liiaksi ärtyisen lapsen
tyynnyttämistä.

Hän -- tuo tyttö -- tahtoo karttaa kaikkea huomiota ja kaikkia
juoruja, onpa viime aikoina käyttäytynyt kunniallisesti ja luopunut
entisestä ylimielisyydestään ja välinpitämättömyydestään sen
suhteen, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Pavelin korvissa kaikui
vielä se tuska ja hätä, jolla hän oli huudahtanut: "Meistä ei saa
kuulua kylällä, että meille tulee kirjeitä kuritushuoneesta".
Hänestä tuntui kuin olisi povellaan oleva kirjelappu polttanut; hän
tempasi sen esiin ja rutisti palleroksi käsissään. Miksi pitikään
äidin hänelle kirjotella? Eikö hän ollut jo saattanut hänelle aivan
tarpeeksi häpeätä? Äiti seisoi hänen ja kaikkien muitten ihmisten
välillä. Mutta Vinskan ja hänen väliinsä hän ei saa astua, siksi
kallis oli tyttö hänelle nyt... Sisimmässä sydämessään hän uskoi,
jopa oli varma, ettei äitinsä ollut syypää siihen rikokseen, josta
häntä syytettiin, ja kuitenkin hän epäselvän vaiston johdattamana
koetti uskotella itselleen että voi niinkin olla... Ja kaikista
noista häilyvistä epäilyksistä kehittyi varma päätös: en tahdo
enää olla missään tekemisissä äidin kanssa. Kirjeen hän repi
palasiksi. Viimeisessä palasessa, mikä hänelle käteen jäi, näkyivät
vielä sanat: "Äitinne, joka on onnettomin ihminen maailmassa..."
"Niin olet", huokasi hän surumielisesti, "ja onneton sinä olit
jo ennenkin..." Hänen sielussaan kuvastui äitinsä kookas, vakava
ja vaitelias olento. Iltaisin työn, puutteen ja pahoinpitelyn
uuvuttamana, aamuisin jälleen väsymättömänä toimessaan. Hän näki
itsensä lapsena, hänen rinnallaan, hänen esimerkkinsä rohkaisemana,
miltei yhtä hiljaisena ja kärsimyksiin tottuneena kuin äitikin.
Hän muisteli monia ankaroita nuhteita ja oikaisuja, ei koskaan
sydämellisyyttä ... mutta sen sijaan kyllä monta hiljaisen
huolenpidon piirrettä, varsinkin jokapäiväisessä leivän jaossa. Suuri
kappale molemmille lapsille, pieni itselleen...

Pavel poimi kirjeenpalaset maasta ylös, pani ne yhteen läjään ja
katseli niitä hetkisen epätietoisena mitä tehdä. Vihdoin hän vei
ne hautausmaalle ja hautasi sinne muurin juurelle, riippaoksaisen
saarnin alle.

Tultuaan takaisin majaansa, paneutui hän maata ja näki unta kauniista
paidasta, jonka Vinska oli hänelle ommellut ja jonka muuan kookas,
tummiin vanginvaatteisiin puettu ja peitetyin kasvoin kulkeva nainen
koetti riistää hänen käsistään. Tuo kuva seurasi häntä yhä edelleen,
ja katsoessaan kuuvaloisina öinä yhtäkkiä hautausmaan muureille, näki
hän sen ilmestyvän sumusta ja usvasta ja liitävän pitkin hohtavaa
muuria ohitse. Pavel tuijotti näkyyn kauhistuneena ja ajatteli
itsekseen: "Äitini on luultavasti kuollut ja ilmestyy nyt minulle".

Vinskalle hän ei kertonut mitään koko asiasta, eikä olisi saanut
siihen tilaisuuttakaan. Tyttö oli hänelle epäystävällinen, vilkasi
aina Pavelin kotiin tullessa hänen käsiinsä sanoen pisteliäästi:
"Kiitos sulista!" -- ja väistyi happaman näköisenä hänen tieltään.
Poika huomasi ettei heidän välinsä selviäisi ennenkuin hän oli
tehnyt tytön tahdon mukaan, ja niin hän päätti toteuttaa tuon
lapsekkaan toivomuksen, varsinkin kun se näytti niin tuiki helpolta.
Miladan lähdöstä asti oli näet linnan puutarhanportti ollut jälleen
avoinna aamusta iltaan ja vanha riikinkukko tepasteli pitkin päivää
lukemattomia kertoja siitä ohitse.

Sillä oli enää jälellä ainoastaan jätteitä kesäisestä
höyhenpuvustaan, kolme komeata, naurettavan pitkää sulkaa. Eräänä
päivänä väijyi Pavel sitä, ja nähdessään linnun tulevan, hiipi sen
jälestä puutarhaan. Pitkin kapeata polkua, joka puiden ja pensasten
suojaamana ei näkynyt taloon, asteli lintu hitaasti eteenpäin
nokkaisten sieltä täältä hyönteisen maasta. Se oli varmaankin
kuullut Pavelin askeleet, niin hitaasti kun tämä liikkuikin, sillä
se pysähtyi äkkiä, kohotti kaulansa ja kääntyi vainoojaansa päin
ikäänkuin kysyen: "Mitä sinä tahdot?" -- Sen näet heti, ajatteli
poika, ja kun riikinkukko jatkoi kulkuaan vähän nopeammin, otti Pavel
pari hyppäystä, kompastui ja kaatui, mutta ei menettänyt kuitenkaan
mielenmalttiaan, vaan ojensi kätensä ja tempasi lujalla, varmalla
nykäsyllä linnulta yhtaikaa sen viimeiset koristeet. Tämä päästi
kauhean hätähuudon ja kääntyi ympäri, ja ennenkuin vielä maassa
makaava Pavel ennätti ajatellakkaan, oli vihastunut eläin hyökännyt
hänen riiskaansa ja iskenyt kovalla, terävällä nokallaan häntä
päähän. Se koski, mutta Pavelista tuntui hassunkuriselta että lintu
antautui hänen kanssaan taisteluun. Hän nauroi -- tosin jonkun verran
hermostuneesti -- ja ponnisteli kaikin voimin päästäkseen vapaaksi.
Mutta lintu iskeytyi yhä lujemmin kiinni, räpytteli siipiään ja yhä
huutaen kurotti pientä päätään tavottaen nokallaan vihollisensa
silmää...

Silloin poikaa alkoi pelottaa... Hän tarttui molemmin käsin linnun
pitkään siniseen kaulaan, jonka höyhenpeite pörhistyi pystyyn hänen
sormiensa lomitse, ja puristi sitä lujasti. Eläin päästi kimakan
tuskanhuudon, jonka jälkeen se luisui Pavelin olkapään yli maahan,
johon jäi makaamaan käpristynein, suonenvetoisesti nytkähtelevin
jaloin -- kuolleenako, siitä ei voittajalla enää ollut aikaa ottaa
selkoa. Hän näki linnasta rientävän paikalle väkeä, tempasi sulat
ruohikosta ja kiisi nuolena ulos puutarhasta. Kadulle päästyään hän
hiljensi vauhtia, jottei vetäisi puoleensa ohikulkijain huomiota.
Hänen sydämensä löi raivokkaasti ajatellessaan sitä melua, mikä
syntyisi linnassa viimeisiään potkivan riikinkukon ympärillä. Niitten
etunenässä, jotka eläimen huuto oli kutsunut taistelupaikalle, oli
hän ollut tuntevinaan paroonittaren.

Hetken aikaa kulki Pavel esteettömästi tietään ja toivoi jo
pelastuneensa pälkähästä, kun korviinsa kuului huuto: "Hirtehinen,
pahantekijälurjus!" mikä ilmotti asian olevan toisin. Nopeasti
taakseen katsahtaen huomasi hän takaa-ajajikseen hoikan,
pyöreäniskaisen puutarhurin ja kahden vanhan työmiehen. "Ottakaa
kiinni, senkin kantturat!" ivaili Pavel ja porhalsihe hurjaan karkuun.

Hän oli hyvän matkaa vainoojiensa edellä ja väli piteni hetki
hetkeltä. Nyt hän ei enää välittänyt syrjäisten huomion
herättämisestä, vaan ainoastaan siitä, että saisi saaliinsa
korjatuksi. Palavissaan, silmät säihkyvinä ryntäsi hän mökin ovesta
sisään. Vinska seisoi yksinään porstuassa ja punastui ilosta Pavelin
ojentaessa hänelle sulat. Pojan hätäisistä sanoista: "Kätke ne, kätke
itsesi!" pelästyi hän kuitenkin kovin ja kysyi: "Mikä niitä vaivaa?
En huoli niistä ensinkään, jos siinä on jotain pahaa." Pavel pisti
varastetun tavaran hänen käteensä, työnsi tytön asuinhuoneeseen
ja astui itse ulos mökin ovelle, jossa nojautui pihtipieleen ja
käsivarret rinnoilla ristissä odotti uhkamielisenä takaa-ajajiaan.

Heidän johtajansa oli niin kiihtynyt, että ainoastaan katkonaisin
sanoin kykeni antamaan käskyjään. "Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni
se koira! Viekää linnaan!" huusi hän seuraajilleen, kahdelle
saamattomalle, rauhaarakastavalle ukolle, jotka katsoivat
toisiinsa, sitten käskijäänsä ja taas toisiinsa. -- Ottakaa kiinni?
Oliko se heidän asiansa?... He olivat mielestään ansiokkaita
puutarhurinapulaisia, kun tarttuivat kiireisesti haraviinsa
nähdessään linnanrouvan lähestyvän käytävää myöten. Lopun päivää
he makasivat ruohikossa, napsivat ryyppyjä ja polttelivat välillä
tupakkaa, enimmäkseen sentään nukkuivat.

Pavelille olisi ollut kuin leikintekoa ja samalla tuottanut
todellista nautintoa hyökätä vastustajiensa kimppuun ja iskeä ne
maahan, mutta Vinskan tähden ja peläten tuota hänen kammoamaansa
häväistystä, kieltäytyi hän tästä huvista ja antoi ukkojen
rauhallisesti tarttua itseään kaulukseen. Sen he tekivät hidastellen
ja ilman sisällistä vakaumusta, mutta rohkeutensa kasvoi pian
nähdessään Pavelin antautuvan vastuksetta kohtaloonsa, jopa
oikein pullistutti rintaa kulettaessaan kylän läpi vankina tuota
rajua poikaa, jonka edestä muulloin jo kaukaa väistyivät syrjään.
Saattojoukon muodosti puutarhuri, joka haukkui ja sadatteli Pavelia,
ja hänen rinnallaan juoksevat katupojat. "Mitä hän on tehnyt?"
kyselivät ihmiset toisiltaan. Hän kuuluu murhanneen... Kenen? Sitä
ei vielä kukaan tietänyt, mutta sen tiesivät kaikki: poika joutuu
kuritushuoneeseen niinkuin äiti, ja kuolee hirsipuussa niinkuin
isä. Nyrkkejä puidaan uhkaavasti, kiviä lentää ilmassa, vaan ei
satu maaliinsa, mutta sanoja, kiviäkin teräväsärmäisempiä, sattuu
kyllä ja tarkasti. Pavel katseli rohkeasti ympärilleen ja tunto
sammumattomasta vihasta kanssaihmisiään kohtaan virkisti hänen
sydäntään.

Rauhallisena astui hän linnanpihaan ja saatettiin samassa erääseen
maanalaiseen, rautaristikolla varustettuun huoneeseen, jonka ovi
sulkeutui hänen jälkeensä.

Se oli muuan talon vierashuoneita eikä Pavel ollut vielä milloinkaan
nähnyt moista komeutta. Silkkikangasta, vihreää ja kimaltelevaa kuin
kissansilmät, riippui ikkunain ja ovien edessä niin monilaskoksisena
kuin Vinskan uusi pyhähame, ja samalla kankaalla olivat päällystetyt
selkänojalla varustetut istuimetkin. Seinillä riippui kuvia tai
oikeammin puitteisiin pantuja tummanruskeita kankaanpalasia, joista
eri paikoin näytti pilkistävän valkoiset kasvot tai vilkuttavan
joku kalpea kuolonkäsi... Siellä oli suuri kaappi, samallainen
kuin kirkonalttari, ja ikkunanpielessä peili, jossa Pavel saattoi
nähdä itsensä koko kurjassa ryysyisyydessään. Siihen katsoessaan ja
ajatellessaan: "Tuollainenko minä olen?" huomasi hän päänsä kohdalla
kummallisen esineen. Se näytti olevan sileä, rautainen astia,
josta ulkoni kultaiset käsivarret, ja riippui katosta tavattoman
hienossa nauhassa. Pavel hypähti paikalla syrjään katsellen kaukaa
epäluuloisesti uhkaavaa esinettä. Sillä ei näyttänyt olevan muuta
tarkotusta kuin pudota niiden niskaan, jotka varomattomasti astuivat
sen läheisyyteen, ja murskata heidät siihen paikkaan.

Hetkisen kuluttua kuului käytävässä askeleita, ovi avautui ja
paroonitar astui sisään. Hän asteli vaivaloisesti keppiinsä nojaten,
oli kumarassa ja räpytti alinomaa silmiään. Aivan hänen kintereillään
seurasi -- opettaja, huolestuneen näköisenä, harvat hiukset hajallaan
kuin jos tuulispää olisi niitä hasertanut. Hänen levottoman kömpelö
käytöksensä herätti niinkin tottumattoman havainnontekijän kuin
Pavelin huomiota.

"Mihin haluatte istuutua, teidän Armonne?" kysyi vanhus hääräten
toimessaan ympäri huonetta ja työnnellen tuoleja syrjään, siten muka
paroonittaren valitsemista helpottaakseen.

"Antakaahan olla, opettaja", sanoi vanha rouva ärtyisesti ja istuutui
aivan kynttiläkruunun alle, selkä ikkunaan päin; laski sitte kepin
syliinsä ja käski Pavelin astua lähemmäksi.

Poika totteli. Opettaja puolestaan asettui seisomaan armollisen
rouvan istuimen taakse ja tirkisti sieltä hänen päänsä yli uhkaavasti
rikoksentekijään, milloin kauhunsekaisin katsein, milloin koettaen
surullisin kasvonilmein hänen mieltään liikuttaa.

Paroonitar varjosti kädellään punareunaisia silmiään ja kiinnittäen
katseensa Paveliin puheli: "Olet kasvanut suureksi lurjukseksi. Kun
näin sinut viime kerta, olit vielä pieni. Kuinka vanha olet?"

"Kuudentoista vanha", vastasi poika hajamielisesti. Hennosta nauhasta
riippuva rautainen esine veti kokonaan hänen huomionsa puoleensa. Hän
näki hengessään sen putoovan alas ja musertavan tuomarinistuimella
istuvan paroonittaren litteäksi kakuksi.

"Älä katso tyhjään ilmaan, katso minuun kun puhut kanssani!...
Kuudentoista vanha... Kolme vuotta sitten varastelit kirsikoitani,
tänään tapoit kelpo riikinkukkoni, joka oli minulle rakkaampi kuin
moni ihminen."

Opettaja kohotti ristiinpuristetut kätensä rukoilevaan asentoon,
antaen siten pojalle viittauksen jotta hänen pitäisi tehdä samoin.
Pavel ei ottanut kehotusta huomioon.

"Miksi olet niin tehnyt?" jatkoi paroonitar. "Vastaa!"

Pavel vaikeni ja veri kohosi vanhan rouvan kasvoille.

Poika ravisti päätään ja tirkisti, lievä hymynväre huulillaan, paksun
tukkansa alta suuttuneeseen rouvaan.

Vanha nainen sydämistyi.

"Häpeemätön!" huusi hän, tarttui keppiinsä ja lyödä sujautti poikaa
kummallekin olkapäälle.

Kas niin, ajatteli Pavel, taasen selkäsauna, aina vaan selkään ... ja
hän huokaili hiljaa rautaiselle esineelle: oi jos sentään putoisit
alas, kun putoisit keskelle päälakea!

Habrecht kumarsi paroonittarelle kunnioittavasti hänen selkänsä
takana. "Teidän Armonne on Pavel Holubille antanut tuntuvan
muistutuksen", sanoi hän. "Se oli hyvä ja sopi hyvästi kuulustelun
valmistukseksi, johon nyt teidän Armonne luvalla tahdon ryhtyä."

Vanha rouva ei ollut väkivaltaisen tekonsa jälkeen oikein hyvillä
mielin. Hän oli yhdellä kertaa tyhjentänyt vihansa ja tunsi nyt
pettymystä, vastenmielisyyttä ja surunvoittoista alakuloisuutta.
"Mitä kuulustelemista siinä on?" sanoi hän. "Tuo ilkeä poika on
tappanut riikinkukkoni eikä tahdo sanoa mistä syystä, koska hänen
silloin täytyisi sanoa sen tapahtuneen -- ilkeydestä!"

"Niin se on, ihan varmasti!" vakuutteli opettaja. "Riikinkukkoraukka
oli silloin, kun hänet tavattiin kuolleena, viimeisiä pyrstösulkiaan
vailla; ne on varmaankin tuo ilkeä poika siltä riistänyt --
ilkeydestä!"

"Tuo taas on pelkkää puhetta, koulumestari!" keskeytti paroonitar
harmistuneena. "Jos poika -- niinkuin monet muut typerät pojat ennen
häntä -- olisi tahtonut riistää riikinkukkoraukaltani ainoastaan
sulat, ei se vielä olisi mikään ilkeyden merkki. Se olisi ollut
ainoastaan tuhmuutta ja varkautta."

"Oi niin!" vastasi Habrecht. "Tyhmyyttä ja varkautta, juuri sitä eikä
mitään muuta, teidän Armonne."

"Olisiko se niin? Kuka sen voi tietää?"

"Aivan oikein, kuka ... kuka muu kuin -- teidän Armonne, joka juuri
on asian valaissut. Sulkia riistää? Oi, oi oi! Sulkia poika halusi;
sen kautta hän on ärsyttänyt kukkoa ja saanut aikaan taistelun, jossa
tuo oiva eläin on kaatunut."

Niinkuin Odinin kotka kumartui Habrecht paroonittaren puoleen
kuiskaten hänen korvaansa: "Ei kuitenkaan jättämättä viholliseensakin
urhoollisuutensa merkkejä. Suvaitkaa vakuuttautua että pojan otsa on
rikkilyöty ja verissä."

"Niinkö? Aivan oikein -- siltä minustakin näyttää..."

"Puhu, Holubin Pavel!" huudahti opettaja jälleen kohoutuen. "Puolusta
itseäsi. Sulkia sinun teki mielesi, tyhmä poika; et ole mitään sen
pahempaa aikonut."

"Puhu!" kehotti paroonitarkin. "Onko joku sinua houkutellut sulkia
ryöstämään? Sillä tarkemmin ajatellen", sanoi hän miettiväisesti,
"mitäpä sinä niillä itse tekisitkään?"

"Tosiaankin, mitäpä tuollainen kerjäläinen riikinkukonsulilla..."

Joka kerta kun "sulkia" mainittiin, alkoi poikaa puistattaa, mutta
kun opettaja rupesi häntä ahdistamaan tiukoilla kysymyksillään: "Kuka
sinua on viekotellut? Eikö se ollut tuo kaunis Vinska?" -- silloin
hän joutui huutavaan hätään ajatellessaan mitä seurauksia jutusta
voisi koitua paimenen tyttärelle, ja päättäen vakaasti poistaa tuon
vaaran, sanoi hän synkällä äänellä: "Ei kukaan ole minua vietellyt;
olen sen tehnyt ilkeydestä".

Paroonitar kopautti kiivaasti keppiään lattiaan ja kohosi
seisoalleen. "Siinä sen kuulette", sanoi hän opettajalle, "siinä sen
kuulette ... luopukaa turhista toiveistanne, tuosta ei tule koskaan
ihmistä."

"Armahtakaa, teidän Ylhäisyytenne!" rukoili vanhus. "Älkää uskoko
häntä. Tuo ajattelematon raukka valehtelee olevansa roisto; se raukka
ei tiedä mitä tekee, teidän Armonne."

Vanha rouva viittasi hänet vaikenemaan ja astui Pavelin luo. Hänen
väsyneet silmänsä tarkastelivat surullisesti hurjastelijaa. "Ja tuo
on rakkaan lapsukaiseni veli", sanoi hän syvään huoaten. "Joka kerta
kun lapsi minulle kirjottaa ja joka kerta kun hänet näen, kysyy hän:
'kuinka voi Paveliseni, koska Pavelini tulee luokseni?'... Lapsi
tietää, etten tahdo olla tekemisissä sinun kanssasi, olen sen hänelle
sanonut järkähtämättömänä päätöksenäni ja pysyn siinä, mutta hän
kysyy kuitenkin..."

Pavel säpsähti, räväytti silmänsä selälleen ja sieraimensa värisivät:
"Mikä lapsi? -- Miladako?"

"Koska tulee Pavelini luokseni?" toisti paroonitar liikutettuna,
taistellen kyyneliään vastaan. "Mutta enhän voi sinua lähettää hänen
luokseen, sinä varas, lurjus, kylänheittiö!... Enhän voi?"

"Lähettäkää minut!" sanoi Pavel hiljaa.

Opettaja kohautti olkapäitään ja työnsi leukansa eteenpäin, antaen
pojalle mitä selvimpiä viittauksia: "Teidän Armonne, olkaa niin
armollinen, pyydän nöyrimmästi, teidän Armonne! -- niin pitää sanoa."

Mutta Pavel seisoi ristissä käsin sormiaan rutistaen; hänen rintansa
kohoili kiihkeästi ja kyynelettömien nyyhkytysten väliltä kuului
vielä kerran: "Lähettäkää minut!"

Paroonitar kääntyi opettajan puoleen: "Se näyttää häneen vaikuttavan".

"Se tekee häneen erinomaisen vaikutuksen. Teidän Armonne on osunut
oikeaan tehdessään tuon viisaan päätöksen..."

"Päätöksen? Mistään päätöksestä ei ole puhettakaan."

Vastaväitettä huomioon ottamatta jatkoi opettaja: "Tuo viaton lapsi
voi paremmin kuin kukaan muu vaikuttaa hänen mieleensä, lapsi..."

"Lapsi", keskeytti paroonitar, "on luostarin ylpeys ja kaikkien
lemmityinen."

"Niin juuri, teidän Armonne!... Ja mikä olisikaan tuolle
turmeltuneelle pojalle terveellisempää ja kehottavampaa kuin nähdä
hyvinkasvatettua sisartaan, nähdä hänen hyvää esimerkkiään, kuulla
hänen varotuksiaan?"

"Ehkä", vastasi vanha rouva miettivästi. "Koetetaanhan Jumalan
nimessä... Viimeinen keino. Jos tämä pettää, silloin -- uskokaa
sanani: seuraavasta rikoksestaan hän ei enää suoriudu minun kanssani,
vaan saa tekemistä piirioikeuden kanssa."

"Kuuletko mitä hänen Armonsa sanoo?" huusi opettaja ja Pavel mutisi
hajamielisesti: "Kyllä". Itse asiassa hän ei kuitenkaan tiennyt
oliko enää ylipäätään puhuttu mitään siitä alkaen, kun hänessä
oli herätetty toivo Miladansa mahdollisesta jälleennäkemisestä.
Hänen vuosikausia kyteneen ikävöimisensä päämaali oli noin äkkiä
lähestynyt; hänen kiihkein toivonsa, josta hän oli tuhat kertaa
kirvelevin mielin luopunut, täyttyi näin odottamattomalla tavalla.
Hänen sydämensä hypähti riemusta; ilonhuuto, jota hän ei enää voinut
tukehuttaa, tunkeutui hänen kurkustaan ja kantapäillään pyörähtäen
hän virkkoi: "Ja nyt minä menen Miladan luo!"

"Seis!" huusi paroonitar. "Oletko päätön? Noin suoraapäätä ei sentään
mennä Miladan luo. Nyt lähdet kotiin ja lauvantaina tulet linnaan
saadaksesi kirjeen rouva johtajattarelle. Sen viet sitte sunnuntaina
luostariin, jolloin ehkä saat nähdä sisaresi."

"Varmaan! Aivan varmaan saan hänet nähdä, kunhan vaan kerran pääsen
sinne!" sanoi Pavel vetäen vaistomaisesti hihansa ylös.

"Älä luota liiaksi itseesi!" huomautti paroonitar. Hän oli väsynyt
seisomiseen ja aikoi taasen istuutua entiselle paikalleen. Silloin
juoksi Pavel luo, työnsi rouvan nopeasti syrjään ja tempasi
nojatuolin kynttiläkruunun alta toiseen paikkaan. "Nyt", huusi hän,
"nyt istukaa!"

Vanha rouva oli vähällä kaatua saadessaan levähdyspaikan sijasta
sysäyksen. Pelosta huudahtaen tarttui hän mitä syvimmällä
kunnioituksella tarjottuun opettajan käsivarteen. Habrecht talutti
armollisen rouvan paikoilleen ja pui suuttumuksesta kuohuen nyrkkiä
Pavelille.

"Mitä sinä teet? Mikä päähäsi pälkähtikään -- lurjus!"

Pavel osotti rauhallisesti kynttiläkruunun kannatusnyöriä:

"Hänhän kuolee, jos tuo nauha katkeaa", sanoi poika.

"Aasi, pöllöpää! -- Pois täältä, ulos!" huusi Habrecht ja poika
totteli, tuhlaamatta aikaa hyvästelyihin.

Paroonitar rauhottui vähitellen ja sanoi:

"Hän on hirmuisen typerä, mutta hänellä oli ainakin hyvä aikomus."

"Siitä ei ole epäilystäkään", sanoi opettaja. -- "Kunpa vaan teidän
Armonne ei olisi niin kovin pelästynyt!"

"Mitä vielä, se ei mitään tee." Paroonitar veti esille nenäliinansa
ja paineli sillä otsaansa. "Paljoa pahempi, paljoa pahempi on,
että olen kerran taasen ollut epäjohdonmukainen... Kuinka usein
olenkaan päättänyt: pysyn järkähtämättömänä, minun Miladani ei saa
enää nähdä veljeään -- ja nyt lähetän hänet itse tytön luo!... Ei
enää tahdonvoimaa, ei lujuutta, vain pieni ulkonainen tapaus ja --
lujinkin päätökseni luhistuu murskaksi."

"Se johtuu vanhuudesta, teidän Armonne", keskeytti Habrecht
rakastettavan anteeksiantavalla äänellä. -- "Sille ei teidän Armonne
voi mitään... Ihminen muuttuu. Ajatelkaahan vaan, teidän Armonne!
Hampaatkin, joilla nuoruudessa särimme kovimmatkin pähkinät,
katkeavat vanhuudessa leipäviipaletta purressamme."

"Vastenmielinen vertaus", vastasi paroonitar. "Säästäkää minua,
opettaja, noin vastenmielisiltä vertauksilta!"




VII.


Lauvantain ja sunnuntain välisenä yönä ei Pavel saanut rahtuakaan
unta. Hän makasi kuin kuumeen houreissa kuvitellen lakkaamatta
että joku tulisi sisään ja riistäisi häneltä tuon kirjeen, jonka
paroonitar oli illalla lähettänyt ja joka hankkisi hänelle pääsön
luostariin. Jospa linnanrouva muuttaisikin mieltään ja katuisi
hyvyyttään... Pavel vääntelihe kurjalla vuoteellaan ja teki hurjia
päätöksiä sen mahdollisuuden varalta, että pelkonsa toteutuisi.

Vihdoin valkeni aamu, mutta Pavel ei voinut vieläkään täydelleen
rauhottua. Ja kello 4 aikaan seisoi hän kaivon luona, peseytyi
kiireestä kantapäähän, puki päälleen paidan ja housut sekä takin,
jota oli tuntuvasti siistitty. Sen kuluneimmassa paikassa, aivan
sydämen kohdalla, upeili kirjava tilkku, kämmenen kokoinen
kankaanpala, joka oli jäänyt tähteeksi Vinskan uutta röijyä
leikatessa. Pavel päätti ratkoa sen irti ja lahjottaa pikku
Miladalle, jos se miellyttäisi tyttöä yhtä paljon kuin häntä itseään.

Näin hän läksi matkalle iloisena ja reippaana kohtaamatta koko
kylässä ainoatakaan elävää sielua liikkeellä. Linnanpuutarhan muurin
hän sivuutti tavallista nopeammin ja alkoi nousta vuorenrinnettä,
sydämessä yhä tuo hiljainen pelko: kunpa vaan ei kukaan tulisi
jälestäni ja veisi minua takaisin!

Saavuttuaan sille kohdalle, josta lähes kaksi vuotta takaperin
oli katsellut sisartaan kulettavien vaunujen jälkeen, hengitti
hän vapaammin. Poika muisteli miten kauniisti kaupungin tornit
olivat silloin välkkyneet. Tänään ne olivat syyssumun peitossa. Ja
vainioilla, jotka silloin olivat upeilleet kesäisessä vihreydessään,
näkyi nyt auran kääntämiä harmaita multaviiluja metallinkiiltoisine
pintoineen. Hän astui eteenpäin, kadotti usein päämaalin silmistään,
mutta seurasi sitä kuitenkin eläimen vaistolla; mieleensäkään ei
johtunut että hän voisi eksyä.

Kolme tuntia astuttuaan kuuli hän kellon lyöntiä jostakin
kirkontornista ja saapui pian sen jälkeen esikaupunkiin.

Edessään oli silta, jonka alitse kuohui mahtava virta. Pavel ei ollut
tiennyt että niin suuria vesiä on olemassakaan. Ja tätä ihmettä, joka
häntä nyt hämmästytti, saa Milada ihailla joka päivä, ajatteli Pavel
tuntien samalla sekä ylpeyttä että kunnioitusta sisartaan kohtaan.

Sillankorvalla istui vanha omenia myyskentelevä vaimo. Milada varmaan
syö omenia yhtä mielellään kuin ennenkin -- mitäpä jos veisi niitä
hänelle pari kappaletta? Myyjätär kääntää selkänsä häneen päin
ottaakseen lisiä varastolaatikostaan, helppo olisi tuosta siepata
pari omenaa. Otanko vai enkö? -- Sisäinen ääni varottaa: varastettu
tavara ei sovi enää Miladalle... Poika seisoo empien.

Silloin kääntyy vanhus, näkee hänet, kiittää tavaroitaan ja kehottaa
häntä ostamaan.

"Minulla ei ole rahaa", sanoo Pavel hitaasti.

Myyjättären ystävällisyys katoaa tuossa tuokiossa ja hänen
kehotuksensa kuuluu nyt: "Ellei sinulla rahaa ole, niin laittau
tiehesi!"

Tuo on taasen tuttua ääntä, se tuntuu Pavelista melkein kodikkaalta
ja hän kysyy tuttavallisesti tietä luostariin.

"Mitä sinä luostarissa?" mutisee nainen. "Olisit tullut eilen.
Lauvantaisin siellä köyhille jaetaan."

Pavel valehtelee, itsekään syytä tietämättä, sanoen tuntevansa
tuon asian varsin hyvin, uudistaa kysymyksensä ja kulkee tiedon
saatuaan erästä taloa kohti, joka kohoaa torin laidasta kuin mikähän
keltaiseksi kalkittu jättiläislaatikko. Rakennuksen ikkunat ovat
silmäänpistävän pienet ja sivulla on kapea portti, jolle johtaa
muutamat alaspäin laskeutuvat porras-askeleet. Kauvan seisoo hän
neuvottomana sen edessä, koputtaa vihdoin ja tarttuu ovenkahvaan,
mutta ovi pysyy liikkumattomana eikä kukaan näytä huomaavan hänen
koputustaan. Joukko pieniä poikia saapuu paikalle; muuan niistä
juoksee portaita alas, ripustautuu kellonnuoraan, päästää sen äkkiä
takaisin kimpoamaan ja juoksee pois. Rakennuksen sisältä kuuluu
soittoa, joka ei ota ensinkään tauotakseen, portti avautuu, Pavel
astuu sisään ja joutuu taasen suletun oven eteen. Siinä on kuitenkin
lasi-ikkuna, josta näkyy etehinen. Sen jotenkin matalaa holvikattoa
kannattavat vapaastiseisovat pylväät ja seinissä näkyy kosteita
täpliä. Samalla tulee näkyviin muuan nunna, tarkastaa tulijaa ja
kysyy ankarasti: "Minkätähden soitat niin kovasti? Mitä tahdot?"

"Miladaa", änkytti Pavel. Äkkiä johtui hänen mieleensä että hän oli
saman katon alla kuin Milada ja hän oli menehtyä kärsimättömyydestä.
"Missä hän on?" huusi poika.

"Ketä tarkotat?" kysyy nunna. "Ei täällä ole ketään Milada nimistä,
olet varmaankin erehtynyt."

Hän aikoo jo käskeä Pavelin poistumaan, kun tämä muistaa hallussaan
olevan taikakalun ja ojentaa kirjeen.

Nunna tarkasti hetkisen päällekirjotusta. "Vai niin", sanoi hän.
"Lapsukaiseni, sinun sisartasi sanotaan meillä Mariaksi. Et voi häntä
nyt tavata, hän on kirkossa."

Pavel selitti että hänkin tahtoo kirkkoon, ja sitä sanoessaan
ilmausi hänen kasvoilleen niin päättäväinen ja pahansävyinen ilme,
että ovenvartijanunna pelästyi. Hän koetti selittää pojalle että
hänen piti odottaa kunnes messu loppuu, vei hänet erääseen etehisen
vieressä olevaan huoneeseen, jätti sinne yksin ja sulki oven.

Täällä oli hän nyt vankina. Synkässä huoneessa oli vain yksi ovi,
mutta sen sijaan kolme raskailla, kaarevilla rautaristikoilla
varustettua ikkunaa. Niistä näkyi hedelmäpuiden ympäröimä
leikkikenttä, jonka keskellä seisoi vanha säänpurema pyhänäidin
muistopatsas, päässä kirjava kukkasseppele, ja Pavel ajatteli heti
ettei kukaan muu kuin Milada ollut sitä punonut... Kunpa hän vaan
tulisi ja tulisi pian, kunpa messu pian loppuisi!... Kello kilahti
-- nyt tapahtuu pyhä toimitus: leipä ja viini muuttuu Kristuksen
ruumiiksi ja vereksi. Pavel lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti:
"Hyvä Jumala, lähetä sisareni luokseni!" Hän ikävöi, toivoi ja
odotti -- kellot olivat jo aikaa soineet viimeiseen siunaukseen,
mutta tyttöstä vaan ei näkynyt eikä kuulunut. Hänen ympärillään
oli hiljaista ja äänetöntä kuin tyhjässä kirkossa. Puutarhassa hän
ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, etehisestä ei kuulunut ei ääntä
eikä askeletta. Pavel heittäytyi ovea vasten koputtaen käsin ja
jaloin niin kauvan kuin jaksoi. Turhaan, ei kukaan tullut häntä
vapauttamaan. Väsyneenä ja onnettomana hän heittäytyi lattialle
suuren pöydän eteen, joka muutamain seiniä pitkin asetettujen tuolien
kera oli huoneen ainoana kalustuksena.

Hän ei tule, hän ei tule ja minut on lukittu ja unhotettu tänne
-- näin hän ajatteli itsekseen, alussa suuttuen ja kauhistuen,
lopulta tylsästi välttämättömyyteen alistuen. Hänen päänsä kävi yhä
raskaammaksi, silmänsä ummistuivat ja hän nukahti. Pavel vaipui niin
syvään ja sikeään uneen, ettei herännyt äkkiä avautuvan ovenkaan
kolinasta, vaan tuli tajuihinsa vasta kun pari pientä käsivartta
kietoutui hänen ympärilleen ja rakas ääni huudahti riemuiten:

"Pavel, Pavel; oletko vihdoinkin täällä?"

Poika avasi silmänsä, nousi pystyyn -- katseli, punastui, olisi
mielellään sanonut jotain, vaan ei kyennyt -- halusi sulkea hänet
syliinsä, vaan ei rohennut. -- Kauniiksi ja ihanaksi oli hän
sisartaan kuvitellut, mutta ei koskaan niin ihanaksi, kuin hän
todellisuudessa oli!

Tyttö oli puettu tummansiniseen pukuun, joka kuosiltaan muistutti
pitkää papillista kauhtanaa, ja rinnassa hohti hopeinen risti.
Vaaleat hiukset oli punottu palmikolle, joka ulottui aina vyötäisiin,
mutta otsalla, ohimoilla ja niskassa pistäytyi esiin pieniä
kiharaisia kultakutreja ympäröiden kasvoja sädekehän tavoin.

Yhä aremmaksi kävi Pavelin ihailu, hänen silmänsä samentuivat äkkiä
ja hän kohotti käsivartensa painaen sitä kasvojaan vasten.

Pienokainen katseli hetkisen neuvotonna tuota outoa tervehdystapaa,
mutta pian hän syleili uudestaan veljeään ja nuo hyväilyt karkottivat
pojasta sen vierottavan tunteen, mikä oli ensi hetkenä häneen
hiipinyt. Hän istuutui, otti tytön syliinsä, suuteli ja hyväili häntä
ja antoi hänen kertoa itsestään, tahtoipa mitä tarkimmin tietää
miten hän eli, mitä teki, mitä oppi, ja ennen kaikkea kuitenkin mitä
sai syödäkseen. Poikaa ihmetytti että tyttö pani niin vähän arvoa
viimemainitulle asialle eikä näyttänyt välittävän mistään muusta niin
paljo, kuin siitä että olisi paras lapsi koko luostarissa ja että
muutkin sen tunnustaisivat.

"On vaikeata olla paras, kun täällä on niin paljo hyviä lapsia,
mutta se minä kuitenkin olen!" sanoi hän, katsoi iloisesti ylös ja
huudahti, pikemminkin asiasta vakuutettuna kuin sitä kysyen: "Sinähän
olet myöskin hyvä?"

"Minäkö?" vastasi Pavel täynnä rehellistä ihmettelyä. -- "Miten minä
olisin hyvä?"

Hellittämättä ristissä olevia käsiään hänen kaulansa ympäriltä
oikasihe tyttö taaksepäin ja katsoi häntä silmiin sanoen:

"Miten sinä olisit hyvä? -- Aivan niinkuin -- niinkuin ollaan oikein
hyviä; ei tehdä mitään vääryyttä... Ethän sinä toki tee mitään
väärää?"

Poika pudisti päätään, koetti irtautua ja varsinkin karttaa hänen
katsettaan. "Minkätähden en tekisi vääryyttä?" mutisi hän, "eihän
sitä kuitenkaan tule ilman aikaan."

"Ja mitä vääryyttä sinä sitten teet?"

"Mitäkö vääryyttä?... Otan ihmisiltä heidän tavaroitaan..."

"Mitä tavaroita?"

"Mitäpä noista kyselet? -- Mitä muuta kuin mitä olen aina ottanut:
hedelmiä, tai nauriita, tai puita..."

Tuskallisesti mutta yhä vielä epäillen huusi pienokainen: "Silloinhan
sinä olet varas!"

"Niin olenkin."

"Se ei ole totta! Sano ettei se ole totta, ettet ole huono! Jumalan
tähden, sano, sano..."

Tyttö uhkasi ja hyväili hämmästyen suuresti kun Pavel
puolustuksekseen sanoi: "Miksen minä olisi huono? Ovathan
vanhemmatkin olleet huonoja."

"Juuri sentähden!" huusi tyttö. "Etkö ymmärrä? -- Juuri sentähden
olen paras koko luostarissa ja sinun täytyy olla paras koko
kylässä... jotta hyvä Jumala antaisi vanhemmille anteeksi, jotta
heidän sielunsa tulisivat vapahdetuiksi... Ajattele isän sielua,
missä se nyt on..."

Hänen rusottaville poskilleen levisi ohimenevä kalpeus. "Meidän
täytyy aina rukoilla", jatkoi hän, "yhä rukoilla ja tehdä hyviätöitä
ja jokaista hyväätyötä tehdessämme sanoa: 'kiirastulessa palavan
sieluraukan puolesta'".

Syvimmällä myötätuntoisuudella yhtyi Pavelkin puheeseen: "Niin,
varmaankin se palaa".

"Oi taivaan Jumala!... Ja tiedätkö, mitä minä luulen?" kuiskasi
pienokainen. -- "Kun olemme pahoja, silloin se palaa vielä
tulisemmin, sillä Jumala ajattelee että se johtuu siitä huonosta
esimerkistä, jonka lapset ovat saaneet..." Tyttö keskeytti puheensa,
nyyhkytti muutamia kertoja, jonka jälkeen hänen silmänsä rävähtivät
selälleen ja hän tuijotti veljeensä intohimoisen tuskallisesti. Äkkiä
hän tarttui molemmin käsin veljensä päähän, painoi kasvonsa hänen
kasvojaan vasten ja kysyi:

"Miksi varastat?"

"Oi", vastasi poika, "päästä minut irti!"

Tyttö puristautui yhä lähemmäksi ja huudahti jälleen rukoilevasti:
"Sano, sano!" Ja kun veli ei mitenkään tahtonut puuttua puheeseen,
alkoi hän arvailla: "Ehkä sinä varastat nälän tähden... Sinun on
kenties usein nälkä?"

Pavel hymyili rauhallisesti: "Minun on aina nälkä."

"Aina!"

"Minä en sitä kuitenkaan aina ajattele", sanoi hän rauhottavasti, kun
Milada puhkesi valituksiin tämän vastauksen johdosta. Mutta tyttönen
ei enää häntä kuunnellut, vaan juoksi itseään soimaten huoneesta ulos.

Pian hän näyttäytyi jälleen, mukanaan maallikkosisar, joka toi
kukkurallisen lautasellisen lihaa ja leipää. Se asetettiin pöydälle
ja Pavelin käskettiin ruveta syömään.

Hän teki tarjoumukselle kunniaa ja söi nopeaan, mutta tuli
hämmästyttävän pian kylläiseksi.

"Siihenkö se nälkäsi supistuikin?" kysyi nuori luostarinpalvelijatar
katsoen häneen ystävällisesti iloisine silmineen. "Et ole ruokaan
tottunut, tulet pian kylläiseksi, tunnen tuon vanhastaan. Mistä hän
tuleekaan ja ken hän on?" kysyi hän Miladaan kääntyen.

"Kotoa", vastasi tämä, "hän on minun veljeni."

"Aivan niin, Kristuksessa on jokainen köyhä veljemme!"

"Sitä en kuitenkaan tarkota, vaan hän on todellinen veljeni!"
vakuutti Milada, suuttuen kun sisar häntä varotti ensiksikin
suuttumasta ja toiseksi edes leikilläänkään valehtelemasta.

"Mutta minähän en valehtelekkaan, sisar Philippine! Kysykää
kunnianarvoisalta Äidiltämme, kysykää ovenvartija-sisarelta!"
kiihkoili lapsi. Mutta luostarinpalvelijatar vastasi:

"Olkaa rauhallinen, Maria neiti; älkää olko paha, ette ole enää
pitkään aikaan ollut paha. Ei pidä palata vanhoihin vikoihinsa,
muuten minun täytyy siitä ilmoittaa; tiedättehän että minun täytyy
ilmoittaa."

Samassa hän otti reippaasti lautasen pöydältä, nyökäytti päätään
ystävällisesti lapsille jäähyväisiksi ja meni.

"Hän ei tahdo uskoa, että olen sinun veljesi", sanoi Pavel hetken
päästä.

Milada painoi jälleen poskensa hänen poskeaan vasten ja kuiskasi
korvaansa: "Ehkä hän sen kuitenkin uskoo".

"Uskoo kuitenkin?... Minkätähden hän sitte käyttäytyi noin?... Ja
mikset sanonut sitä hänelle selvemmin? Miksi vaikenit heti?... Minä
vaikenen silloin, kun olen oikeassa, koska minua ilahuttaa että
ihmiset ovat niin typeriä ja minä voin itsekseni ajatella: te hölmöt!
-- Mutta sinä et vaikene samasta syystä."

"Niin, minä! Minäkin vaikenen, en kuitenkaan uppiniskaisuudesta ja
ylpeydestä niinkuin sinä, vaan nöyryydestä ja itsenivoittamisesta."
Hänen rintansa kohosi ja hänen pienet kasvonsa loistivat
tyytyväisyydestä -- "että taivaan enkeleillä olisi minusta iloa."

Hyvillään siitä ihastuksesta, millä veljensä häntä katseli, jatkoi
Milada. "Pavel, minä en saa kirjoittaa äidillemme, vaan kirjota
sinä; kirjota että alituiseen rukoilen hänen puolestaan enkä tahdo
mitään muuta kuin tulla pyhäksi... Niin ... ja kirjota että huolehdin
hänestäkin ja että teen joka päivä hänen puolestaan ainakin _yhden_
hyväntyön... Entäs sinä, Pavel?" sanoi tyttö tarttuen veljeään
olkapäihin. "Mitä sinä teet äitimme puolesta?"

"Minäkö?" vastasi poika. -- "En niin mitään".

"Älä sano niin! Sinunkin pitää tehdä jotain..."

"Mitä minä tekisin? En ymmärrä mitä?"

"Minäpä sanon sinulle! -- Sinun pitää ajatella äidin kotiintuloa.
Minne hän menee, missä hän asuu, äiti raukka?"

Ja nyt esitti Milada aivan valmiin suunnitelman: Pavel ostaa
maapalstan ja rakentaa äidille mökin.

Poika harmistui: "Miten minä mökin rakentaisin? Eihän minulla ole
rahaa."

"Mutta minulla on!" huusi tyttö. "Odotahan hiukan, tuon ne sinulle ...
istu vaan rauhassa ja odota."

Kiireisesti riensi tyttö ulos, mutta viipyi kauvan ennenkuin jälleen
palasi. Mukanaan oli nyt ovenvartijatar, joka piti tarkasti silmällä
erästä Miladan kädessä olevaa esinettä.

"Seis!" sanoi luostarinsisar. "Mitä aijotte sillä tehdä?"

"Lahjotan sen veljelleni; olen saanut luvan arvoisalta Äidiltämme."

Ovenvartijatar katseli lasta moittivasti, lausui hitaasti venytellen
"todellakin?" ja poistui verkkaisin askelin.

Milada heilutti riemuiten neulottua kukkaroa, jonka laajoista
silmukoista loisti jotain vaaleaa, hopeanhohtoisaa. Siinä oli hänen
säästönsä, paroonittarelta saadut ja tunnollisesti säästöön pannut
viikkorahansa, yhteensä kolmekymmentäneljä guldenia. Raha-asioihin
tottumaton Pavelkin kyllä ymmärsi ettei tuolla summalla vielä osteta
mitään maapalstaa eikä rakenneta mökkiä, mutta olihan siinä joka
tapauksessa alku, oli omaisuus jota voi aikaa myöten kartuttaa.
Lapset neuvottelivat nyt miten se kävisi päinsä ja Miladalle selvisi
pian että hänen veljensä täytyisi tehdä ahkerasti työtä jotain
ansaitakseen.

Mutta Pavel arveli: "Mitenkä minä voisin ansaita? Niin kauvan
kuin olen paimenen luona, en voi ansaita penniäkään... Mutta!"
huudahti hän -- "mutta jos..." hänessä oli herännyt ajatus, ja tämä
harvinainen tapaus saattoi hänet kuumeentapaiseen mielentilaan --
"jos voisin jäädä tänne. Onhan luostarissa taloudenhoito... jos
voisivat antaa minulle täällä jonkun tehtävän?"

"Taloudessa?" kysyi Milada suurin silmin. "Jos antaisivat minulle
jotain työtä", jatkoi hän, "härkien, hevosten tai lehmien hoidossa,
tai jotain muuta, että voisin jäädä tänne, ettei minun tarvitsisi
enää palata kylään."

Hän tarttui sisarensa käsiin ja pyysi pyytämällä hänen puhumaan
puolestaan luostarinsisarille. Kun hänen hidas mielikuvituksensa
kerran pääsi lentoon, riensi se itsepintaisesti edelleen, kantaen
hänet yhä korkeammalle. Hänestä tulisi niin erinomainen renki, ettei
kestäisi kauvankaan ennenkuin hän ylennettäisiin voudiksi ja sitte
pehtooriksi. Ansaitsemillaan rahoilla tahtoisi hän rakentaa äidilleen
mökin kotikylään. Hän asuisi siellä ja Pavel jäisi sisarensa
läheisyyteen, saisi hyvin usein hänet nähdä ja hänen kanssaan puhua,
niinkuin nyt tänään. Kun se vaan kävisi päinsä, silloin hän tulisi
onnelliseksi ja hyväksi, pahuus ja varkaus unohtuisi, ja unohtuisi
-- Pavel pui nyrkkiä erästä näkymätöntä olentoa kohti: Vinska, aikoi
hän sanoa, mutta samassa tuntui kuin ei olisi sopivaa mainita tuota
nimeä sisarensa läsnäollessa. Lapsi painautui häntä lähemmäksi eikä
tehnyt mitään vastaväitteitä, kuuntelihan vaan hänen kertomustaan
kuin kauniinta satua, lisäten monesti vielä omasta puolestaan jonkun
valoisan piirteen tuohon kauniiseen kuvaukseen.

"Niin, sinusta tulee pehtoori ja minusta pyhä!" huudahti pienokainen
riemuissaan ... silloin kuului voimakas, yhtämittainen kellon kilinä,
ensin kaukaa, sitten yhä lähempää. Milada huokasi syvään.

"Merkki", sanoi hän.

"Mikä merkki?"

"Merkki siitä, että sinun täytyy lähteä."

"Mutta minä en mene! Olethan itse sanonut että voin jäädä tänne!"
huudahti Pavel. Pienokainen vastasi säikähtyneenä:

"Mikä mieleesi johtuikaan? Enhän minä voi mitään sellaista luvata."

Soitto oli ennättänyt jo aivan oven eteen, ovi avautui ja kynnykselle
ilmautui ovenvartijatar. Hän ei puhunut mitään, vaan soitti yhä
kiihkeämmin kädessään olevaa kelloa.

Samassa saapui paikalle nopein askelin sisar Philippine huutaen
Pavelille: "Puhelutunti on ohitse, jo on aika sanoa jäähyväiset.
Joutuun, joutuun!"

Poika ei vastannut mitään eikä totellutkaan. Luostarinpalvelijatar
uudisti kehotuksensa, mutta Pavel jäi paikoilleen istumaan, pää
alas painuneena ja toisella kädellään rutistellen toisen sormia.
Ovenvartijatar huusi paikalle toisen luostarinpalvelijattaren,
pyysi hänen apuaan vastahakoisen pojan poistoimittamisessa ja antoi
Miladalle viittauksen lähteä huoneesta. Pienoinen viivytteli. Silloin
astui nunna hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarteen.

"Mene luokalle!" sanoi hän ponnistaen kaikki voimansa estääkseen
äänensä väräjämistä ja voittaakseen mielentyyneydellä lapsen ujon
vastarinnan. Hänen tummissa silmissään välähti kuitenkin suuttumus
ja luostarinkasvatille hiljaa kuiskaamansa sanat eivät liene olleet
erittäin hellät, siitä vaikutuksesta päättäen minkä ne aikaansaivat.
Pienokainen kuunteli niitä tuskallisella jännityksellä, huusi sitte
äkkiä: "Hyvästi, Pavel, hyvästi!" ja juoksi tiehensä.

Silloin poika hypähti istualtaan, työnsi syrjään maallikkosisaret,
jotka koettivat häntä pidättää, ja ryntäsi Miladan jälessä etehiseen.
"Odota", huusi hän -- "oletko unohtanut mitä tahdomme tehdä, mitä
täytyy tapahtua? Jää tänne ja ilmota se luostarinsisarille!"

Poika kävi yhä vastahakoisemmaksi ja uhkasi palvelijattaria,
jotka aikoivat toimittaa hänet väkivallalla pois. Rauhallinen
luostarinetehinen oli muuttua käsikähmän näyttämöksi, kun äkkiä
puutarhan puolella oleva ovi avautui ja siitä astui sisään pitkä jono
nunnia, joiden etupäässä luostarin johtajatar ja hänen rinnallaan
kaksi arvossa lähintä sisarta. Lempeä hymy kauniilla kasvoillaan,
suuret kirkkaat silmät hiljaisen ihmettelevinä suunnattuina
kiivastuneeseen ovenvartijattareen tuli hän vastaanottohuoneen
kynnykselle. Ovenvartijatar oli kuin kivettynyt, maallikkosisaret
niiasivat puoleen mittaansa, Milada kumartui syvään ja nojasi päätään
olkaansa vasten, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten.

"Mitä tämä? Mitä täällä tapahtuu?" kysyi johtajatar, ja yhtä
suuresti kuin hänen jalot kasvonpiirteensä miellyttivät silmää, yhtä
tenhoavasti hyväili hänen äänensä kirkas metallinsointu korvaa.
"Miksei pikku Mariamme ole vielä mennyt luokalleen?"

Ovenvartijatar antoi, Pavelia lainkaan säästämättä, jokseenkin
sekavan selityksen äskeisistä tapahtumista, ja hänen korkea-arvoinen
esimiehensä kuunteli häntä enkelin kärsivällisyydellä ja katseli
syytettyä pahantekijää enkelimäisellä sääliväisyydellä.

"Tahdot puhua luostarinsisarten kanssa?" sanoi hän pojalle. "Puhu,
lapseni; tuolla ovat luostarinsisaret."

Pavel vapisi ihastuksesta ja toivonilosta kuullessaan nämät
ystävälliset sanat, mutta hänen oli mahdotonta tehdä niiden mukaan.
Vaijeten katsoi hän kunnianarvoiseen johtajattareen, joka seisoi
hänen edessään niin kirkkaana ja ylevänä tummassa puvussaan.
Tuntui kuin hän olisi katsellut pyhän neitsyen kasvoja, ja kun
hänen katseensa siirtyi alemma, oli hän näkevinään hänen ristiin
puristetuissa käsissään taivaan avaimet. Ikäänkuin mahtavan käden
pakottamana ja painamana heittäytyi hän äkkiä polvilleen ja huulensa
sopersivat hiljaa ja hartaasti:

"Armahtakaa, armahtakaa!"

Seuraavana hetkenä polvistui hänen sisarensa hänen viereensä ja
alkoi niinikään huutaa, vaan kovemmin ja rohkeammin kuin veljensä:
"Armahtakaa, armahtakaa! Kunnianarvoisa Äiti, armahtakaa häntä!"

Johtajatar teki torjuvan kädenliikkeen. Hän ojensi kätensä Miladalle
ja veti hänet seisoalleen sanoen: "En tiedä mitä tahdotte, mutta niin
ei pyydetä. Nouse sinäkin poika ja sano järkevästi asiasi."

Pavel nousi paikalla, hänen poskensa hehkuivat, hiki helmeili hänen
hiuksissaan ja hän tahtoi puhua, mutta suustaan tunkeutui ainoastaan
käheitä, epäselviä ääniä.

"Puhu sinä hänen puolestaan", sanoi johtajatar Miladalle.

"Hän tahtoisi niin mielellään jäädä tänne", vastasi lapsi
liikutettuna ja alakuloisena; "hän jäisi tänne rengiksi, hoitamaan
lehmiä tai hevosia."

Kunnianarvoisa johtajatar hymyili ja hänen seurueensa, suuret ja
pienet, leveät ja kapeat, lempeät ja ankarat nunnat hymyilivät samoin.

"Kuinka hän on semmoista tullut ajatelleeksi? Onko joku neuvonut
hänet tänne? Neiti taloudenhoitaja, onko taloustöissä joku paikka
vapaana?"

"Ei ole", vastasi puhuteltu.

Pavel kuvitteli molempien naisten vaihtavan keskenään selittäviä
silmäyksiä. Johtajatar kysyi uudelleen:

"Ehkä pehtoori aikoo päästää palveluksesta jonkun rengin? Poika on
voinut siitä kuulla ennemmin kuin me; eiköhän se olisi mahdollista?"

"Ei, tiedän aivan varmaan ettei pehtoori ajattele luopua ainoastakaan
rengistään?"

"Vai niin", sanoi johtajatar. "Sille asialle ei siis voi mitään,
lapseni; se, joka on sinut meille neuvonut, ei ole tiennyt asian
oikeata laitaa. Mene kotiin, lapseni; mene Herran rauhaan! Ja sinä
pieni Maria, kiirehdi luokalle -- luokalle!"

Johtajatar aikoi poistua jatkaakseen matkaansa, mutta poika
heittäytyi hänen eteensä. Kunnioittava pelko oli tähän saakka sitonut
hänen kielensä, epätoivon tuska nuo siteet nyt irrotti.

"Jumalan tähden, hyvä siunattu luostarinäiti!" huusi hän tarttuen
johtajattaren vaatteisiin. "Jumalan tähden, antakaa minun jäädä
tänne, älkää lähettäkö minua takaisin kylään... Minun Miladani sanoo
että minun pitää tulla hyväksi, kylässä en voi tulla hyväksi...
Täällä tahtoisin olla hyvä, pitäkää minut täällä... Kylässä olen
varas ja minun täytyy varkaana pysyä..."

"Lapsi, lapsi; mitä puhutkaan?" vastasi Kunnianarvoisa. "Ei kenenkään
tarvitse olla varas, jokainen ihminen voi ansaita rehellisesti
leipänsä."

"Minä en!" huusi Pavel torjuen kaikin voimin kahden nunnan yrityksiä,
jotka olivat astuneet esiin ja koettivat irrottaa hänen käsiään
johtajattaren hameesta. "Minä en voi!... Sen minkä ansaitsen,
hävittää Virgil väkijuomiin, ja minun täytyy tehdä kaikki hänen
työnsä saamatta siitä mitään... Kunnan pitäisi antaa minulle
vaatteita, vaan se ei anna ... ja kun Virgilova menee sinne sanoen:
pojalla ei ole paitaa, pojalla ei ole takkia, silloin he sanovat:
meillä ei ole rahaa ... mutta kun menevät metsästämään tai kapakkaan,
silloin heillä on kyllä rahaa..."

Epäillen pudisti johtajatar päätään tehden vastaväitteitä, jotka
Pavel kumosi. Harvasanainen poika osotti jonkinlaista lyhyttä,
sattuvaa kaunopuheisuutta. Sanat eivät olleet pitkällisen miettimisen
tuloksia. Tunto koko viheliäisyydestään selvisi samana hetkenä,
kun hänelle avautui mahdollisuus vapautua tuosta kurjuudesta, ja
jokainen uusi syytös huonoa kasvatusäitiä tai kuntaa kohtaan,
jokainen epätoivon ja valituksen purkaus loppui aina kiihkeään
rukoukseen: "antakaa minun jäädä tänne, älkää lähettäkö takaisin
kylään!" Mutta -- katsoipa hän tuskaisin tai toivehikkain silmin
tuohon korkeaan olentoon, jolla hän luuli olevan vallan muuttaa
hänen toivottoman kohtalonsa onnellisemmaksi, aina kohtasi häntä
sama lempeä taipumattomuus. Ja niinkuin johtajatar katseli eteensä
äärettömän hurskaana ja kylmän korkeana, samoin teki koko hänen
seurueensa, ja hidasajatuksinen Pavel ymmärsi vihdoinkin että kaikki
hänen rukouksensa olivat turhat.

"Mene, lapseni!" sanoi johtajatar. "Mene Herran haltuun ja ajattele
että missä ikänä vaellatkin, niin vaellat hänen silmiensä edessä
ja hänen turvissaan. Ja kun hän on kanssamme, mitä voivat ihmiset
meille silloin, mitä heidän huono esimerkkinsä ja huonon esimerkkinsä
kiusaus? Mene rauhassa, lapseni; Herra askeleesi johtakoon!"

Hän antoi ovenvartijattarelle viittauksen; tämä riensi avaamaan
etehisen ovea. Äänetönnä ja ilman hyvästiä jättämättä astui Pavel
ulko-ovea kohti. Silloin kuului äkkiä äänekäs huuto. Milada, joka oli
tähän asti seisonut paikaltaan hievahtamatta, katsettaan nostamatta
tai hiukan teeskennellysti sivulle painunutta päätään kääntämättä,
juoksi nyt veljensä jälkeen. "Odota, tulen kanssasi!" huusi hän,
heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä nyyhkyttäen: "Pavel
raukka! Pavel raukka!" Ollen aivan suunniltaan tavotteli hän pienillä
nyrkeillään nunnia, jotka astuivat hänen luokseen ja koettivat
lempeästi häntä rauhottaa. Tyttö raivosi ja tuskaili: "Päästäkää
minut! Tahdon mennä hänen kanssaan, koska hän on köyhä, koska hän on
varas... Katsokaa, katsokaa! Hän on ryysyinen, hänellä ei ole mitään
syömistä; minä tahdon myöskin olla ryysyissä, minäkään en tahdo
syödä; en tahdo olla pyhä enkä päästä taivaaseen, jos hän joutuu
kadotukseen!"

Tyttö huusi kuin olisi tahtonut keuhkonsa pakahuttaa ja poika, sekä
hämmästyen hänen kiihkeyttään että iloiten tuosta odottamattomasta
rakkauden purkauksesta, tuijotti sisareensa, häveten, onnellisena --
ja aivan neuvottomana, kunnes luostarinsisaret muodostivat tiheän
piirin hänen ja Miladan ympärille, irrottivat pienokaisen käsivarret
hänen kaulastaan ja nostivat käsistä ja jaloista pidellen tytön
ilmaan. Kaikki tapahtui mitä suurimmalla varovaisuudella ja ilman
vähintäkään kärsimättömyyden ilmausta. Syvä suru ja sydämellinen
osanotto oli ainoa ilme, mikä näkyi hurskaiden sisarten kasvoilla,
kun heidän kasvattinsa yhä vielä jatkoi vastustustaan.

"Pavel!" huusi lapsi. "Riistä minut irti, Pavel! Mennään pois, kauvas
pois ... mennään yhdessä työhön, tiiliä tekemään, niinkuin ennenkin,
niinkuin silloin kuin olimme pieniä... Minä tahdon pitää huolta ettet
enää varasta. -- Riistä minut irti!... Ota minut mukaan!... Älä mene
yksin ... en näe sinua enää milloinkaan, jos menet yksin pois. -- He
eivät enää koskaan päästä sinua luokseni ... ei milloinkaan!"

Hänen huutonsa loppui käsittämättömiin ääniin ja käheään yskään.
Pavel voihki tuskissaan. Pienokaisen avunhuuto viilsi hänen sydäntään
ja kuitenkin hän pysyi kyllin kylmäverisenä ajatellakseen: mitä hän
pyytää, on mahdotonta; siihen mitä hän uskoo voivansa suorittaa,
eivät hänen voimansa riitä. Vihdoin vaikeni tyttö, varmaankin
väsymyksestä. Pavel ei voinut häntä nähdä, sillä luostarinsisarten
muodostama piiri hänen ja tytön välillä oli vähitellen kasvanut
kolmen neljänkertaiseksi. Sisarensa käheän äänen sijasta kuuli
hän nyt puhtaan, metallinkirkkaan, joka varotteli ja tyynnytteli,
tasaisesti ja vaikuttavasti ja aina yhä hiljemmin... Pavel kuunteli
henkeään pidättäen -- pienokainen rauhottui. Hän kuuli hänen vain
tuon tuostakin huokailevan syvään ja sydämeen koskevasti, ja hänestä
tuntui kuin olisi tyttö silloin maininnut hänen nimeään. Silloin
hän ei voinut enää kauvemmin itseään pidättää, vaan syöksyi esiin
murtaakseen piirin, joka hänet erotti sisarestaan. Hän oli odottanut
vastustusta, vaan oi tavannutkaan semmoista; niinkuin asiasta olisi
ennakolta sovittu, väistyivät luostarinsisaret syrjään ja hän näki
Miladan seisovan edessään, käsi johtajattaren kädessä, kalpeana ja
vapisevana, pää kallellaan ja punareunaiset silmät maahan luotuina,
silmät, jotka olivat hänen tähtensä punaiset!... Paveliin tarttui
miltei vastustamaton halu riistää hänet syliinsä ja paeta hänen
kanssaan. Ovi oli auki, pari hyppäystä vain, ja hän olisi saavuttanut
vapauden -- ja kun hän kerran olisi tuolla ulkona, niin saisivatpa
luostarinsisaret juosta hänen jälessään!... Mutta sitte? Mihin hän
vie lapsen? Ja vastaus kuului hänen sisästään: kurjuuteen! Hän voitti
äkillisen kiusauksensa.

"Astu lähemmäksi", sanoi johtajatar. "Sano sisarellesi jäähyväiset!"

Hän noudatti käskyä ja lisäsi painokkaasti: "Ensi sunnuntaina tulen
takaisin!"

Pienokainen puhkesi jälleen kyyneliin ja kuiskasi, katsettaan
kohottamatta: "Saako hän tulla?"

"Sitä en voi edeltäkäsin sanoa", vastasi Kunnianarvoisa. "Se ei riipu
minusta, vaan sinusta, sinun käytöksestäsi; veljesi saa tulla aina,
jos sinä olet hyvä ja tottelevainen etkä" -- puhuja pani erikseen
painoa tälle sanalle -- "etkä ole kärsimätön."

"Hei vaan!" huudahti Pavel iloissaan. Ehdot, joilla hänen
ja sisarensa jälleentapaaminen olisi mahdollinen, tuntuivat
lohdullisilta. Hän ei ymmärtänyt minkätähden Milada oli surullinen
ja pudisti epäilevästi päätään, kun hän sisartaan syleillen ja
suudellen lupasi varmasti tulla kahdeksantena päivänä takaisin. Ja
kun pienokainen oli viety pois ja hän, totellen ovenvartijattaren
kehotusta, oli lähtenyt etehisestä ja seisoi nyt luostarin
ulkopuolella, hymyili hän itsekseen. Häntä huvitti typerä tyttö, joka
oli elänyt vuosikausia tyytyväisenä hänestä erossa ja joka nyt niin
katkerasti suri viikon eroa. Pieni raukka, miten hän rakastaakaan
häntä! Hän ei ollut voinut uneksiakaan, että tyttö rakasti häntä
niin suuresti! -- Kaikki hän olisi jättänyt hänen tähtensä, kauniin
talon, jossa asui, hyvät vaatteensa, hyvän ruokansa ... jopa varman
taivaaseenpääsönkin...

Sen hän palkitsee sisarelleen, ja hän tietää kyllä miten: tulemalla
hyväksi! Hänen sydämensä täytti ilo ja ylpeys ja mitä ihanin
luottamus; joku erinomainen, käsittämätön tunne täytti hänen
sielunsa. Hän ei tutkinut sitä tarkemmin, sehän oli niin uutta
ja outoa, sehän oli -- onnea. Sen sisällisen ihmeen vaikutuksen
alaisena, jota hän nyt tunsi, luuli hän voivansa odottaa
ulkonaisiakin ihmeitä. Ja astuessaan hitaasti eteenpäin, muodostui
noista epämääräisistä unelmista yhä selvempi vakaumus siitä, että
hän kulki suurta kohtalonsa muutosta kohti, että tämä oli ihanamman,
paremman elämän salaperäinen alku.

Astuttuaan tunnin verran ja ennätettyään tuskin neljättä osaa
matkasta, saavutti hänet paroonittaren lähetti, joka niinikään
oli matkalla kaupungista kylään. Se oli vanha tuttava, yövartija
Vendelin Much, jonka paroonitar lähetti joka sunnuntaiaamu aikaisin
luostariin. Hän vei sinne Miladan taskurahat, kirjeen johtajattarelle
sekä lahjoja köyhille ja toi mukanaan armolliselle rouvalle
viikkokertomuksen pienestä holhokista. Siihen, jonka korkea-arvoisa
johtajatar tänään lähetti, oli kiireessä lisätty seuraavat sanat:

"-- Sisarusten tapaamisesta ei ole ollut toivottuja seurauksia.
Se päinvastoin vain kuohutti sitä kulkuriveri-pisaraa, mikä
valitettavasti lemmikkimme suonissa virtailee. Pelkäämme kestävän
kauvan, ennenkuin meidän onnistuu poistaa tämän sisarusten
ensimäisen, ja jos Te, rouva Paroonitar, seuraatte neuvoamme,
_viimeisen_ kohtauksen seuraukset."




VIII.


Kun Pavel myöhään saman päivän iltapuolella saapui kotiin, näki hän
jo kyläkadun alkupäähän Virgilovan seisovan ikäänkuin väijyksissä.
Hän huusi pojalle jo kaukaa, tervehti häntä erittäin ystävällisesti
ja kysyi osanottavasti hänen vaiheitaan. Pavel vastasi yksikantaan,
katsoi syrjästä epäluuloisesti vanhukseen ja ajatteli: mitähän sillä
vanhalla noidalla nyt on mielessä?

Epätietoisuuttaan ei kestänyt kauvan. Oikealle tolalle hän
joutui eukon pysytellessä itsepintaisesti hänen kintereillään ja
hätääntyneesti toistellessa varotuksiaan: "Odotahan ... älä toki noin
kiirehdi!" Vanhus tahtoi häntä pidättää mökkiin menemästä, siellä
varmaan tapahtui jotain, jota hän ei saisi nähdä. Tämä epäluulo
vain kiirehti hänen askeleitaan, hän oli tuossa tuokiossa perillä,
lykkäsi oven kiivaasti auki ja astui etehiseen. Ensi katseensa
lennähti tupaan. Siellä istui kauniisti puettu Vinska sängynlaidalla,
nyyhkyttäen, kasvot käsiin kätkettyinä. Kuin vaivainen syntinen
seisoi hänen edessään Peter, kasvot tulipunaisina ja kolmen
riikinkukonsulan koristama hattu syvälle niskaan painettuna.

Pavelin astuessa kynnyksen yli, nousi Vinska nopeasti seisoalleen:
"Oletko jo kotona? Mitä tahdot? Mitä etsit?"

Poika tähysti synkkänä ja suuttuneena Peterin hatussa olevia sulkia
ja kysyi: "Oletko antanut ne hänelle?"

Vinska oli hämillään, mutta esimiehenpoika röyhisti rintaansa:
"Kaikkia se tuokin koira kyselee! -- Koskeeko se sinuun? Mars
matkaan!"

Pavel asettui hajasäärin ja työnsi jalkansa niin tanakasti lattiaan,
kuin olisi siihen kiinnikasvanut. "Sinua varten en ole noita sulkia
varastanut. Ne ovat Vinskan. Anna ne Vinskalle takaisin!"

Peter käänsi päänsä, ärjäsi uhkaavasti "sinä!" ja pui Pavelille
nyrkkiä. Samana hetkenä sujahti Vinska Peterin käsivarrelle, nojaten
siron voimakasta vartaloaan häneen ja pyyhkien poskellaan vielä
olevan kyyneleen hänen olkapäähänsä. "Älä tee hänelle mitään, hänhän
ei tiedä mitään", puheli tyttö. "Hän on niin typerä!"

"Kuka?" ärähti Pavel ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.

"Se, joka kysyy!" vastasi tyttö. "Ja nyt kuule ja ymmärrä: se mikä
kuuluu minulle, kuuluu myöskin hänelle" -- hän kosketti sormellaan
Peterin rintaan -- "minun ei ole tarvis ensin sulkia hänelle
lahjottaa, koska kuulun itsekin hänelle ruumiineni sieluineni. Ja
niin kauvan kuin hän tahtoo minut pitää, on kaikki hyvin, ja kun hän
ei enää minusta huoli, menen kaivoon!"

Esimiehenpoika toisti aikaisemmin lausumansa "sinä!", mutta tällä
kertaa rakastettuunsa kohdistettuna. Tuo sana sisälsi hellän nuhteen,
ja niin pyylevänä ja itsetietoisena kun hän siinä seisoikin ja niin
avutonna ja antautuvana kun tyttö häneen nojautui, näytti jälkimäinen
kuitenkin vahvemmalta puolelta.

"Hyvä on, hyvä on; tiedän että minun täytyy kuitenkin kaivoon mennä",
sanoi hän huoaten. "Eihän armaani voi mitenkään naida minua, köyhää
tyttöparkaa."

"Naida, tuo -- sinut?" Pavel remahti nauruun. "Naida?... Sitäkö olet
kuvitellut?"

"En milloinkaan --", vastasi Vinska surumielin. "En ole milloinkaan
ajatellut muuta kuin: hän on minun armaani; joskus eroan hänestä,
eroavathan monet muutkin rakkaimmastaan. Mutta nyt huomaan etten
voikkaan sitä tehdä, ja sinä päivänä kun sanotaan: Peter tottelee
isäänsä ja nai rikkaan Miloslavan, sinä päivänä minä sanaakaan
virkkamatta menen kaivoon."

"Tyttö, tyttö!" huusi Peter, polki jalkaansa lattiaan, tarttui
molemmin käsin hänen pyöreään päähänsä ja painoi intohimoisen
suudelman hänen huulilleen.

Pavel syöksyi mökistä ulos.

Ulkoilmaan päästyään hän pudisti itseään kuin päästäkseen vapaaksi
kimppuunsa hyökänneestä ampiaisparvesta. Sitte hän alotti,
väsymyksestään huolimatta, uupumattoman astuntansa kylän läpi. Että
Vinska lupauksestaan huolimatta oli antautunut Peterin rakastetuksi,
se ei häntä enää -- oman luulonsa mukaan liikuttanut. Mutta että
hän, juopporatin Virgilin ja hänen halveksitun vaimonsa tytär, oli
rohennut toivoa pääsevänsä esimiehenpojan vaimoksi, se näyttäytyi
anteeksiantamattomalta ja rikokselliselta. Siitä ei voinut suoriutua
rangaistuksetta, ja sentähden täytyisi Vinskan lopultakin mennä
kaivoon.

Tätä ajatellessaan tarttui häneen polttava, sietämätön tuska
ja samalla raivoava halu tasata kärsimyksistään hiukan noille
toisillekin. Pimeä oli jo alkanut, syvä rauha vallitsi kaikkialla, ja
tuo rauha sai hänen, rauhattoman, joka vaelsi ympäri sydämistyneenä
ja veri vihasta kuohuen, raivostumaan. Hän oli etääntynyt
itsellismökeistä ja hiipi nyt korkea-aitaisen kapakan ulkopuolelle.
Sitä vastapäätä oli kunnanesimiehen talo, jonka ovi samassa avautui
ja kaksi miestä astui ulos. Pavel tunsi heidät äänestä, kun he
astuivat kadun poikki. Ne olivat kaksi vanhinta valamiestä.

"Hänen laitansa on huonosti, loppu ei ole enää kaukana -- vai mitä
arvelet?" sanoi toinen.

"Tuskinpa hyvinkään kaukana", vastasi toinen.

Kenen? -- Jumalan tähden, kenen loppu ei ole enää kaukana?...
Kunnanesimiehenkö?... Pavel muisteli äkkiä tulleensa hiljattain häntä
vastaan eikä ensin tunteneensa, niin oli muuttunut. Kunnanesimies on
sairas ja kuolee, silloin on Peter oma herransa ja voi naida Vinskan
-- jos haluaa.

Talonpojat astuivat kapakkaa kohti, Pavel seurasi heitä koettaen
kuunnella tarkoin heidän puhettaan, mutta ei erottanut tavuakaan.
Ankara kolkutus ja suhina hänen päässään esti ulkoa tulevia ääniä
kuulumasta. Ajatus, joka vastikään häntä raivostutti, kadotti
kammottavaisuutensa toisen edessä, joka oli yhtä tuskallinen
jopa kahta kauheampi, koska se osotti mahdottoman voivan muuttua
mahdolliseksi ja näytti hänelle vihattunsa ja rakastettunsa alttarin
edessä morsiusseppeleessä, joka ei hänelle enää soveltunut.
Sietämätön tuska kouristi hänen sydäntään ja mielessään syntyi julma
toivomus: jospa hänen täytyisi sentään jo ennemmin mennä kaivoon!

Hänen edessään hitaasti asteleviin miehiin liittyi toisia, ryhmä jäi
joksikin aikaa harvakseen haastellen seisomaan avonaisen kapakanoven
ulkopuolelle ja astui sitte ravintolahuoneeseen. Pavel hiipi
heidän jälessään etehiseen, kauvemmas hän ei uskaltanut. Huone oli
täpösen täynnä väkeä, tanssia ja soittoa ei kuitenkaan kuulunut,
sen sijaan pelattiin korttia, tupakoitiin, juotiin ja kiisteltiin.
Muutamat pojat tarjosivat tytöilleen paistia ja viiniä. Erään pöydän
vieressä istui Arnost postimestarin piian ja rengin välissä ja
edessään olutlasi, josta kaikki kolme vuoroin maistelivat. Hoikka
itsellispoika oli viime aikoina aika lailla pulskistunut, oli ravitun
näköinen ja hyvin puettu, jopa hänellä oli piippukin. Vuosi sitten
oli hänellä ollut onni kadottaa kuoleman kautta juopon isänsä,
ja siitä lähtien olivat asiat muuttuneet. Hän elätti itsensä ja
äitinsä kättensä työllä eikä suvainnut enää vanhuksenkaan jatkavan
entistä varastelemistaan. Kun tämä kuitenkin vielä joskus yritti
vanhoja konstejaan ja poika tapasi äitinsä moisessa puuhassa, antoi
hän hänelle armotta selkään ja vannoi kyllä ajavansa vanhankissan
nahkasta rotanpyyntihalun. Nuoruudenaikaisten keppostoveriensa kanssa
hän ei antautunut mihinkään tekemisiin eikä olisi koskenut Paveliin
edes sormellaan; päinvastoin hän teki tälle silloin tällöin pieniä
palveluksia muistellessaan niitä monia lyöntejä, jotka paimenpoika
oli hänen tähtensä saanut.

Nähdessään Pavelin tirkistävän ovesta sisään, huomautti hän siitä
muillekin ja arveli että tuo raukka oli aina niin nälkäisen
näköinen. Pieni seurue nousi ja Arnost maksoi, mutta piteli
muuatta takaisinsaamaansa kreutzeriä ilmassa ja heitti sen sitte
komeanylhäisesti Pavelille. Tämä sieppasi lentävän rahan kopiksi,
piteli sitä hetkisen ilmassa suletussa kädessään ja antoi sitte
pudota lattialle.

Arnost kiivastui: "Tyhmeliini, hae se lattialta, hae kreutzeri!"
Mutta Pavel pisti kädet taskuunsa. "Hae itse; en tarvitse sinun
lanttejasi, minulla on rahaa itsellänikin!" vastasi poika, veti
kukkaronsa esille ja heilutti sitä riemuiten, niin että hopeaguldenit
helisivät.

"Rahaa! Risamekolla, kerjäläisellä rahaa!" Syntyi yleinen hälinä,
monet nousivat istuimiltaan ja ovessa syntyi tungos. Ravintolan
renki tarttui Pavelia kaulukseen ja ravisteli lujasti kysyen: "Mistä
olet ne ottanut? Mistä? Varas!" Poika voi iloita että takkinsa oli
niin hauras että se repesi, kun hän asetti jalkansa rengin jalkoja
vastaan ja voimakkaalla nykäyksellä riuhtasi itsensä irti. Jättäen
ahdistajansa käteen kappaleen vanhaa takkiaan, juoksi hän ovesta ulos
ja portaita alas suojelevaan pimeyteen.

Tuskin ovesta päästyään ja ahdistajansa vielä aivan kintereillään,
huusi hän heille: "Mistäkö olen ottanut? -- varastanut tietysti!"
ja riensi eteenpäin pilkallisesti nauraen ja siten itse johdattaen
jälkeensä sadattelevia takaa-ajajiaan, joiden etunenässä oli Arnost.

Hän juoksi kyläkatua ylöspäin sille kadulle, jonka varrella koulutalo
sijaitsi. Kulmauksessa hän törmäsi yhteen rauhallisesti edestakaisin
astelevan yövartijan kanssa, tuuppasi vanhuksen kumoon kuin kuivan
olkikuvon, kompastui itse, ponnahti ylös ja juoksi eteenpäin
sillaikaa kun yövartija huudoillaan johti takaa-ajajat jälleen oikealle
tolalle. Pakenijalle jäi kuitenkin kylliksi aikaa ennättääkseen
koulutalolle. Ovi oli sulkematta, hän astui sisään, sulki oven,
työnsi salvan eteen ja nousi portaita opettajan huoneeseen sillaikaa,
kun Arnost seuralaisineen jo koputti meluten rakennuksen ulko-ovella.

Habrecht istui keskellä huonetta pöydän ääressä, lukien pienen
kirkkaasti loistavan lampun valossa. Pää oli tuettuna käsien varaan
ja nuo tavallisesti niin kalpeat posket punottivat nyt ja muulloin
niin väsyneet ja kelmeät silmänsä hehkuivat oudosta innostuksesta.
Aivan kuin hänet olisi riistetty korkeammasta, surumielisen
ihanasta maailmasta takaisin maalliseen kurjuuteen, katsoi hän
puolittain suuttuneesta, puolittain pelästyneesti sisäänryntäävään
rauhanhäiritsijään ja peitti samalla vaistomaisesti molemmin käsin
edessään olevan kirjan avatut sivut.

"Herra opettaja!" läähätti Pavel hengästyneenä. "Herra opettaja,
kätkekää minun rahani!" Hän ojensi pienen kukkaron kertoen nopein,
katkonaisin lausein mitenkä hän oli tuon omaisuuden saanut ja
millaisen epäluulon hän oli herättänyt noissa ulkona meluavissa
ihmisissä.

"Onko pahahenki sinut jälleen riivannut?" huudahti Habrecht, juoksi
ikkunaan, avasi sen ja käski kirkuvan joukon poistua. Hän itse
ottaa pojan huostaansa, hän vastaa hänestä ja vie hänet huomenna
kunnanesimiehen luo. Mutta mikään ei auttanut, hänen täytyi lähteä
alas ryntääjien luo estääkseen heitä ovea särkemästä. Ja sillaikaa,
kun vanhus neuvotteli kadulla, seisoi Pavel huoneessa jyskyttävin
aivoin ja painaen vaaranalaista aarrettaan sydäntään vasten. En enää
toiste tee niin, en enää milloinkaan puhu sellaista, ajatteli hän
itsekseen.

Kului hänen mielestään äärettömän pitkä aika, ennenkuin melu
vähitellen hiljeni. Arnost ja seuralaisensa peräytyivät, mutta vielä
kauvan kuului heidän kiihtyneitä ääniään. Opettaja astui huoneeseen
kiihottuneena ja ohut tukka suunnattomassa epäjärjestyksessä.

"Nyt he ovat poissa", sanoi Pavel. "Kunpa eivät tulisi takaisin!"
murahti Habrecht.

"Koettakoothan!" huusi poika, katsahtaen merkitsevästi sängyn
vieressä olevaan vesiruukkuun. "Jos tulevat takaisin, niin heitän
vettä niskaansa."

"Sen jätät tekemättä; ajattele ensin minne piilotat rahasi. Katsoppas
tänne!" Opettaja siirsi pöydän seinää vasten ja nosti lattiapalkissa
olevan irtonaisen kappaleen ylös. Sen alta näkyi pieni, tyhjä kolo,
johon opettaja pani äsken lukemansa kirjan ja rahat, peittäen
molemmat huolellisesti.

Poika oli seurannut hänen puuhiaan mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella, ja kun kaikki oli taas entisessä järjestyksessä
ja pöytä vanhalla paikallaan, kysyi hän:

"Miten on tuon kirjan laita? Onko se loitsukirja?"

Habrecht suuttui: "Kuinka ymmärtämättömästi ja häpeämättömästi
puhutkaan! Niinkuin et tietäisi, mikä minua eniten harmittaa;
tahdot tehdä minutkin viholliseksesi, niinkuin ei sinulla olisi
niitä kylliksi ennestään! Olen monesti ihmetellyt", sanoi hän yhä
kiihtyneemmin, "miksi kaikki ihmiset ovat sinua vastaan; mutta minun
ei olisi pitänyt sitä ihmetellä, toisin ei voi ollakkaan, se on oma
syysi. Mikä sinä olet olevinasi? Ketä sinä kunnioitat?... Et edes
minua!... Loitsukirja!"

Hän toisti tuon sanan vielä kerran yhä kiihtyen ja kohotettuja
käsiään väännellen.

Pavel punastui, hänen kasvonsa näyttivät miltei turvonneilta ja hänen
huulensa värisivät kuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.
Vaivoin sai hän sanotuksi päättäneensä tästä päivästä alkaen alottaa
uutta elämää, niinkuin oli aamulla luvannut Milada sisarelleen.
Opettaja harmistui vielä enemmän ja nauroi murhaavasti: "Niin, niin
pitää ollakkin! Poika on tehnyt mainiosti -- ajatellut järkevästi,
toiminut mielettömästi, tarkottanut valkoista, tehnyt mustaa." Hän
tarttui äkkiä päähänsä ja vaikeroi tuskallisesti. "Tyhmä, tyhmä,
pirunriivaama, minä tunnen tuon! Voisin kertoa jotakin samantapaista,
minä ... vaan en vielä sinulle", keskeytti hän ja viipotti
etusormeaan edestakaisin Pavelin edessä nähdessään tämän kuuntelevan
suuresti jännitettynä. "Se kertomus ei ole sinua varten, ei ainakaan
vielä, myöhemmin mahdollisesti, kun olet tullut viisaammaksi ja
-- aremmaksi. Saat nyt vasta haavoja, mutta et tunne vielä niiden
kirvelyä, tai tunnet ainoastaan pintapuolisesti ja ohimenevästi.
Odotahan, kunnes ne ovat syöpyneet syvälle ruumiiseesi, silloin
muistelet sanojani, silloin -- kun olet vanha. Silloin ymmärrät,
että pahinta on kärsiä vanhana nuoruudenaikaisista erehdyksistään.
Ei se tarvitse olla suurikaan, tuhannet ovat tehneet pahempaa
ja elävät sovussa itsensä ja maailman kanssa. Ylimielisyyttä,
narrimaista prameilua, tuskin valhettakaan, mutta kuitenkin kylliksi
sytyttääkseen tuolla sisässä helvetin tulen." Hän koputti kädellään
sisäänpainunutta rintaansa, vaipui tuolille istumaan, heittäytyi
pöydän yli ja kätki kasvonsa käsiinsä. Siinä asennossa hän oli
kauvan, kuumeenväristysten kiitäessä ruumiinsa läpi. Pavel katseli
häntä myötätuntoisesti, uskaltamatta paikaltaan liikahtaa. Mitä
mahtoikaan opettaja tehdä? Nyyhkyttikö hän? Taisteliko esiinpyrkivää
itkua vastaan? Hyvä Jumala, mikä miestä vaivaa? Mitä vääryyttä hän on
nuoruudessaan tehnyt, joka nyt riistää vanhuuden ilon?... Pavel ei
ylipäätään ollut utelias, mutta opettajan salaisuudesta hän oli aina
halunnut saada selkoa. Mielellään olisi hän myöskin auttanut häntä,
sekä häntä että itseään. Hänelle oli jo selvinnyt tapakin. Riehuihan
tänään hänen päässään sellainen ajatusten myrsky ja ryöppy, että hän
oli suorastaan kuulevinaan sen kuohun ja suhinan.

"Herra opettaja", sanoi hän alotteeksi, lähestyi häntä ja koputti
hiljaa sormellaan hänen olkapäätään. "Herra opettaja, kuulkaahan;
minulla on jotakin sanottavaa."

Habrecht suoristui, hymyili surumielisesti ja sanoi: "Vieläkö olet
täällä, tyhmä poika; mene kotiisi. -- Mene!" toisti hän ankarasti,
kun ensimäisestä kehotuksesta ei ollut apua.

Mutta Pavel seisoi kuin ruumiilliseen muotoon pukeutunut
päättäväisyys, katsoi opettajaa rauhallisesti silmiin ja selitti että
kotiin hän ei mene, tänään täytyisi hänen alottaa jotakin. Hän olisi
tahtonut alottaa jo luostarissa, mutta siitä ei tullut mitään, ja nyt
hän pyytäisi saada alottaa herra opettajan luona.

"Mitä?" kysyi tämä. "Mitä alottaa?"

"Uutta elämää", vastasi Pavel ja teki hämmästyttävän hyvästi selkoa
siitä, miten sitä olisi alotettava. Luostarissa hän oli nöyrästi
pyytänyt että hänet olisi pidetty siellä; opettajalle hän lupasi
miltei lohduttavasti että hän tästä lähtien aina olisi hänen
luonaan ja huolehtisi siitä, että hänellä olisi vuokralaisestaan
jotakin hyötyä. Miten usein olikaan opettaja harmitellut kunnan
huolimattomuutta koululle kuuluvan pellon hoitamisessa. Hän ottaisi
nyt pellon hoitoonsa ja samoin puutarhan; pian saataisiin nähdä
olisiko se vielä entisessä kunnossa ja puutarha rikkaruohokenttänä.
Hitaasti mutta vakuuttavasti esitti Pavel sitte, miten ahkera hän
olisi eikä korvaukseksi tahtonut muuta kuin katon päänsä päälle
ja ravintonsa. Rahaa hän voisi ansaita syysmyöhällä ja talvella
tehtaassa, jossa maksettiin aina guldenikin päivässä. Kun hän
olisi koonnut sata guldenia, silloin olisi aika ajatella mökinmaan
ostamista. Hänen sisarensa niinikään säästäisi yhä eteenkinpäin, ja
niin usein kuin suinkin mahdollista, menisi Pavel häntä katsomaan
-- hän tiesi miten paljo vahinkoa hänelle oli ollut siitä, ettei
ollut ennemmin nähnyt sisartaan. Lopulta oli äänessä taasen tuo
lohduttava sävy, kun hän lupasi tulla iltaisin säännöllisesti
opettajan luo "ettette olisi niin yksin; silloin voitte lukea" -- hän
aikoi jo sanoa -- loitsukirjaanne, mutta nieli onnellisesti molemmat
ensimäiset tavut lausuen ainoastaan viimeiset -- "ja sillaikaa lasken
minä rahojani". Habrecht antoi hänen puhua, ainoastaan silloin
tällöin itsekseen mutisten: "typerä poika", mutta Pavel huomasi
kuitenkin, ettei opettaja ollut niin vastahakoinen kuin miltä näytti.

"Kaikki hyvin", sanoi hän lopulta, "tai ei ainakaan niin järjetöntä
kuin sinulta saattaisi odottaa. Mutta siitä ei tule sittenkään
mitään, ei niin mitään ilman kunnan suostumusta."

"Se kyllä saadaan, kun opettaja vaan asian oikein esittää", arveli
Pavel ja puolusti mielipidettään niin itsepintaisesti ja uudisti
vanhoja näkökohtiaan sellaisella järkähtämättömyydellä, että
opettaja vihdoin tunnusti olevansa voitettu ja huudahti: "Jäähän
sitte, Jumalan nimessä, koskei sinusta kerran pääse eroon, senkin
takkiainen!"

Silloin hypähti Pavel ilosta ilmaan jotta lattia tärähti: "Tiesinhän
sen, tiesinhän sen, että opettaja minua auttaisi!"

Opettaja moitti hänen rajuuttaan, ja yhä edelleenkin moitiskellen
mutta kuitenkin vanhoilla harmahtavilla kasvoillaan harvinainen
sisällisen tyytyväisyyden ilme ryhtyi hän toimenpiteisiin vieraansa
ravitsemiseksi ja sijottamiseksi. Pavel sai voileivän, joka maistui
niin erinomaiselta, ettei voileipä milloinkaan ennen sellaiselta;
sen jälkeen hän sai siirtyä viereiseen kamariin nukkumaan. Opettaja
levitti lattialle ryijyn: "Pane maata ja nuku heti!" kehotti hän
ja peitti pojan vanhalla, kuluneella vaipalla, sulki sitte oven
ja meni omaan huoneeseensa. Pavel jäi pimeään ja koetti parastaan
seuratakseen opettajan viimeistä neuvoa, mutta se ei onnistunut,
hänen sielunsa oli liian täynnä riemua. Näin oli siis tuo uusi elämä
alkanut! Hän ei enää maannut vilusta kokoonkäpristyneenä paimenen
etehisessä, jäätävän tuulen puhaltaessa ammottavista ovenraoista.
Hän makasi oikean kangaspeitteen alla huoneessa, jossa ilma oli
tarkasti sulkeuksissa ja hajahti kaikellaiselta hyvältä, niinkuin
vanhojen vaatteiden, torakkain, saappaiden ja hapanneen maidon
tuoksulta. Miten hyvä hänen olikaan olla ja miten hän nauttikaan
edeltäkäsin Miladan ilosta, kun hän saisi kuulla tämän käänteen!
Sisartaan ajatellen hän sulki silmänsä, ja kun hän ne jälleen avasi,
kurkisti hoikkasarvinen uusikuu ikkunasta sisään. Hän tervehti sitä
riemuiten: "Sinäkin alotat, me alotamme molemmat!" Samassa valtasi
hänet, huolimatta uudesta ympäristöstään ja kaikesta uudesta, mikä
hänen sisässään kuohui ja muotoutui, ensimäisen kerran hyvin pitkästä
ajasta kodin tunnelma. Mielessään heräsi äkkiä muisto öistä, joita
muinoin oli viettänyt vanhempiensa kanssa tiilivajoissa, tosin
vieraiden vajoissa, mutta kuitenkin kotonaan, sillä olihan koko
kotoinen kurjuus siellä yhteenkoottuna. Ja nyt oli hänellä jälleen
koti, parempi kuin entinen; hänen ei enää tarvinnut pelätä isäänsä ja
äiti oli kaukana. Äiti tosin palaa jälleen, ja silloin... Väristys
kävi hänen ruumiinsa läpi, hän kääriytyi tarkemmin peitteeseensä ja
lausui lyhyen, voimakkaan rukouksen, jonka pääsisältö oli seuraava:

"Rakas Jumala, näet että olen alkanut vaeltaa oikealla tiellä; nyt,
rakas Jumala, pidä vaari etten enää takaisin horjahtaisi!"




IX.


Kun opettaja seuraavana päivänä tuli kunnanesimiehen luo, makasi
tämä tuskissaan vuoteellaan. Hän ei kurjassa tilassaan voinut
tuntea vähintäkään osanottoa muiden ihmisten toimiin ja tarpeisiin.
Joka kerta kun Habrecht alkoi puhua Pavelista, palasi sairas
omiin asioihinsa, kärsimyksensä, valituksiinsa lääkärin suhteen,
joka juoksee siellä kaiket päivät ja vie häneltä rahat, mutta ei
kykene auttamaan. Kuinka paljoa paremmin olikaan käynyt hänen
palvelustytölleen! Nähkääs, kun tyttö oli pari viikkoa sitte niin
sairaana ja heikkona, että tuskin kykeni jaloilleen, mutta nyt
hän oli terve ja reipas. Ja mistä syystä? Aivan yksinkertaisesti
sentähden, ettei alunpitäinkään huolinut lääkäristä, vaan lähetti
muitta mutkitta hakemaan rohtoja paimenen eukolta. Ne auttoivat, ja
tunnin päästä hän oli terve.

Opettaja sanoi: "Hm, hm!" ja otti uudelleen puheeksi Pavelin asian,
jonka jälkeen sairas jälleen kertoi jutun palvelijansa merkillisestä
parantumisesta.

"Mitä päätätte Pavelista?" kysyi koulumestari, saaden lopullisesti
tietää että hänen piti kääntyä neuvosmiesten puoleen.

Ja niin hän teki kierroksen neuvosmiesten luona. Ne kuuntelivat häntä
totisina ja kärsivällisinä ja jokainen sanoi: "Tässä tapauksessa
menkää ensin kunnanesimiehen luo".

"Esimies lähetti minut teidän luoksenne."

"Jaa. -- Menkää sitte molempien toisten neuvosmiesten luo."

Rauhallisella puheella oli mahdotonta saada heitä tekemään asiassa
päätöstä tai edes lausumaan ajatustaan, ja Habrechtin piti karttaa
innostusta, jottei herättäisi epäluuloisissa kylän-isissä epäilyksiä
itsekkäistä tarkotuksista.

Viimeksi hän meni linnaan, vaikuttaakseen siellä turvattinsa
hyväksi, mutta onnistui huonosti. Luostarista tullut kirje oli
tehnyt vaikutuksensa. Paroonitar syytti katkerasti itseään siitä,
että oli edistänyt sisarusten tapaamista ja oli hyvin suutuksissaan
Pavelille; ei tahtonut enää kuulla puhuttavankaan hänestä ja neuvoi
koulumestarinkin kerta kaikkiaan jättämään moisen heittiön oman
onnensa nojaan.

Viikko kului. Virgil kävi joka päivä koululla noutaakseen sieltä
Pavelin, mutta poika joko pysyttelihe piilossa tai vastusti
kynsin hampain. Silloin menivät paimen ja hänen vaimonsa lopulta
kunnanesimiehen luo, koettaen vaikuttaa siihen suuntaan, että tämä
olisi käyttänyt valtaansa pakottaakseen pojan palaamaan heille
takaisin. Sairas mies lupasi kaikki, mitä he pyysivät, katsoi
jokaisen vaivaloisesta lausutun sanan jälkeen kysyvästi, milteipä
rukoilevasti ihmelääkäri-eukkoon ja näyttäen kipeää oikeata puoltaan
voihkasi: "Siinä se on! Siellä se paholainen istuu!"

"Niin, niin!" sanoi vaimo. "Oikealla, juuri oikealla se on kipu;
siellä on maksa."

"Maksa? Vai niin -- te sanotte edes jotain, te!... Sanotte että
se on maksa. Mutta tohtori, hän ei puhu maksasta eikä mistään
muustakaan."

"Ei puhu, eikä tiedä", sanoi vaimo ylimielisen halveksivasti.

"Hän ei tiedä edes huojennusta, ei tiedä niin mitään."

Virgilova kohotti ristiin asetetut kätensä huultensa tasalle ja
virkkoi sormenpäitten yli huokaisten: "Niin, niin! Ja kun ajattelee
miten helposti herra esimies olisi autettavissa!"

Sairas kohoutui vuoteellaan: "Niinkö arvelet?... Auta sitte!"

"Kunpa uskaltaisin?" vastasi vaimo, nopea, väijyvä välähdys silmissä.
"Kunpa uskaltaisin lähettää jotakin!... Neljässätoista päivässä
olisitte terve."

"Lähettäkää minulle jotakin, lähettäkää!... Mutta -- suu
kiinni ... ymmärrätkö?"... Hän keskeytti puheensa kuunnellen
levottomasti mahdollisesti läheneviä askeleita tai ääniä ja jatkoi
sitte hiljaa: "Pimeän jouduttua tulee palvelustyttö noutamaan."

"Lähetän pojan tuomaan, se on parempi. Silloin te samalla neuvotte
häntä ja sanotte että hänen pitää palata sinne, mihin kuuluu. Tyttö
odottakoon tallinoven luona."

Esimies huitoi kiivaasti käsiään: "Yhdeksän aikana. Menkää tiehenne
-- menkää!"

Virgil ja hänen vaimonsa tottelivat nopeasti, mutta sattuivat ulos
tullessaan kohtaamaan Peterin ja lääkärin. Viimemainittu ahdisti
laitonta ammattitoveriaan kysyen ankarasti mitä hänellä oli täällä
tekemistä. Yhtä epäilevänä ja paljoa tylymmin käski Peter vanhuksien
mennä tiehensä. Aviopari astui vaijeten kotiinsa. Mökkiin saavuttuaan
riensi vaimo paikalla kirstun luo, kaivoi sieltä esiin likaisen,
rääsyihin käärityn rasian, josta otti kaksi pientä pulloa. Toisen
kyljessä oli kaupungin apteekin nimilappu päällekirjoituksella
"juhannuskukkatippoja". Toisen pullon sisällys oli keltaisenharmaata,
pohjalla paksu, valkoinen pohjasako. Tarkkaavasti katseli vaimo
pulloa valoa vasten ja alkoi pyöritellä sitä hitaasti sormiensa
välissä.

Virgil oli istuutunut penkille. "Mitä sinä teet?" kysyi hän äkkiä,
"Miksi häntä autat? Anna hänen olla!"

"Häntä ei voi kukaan auttaa", vastasi vaimo.

"Hänen täytyy kuolla."

"Täytyy kuolla? -- Mitä ajatteletkaan?... Älä sekaannu siihen asiaan."

Vaimo kohautti olkapäitään: "Kolmeneljännes vuotta tai ehkä
kokonaisen voi hän vielä elää kituuttaa."

"Kokonaisen?" uudisti Virgil säikähtyneenä, ajatteli hetkisen ja
huudahti äkkiä suuttuneena: "Näitkö, miten hänen poikansa meitä
kohteli?"

"Pelkää isäänsä -- siinä kaikki. Hän voisi antaa meille selkään
pelkästä pelosta... Ja tytölle hän myöskin antaa selkään -- ja
silloin!" Hän pani erittäin suuren painon viimeiselle sanalle
vilkuttaen vaaleita kissansilmiään. "Silloin -- kun rakkaus sammuu,
ja se sammuu pian, semmoisia ovat miehet. Mene tiehesi, sanotaan
silloin, ei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi! Ja tyttö
tietää että niin voi käydä, ja silloin hän menee kaivoon."

Virgil huudahti käheästi ja teki kolme ristinmerkkiä peräkkäin:
"Lorua! Paljasta akkaväen lorua!"

"Meidän tyttö ei puhu lorua", vastasi vaimo vakuuttavasti. "Hän tekee
niinkuin sanoo."

"Eipä teekkään!"

"Saat sitte nähdä."

"Siitä välitän vähät. Menköön minun puolestani, senkin tolvana!"

"Ja menee. Silloin on yksi tyttöraukka vähemmin maailmassa. Mutta
minä olisin hyvilläni, jos vanhus kuolisi aikaisemmin, nyt heti!
Niinkauvan kun vielä Peter hänet ottaisi, jos uskaltaisi... Ja kun
tyttö hänet kerran saisi! Kunpa vaan saisi!" Vaimo purskahti nauruun.
"Silloin se olisi Peter, joka saisi selkäänsä."

Virgil ensin yhtyi hänen äänekkääseen riemuunsa, mutta vaikeni pian,
supisti suutaan tekopyhästi ja sanoi syvään huoaten: "Jumala suokoon
että arvoisa herra kunnanesimies pian vapautuisi tuskistaan."

"Ehkä hän sen suo", vastasi vaimo raa'alla äänellä. "Ja nyt mene pian
poikaa hakemaan."

"Hänpä ei tule."

"Sano että esimies käskee."

"Hän ei tule sittenkään."

"Niinpä sano että Vinska pyytää hänen tulemaan."

Paimen nousi ja meni ovea kohti. Siellä hän kuitenkin pysähtyi ja
sanoi ympärikääntyen: "Kuulethan -- ei häntä pidä auttaa, mutta ei
tehdä vääryyttäkään."

Vaimo katsoi häneen pilkallisesti ja ohuet, tiukasti hampaisiin
puristetut huulensa sävähtivät vihreiksi. "Sittepähän nähdään!"

Sitä ei mies enää kuullut, hän jo nilkutti hiljaa tiehensä.

Kaksi pitkää tuntia odotutti Pavel itseään. Oli miltei yö, kun hän
vihdoinkin tuli, koputti oveen ja kysyi Vinskaa. Mökkiin hän ei
astunut millään ehdolla.

Paimen, joka oli häntä seurannut, nojautui seinää vasten.
Naapurihuoneessa vallitsi hiljaisuus, kuului vain silloin tällöin
ikkunan läheisyydessä nukkuvan Arnostin voimakkaat kuorsaukset.

Virgilova tuli kynnykselle. "Vinska jo nukkuu", sanoi hän. "Et voi
häntä enää tavata, miksi tulit niin myöhään. Sitäpaitsi täytyy sinun
heti mennä esimiehen luo."

"Minun?"

"Sinun pitää itse pyytää että hän sallii sinun jäädä opettajan luo
ja" -- hänen äänensä aleni tuskin kuuluvaksi kuiskeeksi, "sitte sinun
pitää viedä hänelle rohtoja."

"Ahaa!" Pavel käsitti samassa mistä oli kysymys. Hän oli käynyt
usein ennenkin emäntänsä vaiteliaana lähettiläänä sairaitten luona
ja uskoi, samoin kuin koko kylä, hänen taitoonsa ja lääkkeittensä
voimaan. "Antakaa tänne", sanoi hän ojentaen kätensä.

Vaimo antoi hänelle sen pulloista, joka sisälsi vaaratonta lääkettä,
painaen tarkasti hänen mieleensä että se olisi tyhjennettävä
"kolmella kerralla". "Mene puutarhan läpi", sanoi hän, kun poika
näytti käyvän kärsimättömäksi ja kuuntelevan vain puolittain.
"Pysyttäydy loitolla kadusta, ettei yövartija näe. Palvelija tietää
tulostasi ja avaa oven."

Parilla hyppäyksellä oli Pavel pellonpientareella, hetken vielä
kuvastui hänen tumma varjonsa lyijynharmaata taivaanrantaa vasten,
sitte oli kaikki kadonnut.

Virgilova astui miehensä luo, tarttui hänen käsivarteensa ja veti
hänet mukanaan muutamia askeleita. "Nyt juokse pojan jälkeen ja sano
hänelle: vaimoni oli unohtaa, että esimiehen pitää ensin juoda _tämä_
loppuun ja lähettää pullo mukanasi takaisin, jotta vaimoni voisi sen
survoa huhmarissa ja levittää jauhetta seitsemälle myyränmättäälle,
muuten ei koko hommasta ole mitään apua. Sano hänelle niin ja anna
tämä."

Vaimo painoi hänen käteensä pienen kylmän esineen, jonka pelkkä
kosketus sai miehen värisemään.

"Jumalan tähden, onko siinä jotain pahaa?"

"Se on tuskia vastaan; hänen tulee siitä hyvä olla."

"Yhtä hyvä kuin hänen rottiensakin", sanoi Virgil ja lisäsi
suuttuneesti: "Mikset antanut sitä heti pojan mukaan, minkätähden
minun pitää se sinne viedä?"

Vaimo nauraa leikitti: "Ettet voisi sanoa, jos asia tulee ilmi: minä
en tiedä mitään, ettet voisi jättää minua pulaan, niinkuin mielelläsi
tekisit, jos hullusti kävisi. Juuri sentähden, sinä pelkuriraukka. Ja
nyt ala laputtaa!"

Mies astui syrjään: "En mene", sanoi hän.

"No anna hänen sitte kärsiä!... Ei kukaan voi aavistaa miten
kauheasti hänen täytyy vielä kärsiä. Hänen oma poikansa ei voisi
tehdä hänelle suurempaa hyvää työtä kuin vapauttaa hänet tuskistaan.
Hän on vielä sanova pojalleen: ota minun henkeni, tai minä kiroon
sinut!... Mene, mene!... Etkö vieläkään?... No kärsiköön sitten kuin
vesikauhuinen koira, niin että hänelle jää aikaa saattaa Vinska
kaivoon, riistää pojaltaan onni ja itseltään ijankaikkinen autuus."

Hän puhui hiljaa mutta kiihkeän kaunopuheisesti, ja Virgil hytkähteli
hänen sanoistaan kuin tuhanten neulain pistoksista. "Rakkaudentyön
tekisi se, joka hänet päästäisi tästä elämästä. Oikea mies tekisi sen
Jumalan tähden."

Virgil hengitti raskaasti; hänestä oli kamalaa katsella pimeässä
vaimonsa silmien kaameata, vaaleanharmaata välkettä.

"Jumalan tähden?... Siis Jumalan tähden", toisti hän, kääntyi ja
lähti menemään.

Kadun, jota hän kulki, muodosti muutamien vajojen takaseinä ja
kunnanesimiehen puutarha. Saavuttuaan viimemainitun kulmaan, jäi
Virgil paikalleen seisomaan. Aidan takana liikkui jotakin...
Vanhuksen korvaan tunkeusi kuisketta, hellää lemmenkuisketta,
huokauksia, hyväilyjä, suudelmia ja palavia jäähyväis-sanoja.
Siellä ne ovat molemmat, se on se tytönletukka, joka siellä
suutelee ja hyväilee -- tytönletukka, jonka tähden minun täytyy
mennä tappamaan... Täytyykö minun? Eilen olin itseni ripittämässä
ja kuukauden päästä menen uudestaan... Ja tätä en voi rippi-isälle
tunnustaa, eikä sitä varten ole mitään synninpäästöä, sitä varten
on ainoastaan helvetin liekit. -- Viime sunnuntaina puhui pastori
laajasti helvetistä ja sen tuskista.

Paimen juoksee yhä eteenpäin, hänen hampaansa kalisevat ja rintansa
pihisee. Itkua ja hampaiden kiristystä, sehän kuuluu helvettiin, ja
sitä on jo hänen sisässään... Mutta sitä on hänen ulkopuolellaankin,
pimeyskin kuuluu helvettiin... Ja mikä tuolla käveleekään hänen
edellään, tuo leveä, musta viiva, pimeyttäkin mustempi? -- Oi, se
on Pavel! välähtää hänen sekavissa aivoissaan. Huuda häntä -- huuda
häntä, kehottaa hän itseään... Minkätähden? No niin, antaaksesi
hänelle myrkyn... Virgil ei enää jatka ajatusta loppuun. Hänestä
tuntuu kuin päänsä olisi kasvanut viiniankkurin kokoiseksi ja
niinkuin jalkansa olisivat käyneet niin heikoiksi ja hoikiksi kuin
viiniköynnös, ja näiden heikkojen jalkojen piti kannattaa hänen
tavatonta päätään ja rinnassaan polttavia helvetintuskia. Se ei
ole mahdollista, ei, ei... Mutta mitä nyt tapahtuu? Oi, armollinen
Jumala!... Musta viiva muuttaa muotoa, se ei olekkaan enää Pavel, se
on ilmielävä paholainen, jonka jälkiä Virgil seuraa, paholainen, joka
ei katsahda taakseen kertaakaan, hän on niin varma siitä, että Virgil
häntä seuraa. Paimenta pöyristyttää ja hän kaatuu pitkälleen. "Ei,
ei!" kähisi hän, "minä en sitä tee! Herra Jumala taivaassa, siunattu
kolmiyhteys, anna minulle syntini anteeksi!" Ja korkeimman pyhän
nimen kuullessaan katoo kummitus ja vanhuksen yli kumartuu Pavel
kysyen: "Mitä te oikein tahdotte?"

"Minä, minäkö?" nyyhkyttää Virgil tarttuen häneen molemmin käsin.
"Minäkö -- en mitään. Myrkkyä piti minun tuoda, mutta minä en sitä
tee..."

Hän kohoutui seisoalleen pitäen yhä kiinni Pavelin käsivarresta,
polki pullon jaloillaan rikki ja sotki sirpaleet maahan.

"Katso mitä teen", huusi hän; "jää tänne katsomaan mitä teen."

"Päästäkää minut irti, olette taasen päissänne", sanoi poika,
irrottautui Virgilin kiihkeästä puristuksesta ja nousi aidan yli
puutarhaan.

Seuraavana aamuna herätettiin Pavel äkkiä syvästä unestaan. Hänen
pienen kamarinsa ovi oli selällään ja sen kynnyksellä seisoi opettaja
syysaamun hämärässä huutaen: "Nouse ylös! Joutuun kuolinkelloja
soittamaan!"

"Kenelle?" kysyi Pavel oikaisten unisia jäseniään.

"Kunnanesimiehelle."

Poika ponnahti kuin nuoli pystyyn.

"Hän on kuollut ja minä menen nyt sinne, pidä sinä huolta soitosta",
puheli Habrecht rientäen ulos.

Pavel sekä pelästyi että hämmästyi. Esimies, jolle hän eilen illalla
oli vienyt parantavia lääkkeitä, ei siis ollutkaan tervehtynyt. Oli
kuollut eikä tervehtynyt!... Rohdot eivät olleet auttaneetkaan!
Jumala ei ole sitä tahtonut, kenties sentähden että hän tahtoi
Pavelin parasta, tuo hyvä Jumala. Ehkä hän on antanut esimiehen
kuolla ettei tämä voisi pakottaa Pavelia jäämään Virgilin luo.

Poika riensi pihan yli ja kellotapulin portaita ylös soittamaan.
Hän soitti hartain, lämpimin mielin ja juhlallisen hitaasti. Ja sen
ohessa rukoili hän hiljaa ja hartaasti kuolleen sielun autuuden
puolesta.

Tullessaan tornista alas, tapasi hän tiellä pastorin, joka palasi
kuolintalosta peitetty kalkki kädessään ja aikoi juuri astua
kirkkoon. Pavel lankesi polvilleen pyhien ehtoolliskalujen eteen ja
pappi heitti ohikulkiessaan häneen katseen, joka oli niin täynnä
tuomitsemista ja hyleksimistä, että poika peräytyi pelästyneenä, löi
rintaansa ja kysyi itseltään: "Lieneekö hän minuun suuttunut, ehkäpä
vielä luulee että esimies on kuollut minun tähteni?"

Hän meni takaisin koulutaloon. Tuskin kamariinsa ennätettyään syöksyi
sinne Vinskakin, onnettoman näköisenä ja aivan suunniltaan.

Hän oli pukeutunut suurimmassa kiireessä, huivi oli pudonnut niskaan,
sukimaton tukka hörhötti hajallaan ja kasvot olivat kalmankalpeat.
Hurjan epätoivoisena heittäysi hän Pavelin eteen.

"Armahda!" huusi hän. "Sinä olet parempi kuin me kaikki muut. Hyvä
Pavel, armahda meitä, koska olet niin hyvä... Olemme aina olleet
pahoja sinua kohtaan, mutta armahda kuitenkin, armahda vanhaa isääni
ja vanhaa äitiäni, armahda minua!"

Hän puristi kasvojansa hänen polviaan vasten, kietoi käsivartensa
niiden ympäri ja katsoi häneen rukoilevasti. Pavel kalpeni
vielä enemmän kuin tyttö, hänen olentoaan puistatti tuskallinen
hyväntuntemus: "Mitä tahdot?" kysyi hän.

"Pavel", vastasi tyttö puristautuen yhä lujemmasti häneen, "pullo,
jonka eilen veit sinne, oli vainajan kädessä kun hänet tavattiin
kuolleena ja ihmiset sanovat -- ja Peterkin sanoo, että siinä on
myrkkyä."

"Myrkkyä?" Pavelin mieleen johtui äkkiä yöllinen kohtaus Virgilin
kanssa. "Niin, myrkystähän isäsi puhui... Te kyykäärmeensikiöt!
Olette aikoneet myrkyttää esimiehen..."

"Niin totta kuin Jumala elää", vakuutti Vinska, "en minä ole
tiennyt asiasta mitään... Ja myöskin niin totta kuin Jumala elää,
mitään pahaa ei ole tapahtunut... Usko minua. -- Esimies on kuollut
sairaudestaan, mutta aikaisemmin kuin lääkäri oli arvellut, ja
rohdot, jotka hänelle veit, olivat hyviä... Se nähdään kyllä
oikeudessa, sillä sinne asia lykätään, Peter tahtoo niin!"

Läähättäen, liikutuksesta aivan suunniltaan, lausui hän nämä sanat,
katse jäykästi poikaan kiinnitettynä.

"Jos niin on", vastasi Pavel, "mitä sinä sitte pelkäät?"

"Mitäkö? Etkö tiedä millaisia ihmiset ovat?... Jos äiti joutuu
oikeuteen, niin, vaikka hänet julistettaisiin kymmenesti syyttömäksi,
niin kuitenkin sanotaan: vapautettu ei ole yhtä kuin viaton... Äiti
ei saa joutua oikeuden eteen, Pavel -- Pavel!"

Hän toisti valittaen hänen nimeään kaikissa äänilajeissa ja
hoikka vartalonsa puristautui käärmeentapaisesti Pavelia vasten.
Vastaanponnistellen, täynnä epäilystä ja vihaa ahmi poika häntä
silmineen.

"Mitä minä sille voin", mutisi hän.

"Sinä voit! Sinun tarvitsee vain tahtoa, sinun tarvitsee vain
sanoa ... sano se Pavel; hyvä, hyvä Pavel!"

"Mitä sitte? Mitä minun pitäisi sanoa?"

"Ettei kukaan ole sinua lähettänyt", sopersi hän, "että olet omin
päin mennyt hänen luokseen."

"Omin päin?" huudahti hän. "Mitenkä minä saattaisin omin päin hänen
luokseen mennä? Mitä minä omin päin hänelle antaisin? Enhän minä
tiedä mitään."

"Oi rakas, sinä kaikkein rakkain! Paimenet tietävät aina jotain.
Olethan usein keittänyt yrttejä sairaille vuohille ja lampaille ja
olet ehkä arvellut että se, mikä niitä parantaa, voi olla sairaalle
ihmisellekin hyödyksi... Sano niin, Paveliseni, jos he sinulta
kysyvät." Hän painoi pojan polttaville huulille suudelman -- pojan,
joka ei enään vastustanut. "Sano niin ja kerro sitte kaikki, miten
huoneeseen pääsit ja mitä sairas sanoi."

"Eihän hän sanonut mitään."

"Eikö mitään?"

"Ei mitään, katsoi vaan kauheasti."

"Entäs sinä?"

"Minä pyysin että hän antaisi minun olla opettajan luona."

"Ja sitte? Kerro, Paveliseni, kerro!"

"Silloin hän pudisti kieltävästi päätään ja katsoa tuijotti rohtoihin
kahta kauheammin ja viittasi että minä antaisin hänelle niitä."

"Ja sinä annoit?"

"Niin."

"Eikö ketään muuta ollut läsnä?"

"Ei ketään."

"Entä palvelija? Oliko hän ulkona oven takana?"

"Hän oli oven takana."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi: Jumala suokoon että rohdoista olisi apua!"

"Entä sinä?"

"Minä sanoin myöskin: Jumala suokoon!"

"Ja kun sinä tulit ulos puutarhaan, ei siellä ollut ketään?"

"Peter", vastasi Pavel varmasti. "Hän kuuli minun tulevan ja huusi
minun jälkeeni."

"Se on hyvä, kaikki on hyvin, tuo kaikki täytyy sinun kertoa",
kuiskasi Vinska syleillen niin rajusti kuin olisi tahtonut hänet
tukehuttaa. "Sinun ei tarvitse mitään kärsiä ja me tulemme
autetuiksi ... rukoilen siis sinua: armahda, armahda meitä!"

Tyttö katsoi häneen kuin kuolontuskissa kamppaileva pelastajaansa, ja
ihana voiman tunne paisutti ylenkatsotun nuorukaisen rintaa.

"Mitä minä saan, jos niin teen?" huudahti hän ylimielisesti, tarttuen
tytön molempiin käsivarsiin. "Jätätkö silloin Peterin ja otat minut?"

Vinskan kasvoille sävähti raju epätoivo ja vihan vimmassa hän unohti
kaiken varovaisuutensa: "Tyhmä nulikka -- sitä en tarkottanut!"

Hän miltei huusi ja koetti irtaantua pojasta.

Pavel ivaili: "Vai et tarkottanut? Entäs se suudelma ja entäs se
kaikkein rakkain?... Pitääkö minun mennä oikeuteen, jotta Peter voisi
sinut naida. Sitäkö tahdot?"

"Sitä juuri!" sanoi tyttö synkästi; "minun täytyy tahtoa sitä.
Typerä nulikka!..." Hän astui askeleen taaksepäin ja kohotti ristiin
puristetut kätensä: "Minun täytyy päästä esimiehen taloon emännäksi
taikka mennä kaivoon".

"Sinun täytyy? -- täytyy? -- täytyy?..." Poika ymmärsi vihdoinkin ja
sähähti tuskansekaisella ylenkatseella: "Sinä rietta!"

Vinskan silmät sulkeutuivat ja kyynelet vierivät pitkin poskia.
"Luulin että olin sinulle rakas ja että tahdoit minua auttaa", puhui
hän lempeällä äänellä, "mutta sinä et tahdo."

Hän vaikeni harmista ja tuskasta tukehtumaisillaan. Niin seisoivat
he hetkisen sanattomina vastakkain, toinen aikeissa hyökätä kiinni
surmatakseen, toinen pahinta odottaen ja nöyrästi siihen alistuen.

"Vinska!" sanoi Pavel vihdoin äänellä, joka niin kovalta kuin
kuuluikin, kuitenkin herätti tytössä toivoa.

"Mitä -- hyvä, hyvä Pavel?"

"Sinä rietta!" toisti hän hammasta purren.

Tyttö aikoi uudelleen heittäytyä hänen eteensä, silloin tempasi Pavel
hänet syliinsä, kantoi ovelle ja heitti ulos. Vielä kerran kääntyi
Vinska oveen päin kukistuneena, murtuneena:

"Mitä sanot oikeuden edessä?"

"Sittepähän näen", vastasi Pavel. "Mene!"

Vinska totteli.




X.


Kunnanesimiehen talossa vallitsi kauhu ja sekasorto. Kymmenettä
kertaa kertoi Peter asuinhuoneeseen kokoontuneille uteliaille
joukoille, miten hän vielä ennen keskiyötä oli puhunut isänsä
kanssa ja sitte mennyt nukkumaan viereiseen huoneeseen ja miten
paria tuntia myöhemmin koriseva ääni oli hänet herättänyt... Miten
hän oli rientänyt vuoteeltaan isänsä luo, joka veti viimeisiä
hengähdyksiään, lähettänyt rengin pappia noutamaan ja palvelustytön
lääkärin luo... Ja miten molemmat olivat myöhästyneet... Ja miten
lääkärin, tavottaessaan kuolleen kättä, oli pitänyt väkisin avata
hänen nyrkkiin puristettu kouransa voidakseen siitä riistää puoleksi
tyhjennetyn pullon, jota kuolonkamppauksessa jäykistyneet sormet
vielä pitelivät.

Kuulijakunta osotti huokaillen ja valittaen myötätuntoisuuttaan, ja
Peter jatkoi:

"Pappi katsoo. Mitä tämä on? kysyy hän. Lääkäri katsoo myöskin,
mutta ei virka mitään. Taivaan Herra! huudahtaa pappi. Onko hän
kärsimyksiinsä kyllästynyt? Onko hän tehnyt kuolemansynnin? Hän on
kuollut verenvuotoon, sanoo lääkäri, ja lisää pulloa haistellen: ne
on juhannuskukkatippoja!"

"Ken sitä uskoisi", keskeytti vanha vaimo. Peter purskahti itkuun.

"Ken sitä uskoisi, olen minäkin sanonut! Myrkkyä on isäni saanut.
Näin illalla erään miehen hiipivän puutarhan kautta pois ja luulin
hänet tuntevani, kutsuin palvelustytön paikalle, annoin häntä
korville ja sanoin: kuka oli eilenillalla isäni luona? -- Pavel,
sanoi hän ja langeta rojahti polvilleen eteeni. Isänne oli käskenyt
että hänet on laskettava sisään... Lyökää minut vaikka kuoliaaksi,
mutta voin vannoa että asia on niin! Teidän isänne oli käskenyt että
hänet piti päästää sisään, puhun niinkuin asia on, muuta en tiedä."

Tultuaan tähän kohtaan kertomustaan sai Peter tavallisesti raivoisan
itkukohtauksen. Hän heittäytyi isänsä ruumiin yli ja karkea,
kovaluontoinen poika valitti kuin lapsi: "Äitini on jo kauvan sitte
kuollut ja nyt ei minulla ole enää isääkään. Orpo olen, yksinäinen ja
hylätty!"

Kuulijakunnassa, joka jännityksellä seurasi hänen vilpittömän surunsa
purkauksia, lausuttiin syytöksiä Pavelia kohtaan. Tuo poikalurjus
on syypää esimiehen kuolemaan. Hänestä, joka luultavasti mieluimmin
vetelehtii tyhjäntoimittajana, on työ paimenen luona alkanut tuntua
liian raskaalta. Hän on pyrkinyt sieltä pois, vaan ei rohennut ilman
esimiehen lupaa, ja kun tämä on ollut taipumaton eikä suostunut hänen
itsepintaiseen pyyntöönsä, on poikalurjus kostanut ja toimittanut
esimiehen pois ihmisten ilmoilta.

Juttu muodostui pian valmiiksi, levisi nopeasti kylään, tuntui täysin
luotettavalta ja kiihotti ihmisten mieliä tavattomasti. Päämiehensä
menettänyt kunnallishallinto lähetti piirikunnan virastoon pyynnön
että sieltä kaikin mokomin lähetettäisiin paikalle santarmi, samaan
aikaan muutamat huimapäät juoksivat koululle antaakseen, niinikään
kaikin mokomin, myrkynvalmistajalle aimo selkäsaunan. Perille
tultuaan näkivät he kuitenkin talon teljettynä. Opettaja oli,
heti kun oli saanut tiedon Pavelia koskevasta uhkaavasta huhusta,
kuulustellut poikaa, teljennyt hänet koulusaliin ja lähtenyt lääkärin
luo. Siellä oli juuri paraillaan kirkkoherra, Peter, seppä Anton sekä
muutamia talonpoikia.

Kirkkoherra istui suuressa mustassa nojatuolissa ikkunan luona;
toisen ikkunan luona seisoi tohtori kädet selän takana. Molempien
virkaylimysten edessä seisoivat puolipiirissä talonpojat.

"Kas, siinähän tulee opettaja!" sanoi kirkkoherra hiljaisella, hiukan
käheällä äänellään.

"Luultavasti tiedätte jo mistä on kysymys", virkkoi tohtori, jonka
sinertävillä huulilla väikkyi tuskin huomattava hymy.

Peter huusi: "Pavel on myrkyttänyt isäni!"

"Sitä ei vielä tiedetä", mutisi Anton.

"Ja hänen täytyy rikosoikeuden eteen!" jatkoi Peter.

"Sitä ei vielä tiedetä", toisti Anton.

"En tyydy vähempään, hänen täytyy rikosoikeuteen!" huusi Peter.

"Toistaiseksi olen hänet teljennyt kouluhuoneeseen", sanoi Habrecht.

Kirkkoherra säpsähti: "Siis tekin uskotte?..." Hän keskeytti miltei
pelästyen, niinkuin se, jolta on ajattelematon sana luiskahtanut
vasten tahtoaan.

Habrecht huomasi sen ja tarttui vahingoniloisesti juuri tuohon
varomattomaan sanaan. "Minäkin", toisti hän painokkaasti, "nimittäin
samoin kuin teidän Korkea-arvoisuutenne?"

Papin sisäänpainuneille poskille kohosi heikko puna.

"Ajattelin kansan ääntä", sanoi hän.

"Vai niin -- tuota väärennettyä Jumalan ääntä!"

Samassa avautui ovi ja sisään astui kookas, vanhuuttaan jo
kumaraharteinen mies, tukka harmaankeltainen, kasvot tiilenväriset.
Hän, neljänneksenomistaja Barosch, meni kirkkoherran luo, suuteli
hänen kättään ja ilmotti santarmin jo tulevan.

"Mitä täällä santarmilla tehdään?" huudahti Habrecht. Barosch katsoi
jäykkine, aina hämmästyneine, aina anteeksipyytävine juoponsilmineen
nöyrästi opettajaan ja vastasi:

"Hän vie pojan piirioikeuteen."

"Mitä poika piirioikeudessa?"

"Tunnustaakseen."

"Mitä?"

"Että hän on vienyt jotain esimiehelle."

"Sen hän tunnustaa muutenkin."

"Vai niin", sanoi kirkkoherra, "hän on sen teille tunnustanut."

"Sen hän tunnustaa teillekin."

"Haluaisin kuulla tuon tunnustuksen, herra opettaja. Pyydän, olkaa
niin hyvä ja kutsukaa poika tänne."

"Minä menen häntä noutamaan!" huusi Peter ja aikoi jo hyökätä ulos.
Anton pidätti häntä:

"Et sinä mene mihinkään, sinä olet kuin mikähän narri. Minä menen,
opettaja."

Mutta Habrecht kiitti häntäkin tarjouksesta lähti huoneesta ja palasi
hetken päästä suojattinsa mukanaan.

Ainoastaan suurimmalla vaivalla saatiin Peter estetyksi hyökkäämästä
pojan kimppuun. Hän uhkasi häntä, huutaen niin kovasti kuin Pavelin
näkemisen herättämä hengästyttävä raivonsa suinkin myönsi: "Katsokaa
tuota koiraa! Eikö hänen päältäänkin jo näe minkälainen koira hän on?"

Ja todellakin, sellaisena kuin poika astui kylänsä korkeimman
tuomarivallan eteen, ei hän suinkaan ollut luottamusta herättävä.
Hänen päätään näytti polttavan; salaperäinen, synkkä tuska kuvastui
hänen hehkuvilla kasvoillaan ja puolittain sulettujen silmälautojen
välitse välähteli sammumattoman vihan lieska pääsyyttäjää Peteriä
kohti.

Habrecht laski kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet kirkkoherraa ja
tohtoria kohti.

Kirkkoherra katsoi vaijeten, yskähti ja kysyi rauhallisen
virallisesti: "Onko totta, että sinä eilen illalla salaa hiivit
esimiehen taloon ja veit hänelle jotakin?"

Pavel nyökäytti päätään ja talonpoikien keskuudesta kuului
voitonriemuinen, kauhunsekainen murina.

"Mitä sinä hänelle veit?"

"Hyviä rohtoja."

"Mistä olit saanut noita hyviä rohtoja?" keskeytti äkkiä Habrecht.

Pavel vaikeni ja opettaja jatkoi: "Eikö mahdollisesti joku sinua
lähettänyt viemään esimiehelle tuota hyvää lääkettä?"

Poika säikähti ja vastasi reippaasti: "Ei, olen sen vienyt omin päin".

"Miten sinä olet yhtäkkiä oppinut lääkkeitä tuntemaan?" sanoi
tohtori, ja Pavel vastasi: "Paimen tietää aina jotakin."

"Hän valehtelee", sanoi opettaja. "Hän joko ei tahdo tahi ei uskalla
sanoa totuutta."

"Mikä sitte on teidän mielestänne totuudenmukaista?" kysyi
kirkkoherra, jonka rauhallisuus erottautui edullisesti Habrechtin
levottomuudesta. Viimemainittu vastasi:

"Totena pidän, että joku on pojan lähettänyt sairaan esimiehen luo,
ja sen on tehnyt puoskarivaimo, paimenen emäntä."

Pavel huudahti: "Hän ei ole minua lähettänyt! Olen mennyt aivan omin
päin", ja Peter toisti suuttuneena:

"Omin päin, hän myöntää itse tekonsa, vaan ei herra opettaja.
Opettaja tahtoo sekottaa asiaan viattomia ihmisiä; suokoon Jumala sen
herra opettajalle anteeksi. Pojalla ei ole pitkiin aikoihin ollut
mitään tekemistä niitten ihmisten kanssa, jotka opettaja tahtoo
sekottaa tähän juttuun. Poika on jo kauvan aikaa asunut opettajan
luona koululla."

"Minua ihmetyttää vaan", sanoi tohtori Peterille, "että isäsi noin
muitta mutkitta nautti lääkettä, jota poika hänelle toi. Sitä paitsi
-- siinäkin tapauksessa hän olisi tilannut sen varta vasten pojalta,
asia, joka ei minusta näytä lainkaan uskottavalta."

"Kerro aivan tarkasti kuinka kaikki on tapahtunut", sanoi kirkkoherra
Pavelin puoleen kääntyen. "Sinä siis eilen hiivit esimiehen luo?"

"Niin."

"Ja mitä sanoit siellä?"

"Hyvää iltaa, herra esimies."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Ei mitään."

"Mitä hän teki?"

"Viittasi minulle että antaisin hänelle rohdot."

"Hän on siis tiennyt, että sinun piti hänelle tuoda lääkkeitä?"

Pavel ei vastannut. Hän oli kumartunut eteenkäsin ja kuunteli oven
takaa kuuluvia askeleita ja puheen ääntä. Vihdoin ovi avautui ja
sisään astui Kohautek niminen santarmi, myöskin "kuumaksisantarmiksi"
sanottu, kunnan neuvosmiehet kintereillään.

Huoneessa vallitseva kuumuus lisääntyi äkkiä siihen määrään, kuin
jos olisi sisään tuotu tulinen kamiini, ja kaikki tuo kuumuus näytti
säteilevän virkaintoa hehkuvasta Kohautekistä. Mutta sisäiset liekit
leiskuivat ainoastaan silmistä, ja lämmön määrää osottivat vain
pienet hikikarpalot, jotka helmeilivät pitkin nenävartta.

Hän alotti heti virantoimituksen ja ryhtyi alkuvalmistuksiin. Koko
mies oli uhkaa täynnä kohdistaessaan kysymyksensä syytettyyn, joka
kuitenkin tunsi itsensä santarmin läsnäollessa rauhallisemmaksi ja
turvallisemmaksi. Hän luuli olevansa Kohautekin suosiossa siitä
asti, kun kerran eräässä lintuvarkaudessa tämä oli häntä epäillyt,
vaan myöhemmin huomannut hänet syyttömäksi. Santarmi teki hänelle
jokseenkin samat kysymykset kuin jo ennen oli tehty, sai samat
vastaukset ja johtui lopulta tuohon asian himmeään puoleen, itse
rikosesineeseen, "pulloon". Siitä piti pojan nyt antaa lausuntonsa.
Hänen täytyi! Kohautek teki kaiken voitavansa saadakseen hänet
tunnustamaan; hän kyseli, rohkaisi ja varotti vaarasta, johon Pavel
heittäytyi itsepäisellä vaikenemisellaan. Kaikki turhaa. Poika
katsoi häneen miltei luottavaisesti ja pysyi kuurona sekä hänen että
papin varotuksille, samoinkuin Habrechtin rukoileville pyynnöille,
kuunnellen välinpitämättömästi haukkumasanoja, joita Peter ja hänen
henkiheimolaisensa hänelle syytivät.

Viimein hän vaikeni kokonaan ja talonpojat pitivät sitä varmimpana
syyllisyyden todistuksena. Peter sylkäsi hänen eteensä:

"Hänen täytyy rikosoikeuteen! Hän on myrkyttänyt isäni."

"Juhannuskukkatipoilla!" hymähti tohtori, otti pullon taskustaan ja
ojensi sen seuran järkevimmän, Antonin haisteltavaksi.

Seppä haisteli, kohautti olkapäitään ja sanoi: "Niin, niin --
juhannuskukkatipoilta se kyllä haisee -- mutta..."

"No? -- Mutta?"

"Mutta mitä se _on_, sitä ei voi tietää." Opettaja, joka vapisi
liikutuksesta ja mutisi alituiseen itsekseen: "Järkevyyttä,
järkevyyttä, olkaa rauhalliset hermoni!" sanoi nyt: "Mitä arvelette,
jos tämä olisi myrkkyä, joisinkohan minä sitä? Katsokaa! Minä juon!"
Hän pyysi tohtorilta pullon ja joi siitä siemauksen: "Niinkuin
näette, olen juonut ja olen täysin terve, nyt niinkuin vielä
huomennakin."

Talonpojat hiukan hätkähtivät, vilkuivat syrjäsilmällä opettajaan,
astuivat toisiaan lähemmäksi ja kuiskailivat keskenään.

"Mitä teillä on mielessä? Mitä kuiskailette?" kysyi Habrecht.

Barosch huokasi, pudisti päätään ja väänteli leveää, hymyilevää
suutaan. "Niin", sanoi hän lopulta, "eihän se ole mikään ihme -- ei
kai siinä enää ole mitään myrkkyä."

"Kuinka niin? Pullo on sama ja siinä on samaa ainetta kuin ennenkin,
ainoastaan hiukan vähemmin."

"Mutta myrkky on siitä jo juotu, sen on esimies niellyt ensi
siemauksella... Myrkky on keveämpää ja pysyy pinnalla."

"Pysyy pinnalla!" rähisi Peter ja opettaja hytkähteli vihasta ja
harmista.

"Kuuletteko, kuuletteko!" huusi hän kirkkoherralle. Hengellinen
säilytti tasapainonsa ja välinpitämättömyytensä ja vastasi Habrechtin
huudahdukseen ainoastaan surkuttelevalla kädenliikkeellä. Santarmi
seisoi liikkumattomana yhä kuumuutta säteillen, mutta tohtori
kadotti kärsivällisyytensä. Hän, jota tavallisesti sanottiin niin
harvasanaiseksi, kuin olisi jokainen sana maksanut hänelle guldenin,
puhkesi puhumaan:

"Oi sinä kukistumaton, ijäti riemuitseva typeryys! Myrkky on
keveämpää ja pysyy pinnalla. -- Siinä se on, nyt sen tiedämme,
parempaa vakuutusta ei voi meille antaa mikään valta maailmassa.
Ja vaikka Kaikkitietävä itse astuisi taivaasta alas asiasta toisin
todistamaan ja vakuuttamaan, niin turhaan hänkin matkansa tekisi."

Talonpojat kuuntelivat näitä syytöksiä oikein tietämättä mitä
piti uskoa, mutta Pavel seurasi niitä kuohuvalla ihastuksella.
Lääkäri hämmästyi sitä voitokasta ja riemuitsevaa välkettä, mikä
säihkyi häntä kohti pojan silmistä. Ensi kerta elämässään seisoi
hän pää pystyssä, ylpeänä ja suorana, imien sieluunsa tohtorin
jokainoan sanan, ja viimeisen lauseen loputtua purskahti hän rajuun,
ärsyttävään nauruun.

Silloin puhkesi suuttumus häntä kohti valloilleen. Kohautek ei
kyennyt ensi hetkenä mitenkään syytettyä suojelemaan; rajusta
vastustuksesta huolimatta Pavel heitettiin maahan, häntä lyötiin,
potkittiin ja polettiin. Santarmin piti käyttää koko virkamahtiaan
ja Antonin, joka riensi hänen avukseen, nyrkkiensä koko painoa
pelastaakseen pojan noiden toimeensa valtuuttamattomien tuomarien
käsistä. Pikaisen, lyhyen neuvottelun jälkeen hengellisen,
opettajan ja tohtorin kanssa Kohautek päätti viedä Pavelin mukanaan
säilytysvankeuteen.

"En tee sitä sentähden, että pitäisin häntä syyllisenä", huusi hän;
"teen sen koska te olette petoja, ja tahdon saattaa hänet turvaan.
Kuka valjastaa hevosen?"

"Minä", huusi Peter, "minä vien hänet." Silmänräpäyksessä syöksyi hän
huoneesta kadulle.

Hengellinen katsahti ikkunasta ulos. Talon eteen oli kokoontunut
ihmisjoukkoja, jotka kuuntelivat kadulle tunkeutuvaa rähinää ja
suurella mielenjännityksellä toistivat korviinsa yltäviä yksityisiä
sanoja.

Mielten kiihko nousi ylimmilleen, kun Peter ajaa karautti
pienillä vaunuillaan paikalle ja tohtorin ovessa näkyi santarmi
Pavelin kanssa ja opettaja, joka ei tahtonut luopua pojasta hänen
vaikealla retkellään. Habrecht nousi etuistuimelle Peterin viereen,
takaistuimelle asettuivat santarmi ja syytetty. Kirouksia, uhkaavia
silmäyksiä ja eleitä seurasi poistuvia ajoneuvoja. Peter ajoi
mahdollisimman hiljaa kylän läpi, jotta katunuoriso ennättäisi
liittyä häneen ja seurata kulkuetta. Sen se tekikin riemuiten.
"Siellä se menee!" huusi ääni joukosta. "Siellä se menee!" huudettiin
kuorossa.

"Minne menet?" huusi pieni vaivainen poikapahanen ja muuan
kuvankaunis itsellisenlapsi, sinisilmäinen tyttönen, yksi tuon hurjan
partiojoukon lystikkäimpiä jäseniä, jota Pavel muinoin johti metsään
puidenryöstöretkille, nauroi häntä vasten silmiä:

"Menetkö isäsi vai äitisi luo?"

Se oli tunnussana, joka lennähti tuhansin toistettuna ilman läpi,
vallattomuus kävi yhä yltiömäisemmäksi, kunnes Peter vihdoin
santarmin käskystä heilautti piiskallaan vahingoniloiseen ja
kiduttamishaluiseen joukkoon. Se näytti hajaantuvan, mutta valitsi
itse asiassa vain lyhyemmän tien kokoontuakseen kylän loppupäässä
olevan Johannes-patsaan taakse. Vaunujen saapuessa paikalle,
otettiin se vastaan äänekkäillä halloo-huudoilla ja savikokkare- ja
kivisateella. Kohautek kirosi, Peter joudutti hevosia, Habrecht veti
takin korviensa yli, Pavel istui paikallaan hievahtamatta. Vasta kun
vaunut olivat vapautuneet kiihkeimmistä takaa-ajajistaan, kumartui
hän ja heitti vaunuihin pudonneet kivet rauhallisesti tielle --
kaikki paitsi viimeistä pienintä, jota hän katseli tarkkaavasti ja
miettien, pistäen sen lopulta taskuunsa.

"Mitä sinä kivellä aijot?" kysyi santarmi.

"Kun kerran rakennan itselleni mökin -- ja sen vielä teenkin" --
kuului vastaus, "silloin panen tämän kiven kynnyksen alle, jotta
muistaisin aina sisään ja ulos astuessani miten ihmiset ovat minua
häväisseet."

Tuntia myöhemmin saavuttiin määräpaikkaan. Piirikunnan tuomari
kutsutti Pavelin eteensä ja näytti olevan taipuvaisempi uskomaan
hänen syyllisyyttään kuin viattomuuttaan. "Sillä", oli hänen tapansa
sanoa: "minä puolestani en ajattele ihmisistä pahaa, vaan kaikkein
alhaisinta."

Tutkimusta jatkui, esimiehen ruumis määrättiin leikattavaksi.
Oikeuskemistin poissaollessa teki hänen sijaisensa, hyvin
itseensäluottava nuori mies, tuiki pintapuolisen tutkimuksen ja
todisti muitta mutkitta että kuolleen vatsassa ja sisälmyksissä oli
myrkkyä. Silloin oli Pavelilla huonot ajat, vaan hän pysyi lujana
ja käyttäytyi julkisessa oikeudessa aivan niin kuin kuulustelussa
kotikylässään. Hänen kärsimyksensä loppuivat varsinaisen
oikeuskemistin palatessa, joka ryhtyi tarkastamaan tottumattoman
virkaveljensä töitä, huomasi tutkimuksen puutteellisuudet ja yhdessä
lääninkirurgin ja piirifyysikon kanssa kumoamattomasti todisti, että
esimies ei ollut kuollut myrkystä, vaan sairaudestaan.

Miltei heti senjälkeen vapautettiin Pavel ja sai jättää vankeuden.
Peter, hänen pääsyyttäjänsä, tuomittiin maksamaan kulut.

Viimeisenä sunnuntaina, jonka Pavel vietti tutkimusvankilassa,
oli Habrecht saanut luvan käydä hänen luonaan. Opettajaa tämä
jälleennäkeminen syvästi liikutti.

"Kaksi kuukautta vankilassa!" huudahti hän. "Niin pitkälle olet
antanut asiasi mennä, sinä itsesi vihollinen. Pavel, Pavel; paljo
pahaa ovat ihmiset jo sinulle tehneet, mutta ei kukaan niin paljon,
kuin itse olet itsellesi tehnyt." Hän kysyi pojalta mitä tämä oli
ajatellut pitkinä yksinäisinä päivinä ja öinä.

"En juuri mitään; öisin nukun ja päivillä teen työtä; he ovat
antaneet minulle työaseita", vastasi Pavel ja veti sänkynsä alta
esiin mökkinsä mallin. Se oli hänen tuleva asumuksensa, jonka hän
oli kyhännyt mitä suurimmalla tarkkuudella ovineen ja ikkunoineen
ja olkikattoineen. Merkillinen vastakohta: pojan kädet kuin karhun
kämmenet ja tämä siro työ. Hän oli sen tehnyt Milada sisarelleen
ja pyysi nyt Habrechtin ottamaan sen mukaansa, lähettämään tytölle
sekä samalla kirjottamaan hänen viattomuudestaan. Habrecht lupasi
tehdä niin, ilmottamatta ollenkaan että hän oli kirjottanut jo kaksi
pitkää kirjettä luostarin arvoisalle johtajattarelle, kertoen asiat
omantunnon mukaisesti ja kyllin laajasti, niin että Pavel esiintyi
yhtä viattomana kuin sokerista tehty pääsiäislammas. Molemmat kirjeet
huokuivat mitä syvintä osanottoa ja palavinta totuudenrakkautta.
Valitettavasti ne jäivät seurauksitta, sillä kumpaiseenkaan ei
Habrecht saanut vastausta.

       *       *       *       *       *

Oli tammikuun loppupuoli, päivä lämmin, lumi hyvää vauhtia sulamassa
ja kapeina, ruskeina puroina rinteitä alas vyörymässä. Surumielisenä
pilkisti aurinko valkoisten pilvien takaa, tien vieressä olevat
lehdettömät puut heittivät kelmeitä varjojaan mutaiselle peltotielle,
jota pitkin Pavel asteli kylään takaisin.

Vankilassa hän oli usein ajatellut, että kun hän vaan kerran saisi
vapaasti hengittää ulkoilmaa, kun jälleen saisi vapaasti liikkua,
silloin olisi kaikki hyvin. Nyt hän oli vapaa, matkalla kotiin,
mutta hyvältä ei sittekään tuntunut. Yhtä kolkkona, yhtä tyhjänä ja
ilottomana kuin tuo maisema talvisessa köyhyydessään häämötti hänen
oma tulevaisuutensakin.

Hänen ensimäinen kylässäkäyntinsä tarkotti paimenen mökkiä. Etehisen
tulisijasta oli poistettu tuo kuuluisa romukasa, joka sitä ennen
täytti. Vinska oli polvillaan lattialla, puhaltaen iloisesti
räiskivää tulta. Vaijeten, puoleenkaan katsomatta astui Pavel
hänen ohitsensa suoraa tietä asuinhuoneeseen. Virgil ja vaimonsa
huudahtivat pelästyksestä hänet nähdessään; vaimo peitti kasvonsa
esiliinallaan, ukko vapisi koko ruumiiltaan ja kohotti rukousnauhan
tulijaa kohti, ikäänkuin pahaahenkeä manatakseen. Mutta Pavel virkkoi
käsivarret rinnoilla ristissä:

"Konnat! Olen täällä jälleen ja taskussani on todistus, ettei minulla
ole mitään tekemistä oikeuden kanssa. Nyt annan teille sen neuvon,
että annatte minun olla rauhassa opettajan luona, muuten teidän käy
huonosti. Kieleni ei ole missään tapauksessa kasvanut suulakeen
kiinni. -- Ja muuta ei minulla sanomista ollutkaan", lopetti hän ja
astui ulos.

He katsoivat hämmästyneinä hänen jälkeensä. Paljon hän oli muuttunut
noina kahtena kuukautena!... Hän oli mennyt poikana ja palasi nyt
nuorukaisena; hän oli kasvanut, mutta ei suinkaan hoikistunut.




XI.


Kylän ulkopuolella, erään rinteen juurella, jota aikoinaan oli
peittänyt jo vuosikausia takaperin hävitetty metsä, oli muuan hylätty
hiekkakuoppa. Tyhjennettyään viimeisenkin suonensa oli se jäänyt
hylkiölle, eikä kukaan ajatellut käyttää hyödykseen tuota autiota
nummea, joka ei olisi ainakaan yhteen miespolveen kasvanut mitään.
Vain kerran tarjosi paroonittaren taloudenhoitaja kolmekymmentä
guldenia tuosta rikkaruohojen peittämästä hiekkanummesta, joka oli
armollisen rouvan huonoimpien peltojen rajalla, mutta kun kauppaan
oli todenteolla ryhdyttävä, peräytyikin hoitaja. Sen koommin ei ollut
ostajaa ilmautunut. Suuri olikin sentähden hämmästys, kun sellainen
vihdoin jälleen ilmestyi ja kun tuo ostaja oli -- Pavel Holub.

Vuosi oli kulunut siitä, kun hän oli päässyt tutkimusvankilasta,
ja jokainoa päivä, niin talvella kuin kesällä, oli hän lähtenyt
aikaisin työhönsä ja palannut vasta myöhään illalla. Mikään ei
katkaissut tuota yksitoikkoista raatamista, ei mikään houkutellut
häntä seuraamaan ympäristönsä tapahtumia. Peterin ja Vinskan häitä,
jotka vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja jotka antoivat kylän
vaiteliaimmillekin asukkaille paljo puheenaihetta, hän ei sanallakaan
maininnut. Sinä päivänä, niinkuin kaikkina muinakin, meni hän
Zbaroon, jossa sai aina työtä joko sahalla, sokeritehtaalla tai
metsässä. Hän ansaitsi paljon ja voi viikon lopulla panna jokainoan
pennin säästökassaansa Habrechtin lattiapalkin alle, opettaja kun
antoi hänelle sekä ruuan että vaatteet. Ilolla hän näki omaisuutensa
lisääntyvän päivä päivältä ja olisi ollut eloonsa hyvinkin
tyytyväinen, jos vain kaksi pientä toivomusta olisi täyttynyt.
Ensimäinen oli sisarensa jälleennäkeminen, toinen rauha kylän
nuorison kiusanteolta. Mutta kumpikaan ei toteutunut. Yhtä monesti
kun hän näyttäytyi luostarinportin edessä, yhtä monesti hän sai
kääntyä tyhjin toimin takaisin, ja menipä hän kuinka aikaisin tahansa
Zbaroon, aina oli vielä aikaisemmin nousseita poikia ja tyttöjä,
jotka vaanivat häntä matkan varrella huutaakseen ovenraosta tai aidan
takaa: "Myrkynvalmistaja!... Olet sittekin myrkynvalmistaja!"

Pavel vaikeni kauvan, mutta valitti vihdoin opettajalle katkerasti
harmiaan.

"Kas, kas", vastasi tämä; "joko nyt harmittaa? Kuinka kauvan siitä
onkaan, kun et vielä välittänyt vähääkään mitä ihmiset sinusta
ajattelivat tai sanoivat?"

Poika punastui: "Siitäkin alkaa lopulta saada kyllänsä".

"Sitä minäkin", jatkoi Habrecht. "Jos joku on hankkinut itselleen
selkäsaunan ja alussa ylvästelee: antaa vaan tulla, lopulta hän
kuitenkin saa kyllänsä ja sanoo: heretkää jo, hyvät ihmiset! Mutta
juuri silloin lyönnit koskevatkin, silloin vasta alkaa kärsimys.
Siitä on jo pitkä aika, kun minäkin olen viimeksi nauranut ihmisten
tullessa luokseni pyytämään, että loihtisin heidän vainionsa
rakeidentuhoa ja latonsa salamaniskua vastaan. Ja tuo on kuitenkin
aikoinaan minua huvittanut. Oi rakas ihminen!... Tänään lankeisin
iloiten jokaisen aasin kaulaan, joka luulisi minua yhtä typeräksi
kuin hän itsekin on."

Kapakassa neuvottelivat talonpojat hiekkakuopan myymisestä Pavelille.
Seppä Antonin mieltä kysyttäessä hän puolusti myöntiä.

Häneen oli vaikuttanut oikeuden päätös Pavelin syyttömyydestä ja
asiantuntijain lausunto oli poistanut loputkin arvelut myrkyn
suhteen. Hänen neuvonsa oli: myytäköön kuoppa Pavelille, hänellä on
rahaa, hän voi sen maksaa. Ehdotus hyväksyttiin.

Pavel julistettiin täys-ikäiseksi ja sai maksaa kuopasta korkean
hinnan, sillä hänelle selitettiin ettei kunta, jonka rasituksena hän
oli ollut seitsemän vuotta, suinkaan voinut antaa hänelle mitään
ilmaiseksi.

Mutta hänen omasta mielestään ei tuo summa ollut ollenkaan liian
suuri. Hänestä oli mikä summa tahansa, joka aikaansai sellaisen
ihmeen, että teki hänet, kerjäläisen, kunnanlapsen, maapalstan
omistajaksi, aivan mitätön. Suosijansa kanssa hän vietti sitä päivää,
jolloin kauppakirja vihdoinkin allekirjotettiin, mitä juhlallisimmin.

Habrecht sytytti lampun lisäksi vielä kynttilän palamaan ja Pavel
levitti pöydälle aarteensa: oikeuden päätöksen, kauppakirjan,
loput säästönsä ja Miladan pienen kukkaron vielä koskemattomine
sisällyksineen. Rahat laskettiin ja mökinrakennuksen kustannusehdotus
laadittiin. Tiilistä ei tule puutetta, ne Pavel valmistaa opettajan
pellolla, siellä ei tarvitse savea kaukaa hakea. Vaikeampaa sen
sijaan on puuaineen hankinta, siihen eivät hänen nykyiset varansa
riitä eikä hän voi paraimmassakaan tapauksessa saada tarpeellista
summaa kokoon ennen ensi syksyä. Onneksi tarvitaan katonkannattimia
vasta viimeiseksi; Pavelin ensimäisiä huolia olisi perustuksen
laskeminen ja seinien muuraaminen. Mutta olihan siinäkin kylliksi,
kylliksi sille, jolta ei omiin puuhiinsa riittänyt muuta aikaa, kuin
mikä jää aamua ja iltaa tähteeksi vieraan työssä ollessaan.

Suunnitelman valmistuttua toi poika kirjotustarpeensa ja kirjotti
huokaillen ja hikoillen seuraavan kirjeen:

    "Milada,

    rakkahin sisareni, olen kolme kertaa pyrkinyt luoksesi, mutta
    luostarinsisaret eivät ole antaneet minulle lupaa, opettaja on
    heille jo kirjottanut. Milada, minä olen ostanut hiekkakuopan
    johon rakennan mökin itselleni ja äidille, pyydä paroonitarta
    että hän antaa minun tulla luoksesi koska olen viaton ja
    olen saanut oikeuden päätöksen että minun ei tarvitse kärsiä
    rangaistusta minulla on myöskin uudet vaatteet enkä enää tahtoisi
    olla luostarissa renkinä kun minulla on hiekkakuoppani. Sitte
    luostarinsisaret kaiketi päästävät minut luoksesi."

Myöskin äidilleen kirjotti Pavel vielä samana iltana ja kertoi että
äiti rangaistusaikansa päätyttyä saisi tyyssijan hänen luonansa.

Äidiltä saapui pian vastaus, täynnä rakkautta, kiitosta ja
ikävöimistä. Miladan vastaus viipyi kauvan ja tuotti tullessaan
suuren pettymyksen.

    "Rakas Pavel, minä olen aina tiennyt että olet viaton" -- näin
    kuului kirje -- "ja olen iloinnut ja kiittänyt Jumalaa että hän
    katsoo sinut sen arvoiseksi, että saat viattomasti kärsiä meidän
    rakkaan Vapahtajamme esikuvan mukaan. Ja nyt täytyy minun sanoa
    sinulle jotakin, rakas Pavel. En ole saanut sinua nähdä pitkiin
    aikoihin, mutta se johtui ainoastaan tottelevaisuudesta eikä
    vapaaehtoisesta uhrautumisesta, eikä Vapahtajani ole lukenut sitä
    minun ansiokseni. Nyt on kunnianarvoisa johtajatar antanut luvan
    että saat tulla luokseni, ja nyt vasta voin tehdä vapaaehtoisen
    uhrauksen. Minä teen sen, Pavel, ja pyydän sinua, rakas Pavel:
    älä tule luokseni, odota vielä vuosi, odota nurkumatta, sillä
    ainoastaan sellainen uhri, jonka laskemme iloisina ristin
    juurelle, on Jumalalle otollinen ja luetaan niiden hyväksi,
    joidenka puolesta sen teemme. Kieltäytykäämme ilolla, sinä tiedät
    että teemme sen vanhempiemme sielun tähden, joilla ei ole muita
    puolustajia ikuisen tuomarin edessä. Älä siis tule. Jos kuitenkin
    tulisit, rakas, rakas Pavel, niin olisi kaikki turhaa -- minua
    et näkisi, vaan pyytäisin hyviä luostarinsisaria kätkemään minut
    sinulta. Sinun täytyisi mennä tiehesi minua näkemättä ja tekisit
    vain sydämeni hyvin surulliseksi, sillä minä rakastan sinua,
    rakas Pavelini, varmaan enemmän kuin itse rakastat itseäsi."

"Mitä sisaresi kirjottaa?" kysyi Habrecht nähdessään pojan
alakuloisesti tuijottavan paperiin, jonka kaunista, säännöllistä
käsialaa hän oli hitaasti tavaillut. Pavel kumartui äkkiä eteenpäin
ja suuret kyyneleet vierähtivät hänen silmistään.

"Mitä hän kirjottaa?" uudisti opettaja, mutta ei saanut vastausta
eikä enää kysynytkään, hänhän tiesi omasta kokemuksestaan että kun
ihminen tahtoo vaijeta, niin ei mikään voima voi riistää häneltä
salaisuuttaan.

Kevään tultua teki Pavel monena kuutamoyönä peräkkäin tiiliä
rakennukseensa. Useammin kuin yhden kerran huomasi hän illalla
tehtaalta palatessaan työnsä sillä välin turmelluksi. Pienet
jalat olivat juosseet vielä pehmeiden tiilien yli ja tehneet ne
kelpaamattomiksi. Pavel väijyi pieniä kiusanhenkiään, otti ne kiinni
ja vei kirkkoherran luo. He saivat varotuksen, mutta siitä ei
ollut mitään apua, vaan vallattomuutta yhä jatkui. Silloin päätti
Pavel itse jakaa oikeutta. Kepillä varustettuna aikoi hän asettua
vanhan leveärunkoisen pähkinäpuun taakse, odottaakseen kylästä
tulevia vihollisia ja antaakseen niille aika selkäsaunan. Suureksi
hämmästyksekseen tapasi hän kuitenkin vartijatoimessa jo toisen
miehen -- Virgilin. Hänelläkin oli keppi kädessään.

"Olen täällä", sanoi hän; "muutamia olen jo ajanut käpälämäkeen."

"Mitä sinä siellä, konna?" huusi Pavel hänelle. "Pois, heittiö;
sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä!" Hän kohotti uhaten
keppiään.

Virgil oli laskenut oman keppinsä maahan ja kyyristynyt kokoon.
Vavisten ja nöyrästi puheli hän:

"Paveliseni, älä lyö minua. Anna minun seistä täällä, vartioin sinun
tiiliäsi."

"Paras vartija tosiaankin! Kyllä tunnen sinut. Mene helvettiin,
paholaisen ruoka!"

"Älä puhu hänestä", rukoili vanhus vapisevin polvin; "älä Jumalan
tähden puhu hänestä. Olen jo vanha, Paveliseni, ja kuolen pian; sinun
ei pidä käskeä minua helvettiin."

"Yhdentekevä jos käsken tahi en, yhdentekevä jos menet tahi et; ellet
itse mene, tulee hän sinua noutamaan."

Virgil alkoi itkeä: "Muorikin kuolee pian ja hän pelkää. Hän tahtoisi
nähdä sinut ennenkuin kuolee. Hän se olikin, joka sanoi: mene sinä
vartioimaan hänen tiiliään."

Pavel katseli häntä kauvan tarkkaavasti. Minkä näköinen hän olikaan,
miten kumman näköinen! Kokoonkyyristynyt ja laiha, vilusta värisevä
ohuissa vaatteissaan ja kasvot tulipunaiset kuin punainen lasilamppu.
Öljynä, joka tuota kurjaa olentoa valaisi, oli paloviina; ainoana
lohdutuksena, joka häntä virvotti, ajattelematon suurukous.

Konna-raukka, ajatteli Pavel; ne ajat ovat menneet, jolloin sinä
minua pieksit, nyt ryömit edessäni. "Jäähän sitte", sanoi hän
hitaasti, yhä vielä epäluuloa täynnä. "Pian se nähdään, minkälainen
vartija olet."

Hänen takaisin tullessaan oli kaikki kunnossa. Virgil oli todella
ollut uskollinen vartija, eikä pyytänyt kiitosta eikä palkkaa, kyseli
vain myötäänsä: "Etkö tule muorin luo?"

Pavel käski sanoa Virgilovalle että häneen nähden hän kyllä voi
rauhassa kuolla, mutta hänen luonansa Pavel ei tahdo käydä. Pääsyynä
kieltoonsa oli pelko, että tapaisi Vinskan äitinsä luona eikä silloin
voisi häntä karttaa, niinkuin oli tehnyt aina siitä asti kuin tämä
oli tullut Peterin vaimoksi. Ja niinkuin hän käänsi silmänsä poispäin
hänet kohdatessaan, niinkuin hän vältti mikäli mahdollista kuulemasta
hänestä mitään, samoin hän karkotti jokaisen Vinskaa koskevan
ajatuksenkin, joita, sen pahempi, pyrki väkisinkin mielessään
heräämään.

Vinska oli saavuttanut toiveittensa päämaalin ja Pavel oli häntä
siinä avustanut, nyt oli asiasta tehtävä loppu. Mikä lie ollutkaan,
joka häntä yhä vielä kiusasi, mikä häntä itseään voimakkaampi,
joka tuotti hänelle tuskia tuota naista nähdessään? Pavel laski
käsivartensa rinnoilleen sydämen kohdalle ja mutisi kiroten: "Älä
tykytä!" Mutta se tykytti siitä huolimatta kauniin talonemännän
astuessa ohitse tai ajaessa noissa samoissa vaunuissa, joissa hänen
miehensä puolitoista vuotta sitte oli vienyt Pavelin oikeuteen.
Vinska pyrki näyttämään onnelliselta, mutta todella onnelliseksi
hän tuskin voi itseään tuntea. Peter oli ahne, tyrannimainen
aviomies, joka teki tyhjäksi kaikki Virgilovan ennustukset. Hänen
appivanhempansa eivät rohenneet pistää jalkaansa hänen taloonsa; se
vähä, minkä Vinska voi tehdä heidän asemansa parantamiseksi, tapahtui
salaa, pelolla ja vavistuksella.

Vinska itse eleli vauraasti ja vietti suurella komeudella toisen
lapsensa ristiäisiä, mutta tämä, niinkuin ensimäinenkin, kohta
häitten jälkeen syntynyt, kuoli muutaman viikon vanhana ja kylässä
alettiin kuiskailla: "Hän näyttää jäävän lapsettomaksi".

Pavel sattui kulkemaan ohitse juuri kun pieni kirstu aivan hiljaa
ja ikäänkuin häveten vietiin portista ulos. Hän kuuli tuvasta
nyyhkytystä, nyyhkytystä, joka tunkeutui hänen sieluunsa muistuttaen
sitä hetkeä, jolloin tuo onneton, jonka hän heitti ulos, oli
nojautunut hänen rintaansa vasten ja hänet hyväilyillään hurmannut.

Virgilova näki vielä toisen lapsenlapsensa kuoleman, mutta pian
sen jälkeen tuli hänenkin viimeinen hetkensä, kovan, kauhistavan
kuolonkamppauksen jälkeen.

Pappi ei saattanut poistua hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä;
vielä maailmasta erotessaan hän halusi siunauksia ja esirukouksia,
ja sammuneissa silmissään kuvastui kysymys: onko minulle annettu
anteeksi?

Pavel kuunteli välinpitämättömästi tietoa hänen kuolemastaan ja jäi
kylmäksi Virgilin valituksille. Ainoa lohdutus, minkä hän puolestaan
antoi leskelle, kuului: "Pieni vahinko", jolloin Virgil keskeytti
surunpurkauksensa, katsoi silmiään räpyttäen Paveliin ja kysyi
puoleksi vakuutettuna: "Niinkö arvelet?"

Tämä sattui syyskesällä ja ensimäisenä sunnuntaina sen jälkeen kutsui
kirkkoherra Pavelin luokseen.

Hän meni heti jumalanpalveluksen päätyttyä. Hengen mies istui
puutarhansa penkillä kauniin päärynäpuun alla, jonka hedelmät jo
alkoivat käydä kullanvärisiksi. Hän oli vaipunut sanomalehden
lukemiseen, Pavel seisoi hetkisen paikoillaan, uskaltamatta puhutella
kirkkoherraa ennenkuin tämä nosti pienet, kalpeat, leveälierisen
olkihatun varjostamat kasvonsa ja jonkun verran hidastellen sanoi:
"Sinulle on tehty vääryyttä". Hänen katseensa liukui Pavelin ohi
kauvas etäisyyteen. "Sinä et ole syypää esimiehen kuolemaan."

"En suinkaan", sanoi Pavel, "mutta kuitenkin lapset juoksevat
jälessäni huutaen: myrkynvalmistaja!... Pyytäisin että herra
kirkkoherra kieltäisi heitä huutamasta jälkeeni."

"Luuletko heidän tekevän sitä minun luvallani?" kysyi pappi
närkästyneesti.

"Ja vanhemmat henkilöt ovat samanlaisia", jatkoi Pavel. "Kolme kertaa
olen istuttanut nummelleni pieniä kuusia, mitään muuta ei siellä
kuitenkaan kasva. Kolme kertaa he ovat ne repineet maasta ylös. He
sanovat: sinun mökkisi pitää olla vapaana, sinun mökkiisi tahdomme
katsella joka puolelta, tahdomme tietää mitä sinä mökissäsi teet."

Kirkkoherra yskähti: "Hm, hm... Se johtuu siitä, että sinulla on niin
huono maine. Sinun täytyy koettaa parantaa mainettasi."

Pavel mutisi: "Minulla on oikeuden päätös".

"Siitä ei ole mitään hyötyä, ellei ihmiset sitä usko", sanoi
hengellinen. "Uskosta kaikki riippuu, niin suuressa kuin pienessä.
Ikuiseksi autuudeksesi sinun täytyy uskoa Jumalaan, maallinen onnesi
vaatii että ihmiset uskovat sinua."

"Se olisi varmaankin hyvä se."

"Tarkotat että olisi hyvä, jos voisit tuon luottamuksen itsellesi
voittaa, niinkö?"

"Niin."

"Siis pyri siihen! Sinä olet jo alkanut vaeltaa parempaa tietä
ja sinun täytyy pyrkiä sillä tiellä yhä eteenpäin. Ilman tukea
se kuitenkaan tuskin käy päinsä, _sellaista_ tulet vielä kauvan
kaipaamaan. Tähän saakka oli opettaja sinun tukenasi ... vaan kauvan
hän ei enää voine sitä olla."

"Miten? Minkätähden? -- Miksei enää kauvan?"

"Siksi, että hänet siirretään toiseen kouluun."

"Siirretään?" huudahti Pavel hämmästyneenä.

"Luultavasti."

Kirkkoherra katsoi häneen hetkisen tiukasti, ja sanoi sitte: "Enemmän
kuin luultavasti -- aivan varmasti. Mieti asiaa ja ajattele kenen
puoleen voit kääntyä, kun opettaja lähtee, kenelle silloin voit
sanoa: pyydän että _te_ otatte minut suojaanne."

Pavel katsoi häneen aivan murtuneena ja kirkkoherra,
osottaakseen tuolle kömpelölle pojalle, joka oli hänelle suorastaan
vastenmielinen, edes sielunpaimenen osanottoa, jatkoi: "Ajatteleppas,
eikö ole ketään, johon voisit luottaa ja jolle voisit asiasi puhua?"

Hänen täytyi uudistaa kysymyksensä ennenkuin sai vastauksen, ja
silloin kuului niin jyrkkä: "ei ketään" -- että pappi ei enää
koettanutkaan muuttaa tuota vakuutusta. Hän yskähti.

"Vai niin", sanoi hän, "eikö ketään? Se on ikävä seikka. Ajattele
kuitenkin hiukan, ehkä voisit sentään muistaa jonkun henkilön." Hän
nojautui jälleen puuta vasten, katsoi avaruuteen ja sanoi lopuksi:
"Voit mennä kotiisi ja sanoa opettajalle, että illalla luultavasti
käyn hänen luonaan."

Pavel poistui hämmästyneenä, melkein huumautuneena, ikäänkuin olisi
saanut iskun päähänsä.

Kotiin tultuaan tapasi hän opettajan kirjansa ääressä pöydän
luona. Hänen kasvoillaan näkyi tuo suloisen tuskan ilme, joka
niitä aina kirkasti hänen syventyessään noihin rakkaisiin lehtiin.
Pavel seisahtui häntä vastapäätä ja katseli opettajaa tavattomalla
tarkkaavaisuudella. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut lukijaa häiritä,
mutta huudahti vihdoin vasten tahtoaan: "Herra opettaja, mitä minun
täytyykään teistä kuulla?"

Pavel oli tuskin ennättänyt lausua tuon nuhtelevan kysymyksen, kun
häntä jo pelästytti sanojensa vaikutus. Habrecht sävähti kasvoiltaan
tuhkanharmaaksi, silmänsä muuttuivat sameiksi, alaleuka riippui
velttona alaspäin ja hän koetti turhaan puhua, kuului vain epäselviä
ääniä. Ilmaa tavottaen heilautti hän käsiään ja vaipui voihkien ja
ähkien takaisin tuolilleen. Mutta Pavel, joka ei ollut milloinkaan
nähnyt ihmisen kuolevan ja luuli sen suoriutuvan paljoa helpommin
kuin asianlaita todellisuudessa on, heittäytyi polvilleen ja rukoili
ristissä käsin: "Älkää kuolko, herra opettaja, älkää kuolko!"

Heikko hymy väreili opettajan huulilla. "Mitä joutavia", sanoi hän;
"nyt ei ole kuolemasta puhe, vaan siitä mitä olet minusta kuullut.
Tunnusta!" huusi hän kohoutuen ylös ja kamalasti silmiään pyörittäen.
"Kuinka se onkaan, miten tuo mielettömyys kuuluu? Oi, sinä kirottu
mielettömyys!... Ei kukaan järkevä sitä usko, ja kuitenkin se elää
uskosta, hiipien eteenpäin syvällä ja pimeässä... Kerro mitä olet
kuullut!" Hän nosti Pavelin lattialta ja ravisteli häntä. Kun
hämmästynyt poika sitte aikoi puhua, likisti hän kätensä hänen
suutaan vasten ja käski hänen vaijeta.

"Mitä aijot puhua? Sitä, minkä tiedän jo ennestään ja joka minua
inhottaa, joka ei suo yölläkään rauhaa. Vaiti!" huusi hän, "tahdon
kerrankin puhua, minä viheliäinen valehtelija, tahdon sanoa totuuden,
minä onneton publikaani, ilmottaa sen toiselle onnettomalle
publikaanille. Istuunnu kuuntelemaan ja pidä korvasi avoinna. Se on
surullinen kertomus kurjasta mielettömyydestä, mutta se on pyhä,
sillä se on tosi."

Hän meni vesiruukun ääreen ja joi pitkin siemauksin ja alkoi sitte
kertoa hiljaa ja nopeasti. Hän oli opettajan poika ja oli jo
aikaisimmasta nuoruudestaan ollut kivuloisen isänsä apulaisena.
Lahjansa, olot, kaikki tyyni näyttivät kehottavan häntä valitsemaan
itselleen saman elämänuran kuin isänsäkin. Mutta hänen sydäntään
paisutti kunnianhimo ja turhamaisuus, ja nuo huonot avut suuntasivat
hänen halunsa kauvas saavutettavista päämääristä, loihtien
hänen eteensä korkeampia elämäntehtäviä. Hän kuvitteli itseään
korkea-arvoiseksi professoriksi jossakin suuressa kaupungissa ja
samaa haaveili hänen heikko isänsä, ja nuo tulevaisuuden varjokuvat
imivät ravintonsa todellisuuden lihasta ja verestä, imivät hänen
nuoruutensa voimia ja terveyttä, riistivät häneltä öittenkin
levon ... kuinka kauvan kestää molemmista päistä sytytetty kynttilä
palaa? Ei kukaan ihminen voi yhtaikaa elää kahtena -- päivin opettajana,
öisin tutkijana. Ensimäinen oli vielä hyvinkin nuori, mutta toinen
oli jo vanhus, sillä aika, josta hän voi käyttää viimemainitun
hyväksi vain puolet, kului tavattomalla nopeudella. Eräänä aamuna
vaipui hän maahan koulusalin rappujen eteen. Kuin kaukaisesta
etäisyydestä hän vielä kuuli vapisevan valitushuudon, näki kuin
sumussa rakastetut vanhuksenkasvot puoleensa kumartuneina; sitte
seurasi hiljaisuus ja pimeys ja hän tunsi miellyttävän, syvän rauhan
laskeutuvan ylitseen.

Kului pitkä aika; Habrecht makasi sairasvuoteella, aluksi
kuumeenhoureissa, myöhemmin tylsässä tajuttomuuden tilassa. Hänet
luultiin kuolleeksi, pantiin arkkuun ja kannettiin ruumishuoneeseen.
Siellä hän heräsi. -- Mutta elämään palaaminen herätti ainoastaan
kauhua, ei ollut enää ketään, joka olisi siitä iloinnut. Pelästys
ja suru olivat surmanneet hänen isänsä, tämä oli jo pari päivää
sitte viety hautuumaalle, ja kuolleista noussut itsekin olisi
mieluummin seurannut häntä kuin ryhtynyt murtuneena miehenä uudestaan
elämäntaisteluun. Lukujen jatkamista ei saattanut enää ajatellakkaan.
-- Habrecht pyrki isänsä virkaan ja sai sen -- kyläläisten harmiksi.

"Kun ihminen on ollut kolme päivää kuolleena ja jälleen virkoo
elämään, niin se on joka tapauksessa kamala asia. Missä hänen
sielunsa on ollut nämät kolme päivää? Mistä kamalasta paikasta
se onkaan tullut takaisin...?" sanoivat he. Alkoi liikkua mitä
kummallisimpia huhuja, syntyi kokonainen satu siitä, mitä
koulumestari oli nähnyt manalassa käydessään. Ja hän antoi heidän
kertoa satujaan. Hän oli viheliäinen, haaksirikkoinen ihminen, joka
ei luullut saavuttavansa edes oppilastensakaan kunnioitusta, mutta
joka nyt mielihyvällä huomasi että aikuisetkin häntä pelkäsivät
ja että jokainen koetti niin puheissa kuin töissä olla hänelle
myötäsukaa. Hän oli kadottanut mahdollisuuden tyydyttää jaloa
kunnianhimoaan, nyt hän takertui väärän kunnianhimon verkkoon ja
turvautui sen tyydyttämiseksi hylättäviin keinoihin. Hän ylläpiti
mielettömyyttä, jota vastaan hänen olisi pitänyt taistella; hän,
opettaja, jonka tehtävänä oli totuuden levittäminen ja taikauskon
vastustaminen, hän kannatti valhetta ja tyhmyyttä -- vihollista. Hän
kavalsi oman asiansa, hän ylläpiti ennakkoluuloja, koska se tyydytti
hänen itserakkauttaan.

Kirkkoherra, joka oivalsi hänen tilansa, moitti hänen tekoaan, ja
omatuntonsakin häntä soimasi. Ja niin hän päätti muuttaa menettelyään
ja luuli helposti onnistuvansa.

Mutta -- mitä hän saikaan kokea? Mielettömyys, jota hän oli
aikaisemmin tukenut ja nyt tahtoi hävittää, ei ollut enää
hävitettävissä. Ei nopeaan eikä hitaasti, ei pienillä eikä suurilla
ponnistuksilla...

"Olen viskannut tyhmyydelle puupalikan, ja se on siitä tehnyt nuijan,
jolla nyt minut musertaa... Olen leikkinyt käärmeiden kanssa, ja kun
huomaan olevani väärässä ja haluan lopettaa, on kaikki myöhäistä: ne
ovat jo kietoutuneet ympärilleni."

Tuskastuttavan rauhattomuuden valtaamana alotti hän tavanmukaisen
huoneessa kävelemisensä.

"Kunpa olisin edes oikea pahantekijä, vaikkapa murhaaja -- rehellinen
murhaaja, enkä se vaivainen valhettelija mikä olen ... olen! Siitä ei
pääse irti. Vilppi on pureutunut ihmiseen kiinni ja hallitsee häntä
vastoin hänen tahtoaan. On kamalata tahtoa olla totuudenmukainen
voimatta enää viedä pyrkimystään perille."

Hän seisahtui Pavelin eteen, tarttui pojan käsivarsiin ja ravisti
niistä. "Samaa saat sinäkin kokea, ellet muuta tapojasi... Muuta
tapasi! Se on vielä mahdollista."

"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi Pavel.

"Älä valehtele, älä sano itsestäsi mitään, mitä et pidä totena, ei
hyvää, sillä se on ala-arvoista, eikä pahaa, sillä se on typerää.
Sinä alistut jokaisen palvelijaksi, jolle valehtelet itsestäsi,
vaikka hän olisi kymmenen kertaa sinua huonompi ja vähäpätöisempi.
Tiedän, mitä haluat, tahdot olla uppiniskainen ylläpitääksesi muiden
vihaa... Odotahan, kunnes tulee katumus, -- se tulee sinullekin, se
on jo ovella -- odotahan, kunnes kerran kauhistut omaa itseäsi."

"Opettaja", keskeytti Pavel; "olkaa levollinen, joku koputtaa."

Habrecht säikähti. "Koputtaa? -- Mikä? -- Kuka?... Oi -- teidän
Korkea-arvoisuutenne...!"

Pappi astui sisään. "Olen koputtanut kolme kertaa", sanoi hän, "mutta
ette ole kuullut, olette puhunut niin äänekkäästi." Hänen älykkäät,
terävät silmänsä katselivat tarkkaavasti hänen odottamattoman tulonsa
kautta hämmästynyttä opettajaa.

"Oi, teidän Korkea-arvoisuutenne, kuinka ilahuttavaa ... mitä
suvaitsette? -- Tuolin ... Pavel, tuoli tänne!" änkytti Habrecht ja
kiiruhti pöydän ääreen, jota vasten nojasi vapisevia polviaan laskien
käsivartensa suojelevasti sen yli. Tavattomalla kömpelyydellään
kiinnitti hän papin huomion juuri siihen, jota ei mistään hinnasta
olisi suonut hänen näkevän, pöydällä olevaan avonaiseen kirjaan.

Kirkkoherra astui lähemmäksi, katsoi, ennenkuin Habrecht sai sen
estetyksi, nimilehteä ja luki hämmästyksellä, inholla ja kauhulla:
_Titi Lucretii Cari: De rerum natura_. [_De rerum natura_,
roomalaisen runoilijan Titus Lucretius Carus'en (synt. v. 94 ennen
Kr.) kirjottama laaja opetusruno, sisältävä fysiikan, sielutieteen,
jumaluusopin ja siveysopin perusteet. Suomentajan muist.]

Hän vetäsi kätensä pois, pyyhki sitä kiivaasti nuttuunsa ja huusi:
"Lucretius... Oi, herra opettaja -- oi...!"

Ja Habrecht, sieluntuskissaan väännellen, tyyntyi hitaasti,
vaivaloisesti -- valhetellakseen. "Tilapäistä", änkytti hän,
"sattumalta säilynyt tuo kirja aikaisemmilta tutkintoajoilta ...
sattumalta nyt joutunut esille..."

"Toivon niin, uskon niin, muussa tapauksessa surkuttelisin teitä",
vastasi hengellinen, joka katsoi häneen herkeämättä.

"Ja teillä on siihen oikeus, teillä, joka voitte luvata taivaan
autuuden jokaiselle, joka tulee teidän luoksenne lohdutusta
etsimään!" huudahti Habrecht.

Kun pappi oli mennyt, otti hän kirjansa, hyväili sitä kuin elävää
olentoa ja kätki poveensa tuon rakkaan ystävän, jota hän luki
yhä uudistuvalla ihastuksella, mutta jota ei uskaltanut koskaan
julkisesti omistaa.




XII.


Pavel rakensi reippaasti mökkiään, ja se valmistui kaikista
niistä vastenmielisyyden ja ilkeyden ilmauksista huolimatta,
jotka hänen uutteraa työtään hidastuttivat. Siinä se nyt oli,
sammal- ja olkikattoisena, matalana ja vaatimattomana. Kolmesta
pienestä ikkunasta tirkisti köyhyys, mutta ken ymmärsi näkymättömiä
kirjotuksia, hän oli näkevinään kapean oven päällä lauseen: Minun
kauttani astuu sisään ahkeruus, joka köyhyyden karkottaa. Tähän
aikaan oli mökkipahanen jokaisen ohikulkevan pilkkana. Pavel ei
kuitenkaan antanut tuon seikan tärvätä pikku mökkinsä synnyttämää
mielihyvää, vaan ryhtyi ilomielin sitä sisustamaan. Hän oli laittanut
tulisijan ja ostanut pienen lautavaraston. Tuota varastoa tarkasteli
hän eräänä päivänä opettajan kanssa. He neuvottelivat, käänsivät
jokaista lautaa sen seitsemänkin kertaa ja tuumivat miten sitä
parhaiten käytettäisiin. Äkkiä kohotti Pavel päänsä. Kuului raskaiden
vaunujen jyrinää, mikä kiipesi mäkeä ylös.

"Paroonitar tulee!" huusi Pavel. "Hän ei ole vielä nähnyt mökkiäni;
mitä hän nyt sanonee, kun näkee että minulla on mökki!"

Paroonitar ei todellakaan tiennyt mitään Pavelin rakennuspuuhista.
Vanhan rouvan ajomatkat kulkivat säännöllisesti toiseen suuntaan.
Huonoa, jyrkkää tietä kylän läpi hän ei ajanut kuin kerran vuodessa,
enimmäkseen syksyisin, käydessään katsomassa vanhaa, eläkettä
nauttivaa metsäherraansa hänen virkatalossaan. Se oli matkan
päämääränä tänäänkin, ja luultavasti hän olisi käynyt useamminkin,
ellei Mathias-palvelijallaan olisi ollut kaikenmoisia verukkeita
näitä matkoja vastaan. Ukkoa näet vaivasi pahanlainen jalkakihti,
jonka vuoksi hän pelkäsi jalankävelemistä ja etenkin näitä matkoja,
kun hyvin tiesi että ennätettyään kylän loppupäähän, jossa alkoi
jyrkkä nousu, kuuluisi käsky: "Astu alas Mathias, olet liian paksu,
eihän hevosraukat jaksa sinua vetää".

Kun Pavel huomasi vaunujen lähenevän, oli Mathias juuri astunut
alas ja käveli happaman näköisenä vaunujen perässä, sisässä istui
paroonitar yhtä happamana. Häntä harmitti kuskinsa kyhmyniskaisuus,
joka hänen mielestään osotti kunnioituksen puutetta, vaikka se itse
asiassa oli vanhuuden vikaa. "Nykyajan ihmiset eivät enää osaa edes
suorina istua!... Mitä sekin on olevinaan!... Oikein hävettää!..."
Haltijatar itse istui suorana kuin kynttilä, oikaisten itseään niin
paljo kuin mahdollista näyttääkseen siten hyvää esimerkkiä, puuha
jolla ei kuitenkaan ollut kuskiin mitään vaikutusta. Sen ohessa hän
tarkasteli ympärilleen vilkkaasti ja uteliaasti suurten silmälasiensa
läpi, jommoisia käytti aina näillä matkoilla. Kun vaunut olivat
ennättäneet hiekkakuopalle asti, huomasi hän Pavelin mökin ja huusi:
"Mathias, kuka on tuonne tallin rakentanut? Mitä varten sinne on
talli tehty?"

Mathias kiiruhti askeleitaan, kohotti hattuaan ja vastasi: "Se on
mökki".

"Mökki! Kuka sen on rakentanut?" Mathias naurahti halveksivasti:
"Sehän on Pavelin, tuon Holubin."

"Varjele! Sekö huoneita rakentaa?"

"Niin", sanoi Mathias ja asetti tutunomaisesti kätensä vaununovelle.
"Sanotaan että se on äitiä varten, jotta hänellä olisi joku paikka
minne puikahtaa, kun pääsee kuritushuoneesta. Siitä se tulee vielä
ryövärien pesä; hyvä sentään että on niin erikseen ja loitolla
kylästä."

Tämän keskustelun aikana olivat ajoneuvot ennättäneet aivan mökin
kohdalle, josta ne erotti vain tienreuna ja Pavelin lautakasa.

Paroonitar käski kuskin pysäyttämään hevoset. Hän kumartui vaunusta
ulos ja kysyi: "Mitä lautoja nuo ovat?"

Habrecht astui esiin tervehtien armollista rouvaa.

"Oi, sehän on opettaja", puheli paroonitar; "sepä oli mainiota! Te
kai voitte sanoa minulle kenenkä nuo laudat ovat?"

"Linnan sahalta tuotuja, teidän Armonne."

"Ja miten ne ovat tänne joutuneet?" "Pavel Holubin omaisuutena, hän
on ne ostanut."

"Ostanut?" huudahti paroonitar. "Onpa vaikeata uskoa että hänkin on
jotakin ostanut."

Pavel oli tähän saakka pysyttäytynyt liikkumattomana koulumestarin
selän takana. Armollisen rouvan viimeiset sanat kuultuaan hän
oikasihe, kääntyi, juoksi mökkiin ja palasi tuossa tuokiossa
heiluttaen kädessään paperiarkkia, jonka sanaakaan sanomatta ojensi
paroonittarelle.

"Mitä se on?" kysyi tämä. "Mitä hän minulle toi?"

"Kuitatun laskun ostetuista laudoista", vastasi Habrecht, jolle
kysymys oli kohdistettukin.

"Vai niin -- tuo ostaa ja maksaa laskunsa? Mistä hän saa rahoja? Olen
kuullut että hän olisi varastanut täyden rahakukkaron."

"Vanha juttu, teidän Armonne; juttu joka ei ollut tosi edes
uutenakaan."

"Tiedän vanhastaan että te aina häntä puolustatte. Teidän mielestänne
teen aina vääryyttä tuolle kelvottomalle ihmiselle."

"Hän ei ole enää kelvoton. Ne ajat ovat olleet ja menneet, teidän
Armonne voi uskoa minua."

"Miksei hän sitte puhu itse puolestaan? Minkätähden hän seisoo tuolla
kuin paha omatunto?... Pyydä anteeksi", sanoi vanha rouva Paveliin
kääntyen, "sano edes jotakin, pyydä jotakin. Jos olisin tiennyt,
että sinä rakennat mökkiä ja tarvitset lautoja, olisin lahjottanut
ne sinulle... Etkö voi pyytää?... Etkö tiedä mitään, mitä minulta
pyytäisit?"

Pavel nosti nyt silmänsä vanhaan rouvaan. Hitaasti, epäillen katsoi
hän häneen. Ja nähtyään nuo synkät silmät, niiden surullisen,
sanomatonta ikävöimistä kertovan ilmeen, ei paroonitar enää ollut
epätietoinen mikä hänen mieltään painosti.

"Mitä siis tahtoisit?" sanoi hän. "Puhu asiasi!"

Pavel epäröi hetkisen, rohkasi vihdoin mielensä ja vastasi jotenkin
selvään ja varmasti: "Pyytäisin rouva paroonitarta kirjottamaan
sisarelleni, että hän antaisi minulle luvan käydä hänen luonaan."

Kärsimättömästi pudisti paroonitar päätään: "Sitä en voi tehdä,
siihen asiaan en sekaannu, se kuuluu luostarinsisarille. Miladan
luo ei voi sillälailla mennä, niin usein kuin päähän pälkähtää, en
edes minäkään. Milada ei enää kuulu meille, hän on taivaan oma...
Tuo ihminen puhuu aina tuosta samasta asiasta", sanoi hän Habrechtin
puoleen kääntyen; "en ymmärrä mitenkä voidaan sanoa että hän olisi
muuttunut... Ja nyt lähdemme. -- Adieu! Eteenpäin Jakob!"

Vaunut lähtivät liikkeelle, mutta eivät ennättäneet pitkällekään, kun
paroonitar jälleen käski pysäyttää, viittaili Habrechtia luokseen ja
kysyi:

"Mikä meidän uutta opettajaa vaivaa? Miksei hän tule? Hänenhän olisi
pitänyt esittää itsensä tänään."

"Huomenna, teidän Armonne, jos rohkenen ilmottaa."

"Kuinka, huomennako?... Eikö tänään olekkaan keskiviikko?"

"Pyydän anteeksi, tänään on tiistai."

"Tiistai? Se on aivan toista. Olen jo luullut että nuorukainen, joka
luultavasti on joku oppinut tomppeli, pitäisi tarpeettomana käydä
linnanomistajatarta tervehtimässä. Ja milloinka te matkustatte,
opettaja?"

"Ensi viikolla, teidän Armonne."

"Vahinko, vahinko; emme saa teidän jälkeenne parempaa", sanoi
paroonitar ja ajoi tiehensä nyökäytellen Habrechtille armollisesti
päätään.

Kun opettaja kääntyi Paveliin, seisoi tämä liikkumattomana ja
kasvoiltaan tulipunaisena. "Se on siis kuitenkin totta?" sanoi hän
hengittäen vaivaloisesti, ikäänkuin kurkkunsa olisi ollut tukossa.
"Te lähdette pois?"

"Toisin sanoen, siirretään pois", vastasi Habrecht hitaasti. "Minut
määrätään toiseen paikkaan."

"Kauvaksiko?"

"Jotenkin kauvaksi."

"Oletteko tietänyt siitä jo kauvan että teidät siirretään muuanne?"

"Kauvan -- en kauvan -- miten asian käsittää..."

"Miksette ole sanonut siitä minulle mitään?"

"Miksi? Olethan kuullut ilman sanomattanikin."

"Vaan en ole saattanut uskoa, en herra kirkkoherraakaan, muita en
ensinkään. Olen itsekseni ajatellut, että jos niin olisi, silloin te
itsekin sen minulle sanoisitte..." Enempää ei poika saanut sanotuksi.

Pavelin tuskallinen hämmästys koski hänen vanhaan ystäväänsä,
mutta hän koetti sitä salata. "Suo minulle onneni", sanoi hän
hetkisen päästä. "Ajattelehan että tulen vallan vieraitten ihmisten
keskuuteen... Jos joku katsoo minuun, katson häneen takaisin
aivan rauhallisesti -- ei johdu mieleenikään kysyä: mitä olet
minusta kuullut, mitä kamaloita tekoja luulet minun tehneen?...
Sen kunnioituksen, jonka voin itselleni hankkia, tahdon nauttia
vähentymättömänä. -- Haluan saada mitä suurinta kunnioitusta
osakseni, tahdon olla enkelin ja pyhimyksen kaltainen, niin että
kieroimmankin ihmisen täytyy myöntää: se vasta on hyvä opettaja!...
Niin on oleva siellä, jota vastoin täällä..." hän painoi käsiään
ohimoitaan vasten ja voihki sydäntäsärkevästi. "Kerronpa sulle
esimerkin siitä, miten täällä on asiat ja miten siellä tulee olemaan.
Ajattelehan suurta lumivalkoista taulua, johon tahtoisin piirtää
kaunista kirjotusta, mutta jonka olen liannut ja töhrinyt, ja kun
nyt teen niinkuin tahtoisin ja piirrän siihen kauniita kirjaimia,
ei se käykkään päinsä ennenkuin entinen töhräys on ensin poistettu.
Mutta se on niin vaikeata, jopa mahdotontakin!... Ja vaikka luulenkin
että vanha kirjotus on vihdoinkin poistettu eikä enää mitään
jälellä -- niin sittenkin pilkistää se yhä noiden uusien kirjainten
takaa esille. Se tosin vuosi vuodelta vaalenee ja mahdollisesti --
mutta mitä se auttaa? -- Silmäni ovat käyneet yhä herkemmiksi sitä
huomaamaan ja vaikutus on sama... Ymmärrätkö? Kaikki muuttuu nyt
toiseksi. Siellä kaukana, uudessa kotiseudussa, on taulu alkuperäisen
puhdas. Taulu, se on minun maineeni. Ymmärrätkö vai etkö?...
Ihmislapsi, minusta näyttää kuin et käsittäisi sanaakaan!"

Pavel ei inttänyt vastaan. Hän ajatteli muita asioita ja huudahti
äkkiä: "Tiedän mitä teen -- minä seuraan mukana!"

"Kaikkia mieleesi johtuukin!" huusi Habrecht, mutta lisäsi
selittävästi, ikäänkuin vähentääkseen kieltonsa säälimättömyyttä:
"Miten äitisi kävisi, ellei hän löytäisi sinua täällä takaisin
palatessaan?"

"Hän voi tulla meidän jälessämme, jos tahtoo", sanoi Pavel venytellen
huultaan kuin hämillään oleva lapsi. Ja Habrecht puhutteli häntä kuin
lasta, koetti häntä tyynnyttää ja selittää kotiin jäämisen etuja sekä
lopetti kärsimättömästi, kun Pavel pudisti kaikkeen tyytymättömästi
päätään: "Ja viimeksi!... Ihmiset saisivat kyllä pian selvän, mistä
äitisi (josta muuten en usko mitään pahaa) tulee ja kysyisivät: mitä
joukkoa se opettaja haalaakaan kylään?... Se ei käy päinsä -- sen
ymmärrät itsekin ... rauhotu..." Näin sanottuaan hän kääntyi ympäri,
pyyhki syyskylmästä huolimatta otsalleen kihonnutta hikeä ja läksi
nopeaan tiehensä, välttääkseen Pavelin uusia ehdotuksia.

Hänen pelkonsa oli kuitenkin turha. Poika ei enää sen jälkeen
johtanut keskustelua tuohon yhä lähenevään eronhetkeen, kävihän vain
hiljaisemmaksi ja surullisemmaksi; työtä hän teki ahkerasti kuin
ennenkin eikä pyrkinyt suosijansa seuraan useammin kuin muulloinkaan.

Sairaan itsekkyydellä, joka ei välitä muusta kuin omasta
paranemisestaan, ei Habrecht välittänyt vähääkään siitä taistelusta,
mikä riehui Pavelin rinnassa hänen näennäisestä rauhallisuudestaan
huolimatta. Ero oli kuitenkin kerran tapahtuva, parasta että se
tapahtui valituksitta. Samoin hän ei sanallakaan maininnut siitä
syvästä pettymyksestä, minkä hänelle tuotti seuraajaansa tutustuminen.

Tämä nuori mies, herra Georg Mladek, oli saapunut vasta muutamia
päiviä yli määräajan ja laskenut pilaa Habrechtin sen johdosta
ilmaisemasta hämmästyksestä. Kehotukseen käydä linnassa paroonitarta
tervehtimässä, vastasi hän: "Aivan kernaasti, jos hän on nuori ja
kaunis. Muuten ei minulla ole mitään tekemistä paroonittarien kanssa
eikä heidän linnoissaan."

"Mutta", arveli Habrecht, "kohteliaisuus toki vaatii..."

"Ei jokaista; minä esimerkiksi olen siinä suhteessa aivan
ennakkoluuloton."

Hän ylvästeli olevansa miltei yhtä köyhä kuin Job ja yhtä ylpeä kuin
Diogenes, saapui koulutaloon istuen kuormalla, joka sisälsi kapsäkin,
telttasängyn, pöydän ja tuolin, sanoi siinä olevan aluksi kyllin ja
kieltäytyi käyttämästä niitä muutamia talouskaluja, joita edeltäjänsä
hänelle hyväntahtoisesti tarjosi.

Niin sai Habrechtin irtain omaisuus siirtyä hiekkanummen mökkiin,
joka oli kylänkesken ristitty "Kuoppalaksi", ja teki siellä oikein
komean vaikutuksen herättäen paljo kateutta. Ihmiset pitivät
Habrechtin hyvyyttä Pavelia kohtaan käsittämättömänä, tuskin
anteeksiannettavana. Mladekilla oli näiden molempien keskinäisestä
suhteesta oma mielipiteensä, jota hän ei salannut virkaveljeltäänkään.

Habrechtin lähdön edellisenä iltana haki Mladek häntä ja tapasi
vihdoin koulusalin ikkunan äärestä levottomasti kadulle katselemassa.
Mladekin mainitessa hänen nimeään, katsoi Habrecht taakseen ja
virkkoi:

"Tekö siellä olette? -- Hyvä, hyvä; olen mielissäni ettei se ollut
joku toinen."

"Kuka toinen?"

"Pavel tietysti. Tahdon teille tunnustaa että aijon lähteä matkaan
jo tänään ja edes hyvästiä sanomatta ... pojan tähden. Menen täältä
tyytyväisenä, en voi sitä salata, ja se koskee häneen. Sentähden olen
käynyt jäähyväisillä paroonittaren ja kirkkoherran luona ja lähden
matkaan ennenkuin Pavel ennättää, kotiin. Olen tilannut hevosen --
tuonne ristikkoportin luo ... sen pitäisi jo olla siellä."

Habrecht kiiruhti jälleen ikkunaan ja kumartui kauvas ulos. Tuuli
liehutti hänen ohuita harmaita hiuksiaan ympäri kasvoja, jotka
näyttivät niin vanhoilta ja soveltuivat niin huonosti tuohon vielä
nuorekkaaseen, notkeaan vartaloon. Hänellä oli yllään musta puku,
jonka isänsä oli hänelle teettänyt viimeiseen tutkintoon ja joka oli
tehty omistajansa vastaista vartalon kehittymistä silmällä pitäen
-- otaksuma, joka ei kuitenkaan koskaan toteutunut, ja jonka vuoksi
se nytkin riippui viheliäisen velttona noiden laihojen jäsenien
ympärillä, velttona, nukkavieruna ja laskoksiin painuneena.

Mladek tarkasteli häntä nenäkakkulainsa takaa kysyen: "Kuinka kauvan
olette ollut täällä opettajana?"

"Yksikolmatta vuotta."

"Ja yhdenkolmatta vuoden päästä te pudistatte tomun jaloistanne kuin
jos olisitte jotain varastanut! Riistätte lapsilta jäähyväisten ilon
ja täys-ikäisiltä juhla-aterian ... ja tämä kaikki jottette näkisi
Pavelinne itkevän? Merkillistä! Mahdatte olla häneen omituisessa
suhteessa, virkaveli? Miten?"

Habrecht kalpeni toisen katsoessa häneen tiukasti. "Missä suhteessa?"
kysyi hän ja kieli tarttui suulakeen.

"Älkää toki noin hämmästykö minun edessäni -- ei mikään
inhimillinen ole minulle vierasta", vastasi Mladek ylevämielisesti.
"Tunnustakaahan avomielisesti, virkaveli! Oliko teidän Pavelinne
äiti, joka muuten kuuluu nykyään olevan kuritushuoneessa, hyvinkin
kaunis nainen?"

Habrecht ei aivan heti ymmärtänyt tämän kysymyksen merkitystä.
Mutta kun se hänelle selveni, nauroi hän ääneensä, nauroi yhä
iloisemmin ja helakammin huudahtaen mitä hilpeimmästi: "Onko
kummempaa kuultu! Oi, te älyniekka! Että vielä tänään sain moisen
ilon osakseni... Oi verratonta viisauttanne!" Hän purskahti
uudestaan nauruun. Tuo sairaloisen tunteellinen mies, jota pieninkin
viittaus vanhaan epäluuloon loukkasi mitä syvimmin, tunsi itsensä
ikäänkuin puhdistetuksi tuon perusteettoman oletuksen kautta. Ei
mikään kiitoslause, ei mikään imartelu olisi saattanut häntä niin
tyytyväiseksi kuin seuraajansa väärä luulo. Lainkaan huomaamatta
miten hän hilpeydellään loukkasi toista, huusi hän ylimielisesti:
"Soisin että olisitte oikeassa, se olisi pojalle parempi. Mutta
sen pahempi ette ole, vaan on hänen isänsä todellakin kuollut
hirsipuussa. Se oli onnettomuus, josta poikakin on saanut kärsiä.
Häntä täytyy suojella typeryyttä ja ilkeyttä vastaan. Olen tehnyt
niin, tehkää tekin samoin, luvatkaa se minulle."

Mladek nyökäytti happamannäköisenä päätään, mutta tunsi mielessään
katkeruutta ja ajatteli: senkö palkaksi, että olet hänen tähtensä
pitänyt minua narrinasi? Se vielä puuttuisi!

Samassa kuului vaunujen hidasta lähenemistä. "Ajopelini!" huudahti
Habrecht, nosti matkalaukkunsa lattialta ja asetti sen Mladekin
avulla hartioilleen. Kieltäytyen jokaisesta muusta palveluksesta,
varsinkin vaunujen luo saattamisesta, riensi hän eteenpäin katsomatta
kertaakaan taakseen monivuotisen työnsä tyyssijaan. Suru ei
painostanut häntä eron hetkenä. "Ajahan!" huusi hän tervehtivälle
talonpojalle. "Ja jos joku sinulta kysyy, ketä kyyditset, niin
sano -- sulhasta, sano vain niin. Moni on lähtenyt häihinsä paljoa
huonommalla tuulella kuin minä nyt matkaan." Hän hyppäsi vaunuihin,
ojensihe pitkäkseen pohjalle levitetyille oljille ja komensi
riemuiten: "He-hei!"

       *       *       *       *       *

Kyläläiset tulivat sinä päivänä tavallista aikaisemmin peltotöistään,
heidän täytyi jouduttaa opettajan jäähyväisjuhlan valmistuksia.
Ravintolan savupiippu oli ryöhännyt jo muutamia tunteja. Ne, joilla
oli valmistusten suhteen jotain sanottavaa, menivät kyökkiin
tarkastelemaan, toiset pysyttelivät läheisyydessä saadakseen tuntea
edes suloista paistinhajua, jota alkoi tunkeutua kaikkialle. Poikia
kokoontui joukottain ravintolan ulkopuolelle ja kun heidän oli
määrä pysyä huomisessa juhlakulkueessa pitkät ajat rauhallisessa
järjestyksessä, käyttivät he tilaisuutta hyväkseen kurittaakseen
tänään toisiaan oikein perinpohjaisesti. Taloissa ja niiden
ulkopuolella palmikoivat äidit tyttöjensä hiuksiin punaisia nauhoja
ja talleissa rengit samanlaisia koristeita hevostensa harjoihin.
Sanalla sanoen: juhlavalmistukset olivat täydessä käynnissä, kun
äkkiä levisi tieto että Habrecht oli matkustanut tiehensä. Alussa ei
juuri kukaan tahtonut sitä uskoa, vasta kun se talonpoika, joka oli
vienyt opettajan asemalle, palasi tuoden mukanaan matkalle lähteneen
sydämelliset terveiset kylän asukkaille, oli pakko uskoa tosi todeksi.

Ainoastaan Pavel ei tahtonut vielä illallakaan, päivätyöstä
palattuaan, luopua siitä vakuutuksesta, että Habrecht yhä
oli kylässä. Hän ei vastannut niille, jotka häntä sen vuoksi
pilkkasivat, sanaakaan, riensi vain koululle ja astui muitta mutkitta
arkihuoneeseen, jossa tapasi Mladekin. Tältä hän kysyi lyhyeen ja
jurosti: "Missä on herra opettaja?"

Mladek, joka kirjotti kirjettä, käänsi päätään "Tässä on opettaja",
sanoi hän osottaen itseään, "ja hänen huoneeseensa ei astuta ilman
koputtamatta; paina se mieleesi, tomppeli!"

Pavel änkytti anteeksipyynnön ja kysyi missä entinen opettaja oli.

"Lähtenyt tiehensä, ja lähde sinäkin!" kuului vastaus.

Pavel astui hitaasti portaita alas, tuli kouluhuoneeseen, jäi sinne
hetkeksi odottaen seisomaan, ja kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt,
meni puutarhaan, jossa käveli edestakaisin etsien ja kuulostellen.
Äkkiä hän löi otsaansa... Tyhmeliini, kun en sitä ennen hoksannut!...
_Hänen_ luonaan, _hänen_ mökissään oli opettaja, sanoakseen
hänelle -- ainoastaan hänelle jäähyväiset. Uuden innostuksen ja
toivon valtaamana juoksi hän kylän läpi mökkiinsä päin ja huusi sen
kohdalle ennätettyään: "Herra opettaja!"

Ei vastausta. Ei siis täälläkään, ja nyt käsitti Pavel hakevansa
turhaan vanhaa hyväntekijäänsä.

Keskellä huonetta seisoi pöytä, jonka vieressä suosijansa
niin useasti oli istunut häntä vastapäätä, sen edessä hänen
hoikkajalkainen nojatuolinsa ja seinällä hänen vanha ruskea
kaappinsa. Näiden esineiden näkeminen pisti Pavelin sydämeen ja sai
hänen verensä kuohumaan. Hän viskasi tuolin nurkkaan ja potkasi
pöytää niin, että se romahti kumoon... Oliko Pavel enää niiden
tarpeessa? Mitäpä hän esineillä, jotka muistuttivat hänestä, joka
itse oli niin sydämettömästi lähtenyt tiehensä?

Hän oli poissa, hänen ainoa ystävänsä!... Poissa -- edes sanomatta:
Jumala sinua siunatkoon!... Minkälainen ihminen hän olikaan, joka
saattoi tehdä moisen työn?... Parempi, tuhat kertaa parempi kun
olisi kuollut, että olisi voinut edes itkeä hänen kirstunsa ääressä
ja ajatella: viimeiseen saakka hän sinua rakasti. Mutta tuollainen
katoaminen pirstoi kaiken entisen hyvyyden ja ystävyyden.




XIII.


Saman vuoden keskivaiheilla sattui jotakin erikoista. Kyläkunta
toteutti jo kauvan vireillä olleen tuuman: osti siihen saakka
hevoskierrolla käytetyn puimakoneen sijaan lokomobiilin. Se tuotiin
rautatieasemalta kylään kuudella hevosella ja kukilla seppelöitynä.
Ylpeinä ratsastivat talonpojat sen rinnalla eikä kenenkään iloa
häirinnyt sekään seikka, että oli voitu suorittaa vasta ensimäinen
koneen kymmenestä maksuerästä ja että oltiin epätietoisia, mistä
rahat saataisiin seuraaviin suorituksiin.

Eräällä kukkulalla lähellä Pavelin mökkiä oli äskenvalitun
kunnanesimiehen talo. Siellä alotti lokomobiili toimintansa. Se
höyrysi ja puhisi ja siihen yhdistetty puimakone nieli sille
ojennetut sitomat ja syöksi ennen arvaamattomalla nopeudella
sisästään jyviä ja murskautuneita olkia. Aluksi kihisi sen ympärillä
sankat ihmisjoukot tuota uljasta näytelmää katselemassa, mutta
vähitellen he saivat kyllänsä sen ainaisesta yksitoikkoisuudesta;
lopulta oli enää yksi ainoa, jonka ihastus pysyi vähentymättömänä,
nuorukainen, jolla ei suinkaan ollut aikomusta tuota konetta koskaan
apulaisekseen pyytää -- Pavel. Hän työskenteli siihen aikaan
linnan metsässä ja teki joka päivä työmaalle mennessään ja sieltä
palatessaan kierroksen ihaillakseen tuota puhisevaa kummitusta,
kunnes kuului käsky: "Mene matkaasi, mitä siinä töllistelet! -- Jos
tuo voisi katseillaan viedä koneen mukanaan, niin se sen tekisi",
tuumi esimies. Pavel meni, mutta painoi tuon ihmelaitoksen niin
tarkoin mieleensä, että hänellä oli siitä paljoa selvempi kuva kuin
talonpojilla, jotka istuivat aivan sen läheisyydessä riihen edessä
olevalla penkillä ja valvoivat päiväläisten työntekoa.

Tyytyväisinä katselivat talonomistajat puituja jyväsäkkejä ja
hykertelivät käsiään uutteralle koneelle, joka suoritti muutamissa
päivissä saman työn, mikä ennen oli vaatinut viikkokausia. Pian
nostettiin kysymys eikö täten säästynyttä aikaa voitaisi käyttää
tuohon erinomaisen houkuttelevaan huvitukseen: metsästämiseen?
Ensi vuonna päättyisi linnan omistajan kanssa tehty vuokrasopimus,
ja sietäisipä tarkoin tuumia tokko sitä enää uudistettaisiinkaan.
Asiasta puhuttiin usein ja vain perin harvat olivat tuumaa vastaan,
niiden joukossa kuitenkin eräs sangen vaikutusvaltainen ja sangen
itsepintainen mies, nimittäin Peter. Se johtui pelkästä itaruudesta,
väittivät hänen vihamiehensä; hän ei raski ostaa ruutia ja haulia.
Peter antoi jutun käydä täydestä ja selitti käyttävänsä rahansa
"johonkin järkevämpään".

Irvihampaat ivailivat nyt: hänen rahansa menee kaikki tyyni kaurojen
ostoon, jotta saisi raudikkonsa vähänkin voimiinsa.

Tuolla sutkauksella he aina saivat Peterin raivostumaan.

Hänen koko ylpeytensä kohdistui hevoshoitoon, jota jo isänsä
oli hyvällä menestyksellä harjottanut. Hän itse oli äskettäin
mennyt erääseen työhevosten näyttelyyn molempine raudikkoineen,
joita katsellessa, niinkuin hän usein etukäteen kehuskeli, "koko
palkintolautakunta joutuisi pyörälle ja muiden kaakit näyttäisivät
pataluhilta". Niin ei kuitenkaan käynyt: Peter palasi takaisin
palkinnotta, julmistuneena ja haukkuen palkintolautakuntaa, johon
oli valittu pelkkiä aaseja. Kylässä häntä pilkattiin; jokainen tiesi
että raudikot olivat olleet työhevosiksi liian heikkoja, ja nyt otti
Peter päämaalikseen ruokkia hevosensa koko paikkakunnan vankimmiksi
ja odotti ainoastaan tilaisuutta voidakseen jollakin loistavalla
näytteellä tuumansa onnistumisen osottaa.

Toivottu hetki näytti vihdoinkin tulleen. Kun kone oli puinut
esimiehen ja hänen lähimpien naapuriensa viljat, oli se vietävä
Peterin taloon kylän toiseen päähän, ja hän odotti tuota aikaa koko
kunnianhimonsa maltittomuudella. Määrättynä päivänä -- lokomobiili
oli vielä paraikaa käynnissä -- ilmestyi hän mahtavana koneen
luo, kintereillään molempia raudikkoja suitsista taluttava renki.
"Mitä sinä hevosilla aijot?" kysyi esimies; "mikset tuonut vahvaa
härkäparia? Hevoset eivät voi pitää vastaan kukkulaa alas mentäessä."
Barosch ja Anton, jotka sattuivat juuri olemaan paikalla, sekä jotkut
nuoret miehet ja kaikki päiväläiset olivat samaa mieltä; samoin
Pavel, joka oli metsäherran asialla esimiehen luona ja rohkeni
puuttua puheeseen sanoen: "Ja koneelle voi sattua mitä suurin
onnettomuus".

Peter työnsi lyhyen piippunsa vasemmasta suupielestä oikeaan ja
painoi hatun takaraivoon. "Valjasta!" komensi hän lyhyesti ja
käskevästi renkiä ja tempasi hevosten selästä vetohihnat.

"Odota!" huusi esimies. "Älkää toki noin lähtekö, otetaan ensin
hiilet pesästä." Hän avasi tulipesän oven ja Barosch läheni
hiilikoukku kädestä, mutta Peter ärjäsi hänelle: "Anna olla! Niinkuin
se on, semmoisena sen vien", löi tulipesän oven kiinni, auttoi renkiä
valjastamisessa ja tarttui sitte ohjaksiin ja ruoskaan.

"Hei!" Ruoska vingahti ilmassa, hevoset tempasivat, hypähtivät
sivulle, kohosivat pystyyn ja vasta toisella ja kolmannella
iskulla rynnistivät eteenpäin, niin että vetoköydet natisivat ...
ja kone liikahti. Peter huusi, hänen renkinsä huusi ja talonpojat
ja päiväläiset katselivat hämmästyneinä, sillä todellakin --
raudikot vetivät lokomobiilin aina talon veräjälle saakka. Siitä
lähtien kävi kulku kuin itsestään; tie vietti hiljalleen alaspäin
ja yhtyi laajeten kyläkatuun. Siellä oli vietto jyrkempi ja Pavel
juoksi koneen luo aikoen jarruttaa pyöriä, mutta Peter, ylpeyden
ja ylimielisyyden huumaamana, huusi hänelle: "Ei ole tarpeen, ajan
ilman!"

"Narrimaisuutta!" murahti Anton, kun viettävyys yhä lisääntyi, mutta
Peter nauroi: "Sen parempi, sitä nopeammin juoksevat hevoset, ja niin
ajan koneen täyttä ravia taloon."

Tuon uhkarohkean ajatuksen lausuminen herätti pilkkaa ja
uteliaisuutta. Olihan kuitenkin hupaista katsella tuota peliä.
Ainoastaan Anton tunsi sekottumatonta paheksumista, risti kätensä,
surkutteli ja sanoi: "On liian aikaista kehua, sittepähän nähdään".

"Ja _te_ saatte nähdä, _te_, mihin minun raudikkoni kelpaavat",
vastasi Peter, riensi ohjas kummassakin kädessä pitkin harppauksin
hevosten vieressä, mutta ei enää huutanut "hei", vaan lauhdutellen
"so-soo".

Hevoset pitivät reippaasti puoliaan tuolle tavattomalle kuormalle,
joka ritisten ja ratisten pyrki heidän kintereilleen, he oikein
kyyristyivät ja mataloituivat; päät olivat pystyssä, kaulat jäykkinä
ja länget aina poskiluihin saakka työntyneinä. Peter riippui
ohjaksissa niin lujasti kuin taisi.

"Älkää päästäkö hevosia juoksuun, Herran tähden!" huusi hänelle renki
toiselta puolelta, vaan Peter ei vastannut mitään; häntä itseäänkin
jo kauhistutti äskeinen kerskumisensa. Parin askeleen päässä oli
ensimäinen tien poikki kulkeva katuoja, siinä hän toivoi tuon raskaan
kummituksen hetkiseksi pysähtyvän, siinä raudikkojen puhaltavan.

"Soo, soo!" -- Nykäsy -- etupyörät syöksyivät syvänteeseen, vaan
ponnahtivat heti taasen ylös ja samana hetkenä avautui Peterin
huolimattomasti kiinniviskaama hiilisäiliön ovi ja sen sisällys valui
hevosten kintereille ... ei ihme että ne hurjistuivat!

"Jarruttakaa! -- Jarruttakaa!" rähisi Peter nyt -- vaan liian
myöhään; ei ollut enää pysähtymisen mahdollisuutta. Täyttä laukkaa
mentiin mäkeä alas, kone jyskyi ja ratisi, ja Peter, riippuen
ohjaksista kiinni, syöksyi sen mukana puoleksi juosten, puoleksi
laahautuen. Häntä seurasi ulvova joukko, toiset taas olivat
jääneet kuin kiinninaulittuina paikoilleen. Selvästi näki jokainen
mitä seuraavana silmänräpäyksenä täytyisi tapahtua. Viettävällä
tiellä oli toinen vielä syvempi katuoja, jonka jälkeen tie teki
käänteen ravintolan puutarhanaidan ja vastapäätä olevan Peterin
talon välillä. Sula mahdottomuus oli nyt kääntyä suuresta portista
sisään. Kun hevoset syöksyvät vasemmalle ja kone kallistuu samaan
suuntaan, ei ole muuta mahdollisuutta kuin suistua ojaan -- ja
Peter, Jumala armahtakoon, hän menee suoraa tietä kadotukseen ilman
synninpäästöä, hän musertuu aidan ja koneen väliin... Kaikki sen
tiesivät, kaikki tuijottivat siihen paikkaan, jossa kamala tapaus
suoriutuisi, kutka kohottivat kamalan hätähuudon, kutka kiroilivat,
kutka olivat tuskasta tukehtumaisillaan. Kukin ilmaisi omalla
tavallaan jännityksensä ja pelkonsa, jopa kuului siellä täällä joku
mielettömästi nauravankin. Kenenkään päähän ei juolahtanut että ehkä
voitaisiin tehdä jotakin onnettomuuden ehkäisemiseksi... Ja ihmisten
juostessa edestakaisin tai paikallaan seisten käsiään väännellessä
näkivät he yhtäkkiä Pavelin nuolen nopeudella juoksevan aidan luo,
tarttuvan kulmapylvääseen ja huojuttavan sitä... Ihme ja kumma että
hänen päähänsä oli juolahtanut: aidan ja koneen väliin on Peterin
pakko musertua, mutta ellei aitaa olisi, ei hän myöskään musertuisi,
siis aita pois!...

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. -- Pylväs kaatui nuorukaisen
jättiläisvoimain ponnistuksesta vetäen mukanaan osan aitaakin, ja
samassa kaatui lokomobiili. Siinä oli höyryä ja savua ja potkivia
hevosenjalkoja... Miehiä ja naisia ja rohkeimmat lapsilaumasta
tunkeutuivat esille. Pari vanhaa naista, jotka eivät voineet nähdä
eikä kuulla Peteristä vähääkään, riitelivät siitä, oliko hän
menettänyt kätensä vai jalkansa. "Kunhan vaan ei _sille_ olisi
vahinkoa tapahtunut", huokaili uusi kunnan esimies tarkottaen konetta
ja tulkiten sillä useimpain läsnäolevain miesten tunteet. Kaikkialla
ilmeni yleinen, vilkas osanotto yhteisen omaisuuden kohtaloon ja
samassa suuttumus sitä kohtaan, joka kevytmielisesti oli asettanut
sen vaaralle alttiiksi.

Peter vedettiin verta vuotavana ja runneltuna lokomobiilin alta ja
asetettiin seisoalleen; siitä ei kukaan enää välittänyt, että hän
jälleen kaatui maahan, ja kun hän käheästi kuiskaili: "Hevoset ...
auttakaa!" silloin nousi suuttumus häntä kohtaan ylimmilleen ja
miesparka oli saada selkäänsä. Mutta Pavel ajatteli: "Ellei minua
olisi ollut, ei hän enää olisi elävien mailla!" tuntien samalla
tyytymyksensekaista liikutusta ja jonkinlaista hyväntahtoisuutta
pahinta vihollistaan kohtaan. Hän astui Peterin luo, ja huomatessaan
veren tulvivan hänen suustaan, tarttui häntä olkapäihin vetäen
loukkaantuneen jonkun verran syrjään asettaakseen hänen päänsä
pienelle mättäälle... Vaan hän päästi hänet äkkiä tylysti maahan
retkahtamaan -- kaikuva huuto oli tunkeutunut hänen korviinsa.
Vinska! leimahti hänen mieleensä ... paholainenko hänet tänne toi --
Vinska!

Hän se oli. Käyttäen hyväkseen Peterin poissaoloa oli hän lähtenyt
isänsä luona käymään ja tuskin astunut mökistä ulos, kun kuuli
kadulle melua ja näki ihmisten joka taholta kiiruhtavan heidän
taloaan kohti. Tuskaa täynnä juoksi hän kylän läpi ja kapakan
puutarhan poikki, ja ensimäinen, minkä siellä näki, oli miehensä
vertavuotavana pitkällään ruohikossa ja Pavel hänen ylitsensä
kumartuneena -- haavottumattomana.

Vinskan mielessä heti heräsi hurja, mieletön epäluulo. "Roisto,
sinä sen teit!" huusi hän puristaen kätensä nyrkkiin ja lyöden
sillä Pavelia kasvoihin, nuorukaisen katsellessa häntä äänetönnä ja
pelästyneenä.

Silloin Anton, joka paraillaan irrotti raudikkoja valjaista, kääntyi
Vinskaan ja puheli kylmänkuivasti: "Älä häpäise, kiitä mieluummin;
ellei hän tuolla olisi tarttunut asiaan, olisi miehesi nyt
musertuneena ja litteä kuin pannukakku".

Lausunto vertauksineen herätti iloisuutta; ainoastaan Vinska ei
siihen kiinnittänyt huomiotaan eikä yleensä tiennyt mitään siitä,
mitä ympärillään tapahtui. Hän oli heittäytynyt maahan Peterin
viereen ja purskahtanut itkuun. Pavel nousi hitaasti polviltaan ja
näki tyrmistyneenä kuinka Vinska hyväili ja suuteli haavottunutta;
hän tunsi kuumeenväristyksiä ruumiissaan kuullessaan kuinka tuo
nainen rukoili ettei hän jättäisi häntä ja nimitteli raakaa miestään
sydämensä valituksi, onnekseen ja elämäkseen, ainokaisekseen.
Intohimoisin katsein seurasi häntä Pavel; hänen yhteenpuristettuja
huuliaan ympäröi valkoinen reuna ja tuuheitten kulmakarvojensa
välille ja otsalle nousi tuskallisten ajatusten rajuilma.

Vihdoin hän kääntyi äkkiä tuosta näytelmästä, joka samalla kertaa
sekä kiinnitti että kidutti, ja meni auttamaan lokomobiilin
nostajoita. Kun se oli saatu suurella vaivalla pystyyn ja Anton
lausui mielipiteenään että "kone", Jumalan kiitos, oli toki päässyt
eheänä leikistä ja voitaisiin asettaa jälleen käymään, pudisti Pavel
päätään ja sanoi, luistiventtiilin tankoa osottaen:

"Se tuskin käy päinsä. Ettekö näe että tanko on vääntynyt?"

Seppä pudisti päätään, veti harmahtavan parransängen ympäröimän
suunsa ylenkatseelliseen hymyyn ja vastasi, että jos joku oli
vääntynyt, niin oli hän, seppä, sen "jo nähnyt", ja että jos jotakin
puuttui, oli hän sen "jo tehnyt".

Pavel suoritti nyt esimiehen kanssa vielä keskeneräisen metsäherran
asian ja palasi sitte takaisin metsään, jossa tarttui työhönsä kuin
leijona saaliiseensa. Joka kerta, kun hän nosti ja laski kirvestään,
näytti kuin hän olisi koonnut koko voimansa tyhjentääkseen sen
yhteen ainoaan iskuun. Ammattipuunhakkaajat keskeyttivät useampia
kertoja oman työnsä katsoen tuota harjottelijaa ivallisella
pahansuopaisuudella. Sen työkunnan johtaja, johon Pavel kuului,
raaka Hannusen, huomautti hänelle: "Riehu vaikka läkähtyäksesi, jos
haluttaa; et siitä saa kreutzeriäkään enempää kuin me muutkaan!"

Pavel ei kuitenkaan herättänyt yksinomaan tyytymättömyyttä. Kun
hän viikon lopulla saapui tovereineen metsäherran luo maksua
nostamaan, lausui tämä hänelle pari ystävällistä sanaa sekä antoi
metsänvartijalle käskyn pitää tuota työhullua muistissa ja antaa
hänelle ensi tilassa etusijan kaikkiin muihin päiväläisiin nähden.

       *       *       *       *       *

Pian sen jälkeen, syyskuun ensimäisenä päivänä, pyhän Ägidiuksen
päivänä, vietettiin Soleschaun kirkossa suurta juhlaa.

Kaikki oli kuten aina ennenkin tällaisissa tilaisuuksissa.
Markkinamyymälät olivat tavallisilla paikoillaan; koko kylän
väki kokoontui niitylle suuren jalavan ja kirkkoherran puutarhan
väliselle alueelle. Paroonitar, joka muulloin, olipa ilma millainen
tahansa, tuli kirkkoon jalan, huojuvana ja vapisevana, saapui
tänään vaunuissa nuo viisisataa askelta linnasta kirkolle mitä
suurimmalla loistolla ja komeudella. Kurkunmuotoiset lihavat kimot
raskaissa hopeahelaisissa valjaissa, Jakob ja Mathias kuskilaudalla,
muistuttaen jättiläismäisiä, livreihin puettuja toukkia, sinisine
hännystakkeineen, joiden selässä oli keltaisia nauhoja, keltaisine
liiveineen ja hihansuilleen. Ja siellä istui avarassa "kepsissään"
pieni, vanha, puolisokea rouva tervehtien oikealle ja vasemmalle
aivan arviolta, kiittäen monia häneen typerästi töllisteleviä
tomppeleita ystävällisellä päännyökäyksellä ja jättäen monta
kunnioittavaa tervehdystä vastaamatta. Ennätettyään kirkon eteen,
astui hän vaunuista ja joutui suureen tungokseen, jossa käyttäytyi
ihmeteltävän urhokkaasti, kuten aina ennenkin. -- Kaikki aivan kuin
ennenkin.

Hän kuunteli jokaisen valituksia ja pyyntöjä, eikä väistänyt
arveluttavintakaan kädelleen tarkotettua suudelmaa; ei yksikään
apua-anova mennyt hänen luotaan tyhjin käsin, pahimmassakin
tapauksessa oli varalla suopea sana ja niille, jotka eivät halunneet
muuta kuin osottaa kunnioitustaan, leikkipuhe tai osaaottava
kysymys, joka tosin ei aina sattunut aivan paikalleen. Eräältä
nuorelta, naimattomalta tytöltä hän kysyi hänen lapsistaan,
eräältä äskenvihityltä aviomieheltä hänen morsiantaan; mutta se
ei pilannut asiaa, lisäsihän vain iloisuutta, joka puhkesi sitä
vapaammin ilmoille. Linnanrouva rakasti leikinlaskua ja salli sen
tapahtua vaikkapa omallakin kustannuksellaan, kun tiesi kansan
varmasti pitävän itseään arvossa -- ja se oli hänen voimansa.
Linnanrouva tiesi että nuo ihmiset häntä pettivät ja häneltä
varastivat, missä suinkin saivat siihen tilaisuutta, mutta hän
antoi epärehellisyydenkin mennä menoaan, kun tiesi heidän itseään
rakastavan -- ja se oli hänen heikkoutensa.

Jo kuului ensimäinen soitto, kirkkoherra näyttäytyi kirkon ovella
suitsutuspilvessä, kolmen apulaisen ympäröimänä; tänään luki messun
"nelivaljakko", niinkuin Jakob kuskinkielellään sanoi.

"Väistykää!" huusi paroonitar joukolle. "Päästäkää minut kirkkoon,
minunhan pitää rukoilla puolestanne."

"Mielellämme, teidän Armonne; se on velvollisuutemme, teidän
vapaaherrallinen Armonne", sanoi kansa väistyen syrjään, ja vanha
rouva meni papin luo, joka ojensi hänelle vihkiveden, teki hartaasti
ristinmerkkejä ja katosi rukouskappeliin.

Kaikki niinkuin ennenkin. Poikkeavaa oli ainoastaan päivän kauneus,
jonka suhteen ei ankarinkaan arvostelija olisi löytänyt moitteen
sijaa. Kosteata kesää oli seurannut poutainen, lämmin syksy, joka
salli esteettömästi korjata niittyjen ja vainioiden runsaat sadot.
Kaikki maanomistajat olivat mitä parhaimmalla tuulella, mikä
ilmeni tavallista vilkkaampana ostohaluna; naisia ja miehiä kihisi
myymälöiden luona tavaroita tarkastelemassa ja tinkimässä, mutta
kaupat päätettiin vasta messun jälkeen.

Toinen soitto. Jo oli aika vähemmin hartaidenkin lähteä Herran
huoneeseen. Kirkkoon menijöitten rivit tihenivät, miehet astuivat
kirkkoherran puutarhan ohi, jonka aitaa vasten Pavel nojasi kuin
kerran seitsemän vuotta takaperin. Silloin hän oli yksinäinen,
ryysyinen poika, tänään voimakas, terveyttä uhkuva nuorukainen, jonka
puku erottautui muiden puvusta vain siinä, että se oli sopivampi ja
paremmin hoidettu.

Miesten jälkeen tulivat naiset. Pavel tunsi sen joka hermossaan, joka
verenpisarassaan -- nyt tulevat naiset.

Hän nojautui aitaa vasten, nosti käsivartensa ristiin ja oli
välinpitämättömän näköinen. Mitä häntä liikuttivat nuo, jotka
astuivat joukon etunenässä -- tytöt? Hänellä ei ollut minkäänlaisia
välejä yhdenkään kanssa, hän halveksi heitä jokaista enemmän
kuin he kaikki yhteensä häntä, nuo hanhiraukat. Tyttöjen jälkeen
tulivat naineet naiset, ensin nuoret ja niiden joukossa tuo yksi ...
tuo ainoa, jonka nimeä hän ei milloinkaan tahdo lausua, jonka
suhteen hän tahtoo olla sokea ja mykkä tästälähtien aina viimeiseen
hengenvetoonsa asti. Mitä hän oli hänen tähtensä tehnyt, sitä ei
hän ollut milloinkaan punninnut, ei milloinkaan laskenut, se oli
tehty tahdottomasti, vastustamattomasti, ilman omaa ansiotaan
ajattelematta, ilman mitään hyvitystä toiselta puolelta vaatimatta.

Mutta kun tuo nainen äsken ravintolan puutarhassa häntä syytti ja
häpäisi, silloin katosi kaikki epäselvyys, silloin erottautuivat
selvästi toisistaan valot ja varjot ja hän johdatti mieleensä kaikki,
mitä oli tuon naisen edestä tehnyt... Mahdottomia, kuulumattomia --
ja hän? -- Pavel teki ensimäisen kerran tiliä ja summasi sen samalla.
Hänen ja tuon naisen välillä on kaikki lopussa, tuo nainen ei ole
enää olemassa hänelle... Ja kuitenkin hän tuntee hänen läsnäolonsa...
Minkätähden hän sen tuntee, vaikka kaikki on lopussa?... Pavel
taivutti päätään taaksepäin, kohotti katseensa jalavan latvaan ja
näki siellä jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotaan. Vihreitten
oksien ja lehtien keskeltä pistäysi taivasta kohden mahdottoman suuri
kuiva oksa. -- Näky koski häneen kuin olisi hän huomannut rakastetun
olennon terveessä ruumiissa vaikean sairauden oireet.

Tuon ihanan puun oli latva kuivunut.

"Pavel, Pavel; kuule minua!" kuului tuttu ääni ja hän vavahti,
pelkäsi -- omaa itseään. Taasko se hänet yllättää tuo kamala tunne,
taasko häneen iskevät nuo tuliset kynnet, kouristaen hänen rintaansa
ja koettaen hänet tukehuttaa?

Vinska uudisti: "Pavel kuule minua ... olen tehnyt sinulle vääryyttä,
anna minulle anteeksi." Hän sanoi sen ystävällisesti ja nöyrästi,
seisoen anteeksipyytävänä kaikkien niiden läsnäollessa, jotka
olivat tulleet hänen seurassaan ja joista ei kukaan katsellut tätä
näytelmää niin uteliaasti kuin muuan vaalea verinen, hento, tyttönen,
puolittain vieras paikkakunnalla, niin täynnä suloa ja kauneutta,
että hän tänä tärkeänäkin hetkenä veti Pavelin huomion puoleensa.

"Enköhän tunnekkin sinua", ajatteli Pavel, ja hän todella tunsikin
hänet muistellessaan menneitä tapahtumia. Se oli tuo samainen tyttö,
joka kerran, kun häntä vietiin vankilaan, oli keksinyt katkerimman
kokkapuheen ja heittänyt sen kiven, joka nyt oli hänen kynnyksensä
alle kätkettynä. Hän ei ollut enää vuosikausiin oleskellut kylässä,
kuului palvelevan kaupungissa, mutta nyt tulleen kotiin, ja kaunis
hän oli kuin alttaritaulun jumalanäiti. Pavel kapsoi vuorotellen
häneen, vuorotellen Vinskaan, ja yhtä rauhallisesti kumpaiseenkin. Oi
ihmeellinen onni! Hänen ei enää tarvitse kadehtia ketään vapautettua
vankia, ketään sairaudestaan tervehtynyttä. Hän on lemmenhulluuden
sairaudesta tervehtynyt, hän on vihatuista kahleistaan vapautunut --
hän on terve ja vapaa!

"Suo minulle anteeksi", pyysi Vinska uudestaan, ja Pavel vastasi
rauhallisen tyynesti:

"Älä ole milläsikään, ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin
semmoiset asiat mieltäni liikuttivat."

Vinska punastui, puri huultaan ja jatkoi matkaansa. Hän meni se
masentava tunne rinnassaan, että oli menettänyt valtansa, jonka
oli luullut kukistumattomaksi. Tuo vieno, vaaleatukkainen seurasi
häntä. Mutta Pavel nosti molemmat kätensä lantioille ja huojutteli
ylimielisesti ruumistaan virkahtaen itsekseen:

"Naiset, hyi! Ne eivät kelpaa muuhun kuin kehnoon!"




XIV.


Peter tervehtyi päivä päivältä, uskalsi jo puhua ja syödä mitä
halutti, ainoastaan huutaminen ja tupakoiminen oli kielletty. Koko
sairautensa ajan oli hän pelännyt, ensin kuolemaa ja sitte lääkärin
laskua. Kun tämä lopetti käyntinsä eikä heti lähettänyt laskua,
haetutti Peter sen ja oli siihen sangen tyytymätön. Hän asetti
paperin pöydälle, istuutui sen eteen ja sätti sitä numero numerolta.
Vaimonsa hiipi hiljaa ja huolestuneena hänen ympärillään rukoillen
häntä pysymään rauhallisena, mikä vielä enemmän Peteriä ärsytti.
Tosiaankin -- kunpa voisi edes nähdä oliko se korjaus, jonka tuo
vanha saituri oli hänen koneistoonsa tehnyt ja josta hän oli häntä
niin häpeämättömästi nylkenyt, kunnollisesti suoritettu.

Hänen oli onnistunut täydelleen karkottaa aivoistaan sekin pieni
määrä ihmisjärkeä, mikä siellä ennestään oli; hän oli nyt joutunut
sellaiseen edesvastuuttomuuden tilaan, että Vinska olisi mielellään
estänyt häntä vieraita tapaamasta, kun tuona sopimattomana hetkenä
äkkiä koputettiin oveen ja ravintolan isäntä astui sisään.

Hän otti kohteliaasti hatun päästään ja Vinska näki heti ensi
silmäyksellä: tuolla on joku tarkotus, eikä aivan rehellinenkään
tarkotus mielessä.

Peter ei vastannut mitään kysymykseen voimistaan, jolla tulija
alotti keskustelun, vaan työnsi, tämän istuuduttua hänen viereensä,
hänen eteensä laskun, nyyskähti: "tuossa!" ja katsoi häneen syrjästä
jännitettynä ja odottavana.

Ravintoloitsija antautui asiapaperin perinpohjaiseen tutkimiseen.
Hetken päästä, joka olisi hyvin riittänyt sen ulkoaoppimiseen, sanoi
hän lyöden kätensä merkitsevästi paperille:

"Se on tohtorin lasku!"

"Tohtorin lasku, sen roiston; kyllä se roikale on minua nylkenyt."

"Eipä juuri voi sanoa", vastasi isäntä. "Sinuako nylkenyt, saituria
-- se ei ole mahdollista! Laskut ovat paikoillaan, molemmat laskut,
sekä tohtorin että" -- puhuja hymyili hiukan hämillään, pisti kätensä
liivintaskuunsa ja veti sieltä hitaasti kokoonkäärityn paperin, jonka
ojensi Peterille -- "sekä tohtorin että tämä minunkin."

Peter peräytyi kuin tulista kekälettä säpsähtäen ja huusi täyttä
kurkkua: "Lasku? -- Mikä hiton lasku se onkaan, sillä minä en
ole kapakkaan velkaa kreutzeriäkään, minulla ei ole tapana juoda
tippaakaan sitä heti maksamatta."

"Niin", arveli isäntä saatuaan vihdoin sananvuoron, "nyt ei ole
tipoista puhe, vaan aidasta, minun puutarhanaidastani, joka särkyi
lokomobiilionnettomuudessa."

Peter joutui täydelliseen raivotilaan. Miten kummassa aita voi
häntä liikuttaa? Kuinka isäntä ilkesikään tuoda laskunsa hänelle?
Koko onnettomuuden aiheenahan oli juuri se, että aita oli revitty.
Se tapahtui juuri sinä hetkenä, kun Peter jo oli saada hevoset
hillityiksi, hän oli ne jo _saanutkin_ hillityiksi, vielä yksi
nykäsy, ja ne olisivat seisoneet kuin muuri ja kääntyneet portista
sisään kuin lampaat. Tosiaankin, kun aita kaatua romahtaa juuri
niiden edessä, niin pelästyyhän siitä jo tuollaiset eläimet. Eihän
ne lehmiä ole. Niin se oli, Peter vannoi sen pyhästi ja kalliisti
-- vannoi myöskin potkujen avulla istuttavansa oikean käsityksen
jokaiseen, joka ei sitä muuten ymmärtänyt. Mielenkiihkossaan hän
lähti Vinskan varotuksista huolimatta kotoaan puutarhan kulmaukseen,
esittääkseen tapahtuman kaikinpuolisen kulun itse paikalla.

Suruissaan katsoi Vinska hänen jälkeensä. Seitsemään viikkoon hän
ei ollut lähtenyt huoneestaan, ja meni nyt ensimäistä kertaa ulos
myrskyisenä lokakuun päivänä, keveässä sisäpuvussa, suuttumuksesta
ja mielenliikutuksesta hehkuen. Vaimo kuuli hänen huutonsa aina
kotiin saakka. Nähtyään aidan, jonka korjaamiskustannukset
vaadittiin häneltä, hypähti hän ilmaan kuin hurja. Mitä tuokin
oli? Petosta! Roistomaista petosta!... Aitaa ei oltu ainoastaan
uudestaan pystytetty, vaan kokonaan uusittu. Enemmän kuin puolet
sen lahonneista laudoista oli korvattu uusilla. Mitä? Vanha aita
oli kaatunut ja uusi tehty sijaan Peterin kustannuksella?... Hän
raivosi, hän huusi jokaisen ohikulkevan todistajaksi että kapakan
isäntä oli aikonut harjottaa varkautta häntä kohtaan. Yhä kasvavalle
kuulijakunnalle hän kertoi tuon jutun ainakin puolikymmentä kertaa ja
yhä uusilla lisätodistuksilla verestettynä. Tuo kirottu aidanrepijä,
tuo "nulikka" on syypää kaikkeen, hevosten pillastumiseen,
lokomobiilin kaatumiseen, Peterin onnettomuuteen -- hänen,
sankarin, joka huutavana hädän hetkenä oli pitänyt silmällä kunnan
yhteisomaisuuden pelastamista ja sen sijaan, että olisi hypähtänyt
syrjään, vielä aivan viimeksi antanut valjakolle käänteen, nykäsyn,
joka olisi estänyt koneen kaatumasta. Hän oli lopulta niin käheä
kuin kaulushaikara ja väsymyksestä aivan uupumaisillaan. Yöllä hän
ei saanut levottomuuden vuoksi unta, ja aamulla hän lähetti sanan
kunnanesimiehelle, neuvosmiehille ja muutamille ystäville pyytäen
'heidän', tulemaan ravintolaan, jossa ankarasti neuvoteltaisiin
asiasta. He tulivat, ja hän esitti heille vaativansa itselleen
oikeutta, ja ellei kunta sitä hänelle myöntäisi, vetoavansa
piirioikeuteen, lääninoikeuteen ja vaikka aina keisariin saakka.

Esimiehen rinnasta nousi huokaus huokauksen jälkeen Peterin
puhuessa. Hän hymyili tuskastuneena ja katsoi ikäänkuin apua
pyytäen neuvosmiehiin. Hän oli paikkakunnan sävyisimpiä ihmisiä,
aivan liian nuori virkaansa ja -- ollen jonkun verran sivistyneempi
kuin useimmat vertaisensa -- jokseenkin avuton heidän raakuuttaan
vastaan. Hän kysyi mikä tuo Peterin oikeus oli, jolloin tämä, sen
sijaan että olisi vastannut kysymykseen, rupesi laajasti kertomaan
juttuaan, joka oli eilisestä muuttunut vieläkin ihmeellisemmäksi,
mahdottomammaksi ja hänelle itselleen kunniakkaammaksi. Esimies
kohautti olkapäitään, vanhin neuvosmiehistä nukkui, Anton teki mitä
ilmeikkäimmän surkuttelun liikkeen. Muutamat pilanlaskijat vielä
lisäilivät Peterin kehuskelemisia, herättäen suurta iloisuutta. Peter
itse epäili hetkisen pitikö hänen nauraa mukana vai suuttua, mutta
valitsi lopulta jälkimäisen keinon.

"Olenko minä repinyt aidan?" huusi hän.

"Et, et!" vastattiin yhdestä suusta.

"Siis en myöskään maksa sitä."

"Et, et!"

"Mutta kuka sen sitte maksaa?" valitteli kapakan isäntä, jonka
hehkuvilla poskilla helmeili suuret hikipisarat.

"Sellaista laskua, kuin sinä olet kirjottanut, ei maksa kukaan; se
on joka suhteessa hävytön", sanoi Anton, ja kiitollisena nyökäytti
esimies hänelle päätään. Mutta Barosch, joka tyhjensi jo viidettä
ryyppyään ja olisi mielellään ottanut kuudennen velaksi, kallisti
pientä, pyöreätä päätään nöyrästi sivulle ja sanoi:

"Miksei kukaan? Miksikäs ei se, joka on sen repinytkin? Miksei
poikalurjus?"

"Poika? Sepä -- sepä olisi jotakin -- hahhaa, poika!" Ehdotukselle
nauraa kikatettiin ja laskettiin pilaa, mutta siitä huolimatta tuntui
selvästi, että se oli voittanut jalansijaa.

Peter omisti ehdotuksen paikalla itselleen ja väitti asian kuuluvan
hänelle. Se oli juuri se oikeus, josta hän oli puhunut, hyvitys, joka
hänelle oli tuleva siitä vaarasta, johon poika oli hänet saattanut,
hänet, joka oli osottanut niin suurta alttiiksiantavaisuutta koneen
pelastamisessa.

Vanhin neuvosmies heräsi samassa ja sekaantui suuttuneena
puheeseen: tuo juttu pelastamisesta on pelkkää lorua! Juuri siinä
pelastamishommassa oli lokomobiili saanut jonkun vamman, josta se ei
näyttänyt korjautuvan. Anton on sitä korjaillut yhtä mittaa, mutta
ei ole saanut ennalleen. Se puhkuu kuin keuhkotautinen ja sen ennen
niin kimakka puhallus muistuttaa nyt sairaan kissan naukumista. -- Se
ei vaikuta asiaan, arveli Anton. Puhaltaminen ja naukuminen ajavat
lopultakin saman asian, mutta se väite piti valitettavasti paikkansa,
että kone nyt ei ollut yhtä työkykyinen kuin ennen.

Hänen selityksensä herätti yleistä tyytymättömyyttä; ainoastaan Peter
ei ottanut sitä huomioonsa, rummutti vain sormillaan pöytään ja huusi:

"Pojan täytyy tulla tänne, pojan täytyy maksaa!"

"Täytyy, tietysti!" huudettiin monelta taholta ja esimies, joka
kävi yhä kärsimättömämmäksi mitä neuvottomammaksi hän tunsi itsensä
yleistä mielipidettä vastaan, sanoi tavallista kovaäänisemmin:

"Hänen _täytyy_ -- mitä hänen täytyy? Ei ainakaan sitä, mitä te
kuvittelette!" Kun yritettiin tehdä vastaväitteitä, teki hän
kieltävän kädenliikkeen jatkaen: "Hän ei tule tänne eikä voi tulla,
koska hän ja Arnost ovat kutsutut sotilastarkastukseen ja lähtevät
tänään matkalle."

Se muutti asian ja kiihkoilijain oli pakko malttaa mieltään.

Tosin Pavel palasi takaisin jo seuraavana aamuna, mutta viipyi
kotona ainoastaan kaksikymmentäneljä tuntia eikä puhunut sinä aikana
kuin kahden henkilön, esimiehen ja Antonin kanssa. Edellisen luona
hän kävi Arnostin kanssa. Heillä kummallakin oli ollut onni joutua
nostoväkeen, mutta heidän täytyi lähteä heti harjotuksiin.

Toinen, jonka Pavel sattumalta tapasi, seppä, valitti hänelle
pulaansa koneen suhteen ja kehotti häntä tulemaan Peterin pihalle,
jossa se oli yhä vieläkin. Ensi katseella uudisti Pavel jo ennen
lausumansa ajatuksen: "Ettekö näe että tanko on vääntynyt?" -- Anton
myönsi sen, vaan oli sitä mieltä, että se oli pikku asia, joka ei
mitään vaikuttanut.

"Siitä johtuu kaikki", sanoi Pavel. "Sentähden se noin puhkuu,
sentähden ei sulkuventtiili työskentele oikein eikä höyry juokse
tasaisesti. Väliin tulee liiaksi, väliin liian vähän."

Hänen onnistui saada seppä vakuutetuksi, ja nyt korjasivat he vian
yksissä neuvoin pikaisesti.

Peteriä ei näkynyt, kuultiin vain hänen surkea yskintänsä riihestä.
"Hän on tärvellyt itsensä rähisemisellään", sanoi Anton; "tohtori käy
taas hänen luonaan."

Tämä tiedonanto otettiin vastaan yhtä välinpitämättömästi kuin se
ilmotettiinkin. Pavel meni kotiinsa, järjesteli siellä hiukan,
lukitsi oven ja läksi miltei ilomielin uuteen tehtäväänsä. Se vähä,
minkä hän kutsuntatilaisuudessa oli nähnyt sotilaallista elämää, oli
häntä suuresti miellyttänyt.

Seppä sai osakseen paljon kiitosta koneen kuntoonlaittamisesta.
Hän näytti kuitenkin ottavan sen vastaan perin vastenmielisesti ja
johti aina, kun joku alkoi siitä puhua, keskustelun muihin asioihin.
Hänen näytti olevan tuiki vaikeata sanoa, että Pavelin apu oli ollut
tarpeen lokomobiilin vamman keksimisessä.

Pavelin poissaollessa tuli kysymys aidankorjuun maksamisesta
päiväjärjestykseen kunnan neuvostossa. Ravintolan isäntä ei laannut
heitä ahdistamasta ennenkuin asia tuli päätetyksi. Ja äänten
enemmistö ratkaisi: Poika maksakoon -- onhan siitä jo ennenkin oltu
yksimielisiä.

"Mutta jospa hän ei kykene maksamaan?" huomautti esimies.

"Mitä vielä, mitenkä hän ei kykenisi? Hänellä on rahaa, ja ellei
olisi, niin onhan hänellä mökki, joka on aina parin guldenin
arvoinen. Pankoon isäntä ulosmittaukseen."

Sille kannalle asia jäikin, huolimatta esimiehen harmistumisesta
moisen päätöksen johdosta.

Kun Pavel harjotusajan päätyttyä palasi kotiin, kiiruhti kapakan
isäntä hänen luokseen, kertoi mitä hänen poissaollessaan oli päätetty
ja lopetti vakuuttaen ettei asia ollut enää muutettavissa, vaan että
Pavelin piti maksaa empimättä.

Viimemainitun silmät rävähtivät selälleen ja sisunsa alkoi kuohua,
vaikka hän pysyikin päältänähden aivan rauhallisena. Tuo tyyneys
kuitenkin herätti pienessä paksussa ravintolan isännässä pelkoa.

"Kuka sitte on päättänyt että minun pitää se maksaa?" kysyi Pavel.

"Kuka muu kuin kunta -- esimies, talonpojat?"

"Esimies, talonpojat!" toisti nuorukainen astuen askeleen häneen
päin, jolloin isäntä astui useita askeleita taaksepäin.

"Maksa!" sanoi hän. "Jos maksat heti, niin vähennän summasta
kreutzerit ... vähennän yhden guldenin ja kreutzerit."

"Istu ja vähennä paikalla tuo guldeni ja kreutzerit laskusta!"

Isäntä olisi mielellään pistänyt vastaan, mutta teki kuitenkin työtä
käskettyä ja kysyi sitte vavisten: "Nytkö aijot maksaa?"

"En, ennenkuin olen puhunut talonpoikien kanssa. Sunnuntaina tulen
kapakkaan tuumimaan talonpoikien kanssa. -- Mitä vielä odotat?"

Kysymys tehtiin sellaisella pontevuudella, että se sai isännän ilman
pitempiä puheita kiiruhtamaan ovelle ja puikahtamaan tiehensä.

Illalla hän kertoi kapakassa istuville: "Mies on sotaväessä saanut
korpraalin ryhdin. Kenellä ei ole rohkeutta, se saattaa häntä
pelätäkkin, ja sunnuntaina hän aikoo tulla tänne ravintolaan puhumaan
talonpoikien kanssa."

Vieraat -- joiden joukossa oli Anton ja Baroschkin -- panivat vastaan
sitä väitettä, että muka tarvittaisiin rohkeutta puhuakseen Pavelin
kanssa pelkäämättä. Barosch arveli että pojalla tosin voi olla
aikomus tulla puhumaan talonpoikien kanssa, mutta että hän tuskin
tulee sitä toteuttamaan: "koska", ja hän koputti harvinaisella
itsekunnioituksella sisäänpainunutta rintaansa, "koska me emme salli
itseämme puhuteltavan".

"Yleensä", huudahti isäntä, "on hän viime aikoina ruvennut pitämään
itsestään liian suurta ääntä."

"Miten se on näyttäytynyt?" kysyi Anton, joka tähän saakka oli
vaijennut. Isäntä vastasi:

"Ja se hänelle vielä näytetään!"

"Mitä hänelle näytetään?"

Anton ei saanut vastausta toiseen kysymykseensä enemmän kuin
ensimäiseenkään, sillä niihin ei kukaan olisi kyennyt vastaamaan.
Siitä huolimatta olivat kaikki isännän kanssa yksimielisiä: poika
pitää itsestään liian suurta ääntä ja "se" hänelle vielä näytetään.

Ja pieni huhunjumalatar nosti viestitorven huulilleen ja kiersi
kylällä talosta taloon ja mökistä mökkiin huhuillen: sunnuntaina
saapuu kunnanlapsi ravintolaan vaatimaan elatus-isiltään tiliä, ja he
ovat hänelle antava mitä hänelle tuleva on. He ovat päättäneet sen
hänelle kerrankin näyttää. Mitä tuo salaperäinen "se" oli, sitä ei
pieni jumalatar ilmottanut, vaan antoi odotetulle tapahtumalle sen
kautta vieläkin suuremman viehätyksen.

Sunnuntaina oli ravintolahuone täpösen täynnä väkeä, mutta esimiestä
ei näkynyt eikä neuvosmiehistäkään muita kuin vanhin, Peschek, kelpo
mies ja pontevakin, milloin ei sattunut unitautia potemaan. Peter oli
saapunut lukuisan "ystäväpiirin" kanssa. Hän oli huonon näköinen,
vaatteet riippuivat velttoina, ääni oli käheä ja hengitys muistutti
käynnissä olevaa sahaa.

Pimeässä uuninnurkassa istui Virgil kyyrysillään jakkaralla.
Vanhuksen punaiset kasvot ja säihkyvät silmät loistivat pimeässä.

Suuren ravintolasalin vieressä oli pieni huone, jossa sijaitsi
hienoston pöytä. Hetki sitten olivat tohtori ja metsäherra
istuutuneet sen ääreen, jättäen huoneen ainoan, saliin vievän oven
auki, koska hekin odottivat jonkinlaisella uteliaisuudella tulevia
tapahtumia. He iskivät toisilleen silmää, kun isäntä astui sisään,
varovasti niinkuin oli tapansa "ekstrahuoneeseen" tullessaan, ja
kuiskasi: "Siellä hän nyt on".

Pavel astui kapakan ovesta sisään ja yleiseksi hämmästykseksi Arnost
hänen seurassaan. Olikohan lopultakin noista kahdesta tullut ystävät
lyhyen asepalveluksensa aikana? -- jotain sotilaallista oli kummankin
olennossa. Ryhti jäykkänä, hattua nostamatta astui Pavel talonpoikain
pöydän eteen. Hänellä oli kädessään joku valkoinen paperi, jota
levitteli hitaasti, lähestyi sitte Peschekiä ja piti sitä hänen
silmäinsä edessä sanoen: "Ravintolanisäntä väittää että esimies ja
talolliset vaativat minun maksamaan tämän laskun. Onko se totta?"

Ei kuulunut hiiskaustakaan vastaukseksi. Peschek ei edes katsahtanut
ylös ja Pavelin ääni oli liikutuksesta niin tukehtunut, että
neuvosmies yleisessä hälinässä tosiaankin saattoi käyttäytyä kuin ei
olisi kysymystä kuullutkaan. Hän koputteli tyhjää olutlasia pöytään
saadakseen sen täytetyksi. Pavel odotti, kunnes se oli tehty, ja
uudisti sen jälkeen kysymyksensä sanasta sanaan. Tälläkään kertaa
ei Peschek ollut kuulevinaan, jolloin Pavel laski kätensä hänen
olkapäälleen sanoen jyrkästi ja uhkaavasti: "Vastaa minulle!"

"Koira!" kuului pöydän toisesta päästä. Se oli Peterin ääni ja hänen
ympäristöstään kuului hyväksyvää muminaa. Pavel puristi kovemmin kuin
aavisti ja tahtoikaan vanhan neuvosmiehen olkapäätä.

"Kysyn teiltä, kysyn talonpojilta, kysyn tuolta tuolla täytyykö minun
maksaa?" huusi hän Peterille pöydän yli.

"Täytyy, täytyy!" huudettiin joka taholta kiroten ja sadatellen.
Peschek kääntelihe ja vääntelihe; uni oli karkottunut sillä kerralla,
niin valppaaksi hän ei ollut tuntenut itseään pitkiin aikoihin, ja
tuskinpa milloinkaan niin selvänäköiseksi. "Päästä minut irti!"
huusi hän uhaten Pavelille ja ajatteli itsekseen: Tuolle on tehty
vääryyttä. -- "En voi sinua auttaa, vaikka tahtoisinkin", sanoi hän.
"Sinun täytyy maksaa."

Pavel kalpeni ja veti kätensä pois. "Hyvä", murahti hän hampaittensa
välitse, "hyvä!"

Hitaasti ja juhlallisesti vei hän kätensä povitaskuun, otti eräästä
kotelosta, jonka avasi verkalleen, kymmenguldenin setelin ja ojensi
sen laskun kera ravintolan isännälle: "Kuitatkaa ja antakaa jäännös
rahastani takaisin!"

Syntyi lyhyt, hämmästystä ilmaiseva äänettömyys; _sitä_ ei ollut
kukaan saattanut odottaa. Vahingonilo ja pettymys taistelivat
ihmisten mielessä, ainoastaan isäntä oli ihastuksissaan. Auliisti
laski hän, pantuaan setelin talteen, yhden guldenin Pavelin eteen.

Tämä otti sen vastaan, nosti käsivartensa ristiin ja loi rohkean
ja taisteluunvaativan, oikean sotapäällikönkatseen kokoontuneeseen
seuraan. "Hyvä", sanoi hän; ääni ei enää kuulunut tukehtuneelta, vaan
kaikui selvänä ja voimakkaana hänen lausuessaan seuraavasti:

"Ja nyt sanon neuvosmiehille ja talonpojille, että olette
retkalejoukkuetta kaikki tyyni!"

Kuului koko salin täyttävä vimmastuksen mörinä tuon
ennenkuulumattoman häväistyksen johdosta, joka nyt viskattiin niin
hyvin kylän pienimpiä kuin sen rikkaimpia ja mahtavimpia vasten
silmiä. Lähinnä seisovat syöksyivät hänen kimppuunsa ja olisivat
kaataneet hänet kumoon, elleivät Arnost ja Anton olisi rientäneet
avuksi. Kun tuon kamalan rähinän keskestä kuului Peterin sanat
"kiittämätön lurjus!" oikasihe Pavel suoraksi ja pidätti uimarin
lailla, joka käsivarsineen halkoo hyökyaaltoja, ympäröiviä joukkoja
itsestään loitolla.

"Kiittämätön?" jyrähti hän ja äänessä värähteli vapisuttava valitus
kauvan kärsitystä tuskasta. "Kiittämätön? Mistä minun pitäisi
teitäkin kiittää? Ne murut, jotka olette ylläpidokseni antaneet, olen
maksanut työlläni tuhatkertaisesta. Kouluopetuksen on minulle antanut
opettaja ilmaiseksi. En ole teiltä saanut yhtään paria housuja, en
paitaa enkä kenkärajaa. Maa-alueesta, jolla mökkini seisoo, olette
nylkeneet kaksinkertaisen hinnan. Esimiehen kuolemasta olette minua
syyttäneet, lapsenne ovat miltei kivittäneet minua ja kun oikeus
minut vapautti, on huudettu: olet sittenkin myrkynvalmistaja!
Viimeksi olen pelastanut Peterin hengen, ja kun minun silloin piti
repiä ravintolan aita, täytyy minun se nyt maksaa... Retkaleet!" Hän
viskasi heille tuon sanan toisen kerran vasten kasvoja suunnattomana
korvapuustina, joka tarkotti kaikkia ja ylti kaikkiin ja -- johtuiko
se hänen vihansa voimasta, joka säihkyi leiskuten silmistä, vai
puoleksi vaistomaisesta tunteesta, että tuo viha oli oikeutettua --
huolimatta mielenkiihkosta, jota jokainen sana synnytti, saattoi
Pavel jatkaa edelleen: "Miksi kohtelette minua tuolla tavoin? Senkö
tähden, että olen lapsena varastanut? -- Kuinkahan monta teistä ei
ole tehnyt samoin? Senkö vuoksi, että isäni on kuollut hirsipuussa?
Oliko se minun syyni?... Retkaleet!" Kiihkeä raivo kiehui hänen
suonissaan; korvia huumaavana, kostoa huutavana nousi hänen mieleensä
kaikki, mitä hän oli kärsinyt ja mikä oli jäänyt kostamatta. Hän ei
enää löytänyt sanoja kuin yhdelle ainoalle uhkaukselle: "Ja jos minä
tänään teen jotain, joka saattaa minutkin hirsipuuhun, on se teidän
syynne!"

Häväistyt kuohahtivat -- ei siitä, mitä hän oli sanonut ja minkä
ainoastaan harvat olivat edes käsittäneet, vaan hänen puristettujen
nyrkkiensä ja uhkaavan asentonsa vuoksi. Nyrkkejä kohosi ja Pavelia
kohti sateli iskuja, jotka eivät kuitenkaan vaikuttaneet sen
enempää, kuin jos olisivat kallioon sattuneet. Sen sijaan jokainen,
joka sai häneltä yhdenkään iskun, kävi siksi päiväksi tappeluun
kykenemättömäksi ja luultavasti moneksi seuraavaksikin päiväksi.

"Maltu jo!" huusi metsäherra, jonka jykevä vartalo pistäytyi esiin
pienen huoneen kynnyksellä. "Olethan jo sanonut heille sanottavasi,
ja niinpä maltu!"

"Etkö maltu?" kuului käheä ääni. Peter oli noussut pöydälle ja heitti
Pavelia kohti olutkannun, mutta se hairahtui maalistaan ja sattui
Arnostin otsaan semmoisella voimalla, että tämä tuupertui kumoon.
Hän oli kuitenkin pian jälleen jaloillaan, juoksi kavalan heittäjän
kimppuun ja veti hänet alas pöydältä.

Nyt leimahti taistelu täyteen liekkiin.

Syntyi kaksi puoluetta, pienempi Pavelin, suurempi Peterin; isäntä
ja Peschek pakenivat tohtorin luo viereiseen huoneeseen. Metsäherra,
joka oli koettanut rauhaa rakentaa, näki yrityksensä turhaksi,
raivasi itselleen tien sekasorron läpi ja lähti pois. Ulkona seisoi
jo lukuisa katselijajoukko, enimmäkseen naisia ja lapsia. Pojat,
huimina tuollaista suurta temmellystä nähdessään, huusivat ja
juoksivat ikkunoihin katsomaan, taistellen paraimmista paikoista.
Heikommat, jotka oli tungettu pois ravintolahuoneen ikkunoista,
pyrkivät sivuhuoneen ikkunaan, mutta peräytyivät yhtäkkiä huutaen.
Heidän päittensä päällä näkyi pari ilmassa rimpuilevaa jalkaa, jotka
tavottelivat poikien päitä tukipisteeksi maahan laskeutuakseen.
Metsäherra riensi paikalle auttamaan jalkain omistajaa, tohtoria,
häilyvästä asemastaan.

"Ei ollut enää mahdollista muulla tavoin päästä tiehensä", sanoi
vanha herra päätään pudistaen. "Ja minun oli pakko lähteä... Holub
raivoo kauheasti... Se ihminen on karhu -- sen uskoo se, joka on
hänet nähnyt. -- Sulkeudun suosioonne!"

Samaa tietä kuin tohtori, tuli myöskin Peschek ja hänen jälkeensä
kapakan isäntä, jonka maahan hypätessä kuului äänekästä helinää. Se
tuli veitsistä ja kahveleista, jotka hän oli kiireessä siepannut
pöydiltä ja käärinyt avariin vaatteisiinsa, ennenkuin jätti huoneen
tuolle raivoavalle joukolle. Hän valitti ettei ollut saanut mukaansa
myöskin kannuja ja laseja, ajoi katupojat tiehensä ja litisti
kasvonsa ikkunaa vasten nähdäkseen mitä huoneessa tapahtui. Mutta
tuo kauhea ottelu suoritettiin nyt jo alkaneessa puolihämärässä,
tomupilvien keskellä. Näkyi ainoastaan lujasti yhteenpuristunut,
sinne tänne liikehtivä ihmiskasa, kuului voihkauksia ja kirouksia ja
raskaitten askeleitten töminää ja särkyvien puuesineitten räiskinää.

"Oi oi, minun penkkini, minun pöytäni!" huokaili isäntä ja kääntyi
ympäri kysyäkseen Peschekiltä eikö pitäisi lähettää santarmia
hakemaan, mutta varovainen neuvosmies oli jo kadonnut tohtorin
seurassa.

"Metsäherra, koettakaa te saada järjestystä aikaan!" huusi isäntä.
"Minä en vastaa mistään -- seppä, Arnost, Holub -- kolme kaikkia
vastaan, he murhataan kaikki kolme ... _minun_ penkeilläni, _minun_
pöydilläni!" lisäsi hän epätoivoisena.

"Niin hullusti ei kuitenkaan käyne", vastasi metsäherra, ja samassa
lennähti avonaisesta ovesta ulos kaksi Peterin puolueeseen kuuluvaa
talollisenpoikaa. He eivät olleet vielä ennättäneet kömpiä ylös,
kun jo pari hyvää ystävää teki heille seuraa ja vielä kolme neljä
muutakin, mikä kuperkeikkoja tehden, mikä jalat edellä, mikä
päälleen puikahtaen. Metsäherra otti tulokkaita vastaan ja ymmärsi
mestarillisesti -- heidän vaimojensa rukousten avulla -- estää niitä
harvoja, jotka vielä kykenivät taistelupaikalle palaamaan, päätöstään
toimeenpanemasta.

Odottamattoman liittolaisen sai hän Baroschista, joka voimakkaasti
takaapäin työnnettynä ilmestyi etehisen ovelle ja hänen jälessään
useimmat vanhempaan sukupolveen kuuluvat miehet. Barosch jäi
seisomaan ylimmälle portaalle ja änkytti: "Viisas väistyy". Hän
hoipertui, huitoi käsillään ilmaan uudistaen äskeisen "viisas
väistyy" ja pyllähti portaita alas.

"Oikein!" huusi metsäherra. "Eläkööt viisaat! Kunnioittavin
kumarrukseni viisaille!" Ja kun kaikki ovelle pakkautuneet olivat
tunkeutuneet ulos, juoksi hän portaita ylös ja, ennätettyään kapakan
ovelle, päästi valtavan ihmettelyhuudon: "Tuli ja leimaus!"

Kuinka olivatkaan rivit harventuneet! Keskellä huonekalujen
pirstaleita pitivät Peter ja harvat hänelle uskollisiksi jääneet
vielä puoliaan Pavelia vastaan. Tämä oli riisunut takkinsa ja seisoi
paitahihasillaan Arnostin ja sepän edessä, hänen jalkainsa juuressa
oli Virgil kyyrysillään apua anoen. Peter, aivan suunniltaan ja
kuumeesta hehkuen, koetti yllyttää joukkoaan uudistettuun, nähtävästi
jo monesti takaisinlyötyyn rynnäkköön. Mutta joukko epäilijä kun
nyt metsäherra jyrähti: "Rauhottukaa, älköön kukaan enää liikkuko
paikaltaan!" -- silloin he tottelivat, ja samoin totteli Pavelkin,
mutta hänen kasvonsa kalpenivat ja silmistään säihkyi murhaava vihan
lieska Peteriä kohti.

Rauha oli lyhytaikainen. Noiden kahden keskinäisiä asioita ei kyennyt
ratkaisemaan kolmannen välitys.

"Koira, koira, koira!" rähisi Peter, vei äkkiä kätensä housuntaskuun,
kuului linkkuveitsen avaaminen ja ase kädessä hyökkäsi hän Pavelin
kimppuun. Arnost riensi väliin torjuakseen hyökkäyksen. Se onnistui
vain osaksi: Pavelin rintaa kohti tähdätty isku sattui kylkiluihin ja
suuri veripilkku värjäsi hänen paitansa.

"Väistykää!" huusi Pavel. "Väistykää! Jättäkää mies minun huostaani!"
Alkoi taistelu kuin ihmisen ja villipedon välillä. Peter raivosi,
puri ja raappi; Pavel ainoastaan torjui hänen hyökkäyksiään, pitäen
vastustajansa loitolla itsestään ja kooten voimia ratkaisevaan
loppuiskuun.

Ja nyt se tapahtui... Vasemmalla kädellään kasvojaan suojaten
työnsi hän oikean kätensä sormet Peterin nahkaisen vyön väliin --
nosti hänet korkealle ilmaan, piteli siellä ojennetuin käsivarsin,
ravisteli häntä ja läähätti: "Elukka! Jos nyt Viskaan sinut mäsäksi,
niin on kaikki tehty."

"Tee se!" huusi Arnost.

"Älä, älä!" huusi metsäherra ja Pavel tunsi samassa vihollisensa
muuttuvan lyijynraskaaksi; Peterin puristetut nyrkit avautuivat,
veitsi putosi lattialle, koukistuneet sääret riippuivat velttoina
alaspäin ja räytynyt mies odotti viimeistä iskua. Silloin Pavelin
selkäpiitä karmi ja hänen vihansa lauhtui. Hitaasti antoi hän Peterin
luisua alas virkahtaen: "Luulen että olet saanut tarpeesi!" ja
heitti hänet ystäviensä piiriin, jotka vaijeten taluttivat horjuvan,
puoleksi tajuttoman miehen huoneesta ulos.

Metsäherra sulki oven heidän jälkeensä ja Pavel puhkesi riemuhuutoon:

"Kaikki siellä ulkona, ja me täällä sisässä!" Hän ei välittänyt
haavastaan, ei kuhmuista, joita ruumiinsa oli täynnä; hän ei tuntenut
muuta kuin voitonriemua ja kiihkeätä halua kiittää liittolaisiaan:
"Kaikki siellä ulkona, ja me täällä sisässä, me kolme!"

"Neljä!" vinkui Virgil. "Enkö ole viimeiseen saakka pysynyt sinun
puolellasi, Paveliseni, omaa vävypoikaani vastaan?"

Pavel yhä riemuitsi: "Ja minä olen myös heille sanottavani sanonut!"

"Sanonut ja näyttänyt!" huudahti Arnost. "Ja jos he jälleen piakkoin
tahtovat jotain nähdä ja kuulla, niin voit luottaa minuun, toveri."

Metsäherra tarkasteli Pavelia kiireestä kantapäähän. "Penteleen
poika!" sanoi hän naurahtaen ja Anton naurahti myöskin. Viimeinen
taistelu hänen ylpeytensä ja rehellisyytensä välillä oli loppuun
suoritettu.

"Ja koneen hän on myöskin korjannut", sanoi seppä.




XV.


Keskiyön aikaan kulki Pavel kotiinsa päin. Oli kylmä, tähtikirkas
yö. Lähellä kirkkoa tuli häntä vastaan yövahti Much, joka tervehti
jonkinlaisella aralla kohteliaisuudella sanoen: "Meidän kylän koirat
ovat juuri purreet erästä vierasta koiraa. Perhanan elukka, puolusti
itseään kuin vimmattu!"

"Sekin yksin monia vastaan", ajatteli Pavel, ja kun hän pumppukaivon
luokse ennätettyään kompastui johonkin maassa makaavaan esineeseen,
ilostui hän kuullessaan sen vinkuvan. Hän veti koiran verilätäköstä,
pumppusi vettä ja heitti täyden ämpärillisen sen päälle. Niin
paljo kuin hän saattoi pimeässä nähdä, oli varomaton tungeskelija
pahoin runneltu. Eläimellinen kotinurkkarakkaus, jonka sokea omansa
ihailu ilmenee sokeana vihana kaikkea vierasta kohtaan, oli iskenyt
vimmatusti hänen kimppuunsa.

Koira ei enää ilmaissut mitään elonmerkkiä. Pavel jätti sen makaamaan
paikalleen ja jatkoi matkaansa. Mutta hän huomasi pian että koira
ryömikin hänen jälkeensä vaivaloisesti mäkeä ylös. Pavel ei sitä
estänyt, vaan antoi koiran seurata itseään kotiin saakka, jossa
hoiteli sitä huolimatta sen tavattoman rumuuden ja ammottavien
haavojen herättämästä vastenmielisyydestä.

Seuraavana päivänä hän meni, kuten muinakin talvipäivinä, tehtaaseen
työhön. Työ tuntui sinä päivänä raskaalta, hänen päätään kivisti ja
koko ruumiiseen koski. Illalla kotiin palatessaan luuli hän kotona
odottavan käskyn saapua kunnanesimiehen luo, mutta sitä ei ollut eikä
tullut myöhemminkään.

Tuon tapahtuman lähimpinä jälkiaikoina odotti hän, aina kun
joku vihollisistaan tuli vastaansa, hyökkäystä ja oli valmis
puolustautumaan. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut, ei kenelläkään
näyttänyt olevan halua häneen koskea. Pelkäsivätkö he häntä? He
kaikkiko yhteensä häntä yksinään, olivatko he niin raukkoja? Vai
ajattelivatko kenties ensin tyynnyttää hänet huolettomaksi, odotellen
vain koston tilaisuutta? -- Olivatko he niin kehnoja ja kavaloita?
Varovaisuudestaan hän ei tahtonut missään tapauksessa luopua,
eikä milloinkaan unohtaa olevansa velkojien keskellä, joilla oli
suuri summa häneltä vaadittavana. Sillä välin kului talvi ilman
minkäänmoisia vihamielisyyden osotuksia häntä kohtaan. Hän saattoi
kenenkään häiritsemättä asua mökissään, tuossa mökissä, joka
oli aikoinaan herättänyt niin paljo pahaa verta, mutta jota nyt
katseltiin välinpitämättömyydellä. Hiljaisuudessa ihmetteli moni sitä
hyvinvointia, mikä vähitellen painoi leimansa tuohon pieneen asuntoon.

Pavel oli laittanut mökkinsä ympärille aidan ristiin pistetyistä
pajunoksista ja istuttanut sen viereen kasveja. Kaikki menestyi
hänen väsymättömän, rautaisen tahtonsa pakottamana. Pienen kuusen,
viimeisen, joka oli kestänyt pahansuovien hyökkäyksiä, oli hän
kasvattanut miehen korkuiseksi; se jo alkoi kurotella oksiaan
ikkunasta sisään. Se oli kaunisrunkoinen pieni puu, oksat leveät ja
suorat ja nuoruudestaan huolimatta jo valkoisen sammaleen peittämiä.
Kokonaisuus, mökki vinoine kattoineen, sen vieressä kuusi ja
etupuolella aita, teki saman vaikutuksen kuin ne kuvat, joita lapset
piirtävät ensimäisinä piirustustunteinaan. Kynnyksellä, jonka alle
oli kätketty tuo kivi, jonka piti alati muistuttaa Pavelia vihasta
ja ylenkatseesta kanssaihmisiään kohtaan, makasi talon uusi asukas,
hänen vihainen koiransa, jolle hän sanan merkitystä tietämättä
oli antanut ranskalaisen nimen "L'amour" (Rakkaus). -- "Lamuur"
oli kooltaan lintukoira ja rakenteeltaan teurastajankoira, sen
leveä turpa oli luonnostaan ikäänkuin kahtia jaettu, mikä teki sen
kammottavan näköiseksi; se näytti vähimmästäkin syystä hampaitaan ja
pörhisti lyhyet mustat karvansa pystyyn. Katkera viha kaikkia eläviä
olentoja kohtaan näytti alati asuvan sen mielessä. Se ei koskaan
antautunut rakkausseikkailuihin, vaan vihasi sekä naaras- että
urospuolia samalla vimmalla ja tiesi herättää pelkoa kumpaisissakin.
Se tunsi ainoastaan yhden, syvän, hiljaisen, ulkonaisista ilmauksista
köyhän kiintymyksen -- kiintymyksen herraansa. Se istui tuntikausia
mökin edessä, kääntämättä katsettaan tieltä, jota myöten Pavelin
piti tulla. Ja kun se vihdoinkin hänet näki, silloin ainoastaan
ilonvärähdykset ruumiissa ja muutamat lyhyen hännän heilaukset
ilmaisivat sen sisäisiä tunteita. Lamuur ei saanut osakseen enemmän
sydämellisyyttä kuin mitä antoikaan; mutta ruokansa hän sai heti
herransa kotiintultua, ennenkuin tämä vielä oli itse nauttinut
ainoatakaan suupalaa.

Muutamia kuukausia kestäneestä häiritsemättömästä mielenrauhastaan
herätti Pavelin eräänä päivänä äitinsä kirje. Hän ei ollut vielä
vastannut äidin viimeiseen kirjeeseen, ja nyt tuli tämä miltei vuoden
kestäneen vaitiolon jälkeen sisältämättä valituksia tai syytöksiä,
ainoastaan toistaen jo edellisessä kirjeessä olleen pyynnön saada
jotain tietoa lapsistaan, ja loppui samoin kuin se ja kaikki
edeltäjänsäkin sanoilla "minä olen olooni tyytyväinen". Alla oli
nimikirjotus ja vihdoin tiedonanto, jonka kirjottaja oli jättänyt
viimeksi ja sijottanut paperin äärimäiseen reunaan, jossa se oli
ikäänkuin epäilevänä ja häpeissään. "Tästä päivästä 14 kuukauden
päästä loppuu rangaistusaikani."

Nyt oli maaliskuun kuudennen päivän ilta.

Pavel laski sormillaan. Ensi vuonna toukokuussa hänen äitinsä siis
tulee hänen luokseen asumaan. -- Äiti, joka oli murhaajan vaimo, joka
ei ollut oikeudessa kertaakaan kieltänyt, ei sanallakaan vastustanut
kamalaa syytöstä osallisuudesta miehensä veritekoon... Äkkiä heräsi
hänessä ajatus: juuri niinkuin minä!... Ei hänkään oikeuden edessä
torjunut syyllisyyttä, ei hänkään itseään puolustanut. Siksikö ettei
kyennyt? Ei -- vaan siksi ettei tahtonut. Ehkäpä -- sanomattoman
lohduttavana, koko hänen sieluaan kirkastavana esiintyi nyt hänelle
ajatus: ehkä olisi äitikin kyennyt, vaan ei ole tahtonut?

Vielä samana päivänä hän kirjotti äidilleen. Mutta häpeissään
siitä, ettei voinut kirjottaa Miladasta mitään, päätti hän lähettää
kirjeensä vasta sitte, kun oli hankkinut sisarestaan jonkinlaisia
tietoja, vaikkapa vaan lyhyen, vähäsanaisen viestin: Milada on terve
ja lähettää teille terveisiä.

Aamun sarastaessa hän oli jo matkalla kaupunkiin, ja saapui niin
aikaisin luostarinportin luo, ettei rohennut pitkään aikaan soittaa.

Pavel nojausi suuren talon seinää vasten, talon, jonka katon alla
asui rakkain, mitä hänellä oli maailmassa. Ainoa häntä läheinen,
hänelle kallis, joka oli pysynyt puhtaana ja saastuttamattomana,
ainoa, jota hän rakasti sydämestään -- sisarensa, joka
vapaaehtoisesti oli hänestä luopunut.

Luostarikirkon kellot soittivat messuun, kuului urkujen juhlalliset
sävelet ja laulu kohosi ilmaan niin kirkkaana, niin vienona ja
pehmeänä kuin väreilevä ilma, joka sen kantoi hänen luokseen.
Se tulee maallisesta taivaasta, ajatteli Pavel, hurskaiden ja
autuaiden valtakunnasta, joka on niin ylhäinen ja korkea, ettei
edes viheliäisen maailmanlapsen ikävöiminen yllä sinne saakka,
niin ylhäinen ja korkea, ettei hän voi sitä lähestyä muuten kuin
kunnioittaen ja rukoillen.

Vähitellen oli Pavelin ympärille kokoontunut joukko vanhuksia
ja lapsia, luostarin alituisia ruokavieraita, jotka odottivat
sisäänpääsyä. Kun se heille myönnettiin, liittyi Pavel joukon
jatkoksi. Ovenvartijatar johti heidät pöytään, johon heille oli
katettu aamiainen, ja kysyi Pavelilta, joka oli jäänyt paikaltaan
liikahtamatta oven suuhun seisomaan: "Mitä haluatte?"

Ja vaikka hänestä tuntui kuin häntä olisi kurkusta kuristettu, sai
hän kuitenkin sanotuksi: "Nimeni on Pavel Holub".

Tumma puna kohosi ovenvartijattaren ankaroille kasvoille. "Niin,
niin", sanoi hän ja mielessään heräsi vastenmielinen muisto Pavelin
ensimäisestä käynnistä.

"Olen pikku Miladan veli", sanoi Pavel uudestaan.

"Niin, niin -- ja te kai tahtoisitte tavata sisartanne?" lisäsi
luostarilainen äkkiä ajattelematta.

Niin pitkälle eivät Pavelin rohkeimmatkaan toiveet olleet ulottuneet,
vasta tämä kysymys ne herätti. "Jos se olisi mahdollista", änkytti
hän; "tietystikin mutta miten?"

Ovenvartijatar huomasi ajattelemattomuutensa ja sanoi hämillään:

"Tähän aikaan päivästä ei kuitenkaan ole vastaanottoa, eikä yleensä
koko tänä päivänä, ja... Mutta tuolla on sisar Afra", keskeytti hän;
"odottakaa vähän."

Hän meni vanhaa nunnaa vastaan, joka kahden maallikkosisaren
saattamana laskeutui etehiseen johtavia portaita alas. Pavel hänet
samassa tunsi: se oli taloudenhoitajatar, joka kerran lausui niin
tärkeän sanan asiassa, josta silloin näytti hänen koko onnensa
riippuvan. Ovenvartijasisar puheli vastaantulijan kanssa hiljaa, eikä
Pavel epäillytkään etteikö puhe koskenut häntä, sillä sisar Afra
katseli koko puhelun ajan häntä tarkkaavasti.

Nyt hän viittasi hänet luokseen ja kysyi surumielisesti hymyillen
oliko hän todellakin Pavel Holub? Pavelin myönnettyä hän jatkoi:
"Vaikea uskoa, niin paljon olette muuttunut. Ja mitä hyviä uutisia
teillä on meille kerrottavana?"

Pavelin toivo sisarensa tapaamisesta sammui yhtä nopeaan kuin se
oli syntynytkin, eikä hän uskaltanut edes tunnustaa tuon toivon
olemassaoloa. Jos hänellä olisi ollut edessään tupa täynnä raakoja
miehiä, niin niille hän kyllä olisi puoliaan pitänyt, mutta tämä
vanha, arvokas nainen lempeine, ystävällisine, surun kirkastamine
kasvoineen saattoi hänet hämilleen. Hiljaisella, liikutetulla äänellä
hän vastasi:

"Tuon äidiltä terveisiä Milada sisarelleni ja rohkenisin samalla
kysyä" ... hänen äänensä aleni miltei kuulumattomaksi, "miten
sisareni jaksaa?"

"Tuohon kysymykseen voimme mekin vastata, eikö niin, sisar
Cornelia?" sanoi sisar Afra kääntyen ovenvartijattaren puoleen.
"Teidän sisarenne on terve sekä ruumiiltaan että sielultaan, kiitos
taivaan, joka on hänet luonut iloksemme ja virkistykseksemme. Mitä
tervehdykseen tulee, niin täytyy meidän ensin saada lupa sen perille
toimittamiseen, eikö niin, sisar Cornelia?" Hän katsoi Paveliin
hyväntahtoisesti ja tämä sanoi ahdistetuin mielin:

"Haluaisin myöskin mielelläni kirjottaa äidille, että sisareni
lähettää hänelle terveisiä."

"Vai niin", sanoi Afra. "Sekin voidaan toimittaa -- eikö niin, sisar
Cornelia? Teidän täytyy vain olla hieman kärsivällinen. Onko teillä
aikaa malttavasti odottaa?" lisäsi hän leikillisesti, nyökäytti
päätään ja astui eteenpäin Pavelin ohi, joka kumarsi hänelle
tottumattomasti mutta syvästi. Ovenvartijatar saattoi hänet samaan
huoneeseen, jossa hän pienenä poikana oli elänyt nuo tuskalliset
odotuksen hetket.

Kaikki oli ennallaan tuossa ikävässä huoneessa, jokainen tuoli
paikoillaan, seinämuurissa samat kosteat pilkut. Vain näköala
ristikko-ikkunan läpi oli tänään ystävällisempi, sillä tuona kertana
miltei alastomat puut someilivat nyt valkoisessa ja ruusunpunaisessa
kevätpuvussaan. Leikkikentän takapäässä, puutarhanmuuriin saakka
ulottuvan sivurakennuksen edessä leikki, iloinen parvi pieniä
luostarinoppilaita. Usein he keskeyttivät leikkinsä juostakseen
kilvan noviisin luokse, jonka hoitoon olivat uskotut. Mitähän tuo
tehnee torjuakseen luokseen ryntäävän joukon hyväilyjä? Miten
hyväntahtoisesti hän sen tekikään ja miten vakavasti; miten hyvin
hän ymmärsikään taltuttaa vallattomia ja rohkaista pelokkaita,
jakaa nuhteita ja kiitosta, osottaa hellyyttä ja ankaruutta ansion
ja asianhaarain mukaan. Pavelin silmät olivat kuin naulatut hänen
hoikkaan, suloiseen vartaloonsa. Hän ei voinut tarkasti erottaa
neidon kasvonpiirteitä, mutta hän kuvitteli kuitenkin mielessään että
tuo nuori tyttö muistutti Miladaa. Jokseenkin sennäköinen pitäisi
hänen Miladansa nyt olla. Niin pitkä hän ei kuitenkaan voinut olla,
se näytti mahdottomalta; mahdottomalta tuntui niinikään, että hän nyt
jo olisi nunnaksi puettu.

Kello soi. Noviisi otti pienimmän tytön syliinsä, toiset juoksivat
hänen edellään tai rinnallaan -- hetken päästä olivat kaikki
kadonneet sisään.

Pavel poistui ikkunan luota. Hän oli sisar Afran sanojen mukaisesti
valmistunut pitkään odotukseen ja kävi hyvin hämilleen, kun jo
muutamien minuuttien kuluttua ovi liikahti saranoillaan. Kynnyksellä
näyttäytyi luostarin johtajatar, ylevänä ja rauhallisena kuten
tavallisesti ja kuluneista vuosista huolimatta muuttumattomana.
Hän talutti kädestä nuorta tyttöä, pitkää hoikkaa olentoa, samaa,
jonka hiljaista käytöstä Pavel oli äsken seurannut, samaa, joka oli
vivahtanut hänen sisareltaan -- Miladaa noviisinpuvussa.

Pavel tuijotti häneen rajattoman onnellisena ja rajattoman
surumielisesti hämmästyneenä. Tyttö päästi hänet nähdessään
riemuhuudon; hänen vienot, kalpeat kasvonsa kävivät vieläkin
läpikuultavammiksi, vieläkin kalpeammiksi.

"Pavel; rakas, rakas Pavel!" sanoi hän, mutta ei irtautunut
saattajansa kädestä. Seisoi vaan hiljaa, katsellen veljeään suurin,
onneasäteilevin silmin.

Pavelkin seisoi äänetönnä paikoillaan. Voimakkaampi kuin halu rynnätä
hänen luokseen ja sulkea hänet syliinsä, oli kunnioittava pelko, jota
hän tunsi ja joka teki mahdottomaksi lähestyä tuota rakastettua,
ikävöityä olentoa.

Pavel vaikeni ahdistetuin mielin; hänen päässään risteilivät
ajatukset: Oliko tuo nuori pyhitetty hänen sisarensa?... Rohkenisiko
hän enää sanoa häntä sisarekseen? -- Oliko tuo se, jota hän oli
tuhansia kertoja sylissään kantanut, suudellut ja hyväillyt --
monesti lyönytkin? -- Oliko tuo se, jonka valitus "on nälkä, minun on
nälkä, Paveliseni!" oli hänet niin useasti viekotellut varastamaan?
-- Oliko tuo se, jonka pieniä jalkoja hän oli hoitanut, kun ne olivat
kipeytyneet heidän kulkiessaan paikasta paikkaan isän ja äidin
seurassa?... Oliko todella?

Sisarusten hämmästys huvitti johtajatarta. "Kuinka?" sanoi hän
ystävällisesti kääntyen Miladan puoleen. "Kuka se lapsellisessa
herkkätunteisuudessaan sanoikaan: en näe sinua enää milloinkaan, he
eivät enää milloinkaan laske sinua luokseni?... Ja nyt hän on siinä,
tuo veljesi; tervehtikää toisianne, antakaa toki kättä!"

Kehotus oli uudistettava ennenkuin Pavel ja Milada uskalsivat sitä
noudattaa, ja kun Pavel piteli kädessään sisarensa kättä, niin häntä
melkein pelotti sen kuumuus ja suonien tykytykset sormenpäissä. Hänen
karkeassa oikeassa kädessään lepäsi pieni kapea käsi, mutta se ei
ollut pehmeä kuin tyhjäntoimittajan, vaan tuntui työhön tottuneelta.
Hentoa pyhiinvaeltajaa ei siis oltu matkalla taivaalliseen kotiinsa
säästetty maallisiltakaan rasituksilta.

Pavelin mieleen johtui muuan opettajan kerran lausuma ajatus,
joka silloin oli jäänyt puolittain käsittämättä: "Kauvanko kestää
molemmista päistä sytytetty kynttilä palaa!" -- Hänen sydäntään
kouristi, hän nosti katseensa Miladan kädestä hänen kasvoihinsa.
"Nunna, siis nunna, --" sanoi hän.

"Ei vielä", vastasi johtajatar; "mutta pian hän on kuitenkin niihin
kuuluva, jotka jumalallisen vapahtajamme tavoin kysyvät: missä on
minun äitini, missä ovat veljeni?"

Äiti-sanan kuultuaan Pavel heräsi kuin unesta. "Niin, äiti lähettää
sinulle terveisiä", sanoi hän; "hän voi hyvin. Hän tahtoisi myöskin
mielellään tietää kuinka sinä voit. Mitä minä hänelle kirjotan?"

"Kirjota hänelle", vastasi Milada, mutta keskeytti puheensa ja katsoi
lupaa pyytävästi johtajattareen. Vasta kun tämä nyökäytti myöntäen
päätään, jatkoi hän jälleen: "Kirjota hänelle, että koko elämäni on
yhtä ainoata rukousta hänen puolestaan, ja vielä erään toisenkin,
onnettoman isäraukkamme puolesta" ... äänensä oli alentunut, mutta
kohosi nyt taas iloisesti: "ja myöskin sinun puolestasi, rakas, rakas
Pavel".

Pavel mumisi jotain käsittämätöntä ja hänen silmiään alkoi kuumottaa;
äkkiä hän päästi Miladan käden omastaan ja astui askeleen taaksepäin.
Tyttö jatkoi: "Kaikkivaltias on kuullut rukoukseni, hän on tehnyt
sinut hyväksi ... eikö niin? Puhu, rakas Pavel, sano että asia on
niin; voithan sen sanoa -- sehän on armon työtä. Rukoilen sinua, sano
että olet tullut hyväksi ja kelvolliseksi... Pavel rakas, oletko hyvä
ja kelvollinen?" Pavelia tuskastutti hänen rukouksensa, hän painoi
päänsä rinnoilleen ja vastasi: "En tiedä".

"Et tiedä?" sanoi Milada, ja kun veljensä vielä vaikeni, huusi
hän tuskallisen huolestuneesti johtajattarelle: "Hän ei tiedä,
korkea-arvoisa Äiti! Kuinka se on mahdollista?"

Johtajatar huomasi noviisin kasvoilla pelkoa ja levottomuutta,
huomasi miten hänen kalpeat poskensa yhä punertuivat ja sanoi
rauhottavasti: "Veljesi on antanut sinulle kauniin vastauksen; niin
sanovat häveliäät, jotka eivät tunne omia hyveitään. Me tunnemme
hänet ja olemme kuulleet niistä edistysaskeleista, joita veljesi on
tehnyt parannuksen tiellä. Sentähden hän saikin itse kertoa sinulle
asiansa ja itse kuulla mitä sinä ajattelet. Nyt se on tehty, ja nyt,
rakkaat lapset, sanokaa toisillenne jäähyväiset!"

Pavel huoahti syvään: "Nytkö jo?" ja tuskallista hämmästystä
ilmaisten kuuluivat samat sanat Miladankin suusta. Mutta hetkisen
päästä päättyi taistelu ja sydämen äkkinäisen hätähuudon jälkeen
seurasi toisen tahdon alle alistuminen.

"Hyvästi, Pavel!" sanoi hän.

Miladan hurskas tottelevaisuus sai palkintonsa, johtajatar hymyili
hyväntahtoisesti: "Voit myöskin sanoa: näkemään asti!"

"Vihkimisjuhlaan asti!" huudahti Milada innostuneena. "Tule
vihkiäisiini, se kyllä sopii... Eikö niin, korkea-arvoisa Äiti, se
sopii -- hänen sopii ... ja minä", lisäsi hän nöyrästi, "saanko minä
vielä kysyä häneltä jotakin?"

"Kysy!"

Milada, joka oli jo aikeissa seurata johtajatarta, kääntyi jälleen
Pavelin puoleen: "Oletko, rakas, antanut kaikille anteeksi, jotka
ovat olleet pahoja sinua kohtaan?"

Pavel näki sisarensa jännitettynä odottavan vastausta, tutki
sydäntään ja vastasi: "Muutamille olen".

"Mutta sinun täytyy antaa anteeksi kaikille; nehän ovat Jumalan
välikappaleita, jotka koettelemusten kautta johtavat sinut hänen
luokseen. Anna heille anteeksi, rakasta heitä, lupaa se minulle."

Tyttö rukoili häntä entisen Miladan kiihkeydellä. "Lupaa se,
Paveliseni. Kärsin niin kovin, ellet lupaa", valitti hän. "Se on
merkki, etten ole vielä tehdyt kylliksi, en kylliksi rukoillut, en
kylliksi parannusta harjottanut."

"Lupaan sen!" huusi Pavel aivan huumautuneena ja ojensi käsivartensa
häntä kohti.

"Kiitos!" kuuli hän vielä sisarensa sanovan. "Kiitos, rakas Pavel!"
Kaikki oli ohitse, tuo valoisa ilmiö kadonnut. Johtajatar oli vienyt
Miladan mukanaan, hän oli yksin.

Kohta sen jälkeen avasi ovenvartijatar oven, ja jäi käsi ovenkahvassa
odottamaan. Pavel noudatti hänen äänetöntä kehotustaan, astui
etehiseen ja sieltä ulos vapaaseen ilmaan.




XVI.


Pavel asteli hitaasti torin halki, tuon saman, joka kerran oli tehnyt
häneen niin valtavan vaikutuksen, mutta jonka ihanuuksia hän ei nyt
huomannut. Miladan odottamattoman tapaamisen synnyttämä onnentunne
väreili vielä hetken hänen mielessään, mutta väistyi pian toisen,
tuskallisen tunteen tieltä, joka täytti hänen sielunsa tuskalla ja
katumuksella.

Hänen ei olisi pitänyt totella poislähdön viittausta, niinkuin
oli pelokkaassa arkuudessaan tehnyt, vaan sanoa johtajattarelle:
"Minua pelottaa sisareni puolesta; ettekö näe että hän menehtyy
työstä, rukouksesta ja katumusharjotuksista?" Se olisi ollut hänen
velvollisuutensa ja oikeutensa. -- Ja kun tuo ajatus oli kerran
syntynyt, kypsyi se päätökseksi, Pavel kääntyi takaisin luostariin ja
soitti ovikelloa.

Ovea ei avattu, mutta pieneen, ovessa olevaan ristikkoreikään
ilmestyi tähystävä silmä ja ovenvartijatar kysyi soittajan asiaa.
Hitaasti sanoi Pavel asiansa ja sai vastaukseksi, ettei johtajattaren
kanssa saanut nyt puhua. Reijän takana oleva luukku sulkeutui.

Mitä tehdä? Koputtaakko, melutakko, tunkeutua väkivalloin luostariin,
antautua alttiiksi vaaralle joutua johtajattaren epäsuosioon?...
Ja jos niin kävisi -- kuka saisi kärsiä Pavelin teosta, ja kärsisi
vielä enemmän kuin olisi tarpeenkaan? -- Milada. Sen hän tiesi vallan
hyvin, ja jatkoi uudelleen matkaansa.

Kaupungin loppupäässä, aivan sillan luona, oli muuan ravintola ja sen
edustalla leveäoksainen niinipuu, joka varjosti paria hentojalkaista
pöytää penkkeineen. Pavel istuutui sinne nälkäisenä ja janoisena
pyytäen olutta ja ruokaa. Mutta niitä saatuaan hän unohti sekä
syömisen että juomisen. Ravintolan pihassa oli vilkasta liikettä. Oli
juuri saapunut muutamat vaunut tuoden mukanaan matkustajia, joista
kaksi riiteli vilkkaasti ajurin kanssa juomarahoista. Muuan vanha
rouva taas kaipasi jotakin tavarataan ja pöyhi muiden matkustajien
harmiksi oven luo pystytettyä kapsäkki- ja matkataminevuorta.

Nuo tapaukset herättivät aluksi vain pintapuolisesti Pavelin
huomiota, mutta asia muuttui kokonaan, kun hän äkkiä huomasi
rakennuksen nurkan luona erään pienen kapsäkin, turkit ja
ryhmysauvan. Nuo kolmehan olivat vanhoja tuttuja ... varsinkin keppi,
joka kerran oli oikein hauskasti hyppinyt hänen selässään!

Vähääkään miettimättä huusi hän ääneen: "Herra opettaja, herra
opettaja; oletteko täällä?" riensi ylös ja tahtoi rynnätä ovesta
sisään. Siellä astui Habrecht häntä vastaan avosylin:

"Kaikki hyvät henget -- Pavel!"

"Mistä tulette, minne menette?" kysyi nuorukainen.

"Minnekö? Sinun luoksesi! Tahdoin tavata sinua, ja tapaankin jo
matkallani. Onnellinen sattuma, hyvä enne!"

"Aijoitteko todellakin käydä luonani? -- Sepä hauskaa, herra
opettaja!"

"Hauskaa? No miksikäs ei... Vaan älä sano minua enää 'herra
opettajaksi' -- en ole enää mikään opettaja ... ne ajat ovat jo
ohitse. Olen tullut oppilaaksi ja alottanut uutta elämää", sanoi hän
hengittäen syvään kuin suuresta onnesta puhuen.

"Eikö uusi elämä alkanut jo aikoja sitte?" kysyi Pavel hämmästyneenä.

"Siitä ei tullut mitään, se meni kerrassaan myttyyn", vastasi
Habrecht päätään pudistaen. "Saat kuulla miten kävi. Tule sisään.
Niinipuun alla -- se on kaunis puu ... tulen ehkä piankin ikävöimään
tuollaista puuta -- on minun liian viileätä... Tule, rakas ystävä,
minulla on paljo sinulle kerrottavaa ja tahdon myöskin kuulla paljo
sinusta ennenkuin eroamme -- luultavasti ainaiseksi."

Hän tilasi päivällisen itselleen ja Pavelille, pyysi alikerroksen
paraimman huoneen ja oli erittäin tyytyväinen, kun hänet vietiin
suureen, huonosti sisustettuun saliin. Kehno liemiruoka ja vielä
kehnompi viini, vedessä liuotettu raavaanliha ja puoliraa'at perunat
saivat niinikään osakseen hänen kiitoksensa. Itse hän ei syönyt
enempää kuin intialainen katumuksenharjottaja, mutta kehotteli
alituiseen vierastaan: "Syö ja juo mielesi mukaan; ruoka on hyvää ja
minä maustan sitä hyödyllisillä katkelmilla kokemuksistani."

Hän alkoi kertoa, joutuen yhä enemmän haltioihinsa, niin ettei enää
pysynyt paikoillaan, vaan milloin seisoi, milloin istui, milloin
juoksi sinne tänne huoneessa, omituisilla nopeilla liikkeillä
puhettaan säestäen.

Niin, se oli ollut erehdystä tuo hänen uskonsa uuteen
elämänaurinkoon, joka muka hänelle alkaisi paistaa uudessa
paikassaan. Kuolleen menneisyyden haamu nosti yhä päätään synnyttäen
sekasortoa ja riitaa siellä, missä selvyyden ja rauhan olisi
pitänyt vallita. Habrecht oli tahtonut saattaa asiat _liian_
hyvälle kannalle, oli osottanut liikaa intoa, tavottanut liian
nöyrästi suosiota -- se kaikki sekä hänen ahkeruutensa, ankara
velvollisuuksiensa täyttäminen ja nuhteeton elämänsä herätti
epäluuloja. "Miehellä on varmaankin huono omatunto", sanoivat ihmiset.

"Ymmärrätkö?" kysyi Habrecht. "Kun tuon kuulin, irvisti taas vastaani
entisyyden haamu, josta alussa puhuin. Jos olisin menetellyt niin
kuin ei minulla olisi ollutkaan mitään hyviä aikeita, jos olisin
kulkenut tietäni huolimattomasti ja muiden suosiosta välittämättä ...
vaan turhaa sittekin! He ovat siellä vielä innokkaampia tsekkiläisiä
kuin täällä, saksalainen nimeni heitä harmitti. He luulivat minua
saksalaismieliseksi, minua jonka mielestä maapallo on kaiken
kurjuuden tyyssija ja jokainen ihminen enemmän tai vähemmän kovien
kokemuksien alainen! Minäkö tekisin erotusta, minäkö sanoisin:
huolehdin enemmän niiden onnesta, jotka ovat syntyneet virran tällä
puolen, kuin niistä, jotka ovat nähneet päivän valon sen tuolla
puolella... Ei ole kuin yksi kansallisuus, yksi ainoa, joka muita
johtaa ja valistaa, s.o. kaikki kunnon ihmiset -- olisin ylpeä jos
kuuluisin _niihin_... Mitä muiden kansallisuusylpeyteen tulee" -- hän
tarttui päähänsä nauraen -- "niin se on tämän vuosisadan narrimaista
hullutusta."

"Se on minun mielipiteeni... Ellei teitä miellytä nimeni", sanoin
heille, "niin nimittäkää minua vaikka Mampraviksi, minulle se on
yhdentekevää. Mutta juuri sen kautta, että olin valmis tässäkin
asiassa mukautumaan, pilasin asiani kokonaan. Nyt olin heidän
mielestään jonkunlainen vakooja, joka tahtoi heitä pettää, jumala
ties missä tarkotuksessa. Kohtasin vastuksia joka askeleella.
Lopulta en enää saanut rahallani leipää leipurilta enkä
ruokatavarakauppiaalta ainoatakaan omenaa. Oi, ne ihmiset! Heitä
pitäisi rakastaa -- ja niin tahtoisin tehdäkkin -- mutta se ajatus
monesti suorastaan puistattaa."

Muisto noista viimeisistä kokemuksistaan masensi hänet hetkiseksi.
Mutta pian hän jälleen voitti kukistumattoman vilkkautensa, puhe
alkoi uudestaan pulputa, ja kerran vauhtiin joutuneena hän unohti
tykkänään kuulijansa käsityskyvynkin. Pavelin oli, huolimatta
osanotostaan vanhan ystävänsä kertomuksiin, hyvin vaikea niitä
ymmärtää.

Habrechtin viimeinen koetus oli ollut katkera, mutta lyhyt.
Muuan ystävä, entinen koulutoveri, jonka kanssa hän oli vuosien
kuluessa ylläpitänyt jonkinlaista yhteyttä, ilmautui eräänä
päivänä pelastajana hänen luokseen. Molempien miesten kohtalossa
oli jonkinlaista yhtäläisyyttä; se oli heidän mielenlaatunsa
yhdenlaisuus, joka oli säilyttänyt heidän sisällisen yhteytensä
vuosikausien erosta huolimatta. He päättivät jälleennäkemisensä
ensi hetkenä jatkaa elämäntaistelua rinnakkain. Valitsemalleen
taistelukentälle lähtemiseen tarvittavat varat hankki ystävä ja
ystävän ystävät. He elivät Amerikassa varakkaina ja kunnioitettuina
ja kuuluivat erään "siveysseuran" innokkaimpiin apostoleihin, seuran
jonka tarkotuksena oli siveellisen kulttuurin levittäminen ja joka
päivä päivältä voitti yhä suurempaa tunnustusta ja vaikutusvaltaa.

"He nimittävät itseään siveysopin pohjalle perustetun uskonnon
tunnustajiksi", huudahti Habrecht. "Minä sanon heitä pyhimmän tulen
virittäjiksi ja vaalijoiksi, mikä milloinkaan on maailmassa palanut
ja jonka valon tarkotuksena on luoda inhimillisen yhteiskunnan
kasvoille jalo, tähän saakka tuntematon ilon heijastus... Tuon
sanoman olen saanut eräästä kirjasta, kirjasta jonka vertaista
ei ole vielä kirjotettu... Oi rakas ihmislapsi! Se on ihmekirja
ja on minun sydämessäni miltei anastanut sen sijan, mikä
kerran oli eräällä toisella kirjalla, jota sinä, narri, sanoit
loitsukirjaksi... Minä seuraan kutsumusta, menen sinne etsimään
jotakin, jonka olen kadottanut: yhteyttä haudan tuolla puolen
olevain kanssa. Jompaakumpaa me ihmisraukat tarvitsemme -- joko
jonkunlaisen menestyksen täällä maailmassa taikka jonkunlaisen pohjan
kärsimyksillemme, muuten tulemme surumielisiksi ja se on arvotonta
jalolle luonteelle."

Tässä hänet keskeytti Pavel ensimäisen kerran: "Onko surumielisyys
arvotonta?"

"Kokonaan arvotonta! Surumielisyys on hiljaisuutta, kuolemaa;
iloisuus on vilkkautta, liikettä, elämää." Hän jäi seisomaan
pöydän eteen, katsoi tutkivasti Paveliin ja kysyi: "Sinä olet yhä
entiselläsi, et ole tullut hilpeämmäksi ... millaiset sinun välisi
nyt ovat kyläläisiin?"

"Paremmat", vastasi Pavel.

"Sehän on jotakin. Mistä lähtein?"

"Siitä lähtein kun kerran sanoin heille sanottavani ja näytin
näytettäväni."

"Sanoit, oo! -- näytit, oo, oo!... Mitenkä näytit? Annoitko selkään?"

"Annoin, oikein kelpo lailla."

"Vai niin, vai niin! Selkäsauna ei ole vahingoksi, mutta sillä on
merkitystä ainoastaan tilapäisenä keinona." Ja nyt vaati Habrecht
entisen suojattinsa tekemään tarkkaa tiliä elämästään. Sen hän
tekikin mikäli kuulijansa huudahdukset, mietelmät ja neuvot vain
sallivat. Pavelille oli tämä tilaisuus varsin tervetullut ja hän
tyhjensi sulkeutuneen, täpötäyden sydämensä omituiselle ystävälleen.

He olivat molemmat juhlallisella tuulella. Vanha mies laski kätensä
nuoren päälaelle ja lausui lämpimän siunauksen:

"Kasvattiäitisi, kunnan, menettelyn mukaan olisi sinusta pitänyt
tulla huono mies; siitä huolimatta on sinusta tullut kelpo ihminen.
Jatka vaan, tee heille toinen kepponen toisen perästä, yritä
talolliseksi, kohoa heidän esimiehekseen! Ja kun olet kerran päässyt
niin pitkälle, silloin maksa heidän kehnoutensa hyvällä."

Ilta joutui, lähdön hetki läheni. Habrecht pyysi laskunsa ja maksoi,
kuuntelematta ravintolanisännän vakuutuksia, että vielä oli aivan
liian aikaista lähteä. Hän vain riensi Pavelin kanssa täyttä vauhtia
rautatieasemalle.

Kysyessään Wieniin menevän iltajunan lähtöaikaa, naurettiin hänelle
vasten partaa; siitä hän suuresti rauhottui.

Ankara myrsky oli noussut ja rajusade alkoi. Habrecht ei siitä
välittänyt, sitoihan vaan nenäliinan sylinterihattunsa suojaksi
ja juoksenteli näin varustettuna Pavelin rinnalla edestakaisin
asemasillalla, koko ajan lakkaamatta puhellen.

Kun luukku oli avattu ja hän oli ostanut piletin, kävi
maltittomuutensa rajattomaksi. Hän veti taskustaan kellonsa, aseman
kelloon hän ei luottanut vähääkään. Vielä kymmenen minuuttia. Hän
pyysi Pavelia innokkaasti menemään kotiinsa eikä hänen tähtensä
kauvemmin viipymään. Sitä ennen hän kuitenkin miltei väkivallalla
pakotti nuorukaisen ottamaan hänen kellonsa lahjaksi.

"Minä en enää tarvitse sitä; ystävälläni on myöskin kello.
Ajattelehan: jos aina joka toisella ihmisellä olisi kello, mikä
loistava tulos! -- Hyvästi, mene jo!"

Toisella kädellä hän työnsi Pavelia menemään, toisella pidätti.
"Viimeinen sanani, rakas ihminen, ota se huomioosi! Huomaa: elämme
erittäin opettavaisena aikana. Ei milloinkaan ole ihmisille
selvemmin saarnattu: välttäkää itsekkyyttä, ellette muuten, niin
itsennesäilytysvaistosta... mutta huomaan että tämä taas kohoaa
käsityskantasi yläpuolelle -- -- Siis toisin sanoen: entisaikaan
istui jokainen levollisena oman täyden lautasensa ääressä huolimatta
oliko naapurinsa lautasella mitään. Se ei enää käy päinsä. Naapurin
tyhjä lautanen tympäsee toisten ruokahalua -- hyviin vaikuttaa
oikeudentunto, raukkoihin pelkurimaisuus. Sentähden, kun täytät
lautasesi, niin huolehdi että lähimmässä ympäristössäsi on niin vähän
tyhjiä lautasia kuin suinkin. Ymmärrätkö?"

"Luulen ymmärtäväni."

"Käsitätkö myöskin ettei sinun pidä milloinkaan vihata ketään, ei
silloinkaan, kun hän sinua vihaa?"

"Jotain siihen suuntaan on jo sisareni minulle sanonut", vastasi
Pavel.

Habrecht lausui ilonsa tuosta samankaltaisuudesta ja jatkoi edelleen:
"Älä koskaan unohda viljellä lukemista. Ennenkuin lahjotin kirjani,
erotin niiden joukosta kuusi kappaletta sinua varten saat ne postin
kautta -- vaatimattomia kirjasia, maineettomien miesten kirjottamia;
mutta jos tiedät kaiken, mitä ne sisältävät, ja teet kaiken, mihinkä
ne sinua neuvovat, silloin tiedät paljo ja käyttäydyt hyvin. Lue
ne, lue niitä aina, ja kun olet lukenut kuudennen, niin aiota
jälleen ensimäistä. Mitä tulee elämän kaikkein vaikeimpaan kohtaan,
ihanimpaan, hirmuisimpaan, valtavimpaan ja pelottavimpaan kaikista
intohimoista -- en rohkene sitä edes mainita -- niin luulen että olet
siitä pelotettu ja voisit sille kannalle jäädäkkin. Sinulle sen lähde
on pohjia myöten myrkytetty jo alusta alkaen. Sinä olet siinä asiassa
onnistunut niin huonosti, että minä sinun vilpittömänä ystävänäsi en
olisi voinut toivoa sulle paremmin käyvän."

Asemasillalle oli kokoontunut yhä enemmän väkeä, kello soi ensimäisen
kerran, kaukaa kuului vihellys. Habrecht ei huomannut tuosta kaikesta
niin mitään, hän oli tarttunut Pavelin takkiin kiinni ja puhui
nopeaan ja kiivaasti:

"Ei jokaisen tarvitse perustaa omaa kotia; on mitä suurinta
mielettömyyttä että meillä muka pitäisi olla omia lapsia -- lapsia on
maailmassa yltäkyllin ... ja mitä parempi isä on, sitä vähemmin iloa
hänellä on lapsistaan. Ja sinun maineesi, rakas ihminen! Ajattele
mainettasi, muistathan: valkoinen taulu, jonka pitää pysyä valkoisena
-- sinun taulusi oli hyvin töhriytynyt... puhdista sitä, hankaa, pyri
eteenpäin ... usko että ellet ole tänään jonkun verran parempi kuin
eilen, olet varmaan jonkun verran huonompi."

"Herra opettaja", koetti Pavel huomauttaa, kun soitettiin jo
toinen kerta, mutta nenäliinankulman alta, joka oli irtaantunut
hatunreunasta ja nyt tuulen liehuttamana hulmui Habrechtin kasvojen
ympärillä, katsoi tämä häneen rakastavasti ja jatkoi:

"Älä väitä: nuo ovat liian korkeita aatteita meikäläisille, meille
on yksinkertaisempikin siveysoppi kylliksi... Sanon sinulle: juuri
paras on teille sopivinta; te halvat, te olette tärkeitä, ilman
teidän apuanne ei enää suoriteta mitään suurta -- teistä riippuu onko
tulevaisuus oleva siunausta tai kirousta täynnä..."

"Herra opettaja, herra opettaja! Nyt on aika", sanoi Pavel, ja
Habrecht jatkoi:

_"Teidän_ aikanne, aivan oikein -- ja minkä te siitä luotte, se
tulee..."

"Astukaa junaan!" kuului ääni hänen korvansa juuressa ja Habrecht
katsoi taakseen pelästyen kauheasti. "Kolmas luokka, Wieniin!" huusi
hän, riensi konduktöörin osottaman vaunun luo ja kiipesi siihen
uskomattoman notkeasti.

Pavel riensi Habrechtin jälkeen ja ojensi hänen tavaransa vaunuun.
Uusi vihellys ja juna lähti liikkeelle. Vielä lyhyen matkan saattoi
Pavel sitä seurata juosten.

"Jumala teitä varjelkoon, herra opettaja!" huusi hän ja poisrientävän
veturin jyminän läpi kuului vastaus:

"Ja sinua, rakas ihminen; amen, amen, amen!"

Myöhään illalla, kun Pavel oli saapunut kotiin, ruokki hän koiransa,
otti kuokan ja kaivoi esiin tuon kiven, jonka oli kätkenyt huoneensa
kynnyksen alle. Lamuur istui vieressä ja heitti ivallisesti
sipristetyistä silmistään niin karsaita katseita herransa työhön,
nuoli niin usein turpaansa ja katseli niin ylenkatseellisesti, että
Pavelin oli pakko huomata hänen huono tuulensa.

"Eikö tämä ole mielestäsi niinkuin olla pitää?" kysyi hän.

Pilkallinen irvistys oli ainoa vastaus. Mutta Pavel oli saanut jo
kiven esille, katseli sitä, punnitsi sitä kädessään ja huomasi sen
pienemmäksi ja keveämmäksi kuin oli luullutkaan.

"Siinä se on, katso, ota!" sanoi hän ja ojensi sen koiraa kohti, joka
otti kiven suuhunsa ja kantoi sitä herransa jälessä.

Ennätettyään kaivolle, otti Pavel kiven ja heitti veteen, jonne se
upposi.

Lamuur ilmotti muristen tyytymättömyytensä.




XVII.


Joitakuita aikoja takaperin oli paroonitar muuttanut asuntonsa suuren
linnan ensi kerroksesta maakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen.
Hän tunsi tulleensa vanhaksi, portaiden nouseminen oli vaikeata
ja hän alistui sellaiseen ponnistukseen ainoastaan erikoisissa
juhlatilaisuuksissa, joita ei voitu viettää muualla kuin suuressa
esi-isäin salissa. Uudenvuoden päivänä esimerkiksi, jolloin
paroonitar otti vastaan koko joukkokunnan hänen palveluksessaan
olevia virkailijoita vaimoineen ja kävelemään kykenevine
jälkeläisineen, taikka pääsiäistorstaina, jolloin hän vanhoja
perhetapoja seuraten vietti vaatimattomasti samaa juhlaa, kuin samaan
aikaan vietettiin Wienin linnassa keisarillisella loistolla.

Vanhuksen tavallinen elämä kulki tavallista rataansa yhä
lisääntyvässä hiljaisuudessa. Hän ajatteli paljo kuolemaansa,
jota odotti ilman pelkoa ja kivuista ja kärsimyksistä huolimatta
ilman kärsimättömyyttä. Viimeisiä toimenpiteitään oli julistaa
luostari Soleschaun tilan perilliseksi, luostari, jossa Milada oli
kasvanut ja jonka johtajattareksi, jos Jumala ja hänen edustajansa
maan päällä niin soisi, tulisi sama tyttönen, joka muinoin oli
alottanut uransa sen köyhimpänä kasvattina. Vanha rouva ei ollut
testamentissaan unohtanut ketään kylän tarvitsevista eikä myöskään
ketään palvelijoistaan. Itseään oli hän ajatellut viimeksi, mutta
oli perinpohjin ja tarkoin määrännyt omat hautajaismenonsa. Hauta,
joka oli puoleksi ränstynyt ja jonka ylläpitämiseksi hän tahallaan
ei ollut tehnyt mitään, saisi vielä poveensa hänenkin maalliset
jätteensä; sen jälkeen se muurattaisiin umpeen ja sisäänkäytävä
peitettäisiin mullalla ja turpeilla. Kansa, joka siellä sisällä
lepäsi, sulkeutuisi hänen luullakseen riemulla nykymaailmasta; mutta
hän määräsi samalla, että pieni hautakumpua peittävä kappeli oli
pidettävä hyvässä kunnossa ja aina avoinna, jotta jokainen, joka
halusi vanhan linnanrouvan puolesta lukea isämeitänsä, voisi täyttää
tuon hurskaan halunsa.

Paroonitar arvaili usein kutka noista ihmisistä, joille hän oli
tehnyt niin paljon hyvää, olisivat halukkaita rukoilemaan hänen
sielunsa rauhan puolesta, ja tottui heitä puhutellessaan aina
tarkastelemaan kuuluisiko puhuteltu niihin, jotka hänet unohtavat,
vai niihin, jotka muistelevat. Ja tuo seikka, otaksuminen suuntaan
tai toiseen, vaikutti suuresti hänen arvosteluunsa.

Eräänä aamuna, Pavelin viimeisen luostarissa käynnin jälkeen, kun
paroonitar istui työnsä ääressä keskellä erästä lepuusohvaa, johon
olisi hyvin sopinut vielä kuusi hänen kokoistaan, samanpituisen
jykevän pöydän takana -- avautui huoneen ovi ja Mathias astui sisään
ilmottaen:

"Holub on jälleen siellä ulkona."

"Jälleen? -- Minun tietääkseni hän ei käy täällä juuri milloinkaan",
sanoi linnanrouva, ja Mathias vastasi:

"Niin, niin taitaa olla."

"Hm, hm, mitä hän tahtoo?"

"Hän haluaisi puhua."

"Kenenkä kanssa?"

"Teidän Armonne kanssa."

"Tulkoon sisään!" käski paroonitar, ja kohta sen jälkeen narisivat
Pavelin raskaat saappaat parkettilattialla.

Hän olisi mennyt suutelemaan paroonittaren kättä, niinkuin asiaan
kuului, mutta pöytä sulki tien leposohvan luo ja sen syrjään
työntäminenkään ei olisi sopinut. Niin joutui Pavel kiusalliseen
velvollisuuksien ristiriitaan, pudotti hämmästyksissään hattunsa eikä
uskaltanut nostaa sitä lattialta.

Paroonitar viittasi kädellään häntä lähemmäksi, kumartui pöydän yli
ja koetti, niin hyvin kuin heikkonäköisyytensä salli, silmillään
vakuuttautua että Pavel Holub todella oli hänen edessään. Sitte hän
jälleen istuutui ja kysyi mikä hänet tänne toi.

Pavel oli sillaikaa katsonut vuoroin vanhaan rouvaan ja vuoroin
neuloustöihin, jotka olivat hänen edessään uusina ja värikkäinä
heimolaisina niille pienille röijyille ja takeille, joihin puettuina
kaikki kylän köyhät lapset juoksentelivat ympäri. Tuon näön
rohkaisemana ja vanhan heikon rouvan ahkeruudesta liikutettuna
karskisti hän itseään ja esitti asiansa. Se oli sitä lajia, että hän
pyysi rouva paroonitarta armollisesti vaikuttamaan siihen suuntaan,
että Milada sisarensa luostaripalvelus kevennettäisiin; muuten hän ei
kestäisi, vaan hänen täytyisi kuolla.

"Kuolla? Miladanko kuolla?" Vanha rouva nauroi ja suuttui, käski
tuon hävyttömän tyhmeliinin, raa'an ja julman lurjuksen, joka
päästi sellaisia sanoja huuliltaan, lähtemään tiehensä; mutta kun
poika hämmästyneenä aikoi käskyä noudattaa, huusi hän hänet jälleen
takaisin ja vaati häntä selittämään, miten oli joutunut luostariin
ja saanut puhutella Miladaa. "Mutta älä taasen valehtele, sinä
mustalainen!" lisäsi hän kiivaasti.

Pavel teki kertomuksensa mahdollisimman lyhyeksi, mutta se kantoi
sellaista totuuden leimaa, mikä olisi vakuuttanut pahimmankin
epäilijän.

Paroonitar kumartui yhä syvemmin neuleensä yli, hän jo katui
soimauksiaan Pavelia kohtaan, varsinkin viimeistä. Minkätähden
hän oli nimittänyt häntä mustalaiseksi? Minkätähden hän oli siten
muistuttanut häntä viheliäisestä kulkurielämästä, jota hänen oli
pitänyt viettää lapsuudessaan, ja samalla isästään ja äidistään,
siten soimaten häntä onnettomuudestaan? -- Hyi, kuinka hän oli
mennyt niin pitkälle suuttumuksessaan poikaa kohtaan sen vuoksi,
että tämä oli lausunut perusteettoman huolen sisarestaan. Kaikesta
siitä päättäen, mitä paroonitar oli kuullut pojasta viime aikoina,
ansaitsi hän pikemmin kiitosta kuin moitetta. Olihan Anton, joka oli
hänen uskottujaan, sanonut: "Tuo Holub oli ennen huono poika, mutta
on nyt muuttunut." Eikö metsäherrakin ollut häntä kovasti kiittänyt?
Ja itse kirkkoherra, joka muuten ei ollut poikaa kohtaan erittäin
suosiollinen, oli vanhan rouvan kysymykseen vastannut: "Häntä ei voi
moittia juuri mistään". -- Ja hänkö häntä soimaisi!... Hän, joka oli
haudan partaalla, joka pian ei enää kykenisi tekemään kellekkään
hyvää, hänkö loukkaisi ihmistä, joka jo muutenkin oli kovaa kokenut!

"Holub!" sanoi hän äkkiä. "Sisartasi ei vaivaa mikään. Siitä
huolimatta tahdon sekä sinua että vähän itseänikin rauhottaakseni
huomenna lähteä luostariin. Sillä kuviteltu pelkosi teki minuun
kuitenkin vastenmielisen vaikutuksen ja minä tahdon siitä pian
vapautua."

Pavelin kasvot loistivat ilosta. "Jos te, rouva paroonitar, itse
tahtoisitte tutkia Miladan ulkonäköä ja vaatia että hänestä
pidettäisiin parempaa huolta; jos rouva paroonitar tahtoisi kieltää
häntä liiaksi voimiaan ponnistamasta, niinkuin hän nyt tekee, kun on
ottanut rukoillakseen aivan liian raskaiden syntien edestä -- niin se
olisi suuri hyväteko ja Jumala palkitsisi sen rouva paroonittarelle
monin kerroin."

Vanha rouva hymyili: "Olisipa Jumalalla liian paljo tekemistä,
jos hänen pitäisi lunastaa kaikki ne vekselit, joita kaikenlaiset
valtuuttamattomat rahastonhoitajat asettavat".

"Varmaan, varmaan", vastasi Pavel ajattelemattomasi, nosti hattunsa
lattialta, katsoi ympärilleen ja tunsi huoneen samaksi, jossa hän
sulkaryöstönsä jälkeen oli suorittanut ensimäisen linnassakäyntinsä.
Ehdottomasti vilkasi hän katosta riippuvaan hienoon nyöriin ja näki
että se yhä vielä oli ehyt ja ettei kultainen kuula vieläkään ollut
pudonnut alas. Jokainen silloisen käyntinsä yksityiskohta muistui nyt
mieleensä. Hän muisteli silloista vastenmielisyyttään ja nykyistä
kunnioitustaan paroonitarta kohtaan.

Kukahan oli muuttunut?... Ei suinkaan vanha rouva, hän oli pysynyt
entisellään, eikä Pavelin silmissä edes vanhentunutkaan, vanhus kun
oli jo silloinkin. Hän itse oli tullut toiseksi ihmiseksi, hän ei
ollut enää tuo tylsä olento, joka ei kunnioittanut ketään. Pavel
olisi mielellään teolla osottanut nykyisen mielentilansa, olisi myös
mielellään mennyt tiehensä asiansa toimitettuaan. Aavistamatta että
hänen velvollisuuteensa kuului odottaa, kunnes hänet käskettiin
menemään, sanoi hän:

"En tahdo kauvemmin vaivata teidän Armoanne, palkitkoon sen Jumala
paroonittarelle monin kerroin, ja kun kuolette, tahdon rukoilla
puolestanne."

"Vai niin?" Vanha rouva kumartui eteenpäin. "Tahdotko todellakin sen
tehdä, ja oikein hartaasti?"

"Hyvin hartaasti."

"Pavel Holub!" sanoi paroonitar ystävällisellä äänellä. "Minua
ilahuttaa että tahdot rukoilla puolestani. -- Ja nyt sano minulle:
oletko koskaan oikein tarkastanut tuota peltoa, jonka laidalla
mökkisi seisoo? -- Kuinka suureksi arvostelet sen?"

"Sen pitäisi käsittää noin viisitoista mitanalaa, ei täyteen kolmea
hehtaaria", vastasi Pavel arvelematta.

"Huono pelto, vai miten?"

"Huono, siellä ylhäällä ovat kaikki pellot huonoja. Jos minä olisin
tilanhoitajana, niin en milloinkaan viljelisi siellä vehnää."

"Vaan?"

"Kauraa tai ohraa, ja minä istuttaisin sinne kirsikkapuita, monta,
monta."

"Niinpä istuta kirsikkapuita!" sanoi paroonitar reippaasti. "Pelto on
sinun."

"Minun -- mikä on minun?"

"Pelto, minä lahjotan sen sinulle."

"Jumalan tähden -- minulle -- pellon..." Pavelista tuntui kuin olisi
kaikki ruvennut huojumaan, lattia jalkainsa alla, seinät, sohva ja
sohvalla istuva paroonitar. Hän hapuili ilmaan saadakseen tukea.
"Suuri, kaunis, hyvä pelto..."

"Etkö juuri äsken sanonut että se on huono?"

"Teille, vaan ei minulle; minulle se on hyvä, liiankin hyvä...
Jumalan tähden", toisti hän, "lahjotatteko todella minulle tuon
pellon?"

Paroonitar räpäytti silmiään. "Minua surettaa, Holub, etten voi nyt
nähdä kasvojasi oikein selvästi. Sokeaksi tuleminen, rakas Holub,
riistää ihmiseltä monta iloa", lisäsi hän keveästi huoahtaen.
-- "Mene nyt ja lähetä tänne tilanhoitaja. Tahdon heti ryhtyä
toimenpiteisiin saattaakseni lahjotuksen lainvoimaiseksi."

"Lainvoimaiseksi ... teidän Armonne ... lainvoimaiseksikin!"...
Pavel oli aivan huumauksissaan, ihastus voitti ujouden, hän hyökkäsi
pöytää kohti, työnsi sen syrjään, tarttui linnanrouvan käsiin ja
suuteli niitä, ja kun vanhan rouvan, kaikki voimansa ponnistaen,
onnistui riistää kätensä irti, suuteli hän hänen vaatteensa liepeitä,
hänen hihojaan ja huivia hänen harteillaan, äänteli ja riemuitsi
kykenemättä puhumaan ainoatakaan selvää sanaa.

Vanhusta, niin rohkea kuin olikin, rupesi tuo tunteiden myrsky hieman
pelottamaan. Hän pauhasi Pavelia aika lailla ja selitti että kaikella
pitää olla rajansa, niinpä kiitollisuudenosotuksillakin, ja että
ellei hän heti menisi tilanhoitajaa hakemaan, ei lahjotuksesta tulisi
niin mitään.

Tuo sai Pavelin jälleen järkiinsä. Seuraavana silmänräpäyksenä
hän jo riensi alas pihalle. Oven edessä seisoi vaaleakutrinen
Slava, tuo itsellisen tytär, josta Pavelilla oli niin ikävät
muistot. Hän palveli paluunsa jälkeen linnassa ja ruokki paraikaa
turtturikyyhkysiä, jotka olivat niin rohkeita, ettei heidän
päähänsäkään pistänyt väistyä esiinryntäävän Pavelin tieltä. Hänen
täytyi oikein pitää varansa, ettei polkisi noita sieviä eläimiä.
Slava huusi hänelle hyvänpäivän, ja hän, joka kokonaan unohti että
tyttö oli hänen pahin vihollisensa, vastasi:

"Minulla on pelto, paroonitar on lahjottanut minulle pellon!"

Vihollinen punastui hiusmartoa myöten. "Sehän on hauskaa", sanoi hän;
"se ilahuttaa minua."

Vasta nyt muisti Pavel kenen kanssa puhui ja riensi tervehtimättä
matkaansa.

Vaikka hänen mielessään liikkuikin aivan toisia ja paljoa tärkeämpiä
asioita, täytyi hänen niiden ohessa kuitenkin ajatella, miten
punastuminen oli tyttöä somistanut, miten kuvankaunis hän oli ja
että Jumala oli väärässä, kun oli asettanut niin mustan sielun
noin kauniiseen kuoreen. Tuollainenhan eksyttää väkisin jokaisen
kokemattoman. Onneksi oli Pavelilla kokemusta, häntä ei ulkokuori
enää saattanut pettää. Hän tunsi tuon Slavan, ja hersyipä tytön
huulilta puhe tai lepäsivätpä ne vaijeten vienosti toisiaan vasten,
hänen oli mahdotonta katsahtaa niihin muistamatta sitä hetkeä,
jolloin ne sinkauttivat hänelle tuon verisen ivan: "Menetkö isäsi
vai äitisi luo?"... Anna anteeksi kaikille -- sanoivat Milada ja
Habrecht, ja hän tahtoi todella niin tehdäkkin, mutta eikö sen
mielessä, jota kehotetaan anteeksi antamaan, samalla myös verestetä
sitä asiaa, mikä hänen pitäisi antaa anteeksi?

Muisto muodosti ylipääsemättömän kuilun hänen ja niiden välillä,
joitten kanssa hänen rakkaimpansa olivat käskeneet hänen rauhaa
rakentamaan.

Paroonitar piti sanansa; lahjotus tehtiin lainvoimaiseksi,
Pavelista tuli maanomistaja. Tuo tavaton onni, joka näytti kuin
taivaasta pudonneen, ei suinkaan ollut omiaan vähentämään ihmisten
vihamielisyyttä häntä kohtaan. Kukaan ei olisi sitä hänelle suonut,
jopa Arnostkin, jolle Pavel ilmotti tuon suuren uutisen, muikisteli
suutaan kysyen: "Miten oikein saitkaan tuon tempun aikaan?" Myöskin
metsäherra ja Anton osottivat ensi hetkenä paljoa enemmän hämmästystä
kuin myötätuntoisuutta. Mitä tilanhoitajaan tulee, niin sanoi
tämä suoraan paroonittarelle, että hän oli valitettavasti antanut
jalomielisyytensä viedä itsensä harhaan. Lahja oli aivan liian suuri
ja oli omiaan herättämään kylän asukkaissa kateutta vastaanottajaa ja
paheksumista lahjoittajaa kohtaan.

Paroonitar ilmaisi nämä tyytymättömyydenosotukset arvokkaimmalle
virkailijalleen, mutta kun kirkkoherrankin lausunto alkoi käydä
samaan suuntaan ja hän puhui paroonittaren jaloista mutta aivan
liian äkkinäisistä päätöksistä, vastasi vanha rouva että hänen
lahjotuksensa Pavelille oli seuraus eräästä jo kauvan sitte tehdystä
päätöksestä, eikä suinkaan liian suurenmoinen, vaan tarkoin vastaava
hyvitys kelvolliselle, kohtalon tähän saakka oman onnensa nojaan
jättämälle nuorukaiselle -- joka sitä paitsi luultavasti oli erään
tulevan luostarinjohtajattaren veli.

Tämän jälkeen vaikeni hengellinen herra.

Paroonitar palasi luostarista useamman päivän oleskelun jälkeen
sangen tyytyväisenä, kutsui Pavelin luokseen, toi hänelle
lukemattomia terveisiä sisareltaan, rauhotti häntä hänen huoliensa
suhteen ja kertoi tytöstä rajattomalla rakkaudella ja ylpeydellä.
Vanhan rouvan ihastus muuttui melkein haaveiluksi. Kaiken hyvän
antaja itse oli lähettänyt tuon lapsen valaisemaan hänen, väsyneen
matkailijan, viimeisiä elinvuosia ja aukaisemaan hänelle taivaan
portit.

"Koeta kasvattaa itsesi kyllin arvokkaaksi veljeksi tuollaiselle
sisarelle!" terotti hän Pavelin mieleen, ja tämä teki mitä paraimpia
päätöksiä pyrkiäkseen tuohon päämaaliin, joka hänestä näytti kaikkein
korkeimmalta, mutta ei voinut vapautua salaisesta epäilyksestä
voisiko sentään milloinkaan sitä saavuttaa. Hän kuitenkin taisteli
rehellisesti ja toivoi innokkaasti ettei paroonitar eikä sisarensa
kuulisi hänestä mitään pahaa. Hän alkoi tuntea suurta levottomuutta
maineensa vuoksi, halusi voittaa kiitosta ja tunnustusta,
aavistamatta että tuo teki hänet yhtä heikoksi ihmisten suhteen kuin
muinoinen uhmansa ja ärsyttävä välinpitämättömyytensä oli tehnyt
hänet voimakkaaksi.

"Kukahan puhuu minusta pahaa?" muuttui hänen alituiseksi
lauseparrekseen. Kiero silmäys ja raaka sana saattoi loukata tuota
muuten karkeimpiinkin epäsuosionosotuksiin tottunutta; kateus, jota
hänen omaisuutensa herätti, ja joka entisaikoina olisi vain lisännyt
hänen iloansa, pilasi sen nyt kokonaan. Tuo pelto riisti hänen
rauhansa ja unensa, se oli hänen rakastettunsa, mutta rakastettu,
joka tuotti tuskia. Olipa hän poissa kuinka lyhyen ajan tahansa,
aina oli sillä välin jotakin vahinkoa tehty, eikä hän käyttänyt
omaisuutensa puolustamiseksi sitä lujuutta, kuin muinoin tiilejänsä
puolustaessaan. Hän ei tahtonut saattaa paroonittaren korviin
sellaista tietoa, että oli jälleen antautunut kahakoimaan, eikä hänen
yleensäkään pitäisi milloinkaan saada tietoonsa kuinka suuressa
määrässä häntä tuon lahjan vuoksi kadehdittiin.

Kerran hän huomasi että osa pellollaan kasvavaa nisua oli leikattu
aivan vihantana. Seuraavana yönä Pavel vakoili pahantekijöitä, jotka
todellakin tulivat takaisin. Ne olivat muutamia sirpillä varustettuja
naisia ja lapsia. Pavel tyytyi siihen, että otti heidän sirppinsä
ja nisutaakkansa, jotka vei seuraavana päivänä esimiehelle. Tämä
näytti tyytyväiseltä Pavelin lainmukaiseen ja säälivään käytökseen,
lupasi arvioida vahingon ja pakottaa varkaat maksamaan. Kolmea
viikkoa myöhemmin olivat sirpit ja nisutaakat yhä vielä esimiehen
luona, koskei asianomaisilla ollut varaa niitä lunastaa. Pavel lupasi
lopulta antaa itse heille omaisuutensa takaisin, sillä ehdolla
kuitenkin, että tulisivat häntä siitä kiittämään. Niin tehtiinkin;
olihan hauskaa leikintekoa päästä asiasta niin vähällä ja sitte
kiittää "kunnanlasta". Kaikki leikissä osallisina olleet pitivät sitä
niin hupaisena, että päättivät pian jälleen uudistaa tepposensa.

Varkauksia jatkui tuon tuostakin ja Pavel pysyttäytyi yhä niiden
suhteen hämmästyttävän neuvotonna, samalla kun toiselta puolen osotti
erinomaista toimeliaisuutta.

Hän olisi tahtonut monistuttaa itsensä, olla yhtaikaa kymmenessä
paikassa. Hän erotti osan peltoaan ja valmisteli maata kirsikkapuiden
istuttamista varten; hän auttoi seppää missä vaan saattoi; metsäherra
ei käyttänyt metsäpuuhissaan ketään niin mielellään kuin häntä ja
arveli että metsänhoito olisi ollut Pavelin oikea ala, jos hän olisi
nuoruudestaan siihen antautunut. "Ja minkälainen seppä hänestä
olisikaan tullut, jos olisi saanut oppia pihtiä pitelemään!" sanoi
Anton. "Mutta kunnanlapselle ei opeteta mitään; alkuperusteet puuttuu
ja alusta alkaminen on jo myöhäistä. Hän vain kiusautuu tuon huonon
peltonsa kanssa, saamatta lopultakaan mitään erikoisempaa aikaan."

Tuo ennustus suretti Pavelia -- järkyttämättä silti hänen uskoaan
peltonsa tulevaisuuteen. Hän asetti vanhan Virgilin, joka oli
antautunut kokonaan "kasvattipojalleen", joksi hän Pavelia nimitti,
maansa vartijaksi. Virgil ryhtyi riemuiten toimeensa, mutta ei
kyennyt enää sitä hoitamaan. Hänen silmäinsä edessä suoritettiin
toinen ilkityö toisensa perään. Kaikki sen johdosta tulevat nuhteet
otti hän vastaan pilailevan veitikkamaisella hymyllä:

"Mitä sinä, Paveliseni, välität tuosta vanhasta lamasta? Voit pian
vaikka lahjottaa sen heille tyyten tykkönään, saat pian aivan toisia
maita!"

Pavel tulistui, kielsi hänen mokomia puhumasta ja käänsi nopeaan
selkänsä salatakseen sitä vaikutusta, minkä tuo puhe häneen teki.

Vanhus kävi yhä hilpeämmäksi; hänen heikko elonkipinänsä näytti
alkavan uudelleen hehkua mikäli kesä läheni loppuaan. Oli
tapahtumaisillaan ihme, joka teki hänet onnelliseksi. Hän, tuo
heikko ukonrähjä, eläisi kauvemmin kuin nuori, voimakas Peter. Se
oli hänen ainoa ilonsa, että saisi jäädä eloon Peterin jälkeen.
Lääkäri ei pitänyt ensinkään salassa, että hän oli kadottanut kaiken
toivonsa Peterin suhteen. Kaikki ihmiset sen tiesivät, ainoastaan
Vinska ei tahtonut sitä uskoa ja sairas itse sanoi: "Tulen tästä pian
terveeksi, kunhan yskäni vaan loppuu".

Peter taisteli urhoollisesti kuolemaa vastaan; mitä lähemmäksi se
hiipi, sitä rohkeammin hän puolusti itseään.

"Kaikki tuo ei merkitse mitään", kertoi hänen appensa kaikille, jotka
kuulla halasivat; "ensimäiset pakkaset hänet kuitenkin nitistävät,
niin on tohtori minulle sanonut" -- ja Virgil malttoi tuskin odottaa
ensimäisiä pakkasia.

Eräänä varhaisena lokakuun aamuna kierteli kylää kuolinkellojen ääni.
Koputettiin "Kuoppalan" ikkunaan ja Lamuur rupesi haukkumaan. Pavel
syöksyi unissaan ylös; hänen mökkinsä ovi avattiin. Virgil seisoi
kynnyksellä, kasvot tulipunaisina, rukousnauhan ympäröimät kädet
keppiin nojattuina ja virkkoi:

"Mitäs sanot, Paveliseni? Vinska on nyt leski!"




XVIII.


Talvi alkoi tänä vuonna harvinaisen ankaralla pakkasella ja
harvinaisen puhdassäisenä. Lumi, jota oli putoillut kokonaisen yön
ja kokonaisen päivän raskaista pilvistä, jäi hopeanhohtoisena maahan
makaamaan; ajotielle muodostui liukas rekikeli ja kapeat, kimmeltävät
polut kiersivät talosta taloon ja pitkin peltojen pientareita.
Pavelin mökin kohdalta kulki kaikkein enin käytetty polku, se jota
myöten puunhakkaajat kävivät säännöllisillä työretkillään linnan
metsässä. Kun he aamulla menivät työhönsä, tapasivat he Pavelin
jo täydessä touhussa, ja kun illalla palasivat takaisin, näytti
väsymätön nuorukainen juuri ennättäneen siihen asteeseen, jolloin
ahkeruus on suurinta onnea, miltei autuasta mielettömyyttä. He jäivät
tavallisesti hetkiseksi seisomaan hänen pienen puutarhansa edustalle,
katselivat hänen työtään ja vaihtoivat jonkun sanan hänen kanssaan.
Kerran oli Hannusch, joka oli koko työhyeen raain, olevinaan kokonaan
tietämätön siitä, mitä Pavel paraikaa veisteli.

"Siitä tulee kattotuoli", selitti viimemainittu.

"Vai niin, rakennatko vielä toisen Kuoppalan lisäksi?"

"En; siitä ei tule mökkiä, vaan aijon ensi keväänä rakentaa tallin."

"Mitä sinä sinne asetat?"

"Sittepähän nähdään!" kuului Pavelin vastaus, mutta Hannusch
purskahti nauruun ja huusi, kulmikasta päätään kallistaen ja
piipunvarrellaan muita osottaen:

_"He_ saavat sen sitte nähdä, _minä_ tiedän jo! Lyödäänkö olutseideli
vetoa, että tiedän sen jo?"

Toisten naurunkitkatus osotti että hekin ymmärsivät toverinsa puheen
salatun tarkotuksen. Mutta Pavel ei paljoa välittänyt moisista
pilanteoista, ja kun pilkkaajat vihdoin läksivät tiehensä, lähetti
hän heidän jälkeensä korkeintaan hyväntahtoisen huudahduksen:
"Paholainen teidät periköön!"

Puunhakkaajien tähden ei hänen mieleensäkään olisi johtunut, että
olisi parempi jos ei koko polkua olisi ollutkaan. Sellainen toivomus
syntyi paljoa vakavammista syistä. Tuota samaista polkua myöten
kulki nykyään kerran tai pari viikossa Slava-tyttö paroonittaren
lähettinä ylimetsänhoitajan luo. Vanha herra oli ollut sairaana,
parani hitaasti ja paranemisensa jouduttamiseksi lähetti armollinen
rouva hänelle kaikellaisia herkkupaloja: jaloa viiniä kellaristaan,
hienoa kauriinpaistia ja voimakkaita lampaanlapoja, ja tavallisesti
lähetettiin Slava näitä makupaloja kulettamaan. Pavel huomasi
harmikseen että tyttö hiljensi askeleitaan tullessaan hänen
puutarhansa luo ja katseli uteliaasti hänen uutismökkiään. Mitä
hänen tarvitsi tuollalailla katsella, niitä häntä liikutti Pavelin
uutisviljelykset? Hyvässä tarkotuksessa se ei varmaankaan tapahtunut.
Häntä huvitti ylläpitää ennakkoluulojaan tyttöä kohtaan, m.m. hän
kuvitteli että Slava oli ollut niiden lasten johtajana, jotka
muinoin polkivat hänen tiilejään. Hänen ei tosin ollut onnistunut
saada häntä ilkityöstään kiinni; mutta se ei missään tapauksessa
todistanut hänen viattomuuttaan, osottihan vaan että tyttö oli
ymmärtänyt paeta oikeaan aikaan ja kavalasti jättänyt viime hetkenä
toiset oman onnensa nojaan. Niinkuin Slava oli tehnyt tovereilleen,
samoin olivat Pavelin toverit käyttäytyneet sadat kerrat häntä
kohtaan samanlaisissa tilaisuuksissa. Hän tiesi miltä tuntui jäädä
välikäteen. Kovin mielellään hän olisi vielä perästäpäinkin hankkinut
noille petetyille hyvityksen, vaikkei muuten niin edes petturia
moittimalla. Tavallisesti painautui Pavel, nähdessään Slavan kaukaa
tulevan, niin innokkaasti työhönsä, että näytti kuin ei mikään voima
voisi häntä keskeyttää.

Mutta kerran hän kuitenkin teki toisin.

Silloin tuo pieni noita tulla tepsutteli tietä, pitkin kevein
askelin, auringonpaisteen ympäröimänä. Hän oli sitonut tumman
villahuivin talvipakkasen rusottamien kasvojensa ympäri. Yllään oli
hyvin vuorattu, erinomaisen sievä päällysnuttu, runsaasti poimueltu
nilkkoihin saakka ulottuva ja valkoisten tähtien koristama sininen
hame sekä notkeissa jaloissaan pitkävartiset saappaat, joiden alla
lumi narahteli. Hilpeä ja reipas hän oli, niin että olisi ollut
oikein ilo häntä katsella, ellei sydän olisi ollut täynnä vihaa häntä
kohtaan.

Ennätettyään Kuoppalan aidalle saakka, hiljensi hän askeleitaan,
kuten tavallisesti, ja tarkasteli pientä rakennusta perustuksesta
harjaan saakka.

Äkkiä herkesi Pavel työstään, heitti kuokkansa syrjään ja astui
tyttöä kohti.

"Mitä katselet?" kysyi hän.

Tyttö hämmästyi, punastui kovasti ja vastasi: "Mitä minun pitäisi
katsella?"

"Ei mitään", sanoi Pavel jörömäisesti. "Sinun ei pidä katsella
mitään, vaan jatkaa matkaasi."

Se ei kuitenkaan näyttänyt olevan tytön tarkotus, hän päinvastoin
lähestyi aitaa, ja kun Pavel omalla puolellaan teki samoin,
seisoivat he nyt jokseenkin lähellä toisiaan. Tyttö itsetietoisena
kauneudestaan, nuoruudestaan ja iloisuudestaan; nuorukainen
itsepintaisen katkerana häntä kohtaan, hänen petollista
miellyttäväisyyttään ja rakastettavuuttaan kohtaan.

Slava oli laskenut korin viereensä maahan ja vartioi sitä yhä
katseillaan, ikäänkuin peläten sen poistuvan niin pian kun hän
irrottaisi huomionsa siitä. Silmät alasluotuina ja väräjävin huulin
virkkoi hän: "Katselen taloa, kosken uskalla katsoa sinua".

Pavel rypisti synkkänä kulmiaan ja mutisi jotain "pahasta
omastatunnosta".

Silloin tyttö taasen punastui: "Kenellä on paha omatunto?"

"Sillä, joka kysyy."

"Minulla?... Mitenkä minulla olisi paha omatunto?"

Se teeskennelty viattomuus, jolla tämä kysymys tehtiin, kuohutti
hänen vertaan ja vyörytti tuhansia äkäisiä sanoja hänen kielellään,
mutta esiin purkautui heikoin ja lapsekkain: "Etkö ole polkenut
tiiliäni?"

Tyttö nosti silmänsä ja katsoi häneen avonaisesti ja rauhallisesti:
"Milloinka olisin niin tehnyt? En koskaan!"

"Älä valehtele!" huudahti Pavel käskevästi.

"Enkä valehtele", vastasi tyttö. "Minkätähden minä valehtelisin? En
ole niin tehnyt, ja sillä hyvä!"

Pavel uskoi häntä, muuta hän ei voinut, ja jatkoi nyt jonkun verran
rauhottuneena: "Etkö ole juossut jälessäni kivi kädessä?"

"Mutta, Pavel; kuka panisi mieleensä tyhmän lapsen tekoja. Mitä
kaikkea sinä itse oletkaan tehnyt?" Hän heilautti keveästi ja sirosti
kädellään ilmaan: "Sellaiset unohdetaan. Pyydän että unohdat sen,
Pavel!"

Pavel vaikeni; häntä miltei hävetti tytön liian hyvä muisti. Eikö
tyttö ollutkin oikeassa? -- sellaiset unohdetaan. Milada oli
puhunut anteeksiantamisesta, jopa kiitollisuudesta kärsimystemme
aikaansaajia kohtaan, mutta loukkauksen unohtamisesta -- ei mitään.
Pieni vähäpätöinen vihollisensa nyt puhui hänelle tuosta kaikkein
perinpohjaisimmasta parannustavasta.

Tyttö sanoi vielä pari ystävällistä sanaa, kumartui, otti korinsa ja
jatkoi matkaansa.

Pavel jäi yksin Lamuurin, työnsä ja ajatustensa seuraan. -- Unohda,
silloin ei sinun tarvitse antaa anteeksi! Unohda, silloin ei sinun
tarvitse kuvitella että onkaan mitään anteeksiannettavaa. Kunpa se
vaan onnistuisi! Hän muisteli kerran onnistuneensa tuon kauniin
vastustajansa suhteen, silloin kun oli rynnännyt linnasta ulos täynnä
onnea paroonittaren lahjan johdosta. Ja se, mikä kerran onnistui
tilapäisesti ja ajattelematta, miksei se voisi onnistua vielä kerran,
vapaaehtoisesti ja tahallisesti?

Seuraavan kerran metsäherran taloon mennessään puheli Slava jälleen
Pavelin kanssa, ja tämän ensimäinen kysymys tytölle oli:

"Ellei sinulla ole ollut paha omatunto, miksi olet karttanut katsoa
minua silmiin?"

"Kun sinä olet aina ollut niin jörö ja katsonut minuun niin
vihaisesti. Siitä minä en pidä, minusta on hauskaa että ollaan
iloisia ja katsotaan minuun ystävällisesti."

Tällä lausunnolla hän ei tarkottanut ainoastaan Pavelia, vaan
jokaista ihmistä. Pavel huomasi sen sangen pian. Tuossa tytössä
asusti rattoisuuden haltijatar, joka pukeusi vastarintaan milloin
vaan näki totisia naamoja. Ja tuo rattoisuus, joka kohosi miltei
vallattomuuden rajoille, yhdessä sen kunnioituksen kera, jota hän
vaati pienelle sievälle olennolleen, sekä hänen neitseellisen puhdas
käytöksensä, teki hänestä nuorien ja vanhojen ihailun esineen.

Kehenkään hän ei kuitenkaan tehnyt niin syvää vaikutusta kuin
Arnostiin; hänet oli tyttö täydelleen saanut verkkoonsa, ja
rakastunut nuorukainen ei salannut Pavelilta enemmän lemmentuskiaan
kuin mustasukkaisuuttaankaan viimemainittua kohtaan. Järkevänä,
käytännöllisenä miehenä hän piti aivan luonnollisena että Slava
antaisi etusijan sille, jolla oli mökki ja pelto, hänen rinnallaan,
jolla oli ainoastaan mökki ja pieni kunnalta vuokrattu palsta.

Hänestä tuntui itsestään selvältä että Pavelkin astuisi niiden
riviin, jotka tavottivat kauniin tytön suosiota tai hänen kättään,
se tuntui niin luonnolliselta, ettei hän edes sitä kysynyt. Ja hänen
ystävänsä, jolle hän tuon otaksumisensa ilmoitti ja joka olisi
tahtonut sanoa: "Olet narri, en ajattele tyttöä, olen hänestä aivan
välinpitämätön", nieli tuon vastauksen, koska hän -- ei tahtonut
valehdella.

Hän ei suinkaan ollut tytön suhteen välinpitämätön; hänetkin oli tuo
pieni lumotar saanut pauloihinsa. Ei samalla tavalla kuin Arnostin;
sokeaa rakkautta hän ei tuntenut, mutta lämpimäksi suli hänen
mielensä tytön läheisyydessä ja suuresti hän Pavelia miellytti ja
mielellään olisi poika halunnut päästä vapaaksi eräästä epäilyksestä,
joka Slavan läsnäollessa aina häntä kiusasi ja sytytti epämääräisen
pelon: "Tyttö voi milloin hyvänsä tehdä jotakin, joka koskee
sydämeeni ja hävittää sen ilon, jota tunnen hänen läsnäollessaan".

Toisesta epäilyksestä, joka aikaisemmin oli häntä kovasti kiusannut,
oli hän täydelleen vapautunut, siitä nimittäin: huoliiko kukaan kelpo
tyttö minusta, haluaako kukaan kelpo tyttö asua saman katon alla
äitini kanssa? No niin, Slava oli kelpo tyttö ja osotti selvästi
suostuvansa Paveliin, vaikka aivan hyvin tiesi että äiti jonakin
päivänä palaisi kotiin asuakseen poikansa luona. Tyttö kyselikin yhtä
ja toista äidistä ja sanoi kerran:

"Äiti on kuitenkin aina äiti, olkoon minkälainen hyvänsä. Minulla ei
ole äitiä."

Pavel tervehti häntä nykyään aina hyvin kohteliaasti eikä enää
katsonut "vihaisesti", mutta käyttäytyi kuitenkin, mitä mielessään
muuten liikkuikin, erittäin varovasti tyttöä kohtaan, kun Arnost sen
sijaan hänen edessään vahana suli ja liekkinä leimahteli. Rakastunut
nuorukainen tiesi aina tarkoin tytön jokaisen askeleen, ja niinä
päivinä, jolloin Slavan piti käydä metsäherran talossa, sattui aina
niin omituisesti, että Arnost oli aivan vapaa ja tarjoutui auttamaan
Pavelia työssään. Ja kun tuo odotettu saapui, tapasi hän molemmat
nuorukaiset aitaa vasten nojautuneina häntä odottamassa. Kumpiko
sen teki suuremmalla kaipuulla, tuo vakava, umpimielinenkö, vai
tuo toinen, sitä hän ei tiennyt. Tyttö käyttäytyi molempia kohtaan
yhtä ystävällisesti, yhtä toverillisesti, mutta puheli enemmän
Arnostin kanssa, koska tämä osasi laskea paremmin leikkiä ja puhua
sukkeluuksia.

Joulun jälkeen toi Slava kerran linnasta tiedon, joka sai kaikki
Pavelin uinuneet huolet sisarensa suhteen jälleen hereille. Milada
oli ollut sairaana. Paroonitar oli hiljattain käynyt luostarissa
ja oli palannut rauhotettuna. Nyt oli sairas jo parempi, vakuutti
hän; kaikki kävisi hyvin. Kuitenkin oli hänen ollut vaikea erota
"lapsestaan" ja aikoi pian taas mennä häntä katsomaan, jäädäkseen
joksikin ajaksi luostariin johtajattaren vieraaksi. Mutta sitä ennen
hän laittoi Pavelille kutsun saapua hänen puheilleen.

Pavel riensi suoraapäätä linnaan ja tapasi vanhan rouvan kumaraisena
ja levottomana, mutta kuitenkin levottomuuttaan hillitsevänä.

Paroonitar lupasi heti kaupunkiin päästyään hankkia Pavelille
tilaisuuden tavata Miladaa, ja otti siitä hyvästä pojalta lupauksen,
ettei tämä koettaisi omin päin pyrkiä sisarensa pakeille.

Pavel kirjotti Miladalle, sai häneltä muutamia ihania, lohduttavia
rivejä vastaukseksi, odotti paroonittaren lähtöä, ja kun se vihdoin
tapahtui, käskyä saapua sisarensa luo. Hänen sydämensä tuntui
raskaalta ja keventyi vain hiukan nähdessään tuon suloisen tytön,
jota he Arnostin kanssa nykyään sanoivat "kultarastaaksi".

Asiat olivat nyt sillä kannalla, että Pavelista alkoi tuntua
turhalta enää kauvemmin vastustaa tunteitaan. Hän ei tosin
kuvitellutkaan, että Slava olisi pitänyt hänestä erikoisemmin; mutta
ei toisekseen epäillyt etteikö tyttö Arnostin ja hänen kosiessa
antaisi hänelle etusijaa ja kerran naimisiin jouduttuaan tulisi
hyväksi vaimoksi, niinkuin oli ollut hyvä tyttökin. Hänen mieleensä
oli kyllä usein johtunut luopua kokonaan tytöstä ystävänsä tähden,
mutta nuo jalomielisyyden ilmaukset heikkenivät sikäli kuin hänen
mieltymyksensä tuohon iloiseen veitikkaan kasvamistaan kasvoi.

Arnostia kohtaan hän oli yhtä avomielinen kuin tämäkin oli ollut
hänelle.

"Vaikka rakastaisit häntä kuinka paljon, niin minä häntä kuitenkin
enemmän rakastan", sanoi Arnost.

"Mitäpä se auttaa, jos hän kuitenkin minut ottaa", sanoi Pavel.
"Kysyn siitä häneltä ensi tilassa, minäkin tahdon olla kerran
onnellinen."

Arnost vastasi: "Kysy vaan". -- Hän oli tehnyt päätöksensä. Sinä
päivänä, jolloin Pavel saisi Slavalta myöntävän vastauksen, möisi hän
mökkinsä, jossa oli äitinsä kuoleman jälkeen asunut aivan yksinään,
ja rupeisi sotilaaksi. Sotilaselämä ei ole hullumpaa, varsinkaan
sellaiselle kuin Arnost, joka jo kaksikuukautisella palvelusajalla
oli saavuttanut jonkinlaista tottumusta.

Eräänä sumuisena tammikuun keskipäivänä tuli hän kovasti liikutettuna
Pavelin luo ja kertoi että tyttö tänään kävisi viimeistä kertaa
metsäherran luona, joka nyt oli jo terve, joten lähetykset linnasta
lakkaisivat.

Arnostin otsalla helmeili tuskan hiki ja hänen rintansa aaltoili
rajusti.

"Minä en kestä tätä enää!" sanoi hän. "Tänään täytyy sinun puhua,
taikka puhun minä."

"Niinpä puhu", sanoi Pavel; "mutta minä puhun myöskin!"

He katsoivat toisiaan vihaa leimuavin silmin ja kävelivät aidan
takana edestakaisin kuin leijonat häkissään. Lamuur istui kynnyksellä
mustana ja rumana ja tarkasteli hiljaisella ylenkatseella molempia
intohimon kuohuttamia ihmislapsia.

Nyt tunkeutui leveä valojuova teitä ja vainioita peittävän usvan
läpi muuttaen sen hohtavaksi, moniväriseksi huuruksi. Ja tuon
läpikuultavan hunnun ympäröimänä läheni pieni Slava, mutta tänään,
juuri tänään, jolloin nuo vihamieliset ystävät aikoivat puhua hänelle
sanasen kahdenkesken, hän ei tullutkaan yksin.

Hänellä oli mukanaan seuralainen -- Vinska.

Arnost ja Pavel huomasivat sen yhtaikaa, jolloin edellinen ääneensä
huudahti ja jälkimäinen mutisi itsekseen: "Kirous!"

Jonkun matkan päässä naisten jälessä tuli puunhakkaajain joukkue.
He menivät tänään niin harvinaisen myöhään metsään, kun eilen
oli ollut sunnuntai ja kun oikea kunnon puunhakkaaja "pitää aina
vapaamaanantaita", niinkuin Hannuschin oli tapana sanoa.

Vinska piti tarpeellisena selittää mukana tulemistaan siten, että
hänen täytyi puhua metsäherran kanssa rakennuspuitten ostosta, ja oli
yhtynyt Slavaan, koska kahden kuitenkin on aina hauskempi kulkea.

Arnost puuttui heti puheeseen, myönsi tuon lausunnon oikeaksi ja
tuijottaen hänen seuralaiseensa änkytti jotakin sekavaa siitä, kuinka
mieletöntä on kulkea laapustaa yksin elämän läpi, sen sijaan että
kulkisi käsi kädessä jonkun toisen kanssa, joka niin kovin mielellään
tarjoutuisi toveriksi.

Pavel kuiskasi hänelle äkäisesti: "Puhu sinä!" Ja kun hänen ensi
suuttumuksensa Vinskan läsnäolosta oli haihtunut, kehotti hän tätä
ja Slavaa astumaan mökkiin vähän lepäämään. Samalla hän avasi pienen
veräjänsä ja lausui jonkinlaisella isännän arvokkuudella vieraat
tervetulleiksi.

Tämä kohteliaisuus tapahtui juuri samalle kohdalle ennättäneiden
puunhakkaajain kuullen ja antoi noille raaoille miehille aihetta
lausua mitä törkeimpiä kompasanoja.

Pavel vastasi kiivaasti ja huusi hillityllä raivolla: "Laittaukaa
tiehenne!"

He vastasivat entistäkin karkeammasti ja Hannusch, joka nojasi
mukavasti aitaa vasten piippu hampaissa, oli katselevinaan
puutarhassa makaavaa kattotuolia ja sanoi:

"Tuohan on jo valmis; nyt voit alottaa tallin rakentamisen...
Rakenna, rakenna! Ja pidä kiirettä, sillä se, jonka aijot sinne
sijottaa, on jo matkalla ... se sieltä kuritushuoneesta!"

"Niin se -- tosiaankin!" huudahtivat toiset miehet kuorossa ja
Hannusch huusi niin että kaulasuonet pullistuivat:

"Ottakaa hänet, hyvät naikkoset! Ei teidän tarvitse edes pelätä
kuritushuoneesta tulevaa anoppimuoria, hän pannaan talliin, tuo
äiti..."

Niitä sanoja hän sai katua.

Pavel suoristi vartalonsa, hänen rinnastaan tunkeutui kamala korahdus
ja hän puri huultaan niin, että veri siprahti esiin. Hetken ajan hän
katseli ympärilleen... Tiellä seisoi nainen, jota hän oli rakastanut,
tuolla tyttö, jota hän nyt rakasti, tuolla se rehellinen nuorukainen,
jonka kanssa hän oli aikonut tytöstä kiistellä; ja tuolla, aidan
luona, roisto, joka heidän läsnäollessaan oli häntä raa'asti
häväissyt, mutta maassa hänen jalkainsa juuressa oli kirveensä.
Salaman nopeudella hän tarttui siihen ja lennähytti sen ilmaan --
Hannusch väistyi kirkuen syrjään. Hänen päätään kohti suunnattu
kirves lensi ohitse aivan ohimon vierestä ja sattui korvaan. Kaikki
huusivat, Pavel työnsi syrjään Vinskan, joka asettui hänen tielleen,
hyppäsi aidan yli ja juoksi keskelle puunhakkaajajoukkoa.

Niin kammottavan näköinen hän oli, niin suunnaton viha leimusi hänen
silmistään, että koko joukko väistyi tieltä ja kaikkein kauvimmas
Hannusch korvaansa pidellen. Mutta silloin hänet saavutti joku
Paveliakin sukkelampi. Lamuurin suusta kuului onnettomuutta ennustava
murina, se syöksyi Pavelin edelle ja karkasi Hannuschin kurkkuun.
Tämä karjahti ja kaatui aivan Pavelin jalkain juureen, pullottavat
silmät epätoivoisina kiinnitettynä Paveliin, joka jo kohotti
jalkaansa murskatakseen sen suun, joka oli häntä häväissyt... Mutta
äkkiä hän ikäänkuin inhon ja kauhun valtaamana polkasi kalmankalpeana
jalkansa maahan huudahtaen: "Pois, Lamuur!"

Vastahakoisesti luopui koira saaliistaan. Hannusch nousi vaivoin ylös
ja hänen toverinsa näyttivät ensin aikovan kaikki yhtenä rynnätä
Pavelin kimppuun, mutta muuttivat mieltä. Jonkun aikaa he vielä
neuvottelivat Arnostin kanssa, Pavelin seisoessa liikkumattomana,
synkästi eteensä katsoen, ja menivät lopulta hiljaisesti tiehensä.
Vasta jonkun matkan päähän mökistä ennätettyään rohkasivat he itsensä
ja kääntyivät ympäri lausuen uhkauksia, joita ei kuitenkaan kukaan
ottanut huomioon.

Pavel ja hänen vieraansa muodostivat pienen äänettömän ryhmän. Hän
itse näytti olevan vähimmän halukas äänettömyyttä katkaisemaan,
oli astunut mökkinsä ovelle ja katseli koiraansa, joka vakavana ja
ymmärtäväisenä katsoi häneen takaisin.

Kului hetkinen, ennenkuin Slava ennätti sen verran mieltään
rohkaista, että saattoi muistuttaa Pavelia hänen äskeisestä
kutsustaan. Poika uudisti pyyntönsä puoliääneen ja hymyili vieraasti
ja surullisesti tytölle, jonka kasvoilla vielä näkyi äskeisen
pelästyksen jälkiä. Astuttiin mökkiin, Habrechtin jalomielisyyden
avulla sisustettuun pieneen, savilattiaiseen asumukseen. Pöytä oli
keskellä huonetta, samoin kuin se oli ollut opettajankin asunnossa,
ja sen ympärillä vanha nojatuoli ja kolme muuta tuolia, Nurkassa,
vastapäätä takkaa, oli kapea kaappi, joka sisälsi talon kalleudet:
ystävän suuriarvoiset lahjat, kirjat, joita hän oli kehottanut
Pavelin aina lukemaan. Tuo kehotus ei ollutkaan turhaan lausuttu,
kuluneista kansista näki että niitä oli ahkeraan pidelty, jos kohta
kunnioittavalla varovaisuudella.

Vinska istuutui nojatuoliin, Slava toiselle tuolille hänen viereensä.
Edellinen vaikeni, jälkimäinen kiitteli kohteliaasti huoneessa
vallitsevaa puhtautta, vaan keskeytti puheensa säikähtyneenä noiden
kolmen ankaroista kasvonilmeistä.

Arnost oli astunut Pavelin luo ja kuiskannut hänelle pari sanaa;
Pavel oli ravistanut päätään ja jäänyt liikkumattomana seisomaan,
kuin paikkaansa naulattuna ja synkkiin ajatuksiin vaipuneena.

Arnost malttoi kotvan mieltään, mutta lopulta kärsimättömyys
sai vallan; hän tarttui Pavelin olkapäihin ja sanoi: "Mitä sinä
töllistät? Lopeta jo... Mitä sinä parin juopuneen puheista!"

"Niin", huudahti Slava kirkkaalla äänellään, "mitä sinä niistä? Anna
ihmisten puhua ja jutellaan me jotakin hauskaa."

Pavel kuunteli -- niin rakas ääni, ja kuitenkin epäsointua synnyttävä.

"Jotakin hauskaa? -- hyvä -- sitähän juuri ajattelen!" Pavel naurahti
lyhyeen ja kuivasti, astui pöydän luo ja kääntyi tyttöön päin. "Olen
puhemies", sanoi hän, "tuolle tuossa, Arnostille. Olemme jo aikoja
sitte päättäneet, että minä kysyisin sinulta huolitko hänestä."

"Älä laske leikkiä vakavassa asiassa!" huusi Arnost ankarasti. "Mitä
tuo on olevinaan?" Mutta vielä ankarammin tiuskasi Pavel vastaukseksi:

"Etkö muka enää haluakkaan tyttöä kosia? Joko rakkaus sammui?"

"Oi, mitä rakkauteen tulee, niin..."

Noissa sanoissa ilmenevä hehku oli kyllin selvä vastaus kysymykseen.

Neljännestuntia myöhemmin läksi Pavelin mökistä morsiuspari. Sulhanen
oli autuas, morsian hiljaisen tyytyväinen. Arnost oli hänelle
rakkaampi kuin Pavel; vielä rakkaampi olisi kuitenkin ollut Arnost ja
Pavelin pelto yhteensä.

Vinska lausui jäähyväiset yhtaikaa kuin kihlaantuneetkin, jotka
läksivät hänen kanssaan yhdessä metsäherran luo. Puutarhanportin
kohdalla hän kuitenkin pysähtyi, antaen nuorten mennä edellä, ja
sanoi Pavelille: "Mitä se tuokin oli? On kerrottu että sinäkin olisit
halunnut Slavan omaksesi?"

"Niin olisinkin!" huudahti hän jaksamatta enään itseään hillitä.
"Mutta kuinka minä menisin naimisiin, minä, jolle milloin tahansa
voi sattua se onnettomuus että murhaan toisen, koskei muut keinot
auta? Häpeässä olen elänyt, häpeään on äitini minut synnyttänyt. Nyt
ovat tahtoneet tehdä minusta paremman ihmisen, opettaja ja Milada
sisareni, nyt en enää tyydy häpeätä kantamaan, mutta en voi sitä
kuolettaakaan, se on onnettomuuteni."

Vinska seisoi hetken äänetönnä, silmät maahan luotuina; sen jälkeen
hän sanoi: "Olit saattamassa Peter-raukkaani hautaan. En ole vielä
saanut sinua edes kiittää, kun aina vältät minua."

Pavel kohautti olkapäitään: "En vältä sinua enää tästälähtein
milloinkaan. Hyvästi!"

"Rakas Pavel!" sanoi nainen taasen, hetkisen vaijettuaan. "Ennenkuin
lähden, tahdon vielä kertoa sinulle jotakin. Minä en saa ihmisiltä
lainkaan rauhaa. Ei ole vielä kuin kolme kuukautta Peter-raukkani
kuolemasta, ja minulle on jo ilmaantunut kaksi kosijaa."

"Niinpä valitse heistä jompikumpi!"

"Luulen", sanoi Vinska tuijottaen hetkisen lumeen, "että minä jään
leskeksi."

"Jää sitte leskeksi. Voi hyvin!"

Vinska lähti hitaasti, mutta kääntyi vielä kerran Pavelin puoleen
ja sanoi surullisella äänellä: "Sinä saatatkin sanoa: voi hyvin!
Mutta kun on menetellyt jotakin kohtaan niin pahoin, kuin minä sinua
kohtaan, silloin ei voi hyvin voida."

"Sentähden ei sinun tarvitse harmaita hapsia kantaa", sanoi Pavel
rauhallisesti. "Olen sen kaiken unohtanut."

Vinskan pää painui rintaa vasten ja suun ympärille ilmeni
surunvoittoinen piirre. "Entä sinä?" kysyi hän. "Aijotko tosiaankin
jäädä nuoreksi mieheksi?"

"Aijon!" vastasi Pavel. "Minusta tulee se yksinäinen ihminen,
jommoiseksi olette minut tehneet."




XIX.


Ne viestit, joita Pavel sai kaupungista, olivat mieltä lannistavia.
Paroonitar käski sanoa ettei hän vielä voisi saada tavata sisartaan,
syyt hän saisi kuulla myöhemmin ja niinkauvan tyytyä kohtaloonsa.

Pian senjälkeen saapui Miladalta kirje, jossa hän pyysi Pavelia
lykkäämään sinne tulonsa tuonnemmaksi. Mitä sydämellisimmin hän
kiitti etukäteen tämän pyyntönsä täyttämisestä, käski hänen odottaa
kevääseen, vakuutti voimistuvansa päivä päivältä ja lopetti
kertomalla että hänen nunnaksi vihkimisensä, josta hän niin
sanomattomasti iloitsi, tapahtuisi toukokuussa.

Pavelin täytyi siis pysyä alallaan, ja hän pysyi, niin vaikealta kuin
se tuntuikin. Ainakin kerran viikossa hän meni linnaan kysymään oliko
paroonitar tullut kotiin, ja sai säännöllisesti kieltävän vastauksen.
-- "Eikö hän ole edes kirjottanut?" -- "On kyllä -- toimenpiteistä,
jotka viittaavat että hänen siellä oloaan tulee vielä jatkumaan."

Slavan kihlauksen johdosta, josta paroonittarelle asiaankuuluvasti
ilmotettiin, oli tämä lausunut mielihyvänsä, myöntänyt tytölle
vapautuksen palveluksestaan ja antanut hänelle lahjaksi rahasumman,
joka ei ainoastaan riittänyt hääkustannuksiin, vaan josta jäi
vielä sievonen summa talouttakin varten. Tuon kaiken hän teki
koska Slava, vaikka nuoruudestaan asti orpo ja oman onnensa nojaan
heitetty, kuitenkin oli aina käyttäytynyt siivosti ja saattoi nyt
puhdasmaineisena astua alttarin eteen.

Kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä vietettiin heidän häänsä. Pavel
oli nuodepoikana. Hänelle oli tuo päätös tuottanut taistelua, mutta
hän käyttäytyi ryhdikkäästi ja oli ylpeä saavuttamastaan voitosta.
Seppä Anton oli morsiamen isänä, Vinska äitinä. Viimemainittu oli
suuresta leskenhunnustaan huolimatta kauniimpi kuin itse morsian.
Kirkkoherra piti harvinaisen lämpimän vihkiäispuheen, ja kunnioitti
vastavihittyjä olemalla läsnä hääaterialla ravintolassa. Tohtori,
tilanhoitaja, metsäherra, kunnanesimies ja muutamat suurtalolliset
tulivat onnittelemaan ja vastaanottamaan nuoren pariskunnan kiitoksia
heidän kotiinsa lähetetyistä lahjoista. Kaikki suoriutui ilman melua,
yksinkertaisesti ja perin hienosti.

Syötyä tanssittiin, ja nyt tapahtui jotain merkillistä. Virgil, joka
moneen vuoteen tuskin oli kyennyt liikkumaan muuten kuin ryömimällä,
alkoi jokseenkin samassa ijässä olevan naisen kanssa tanssia
"redowatskaa". Kun soittajat hänen pyynnöstään virittivät tuon jo
aikoja sitte hylkiölle joutuneen sävelen, kirkastuivat kaikkien
läsnäolevien vanhain ihmisten kasvot. Miehet nousivat paikoiltaan,
kukin viittasi "omansa" luokseen, ja nyt he tarttuivat toistensa
käsnäisiin käsiin ja riensivät Virgilin ja hänen harmaahapsisen
"tyttönsä" jälessä. Kerran taasen yhtyivät toisiinsa monet vanhat
pariskunnat, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet tunteneet toisiaan
kohtaan muuta kuin vihaa tai välinpitämättömyyttä. Monen kuihtuneen
naisen huulilla väreili ujo hymy, monen vakavan miehen silmä säihkyi
elämänhalua. Rakasta redowaansa tanssiessaan he muistelivat niitä
päiviä, jolloin olivat nuoria ja rakastivat toisiaan, ja tanssivat
tanssinsa loppuun lastensa ja lastenlastensa taputellessa käsiään.

Moni kaunis tyttö oli jo vilkunut Paveliin kysyen: "Mikä sinua
vaivaa? Etkö osaa tanssia?"

"En tiedä", vastasi hän. "En ole vielä milloinkaan koettanut."

"Niinpä koeta nyt!"

Mutta sitä hän ei tahtonut, sillä hän ei halunnut mistään hinnasta
tehdä itseään naurettavaksi noin suuressa seurassa. Ja siinä
päätöksessään hän pysyi lujana, taipumatta edes Slavan rukouksiin,
joka välttämättä olisi halunnut tuona kunniapäivänään edes kerran
tanssia hänen kanssaan.

Pavelin esimerkkiä seurasi Vinska. Hän uhkasi jättää koko juhlan,
kun tunkeilevin kosijansa koetti väkisin saada hänet permannolle
pyörimään. Pavelin kanssa hän vaihtoi sanan silloin tällöin;
edellinen ei tosin ollut ystävällinen, mutta kuitenkin rauhallinen,
jälkimäinen taas syvästi kiitollinen siitä, että toinen oli tehnyt
enemmänkin kuin anteeksi antanut -- että oli unohtanut.

Ja unohtanut hän olikin. Samalla kun hänen rakkautensa Vinskaan
sammui, samalla sammui myöskin muisto hänen tuottamistaan tuskista.
Ja kun hänen oli onnistunut voittaa tuo ensimäinen rakkautensa, joka
oli hänen olentonsa sisimpään sopukkaan juurtunut, hänen itsensä
kanssa kasvanut ja varttunut, miksei hän silloin voisi tukahuttaa
tuota toistakin, joka oli vain yhden yön hänen elämänpuussaan
kukkinut? -- Vielä pari tuskallista hetkeä, ja hän oli ainaiseksi
vapaa ihminen -- yksinäinen ja vapaa. Kaikki näytti tänään yhtyvän
tätä hänen päämääräänsä edistämään. Päivä ei ollut ainoastaan
Arnostin ja Slavan kunniapäivä, vaan samalla hänenkin. Ensimäisen
kerran elämässään oli Pavel vertaisena saman katon alla paraimpien
paikkakuntalaisten kanssa. Arvossapidetyt talonpojat tervehtivät
häntä, metsäherra puhui kauvan hänen kanssaan miltei isällisellä
suopeudella, kirkkoherra kysyi hänen ajatustaan muutamassa
maatalousasiassa, seppä tahtoi välttämättä julkisesti kertoa
lokomobiilihistorian ja luopui siitä vain Vinskan tähden. Arnost
vakuutti hänelle ääneen ja innokkaasti kiitollisuuttaan ja ikuista
ystävyyttään.

Kunnanlapsi liikkui kunnioituksen ja hyväntahtoisuuden ilmapiirissä
ja nautti siitä jokaisella hermonpäällään, sitä innokkaammin kuin
hiljainen ääni sisässään kehotti: iloitse tästä hetkestä, se kenties
ei enää milloinkaan uudistu! Kunnioitus ja hyväntahtoisuus loppuvat,
kun äitisi palaa... Ja hän voi tulla huomenna -- kuka tietää vaikka
olisi jo tullut. Kenties tapaat hänet kotonasi sinne palatessasi,
omasta huoneestasi, oman lietesi äärestä...

Silloin hän tunsi keskellä hiljaista, surunvoittoista onneaan
voimakkaan halun: lähde pois! Jätä mökki ja pelto äidille ja mene
itse kauvas maailmaan, vieraitten ihmisten keskuuteen, jotka eivät
tiedä mitään sinusta ja vanhemmistasi. Opi ja tule joksikin -- tosin
myöhemmin kuin muut, mutta enemmän kuin muut.

Nuo ajatukset tarttuivat häneen, ne saattoivat häntä kotiin, olivat
viimeiset silmänsä ummistaessaan ja ensimäiset herätessään.

Mutta aamulla, mennessään katsomaan syksyllä istuttamiaan
kirsikkapuita, joista useimmat jo yltyleensä kukkivat, ja
mittaillessaan peltoaan, jossa ensimäinen hänen kylvämänsä laiho
vihannoi, hän tunsi että ero kuitenkin olisi katkera. Ja jos hänen
sisarensa ja Habrecht tietäisivät näistä pakoajatuksista, mitähän he
sanoisivat? --

"Vähäväkinen jääköön omaan pieneen piiriinsä ja koettakoon hiljaa ja
vaatimattomasti vaikuttaa kokonaisuuden hyväksi."

Sekin oli yksi noita hänen ystävänsä lausuntoja, jotka olivat
langenneet kalliopohjalle. Mutta nyt ei hänen sielunsa enää ollut
hedelmätöntä kalliota, vaan hyvää maata, jossa siemen iti ja nousi
rehevälle oraalle.

Hänet herätti äkkiä mietteistään ääni, joka huusi Pavelin nimeä.
Luokseen juoksi muuan linnan tallipojista, huitoi jo kaukaa kättään
ja huusi: "Rouva paroonitar on lähettänyt sanan, että sinun pitää
heti mennä hänen luokseen kaupunkiin, sinun pitää lähteä hevosella!"

"Voinhan kävelläkkin", vastasi Pavel, joka hämmästyksestä, ilosta
ja pelosta vuoroin kylmeni, vuoroin kuumeni. "Minkätähden juuri
hevosella?"

"Että pikemmin olisit perillä, sentähden kai. Joudu, joudu; hevosta
jo valjastetaan!"

Kiireesti muutti Pavel pukua ja riensi linnaan. Ajopelit jo häntä
odottivat; pari oivallista työhevosta pienten keveäin vainujen
eteen valjastettuina veivät hänet huimaa vauhtia kaupunkiin,
luostarinportin eteen, jossa ovenvartijatar otti hänet vastaan sanoen:

"Vien teidät rouva paroonittaren luo".

"Onko sisareni hänen luonaan?... Kuinka sisareni voi?" kysyi Pavel
miltei tyrmistyneenä.

Nunna ei vastannut mitään, vaan astui hänen edellään portaita ylös
kuvilla koristetun käytävän läpi, jonka loppupäässä, vastapäätä
tummaa kaksoisovea, riippui ristinpuuhun naulitun luonnollisen
kokoinen kuva.

"Kuinka sisareni voi?" kysyi Pavel uudestaan.

Ovenvartijatar osotti lunastajan orjantappuraista päätä sanoen:
"Ajatelkaa hänen kärsimyksiään", avasi oven ja käski hänen astua
sisään. Pavel seurasi kehotusta ja joutui suureen, salintapaiseen,
juhlalliseen huoneeseen, jossa seisoi paroonitar ja johtajatar, vanha
rouva ystävänsä käsivarteen nojautuneena.

"Herran rauha!" sanoi johtajatar. Paroonitar aikoi puhua, mutta ei
kyennytkään, vaan heltyi kyyneliin.

Pavelkaan ei saattanut muuta kuin änkyttää: "Jumalan tähden, Jumalan
tähden, mikä sisartani vaivaa?... Onko hän sairas?"

"Hän on tervehtynyt", vastasi johtajatar. "Mennyt ikuiseen iloon."

Pavel tuijotti häneen, katseessa sellainen tuskan ja suuttumuksen
säihky, että johtajatar ehdottomasti antoi kauniiden, levollisten
silmiensä vaipua.

"Mitä se merkitsee?" huusi Pavel tuskissaan.

Silloin vanha pieni rouva irtautui voimakkaan ystävättärensä
käsivarresta ja astui hänen luokseen horjuvin askelin, vapisevat
kädet ojennettuina. "Pavel raukka", nyyhkytti hän, "sisaresi on
kuollut; rakas lapseni on mennyt pois ennen minua, minua vanhaa,
väsynyttä."

Polvensa huojuivat, hän oli kaatumaisillaan; Pavel otti hänestä
kiinni ja vanha linnanrouva itki hänen rintaansa vasten nojautuneena.

Pavel talutti hänet varovasti nojatuolin ääreen ja auttoi siihen
istumaan; sitte hän kääntyi, koko ruumiiltaan vavisten, johtajattaren
puoleen: "Minkätähden sisareni kirjotti minulle että hän tulee päivä
päivältä terveemmäksi?"

"Hän luuli niin, ja me annoimme hänen olla siinä luulossa, kunnes
tuli aika valmistaa häntä viimeistä Herran pyhää ehtoollista
vastaanottamaan"... Johtajatar vaikeni.

"Valmistaa", toisti Pavel painaen kätensä kuivia, hehkuvia silmiään
vasten. "Hän on siis tiennyt kuolevansa?"

Johtajatar nyökkäsi myöntävästi.

"Eikö hän ole sanonut tahtovansa nähdä minua, ei ole sanonut:
tahdon vielä kerran nähdä veljeni? -- Rouva paroonitar!" huusi hän
korotetulla äänellä vanhukselle. "Eikö hän ole sanonut tahtovansa
vielä kerran nähdä veljeänsä?" --

"Hän on sinulle lausunut tuhannet ja jälleen tuhannet terveiset ja
siunaukset, mutta nähdä sinua ei hän enää pyytänyt", kuului vastaus.
Johtajatar puuttui puheeseen:

"Hän oli irtaantunut kaikesta maallisesta, hän kuului jo
taivaaseen... Hän näki viimeisinä hetkinään sen olevan avoinna, näki
Jumalan kirkkaudessaan ja kuuli enkelein riemulaulut, jotka lausuivat
hänet tervetulleiksi autuaiden asumuksiin."

"Milloin hän kuoli?" sai Pavel vaivoin kysytyksi.

"Eilen illalla."

Eilen illalla -- jolloin hän oli juhlimassa, jolloin hänen
ajatuksensa olivat niin kaukana sisarestaan! Raju epäluulo tarttui
häneen: se ei ole mahdollista, se on aivan mahdotonta -- -- ja hän
huudahti: "Missä hän on?... Viekää minut hänen luokseen!"

"Hän ei ole vielä pantu laudoille", esteli johtajatar, mutta Pavel ei
ottanut vastaväitteitä huomioon ja hän, joka oli tottunut käskemään
ja hallitsemaan, antoi myöten.

He astuivat portaita ylös toiseen kerrokseen ja kulkivat käytävän
läpi, jonka molemmin puolin oli ovia. Erään semmoisen eteen seisahtui
johtajatar. "Marian huone", sanoi hän syvästi liikutettuna.

Pavel ryntäsi esiin ja avasi oven... Valkoiseksi kalkitussa,
rautaristikkoisilla ikkunoilla varustetussa, auringon valaisemassa
kammiossa oli kapea sänky. Pääpuolessa paloi vahakynttilä rautaisessa
jalassa ja toinen jalkapäässä. Vuoteen edessä oli polvistuneena
kaksi rukoukseen vaipunutta nunnaa. Vuoteella makasi liinavaatteella
peitetty, jäykkä, laiha ruumis. Johtajatar lähestyi sitä ja paljasti
kuolleen kasvot.

Pavel kavahti taaksepäin, horjahti ja löi päänsä ovipieleen, jonka
luokse jäi seisomaan ja vääntelihe kuin kidutuspenkissä oleva.
Vihdoin viimeinkin tulvahtivat kyynelet hänen silmistään ja hän
huusi: "Tuo ei ole minun Miladani, ei! Missä on Miladani?"

Häntä ei voinut kukaan rauhottaa, tuskansa ei lohdutuksesta
vaimentunut.

Paroonitar kutsutti hänet luokseen, itki ja puhui Miladasta, eikä
Pavelilla ollut sydäntä sanoa hänelle sitä, mitä alituiseen ajatteli:
jos sisareni olisi ajoissa otettu luostarista pois, niin hän vielä
eläisi; teillä olisi vielä lapsenne ja minulla valoisa esikuvani,
kallein aarteeni.

Vanhan rouvan toivomuksesta jäi hän kaupunkiin hautajaispäivään
saakka, harhaillen pitkin katuja ja joutilaisuuteen tottumattomana
vaipuen sitäkin syvemmän surun valtaan.

"Milada, rakas sisareni!" sanoi hän itsekseen ja jäi monesti
seisomaan ajatellen että jonkun täytyisi tulla hänen jälessään
ja sanoa: "Käänny takaisin, hän elää, hän kysyy sinua! Pienet
kokoonkurtistuneet kuolinkasvot, jotka näit, eivät olleet Miladan
kasvot."

Kun sisarensa makasi kappelissa paareilla, sadan kynttilän
valaisemana ja valkoiseen puettuna, valkoisilla ruusuilla peitettynä,
ei häntä voinut kukaan taivuttaa astumaan ruumiin ääreen. -- Vasta
kun kirstu oli sulettu, kirstu joka kätki hänen Miladansa viimeiset
jäännökset, heittäytyi hän sen yli ja rukoili, ei hänen puolestaan,
vaan häntä.

Hautajaisissa saattoi vanhan linnanrouvan suru hänet miltei
tunnottomaksi oman surunsa suhteen. Aivan murtuneena seisoi
paroonitar lemmikkinsä haudan partaalla hiljaisella luostarin
hautuumaalla ja antoi hautausmenojen päätyttyä nunnajonon kulkea
ohitsensa heihin itse liittymättä. Vasta hetken päästä hän sanoi
Pavelille:

"Vie minut nyt takaisin huoneeseni, ja mene sitte kotiin sanomaan
linnalaisille että valmistavat kaikki kotiintuloani varten. Ja
kunnollisesti -- se on varmaankin viimeinen kerta, kun he minun
tähteni vaivautuvat. Luulen että palaan kotiin ainoastaan kuolemaan."

Pavel ei koettanutkaan vastustaa hänen mietteitään. Hän tiesi että on
parasta vaijeta silloin, kun vanhat henkilöt viittaavat lähestyvään
kuolemaansa; lausunto oli vakavasti tarkotettu ja semmoisena se
otettiin vastaankin.

Myöhään iltapäivällä saapui Pavel kylään. Kaikkein ensiksi hän kävi
linnassa, jossa suoritti paroonittaren asian. Palvelijajoukko riensi
paikalle, kun kuuli hänen tulleen; kaikki katsoivat häneen uteliaasti
ja hän erosi heistä sukkelaan, peläten että kysyisivät Miladasta.
Kadulla hän sai osakseen samallaista huomiota kuin linnassakin. Yksi
ja toinen jäi seisomaan puhuakseen hänen kanssaan, mutta Pavel riensi
ohi kiireisesti tervehtien.

Vinskan talon edustalla olevalla penkillä istui Virgil, joka Peterin
kuoleman jälkeen oli muuttanut tyttärensä luo asumaan. Hän viittasi
Pavelin luokseen. "Oletko vihdoinkin tullut?" huusi hän jo kaukaa.
"Koirasi olisi kuollut nälkään, ellen olisi ottanut sitä huostaani."

"Siihen olen luottanutkin", vastasi Pavel ja astui edelleen. Mutta
Virgil huusi kaikin voimin:

"Älä mene noin, odotahan! Vinskalla on jotain sanomista sinulle."
Samalla astuikin Vinska jo ovesta ulos, meni Pavelin luo ja sanoi
hänelle tuolla nöyrällä tavalla, jota hän nykyään aina käytti Pavelia
puhutellessaan:

"Olemme kuulleet onnettomuudestasi ... se surettaa meitä..."

"Anna olla, älä siitä", keskeytti Pavel.

"Sanohan hänelle se toinenkin asia!" huomautti Virgil kärsimättömästi.

Vinska punastui. "Rakas Pavel", sanoi hän, "rakas Pavel, äitisi on
tullut!"

Pavel säikähti: "Missä hän on?... Onko hän minun mökissäni?"

"Ei, hän ei ole tahtonut astua huoneeseesi, ennenkuin olisit itse
läsnä. -- Hän ei ole myöskään tahtonut tulla minun luokseni", lisäsi
Vinska.

"Oletko pyytänyt häntä?"

"Pyysin hänen tulemaan tänne sinua odottamaan. Hän ei sitä tahtonut,
vaan on asunut ravintolassa; mutta sinusta olen hänelle kertonut koko
päivän, ja hän ei ole saanut vieläkään kylläänsä. Sitte hän meni
tuonne ylös mökkiäsi katsomaan. Hän on siellä paraillaan."

Pavelista tuntui kuin olisi suuri jäälohkare pudonnut rinnastaan.
"Hyvä", mutisi hän; "menenpä siis." Mutta siitä huolimatta hän
ei liikahtanut paikaltaan. Hänen levoton, harhaileva katseensa
kohtasi Vinskaa, joka oli jännitettynä tuijottanut hänen synkkiin
kasvoihinsa. Pavel sanoi äkkiä: "Kiitän sinua, että olet pyytänyt
hänet luoksesi".

"Ei kiittämistä", vastasi Vinska.

Molempien sydämet tykyttivät kuuluvasti, he lukivat selvästi
toistensa sisimmät ajatukset. Vinska ei tavannut toisen sydämessä
entistä rakkautta, vaan ei enää entistä vihaakaan; hänen omansa oli
pohjia myöten täynnä raskasta, hyödytöntä katumusta, tietäessään
että mitä oli Pavelia vastaan rikkonut, sitä ei voisi enää koskaan
sovittaa.

Sanaakaan vaihtamatta he erosivat.

Pavel kulki hitaasti kyläkatua ylös. -- Aurinko laski metsäisten
kukkulain taakse, jyrkkinä ja tummina kohosivat havupuiden latvat
punertavaa taivasta kohti. Hänen hiekkanummellaan näkyi jyrkkiä
varjoja, ne levisivät pihalle, kiipesivät seinille ja katolle,
himmensivät pienten ikkunaruutujen kimmellyksen ja ympäröivät erästä
kookasta olentoa, joka seisoi pienen puutarhan edessä syventyneenä
laskevaa päivänsilmää katselemaan.

"Äiti!" sanoi Pavel itsekseen -- "äiti!"

Siinä hän oli, ryhdikkäänä ja suorana viimeisen kymmenen vuoden
painosta huolimatta, murtumatta pitkän vankila-aikansa häpeästä.
Pavel jatkoi matkaansa -- vaan ei enää yksin! Kuiskaavien äänien
ja hiipivien askeleiden hillitty suhina tunkeutui sanomattoman
vastenmielisenä hänen korviinsa. Joukko uteliaita seurasi hänen
kintereillään ollakseen läsnä äidin ja pojan ensi tapaamisessa.
Hän ei katsonut taakseen, astuihan vaan eteenpäin, ulkonaisesti
levollisena kohti kohtaloansa.

Äiti kääntyi, huomasi hänet ja silmänsä säihkyivät onnea, ylpeyttä ja
ikävöimisen täyttymisen riemua. Mutta hän jäi paikalleen seisomaan
pitkin sivuja riippuvin käsivarsin, hän ei poikaansa puhutellut.

"Herran rauha, äiti!" sanoi Pavel nopeaan ja hätäisesti. "Minkätähden
jäätte oven eteen, astukaa sisään!"

"En tiedä saatanko niin tehdä", vastasi hän katsoen lakkaamatta
poikaansa silmäyksin, joissa ilmeni rakkautta ja autuasta ihastusta,
mikä virtasi valona ja lämpönä nuorukaista kohti. "En voinut ajatella
että tapaisin sinut tällaisena, poikani" -- hänen äänensä väreili
syvää riemua -- "tällaisena kuin olet. Enhän vaan tuottane sinulle
häpeätä, Pavel?"

Poika tarttui äitinsä käteen: "Tulkaa, tulkaa, ja vielä kerran:
Herran rauha!" Hän vei hänet huoneeseen ja näki äitinsä tekevän
sisään astuessaan ristinmerkin. "Istukaa, äiti!" sanoi hän. "Minulla
on teille paljo kertomista, paljo surullista..."

Äiti seurasi poikansa kehotusta, katsoi liikutettuna ja hämmästyneenä
ympärilleen ja vastasi: "Tiedän jo edeltäkäsin, mitä aijot minulle
sanoa: etten voi jäädä tänne. Se ei minua sureta -- ainoastaan
ilahuttaa että olen nähnyt sinut tällaisena... Ei voisi milloinkaan
johtua mieleenikään, poikani, että tulisin sinun kiusaksesi, ja kun
kirjotit: rakennan teitä varten mökin, silloin ajattelin: rakenna,
rakenna vaan; mutta itsellesi -- et minulle."

"Minkätähden olette niin ajatellut?"

"Kosket tarvitse minua täällä", vastasi hän rauhallisesti,
vähimmälläkään tavalla syyttämättä. Mutta Pavel mumisi:

"Mitä tarkotatte?"

"Jos sinä näinä monena vuotena olisit kaivannut äitiäsi", sanoi
hän rauhallisesti, "olisit aina joskus tahtonut häntä tavatakkin.
Sitä et ole kuitenkaan milloinkaan tehnyt, ja niinpä olenkin tullut
ainoastaan sentähden, kun en enää voinut elää sinua näkemättä, ja nyt
menen jälleen pois, vielä tänään."

"Minne? Ettehän kuitenkaan voi vankilaan palata."

"En sinne, mutta sairashuoneeseemme, jossa olen
sairaanhoitajattarena."

"Vai niin, äiti! Kuinka kauvan olette ollut?"

"Noin pari kuukautta jo."

"Mahtaa tuntua vaikealta olla noin huonojen ihmisten hoitajana?"

"Vaikealta ja helpolta; pahimmat tulevat usein paraimmiksi, kun
joutuvat avun tarpeeseen ... vaikeata tai helppoa, mitäpä sillä
väliä? Minulla on siellä kotini, olen tyytyväinen. Oi Jumala,
liiankin tyytyväinen!" -- Hänen säteilevä katseensa kiintyi jälleen
poikaansa käsittämättömällä rakkaudella. "Liiankin tyytyväinen nyt,
kun olen sinut nähnyt, niin voimakkaana, niin kelvollisena, niin
terveenä... Ja minun toinen lapseni, jonka he ovat antaneet Jumalan
omaksi, jota en saa nähdä... Milada" -- Pavel voihkasi -- "onko hän
jo pieni luostarinsisar?"

"Ei, äiti."

"Eikö?" Äiti säikähtyi poikansa synkkää katsetta. "Ei vielä?" mumisi
hän kuivin huulin ja raskaasti hengittäen. "Eikö vielä pidetty
ansiokkaana tähän kaikkein korkeimpaan armoon?"

"Oi, äiti", huudahti Pavel, "mitä puhuttekaan? -- Eikö ansiokas? Hän
oli pyhitetty... Se surullinen, jota äsken tahdoin teille kertoa, on
sitä että -- Milada on kuollut."

"Kuollut?"... Hän toisti poikansa sanan synkästi ja hitaasti ja huusi
äkkiä: "Ei, ei!"

"Kolme päivää sitten, äiti."

Nainen lyyhistyi kokoon tuskan painamana, joka oli häntä
voimakkaampi. -- Vasta vähitellen ilmeni kasvoihin jälleen eloa ja
tyrmistynyt jäykkyys suli surumielisen haaveilun ilmeeksi: "Uskon
sinua, poikani, uskon. Hän oli pyhitetty ja on nyt taivaassa, jossa
olen hänet tapaava, kun Herrani näkee hyväksi kutsua minut luokseen."

"Äiti", sanoi Pavel hidastellen, "toivotteko siis taivaaseen
pääsevänne?"

"Toivonko? -- Tiedän sen! -- Jumala on oikeamielinen."

_"Laupias_ tarkotatte kai... ettekö tarkota laupias?"

Äiti oikasihe: "Sanon _oikeamielinen"_, virkkoi hän ylevällä
vakuutuksella, jonka edessä poikansa kaikki epäilykset haihtuivat
ja hänessä heräsi luottamus tuohon paljon kokeneeseen, paljon
kärsineeseen naiseen, luottamus niin luja, niin voimakas ja
autuuttava, kuin ainoastaan usko korkeimpaan ja ihanimpaan voi
synnyttää. Hän astui lähemmäksi, hänen suunsa avautui, vaan äitinsä
kohotti rukoillen kätensä: "Älä kysy enempää, en voi sinulle
vastata ... nainen on alttarin edessä vannonut olevansa miehelleen
uskollinen ja kuuliainen... Siitä asiasta täytyy _hänen_ kerran tehdä
tiliä vaimonsakin suhteen. Olkoon ikuinen tuomari hänelle armollinen!
-- Niin minä rukoilen ja niin pitää sinunkin rukoilla ja vaijeta, sen
enempää kysymättä."

"En", vakuutti hän, -- "enhän enää kysykkään. Pyydän ainoastaan
teidän vakuuttamaan ettei _teillä_ ole mitään osallisuutta isän
rikokseen... Armahtakaa minua ja sanokaa se..."

Surullinen hymy väreili naisen huulilla: "Pavel, Pavel; se koskee
minuun... Olen usein tuntenut pistoksen rinnassani ajatellessani:
mitähän lapset ajattelevat? -- Mutta olen aina pitänyt sitä
pahanhengen kuiskuttamana mielijohteena... Sen pahempi olen
erehtynyt!" -- Hän kohotti päänsä ja kasvoilla kuvastui vakava, jalo
ylpeys. "Jos olisin sen tietänyt, en olisi astunut tämän kynnyksen
yli, ennenkuin olisin sinulle sanonut: poikani, olen viattomasti
tuomittu!"

"Laupias Jumala! Miten kelvottomasti olenkaan käyttäytynyt teitä
kohtaan", huudahti Pavel.

"Älä syyttele itseäsi!" vastasi äiti verrattoman tyynesti. "Olithan
niin nuori, kun minun täytyi sinut jättää. Et tuntenut minua
tarkemmin."

"Äiti!" änkytti Pavel, "äiti!"... Hän syöksyi hänen eteensä
polvilleen, kätki päänsä hänen helmaansa, kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen, tietäen nyt pitävänsä sylissään suurinta rikkauttaan,
kalliinta ja parainta aarrettaan. "Jääkää minun luokseni, rakas
äiti!" huudahti hän. "Minä kannan teitä käsilläni, minä korvaan
teille kaiken, mitä olette saanut kärsiä. Jääkää luokseni!"

Ja äiti kumartui kirkastetuin katsein hänen ylitsensä, painoi
laihan poskensa hänen hiuksiaan vasten, suudellen hänen niskaansa,
ohimoitaan, otsaansa. "En tiedä rohkenenko", sanoi hän.

"Ihmistenkö tähden?"

"Ihmisten tähden."

Silloin Pavel katsahti ylös: "Mitä juuri äsken sanoitte? -- Pahimmat
tulevat usein paraimmiksi, kun joutuvat avun tarpeeseen. Olisipa,
rakas äiti, todella ihmeellistä, ellei meitä tarvittaisi, kahta
sellaista ihmistä kuin me olemme. Te jäätte minun luokseni, rakas
äiti!"








End of Project Gutenberg's Kunnanlapsi, by Marie von Ebner-Eschenbach

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48632 ***