*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47020 ***

TÄHDISTÄLUKIJA

Kirj.

Walter Scott


Suom. V. Hämeen-Anttila

(Alkuteos: Guy Mannering or The Astrologer)


WSOY, Porvoo, 1914.






        Voi kiertotähti-tehon hetkin
        avittaa sanat, merkkisetkin,
        niin sanotaan; mut en mä niitä
        uhmaisen taidon töitä kiitä.





SISÄLLYS:

  1. Harhateillä.
  2. Hoviherra ja koulumestari.
  3. Tähdistä lukeminen.
  4. Ennustukset osuvat yhteen.
  5. Mr. Bertram selittelee.
  6. Uudet luudat lakaisemassa.
  7. Skotlannin mustalaiset.
  8. Häätö.
  9. Turmion päivä.
 10. Oikeudellinen tutkimus.
 11. Vanha tuttava.
 12. Katsaus menneeseen.
 13. Hyväntekijä ja suosikki.
 14. Pakkohuutokauppa.
 15. Koulumestari ja hänen oppilaansa.
 16. Mr. Mervynin sanoma.
 17. Nuoren tytön kirjeenvaihtoa.
 18. Isä ja tytär.
 19. Majanmuutto.
 20. Mestari Sampson haltioissaan.
 21. Brown puhuu puolestaan.
 22. Kohtaus rajakrouvissa.
 23. Nujakka nevalla.
 24. Dandie Dinmontin koti.
 25. Ketunmetsästys.
 26. Tuulastusseurue.
 27. Ojasta allikkoon.
 28. Rosvous ja korvaus.
 29. Miss Mannering häijyttelee.
 30. Woodbournea piiritetään.
 31. Onneton laukaus.
 32. Mr. Glossin kunnostautuu.
 33. Mr. Glossin näkee pahoja unia.
 34. Kumppanukset neuvottelevat.
 35. Kylmäkiskoinen vastaanotto.
 36. Lakimiehet virkistäytyvät.
 37. Hautaus.
 38. Testamentin avaaminen.
 39. Meg Merriliesin hommia.
 40. Isäinsä asuinsijalle.
 41. Vangitseminen.
 42. Kaksi rauhantuomaria.
 43. Raskaan syytöksen alla.
 44. Vanginvartija ja hänen vaimonsa.
 45. Ystävä.
 46. Koulumestari manailee.
 47. Vastavehkeitä.
 48. Rynnäkkö.
 49. Jännittynyttä odotusta.
 50. Kadonneen paluu.
 51. Rauhaa ja rakkautta.
 52. Meg kutsuu.
 53. Warrochin kärjessä.
 54. Elämästä ja kuolemasta.
 55. Uusi Ellangowan.
 56. Ovela ansassa.
 57. Rangaistus.
 58. Loppu.




1 luku.

HARHATEILLÄ.


Marraskuun alkupäivinä v. 17- käytti muuan nuori, vastikään Oxfordin
yliopistosta päässyt englantilainen herrasmies hänelle suotua vapautta
hyväkseen, matkaillaksensa muutamilla pohjois-Englannin seuduilla.
Uteliaisuus sai hänet pistäytymään sisarmaankin läheisen rajan taakse.
Hän oli kertomuksemme ensimäisenä päivänä käynyt eräitä Dumfriesin
kreivikunnan luostarinraunioita katsomassa ja kuluttanut suuren osan
päivää kyhäämällä eri suunnilta piirustuksia niistä. Olikin sen vuoksi
vuodenajan lyhyt ja sumea hämy jo alkanut, hänen noustessaan ratsulleen
matkaansa jatkamaan.

Hänen tiensä kulki pitkin mustaa jänkää, joka levisi laajalle molemmin
puolin ja edessä päin. Pikku kumpareita kohosi kuin saarelmina sen
pinnasta; niillä näkyi paikotellen vielä tähänkin vuodenaikaan vihantia
laihopälviä, jopa joskus mökkikin tai maatalo parin raidan siimeksessä,
isoja seljapensaita ympärillään. Näitä eristyneitä asumuksia yhdistivät
toisiinsa sammalikon halki polvittelevat polut, ainoastaan asujamille
itsellensä kulkukelpoiset.

Valtatie oli sentään jotensakin kunnossa ja turvallinen, joten
taipaleelle yöpyminenkään ei tuottanut mitään varsinaista vaaraa. Silti
on epämieluista yksinänsä pimeällä samota tuntematonta seutua; ja
harvoissapa tavallisissa tilaisuuksissa mielikuvitus tuskittelee niin
suuresti kuin Manneringin nykyisen aseman kaltaisessa.

Valon hämärtymistään hämärtyessä, jängän synketessä yhäti mustemmaksi,
tiedusteli matkailijamme jokaiselta satunnaiselta ohikulkijalta
tarkemmin, kuinka pitkälti oli vielä Kippletringanin kauppalaan,
missä hän aikoi olla yötä. Hänen kyselynsä tavallisesti aiheuttivat
ensin vastavuoroon uteluita, mistä vieras oli matkalla. Niin kauvan
kuin hämyltä erotti herrasmiehen asun ja ulkomuodon, ilmenivät
tällaiset vuorokyselyt yleensä valmiina olettamuksina, kuten: "Olette
tiemmä käynyt Holycrossin vanhassa luostarissa, sir? sitä ne monet
englantilaiset herrat tulevat katsomaan", tai: "Taitaakin teidän
jalosukuisuutenne olla Pouderloupatin talolta tulossa?" Mutta sitte
kun kysyjästä oli vain ääni erotettavissa, alkoi puhe tähän tapaan:
"Mistäs kaukaa nyt on matka tähän tällaiseen aikaan yöstä?" -- tai: "Et
kaiketikaan ole tämän maan ihmisiä, hyvä mies?"

Vastaukset eivät kerjetessään olleet kovinkaan yhtäpitäviä keskenään
eivätkä sisällöltään selkeitä. Kippletringaniin oli ensin "melko
taival"; sitte "melko taival" täsmällisemmin määriteltiin "ehkäpä
kolmeksi peninkuormaksi";[1] nämä "kolme peninkuormaa" kutistuivat
"kappaleeksi matkaa päälle peninkuorman", mutta venyivät taas
"neljäksi peninkuormaksi tai niille paikkeille". Lopuksi naisääni,
ensin hyssyteltyään puhujan sylissä parkuvaa lasta, vakuutti Guy
Manneringille: "On sitä tästä vielä Kippletringaniin aikamoinen
huippaus, ja jalankulkijalle raskasta tietä etenkin."

Manneringin raihnas vuokrahevonen kai arveli sen soveltuvan itselleen
yhtä huonosti kuin tallustavalle vaimo-ihmisellekin; se alkoi
peräti voipua, vastasi jokaiseen kannuksen iskuun ähkäyksellä ja
kompasteli kaikkiin tiellensä sattuviin kiviin, eikä niitä harvassa
ollutkaan. Mannering kävi kärsimättömäksi. Pilkottavan valon tai
parin ilmestyminen houkutteli hänet toisinaan turhaan toivomaan
matkansa määrän olevan lähellä; mutta kohdalle päästyään hän nolostuen
huomasi tuikkeen tulevan tuollaisesta maatalosta, jotka harvakseltaan
koristelivat lavean nevan kohoutumia.

Viimein hän joutui kerrassaan pulaan, kun tie haarausi kahtia. Jos
olisi ollut valoa paikalla törröttävän viehkan jäännösten tutkimiseksi,
niin vähänpä olisi siitä lähtenyt apua, sillä pohjois-Britannian
hyvän tavan mukaan oli osotus saanut rapistua näkymättömiin piankin
patsaan noustua. Seikkailijamme sen vuoksi häätyi entisajan harhailevan
ritarin tavoin luottamaan hevosensa älyyn. Empimättä valitsi tämä
vasemmanpuoleisen haaran ja tuntui hölköttävän hiukan vilkkaampaa
vauhtia kuin ennen, siten herättäen toiveita siitä, että se tiesi
lähenevänsä yöpymissijaansa. Väleen eivät ne toiveet kuitenkaan
täyttyneet; Manneringin kärsimättömyys sai jokaisen kahdeksanneksen
tuntumaan kolmelta, ja hän alkoi ajatella Kippletringanin suorastaan
peräytyvän, mikäli hän eteni.

Taivas oli nyt sankasti pilvessä; joskus vain häämöttivät tähdet
himmeästi. Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt hiljaisuutta hänen
ympärillään, paitsi suokertun, ison ruovonpäristäjälajin, kumea huhuilu
ja tuulen huokailu yli kolkon aukean. Näihin nyt yhtyi meren etäinen
meuru, jota matkamies tuntui nopeasti lähenevän. Tämä ilmiö ei ollut
omiaan keventämään hänen mieltänsä. Monet sikäläiset tiet seurasivat
rantajuovaa ja olivat alttiina nousuvedelle, joka paisuu hyvin
korkealle ja kulkee tavattoman joutuisasti. Toisia leikkelivät poukamat
ja pikku vuonot, joiden yli kävi turvallisesti yrittäminen vain
erityisinä vuoroveden aikoina. Kumpainenkaan seikka ei olisi soveltunut
pimeälle yölle, uupuneelle hevoselle ja tietänsä tuntemattomalle
matkamiehelle. Mannering päättikin pysähtyä lopullisesti yöksi
ensimäiseen asumukseen, mihin kenties osuisi, vaikka kuinkakin kehnoon,
ellei saisi hankituksi opasta tuohon onnettomaan Kippletringanin
kauppalaan.

Viheliäinen hökkeli soi hänelle tilaisuuden toteuttaa aikomuksensa.
Ovea hän ei löytänyt kovinkaan helposti ja kolkutti tuokion, ainoana
vastauksenansa vaimo-ihmisen ja rakkikoiran konsertti, jossa
jälkimäinen haukkua luskutti haljetakseen, toisen kiljuessa kertoa.
Ihmissäveleet vähin erin pääsivät voitolle; mutta kun rakin äkäinen
haukunta samassa muuttui ulinaksi, oli luultavasti muukin kuin pelkkä
keuhkojen voima edistänyt osien vaihtoa.

"Surma kulkkuusi saakoon!" olivat ensimäiset kuultavat sanat; "etkö
ärhentelyltäsi anna minun kuulla, mitä mies tahtoo?"

"Olenko kaukanakin Kippletringanista, emäntä hyvä?"

"Kippletringanista!!!" sellaisessa ihmetyksen innossa, että voimme
vain heikosti ilmaista sitä kolmella huutomerkillä; "jopa jotakin, hyvä
mies! Teidän olisi pitänyt kulkea itään käsiin Kippletringaniin --
saattekin pyörtää takaisin suojarinteelle saakka, ja siitä sitte sitä
rinteen reunaa menette Ballenin kujasten suuhun ja sitten --"

"Ei käy laatuun, emäntä hyvä! Hevoseni on melkein lopullaan -- ettekö
voi antaa minulle yösijaa?"

"En totisesti voikaan. Minä olen yksinäinen vaimo-ihminen, kun James on
vuosikuntaisia viemässä Drumshourlochin markkinoille, enkä minä millään
ilveellä uskalla ovea avata kellekään oudolle kulkijamelle."

"Mutta mitä minun sitten on tehtävä, emäntä hyvä? Enhän voi yötäni
taivasalla nukkua."

"En minä vain tiedä, pait jos viitsitte mennä peräämään makuupaikkaa
Sijalta. Varmastikin ne laskevat sisälle, olettepa parempaa väkeä
taikka yksinkertainen."

"Yksinkertainen kylläkin joutuessani tähän aikaan yöstä täällä
harhailemaan", ajatteli Mannering, puheentavan merkitystä tietämättä;
"mutta miten minä pääsen sille sijalle, josta puhutte?"

"Kaarratte vain länteen käsin kujan kulmasta ja varotte tadekuoppaa."

"Hoo, jos taaskin käytte itäänne ja länttänne latelemaan, niin olen
hukassa! Eikö ole ketään, joka voisi opastaa minut tuolle sijalle? Minä
maksaisin runsaasti."

Se sana tehosi kuin loihtu. "Jaakko, senkin kutjale", menosi ääni
sisältä, "siinäkö vielä virut, ja nuori herra hakee tietä Sijalle? Ylös
siitä, toljake, ja ohjailekin hänet isoaniittyä pitkin. -- Hän tulee
saattamaan, sir, ja kyllä maar hyvän kohtelun saattekin, sillä eivät ne
koskaan ketään oveltansa häädä. Ja sattunettekin osavaan aikaan, sillä
lairdin[2] palkollinen -- eihän tietenkään mikään hänen vasituisia
palvelijoitaan, vaan rengin tapainen -- karautti tän'iltana tätä kautta
kätilöintä noutamaan ja seisattui sarkan kulautuksen ajaksi kertomaan,
että armollinen rouva on joutunut kipuihinsa."

"Kukaties", arveli Mannering, "voisi vieraan saapuminen sellaiseen
aikaan tuottaa hankaluutta?"

"Älkää nyt joutavia, siitä ei huolta mitään. Tilaa on siinä talossa
ihmeesti, ja poikueen tullen paras aika."

Tällaikaa oli Jaakko ehtinyt taiten pujottelehtia rikkeimeen
ihokkaaseen ja vielä riekaleisempaan housupariin. Esille ilmestyi
vanttera ja kömpelö, kaksitoistavuotinen pellavatukkainen poika, kun
häneen osui vilahdus kaislasoihdusta, jota hänen puolialaston äitinsä
piteli sopivimmalla tavalla, millä pääsi vilkuilemaan vieraaseen,
itseänsä suurestikaan nähtäviin saattamatta. Jaakko harppoi länttä
kohti rakennuksen taitse, taluttaen Manneringin hevosta marhaminnasta
ja jokseenkin näppärästi luotsaten pikku polkua myöten, ammottavan
tadekuopan syrjitse, jonka likeisyyden vieras tunsi useammallakin kuin
yhdellä aistilla.

Opas sitte laahasi väsynyttä konia uurtoista ja kivistä kärrynlatua
pitkin ja siltä yli kyntömaan, purki lohkokiviseen aitaan "läven",
kuten sanoi, ja reutoi vastustelemattoman elukan perässään aukosta;
siinä säihkinässä luhistui yksinkertaista rakennelmaa runsaasti parin
sylen pituudelta. Kapeasta veräjästä hän viimein poikkesi puistokujan
tapaiseen, jonka varrelta oli kuitenkin paljon puita kaadettu. Meri
pauhasi nyt läheisenä ja voimakkaana, ja pilvestä pilkistävä kuu
loi kumotustansa melkoisen tilavaan tornikattoiseen ja näköjään
rappeutuneeseen kartanorakennukseen. Apein tuntein sitä Mannering
tähysteli.

"Hei, pikku mies", hän sanoi, "rauniohan tuo on, eikä talo?"

"Niinpä vainkin, mutta lairdit asustivat siellä ennen vanhaan -- se on
Ellangowanin Vanhasija. Peikkoja liikuskelee siellä -- mutta teidän
ei ole tarvis peljätä; minä en ole ainoatakaan nähnyt, ja olemme
tuotapikaa Uudensijan ovella."

Jättäen rauniot oikealle saapui matkamies muutamin askelin
keskikokoisen, nykyaikaisen rakennuksen edustalle. Opas kolkutti
mahtipontisena, ja Mannering esitti asiansa palvelijalle. Talon isäntä
kuuli kertomuksen vierashuoneestansa, astui esille ja vieraanvaraisesti
toivotti matkustajan tervetulleeksi Ellangowaniin. Puolikruunusella
onnellistutettu poika sai palata tölliinsä, uupunut hevonen vietiin
talliin, ja moniaan minuutin kulottua istui Mannering maukkaan
illallisen ääressä, jota varten hänen kolea ratsastuksensa oli
tuottanut kelpo ruokahalun.




2 luku.

HOVINHERRA JA KOULUMESTARI


Lairdin seurakumppania Ellangowanin sairashuoneessa saattoi päätellä
kylän koulumestariksi tai ehkä apupapiksi; pastorille oli hänen asunsa
liiaksi nukkavieru vieraskäyntiä varten.

Itse hovinherra oli noita keskinkertaisia ihmisiä, joita useasti tapaa
maalaisasemissa. Fieldingin mukaan on eräs luokka _feras consumere
nati_;[3] mutta metsästysurheilun harrastus edellyttää jotakin
toimekkuutta, mikä taasen oli mr.[4] Bertramilta ehtynyt, jos hänellä
oli sitä ikinä ollutkaan. Hyvänsävyinen huolettomuus oli ainoana
huomattavana ilmeenä hänen muuten kylläkin sievillä kasvoillaan.
Näiden piirteet todella ilmaisivat; millaisessa tarmottomuudessa
hän oli elämänsä viettänyt. Annankin lukijalle muutamia tietoja
hänen asemastaan ja oloistaan, ennen kuin hän on lakannut laajalti
luennoimasta Manneringille, kuinka tarpeellista ja mukavaa on koleina
iltoina ratsastamaan joutuessaan kääriä jalustimien ympärille olkivihko.

Godfrey Bertram, Ellangowanin maahovin omistaja, peri pitkän sarjan
esi-isiä, verotulo-luettelonpa lyhyen, kuten monet sen ajan sukutilojen
haltijat. Hänen sukupuunsa kohosi niin korkealle, että tyvi häämötti
itsenäisen Galwayn valtakunnan raakalais-ajoista. Sitenpä sen
oksat eivät hedelminänsä kantaneetkaan ainoastaan kristittyjä ja
ristiretkeläisnimiä sellaisia kuin Godfreytä, Gilbertejä, Dennisejä ja
Rolandeja loppumattomiin, vaan vielä pimeämpienkin aikojen pakanallisia
suuruuksia -- Artheja, Knartheja, Donagildeja, Hanloneja. He olivat
todella ammoin olleet auhdon, mutta lavean alueen rajuja isäntiä ja
lukuisan heimon päälliköitä, jonka nimenä oli Mac-Dingawaie, vaikkakin
he sittemmin omaksuivat normannilaisen Bertramin sukunimen.

He olivat kautta vuosisatojen käyneet sotia, viritelleet kapinoita,
joutuneet häviölle, mestauslavalle ja hirsipuuhun, kuten arvokas
suku ainakin. Mutta he olivat erä erältään menettäneet jalansijaa
maailmassa; valtiopetoksien ja salaliittojen johtajista olivat
Ellangowanin Bertramit eli Mac-Dingawaiet vaipuneet toisarvoisiksi
apureiksi. Heidän onnettomimmat näytteensä tässä asemassaan tapahtuivat
seitsemännellätoista vuosisadalla; pahahenki villitsi heidät
vastustelukiihkoon, joka aina punoi heidät kiistoihin vallitsevien
voimien kanssa. He menettelivät ihan päinvastoin kuin kuulu Brayn
kirkkoherra[5] ja takertuivat heikompaan puoleen yhtä sitkeästi kuin
tuo arvoisa Herran palvelija väkevämpään. Ja palkkansa totisesti saivat
kuten hänkin.

Lähteessäni, Sir Robert Douglasin "Skotlantilaisissa Paroonisuvuissa"
(kts. Ellangowania), mainitaan _tempore Caroli primi_[6] toimineen
Ellangowanin lairdin Allan Bertramin olleen "vakaa kuningasmielinen
ja hänen pyhän majesteettinsa innokas kannattaja, joka kunniakkaaseen
Montrosen markiisiin sekä muihin todella innokkaihin kelpo
isänmaanystäviin yhtyneenä kärsi sen johdosta suuria häviöitä. Hänen
pyhä majesteettinsa suvaitsi armossa lyödä hänet ritariksi; parlamentti
tuomitsi häneltä ilkimielisenä kansalaisena omaisuuden takavarikkoon
1642, ja jälkeenpäin hangoittelijana 1648." Nämä kaksi karkeata
lisänimeä maksoivat Sir[7] Allan poloiselle puolet sukutilaa.

Hänen poikansa Dennis Bertram otti vaimokseen erään valtioneuvostoon
kuuluvan huomatun kiihkoilijan tyttären ja pelasti jäljelle jääneen
sukuomaisuuden liitollaan. Mutta pahaksi onneksi mieltyi hän puolisonsa
periaatteisiin kuten suloihinkin, ja lähteessäni lausutaan hänestä
tällainen määritelmä: "Hän oli lahjakas ja päättäväinen mies, minkä
vuoksi läntiset piirikunnat valitsivatkin hänet aatelin ja säätyläisten
valiokuntaan esittämään valituksiansa Kaarle II:n neuvoskunnalle
ylämaan joukkojen tunkeutumisesta alueelle 1678." Tästä isänmaallisesta
luottamustoimesta hän sai sakkoa, jonka maksamiseksi hänen oli
pakko kiinnittää perintötilansa jäännösosasta puolet. Ankaralla
säästeliäisyydellä olisi hän saattanut toipua tästä tappiostaan, mutta
Argylen kapinan puhjetessa Dennis Bertram taaskin herätti hallituksen
epäluuloa, siepattiin kiinni, lähetettiin Dunnottarin linnaan Mearnsin
rannikolle ja siellä taittoi niskansa yrittäessään paeta Whigien
Holviksi nimitetystä maanalaisesta tyrmästä, jonne hänet oli suljettu
noin kahdeksankymmenen samoinajattelevan kanssa. Siksipä arviomies,
joksi kiinnekirjan haltijaa siihen aikaan sanottiin, otti vakuuden
omakseen ja Tulikannuksen sanoja[8] käyttääksemme mutkitellen leikkasi
perheeltä taaskin aika palan jäljelle jääneistä tiluksista.

Nimeltään ja luonnoltaan irlantilaista muistuttava Donohoe
Bertram peri Ellagowanin huvenneen omaisuuden, hän hääti pellolle
kunnianarvoisan Aaron Macbriarin, äitinsä perhekappalaisen (sanotaan
heidän riitaantuneen jonkun karjatytön suloista); joi itsensä joka
päivä humalaan täpötäysistä maljallisista kuninkaan, neuvoskunnan
ja piispojen menestykseksi; mässäili Laggin lairdin, Theophilus
Oglethorpen ja Sir James Turnerin kanssa, ja lopuksi yhtyi raudikolla
ruunallansa Claversin osastoon Killiecrankiessa. Dunkeldin kahakassa
1689 hänet ampui muuan cameronilainen hopeanapilla, häntä kun luultiin
Pahan kanssa liittoutuneena lyijyn ja teräksen lävistämättömäksi, ja
hänen hautaansa vieläkin sanotaan "Häijyn hovinherran luolaksi".

Hänen pojallaan Lewisilla oli enemmän varovaisuutta kuin suvussa
yleensä näyttää ilmenneen. Hän hoiteli, mitä vielä perinnökseen sai,
sillä Donohoen hurjistelut, samoin kuin sakot ja menetystuomiotkin,
olivat jälleenkin murentaneet tiluksia. Hänkään ei tosin päässyt
Ellangowanin hovinherrain kohtaloksi joutuneesta valtiollisiin
selkkauksiin sekaantumisesta. Mutta hän älysi sentään ennen loordi
Kenmoren partiojoukkoon yhtymistänsä v. 1715 siirtää maatilansa
luotettujen ystävien nimiin, säästääkseen vaivoja ja sakkorahoja siltä
varalta, että Marin jaarli ei pystyisikään kukistamaan protestanttista
vallanperimystä. Mutta suo siellä, vetelä täällä -- muistakoon sen
viisaskin; hän pelasti tilansa vain oikeudenkäynnillä, jonka kulut
yhäti supistivat sukuomaisuutta.

Hän oli kuitenkin päättäväinen mies. Myytyään osan tiluksia hän jätti
tyhjilleen vanhan linnan, jossa perhe oli asustanut rappiotilassaan,
kuten hiiri hongikossa, sanoi muuan maan ukko. Purkauttaen osan
jyhkeistä raunioista hän niistä aineksista rakennutti kapean
kolmikerroksisen kivitalon, jonka julkipuoli oli kuin krenatierin
lakki, ympyriäinen ikkuna ihan keskessään kuten kykloopin ainoa silmä,
kaksi ikkunaa kumpaisellakin puolella ja keskivälillä ovi, joka johti
vierashuoneeseen ja kaikenlaisilla sivuikkunoilla valaistuun etehiseen.

Tämä oli Ellangowanin Uussija, johon jätimme sankarimme, kenties
huvittavampaan seuraan kuin lukijamme ovat saaneet. Sinne vetäysi Lewis
Bertram, pää täynnä suunnitelmia sukunsa vaurastuksen palauttamiseksi.
Hän otti maata omiin hoteisiinsa, vuokrasi naapuritilallisiltakin, osti
ja möi ylämaan karjaa ja cheviot-lampaita, ratsasteli markkinoille ja
kansankokouksiin, hieroi kovia kauppoja ja piti puutetta ulohtaalla
mikäli parhaiten kykeni. Mutta mitä hänen kukkaronsa hyötyi, sen
menetti hänen kunniansa, sillä moisia maatalous- ja kauppapuuhia
katselivat kovin karsain silmin muu vallassääty, jolle olivat kaikkena
kaikessa kukkotaistelut, metsästäminen jalkaisin ja ratsain sekä
kilpa-ajot, joukossa jokunen hurja kaksintaistelu vaihteluksi. Heidän
mielestään hänen hommansa vaaransivat Ellangowanin aatelisvaltuutta,
ja hän huomasi tarpeelliseksi vähitellen vieraantua heidän seurastaan,
vaipuakseen herrasmies-maanviljelijän silloin varsin epämääräiseen
asemaan. Kesken hänen suunnitelmiensa vaati Tuoni veronsa, ja laajan
maaomaisuuden niukat jäännökset periytyivät ainoalle pojalle Godfrey
Bertramille, nykyiselle omistajalle.

Isän keinottelujen vaarallisuus ilmeni piankin. Lairdi Lewisin
omakohtaisen ja toimellisen valvonnan menetettyään epäonnistuivat
kaikki hänen alotteensa, joko jääden kesken tahi uhaten tappioilla.
Vailla ainoatakaan tarmon kipinää näiden vastuksien karttamiseksi
tai torjumiseksi turvautui Godfrey toisen toimintaan. Hän ei
käyttänyt metsästäjiä eikä koiria, ei liioin muitakaan eteläisiä
häviön edellytyksiä suosinut; mutta, kuten on hänen maanmiehistään
pantu merkille, hän piti "toimitsijaa", ja se ajoi saman asian.
Tämän herrasmiehen johdannolla pikku velat kasvoivat isoiksi,
korot kasautuivat pääomiksi, lyhytaikaiset velkakirjat pitenivät
perinnöllisiksi, ja laillisia rasituksia kiertyi kaiken lisäksi,
vaikkakin Ellangowanissa oli niin vähän riitapukarin vikaa, että häntä
kahtena eränä "rasitettiin" pitkällisen oikeusjutun kuluilla, hänen
olematta konsanaan kuullutkaan niiden vireillä olosta.

Naapurit ennustelivat hänen lopullista häviötänsä. Säätyhenkilöt hieman
pahansuopina jo katsoivat häntä arvostaan alenneeksi tuttavakseen.
Alemmat kansanluokat, kun eivät nähneet mitään kadehdittavaa hänen
asemassaan, tarkkasivat hänen pulailujansa myötätuntoisemmin. Hän oli
tavallaan heidän suosiossaankin, ja heillä oli tapana huomautella
keskenään, milloin luulivat parempiosaisten heitä sortavan yhteismaan
jaossa, varaskalastus- ja salametsästyslautakunnissa tai muissa
sellaisissa tiloissa: "Hohoi, jos kelpo Ellangowanilla olisi omanansa,
mitä hänen isällään oli ennen häntä, niin eipä hän antaisi täten polkea
köyhää kansaa."

Tämä yleinen suosiollinen mieliala ei silti koskaan pidättänyt heitä
kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa anastamasta häneltä etuja.
He laskivat karjaansa hänen puistoihinsa, näpistelivät puita hänen
metsistään, ammuskelivat hänen riistaansa ja niin edelleen, "sillä
lairdi, se hyvä mies, ei sitä koskaan huomaa, -- hän ei piittaa köyhän
ihmisen tekosista". Kaupustelijat, mustalaiset, kattilanpaikkurit,
kulkurit kaikenkarvaiset majailivat hänen ulkorakennuksissaan tai
vetelehtivät hänen keittiössään; ja hovinherra, joka ei ollut mikään
"turhantyystä", mutta sen sijaan perinpohjainen lavertelija kuten
heikot miehet enimmäkseen, sai korvauksekseen vieraanvaraisuudestaan
eri kulmakuntien kuulumisten mieluisaa utelua.

Ellangowanin kulun pysähdytti turmion valtatiellä muuan seikka.
Hän nimittäin meni naimisiin aatelisneidin kanssa, jolla oli
nelisen tuhannen punnan[9] myötäjäiset. Lähitienoolla ei yksikään
kyennyt käsittämään, miksi tämä hänet huoli ja varallisuudellansa
vaurastutti, elleivät liene olleet syynä hovin herran kookas ryhti ja
miellyttävä ulkomuoto, leppeät kasvonpiirteet, kohtelias puhelu ja
mitä häiriintymättömin hyväntuulisuus. Lisävaikuttimena saattoi tuntua
morsiamen itsensä saavuttama kahdeksankolmatta vuoden harkitseva ikä,
kun ei ollut yhtään läheistä omaistakaan ohjailemassa hänen toimiansa
tai valintaansa.

Nyt oli rouva ensi kertaa lapsivuoteessa, ja hänenpä tähtensä oli
myöskin eukon mainitsema nopsa ja toimekas pikalähetti joudutettu
Kippletringanin taipaleelle Manneringin tuloiltana.

Vaikka olemme puhuneet niin paljon hovinherrasta itsestään, on meidän
vielä osapuilleen tutustutettava lukijamme hänen seurakumppaniinsakin.
Tämä oli Abel Sampson, opettajanammattinsa takia tavallisesti mestari
Sampsoniksi nimitetty. Hän oli alhaista syntyperää, mutta kun hän oli
kehdosta asti osottautunut tavattoman totiseksi luonnonlaadultaan,
olivat köyhät vanhemmat rohkaistuneet toivoilemaan, että heidän
lapsosensa "kukaties vielä pöntöstä paukuttelisi", kuten sanat
sattuivat. Sellaista kunnianhimoista tarkotusperää varten he
pinnistivät ja ponnistivat, nousivat aikaisin ja menivät levolle
myöhään, käyttivät kuivan leivän särpimenä kylmää vettä, haaliakseen
Abelin opintoihin varoja.

Sillävälin ilkkuivat kaikki Sampson-paran koulutoverit hänen luisevaa,
kankeata ruhoansa, hänen harvapuheisuuttansa ja yksivakaista
katsantoansa sekä hänen raajojensa hullunkurista huojuntaa ja naamansa
venähtelevää viurua, milloin läksyjänsä lausua järäytteli. Samatpa
ominaisuudet hänelle Glasgowin korkeakoulussa varasivat samanlaatuista
huomiota yltäkyllin. Puolet "osastojen" nuoria mellastajia otti
tavakseen säännöllisesti kokoontua katsomaan mestari Sampsonia -- sen
kunnioitettavan arvonimen oli hän jo saanut -- kompuroimassa alas
portaita kreikan luokalta, sanakirja kainalossaan, pitkät väärät
sääret hajallaan sätkien nurintapaista tahtia valtaisille lapaluille,
jotka pingottelivat ja poimuttelivat hänen ainaista ja ainokaista
asuansa, pitkää, mustaa nöyhtääntynyttä takkia. Hänen puhuessaan
olivat professorin ponnistukset -- niin jumaluusopin professori
kuin olikin -- kerrassaan riittämättömiä pidättämään ylioppilaiden
hillitöntä naurua, jopa toisinaan hänen omaansakaan ehkäisemään. Pitkä,
kelmeä naama, mulkoilevat silmät, jyhkeä alaleuka, joka ei näyttänyt
tahdonilmauksen toimesta avautuvan ja sulkeutuvan, vaan loksahtelevan
alas ja ylös miehen sisuksissa työskentelevän mutkikkaan koneiston
voimalla, -- käreä ja epäsointuinen ääni, joka räjähti rääkäyksiksi,
milloin häntä kehotettiin lausumaan selvemmin, -- kaikki antoi uutta
iloisuuden aihetta risaisen takin ja rikkinäisten kenkien lisänä,
jotka Juvenaliksen ajoista asti ovat olleet oikeutettuina irvistelyn
perusteina köyhää koululaista vastaan.

Sampsonin ei tiedetty milloinkaan ilmaisseen ärtymystä tästä
pahasta kohtelusta tai vähimmälläkään tavalla yrittäneen maksaa
kiusanhengilleen samalla mitalla takaisin. Hän luikki opistolta
salaisimpia teitä myöten mitä löysi, ja sukelsi kurjaan asuntoonsa,
missä hänelle kahdeksantoista pennyn[10] viikkomaksulla suotiin
olkipatja ja emännän hyvällä tuulella ollessa lupa tankata läksyjänsä
hänen valkeansa ääressä. Kaikissa näissä hankaluuksissa hän sai pätevät
kreikan ja latinan tiedot ja tutustui jonkun verran tieteisiinkin.

Ajan mittaan Abel Sampsonille jumaluusopin kokelaana myönnettiin
saarnaoikeudet. Mutta voi! osaksi hämmennytti häntä ensimäisessä
yrityksessään oma ujoutensa, osaksi häiritsi seurakuntaan levinnyt
naurunhalu. Hän sekosi kerrassaan kykenemättömäksi jatkamaan aikomaansa
sananselitystä, huohotti, mursi suuta, pyöritteli kamalasti silmiänsä,
kunnes seurakunta pelkäsi niiden kierähtävän päästä, läväytti raamatun
kiinni ja kuukuili alas saarnatuolin askelmia, tallaten akkoja, joita
niillä yleensä istuu. Siitä saakka hän oli iäkseen "hylkypapin"
maineessa.

Ja siten hän kulkeutui takaisin omalle maallensa, vanhempiensa
köyhyydestä osalliseksi, tuhoutunein toivein ja mahdollisuuksin.
Hänellä kun ei ollut ystävää eikä uskottua, hädin tuttavaakaan, ei
kukaan päässyt läheltä tarkkaamaan, miten mestari Sampson kesti
pettymyksen, josta riitti koko kaupungille viikoksi pilan aihetta.
Turhaa olisi yrittää mainitakaan sen synnyttämiä lukuisia kompia alkaen
"Simsonin[11] arvotus"-nimisestä balladista, jonka oli sepittänyt muuan
nokkela historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilas, rehtorin
sutkauttamaan toivomukseen saakka, että pakolainen ei olisi suurta
kaimaansa jäljitellen vienyt opiston portteja mukanaan turvapaikkaansa.

Näköjään pysyi Sampsonin tasamielisyys järkkymättömänä. Hän yritteli
auttaa vanhempiansa koulunpidolla, ja pian olikin hänellä oppilaita
viljalti, mutta niukasti palkkioita. Hän opettikin maamiesten poikia
siitä korvauksesta, mitä vain näkivät hyväksi antaa, ja köyhiä
ilmaiseksi; ja edellisten häpeäksi olkoon sanottuna, että koulumestari
ei opetuksestaan milloinkaan saanut taitavan kyntömiehen tuloja.
Mutta hänellä oli hyvä käsiala, joten hän sai rahtuseensa hiukan
lisiä Ellangowanilta tilien puhtaaksikirjoituksella ja kirjeenvaihdon
huolituksella. Vähin erin hovinherra, joka oli kovin vieraantunut
yleisestä seuraelämästä, erityisemmin mieltyi mestari Sampsonin
seuraan. Keskusteleminen ei kylläkään kysymykseen tullut, mutta
mestari oli hyvä kuuntelija ja kohenteli tulta jotensakin taitavasti.
Yrittipä hän kynttilöitäkin niistää, mutta onnistumattomasti, ja
hän luopui tuosta kunniakkaasta kohteliaisuustoimesta sitte kun
oli kahdesti tupsauttanut vierashuoneen pilkkopimeäksi. Hänen
kohteliaisuuden-osotuksensa supistuivat sen vuoksi olutlasinsa
tyhjentämiseen tasan samalla hetkellä ja vauhdilla kuin lairdikin
ja muutamien epäselvien myöntymyksen-äännähdysten möräyttelyyn
Ellangowanin pitkien ja haihattelevain puheiden lopuksi.

Semmoisessa tilaisuudessa hän nyt ensi kertaa esitti Manneringille
pitkän, kuihtuneen, kankean, luisevan vartensa, jonka yllä oli
kulunut musta takki liiveineen, hoikassa, jäntäreisessä kaulassa
ei kovinkaan puhdas kirjava huivi, alaosa ruumista verhottuna
harmaisiin polvihousuihin, tummansinisiin sukkiin ja vaskisolkisiin
paikkaruojuihin.




3 luku.

TÄHDISTÄ LUKEMINEN.


Talonrouvan tilaa ensinnäkin käytettiin Manneringille emännän
puolustuksena vieraansa jättämisestä tervehdyksiänsä vaille sekä niistä
kestityksen vajavuuksista, joita hänen huolenpitonsa olisi saattanut
korjata. Toisekseen siihen vedottiin aiheena ylimääräisen kelpo
viinipullon tyrkyttämiselle.

"En voi kunnolleen nukkua", pakisi hovinherra huolestuneesti
jännittyneenä kuten isä tuollaisessa pulassa ainakin, "kunnes kuulen
hänen siitä selviytyneen, -- ja jos te, sir, ette ole kovin uninen ja
kunnioittaisitte minua ja mestaria seurallanne, niin olen varma siitä,
ettemme teitä aivan myöhäiseen pidätä. Matami Howatson on hyvin nopsa;
kerran oli muuan tyttö pieniin päin -- hän ei asunut kaukanakaan täältä
-- ei teidän tarvitse ravistaa päätänne ja ähkiä, mestari -- tottapa
kaikki kirkon saatavat suoritettiin mukisematta, ja mitä voi ihminen
enempää tehdä? -- hänelle sattui sillä tavalla ennen kuin sai vaimon
päähinettä; eikä mies, joka hänet sitte nai, pidä häntä tapaturmansa
takia hituistakaan huonompana. -- Ne asuvat, mr. Mannering, rannassa
Annanin kulmalla, ja siivompaa, siistimpää pariskuntaa, jolla on kuusi
niin pulskaa lasta kuin ikinä haluaisitte nähdä lätäkössä molskimassa
-- --; ja kiharatukkainen pikku Godfrey -- se on vanhin, mielisuosion
saannos, niin sanoakseni -- hän on aksiisipurressa -- minulla on serkku
aksiisivirastossa -- toimitusmies Bertram, nähkääs; hän ansaitsi
virkansa kireässä piirikunnan edusmiehen vaalissa, josta tietenkin
olette kuullut, siitä kun valitettiin Alihuoneeseen -- minäpä olisin
äänestänyt parlamenttiin Balrudderyn lairdia, mutta isävainajani kun
oli jakobiitti ja Kenmoren partioretkellä mukana, niin hän ei eläissään
tehnyt valaa; ja ties hänet miten oli asian laita, mutta millään kurin
ei minua ääniluetteloon otettu, vaikka toimitusmieheni, jolla oli
äänivalta tilaltani, kelpasi inttelyittä äänestämään vanhaa Sir Thomas
Kittlecourtia. Mutta, palatakseni äskeiseen, matami Howatson on hyvin
nopsa, sillä se tyttö --"

Tähän katkesi hovinherran harhaileva, pitkäpiimäinen laverrus, kun joku
tulla tömisteli ylös portaita keittiökerrasta ja laulaa hoilotti täyttä
kurkkua. Korkeat äänet olivat liian kimeät miehelle, matalat tuntuivat
liian kumeilta naiselle. Sanat kuulostivat Manneringista seuraavilta:

    "Hetki hyvä käydäkseni,
    joko vaimon vaiva meni?
    Tyttölaps tai poikaressu --
    risti tee ja lausu messu."

"Meg Merrilies sieltä tulee, mustalainen, niin totta kuin olen syntinen
ihminen", sanoi mr. Bertram. Mestari ähkäisi syvään, avasi ristikkäin
asetetut säärensä, veti takaisin äskeisen asentonsa kurottaman jyhkeän
lättäjalan, asetti sen kohtisuoraan ja laski toisen säären vuorostaan
poikkipuolin, välipäikseen tuprautellen suunnattomia savupilviä
piipustaan. "Mitä tarvista on teidän ohkua, mestari? Varmastikaan eivät
Megin laulut ole miksikään pahaksi."

"Eivätkä hyväksikään", vastasi mestari Samson äänellä, jonka
epäsointuinen karmeus vastasi ruhon särmikkyyttä. Nuo olivat ensimäiset
sanat, mitä Mannering kuuli hänen haastavan; hän oli hieman uteliaasti
odottanut, milloin tämä itsekseen toimiva syövä, juova, liikkuva ja
tupakoitseva kone kävisi puhumistakin suorittamaan, ja huvittivatkin
häntä kelpo lailla siitä lähteneet käreät sahaäänet. Mutta samassa ovi
avautui ja Meg Merrilies astui huoneeseen.

Tulijan ulkomuoto sai Manneringin säpsähtämään. Hän oli kerrassaan
kuusi jalkaa mitaltaan, käytti pukunsa yllä miehen päällystakkia,
piteli kädessään tukevaa oratuomikarttua ja hameista puhumatta oli
asultaan kaikin puolin miesmäinen. Mustat hiussykkyrät luikersivat
Medusanpään käärmeiden näköisinä vanhanaikaisen säpsän alta,
osittaisella varjostuksellaan lisäten voimakkaiden ja ahavoittuneiden
kasvonpiirteiden outoa tehoa, silmien hurjan mullistelun ilmaistessa
jotakin todellisen tai teeskennellyn sekamielisyyden tapaista.

"Sanokaas nyt, Ellangowan", haastoi hän, "eikö se olisi ollut
laitaa, jos rouva olisi jäänyt vuoteeseen ja minä Drumshourlochin
markkinoilla, siitä tuon taivaallistakaan tietämättä tai unissanikaan
aavistamatta? Kukahan olisi pörröt pitänyt loitolla? Niin, ja maahiset
ja menninkäiset säikytellyt lapsosen luota, siunattu olkoon? Taikkapa
lukenut Pyhän Kolmuksen loitsua pikku palleroisen puolesta?" Ja
vastausta odottamatta hän alkoi laulaa:

    "Rautayrtti, mailanen
    torjuu vehkeet velhojen;
    päivä Pyhän Anteruksen
    paastoll' antaa suojeluksen.

    Poikinensa Pyhä Pirjo,
    Kolmus ja sen kissa kirjo,
    Mikael myös keihäinensä
    talon pankoot mielellensä."

Loitsulla oli jylhä sävel, jota hän loilotti kovalla ja kimakalla
äänellä; ja hypähtäen kolmeen kertaan niin voimakkaasti ja ketterästi,
että miltei kattoa hipaisi, lopetti hän: "Ja nyt, lairdi, etteköhän
käskisi antaa minulle viinakupposta?"

"Sen saat, Meg. Istahdahan tuonne ovipieleen ja kerro meille kuulemiasi
Drumshourlochin markkinoilta."

"Totta vieköön, lairdi, kovasti siellä teitä ja teidän laisianne
kaivattiin, kun oli montakin pulskeata tyttöä, minusta puhumatta, eikä
niille ainokaistakaan käsirahan antajaa."

"No, Meg, ja montako mustalaista tyrmään kytkettiin?"

"Kolmehan vain, lairdi, kun ei markkinoilla enempää ollutkaan,
minusta puhumatta, niinkuin äskenkin sanoin, ja minä otinkin apuni
apostolinhevosista, sillä eihän, nähkääs, ole riidanhaluisten
ihmisten kanssa helppo toimeen tulla. Ja Dunbog kuuluu antaneen
Punaiselle Lahokkaalle ja John Youngille häätökäskyn maaltansa -- paha
hänet periköön! Ei ole hän herrasmies eikä pisaraakaan ole hänessä
herrasmiehen verta, kun idartaa kahdelta kulkevaiselta köyhältä
joutovajan suojan, kuorma-aasilta tienvieren ohdakkeet ja puuropadan
alta lahot koivunkalikat. No, yksi on yläpuolia kaikkien -- mutta
saadaanpa nähdä, eiköpä jonakuna aamuna ennen päivänkoittoa punainen
kukko kiekune hänen karjapihassaan."

"Hiljaa, hiljaa, Meg! Se ei ole turvallista puhetta."

"Mitä hän tarkottaa?" supatti Mannering Sampsonille.

"Murhapolttoa", vastasi lyhytpuheinen mestari.

"Kuka tahi mikä kumma hän onkaan?"

"Portto, varas, velho ja mustalainen", vastasi Sampson jälleen.

"Voi, totisesti, lairdi", pitkitti Meg tämän syrjäpuhelun aikana, "vain
teidän kaltaisellenne sitä voipi avata sydämensä; katsokaas, Dunbogin
sanovat olevan yhtä vähän herrasmies kuin senkin miekkosen, joka
tuonne kunnaalle komean talon rakensi. Mutta te, lairdi, olette oikea
herrasmies monien satojen vuosien perua, ettekä te koskaan hätistele
köyhää kansaa maaltanne kuin hulluja hurttia, eikä taas meikäläisistä
kukaan kajoaisi teidän omaanne, vaikka teillä olisi salvokukkoja yhtä
viljalti kuin havupuussa neulasia. -- Ja nyt joku teistä tarkatkoon
kelloansa ja lapsosen syntyessä sanokoon minulle täsmälleen tunnin ja
minuutin, niin minä ennustan sen kohtalon."

"Kyllähän muuten, Meg, mutta me emme joudu apusi tarpeeseen, sillä
tässä on Oxfordista teini, joka osaa sen kohtalon määräillä paljoa
paremmin kuin sinä; -- hän lukee sen tähdistä."

"Mielelläni, sir", mukasi Mannering isäntänsä säyseään leikinlaskuun
yhtyen, "minä määräilen hänen syntymätähtiensä aseman merkityksinensä
kolminaisuuksien säännön mukaan sellaisena kuin sitä suosittavat
Pythagoras, Hippokrates, Diokles ja Avicenna. Tahi alotan _ab hora
questionis_, kuten Haly, Messahala, Ganwehis ja Guido Bonatus ovat
neuvoneet."

Sampsonin tehokkaita suosituksia mr. Bertramin seuraan oli hänen
kykenemättömyytensä vainuamaan törkeintäkään uskottelun yritystä.
Hovinherran vaatimattomat leikkisyyden kokeet supistuivat etupäässä
"huiputuksiksi" ja "jutkuiksi", kuten silloin sanottiin, -- nyt
niitä nimitellään sepityksiksi ja sukkeluuksiksi --, joten hän pahaa
aavistamattomasta mestarista sai mitä oivallisimman pilanesineen. Tämä
ei tosin milloinkaan nauranut eikä yhtynyt oman yksinkertaisuutensa
herättämään nauruun; sanottiinpa hänen nauraneenkin vain yhden
ainoan kerran elämässään, ja sinä muistettavana kertana hänen
asuntoemännältään meni kesken, osaksi itse tapauksen ihmeellisyyden
tähden, osaksi tämän tavattoman remakkanaurun vääristämän naaman
säikystä. Tuollaisten peijausten ilmaiseminen ei tähän jäykkään
jurottelijaan muuta tehonnut kuin kiskoi tavu tavulta hänen
hampaittensa raosta örähdyksen "Tavatonta!" tai "Kovin sukkelaa!",
kasvonpiirteiden ollenkaan värähtämättä.

Tällä kertaa hän suuntasi nuoreen tähtientietäjään aavemaisen
tuijotuksen ja näytti epäilevän, tokko oli oikein ymmärtänyt, hänen
vastaustansa isännälleen.

"Niitä on onnettomia ihmisiä, sir", huomautti Mannering häneen
kääntyen, "joiden sumeat silmät eivät ylety tähtitarhain korkeuksiin,
kyetäkseen niistä tarkkailemaan taivaan ammoisia päätöksiä. Sellaisilta
ennakkoluuloinen halveksiminen helpostikin sulkee sydämen kaikkia
todisteluja vastaan. Pelkäänpä, että te saatattekin kuulua samoihin."

"Aivan", vastasi Sampson; "arvelen kuten Sir Isaac Newton, ritari
ja hänen majesteettinsa rahapajan äskeinen johtaja, että tähdistä
lukemisen niin sanottu tiede on kerrassaan tyhjä, arvoton ja
merkityksetön." Ja tämän ytimekkään lausunnon jälkeen loksahtivat leuat
jälleen kiinni.

"Todellakin", jatkoi matkamies, "minua surettaa nähdä noin oppineen
ja vakavan miehen joutuneen moiseen kummalliseen sokeuteen ja
harhaannukseen. Kelpaako mielestänne Isaac Newtonin lyhyt, nykyaikainen
ja rohkenenpa sanoa rahvaanomainen nimi vastapainoksi sellaisille
vakaville ja kaikuville kuuluisuuksille kuin ovat Dariot, Bonatus,
Ptolemaios, Haly, Eztler, Dieterick, Naibob, Harfurt, Zael, Taustettor,
Agrippa, Duretus, Maginus, Origenes ja Argol? Eivätkö kristityt ja
pakanat, juutalaiset ja jalosukuiset, runoilijat ja viisaustieteilijät
yhdy tunnustamaan tähtien vaikutusta?"

"_Communis error_ -- se on yleinen erehdys", vastasi järkähtämätön
mestari Sampson.

"Eipä olekaan", väitti nuori englantilainen; "se on yleinen ja hyvin
perusteltu vakaumus".

"Se on petkuttajien, puoskarien ja kelmien tulolähde", sanoi Sampson.

"_Abusus non tollit usum_. Väärinkäyttö ei minkään laillista käyttöä
vääjää."

Tämän keskustelemuksen aikana oli Ellangowan hieman samassa
asemassa kuin oman lentoonlähtönsä pulaannuttama kurppa. Hän
käännähteli vuorotellen toisesta väittäjästä toiseen ja alkoi uskoa
Manneringin olevan puolittain tosissaan, koskapa hän niin vakavasti
taivutteli vastustajaansa ja kiistassaan suurta oppia osotti. Meg
taasen tuijotteli hämmästelevin katsein tähtientietäjään, omaansa
salamyhkäisemmän solkkauksen voittamana.

Mannering käytti saamaansa etua ja kertasi kaikki sitkeän muistin
varaamat vankat tiedesanat, jollaisiin oli aikaisessa nuoruudessaan
tutustunut, kuten kertomuksemme jatko osottaa.

Taivaanmerkit ja tähdet kuusikymmen-, yhdeksänkymmen-, kolmikko-,
yhdys- tai vastakkaisasennoissa keskenään; taivaan kuviot kärkinensä,
tuntinensa ja minuutteinensa; almuten, almochoden, anahibazon,
catahibazon -- mahtavina kajahtelivat epälukuiset nimitykset
luimistelemattoman koulumestarin korviin, mutta tämän uppiniskainen
epäusko kesti niinkin armottoman myrskyn tuiverruksen.

Vihdoin teki keskustelusta lopun iloinen sanoma, että rouva oli
lahjottanut miehelleen pojan ja jaksoi (tietysti) niin hyvin kuin
saattoi odottaa. Mr. Bertram kiirehti puolisonsa huoneisiin, Meg
Merrilies siirtyi alas keittiöön vaatimaan osuutensa ähkyoluesta
ja salajuustosta,[12] Mannering taasen katsoi kelloansa ja pani
hyvin tarkoin merkille syntymätunnin ja -minuutin. Asianmukaisella
totisuudella pyysi hän koulumestaria opastamaan hänet johonkin
paikkaan, mistä saisi vapaasti tarkastella taivaankappaleita.

Enempää vastaamatta koulumestari nousi seisaalleen ja avasi
sivuoven, joka oli puolittain juoksuikkunana. Se johti talon taakse
tasotetulle vanhanaikaiselle kävelypengermälle, joka yhtyi vanhojen
linnanraunioiden pohjaperustaan. Tuuli oli vironnut ja pyyhkäissyt
tieltään taivasta sumentaneet pilvet. Täysikuu kumotti korkealla, ja
tähdet hohtelivat komeimmassa loistossaan. Niiden säteet esittivät
Manneringille peräti odottamattoman ja syvästi vaikuttavan näyn.

Olemme huomauttaneet matkamiehemme lähenneen taipaleensa loppupuolella
merenrantaa, tietämättänsä kuinka likelle. Nyt hän havaitsi
Ellangowanin linnan raunioiden sijaitsevan vuoriniemekkeellä eli
kallion-ulkonemalla, joka oli pienen ja tyvenen vuonon toisena sivuna.
Uusi rakennus oli matalammalla, vaikka ihan vieressä, ja sen takana
loiveni maa mereen pienenä kaartuneena ruohoharjuna. Tämä selänne
jakausi luonnollisina penkereinä tasanteiksi, joilla kasvoi moniaita
vanhoja puita, ja päättyi valkeaan hietakaistaleeseen.

Vastakkainen poukaman sivu oli loivaa ja vaihtelevaa rinnettä ja kasvoi
etupäässä viidakkoa, joka tuolla suotuisalla rannikolla menestyy
melkein vesirajaan saakka. Puiden lomasta kurkisteli kalastajamökki.
Tänäkin sydänyön hetkenä liikkui rannalla valoja; kaiketikin
oltiin purkamassa lastia lahteen ankkuroineesta Man-saarelaisesta
salakuljetuslokertista. Juoksuikkunaisen oven kimmellyksen välähtäessä
kartanosta hoilattiin aluksen kannelta: "Haukka vaanii! Alas tuikku!"
varotukseksi rannalla olijoille, ja valot katosivat kiireen kautta.

Oli tunti jälkeen puoliyön, ja näköala viehätti mieltä. Manneringin
oikealla puolella kohoavan mustan kallion reunaa pitkin törröttivät
raunioiden harmajat tornit, toiset ehjinä, toiset sortuneina,
vuosisatojen säiden paikotellen tummentamina, paikotellen muurinvihreän
kattamina. Hänen edessään päilyi rauhallinen lahdelma, jonka pikku
aaltoset kuun säteissä kareillen ja välkähdellen kierivät peräkkäisinä
sen pintaa pitkin ja hiljaisesti lipisten loiskahtelivat hopeiselle
hietikolle. Vasemmalla pistäysi metsä kauvas mereen, aaltoillen
kuutamossa kupertuilevaa, monimuotoista maisemaa myöten. Siinä esiintyi
sitä valon ja varjon vaihtelua, siinä vallitsi se aukion ja tiheikön
rinnastus, mihin silmä ilahtuen levähtää, näkemäänsä viehättyneenä,
mutta silti uteliaana tunkeutumaan vielä syvemmälle metsän kuvasarjan
sokkeloihin.

Yläpuolella kaartelivat kiertotähdet, kukin omalla säihkyvällä
valoradallaan eristäytyneenä toisarvoisista tahi etäisemmistä tähdistä.
Niin omituisesti voi mielikuvitus eksyttää niitäkin, joiden tahdosta
sitä on herkytelty, että Mannering noita kirkkaita taivaankappaleita
tähyillessään oli puolittain taipuisa uskomaan, mitä taikausko niiden
vaikutuksesta ihmiskohtaloihin tiesi sanoa. Mutta Mannering oli
rakastunut nuorukainen, ja hänen mielessään kenties liikkui tunteita,
joita nykyaikainen runoilija hienosti ilmaisee säkeillään:

    On satu Lemmen maailma, sen koti:
    siks' seuraan tenhotarten, talismaanein
    se viehtyy, jumalolentoihin uskoo
    ilolla, itse ollen jumalainen.
    Mit' ammoin loihti laulu eläväksi,
    uskonnon vanhan kauniit ihmismuodot,
    se voima, kauneus ja ylevyys,
    jok' eli laaksoissa ja kukkuloilla,
    metsissä, vetten varsilla tai alla
    syvällä -- kaikki tuo on kaikonnut,
    uskossa järjen eivät enää elä!
    Mut vielä sydän kieltä tarvitsee,
    ja vanha vaisti noutaa vanhat nimet.
    Ja tuonne tähtimailmaan muuttivat
    ne henget ennen täällä asuneet
    inehmon ystävinä, -- lempijälle
    asustain tuolla, tuolta taivon mailta
    tehonsa tänne siirtäin; vielä tänään
    saa kaiken suuren aikaan Jupiter
    ja Venus kaiken kauniin tuottaa hälle.

Moiset mietiskelyt väistyivät pian toisien tieltä. "Oi!" jupisi hän,
"vanha hyvä opettajani, jonka oli tapana niin innokkaasti syventyä
Heydonin ja Chambersin väliseen kiistaan tähtiennustelusta, olisi
katsellut tätä näkyä toisin silmin ja koettanut vakaasti keksiä noiden
sädehtijäin keskinäisistä asemista niiden todennäköisiä vaikutuksia
äskensyntyneen lapsosen kohtaloon, ikäänkuin tähtien ladut tai säteilyt
olisivat jumalallisen kaitselmuksen yläpuolella tai edes tasallakaan.
No, levätköön hän rauhassa! Hän terotti mieleeni kylliksi tietoa,
osatakseni laatia syntymäasentojen kaavion, ja siksipä siirryn siihen
hommaan."

Merkittyään muistiin tärkeimpien kiertotähtien asennot palasi Guy
Mannering taloon. Hovinherra tuli vierashuoneessa häntä vastaan ja
ilmotti riemuissaan, että poju oli kaunis, terve pikku mies. Hän
näytti haluavan tyrkyttää lisää ilonpitoa, mutta myönsi oikeutetuksi
Manneringin vetoamisen väsymykseensä, vei hänet makuuhuoneeseen ja
jätti lepäämään yönsä.




4 luku.

ENNUSTUKSET OSUVAT YHTEEN.


Tähtiennustukseen uskottiin melkein yleiseen vielä seitsemännentoista
vuosisadan puolivälissä. Se alkoi horjua ja joutua epäillyksi tuon
ajanjakson lopulla, ja kahdeksannentoista vuosisadan alussa tämä taito
menetti maineensa ja sai yleistä ivailuakin osakseen. Kuitenkin sille
yhä säilyi kannattajia opinahjoissakin. Vakavat ja uuraat miehet olivat
vastahakoisia luopumaan laskelmista, jotka olivat aikaisin koituneet
heidän opintojensa pääharrastuksiksi. Heistä oli ikävää laskeutua
alas vallitsevasta korkeudesta, johon heidät oli muun ihmiskunnan
yläpuolelle kohottanut luuloteltu tulevaisuuteen näkemisensä, koska
muka kykenivät saamaan selvää ajatusperäisistä vaikutuksista ja
yhdistelmistä.

Tämän kuvitellun erityistaidon lujauskoisia hellijöitä oli muuan iäkäs
pappismies, jonka hoitoon Mannering nuoruutensa ajaksi uskottiin. Hän
tärveli silmänsä tähtien tähyilyssä ja aivonsa niiden eri suhteitten
laskeskeluissa. Aikaisessa nuoruudessaan sai luonnollisesti hänen
oppilaansakin jonkun verran hänen innostustaan ja uurasti jonkun aikaa
kehittyäkseen tähtientiedon ammatillisten menetelmien taituriksi,
kunnes tuli sen järjettömyydestä vakuutetuksi.

Hän nousi nyt niin varhain aamulla kuin päivän lyhyys salli ja
ryhtyi laskemaan Ellangowanin nuoren perillisen kohtalon uraa hänen
syntymähetkensä kiertotähtiasentojen perusteella. Hän kävi tehtäväänsä
käsiksi _secundum artem_[13] sekä pysyäkseen osassaan että itsekin
hieman uteliaana näkemään, vieläkö hän mielikuvituksellista tiedettään
muisti ja osasi käytellä. Niinpä piirsi hän pohjakaavansa eli taivaan
kartan kahteentoista piiriin eli huoneeseen jaettuna, asetteli
siihen kiertotähdet tähtitaulukon mukaan ja tasotti niiden asennon
syntymähetken tunnin ja minuutin kohdalle.

Vaivaamatta lukijoitamme niillä yleisillä enteillä, joita johteleva
tähtienlukeminen olisi päätellyt näistä seikoista, mainittakoon
kaaviossa esiintyneeksi eräs merkitsijä, joka aivan erityisesti
herätti tähtientietäjämme huomiota. Kahdennentoista huoneen kärkeen
sijansa ottanut Mars uhkasi syntyneelle vankeutta tai äkillistä ja
väkivaltaista kuolemaa; ja kun Mannering edelleen turvausi niihin
sääntöihin, joilla ennustajat ovat ottavinaan selvän tällaisen pahan
tehon vauhdista, huomasi hän tuloksesta, että erityisen vaarallisia
olisi kolme ikäkautta -- lapsen _viides, kymmenes_ ja _yhdeskolmatta_
vuosi.

Tämä oli hiukan kummallista. Mannering oli nimittäin kerran ennen
koettanut samanlaista hullutusta; siihen oli hänet saanut Sofia
Wellwood, se nuori nainen, johon hän oli kiintynyt. Samanlainen
tähtitehon suhde uhkasi tälle kuolemaa tai vankeutta hänen
yhdeksännelläneljättä ikävuodellaan. Neitonen oli nyt kahdeksantoista
vanha, joten molempien kaavioiden tuloksen mukaan sama vuosi uhkasi
samalla vauriolla sekä häntä että edellisenä yönä ilmestynyttä uutta
maailmamme asukasta. Yhteensattumaa oudoksuen Mannering kertaili
laskelmiansa; tulos lähensi ennustettuja tapahtumia, kunnes vihdoin
sama kuukausi ja kuukauden päivä näytti kumpaisellekin vaaran hetkeksi
määrätyltä.

Tietenkään emme tämän seikan mainitessamme anna minkäänlaista
merkitystä siten muka saadulle tiedolle. Mutta luontainen viehätyksemme
ihmeelliseen saa meidät useinkin halukkaasti edistämään paremman
harkintamme eksytystä. Mainitsemamme yhteensattumus kenties todellakin
oli noita harvinaisia mahdollisuuksia, jotka toisinaan toteutuvat
vastoin kaikkia sääntöjä. Olipa toisekseen Mannering numeroiden
vilinän ja tähtiennustuksen ammatillisen jäsentelyn sekaannuttamana
hyvinkin saattanut huomaamattansa kahdesti seurata samoja jälkiä
sokkelostansa pois. Mahdollisestihan myös hänen mielikuvituksensa
jonkun näennäisen yhtymäkohdan houkuttamana autteli noiden kahden
toimenpiteen yhtäläisyyttä täsmällisemmin samoiksi kuin kenties muutoin
olisi ollut asian laita. Mahdoton on totuutta arvata; mutta tuloksien
ehdoton yhtyminen vaikutti hänen mieleensä elävästi ja häviämättömän
voimakkaasti.

Hän ei voinut olla hämmästymättä noin harvinaista ja odottamatonta
sattumaa. "Sekaantuuko paholainen peliin, kostaakseen leikittelymme
taidolla, jonka sanotaan juontavan juurensa loihdinnasta? Tahi onko
mahdollista, kuten Baco ja Sir Thomas Browne myöntävät, että järkevässä
ja järjestelmällisessä tähtienlukemisessa on jotakin perää ja että
tähtien vaikutus ei ole kiellettävissä, joskin on suuresti epäiltävä
sen käyttelyä niiden veitikkain käsissä, jotka ovat tätä taitoa
harjottavinansa?"

Hetkisen harkinta sai hänet syrjäyttämään tämän käsityksen
haaveellisena ja noiden miesten ainoastaan joko siitä syystä
vahvistamana, etteivät rohjenneet kerrallaan järkyttää aikakautensa
yleisiä luuloja, tahi syystä etteivät he itsekään olleet aivan vapaat
vallitsevan taikauskon tartunnasta. Kuitenkin jätti noissa kahdessa
tapauksessa tehtyjen laskelmien tulos niin epämieluisen vaikutuksen
hänen mieleensä, että hän Prosperon[14] tavoin sielussaan luopui
taidostansa ja päätti olla leikillä tai todella konsanaan enää
harjottamatta johtelevaa tähtienlukemista.

Hän epäröitsi aika lailla siitä, mitä sanoisi Ellangowanin lairdille
hänen esikoisensa ennustetusta kohtalosta, ja päätti lopulta suoraan
ilmottaa laatimansa ratkaisun, mutta samalla selittää hänelle
käyttämiensä ammattisääntöjen mitättömyyden. Siitä selville päästyään
hän asteli ulos pengermälle.

Jos oli Ellangowanin ympäristön näköala ollut miellyttävä kuutamolla,
ei se aamuauringon valossa mitään menettänyt kauneudestaan.
Marraskuullakin myhäili maa sen vaikutuksen alaisena. Jyrkät,
mutta säännölliset porrasaskelmat johtivat penkereeltä viereiselle
ylänteelle, ja näitä myöten Mannering joutui vanhan linnan edustalle.
Julkipuolessa oli kaksi jyhkeätä, ympyriäistä tornia, jotka tanakkoina
ja synkkinä kohosivat niitä yhdistävän litteän, esiripulta tuntuvan
muurin päätynurkista ja siten suojelivat pääporttia; esiripun keskessä
sijaitsevasta korkeasta holvikaaresta avautui tämä linnan sisäpihalle.
Porttikäytävän otsassa komeili hietakiveen veistettynä suvun vaakuna,
ja holvissa näkyi rakentajan sommittelemat tilat suojaristikon
laskemiselle ja nostosillan kohottamiselle. Nuorista männyistä naulattu
tökerö maalaisveräjä oli nyt tämän aikoinaan pelottavan pääsyholvin
ainoana suojana. Edustan puistikosta avautui ylevä näköala.

Kaareva selänne sulki näkyvistä sen karun ja aution lakeuden, jonka
halki Mannering oli edellisenä iltana saapunut. Maisema osotti
miellyttävää mäen ja laakson vaihtelua, ja sitä halkoi joki, joka
toisin paikoin pujahteli näkösälle, piiloutuen toisaalla, missä se
solui korkeiden, metsäisten äyräitten välissä. Kirkon torni ja muutamat
talot ilmaisivat kylän paikkaa siinä kohdassa, missä virta laski mereen.

Laaksomaat näyttivät hyvin viljellyiltä; pikku aituukset, joihin
ne olivat jaetut, viistivät mäkien juurta ja toisinaan ulottivat
epätasaiset pensasrivinsä jonkun matkaa ylös rinteellekin. Näiden
yläpuolella levisi vehmaita laidunmaita, joilla etupäässä käyskenteli
mustaa karjaa, maan vientiliikkeen silloista päätuotantoa; sen etäinen
ammuminen ei maisemaa suinkaan epämiellyttävästi elävöittänyt.
Kaukaisemmat kunnaat olivat jylhempiä ja vielä taampana paisuivat
tummiksi nummivuoriksi, jotka taivaanrantaa reunustaen olivat
viljelysalueen selvänä rajana ja samalla johtivat siihen mieluisaan
aatokseen, että tämä oli erillinen ja yksinäinen.

Meren rannikko, jonka Mannering nyt näki kaikessa laajuudessaan,
vastasi vaihtelultaan ja kauneudeltaan sisämaan näköalaa. Muutamin
paikoin se kohosi korkeiksi kallioiksi, joiden laella useinkin upeili
vanhojen rakennusten, tornien tai majakkain raunioita. Perintätieto
kertoi, että viimeksi mainitut sijotettiin toinen toisensa näkyviin,
jotta saattoivat maahanryntäyksen tai kansalaissodan aikoina pitää
merkeillä yhteyttä keskenään molemminpuoliseksi tueksi ja turvaksi.
Ellangowanin linna oli verrattomasti laajin ja huomattavin näistä
raunioista, ja puhui koollaan ja asemallaan sen etevämmyyden puolesta,
mikä sen perustajilla sanottiin olleen alueen päälliköiden ja ylimysten
keskuudessa. Toisin paikoin taasen oli ranta viehkeämpää, pikku
lahdekkeiden leikkomaa, missä maa loiveni hiljalleen vesirajaan tai
ulonsi mereen metsäisiä kukkulaniemekkeitä.

Viimeöisen taipaleen ennustelemasta noin peräti poikkeava kuvasarja
vaikutti samassa suhteessa Manneringiin. Hänen alapuolellaan oli
nykyinen talo, rakennustaiteellisesti kömpelö kylläkin, mutta mukavalla
paikalla ja herttaisen näköalan saanut. -- Kovinpa onnellisesti,
ajatteli sankarimme, lipuisi elämä tuollaisessa suojapaikassa! Toisella
puolella muinaisen suuruuden vaikuttavat jäännökset ja niiden herättämä
salaisen sukuylpeyden tunto, toisaalla taasen nykyaikaista loistoa
ja mukavuutta riittämään asti tyydyttämään kaikkia kohtuullisia
toivomuksia. Täällä siis, ja sinun kanssasi, Sofia! --

Emme pitemmälti seuraa rakastuneen unelmoimista. Mannering seisoi
kotvan käsivarret rinnan yli ristissä ja kääntyi sitte rauniolinnaa
kohti.

Holvikaaresta mentyään hän huomasi sisäpihan järeän suuremmoisuuden
yltäkyllin vastaavan ulkopuolen komeutta. Toisella sivulla levisi
pitkä sarja korkeita ja leveitä ikkunoita, joita toisistaan
erottivat veistoksilla koristellut kivipielet; ne olivat aikoinaan
valaisseet linnan suurta suojamaa. Vastapäisellä taholla sijaitsi
erikorkuisia ja -muotoisia rakennuksia eri ajoilta, mutta silti siten
yhtyneinä, että tehosivat katsojaan jonkinlaisella yleisellä rintaman
yhdenmukaisuudella. Ovia ja ikkunoita somistivat ulokkeet, jotka
osottivat karkeita näytteitä veistokuvista ja kaiverrustöistä, osaksi
eheinä, osaksi murtuneina, paikka paikoin muurinvihreän ja muiden
köynnöstelijäin verhoamina, jotka runsaina rehottivat raunioissa.

Pihan taustaa oli sitäkin aikoinaan rakennusrivi sulkenut; mutta
parlamentin laivojen pommitus Deanen johdolla, pitkällisen
kansalaissodan aikana, kerrottiin, oli tätä linnan osaa tuhonnut paljoa
luhistuneemmaksi kuin se muualta oli. Siinä oli leveä aukkokin, josta
Mannering näki meren, ja pikku aluksen, aseestetun lokertin, joka oli
yhä asemillansa keskellä lahtea.[15]

Tähystellessään pitkin raunioita kuuli Mannering erään huoneuston
sisältä vasemmaltansa edellisenä iltana näkemänsä mustalaisen äänen.
Hän löysi piankin reijän, josta pääsi näkymättömänä tarkkaamaan vaimoa,
eikä hänestä voinut olla tuntumatta siltä, että tämän ulkomuoto, toimi
ja asema täsmälleen kuvasivat muinaista sibyllaa.

Hän istui murtuneella kulmakivellä, laakakivillä lasketun huoneen
nurkkauksessa, josta oli osan lakaissut puhtaaksi, saadakseen
vapaasti tilaa värttinänsä hyrinälle. Korkeasta ja kapeasta ikkunasta
sattui voimakas valovirta hänen oudolle puvulleen ja muistettaville
piirteilleen; sen hohteessa hän näki tehdä työtänsä, sillä muualla
huoneessa oli hyvin hämärää. Pukeutuneena asuun, joka lisäili
itämaalaisilta näyttäviä somistuksia skotlantilaisen rahvaan
kansallisvaatetukseen, hän kehräsi lankaa kolmesta erivärisestä
villakuontalosta, mustasta, valkoisesta ja harmajasta, välineinänsä nyt
melkein tyyten maasta hävinneet vanhan ajan talouskalut viipsinpuu ja
värttinä. Kehrätessään hän lauloi loitsun tapaista. Turhaan koetettuaan
tarkalleen tajuta laulun sanoja yritti Mannering seuraavaa vapaata
käännöstä siitä, mitä joistakuista ymmärrettävistä lauselmista sen
sisällöksi päätteli:

    Kiertykää ja kertautukaa
    riemun, mustan murheen mukaan,
    rauhan, taiston, -- toivon, pelon,
    mit' on lanka ihmis-elon.

    Loihtulangan kiertyessä,
    hennon hengen herätessä,
    mitkä nä'yt vilinänä
    häämöttävät hämäränä!

    Hurjat innot, hullaannukset,
    tuskan tuojat huvitukset,
    kade, pelko kammoin kaikin
    taikatanssiin sijan saikin.

    Nyt ne hiukuu, nyt ne varttuu,
    niinkuin hyrrän vauhti karttuu.
    Kiertykää ja kertautukaa
    ihmisonnen, -murheen mukaan.

Ennen kuin kääntäjämme -- eli oikeammin mukailijamme -- oli rakennellut
nämä säkeet päässään ja hänen vielä takoessaan "varttuu"-sanan
loppusointua, oli sibyllan työ valmis tai hänen villansa lopussa.
Hän otti kehruuksensa ja lankaa verkalleen kiehitellen mittasi sen,
kiertämällä langan kyynäspäänsä kulmitse ja keräämällä kunkin silmukan
etusormensa ja peukalonsa väliin. Mittaamisensa päätyttyä hän mutisi
itsekseen:

"Vyyhti, mutta ei kokonainen -- täydet seitsemänkymmentä vuotta, mutta
kolme katkoa ja kolme jatkoa; onnenpa on poika, jos kaikista selviää."

Sankarimme oli puhuttelemaisillaan ennustajatarta, mutta samassa ääni
yhtä karmea kuin aallot, joiden möryssä se monasti metelöitsi, huhusi
kahdesti ja yltyvällä kärsimättömyydellä:

"Meg, Meg Merrilies! -- Mustalainen -- ämmäleukku -- tuhannen jeeveliä!"

"Minä tulen, minä tulen, kapteeni", vastasi Meg; ja tuossa tuokiossa
ilmestyi hänen puhuttelemansa kiivasluontoinen laivanpäällikkö
raunioiden murtumasta esille.

Hän oli ilmeisesti merenkulkija, hiukan alle keskimitan, kasvot
vaskenkarvaiset tuhansista tiimellyksistä koillispuhurin kanssa.
Runko oli suunnattoman jäntevä, vankka ja vanttera, niin että näytti
siltä kuin olisi paljoa pitempikin mies ollut pätemätön häntä vastaan
rinnustelemaan. Hänellä oli yrmeät kasvot, ja sen pahempi ei niissä
ollut rahtuakaan maihin poikenneen merimiehen huoletonta kujeilevaa
rattoisuutta ja huvitettua uteliaisuutta. Nämä ominaisuudet kenties
yhtä paljon kuin mitkään muut vaikuttavat meriurhojemme suureen
kansansuosioon ja siihen yleiseen suopeuteen, jota yhteiskuntamme on
taipuvainen ilmaisemaan heitä kohtaan. Heidän uljuutensa, kuntonsa ja
sitkeytensä ovat ominaisuuksia, jotka herättävät arvonantoa ja kenties
pikemmin nöyryyttävät rauhallisia maallaeläjiä heidän läsnäollessaan,
eivätkä kunnioitus ja nöyrtymys ole helposti yhdistettävissä
tuttavalliseen leppoisuuteen noiden tunteiden herättäjiä kohtaan. Mutta
ne poikamaiset kujeet, se ailakoiva riemastus, se itsestään uhkuva
hilpeys, jota osottaa maissa huvittelehtiva merimies, lauhduttavat
hänen luonteensa arasteluttavampia piirteitä.

Mitään tuollaista ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut; päin vastoin
näytti jörö ja julmakin karsaus synkistävän piirteitä, jotka missä
mielenilmeessä tai vivahduksessa tahansa olisivat olleet raa'at ja
vastenmieliset.

"Missä olet, emo Lemmotar?" hän sanoi hieman murteellisesti ääntäen,
vaikka puhuikin kieltä ihan sujuvasti. "Donner und blitzen! puolisen
tuntia jo olemme viipyneet. -- Tule siunaamaan kelpo laiva ja matka, ja
horna sinut syöjättären periköön!"

Samassa hän huomasi Manneringin, joka Meg Merriliesin loihtimista
tarkastellakseen omaksumassaan asemassa näytti piileksijältä, seisoen
puolittain muurinpönkän kätkössä. Kapteeni -- sillä sitä hän oli
olevinaan -- vaikeni äkkiä ja hätkähtäen, ja työnnälsi oikean kätensä
poveensa, kuin vetäistäkseen esille aseen. "Mitä kuuluu, veikko? --
näyt olevan tähyilemässä -- hä?"

Ennen kuin Mannering miehen liikkeestä ja hävyttömästä äänensävystä
hieman ällistyneenä ehti vastata, pistäysi mustalainen holvihuoneestaan
ja yhtyi vieraaseen. Tämä tiedusti häneltä matalalla äänellä,
Manneringiin katsoen: "Hai vierellä, vai mitä?"

Toinen vastasi samaa syrjäpuhelua jatkaen: "Älä löpise roskaa --
herrasmieshän se on ja talon tuttavia."

Miehen pilviset kasvot kirkastuivat. "Parahinta huomenta teille, sir;
huomaankin olevanne ystäväni mr. Bertramin vieraita -- suokaa anteeksi,
katsoin teidän ensin olevan ihan toista maata."

"Ja te, sir", vastasi Mannering, "olette luullakseni lahteen
ankkuroineen aluksen päällikkö?"

"Olenpa kyllä, sir; minä olen kapteeni Dirk Hatteraick ja purjehdin
'Jungfrauw Hagenslaapenilla', joka on hyvin tunnettu tällä rannikolla.
En häpeile nimeäni enkä alustani, -- enkäpä sen puolesta lastianikaan."

"Tietenkään ei teillä ole mitään syytä siihen, sir."

"Tausend donner -- ei; kauneillahan minä vain kaupoilla, vastikään
saimme lastin tuolla Douglasissa, Man-saarella -- puhdasta konjakkia
-- hienoa hyson- ja souchong-teetä -- Mechelnin pitsejä, jos teille
soveltuu -- oikeata konjakkia -- kieritimme maihin sata nassakkaa
viimeis-yönä."

"Minä olen vain matkustavainen, sir, enkä voi nykyisin käyttää mitään
tuollaista."

"No, hyvästi nyt sitte vain, sillä liikeasiat on hoideltava -- ellette
lähde laivaan ja kulauta naukkua -- saatte kukkarollisen teetä mukaanne
maihin. -- Dirk Hatteraick osaa kyllä kohtelias olla."

Miehessä ilmeni sanomattoman iljettävä röyhkeyden, paatumuksen ja
epäluuloisen pelon sekotus. Hänen sävynsä ilmaisi roistoa, joka tajusi
herättävänsä epäluuloa, mutta yritteli sitä vaimentaa huoletonta ja
riuskaa tuttavallisuutta teeskentelemällä. Mannering lyhyesti hylkäsi
hänen tarjoamansa kestitykset, ja juron hyvästin murahdettuaan vetäytyi
Hatteraick mustalaisen kanssa siihen osaan raunioita, mistä oli
tullutkin.

Hyvin kapeat portaat johtivat sieltä rantahietikolle, varmaankin
aiotut linnaväen mukavuudeksi piirityksen aikana. Niitä myöten tuo
ulkonäöltään yhtä miellyttävä ja ammatiltaan yhtä kunnioitettava pari
laskeusi rantaan. Kapteeniksi tekeytynyt astui pieneen veneeseen,
jossa kaksi miestä näytti häntä odotelleen. Mustalainen jäi rannalle
lausuilemaan tai laulamaan, hyvin kiihkeästi liikehtien.




5 luku.

MR. BERTRAM SELITTELEE.


Arvoisan kapteenin päästyä aluksensa kannelle alkoivat sen purjeet
nousta ja laiva läksi liikkeelle. Se pamautti kolme kanuunanlaukausta
Ellangowanin tervehdykseksi ja kiiti sitte täysin purjein nopeasti pois
myötätuuleen, joka puhalsi maalta.

"Niinpä niin", puheli hovinherra, joka oli jonkun aikaa haeskellut
Manneringia ja nyt liittyi häneen, "siinä ne menevät -- siinä menevät
vapaakauppiaat -- menee kapteeni Dirk Hatteraick ja 'Jungfrauw
Hagenslaapen', puolet Man-saarelaista, puolet hollantilaista, puolet
paholaista! ulos kokkapuu, ylös isopurje, märssy- ja prammipurjeet,
latvuspurjeet ja pilvenhiipojat, ja matkaan -- seuratkoon ken kykenee!
Tuo mies, mr. Mannering, on kaikkien aksiisi- ja tulliristeilijäin
hirmu; ne eivät voi hänelle mitään; hän antaa niille selkään tai
jättää ne jälkeensä; ja aksiisista puhuessani, tulinpa noutamaan teitä
aamiaiselle; ja saattekin teetä, joka --"

Mannering jo tiesi, että arvoisan Bertramin aatosten kehässä toinen
ajatus omituisesti niveltyi toiseen:

    kuin helmet umpimähkään pujotellut;

ennen kuin tämän ajatusjuoksu oli ajelehtanut kauvemmas lähtökohdasta
palautti hän sen siis tolalleen, tekemällä jonkun kysymyksen Dirk
Hatteraickista.

"Hoo, hän on -- on -- hyvänlainen heittiö kylläkin -- kukaan ei
huoli häiritä häntä -- salakuljettaja, milloin hänen kanuunansa ovat
varalastin seassa -- kaappari tai merirosvo, kun hän hinauttaa ne
alusilleen. Hän on tullivirkamiehille tehnyt enemmän koiruutta kuin
ainoakaan konsanaan Ramsaysta tullut veijari."

"Mutta, hyvä herra Bertram, jos hän kerran on sellainen miehiänsä, niin
kummastuttaapa minua, että hän saa mitään suojelusta ja kannatusta
tältä rannikolta."

"Katsokaas, mr. Mannering, täytyyhän ihmisten saada väkevän puolta ja
teetä -- eikä maassa ole muuta kuin sitä kautta tullutta -- ja sitte
siinä on lyhyet tilit ja ehkäpä nassakka tai kaksi, tai kymmenisen
naulan kääry ilmestyy tallin kynnyksen alle, sen sijaan että saisi
hiton pitkän tiliotteen jouluksi Duncan Robbilta, Kippletringanin
sekatavarakauppiaalta, joka aina sommittelee aimo summan ja vaatii joko
tuhat käteen tai lyhytaikaisen tunnusteen. Hatteraick sitä vastoin
kelpoittaa polttopuita tai pajunparkkia tai jyviä, yleensä mitä vain
sattuu mukavasti tarjolla olemaan. Kerronpa siitä teille hauskan
kaskun. Olipa muuan lairdi -- Gudgeonfordin Macfie, nähkääs --, hänellä
oli iso määrä saannoskanoja -- sellaisia mitä alustalaiset toimittavat
isännälle -- jonkunlaisena luonnossa suoritettavana vuokrana -- minulle
tulevia ne aina ruokkivat peräti kehnosti; matami Finniston lähetti
menneellä viikolla kolme niin kurjaa, että hävetti katsella, vaikka on
akalla kolmen kapan ala kasvimaata; niinpä hänen miehensäkin, Duncan
Finniston -- aikaa jo kuollut -- (meidän kaikkien täytyy kuolla,
mr. Mannering, se on varma totuus) -- ja siitä puhuen, eläkäämme
sillävälin, sillä tässäpä on aamiainen pöydässä ja mestari valmiina
lukemaan pöytärukouksen."

Koulumestari siis lausui siunauksen, joka mitaltaan voitti kaiken mitä
Mannering vielä oli kuullut hänen virkkavan. Teetä, joka tietenkin oli
ylvään kapteeni Hatteraickin myyntitavaraa, arvosteltiin erinomaiseksi.
Mannering kuitenkin vihjasi, vaikka tarpeellista hienotuntoisuutta
noudattaen, tuollaisten hurjamielisten seikkailijain suosimisen
vaaraan: "Yksistään valtion tullinkannollekin oikeudenmukaiseksi
arvelisin --"

"Ohoh, tullijehut" -- sillä mr. Bertram ei milloinkaan oivaltanut
yleistä käsitettä, ja hänen käsityksensä tullijärjestelmästä hahmoutui
hoitajiksi, kaitsijoiksi, katsastajiksi ja matkatarkastajiksi, joita
hän sattui tuntemaan -- "tullijehut osaavat kyllä puolestaan pitää
silmänsä auki -- kenenkään ei tarvitse heitä auttaa -- ja onpa heillä
sitä paitsi kaikki sotamiehet apunansa -- ja mitä oikeuteen tulee --
te kummastutte sen kuullessanne, mr. Mannering -- niin minä en ole
rauhantuomari".

Mannering omaksui odotetun hämmästyneen katsannon, mutta ajatteli
itsekseen, ettei kunnioitettava oikeuslaitos kovinkaan suurta vauriota
kärsinyt siitä, että hänen hyvänsävyisen isäntänsä apu siltä puuttui.
Mr. Bertram oli nyt kajonnut yhteen niitä harvoja seikkoja, jotka hänen
mieltänsä karvastelivat, Ja pitkitti hieman lämmeten:

"Ei, sir, -- Ellangowanin Godfrey Bertramia ei ole viime
virkavahvistusluettelossa, vaikka maassa miekkosen tuskin tarvitsee
omistaa kolmenkymmenen auranalan kyntömaata, kun hänen jo hyväisestikin
pitää kulkea lakimääräisillä käräjillä ja piirtää J.P.[16] nimensä
perään. Tiedänpä kyllä, ketä siitä saan kiittää -- Sir Thomas
Kittlecourt melkein suoraan minulle sanoi näyttävänsä, ellei saisi
kannatustani viime vaalissa; ja kun minä näin hyväksi liittyä omaan
sukulaiseeni, joka on kolmannessa kädessä serkkuni, Balrudderyn
lairdiin, niin ne hyväkkäät sulkivat minut vapaan maan omistajain
luettelosta; tulee sitten uusien tuomarien ehdollepano, ja minut
syrjäytetään! Ja kun tekevät verukkeeksi, että minä muka annoin
konstaapeli David Mac-Guffogin kyhätä vangitsemiskäskyt ja ja hoidella
asioita oman mielensä mukaan, kuin olisin minä ollut vahanenä, niin
se on pitkä vale; sillä minä olen eläissäni myöntänyt vain seitsemän
vangitsemiskäskyä ja mestari Sampson kirjotti ne jok'ainoan -- ja
jollei olisi tuota onnetonta Santtu Mac-Grutharin juttua sattunut,
että häntä konstaapelit tallettivat pari kolme päivää tuolla vanhassa
linnassa, ikään vain ehtiäkseen mukavasti lähettää hänet piirivankilaan
-- ja siitä sainkin heläyttää hopeita pöytään kasan -- Mutta tiedän
hyvinkin, mitä Sir Thomas tahtoo -- olipa vähän niin ja näin sen
istuinsijan laita Kilmagirdlen kirkossa -- enkö minä ollut oikeutettu
saamaan etuparveketta, pappia vastapäätä, paremmin kuin Creochstonen
Mac-Crosskie, Dumfriesin kankuri, suntio Mac-Crosskien poika?"

Mannering myönsi nämä valitukset mielestään oikeutetuiksi.

"Entäs, mr. Mannering, se tien ja lammastarhan juttu -- tiedän Sir
Thomasin olleen siinä takana ja sanoinkin suoraan katselmuslautakunnan
kirjurille, että hoksasin minä pukinsorkan, ajattelivatpa siitä
mitä tahansa. Teettäisikö mikään oikea herrasmies tai joukko
herrasmiehiä tietä ihan lammastarhan kulman halki, lohkaisten siitä,
kuten toimitsijani heille huomautti, kuuden syllän verran kelpo
nummilaidunta? Ja sitte se juttu ryöstövoudin vaal --"

"Tosiaankin, sir, on ikävää, että kohtaatte mitään arvonannon puutetta
seudulla, jolla esi-isänne ovat asuinsijansa suuruudesta päättäen
olleet hyvin tärkeitä toimimiehiä."

"Totta kyllä, mr. Mannering. -- Minä olen vaatimaton mies, enkä noista
asioista sen enempää puhu; ja täytyy sanoakseni, etten mokomia juuri
muistelekaan. Mutta olisittepa kuullut isäni kertoilevan, miten ennen
vanhaan Mac-Dingawaiet -- nykyiset Bertramit, nähkääs -- taistelivat
irlantilaisten ja ylämaalaisten kanssa, joita ryntäili tänne Ilayn
ja Cantiren puolelta. Pyhällä maallakin kävivät -- Jerusalemissa ja
Jerikossa nimittäin, koko heimo kintereillään -- parempi olisi heidän
ollut mennä Jamaikaan, kuten Sir Thomas Kittlecourtin setä -- ja toivat
mukanaan kotiin pyhäinjäännöksiä, samanlaisia kuin katolilaisilla on,
ja lipun, joka on säilynyt tuolla ullakolla -- olisivatpa ne olleet
raakasokeritynnyreitä ja rommiastioita, niin paremmin siitä olisi
sukuomaisuus kostunut -- mutta ei kannata verratakaan Kittlecourtin
vanhaa käähkänää Ellangowanin linnaan -- lieneekö sen julkipuoli
neljääkäänkymmentä jalkaa -- Mutta teillehän ei aamiainen kelpaakaan,
mr. Mannering; ette maista lihaa; sallikaa minun suosittaa tuota
savustettua lohta -- John Hay sen pyydysti, lauvantaista kolme viikkoa
sitten, virran alajuoksun varrelta Hempseedin kaalamon kynnykseltä",
j.n.e., j.n.e., j.n.e.

Hovinherran äkä oli jonkun aikaa pidätellyt häntä jokseenkin
vakinaisesti yhdessä puheenaineessa, mutta nyt hän tempautui
tavalliseen haihattelevaan laverteluunsa. Siten sai Mannering
kyllikseen aikaa mietiskellä sen aseman hankaluuksia, jota hän
tunti takaperin oli pitänyt kovin kadehdittavana. Siinä oli
maalais-aatelismies, jonka enimmin arvossa pidettävänä ominaisuutena
tuntui olevan hänen täydellinen hyväntuulisuutensa, salaisesti
kiukuttelemassa ja nurkumassa lähimäisiänsä kohtaan aiheista, joiden
täytyi olla kepeätä tomua varsinaisiin elämän vastuksiin verraten.
Niille, jotka ovat syrjässä suurten koettelemusten tieltä, on säädetty
pikku kiusoja, jotka täydellisesti ajavat heidän sielunrauhansa
häiritsemisen asian; ja jokainen lukija lienee havainnut, ettei
luontainen unteluus eikä opittu elämänviisaus pysty paaduttamaan
maalaisherrasmiehiä loukkauksille, joita sattuu vaaleissa, käräjillä ja
kunnalliskokouksissa.

Uteliaana tiedustelemaan maan tapoja käytti Mannering hyväkseen kelpo
mr. Bertramin loruvyyhtiin satuttautunutta solmua ja kysyi, mitä
kapteeni Hatteraick niin kiihkeästi mustalaisvaimosta tahtoi.

"Ka, laivaansa kai siunaamaan. Katsokaas, mr. Mannering, noilla
vapaakauppiailla, joita laki nimittää salakuljettajiksi, ei ole mitään
uskontoa, mutta sen sijaan taikauskoa tarpeeksi asti; ja niillä on yhtä
monta taikaa ja loitsua ja joutavaa --"

"Turhuutta ja pahempaakin!" urahti koulumestari; "se on paholaisen
kanssa kaupan hieromista. Taiat, amuletit ja loitsut ovat hänen
keksintöänsä -- valittuja nuolia Apollyonin viinestä."

"Olkaahan vaiti, mestari -- aina te puhutte" (nuo muuten olivat
ensimäiset miespoloisen sinä aamuna virkkamat sanat, pöytärukouksen
ja kiitoksen lausumista lukuunottamatta), -- "mr. Mannering ei teiltä
saa sanaakaan viritetyksi! -- ja tässä tähtitieteestä tai taioista ja
muusta sellaisesta puhuessamme, mr. Mannering, oletteko ystävällisesti
miettinyt eilisiltaista puheluamme?"

"Alan ajatella, mr. Bertram, arvoisan ystävänne tavoin, että olen
tavallaan leikitellyt teräkalujen kanssa; ja vaikkemme te enkä minä,
eikä kukaan järkevä ihminen, usko tähtiennustuksia, on kuitenkin
toisinaan sattunut, että pilan vuoksi tehdyt tulevaisuuden utelut ovat
tuottaneet arveluttavia ja epämieluisia seuraamuksia sekä ihmisten
toimiin että heidän luonteisiinsa. Siksipä todella toivon teidän
vapauttavan minut kysymykseenne vastaamasta."

Oli helppo nähdä, että tämä kiertelevä vastaus vain sai hovinherran
uteliaisuuden hillittömämmäksi. Mutta Mannering oli itsekseen vakaasti
päättänyt olla toimittamatta lasta alttiiksi niille hankaluuksille,
joita olisi saattanut koitua, jos häntä olisi luultu pahan ennustuksen
alaiseksi. Sen vuoksi hän luovutti mr. Bertramille kirjelappusen ja
pyysi häntä tallettamaan sitä viisi vuotta, murtamatta sinettiä ennen
viidennen vuoden marraskuun loppua. Tuon määräajan mentyä umpeen olisi
hänellä vapaus lukea se; Mannering luotti siihen, että ensimäisen
vaarallisen käänteen silloin ohi mentyä ei kirjelmän muullekaan
sisällölle annettaisi mitään merkitystä.

Tähän suostui mr. Bertram, ja hänen uskollisuuttaan varmentaakseen
vihjaili Mannering onnettomuuksiin, joita varmasti tapahtuisi, jos
hänen ohjeitaan syrjäytettäisiin. Mr. Bertramin kehotuksesta vietti
Mannering lopunkin päivää Ellangowanissa. Sen kuluessa ei mitään
merkittävää esiintynyt; ja seuraavana aamuna matkamies nousi satulaan,
lausui kohteliaat jäähyväiset vieraanvaraiselle isännälleen sekä
tämän papilliselle seuralaiselle, toisti sydämelliset toivotuksensa
perheen menestykseksi, käänsi heponsa pään kohti Englantia ja katosi
Ellangowanin asukasten näkyvistä. Lukijaimmekin katseilta täytyy hänen
nyt häipyä, sillä kertomuksemme käsittelee toista ja myöhempää kautta
hänen elämästään.




6 luku.

UUDET LUUDAT LAKAISEMASSA.


Kun Ellangowanin armollinen rouva kykeni kuulemaan lapsivuoteensa
aikuisia uutisia, sorisi hänen huoneissaan kaikenlaista loruilua
kauniista, nuoresta oxfordilaisesta ylioppilaasta, joka oli lukenut
tähdistä kovin komeat ennustukset nuorelle lairdille, "siunatut
olkoot pienoisen suloiset kasvot". Laveasti puheltiin muukalaisen
ulkomuodosta, puheentavasta ja esiintymisestä. Huomiotta eivät jääneet
hänen hevosensa, satulansa ja jalustimensa. Kaikki tämä vaikutti
suuresti mrs. Bertramin mieleen, sillä vähänpä ei kelpo rouva ollutkaan
taikauskoinen.

Ensi työkseen hän pikku askareihin kyetessään ompeli pienen
samettikukkaron syntymäkaaviota varten, jonka oli saanut mieheltään.
Hänen sormensa syhyivät murtaakseen sinetin, mutta herkkäuskoisuus
voitti uteliaisuuden, suoden hänelle kylliksi mielenlujuutta sovittaa
se ihkasen eheänä kahden pergamenttikaistan väliin, jotka neuloi sen
ympärille, estääkseen sitä hivuuntumasta. Tämä käärö sitte pantiin
edellä mainittuun samettikukkaroon ja ripustettiin taikakaluksi lapsen
kaulaan, mihin sen piti äidin päätöksen mukaan jäädä siihen asti,
kunnes hänen uteliaisuutensa saisi oikeudellisen tyydytyksensä.

Isäkin päätti tehdä voitavansa lapsen hyväksi, hankkimalla hänelle
hyvän kasvatuksen. Siinä mielessä, että tämän pitäisi alkaa järjen
ensi kajastelujen aikaan, suostutettiin helposti mestari Sampson
luopumaan julkisesta toiminnastaan pitäjän koulumestarina ja siirtymään
Sijalle vakinaisesti asumaan. Palkkiosta, joka ei täysin vastannut
silloistakaan lakeijan palkkaa, otti hän välittääkseen tulevalle
Ellangowanin lairdille kaiken opin mitä itselläänkin oli sekä kaikki
avut ja taidot mitä -- hänellä ei tosiaan ollut, mutta mitä vaillakaan
hän ei ollut koskaan huomannut olevansa. Tässä järjestelyssä havaitsi
hovinherra oman, yksityisenkin etunsa, varaten itselleen vakinaisen ja
kärsivällisen kuulijan, tarinoidakseen hänelle juttujansa kahden kesken
oltaessa ja voidakseen hänen kustannuksellaan lasketella viekasta pilaa
isommassa seurassa.

Noin neljä vuotta jälkeenpäin tapahtui suurta mullistelua siinä
piirikunnassa, missä Ellangowan sijaitsi.

Ajan merkkejä seuranneet olivat kauvan olleet sitä mieltä, että
ministeristön vaihdos oli tulossa. Toivoiltiin, pelkäiltiin ja
pysähdeltiin aikansa; huhuiltiin luotettavasta lähteestä, epävarmasta
lähteestä ja lopen lähteettömiäkin; toiset klubit joivat Eläköön!
jollekin valtiomiehelle, toiset hänet Alas! kumosivat; ratsasteltiin
ja juostiin, lennätettiin kirjeitä, pidettiin puheita ja vastapuheita,
tarjoiltiin henkeä ja omaisuutta. Vihdoinkin putosi isku, hallitus
hajotettiin, ja parlamentti luonnollisesti niinikään.

Sir Thomas Kittlecourt, kuten muutkin samaan asemaan joutuneet
edusmiehet, kiirehti kyytihevosilla omaan vaalipiiriinsä ja sai vain
keskulaisen vastaanoton. Hän oli vanhan hallituksen puoluelaisia, ja
uuden kannattajat olivat jo alottaneet toimekkaan vaalikiihotuksen
squire[17] John Featherheadin hyväksi, jolla oli piirikunnan parhaat
ajokoirat ja metsästäjät. Kapinalippuun liittyneitä oli kirjuri Gilbert
Glossin, Ellangowanin lairdin toimitsija. Joko oli tältä kunnon
herrasmieheltä vanha edusmies evännyt jonkun suosionosotuksen tahi --
mikä on yhtä todenmukaista -- oli hän saanut kaikki mitä vain suinkin
julkesi pyytää, joten saattoi enää vain toisaalta tavotella lisäetuja.
Mr. Glossinilla oli äänioikeus Ellangowanin tilalta; ja hän päätti nyt,
että ääni piti hänen isäntänsäkin saada, kun ei ollut epäilemistäkään
siitä, mille puolelle mr. Bertram taistelussa asettuisi.

Helposti taivutti hän Ellangowanin siihen käsitykseen, että hänelle
olisi kunniaksi käydä otteluun niin voimakkaan joukon etunenässä kuin
mahdollista, ja ryhtyi työhön, muodostellen ääniä kuten jokainen
skotlantilainen asianajaja osaa keksiä, halkomalla ja jaostelemalla
tämän vanhan ja aikoinaan mahtavan paroonikunnan etuuksia. Nämä olivat
niin laajat, että kun tästä leikottiin ja näpsittiin, tuohon taasen
lisättiin ja jatkettiin, ja lisä-isäntiä luotiin kaikille Bertramin
hallussa oleville valtiontiluksille, pääsivät he vaaliuurnan ääreen
kymmenen yhtä pätevän tekoäänestäjän etunenässä kuin on konsanaan ollut
hallintaansa ja omistustansa vannomassa.

Tämä voimakas apujoukko ratkaisi epävarman taistelupäivän. Päällikkö
ja hänen asioitsijansa tasasivat kunnian; palkinto joutui yksinomaan
jälkimäiselle. Mr. Gilbert Glossinista tehtiin rauhan oikeuden
kirjuri, ja Godfrey Bertramin nimi pantiin uuteen rauhantuomarien
virkavahvistusluetteloon, joka julkaistiin heti parlamentin
kokoonnuttua.

Tämä oli ollut mr. Bertramin kunnianhimon huippuna. Ei häntä viran
vaivaloisuus eikä vastuu miellyttänyt, mutta hän piti sitä arvona,
jonka saamiseen hän oli täysin oikeutettu, vaikka tahallinen
ilkimielisyys oli sitä häneltä pidätellyt.

Mutta paikalleen sattuu vanha skotlantilainen sananlasku: "Ei hupelolle
nuijaa kouraan." Tuskin oli mr. Bertram saanut kauvan kaipaamansa
tuomarinvallan, kun alkoi käyttää sitä enemmällä ankaruudella kuin
armahtavaisuudella, kerrassaan ajaen valheellisiksi kaikki tähänastiset
käsitykset hänen toimettomasta suopeudestaan. Olemme jossakin lukeneet
rauhantuomarista, joka virkavahvistuksen saatuaan tilasi kirjakaupasta
virkatehtäviänsä koskevat asetukset näin kyhätyllä kirjelmällä: "Olkaa
hyvä paiskatkaa tuleen ne tuomarinpykäleet." Epäilemättä ne kannatti
tältä oppineelta herrasmieheltä tuleen viskatakin paremmin kuin hänen
käteensä ja käänneltävikseen antaa. Mr. Bertram ei äidinkielensä
kieliopista niin osaton ollut kuin tuo arvoisa virkaveli; mutta ihan
ilman harkintaa hän varomattomasti annetulla aseellaan huiteli joka
taholle.

Aivan tosissaan piti hän luottamusvirkaansa hallitsijansa
henkilökohtaisen suosion osotuksena, unohtaen katsoneensa pelkän
puoluejuonittelun ansioksi sitä, että häneltä oli riistetty tämä
arvoluokalleen yleinen etuoikeus tai kunnia. Hän käski uskollisen
ajutanttinsa, mestari Sampsonin, lukea virkavahvistuksen julki; ja
kuullessaan ensimäiset sanat: "Kuningas on nähnyt hyväksi määrätä" --
"Hyväksi!" huudahti mr. Bertram kiitollisuuden hurmiossa; "kelpo mies!
Olenpa varma siitä, ettei hän ole voinut nähdä sitä sen paremmaksi kuin
minä."

Niinpä hän ei tahtonutkaan rajottaa kiitollisuuttansa pelkkiin
tunteisiin tai suusanallisiin ilmauksiin, vaan päästi täydelleen
valtoimeksi vastasyntyneen virkaintonsa ja yritti ilmaista
hänelle osotetun kunnian oivallusta hellittämättömällä vireydellä
velvollisuutensa hoitamisessa.

Uudet luudat lakaisevat puhtaaksi, sanotaan; ja minä voin itsekin
todistaa, että uuden sisäkön saapuessa vanhat, perinnäiset ja
kotipaikkaoikeuden vallanneet hämähäkit, jotka ovat kutoneet verkkojaan
kirjahyllyjeni alaosaston yli (joka etupäässä sisältää laki- ja
jumaluustiedettä) hänen edeltäjänsä rauhallisena valtalupakautena,
pakenevat täyttä vauhtia uuden palkkalaisen kokeellisten partioretkien
tieltä. Samatenpa Ellangowanin lairdi säälimättömästi alotti
hallituspuhdistuksensa moninaisten vakiintuneiden ja eläkkeelle
joutuneiden näpistelijäin ja varkaiden kustannuksella, jotka olivat
puolen vuosisadan ajan olleet hänen naapureitansa. Hän teki ihmeitä
ja pani oikeudenpalvelijan raipan avulla rammat kävelemään, sokeat
näkemään ja halvatut tekemään työtä. Hän etsi esille sala-ampujia,
varaskalastajia, hedelmäinsaalistajia ja kyyhkyssieppoja, saaden
palkkiokseen oikeuston kiitoslauseet ja yleisen tunnustuksen vireänä
virkamiehenä.

Kaikessa tässä hyvässä oli suhteellinen osuutensa pahaa.
Pahennukseksikaan myönnettyä vanhaa tapaa ei saisi hävittää mitään
hellävaraisuutta noudattamatta. Arvoisan ystävämme into syöksi nyt
suureen hätään monia henkilöitä, joiden laiskoja mierolaistapoja
hänen oma suosintansa oli osaltaan valvatellut, kunnes ne olivat
käyneet epuuttamattomiksi. Lisäksi ahdisti se niitä, joiden todellinen
kykenemättömyys raskaaseen työhön saattoi heidät ansiollisiksi
vetoamaan, kuten sanat kuuluivat, kaikkien hyvien kristittyjen
armeliaisuuteen.

"Pitkämuistinen kerjäläinen" oli kahden vuosikymmenen ajan tehnyt
säännölliset kierroksensa seutukunnalla, ja häntä oli pikemmin kohdeltu
nöyränä ystävänä kuin almujen anojana; nyt hänet lähetettiin läheiseen
vaivaistaloon. Sama tuhoinen kohtalo peri raihnaan eukon, joka kiersi
kuntaa työntökärryissä, vaihtuen talosta taloon kuin tinamarkka, jonka
jokainen kiirehtii siirtämään naapurilleen; niin kävi hänen, jolla
oli tapana kutsua kantajiansa yhtä äänekkäästi, tai äänekkäämminkin,
kuin matkustavainen hoilaa kyytihevosta. "Hessu Jaakko", puoleksi
veijari, puoleksi hupelo, oli monet polvet perätysten ollut kylän
lapsien leikin aiheena. Hänet suljettiin piirikunnan ojennuslaitokseen,
missä hän riutui ja kuoli kuudessa kuukaudessa, erotettuna kun oli
ilmasta ja päiväpaisteesta, ainoista eduista, joita hän kykeni
nauttimaan. Vanha merikarhu, joka oli vuosikaudet saanut seudun
jokaisen keittiön savuiset laipiot remuamaan hoilottamalla "Kapteeni
Wardia" ja "Uljasta amiraali Benbowia", karkotettiin piirikunnasta
pelkästään siitä syystä, että hänen otaksuttiin murtavan irlanniksi.
Kulkukauppiaankin vuotuiset kierrokset lopetti tuomari hätäisessä
innossaan maalaispoliisijärjestyksen saattamiseksi täyteen tehoonsa.

Nämä toimenpiteet eivät tapahtuneet huomiota ja moitetta herättämättä.
Me emme ole puuta tai kiveä, eikä sydämiimme ja tapoihimme
liittyneitä seikkoja voi kaarnan tai sammaleen laisina repiä pois
meidän niitä kaipaamattamme. Maatalon emäntä jäi tavanmukaisten
uutistensa puutteeseen, kenties myös sitä itsekiitosta vaille, jota
oli tuntenut jaellessaan almuja jauhokourallisina noiden uutisten
mierolla kuljettajille. Mökissä kävi tukalaksi keskeytys kiertävien
myyskentelijäin rihkamakaupassa. Lapset ruikuttivat namusiansa
ja lelujansa; nuoret naiset halusivat neuloja, nauhoja, kampoja
ja arkkiviisuja; vanhat taasen eivät enää saaneet kananmunillaan
vaihdetuksi suolaa, nuuskaa ja tupakkaa.

Kaikki nämä seikat saattoivat Ellangowanin puuhakkaan lairdin huonoon
huutoon, joka oli sitäkin yleisempi hänen entisen suosionsa johdosta.
Hänen sukuperänsäkin pantiin häntä tuomitsemaan. He eivät minään
pitäneet sitä, "mitä semmoiset Greensidet, Burnvillet tai Viewforthit
saattavat tehdä, jotka ovat maassa vieraita; mutta Ellangowan se on
ollut nimenä meidän seassamme aina Pimiästä Maanantaista saakka ja
vieläpä aijemminkin -- että _hän_ tuolla tavalla köyhiä jyrsii! --
Hänen ukkovaariansa sanoivat Häijyksi hovinherraksi; mutta vaikka
hän välipäikseen reuhkasikin hurjaan seuraan sattuneena ja ryypyn
liiemmäksi kumonneena, niin kehnoksunut hän tätä tämmöistä menostusta
olisi. Ei, ei, iso muuripata se Vanhallasijalla hänen aikanaan
tupruili kuin kalkkiuunin kattila vain, ja yhtä monta oli kartanolla
ja ovipielissä köyhää kalvamassa luita, kuin oli suojamassa herraa. Ja
armollinen rouva jok'ainokaisena jouluaattona kaksitoista hopeakolikkoa
antoi jokaiselle näkemälleen köyhälle, kahdentoista apostolin
kunniaksi, nähkäät. Paavillisuudeksi sitä kyllä haukkuivat; mutta
sietäisi minusta meidän isoistemme tuolloin tällöin ottaa oppiakseen
paavilaisistakin. Toisenlaista apua ne tarvitsevaisille antavat, kuin
vain kuusipennysen sunnuntai-aamusin haaviin nakata kilauttavat ja
sittekös niitä kuutena viikon päivänä koloamaan ja retuuttamaan ja
runtomaan."

Siihen tapaan haasteltiin kelpo sarkan ääressä jokaisessa oluttuvassa
kolmen tai neljän penikulman taipaleella Ellangowanista, sillä
sen mittainen suunnilleen oli sen kehän säde, jonka auringoksi on
katsottava ystävämme squire Godfrey Bertram, J.P.

Vielä laajempaa alaa saivat pahat kielet, kun poistettiin
mustalaissiirtokunta, jonka asukkaista lukijamme erään jo osaksi
tuntee. Monen monituiset vuodet oli sen pääasutus sijainnut
Ellangowanin tilalla.




7 luku.

SKOTLANNIN MUSTALAISET.


Yleisesti tunnettu on niiden mustalaisheimojen laatu, joita entisinä
aikoina parveili useimmissa Europan maissa, vieläkin jossain määrin
säilyen eri kansana muutamilla tahoilla. Silti suonee lukija minulle
anteeksi, jos virkan joitakuita sanoja heidän asemastaan Skotlannissa.

Eräshän Skotlannin hallitsija historiamme aikaisempana kautena
tunnusti mustalaiset erikoiseksi ja itsenäiseksi roduksi. Vähemmän
suosiollisesti erotti heidät muista muuan myöhempi laki, joka
oikeudenkäytössä tulkitsi mustalaisen samaksi kuin tavallisen
ammattivarkaan ja määräsi hänet sikäli rangaistavaksi. Tämän ja
muiden säännösten ankaruudesta huolimatta menestyi veljeskunta
maan onnettomuuksissa ja sai tuntuvia lisiä niiden keskuudesta,
joilta nälänhätä, sorto tai sodan miekka oli riistänyt säännöllisen
toimeentulon mahdollisuudet. Tässä sekotuksessa he suuressa määrin
menettivät egyptiläistä kansallisluonnettaan; heistä sukeusi sekarotu,
jolla oli kaikki itämaalaisten esi-isien laiskuus ja rosvoilevat
tavat, mutta yhtyneinä rajuluontoisuuteen, jota heihin oli varmaankin
tarttunut heidän seuraansa lyöttäytyneistä pohjoismaalaisista. He
samoilivat eri joukkueina ja noudattivat keskinäisiä sääntöjä,
joiden mukaan kukin heimo oli rajotettu omaan piiriinsä. Vähäisinkin
tunkeutuminen toisen heimon alueelle aiheutti hurjia kahakoita, joissa
usein vuosi paljon verta.

Isänmaallinen Fletcher, Saltounista, piirsi noiden kulkurien elämästä
sata vuotta takaperin kuvan, jota lukijani hämmästyksellä silmäillevät.

"Paitsi hyvin lukuisia köyhiä perheitä, joille kirkon kolehdit ovat
kovin niukkana tukena, sekä toisia, jotka huonosta ravinnosta joutuvat
tautisuuden uhreiksi, on tänä päivänä Skotlannissa kaksisataatuhatta
ovelta ovelle kiertävää mierolaista. Näistä ei suinkaan ole mitään
etua, vaan peräti tukalaa rasitusta näin köyhälle maalle. Ja vaikka
näiden lukumäärä nykyisen kovan hädän aikana ollee ehkä kaksinkertainen
entisestään, on kuitenkin kaikkina aikoina ollut satakunta tuhatta
tällaista maleksijaa eleskelemässä ilman hituistakaan kunnioitusta
maan lakeja tahi Jumalan ja luonnonkaan käskyjä kohtaan... Minkään
viranomaisen ei ole koskaan onnistunut saada selville tai ilmiantona
kuulla, millä tavalla yksi sadasta tällaisesta heittiöstä on kuollut,
tahi onko heitä laisinkaan kastettu. Monia murhia on huomattu heidän
keskuudessaan tapahtuvan. He ovat sietämättömänä taakkana köyhille
alustalaisille, jotka varmasti saavat pahaa kohtelua osakseen,
jolleivät anna leipää tai jotakin syötävää ehkäpä neljällekymmenelle
moiselle lurjukselle päiväänsä. Vieläpä nämä rosvoavat puti puhtaiksi
mökkiläisiä, jotka asuvat yksinäisissä paikoissa. Hyvinä vuosina
niitä kokoontuu tuhansittain vuoristoon, missä juhlivat ja mässäävät
päiväkausia; ja maalaishäissä, markkinoilla, peijaisissa ja muissa
julkisissa tilaisuuksissa heitä nähdään, sekä miestä että naista,
alituiseen päihtyneinä sadattelemassa, rääväämässä ja keskenään
tappelua haastamassa."

Niin surkea kuin tässä otteessa ilmenevä kuva onkin, ei Fletcher
itsekään, tuo tarmokas ja kaunopuheinen vapauden ystävä, oivaltanut
epäkohtaan parempaa korjausta esittää kuin jonkunlaisen maaorjuuden
käytäntöön ottamista. Silti on ajan kehitys ja sekä elantovälineiden
että lakien voiman lisääntyminen vähitellen tämän kamalan vitsauksen
kutistanut ahtaampiin rajoihin. Mustalaisten, koninvaihtajain eli
huijarien -- miksi kaikeksi sellaisia maankiertäjiä nimiteltiinkään --
heimot pienenivät ja monet tyyten hävisivät. Jäi sentään riittävä määrä
herättämään toisinaan säikkyä ja alituiseen tuottamaan kiusaa.

Muutamat halpa-arvoiset käsityöläisammatit jäivät kokonaan näiden
kulkurien huostaan, eritoten puulautasien teko, sarvilusikkain
valmistus ja kattilanpaikkurin kaikki salaperäiset taidot. Lisäksi he
myyskentelivät yksinkertaisinta lajia saviastioita. Kullakin heimolla
oli tavallisesti joku vakinainen kohtauspaikka, missä aika-ajoin
oleskelivat, pitäen sitä pysyväisenä leirinään ja sen läheisyydessä
yleensä pidättyen varastelusta.

Heillä oli luontaisia lahjojakin ja kykyjä, joista oli joskus hyötyä
ja huvia. Monet harjottivat menestyksellä soitantoa ja laulua, ja
piirikunnan suosituin viuluniekka tai pillinpuhaltaja oli useinkin
mustalaissiirtokunnan asukkaita. He pystyivät kaikkinaiseen
ulko-urheiluun, etenkin saukonpyyntiin, kalastukseen ja metsänotusten
ajoon. He kasvattivat parhaita ja rohkeimpia rottakoiria, ja toisinaan
pitivät hyviä lintukoiria kaupan. Talvisin naiset ennustelivat
ja miehet silmänkääntäjätemppuja näyttelivät; ja nämä taidot ne
useasti auttoivat ikävän tai myrskyisen illan kulumista maamiehen
perhepiirissä. Heidän luonteensa rajuus ja se lannistumaton ylpeys,
jolla he halveksivat kaikkea säännöllistä työtä, herätti jonkunlaista
pelonsekaista kunnioitusta, jota ei vähentänyt se tieto, että nämä
vetelehtijät olivat kostonhimoista rotua, jota ei mikään hillinnyt, ei
pelko eikä omatunto, kamalasti kostamasta loukkaajilleen.

Nämä laumat olivat sanalla sanoen Skotlannin _parias_-luokat,
oleskellen kuin europalaisten uutisasukkaitten keskessä villit
intiaanit ja näiden tavoin arvosteltuina pikemmin tapojensa, asunsa ja
mielipiteittensä mukaan kuin kohdeltuina yhteiskunnan sivistyneeseen
osaan kuuluviksi. Joitakuita ryhmiä on heistä vielä jäljellä,
etupäässä sellaisissa asemissa, mistä joutuin pääsee livistämään joko
autiomaille tai toiseen tuomiokuntaan. Eivätkä heidän luonnepiirteensä
ole paljoakaan lieventyneet. Mutta luvultaan ovat he niin suuresti
vähentyneet, että Fletcherin arvioimoin sadantuhannen sijasta olisi nyt
kenties mahdoton koota yli viidensadan koko Skotlannista.

Tuollainen vaeltajaheimo, johon Meg Merrilies kuului, oli kauvan
majaillut eräässä notkossa Ellangowanin maatilalla niin vakituisesti
kuin heidän tapansa sallivat. He olivat sinne kyhänneet moniaita
mökkejä, joita nimittivät "turvakaupungikseen". Milloin eivät
retkeilyillään olleet, asustivat he siellä häiritsemättöminä kuin
varikset, jotka pesivät ympäristön saarnipuitten latvoihin. He olivat
niin kauvan pitäneet viheliäisiä katoksiansa hallussaan, että heidät
tavallaan katsottiin niiden omistajiksi. Tämän suojeluksen kerrottiin
heidän aikoinaan lunastaneen palvelemalla hovinherraa sodassa tai
tunkeutumalla ryöstöretkille niiden naapuriparoonien maille, joiden
kanssa hän sattui riidassa olemaan.

Viime aikoina olivat heidän palveluksensa olleet rauhallisempaa laatua.
Naiset kutoivat kintaita hovinrouvalle ja sääryksiä lairdille; nämä
vuotuisesti jouluksi juhlallisesti tuotiin kartanoon. Iäkkäät sibyllat
siunasivat lairdin morsiusvuoteen hänen mennessään naimisiin, ja hänen
perillisensä kehdon, kun tämä syntyi. Miehet paikkailivat armollisen
rouvan rikkoutuneita posliiniastioita ja auttelivat lairdia hänen
metsästysjoukkueissaan, leikkasivat hänen koiriensa kielenjänteet
ja veistivät hänen rottakoiranpentujensa korvat. Lapset keräilivät
metsästä pähkinöitä, suolta karpaloita ja ahoilta sieniä veroksi
kartanoon.

Näitä vapaaehtoisia palveluksia ja alamaisuuden tunnustuksia korvasi
suojelus toisissa tilaisuuksissa, suvaitseminen toisissa, sekä ruoka,
olut ja viina silloin kun asianhaarat kaipasivat anteliaisuuden
osottamista. Molemminpuolinen kohdittelu, jota oli jatkunut parisen
vuosisataa, teki Derncleughin asujamista jonkunlaisia Ellangowanin
tiluksien erivapaudellisia alustalaisia. "Veijarit" olivat lairdin
"erinomaisen hyviä ystäviä"; ja tämä olisi pitänyt itseään pahasti
loukattuna, jollei hänen sanansa olisi silloin tällöin päästänyt heitä
maan lain ja paikallisen viranomaisen pälkäästä.

Mutta tämä ystävällinen liitto meni nyt piankin hajalle.

Derncleughin yhteiskunta ei huolehtinut muista veijareista kuin
omistaan, eikä vähääkään arastellut tuomarin ankaraa menettelyä muita
kulkureita kohtaan. He katsoivat varmaksi, että hän oli päättänyt
olla piirissään suvaitsematta mierolaisia tai kulkureita muita
kuin omalla tilallaan asuvia, jotka hankkivat toimeentulonsa hänen
joko edellytetyllä tahi nimenomaisella luvallaan. Eikä mr. Bertram
kiirettä pitänytkään uuden virkavaltansa suuntaamisessa tähän vanhaan
siirtolaan. Mutta asianhaarat hänet siihen pakottivat.

Käräjillä soimasi uutta tuomariamme julkisesti muuan piirikunnan
asioissa vastustuspuolueeseen lukeutuva herrasmies, että hän suurta
intoa yleisen järjestyksen hyväksi teeskennellen ja toimekkaan tuomarin
mainetta tavotellen holhosi seutukunnan pahinta heittiöjoukkiota ja
salli sen majailla oman asuntonsa nurkilla. Tähän ei ollut mitään
vastaamista, asia kun oli ilmeinen ja kaikille tunnettu. Hovinherran
täytyi pitää ilkku hyvänään, ja kotimatkalla hän viihdytteli
sisuaan aprikoimalla helpointa menettelytapaa suoriutuakseen noista
irtolaisista, jotka olivat tahrana hänen tuomarinmaineessaan. Juuri kun
hän oli päättänyt ensi tilassa haastaa riitaa Derncleughin hylkyväen
kanssa, tarjoutuikin kinan aihe.

Sitte kun ystävämme oli rauhan ylläpitäjäksi ylennyt, oli hän
korjauttanut ja sieväksi maalauttanut puistokujansa suussa olevan
veräjän, joka siihen asti oli yhdellä saranalla kallellaan riippuen
pysynyt kaikin ajoin vieraanvaraisesti avoinna. Hän oli myöskin
sulkenut värihernevitsaksin solmiellulla vaajoluksella muutamia
viereisten aitojen aukkoja, joista mustalaispojat tapasivat puikahdella
kasvimaille linnunmunia kokoilemaan, kylän ukot oikaista paikasta
toiseen sekä nuorukaiset ja neitoset livahdella iltakohtauksiinsa --
mikä kaikki tapahtui kenenkään siihen lupaa pyytämättä tai epäämättä.
Mutta näistä rauhan päivistä piti nyt tulla loppu, ja veräjän toisella
puolella takasi uhkaava taulu "laillista edesvastuuta" kaikille,
jotka tavataan luvattomasti liikuskelemassa aituuksien sisäpuolella.
Toisella puolella oli yhdenmukaisuuden vuoksi varoittava julistus
loukkuluikuista ja niin pelottavan voimakkaista ansaraudoista, että --
huomautettiin lopuksi pontevana muistutuksena -- "kun ihminen niihin
tarttuu, ne katkaisevat hevosenkin koiven".

Näitä uhkauksia uhmaten ratsasti kuusi puolikasvuista mustalaisvekaraa
harareisin uudella veräjällä, solmiellen kieloja, jotka oli
päivänselvästi poimittu kielletyltä alueelta. Osottaen niin suurta
suuttumusta kuin kykeni tuntemaan tai kenties teeskentelemään käski
hovinherra heidät alas. He eivät ottaneet määräystä kuuleviin
korviinsakaan. Silloin hän alkoi yksitellen reutoa heitä maahan, mutta
nämäpä tekivät vastarintaa, passiivista ainakin; jokainen terhakka,
ahavoittunut viikari tekeysi niin painavaksi kuin osasi, tai kipusi
ylös paikalla kun jalat tantereeseen tupsahtivat.

Silloinpa lairdi kutsui avukseen hevosrenkinsä, kovapintaisen miehen,
joka oitis huiteli ratsuraipallaan. Muutamat sivallukset kaahasivat
joukkueen käpälämäkeen; ja siten alkoi ensimäinen rauhan rikkuminen
Ellangowanin talonväen ja Derncleughin mustalaisten välillä.

Jälkimäiset eivät vähään aikaan kyenneet kuvittelemaankaan sotaa
todelliseksi. Mutta he huomasivat sen erä erältään: metsänvartija
rusikoitsi heidän lapsiansa, tavottaessaan heidät kielletyiltä
retkiltä; siltavouti korjasi takavarikkoon heidän aasinsa, jos nämä
oli jätetty viljelysmaille taikkapa vastoin valtamaantie-asetusta
laskettu tienvieriäkään kaluamaan; konstaapeli alkoi tehdä uteliaita
tiedustuksia heidän elannostaan ja toimeentulostaan, kummastellen sitä,
että miehet kaiken päivää lojuivat hökkeleissä ja olivat parhaan osan
yötä liikkeellä.

Asiain tälle kannalle kehityttyä mustalaiset siekailematta ryhtyivät
kostantotoimiin. Ellangowanin kanakuntia ryöstettiin, hänen
palttinoitansa varastettiin kuivausnuorilta tai valkaisupyörtänöiltä,
hänen kalavesillään käytiin, hänen koiriaan siepattiin, kasvavia
puitaan katkottiin tai kolottiin. Paljon pikku ilkivaltaisuuksia
tehtiin ja monia niistä ilmeisesti pelkästä ilkikurisuudesta.
Toiselta puolen sinkoili vangitsemiskäskyjä, määräten syyllisiä
armotta takaa-ajettavaksi, etsiskeltäväksi, kiinni otettavaksi ja
pidätettäväksi; eikä näppäryyskään pelastanut joitakuita tuhontekijöitä
joutumasta syyhyn. Yksi näistä, vankka nuori mies, joka oli toisinaan
käynyt merellä kalastelemassa, luovutettiin D----n merisoturiksi-oton
kapteenille; kaksi alaikäistä piestiin, ja muuan egyptiläinen eukko
lähetettiin työvankilaan.

Yhäti eivät mustalaiset silti hievahtaneetkaan poistuakseen niin kauvan
asumaltansa paikalta, ja mr. Bertram oli haluton riistämään heiltä
ikivanhaa "turvakaupunkia". Sissisotaa jatkui siten kuukausimäärin,
vihollisuuksien kumpaiseltakaan puolelta yltymättä tai heikkenemättä.




8 luku.

HÄÄTÖ.


Skotlantilaisen anastussodan alkua ja kehitystä seuratessamme emme
saa jättää mainitsematta, että oli vuosia vierryt ja viidettä
syntymäpäiväänsä lähentelevästä pikku Harry Bertramista sukeutunut
niin reima ja vilkas ihmisvesa kuin on konsanaan puumiekkaa vuollut ja
kaisloista krenatierin lakkia punoskellut. Aikaisin kehittynyt luonteen
reippaus teki hänestä jo pikku samoilijan; hän tunsi hyvin jok'ainoan
tilkun rinneniittyä ja notkoa Ellangowanin ympäristöllä ja osasi
soperrella, mitkä norot kasvoivat sievimpiä kukkasia ja missä viidassa
pähkinät olivat kypsimmillään. Monasti hän säikytteli hoitajiansa
kapuamalla vanhan linnan raunioissa, ja useammin kuin kerran oli hän
vaivihkaa retkeillyt mustalaiskylään asti.

Tällöin hänet tavallisesti toi takaisin Meg Merrilies, joka nähtävästi
ei ulottanut nyreyttänsä lapseen, vaikka häntä ei saatu astumaan
sisälle Ellangowanin kartanoon sen koommin kun hänen veljenpoikansa
oli luovutettu merisoturien ottajille. Sitä vastoin hän useasti
sai väijyskellyksi lapsen kävelyitä, laulellakseen hänelle jonkun
mustalaislaulun, antaakseen aasinsa hänen ratsastettavakseen ja
työntääkseen hänen taskuunsa piparikakun tai punaposkisen omenan.
Tämän naisen vanha kiintymys sukuun näytti kaikilla muilla suunnilla
torjuttuna ja ehkäistynä riemuitsevan saadessaan vielä jonkunkaan
helliäkseen ja vaaliskellakseen. Hän ennusteli sataan kertaan, että
nuoresta mr. Harrysta koituisi sukunsa ylpeys, "eikä ole sellaista
vesaa ollut ikipitkiin aikoihin, aina Arthur Mac-Dingawaiesta saakka,
joka sai surmansa Verisen Lahden ottelussa; nykyinenpä karahka ei
kelpaa muuksi kuin hädin polttopuuksi". Kerran hän lapsen sairastaessa
makasi kaiken yötä ikkunan alla hymisten runoa, jonka uskoi
verrattomaksi kuumeen karkottajaksi, eikä häntä saatu tulemaan taloon
eikä jättämään vartiopaikkaansa ennen kuin kuuli vaaran väistyneen.

Vaimon kiintymys lapseen alkoi herättää epäluuloa, ei kylläkään
hovinherrassa, tämä kun ei koskaan ollut joutuisa uumoilemaan pahaa,
vaan hänen vaimossaan, joka oli heikko terveydeltään ja raskaalla
mielellä. Hän oli siunatussa tilassa nyt toistamiseen ja pitkällä,
ja kun ei voinut itse liikuskella kävelyillä ja Harryn hoitajatar
oli nuori ja ajattelematon, pyyteli hän mestari Sampsonia ottamaan
toimekseen pitää poikaa silmällä tämän harhamatkoilla, milloin ei muuta
seuralaista ollut saapuvilla. Koulumestari rakasti nuorta hoidokkiaan
ja oli hurmaannuksissaan omasta menestyksestään, saatuaan hänet jo niin
pitkälle opin uralla kuin kolmitavuisten sanojen tavaamiseen.

Sietämätön oli ajatus, että tämä oppinut ihmelapsi joutuisi
mustalaisten siepattavaksi kuin toinen Adam Smith.[18] Niinpä hän
auliisti ryhtyikin tehtävään, joka oli hänen kaikkia elämäntapojaan
vastaan, ja hänen nähtiin harppailevan hautoen matemaattista tehtävää
päässään ja suuntaillen katseensa viisivuotiaaseen poikaan, jonka
puikkelehtimiset johtivat hänet lukemattomiin kiusallisiin pälkäisiin.

Kahdesti kaahasi koulumestaria äkäinen lehmä, kerran liukahti hän
astuinkiviltä puroon ja toisena kertana vajosi vyötäisiänsä myöten
Lochendin hetteeseen, yrittäessään taittaa ulpukkaa nuorelle lairdille.
Sampsonin siitä pelastaneet kylänvaimot arvelivat, että "lairdi voisi
yhtä hyvin uskoa poikansa varjelun perunamaan variksenpeljätille";
mutta sävyisä koulumestari kesti kaikki tapaturmansa yhtä
häiriintymättömän vakavana kuin tyynenäkin. "Ta-va-ton-ta!" oli ainoa
huudahdus, minkä ne konsanaan kirvottivat paljon koetellun miehen
huulilta.

Tähän aikaan oli hovinherra päättänyt juurittaa Derncleughin
ryöstöasukkaat maaltansa. Vanhat palvelijat pudistelivat päätään tälle
aikeelle, ja mestari Sampsonkin rohkeni tehdä epäsuoran vastaväitteen.
Mutta kun sen asuna oli oraakkelimainen lauselma "_Ne moveas
Camerinam_",[19] niin ei vihjaus eikä siihen käytetty kieli ollut
omiaan mr. Bertramin mieltä valaisemaan, ja laki sai selvitelläkseen
mustalaisten asian. Siltavouti liitusi kyläsen joka oven julistetun
häätötuomion merkitsi. Yhäkään eivät ahdistetut osottaneet mitään
alistumisen tai kuuliaisuuden oireita.

Vihdoin saapui määräajan loppu, onneton Martinpäivä, ja turvauduttiin
väkivaltaisiin häätötoimiin. Voimakas joukkue poliisiviranomaisia,
joka riitti tekemään kaiken vastustuksen turhaksi, vaati asukkaita
poistumaan puoleltapäivin; ja kun nämä eivät totelleet, kävivät
poliisit valtuutensa nojalla repimään hökkelien kattoja ja särkemään
kehnoja ovia ja ikkunoita, -- jollaista lyhyttä ja tehokasta
häätötapaa vieläkin käytetään muutamilla etäisillä Skotlannin
kolkilla, kun alustalainen niskuroitsee. Mustalaiset jonkun aikaa
katselivat hävitystyötä yrmeän äänettöminä ja toimettomina; alkoivat
sitte valjastaa ja kuormittaa aasejansa sekä muutoinkin valmistella
lähtöä. Sellaisesta puuhasta väleen suoriuduttiin, missä kaikilla
oli paimentolaisten tavat; ja he läksivät taipaleelle etsimään uutta
asuinsijaa, missä heillä ei olisi herraa heristelemässä ja kukakäskiä
näyttämässä.

Ellangowanin mieltä painosti sen verran, ettei hän ollut saanut itse
tulluksi alustalaistensa karkotusta katsomaan. Hän jätti häätötuomion
toimeenpanon oikeudenpalvelijoille ja suostutti partiojoukon johtajaksi
Frank Kennedyn, tullipäällysmiehen eli matkatarkastajan, joka oli viime
aikoina päässyt kartanonväen tuttavuuteen. Mr. Bertram itse valitsi
sen päivän vieraskäyntiä varten erään melkoisen matkan päässä asuvan
tuttavansa luokse. Mutta varokeinoistaan huolimatta ei hän sattumalta
kuitenkaan saanut kartetuksi entisten alustalaistensa kohtaamista
näiden peräytyessä hänen maatilaltaan.

Eräällä solatiellä jyrkän mäen niskassa Ellangowanin tiluksien rajalla
tuli mustalaiskulkue mr. Bertramia vastaan. Neljä tai viisi miestä
oli etujoukkona, verhoutuneina väljiin viittoihin, jotka kätkivät
heidän pitkät ja solakat vartalonsa, kuten leveät lerppalieriset hatut
silmäkulmien yli vedettyinä suojelivat heidän rajuja ilmeitään, tummia
silmiään ja mustanpuhuvia kasvojaan. Kahdella oli pitkät lintupyssyt
olalla, yhdellä huotraton lyömämiekka, ja kaikilla oli ylämaalainen
väkipuukko, vaikka he eivät sitä asetta kantaneet julkisesti tai
korskeillen. Heidän takanaan tuli jono kuormitettuja aaseja ja pikku
rattaita, joilla maanpakolais-yhteiskunnan raihnaat ja avuttomat,
iäkkäät ja pienet lapset värjöttelivät. Tätä pikku karavaania pitivät
lähinnä silmällä punavaippaiset, olkihattuiset naiset sekä avopäät,
paljasjalat ja puolialastomat varttuneemmat lapset.

Tie oli hiekkaharjun leikkauksessa kapea ja korkeiden äyräiden
litistämä, ja mr. Bertramin palvelija ratsasti esiin käskevästi
viuhautellen raippaanpa ja viittoen ajajia suomaan tilaa paremmillensa.
Hänen merkeistään ei piitattu. Sitte hän huusi miehille, jotka
laiskasti astuskelivat edellä: "Käykää hevosianne päitsistä kiinni ja
tehkää tilaa lairdin kulkea".

"Saakoon hän osansa tiestä", vastasi eräs miehistä lerpattavan
leveäröytäisen hattunsa alta ja päätänsä kohottamatta, "eikä
enempää; valtatie on yhtä vapaa meidän aaseillemme kuin hänen
ruunaparillensakin".

Kun miehen sävy oli ynseä ja uhkaavakin, katsoi mr. Bertram paremmaksi
olla arvoaan tehostamatta ja sivuuttaa kulkueen hiljaisesti,
sellaisella tilalla kuin nämä suvaitsivat hänen käytettäväkseen jättää,
ja kapea oli se tola kylläkin. Välinpitämättömyydellä peittääkseen
kokemansa kunnioituksen puutteen vaikutusta puhutteli hän muuatta
miestä, kun tämä sivuutti hänet ilman vähintäkään tervehdyksen tapaista
tai tuntemisen merkkiä:

"Giles Baillie", virkkoi hän, "oletko kuullut, että poikasi Gabriel
jakselee hyvin?" (Kysymys koski merisotamieheksi vietyä nuorta miestä.)

"Jos olisin toisin kuullut", vastasi ukko ankaran ja uhkaavan näköisenä
puhujaan katsahtaen, "niin olisittepa siitä kuullut tekin." Ja hän talsi
tietänsä edelleen, enempää kyselyä odottamatta.[20]

Vaivoin päästyään ahtautumaan eteenpäin tuttujen kasvojen tungoksessa,
jotka olivat aina ennen vastaanottaneet hänen lähenemisensä ylemmälle
olennolle kuuluvalla arvonannolla, mutta nyt ilmaisivat pelkkää
vihaa ja halveksumista, ja tultuaan matkueen ohitse ei hän voinut
olla kääntämättä ratsuaan ja katselematta taipaleelleen, nähdäkseen
retkikunnan etenemisen. Ryhmä olisi ollut oivallinen aihe Calotten
siveltimelle. Etujoukko oli jo saapunut pieneen kituliaaseen näreikköön
mäen juurelle; tämä vähitellen kätki kulkueen, kunnes viimeisetkin
kuhnustelijat olivat näkyvistä kadonneet.

Katkeriapa olivat hänen tunteensa. Laiskaa ja pahantapaista oli tosin
ollut rotu, jonka hän siten oli muitta mutkitta ajanut pois vanhasta
turvapaikasta; mutta oliko hän yrittänyt kehittää karkotettuja
toisenlaisiksi? He eivät nyt olleet sen säännöttömämpää väkeä kuin
silloin kun heidän annettiin pitää itseään jonkunlaisena suvun
vakituisena alustalaisjoukkona; ja tarvitsiko pelkästään hänen
järjestyksenvalvojaksi tulonsa aiheuttaa näin äkillistä käännettä hänen
käyttäytymisessään heitä kohtaan?

Jotakin parannuskeinoa olisi edes pitänyt yrittää ennen kuin seitsemän
perhettä yhtähaavaa häädettiin avaraan maailmaan ja eristettiin
jonkunlaisesta suojeluksesta, joka pidätti heitä ainakin törkeästä
rikollisuudesta. Sydäntä myöskin kirveli luonnollinen kaiho noin monien
tuttujen kasvojen katoamisesta iäksi; ja siihen tunteeseen oli Godfrey
Bertram erityisemmin hedas yksinkertaisen luonteensa takia, joka
tapaili päähuvitteitansa oman ympäristönsä pikku piiristä.

Hänen ollessaan kääntämäisillään hevosensa jatkamaan matkaa, ilmestyi
odottamatta näkyviin Meg Merrilies, joka oli jättäytynyt joukosta
jäljemmälle.

Hän seisoi tien korkealla äkkijyrkällä reunalla, joten oli melkoista
ylempänä Ellangowania, vaikka tämä istuikin ratsun seljässä; ja
hänen kookas vartalonsa näytti melkein yliluonnollisen kokoiselta
taivaan helakkaa sineä vasten kuvastuessaan. Olemme huomauttaneet,
että hänen asussaan, eli oikeammin sen järjestelytavassa, oli jotakin
vierasmaalaista, kenties vasiten taidokkaasti sovellettua lisäämään
hänen loitsujensa ja ennustustensa vaikutusta, tahi mahdollisesti
johtuen joistakin esivanhempien pukeutumista muistelevista
perintätiedoista. Tällä kertaa oli hänellä iso kaistale punaista
karttuunia kiedottuna pään ympäri turbaanin tavoin, jonka alta tummat
silmät välkähtelivät outoa kiiltoa. Pitkä ja takkuinen tukka valui
suortuvina tämän kummallisen päähineen poimuista. Hänen asentonsa oli
vimmaukseen haltioittuneen sibyllan, ja oikeassa kädessään hän ojenteli
näköjään vasta nyhdettyä versoa.

"Vie sun hiisi", ärähti hevosrenki, "eikös hän vain olekin käynyt
silpomassa saarninvesoja Dukit-puistossa!"

Hovinherra ei vastannut, vaan tuijotti yhä ilmestykseen, joka siten
kokotteli hänen polkunsa yli.

"Ratsasta eteenpäin", sanoi mustalainen, "ratsasta eteenpäin,
Ellangowanin lairdi -- ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram! -- Tänä
päivänä olet sinä tukahuttanut seitsemän savuavaa liettä -- katsohan,
roihuaako tuli omassa vierashuoneessasi siitä sen iloisemmin. Olet
repinyt seitsemän majan kattokaislat -- katsohan, seisooko oma
kurkiaisesi sen vankempana. Saat nyt hiehoillesi omettoja Derncleughin
hökkeleistä -- katsohan, ettei jänis kyyhöttele Ellangowanin pankolla.
-- Ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram -- mitä meidän väkemme perään
vilkuilet? Siellä menee kolmekymmentä sydäntä, jotka olisivat olleet
leivättä ennen kuin sinulta olisi puuttunut herkkuja ja vuodattaneet
verensä ennen kuin sinuun olisi naarmuakaan sattunut. Niin --
kolmekymmentä menee siellä, satavuotiaasta muorista viimeviikkoiseen
lapsoseen asti, sinun hätyyttämiäsi tölleistänsä nummelle ketun ja
teiren yökumppaneiksi! -- Ratsasta eteenpäin, Ellangowan. Meidän
pienokaisemme riippuvat väsyneessä seljässämme -- katsohan, että upea
kätkyt kotonasi sen pehmeämmäksi pöyhitään -- en silti toivota pahaa
pikku Harrylle enkä vielä syntymättömälle -- Jumala varjelkoon -- ja
tehköön heistä ystävällisiä köyhille, ja parempia ihmisiä kuin heidän
isänsä! -- Ja nyt, ratsastahan vain eteenpäin omaa tietäsi, sillä nämä
ovat viimeiset sanat mitä konsanaan kuulet Meg Merriliesin puhuvan, ja
tämä on viimeinen risu minkä konsanaan katkaisen Ellangowanin armaista
metsistä."

Näin sanoen hän taittoi kädessään pitelemänsä verson ja nakkasi
sen tielle. Anjoun Margareta ei voitokkaille vihollisilleen
purevan kirouksensa suotuaan olisi voinut kääntyä heistä ylpeämmän
halveksivalla liikkeellä. Hovinherra kakisteli puhuakseen ja hamuili
puolen kruunun lanttia taskustaan; mustalainen ei hänen vastaustaan
eikä lahjaansa odottanut, vaan asteli alas mäkeä saavuttaakseen
karavaanin.

Ellangowan ratsasti mietteissään kotiin; ja oli merkillistä, ellei hän
maininnut kohtaustansa kenellekään. Hevosrenki ei ollut niin vaitelias:
hän kertoi jutun juurtajaksain keittiössä runsaalle kuulijakunnalle ja
lopetti vannomalla, että "jos ikinä pahahenki puhui naisen suun kautta,
niin sinä siunattuna päivänä käytti hän Meg Merriliesiä tulkkinaan".




9 luku.

TURMION PÄIVÄ.


Vireänä virkakautenaan ei mr. Bertram tulliasioitakaan unohtanut.
Man-saaren siihen aikaan erityisesti helpottama salakuljetus oli
yleinen pitkin Skotlanin koko lounaisrannikkoa. Melkein kaikki
kansa otti niihin puuhiin osaa; vallassääty suvaitsi niitä, ja
tullivirkamiehillä oli velvollisuutensa hoitamisessa useasti vastusta
niistä, joiden olisi pitänyt heitä tukea.

Niillä seuduin oli siihen aikaan matkatarkastajana muuan Francis
Kennedy, jota jo on kertomuksessamme mainittu, -- tanakka, päättäväinen
ja toimekas mies, joka oli tehnyt suuria takavarikkoja ja sikäli
joutunut vihoihin niiden kanssa, joilla oli etua "suorasta kaupasta",
kuten he salakuljettajan ammattia nimittivät. Tämä henkilö oli
erään aatelismiehen avioton poika; se seikka sekä hänen iloinen
toverillisuutensa ja hyvä lauluvarastonsa hankkivat hänelle tuolloin
tällöin pääsyn paikkakuntansa herrasmiesten seuraan, ja hän oli moniaan
heidän urheiluklubinsakin jäsen, ollen erityisen harjaantunut siihen
alaan.

Ellangowanissa oli Kennedy usein ja mielellään nähtynä vieraana.
Hänen eloisuutensa vapautti mr. Bertramin ajattelun vaivasta ja siitä
ponnistelusta, mitä hänelle tuotti yksityiskohtaisen aatosyhteyden
säilyttäminen, samalla kun saatiin oivallista keskustelun aihetta
niistä uskaliaista ja vaarallisista uroteoista, joihin virkansa
hoitaminen oli häntä johtanut. Tuollaiset seikkailut viehättivät
Ellangowanin lairdia, ja Kennedyn seuran tuottama huvi oli hänelle
oivallisena syynä kertojan suosimiseen ja auttamiseen vihatun ja
uskalletun velvollisuutensa täyttämisessä.

"Frank Kennedy", tapasi hän puhella, "on herrasmies, vaikka
vihkimättömästä liitosta syntynyt -- hän on sukua Ellangowanin haaralle
Glengubblen omistajain kautta. Viimeinen Glengubblen lairdi olisi
jättänyt maatilan Ellangowaneille; mutta sattumalta Harrigatessa
käväistessään hän kohtasi siellä miss Jean Hadawayn -- sivumennen
sanoen, Vihreä Lohikäärme on Harrigatessa parempi majatalo kuin se
toinen -- mutta mitä Frank Kennedyyn tulee, niin hän on tavallaan
herrasmies syntyjään, ja on häpeä olla auttelematta häntä noita
salakuljettajain heittiöitä vastaan."

Sitte kun tuomio- ja täytäntöönpanovalta olivat täten liittoutuneet,
sattui kapteeni Dirk Hatteraick tyhjentämään lastillisen väkijuomia
ja muuta salakuljetustavaraa rantahietikolle jokseenkin lähelle
Ellangowania. Luottaen siihen penseyteen, jota hovinherra oli ennen
osottanut tuollaisia lainrikkomuksia kohtaan, ei hän puuhiansa
kovinkaan hätäisesti piilotellut eikä joudutellut. Siitä oli
seurauksena, että mr. Frank Kennedy Ellangowanin valtuuttamana,
apunansa muutamia lairdin miehiä, jotka hyvin tunsivat seudun, ja
osasto sotaväkeä, karkasi nassakoihin, kääryihin ja säkkeihin käsiksi.
Hurjalla kahakalla, jossa annettiin ja saatiin pahoja haavoja, onnistui
hänen painaltaa virastonsa leveä nuoli tavaroihin ja voittokulkueessa
kuljetuttaa ne lähimpään tullikamariin. Dirk Hatteraick vannoi
hollanniksi, saksaksi ja englanniksi täydelleen ja koron kanssa
maksavansa sekä ryöstäjälle että hänen apureilleen; ja kaikki, jotka
hänet tunsivat, arvelivat hänen todenmukaisesti pitävän sanansa.

Muutamia päiviä mustalaisheimon lähdön jälkeen kysyi mr. Bertram
aamiaispöydässä puolisoltaan, eikö nyt ollut pikku Harryn syntymäpäivä?

"Viiden vuoden vanha ummelleen tänä siunattuna päivänä", vastasi
mrs. Bertram; "voimme siis katsastaa englantilaisen herrasmiehen
kirjelappua".

Mr. Bertram mielellään näytti mahtipontisuutta pikku seikoissa. "Ei,
rakkaani; huomenna vasta. Viime kerralla mainitsi meille käräjillä
sheriffi, että _dies_ -- että _dies inceptus_ -- sanalla sanoen,
latinaa sinä et ymmärrä, mutta se merkitsee, että määräpäivä alkaa
vasta loputtuansa."

"Tuo kuulostaa järjettömältä, Godfrey."

"Paljon mahdollista, rakkaani; mutta se ei sitä estä olemasta pätevä
lainkohta. Totisesti, määräpäivistä puhuessani, soisinpa Frank
Kennedyn tavoin, että helluntai tappaisi Martinpäivän ja joutuisi
hirteen murhasta -- sillä sainpa vastikään kirjeen Jenny Cairnsin
korkosaatavasta, eikä ole vielä vilahdukseltakaan täällä näkynyt
ensimäistäkään alustalaista tuomassa ropoakaan veroa -- mutta Frank
Kennedystä puhuessani, luulenpa hänen tänään poikkeavan meille, sillä
hän läksi kiertämään Wigtoniin ilmottaakseen siellä oleskelevalle
kuninkaan laivalle, että Dirk Hatteraickin lokertti liikkuu taas
rannikolla, ja sieltä hän palajaa tänään. Avaammekin sitte pullon
ranskanviiniä ja juomme pikku Harryn maljan."

"Soisinpa Frank Kennedyn jättävän Dirk Hatteraickin omille oloillensa",
vastasi talon emäntä. "Mitä tarvitsee hänen häärätä enempää kuin
muutkaan ihmiset? Eikö hän voi laulaa laulujansa, ottaa ryyppyjänsä ja
nostaa palkkaansa kuten tullinhoitaja Snail, joka ei koskaan ketään
hätistele? Ja ihmettelen sinua, lairdi, että sekaannut ja -- Tarvitsiko
meidän kertaakaan lähettää kaupungista hakemaan teetä tai konjakkia,
silloin kun Dirk Hatteraick tapasi hiljaisesti poikkeilla lahteen?"

"Vaimoseni, et vähääkään ymmärrä näitä asioita. Luuletko tuomarille
soveltuvan pitää omaa taloansa salakuljetustavaran talletuspaikkana?
Frank Kennedyltä kyllä näet siitä säädetyt rangaistukset, ja itse
tiedät, että niillä oli tapana säilyttää enimmin kysyttyjä tavaroitaan
tuolla Ellangowanin Vanhallasijalla."

"Oi, hyväinen aika, mitä pahenivat vanhan linnan muurit ja holvi siitä,
että siellä tarpeen tullen talletettiin muutamia konjakkitynnyreitä?
Eihän sinun toki tarvinnut siitä mitään tietää; ja siitäkös muka kärsi
kuningas, että täkäläiset lairdit kohtuhinnalla saivat ryyppynsä ja
rouvat teetilkkansa! Kehtaavatkin niistä vaatia niin korkeata veroa! Ja
eikö vain kannattanutkin minun saada noita flandrialaisia päähineitä,
jotka minulle lähetti Dirk Hatteraick aina Antwerpenistä asti? Kestääpä
odottaa ennen kuin minulle kuningas mitään lähettää tai Frank Kennedy
sen paremmin. Ja sitte piti sinun noiden mustalaistenkin kanssa
riitaantua! Joka päivä odotan kuulevani navettarakennuksen olevan ilmi
tulessa."

"Sanon sinulle vielä kerran, rakkaani, että sinä et ymmärrä näitä
asioita -- ja tuolla Frank Kennedy tulla nelistääkin ylös puistokujaa."

"Hohoi! hohoi! Ellangowan", sanoi hänen puolisonsa ääntään korottaen,
lairdin poistuessa huoneesta, "soisin itse ne ymmärtäväsi, siinä
kaikki!"

Tästä aviollisesta kaksinpuhelusta hovinherra hyvillä mielin kiirehti
uskollista ystäväänsä mr. Kennedyä vastaan, joka saapui iloa säihkyvin
silmin. "Kaikin mokomin, Ellangowan", sanoi hän, "joutukaapa linnaan!
Sieltä näette vanhan ketun Dirk Hatteraickin ja hänen majesteettinsa
ajokoirat täyttä vauhtia kiitämässä kintereillä."

Hän heitti hevosensa ohjakset tallipojalle ja juoksi ylös
porrasaskelmia vanhaan linnaan, perässään hovinherra ja moniaita
muitakin huonekunnan jäseniä, joita oli hälyttänyt mereltä yhä
selvemmin kuuluva kanuunain jyske.

Noustuaan siihen osaan raunioita, mistä avautui laajin näköala,
huomasivat he lokertin täysin purjein kiitävän poikki lahden,
kintereillään tykkivene, joka herkeämättä pommitti pakolaista
keulalaidoiltaan, lokertin vastatessa tuleen peräkanuunillaan.

"Ne ovat vasta heittopallosilla", huudahteli Kennedy intoutuneena,
"mutta pian siitä käsirysyynkin käydään. Lempo, hän keventää lastiansa!
Näen hyvää Nantesia kierähtelevän laidan yli, nassakan toisensa
jälkeen! Siinä mr. Hatteraick tekee hiton kelvottoman kolttosen,
kuten vielä annan hänen tietää. Nyt, nyt! -- pääsivät hänestä tuulen
puolelle! -- noin, oikein! O'skii'! o'skii'! Nyt, koiraseni! nyt! --
kiinni, Virkku, kiinni!"

"Luulenpa", virkahti vanha puutarhuri vieressään ällistelevälle
sisäkölle, "että tullimies on _haltioissaan_"; tällä sanalla kansa
ilmaisee niitä rajuja mielenliikutuksia, joita se ajattelee kuoleman
enteiksi.

Ajoa jatkui. Taitavasti ohjailtu lokertti käytti kaikkia mahdollisia
koukkuiluja pelastuakseen. Se oli saavuttanut niemekkeen, joka oli
lahden vasemman rannan äärimäisenä ulkonemana, ja oli kiertämäisillään
sen, kun kanuunanluoti osui raakapuun jalkaköyteen ja isopurje
romahti kannelle. Tapaturmalla näytti voivan olla yksi ainoa seuraus,
mutta katselijat eivät sitä päässeet näkemään, sillä alus oli juuri
sivuuttanut niemekkeen, menetti peräsimensä tehon ja painui harjun
taakse. Tykkivene levitti kaikki purjeensa takaa-ajoon, mutta sen
suunta oli viistänyt liian läheltä nientä, joten miehistön oli pakko
kääntää myötätuuleen, peljäten rantaan ajautuvansa, ja tehdä iso polvi
takaisin lahteen, saadakseen riittävää tilaa niemekkeen kiertämiselle.

"Ne menettävät sen, tuhannen pentelettä, lastin ja lokertin, toisen tai
molemmat", intousi Kennedy; "minun täytyy nelistää Warrochin kärjelle"
-- tämä oli tuo usein mainittu niemeke -- "ja merkillä ilmottaa niille,
mihin se on toisella puolella ajautunut. Hyvästi tunniksi, Ellangowan
-- toimittakaa valmiiksi kahden kannun punssimalja ja runsaasti
sitroneja. Minä pidän huolen siitä ranskalaisesta tavarasta ja juomme
nuoren lairdin terveydeksi maljasta, jossa tullinhoitajan pursi uisi."
Hän hyppäsi ratsunsa selkään ja karautti pois.

Noin penikulman päässä kartanosta, sen metsän laidassa, jonka olemme
maininneet kattaneen Warrochin kärjeksi nimitettyyn ulkonemaan
päättyvää vuoriniemekettä, kohtasi Kennedy nuoren Harry Bertramin ja
hänen opettajansa mestari Sampsonin. Usein oli hän lapselle luvannut
luovuttaa pikku skotlantilaisheponsa hänen ratsastaakseen, ja hän
olikin päässyt pikku Harryn erityiseksi suosikiksi, laulamalla,
tanssimalla ja hulluttelemalla hänen huvikseen. Hänen tulla
tömistäessään poika oitis äänekkäästi vaati lupauksen täyttämistä.
Kennedy ei hänen tyydyttämisessään nähnyt mitään vaaraa ja halusi
kiusata koulumestaria, jonka naamasta luki vastaväitteen; hän sieppasi
Harryn maasta eteensä satulaan ja pitkitti menoansa.

Sampsonin "Kukaties, katsastaja Kennedy --" hukkui kavioiden
kopseeseen. Opettaja oli kotvan kahden vaiheilla, lähteäkö heidän
perässään. Mutta olihan Kennedyllä perheen täysi luottamus, kun sitä
vastoin hänellä itsellään ei ollut vähintäkään halua työntyä sellaisen
miehen seuraan, "joka oli hedas jumalattomiin ja rivoihin piloihin".
Niinpä tallustelikin hän omaa tietänsä ja omalla vauhdillaan, kunnes
saapui Ellangowanin Sijalle.

Linnan sortuneilla muureilla katselijat yhä tähystivät tykkivenettä,
joka viimein, melkoisesti menetettyään aikaa, voitti riittävästi tilaa
kiertääkseen Warrochin kärjen ja katosi heidän näkyvistään metsäisen
niemekkeen taakse. Jonkun aikaa jälkeenpäin kuului etäältä useita
kanuunanlaukauksia ja tovin kuluttua vielä kovempi jymähdys, kuin olisi
siellä alus räjähtänyt ilmaan; puiden yli kohosi savupilvi, häipyen
sinitaivaalle. Kaikki hajausivat sitten omille tahoilleen, eri tavoin
päätellen salakuljettajan kohtalosta, mutta enemmistö väittäen sen
valtausta ehdottoman varmaksi, ellei se jo ollutkin uponnut.

"Alkaa tulla päivällisen aika", huomautti mrs. Bertram miehelleen;
"kestäneekö kauvan, ennen kuin mr. Kennedy ehtii takaisin?"

"Odottelen häntä joka hetki tulevaksi, rakkaani", vastasi hovinherra;
"kenties hän tuopikin joitakuita tykkiveneen upseereja mukanaan".

"Voi hyväinen, Bertram, mikset sitä minulle aikaisemmin sanonut,
jotta olisimme kattaneet ison ympyriäisen pöydän? Ja ne kun ovat
kyllästyneitä suolattuun lihaan, ja sinun päivällisesi parhaana osana
on -- suoran totuuden sanoakseni -- härän selkäpaisti. Ja sitte minä
olisin ottanut ylleni toisen hameen, eikä olisi sinullekaan puhdas
kaulahuivi pahaa tehnyt; mutta sinua huvittaa aina yllätellä ja
hoputella toista! Varmastikaan en minä iankaikkisesti kestä tämmöistä
menoa -- mutta sitte kun toisen perii hauta, ei siinä enää surku auta."

"Pyh, joutavia! Horna periköön paistin, hameen, pöydän, kaulahuivin --
meillä ei ole hätää minkään näköistä. Missä on mestari, John?" (Pöytää
kattavalle palvelijalle.) "Missä on mestari ja pikku Harry?"

"Mr. Sampson on kotona ollut jo runsaasti pari tuntia, mutta mr. Harry
ei tainnutkaan tulla kotiin hänen kanssaan."

"Ei kotiin hänen kanssaan?" kummastui hovinrouva; "kutsukaa mr. Sampson
paikalla tänne".

"Mr. Sampson", sanoi hän toisen tullessa, "eikö ole ihmeellisin asia
tämän maan päällä, että te, jolla on vapaa ylöspito -- vuode, ruoka ja
pesu -- ja kahdentoista punnan vuosipalkka, vain pitääksenne silmällä
poikaamme, jätätte hänet näkyvistänne kahdeksi tai kolmeksi tunniksi?"

Sampson teki nöyrästi myöntävän kumarruksen joka pysähdyksellä, minkä
vihastunut rouva sovitti hänen asemansa etujen luetteloon paremmin
tehostaakseen nuhdettaan, ja kertoi sitte sanoilla, joiden jäljittelyä
emme pidä häntä kohtaan kauniina, miten mr. Francis Kennedy oli "omalla
vastuullaan ottanut huostaansa nuoren Harry-herran hänen epäävistä
vastaväitteistänsä huolimatta".

"En ole kovinkaan kiitollinen mr. Francis Kennedylle vaivastaan",
huomautti rouva ärtyisesti; "entä jos hän antaa pojan tipahtaa hevosen
seljästä ja toimittaa hänet iäkseen raajarikoksi? tai entä jos noista
kanuunista joku häneen osaa? -- tai entä --"

"Tai entä jos, rakkaani", tokaisi Ellangowan, "mikä on paljoa
todennäköisempää kuin mikään muu oletus, he ovat menneet tykkiveneeseen
tai vallattuun alukseen ja palaavat niemen ympäri nousuveden aikaan?"

"Ja silloin he voivat hukkua", pelkäili hänen puolisonsa.

"Totisesti", huomautti Sampson, "luulin mr. Kennedyn palanneen tunti
takaperin -- varmasti olin kuulevinani hänen hevosensa kavioiden
töminän".

"Se", selitti John leveästi virnistäen, "oli Taava kaahaamassa kyyttöä
kävelypuistosta".

Sampson punehtui hiusmartoa myöten -- ei huomautuksessa vihjatusta
ivasta, jota hän ei olisi ikinä älynnyt eikä älynneenäkään pahakseen
pannut, vaan omaan päähänsä pälkähtäneestä aatoksesta. "Olen tehnyt
erehdyksen", virkkoi hän; "välttämättömästi olisi minun pitänyt viipyä
ottamaan pienokainen takaisin". Hän sieppasi luupään sauvansa ja
hattunsa, ja riensi Warrochin metsää kohti nopeammin kuin hänen oli
koskaan nähty kävelevän ennen, tai jälkeenpäinkään.

Hovinherra vitkasteli jonkun aikaa, väitellen asiasta puolisonsa
kanssa. Viimein hän näki tykkiveneen taas pistäytyvän esiin, mutta
rantaa lähestymättä se suuntasi kulkunsa länttä kohti kaikki purjeet
levällään ja hävisi piankin silmän kantamattomiin. Hovinrouvan
pelkäilevä ja ärtyinen pahan aavistelu oli niin tavallista, ettei
hänen mielentilansa mitään merkinnyt hänen herralleen ja puolisolleen.
Mutta palvelijoissa ilmenevä hämminki ja rauhattomuus herätti hänessä
nyt huolestumista, erittäinkin sitte kun hänet kutsuttiin huoneesta
kaikessa hiljaisuudessa kuulemaan, että mr. Kennedyn hevonen oli
isännättömänä palannut tallin ovelle, satula mahan alle kierähtäneenä
ja ohjakset katkenneina. Sitä paitsi oli eräs maamies ohi kulkiessaan
ilmottanut palvelusväelle, että Warrochin kärjen takana roihusi
salakuljetuslokertti ilmi tulessa kuin sulatusuuni. Vaikka hän oli
tullut metsän läpi, ei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään Kennedystä
tai nuoresta lairdista; "mestari Sampson siellä vain seuhtoi kuin
hullu, heitä etsiskellen".

Nytpä tuli Ellangowanissa hyörinää. Hovinherra kiirehti Warrochin
metsään, perässään palvelijat, niin miehet kuin naiset. Alustalaiset ja
naapuriston mökkiläiset antoivat apuansa, osaksi harrastuksesta, osaksi
uteliaisuudesta. Veneitä miehitettiin tutkimaan rantaa, joka niemen
toisella puolella kohosi korkeiksi ja pyältyneiksi kallioiksi. Heräsi
epämääräinen epäilys, vaikka liian kauhea lausuttavaksi, että lapsi oli
saattanut pudota tuollaiselta kalliolta.

Päivä oli alkanut iltaantua, kun partiot hajausivat eri suuntiin
metsään etsimään poikaa ja hänen seuralaistaan. Ilmakehän tummuminen,
marraskuun tuulen käheä hohina alastomien puiden välitse, kuihtuneiden
lehtien kahina ahoilla, eri joukkueiden yhä uudistuvat huhuilut, jotka
useinkin vetivät heidät koolle siinä luulossa, että etsityt olivat
löytyneet, -- kaikki tuo loi näkymöön inhan jylhyyden tunnun.

Vihdoin, kun metsä oli turhaan tutkittu läpikotaisin, alkoivat etsijät
miehissä kokoontua vertailemaan huomioitaan. Isän oli enää mahdoton
salata tuskaansa, mutta se veti tuskin vertoja opettajan hädälle.
"Jumalan tähden, olisinpa minä kuollut, hänen puolestaan!" hoki tämä
harras sielu mitä syvintä ahdistusta ilmaisevina vaikerruksina.
Vähemmän järkkyneet yltyivät kiihkeään väittelyyn sattumuksista ja
mahdollisuuksista. Jokainen lausui mielipiteensä ja jokaista horjutti
vuorostaan toisen puoltama käsitys. Jotkut arvelivat kaivattujen
menneen tykkiveneeseen, toiset kolmen penikulman päässä olevaan
kauppalaan, moniaat taasen kuiskailivat heidän saattaneen olla
lokertissa, jonka lankkuja ja palkkeja nousuvesi nyt kuljetteli rantaan.

Samassa kajahti hietiköltä huuto niin huikea, niin vihlova ja voimakas,
niin poikkeava kaikesta metsässä sinä päivänä kaikumasta hälinästä,
että jokainen viipymättä käsitti sen ilmaisevan viestiä, viestiä
kamalaa ja ratkaisevaa. Kaikki kiiruhtivat paikalle, ja siekailematta
uskaltaen käyttää polkuja, joita muulloin olisivat väristen katselleet,
laskeusivat kallionhalkeamaa kohti, jossa erään veneen miehistö oli jo
noussut maihin.

"Täällä! -- täällä! -- tänne päin, Jumalan tähden! -- tänne päin!
tänne!" huudeltiin ehtimän takaa. Ellangowan raivasi itselleen tien
tungoksen läpi, joka oli jo keräytynyt turman paikalle, ja näki heidän
kauhunsa aiheen. Se oli Kennedyn ruumis. Ensi näkemällä tuntui hän
suistuneen surmaansa putoamalla kallioilta, jotka hänen kohdallaan
kohosivat äkkijyrkkänä seinänä sadan jalan korkeuteen hietikosta.
Ruumis virui puoleksi vedessä, puoleksi maalla; käsivartta kohautellen
ja vaatteita häiläytellen oli paisuva nousuvesi saanut sen jonkun
matkan päässä näyttämään liikahtelevalta, niin että ruumiin ensimäisinä
löytäneet luulivat sen olevan hengissä. Mutta viimeinenkin elon kipinä
oli aikaa sammunut.

"Lapseni! lapseni!" voihki tyrmistynyt isä; "missä onkaan hän?"

Kymmenkunta suuta avautui lausumaan toiveita, joita ei kukaan uskonut
mahdollisiksi. Lopulta joku mainitsi mustalaisia! Tuossa tuokiossa
oli Ellangowan kavunnut kallion kuvetta takaisin ylös, heittäytynyt
ensimäisen tapaamansa hevosen selkään ja porhaltanut Derncleughin
hökkeleihin päin.

Siellä oli kaikki pimeätä ja autiota. Hypättyään maahan tutkimaan
tarkemmin, kompasteli hän mökeistä viskottujen huonekalujen
pirstaleihin sekä käskystänsä revittyjen kattojen sälöihin ja
pehkuihin. Raskaana painui silloin hänen tuntoonsa Meg Merriliesin
ennustus tai kirous: "Olet repinyt seitsemän majan kattokaislat --
katsohan, seisooko oma kurkiaisesi sen vankempana!"

"Antakaa takaisin", huudahti hän, "antakaa takaisin lapseni! Tuokaa
minulle poikani, niin kaikki unohdetaan ja annetaan anteeksi!"

Puolittain sekamielisenä tätä rukoillessaan näki hän valon kajastusta
eräästä revitystä töllistä -- siinä oli Meg Merrilies ennen asunut.
Kimmellys, joka tuntui tuikahtelevan takkavalkeasta, ei pilkottanut
ainoastaan ikkunasta, vaan vuoliaistenkin raoista, missä kattoainekset
oli hajoteltu.

Tuulena kiiti hän paikalle. Pääsy oli teljetty. Epätoivo antoi
onnettomalle isälle kymmenen miehen voiman; hän ponnahti ovea vasten
niin rajusti, että se rysähtäen ammahti auki. Tölli oli tyhjillään,
mutta merkeistä päättäen oli siellä vast'ikään ollut asukkaita --
liedellä oli tulta, kattila ja ruuan tähteitä. Hänen kiihkeästi
tähystellessään ympärilleen, nähdäkseen jotakin tukea toiveelleen, että
hänen lapsensa oli vielä elossa, astui tölliin mies.

Tulija oli hänen vanha puutarhurinsa. "Voi, sir!" säälitteli vanhus,
"en olisi uskonut iässäni tällaista iltaa näkeväni! -- Teidän on heti
tultava Sijalle!"

"Onko poikani löytynyt? elääkö hän? oletteko löytäneet Harryn? Andrew,
oletteko löytäneet Harryn?"

"Emme, sir; mutta --"

"Sitte hänet on ryöstetty pois! Olen varma siitä, Andrew, yhtä varma
kuin että itse elän! Mustalaisvaimo on hänet siepannut -- enkä tästä
paikasta hievahda ennen kuin saan tietoja lapsestani!"

"Voi, kyllä teidän on tultava kotiin, sir, teidän on tultava kotiin!
Olemme lähettäneet noutamaan sheriffiä, ja tänne asetamme koko yöksi
vartion siltä varalta, että mustalaiset palaavat; mutta _teidän_
-- teidän on tultava kotiin, sir, -- sillä armollinen rouva on
henkitoreissaan."

Bertram käänsi huumautuneen ja älyttömän katseen lähettiin, joka tämän
tuhoisen sanoman lausui; ja kertaillen sanaa "henkitoreissaan!" kuin
kykenemättä tajuamaan sen merkitystä antoi hän ukon laahata itseänsä
hevosta kohti. Kotiin ratsastaessaan hän vain jupisi: "Vaimo ja lapsi,
molemmat -- äiti ja poika, molemmat -- tuska, tuska armoton!"

On tarpeeton kuvata uutta surkeuden näkyä, joka häntä odotti. Tietoa
Kennedyn kohtalosta oli kiihkeästi ja varomattomasti levitelty
Ellangowanissa, sillä mielivaltaisella lisäyksellä, että hän
epäilemättä oli "vetänyt nuoren lairdin mukanaan kaitaan yli, vaikka
nousuvesi oli pyyhkäissyt pois lapsen ruumiin -- tuollainen köykäinen
pikku rukka ajautuu etäämmäksi tyrskyyn".

Mrs. Bertram kuuli nämä puheet. Hän oli pitkälle kehittyneessä
siunatussa tilassa ja joutui ennenaikaisiin synnytyskipuihin. Ennen
kuin Ellangowan oli järkkyneestä hämmingistään tointunut käsittämään
asemansa täyttä lohduttomuutta, oli hän tyttölapsen isä ja leski.




10 luku.

OIKEUDELLINEN TUTKIMUS.


Piirikunnan sheriffi saapui Ellangowaniin seuraavana aamuna varahin.
Tälle maakuntavirkamiehelle määrää Skotlannin laki melkoisen laajoja
tutkintotuomarin valtuuksia sekä kaikkien hänen oikeuspiirissään
tapahtuneiden rikoksien tutkinnan, epäluulon alaisten pidättämisen ja
tutkintovankilaan toimittamisen, ja niin edelleen.

Tämän kamalan tapauksen aikaan piirikunnan siinä asemassa toimiva
virkamies oli hyvää sukua ja hyvän kasvatuksen saanut. Vaikka olikin
esiintymisessään hieman muodollinen ja pikku piirteisiin kiintyvä,
kunnioitettiin häntä yleiseen toimeliaana ja älykkäänä viranomaisena.
Ensi työkseen hän kuulusteli kaikkia todistajia, joiden lausunnot
saattoivat salaperäistä tapausta valaista, ja laati sananmukaisen
pöytäkirjan, _procès verbal_'in, alustavasta tutkimuksesta, jota
Skotlannissa käytetään lääkintälaillisen tarkastuksen asemesta.
Sheriffin tarkka ja taitava tiedustelu sai ilmi montakin seikkaa,
jotka tuntuivat kumoavan alkujaan syntyneen oletuksen, että Kennedy
oli tapaturmaisesti pudonnut kallioilta. Lyhyesti mainitsemme niistä
muutamia.

Ruumis oli nostettu läheiseen kalastajanmökkiin, mutta muuten ihan
koskemattomana. Se oli sheriffin tutkimuksen ensimäisenä esineenä.
Vaikka ruumis noin korkealta pudotessaan olikin kamalasti ruhjoutunut,
havaittiin päässä syvä vihle, joka oli taitavan haavurin mielipiteen
mukaan ehdottomasti isketty lyömämiekalla. Jälkimäisen herrasmiehen
asiantuntemus keksi muitakin epäluulon aiheita. Kasvot olivat kovin
mustuneet, silmät pullistuneet ja kaulasuonet paisuneet. Kirjava huivi,
jota onneton mies oli käyttänyt kaulassaan, ei ollut tavallisessa
asennossaan, vaan paljon väljentynyt, solmu suljunut sijoiltaan ja
kiristynyt tavattoman piukkaan; poimut olivat niinikään rutistuneet,
kuin olisi vainajaan karattu käsiksi huivista ja siitä laahattu kenties
kuilun partaalle.

Toiselta puolen todettiin Kennedy-poloisen kukkaro koskemattomaksi,
ja vielä kummallisemmalta tuntui, että hänen taskuistansa löydettiin
ladattuina pistoolit, joita hänellä oli tapana pitää aina kun liikkui
vaarallisilla retkillä. Sitä ihmeteltävämpi oli tämä havainto, kun
hän oli salakuljettajien keskuudessa tunnettu ja peljätty yhtä
säikkymättömänä kuin ketteränäkin aseittensa käyttäjänä, annettuaan
taidostaan monia erinomaisia näytteitä. Sheriffi tiedusti, eikö
Kennedyllä ollut tapana pitää mitään muita aseita. Useimmat mr.
Bertramin palvelijat muistivat, että hänellä oli useimmiten ollut
_coutcau de chasse_ eli iso metsästyspuukko, mutta sellaista ei
vainajalta löytynyt, eivätkä nekään, jotka olivat onnettomuuspäivänä
hänet nähneet, voineet ottaa vakuuttaakseen, oliko hänellä silloin
ollut tuota asetta vai eikö.

Ruumis ei suonut mitään muuta vihjausta Kennedyn kohtalosta. Vaatteet
olivat kylläkin suuressa epäjärjestyksessä ja raajat kamalasti
rusentuneet, mutta edellinen näytti sellaisen putouksen luultavalta,
jälkimäinen varmalta seuraukselta. Kuolleen kädet olivat puristuneet
nyrkkiin ja täynnä turvetta ja multaa, mutta tämäkään seikka ei varmaa
vihiä antanut.

Tutkintotuomari lähti sitte paikalle, josta ruumis löydettiin, ja pani
siellä löytäjät yksityiskohtaisesti kuvaamaan, miten se oli virunut.
Iso lohkare näytti pudonneen uhrin mukana tai perässä yläpuolella
olevasta kalliosta. Se oli niin tukevaa ja tiivistä kiveä, ettei ollut
maahan mätkähtäessään paljoakaan sirkoillut, joten sheriffi pystyi
mittaamalla arvioimaan sen painon ja järkäleen muodosta päättelemään,
mikä osa siitä oli ollut kalliossa kiinni. Se kävi helposti selville
kiven vereksestä pinnasta siinä kohden, missä säät eivät olleet
päässeet siihen vaikuttamaan. Noustiin kalliolle ja tarkastettiin
kohtaa, josta se oli murtunut. Katkeaman pinnasta näytti käyvän
selville, että pelkkä ulkoneman kärjellä seisovan miehen paino ei olisi
voinut sortaa lohkaretta mukanaan alas. Mutta siksi höllässä se näytti
olleen, että kangella tai kolmen, neljän miehen yhteisin voimin sen
olisi voinut singota sijoiltaan.

Jyrkänteen reunalla oli lyhyt ruoho kauttaaltaan tallattua, kuin
kuolettavassa kamppailussa rynnistelevien tai tuimassa ponnistelussa
punnertavien henkilöiden polkemana. Samanlaiset, vähemmän selvät jäljet
johtivat terävää tutkijaa näreikön laitaan, joka sillä kohden ulottui
korkealle pitkin äyrästä harjanteen laelle päin. Kärsivällisinä ja
uutterina vainuttiin näitä jälkiä viidan sankimpaan tiheikköön asti,
jollaista tolaa ei kukaan muu kuin piilottelija olisi vapaaehtoisesti
valinnut.

Siellä nähtiin paikka paikoin ilmeisiä väkivallan ja rynnistelyn
merkkejä. Oksia oli katkeillut kuin jonkun onnettoman hamuilemina
vastustaakseen väkinäistä riepoitteluansa edelleen; maan kamara
osotti monia jalan jälkiä, missä se vain oli vähänkin pehmeätä tai
lettoa; oli näkyvissä tahrojakin, jotka saattoivat olla ihmisverta.
Ainakin oli varmaa, että useampia henkilöitä oli raivannut tiensä
tammien, pähkinäpuiden ja niiden lomassa kasvavan vesaikon läpi; ja
toisin paikoin näkyi sellaisia jälkiä, kuin olisi täyttä jyväsäkkiä,
hengetöntä ruumista tai muuta sellaista raskasta ja kiinteätä laahattu
maassa. Eräässä kohden tiheikköä oli suonsilmäke, jonka savi oli
valkeahkoa, luultavasti kalkkimullan sekaista. Kennedyn takinseljässä
oli saman värisiä laikkoja.

Noin neljännespenikulman päässä tuhoisan jyrkänteen partaalta
johtivat jäljet vihdoin pikku aukiolle, kovin tallatulle ja selvästi
veren tahraamalle, vaikka paikalle oli siroteltu kuihtuneita lehtiä
ja muutenkin koetettu hätäisesti peittää jälkiä, jotka ilmeisesti
olivat johtuneet epätoivoisesta kahakasta. Ahon laidasta löydettiin
uhrin metsästyspuukko, näköjään viskattuna tiheikköön, toisesta
laidasta taasen vyö ja tuppi, nähtävästi kiirettömämmällä huolella ja
varovaisuudella kätkettyinä.

Tutkintotuomari mittautti ja tarkasteli tällä paikalla näkyvät jalan
jäljet. Muutamat vastasivat onnettoman uhrin askeleita; toiset olivat
isompia, toiset pienempiä, osottaen ainakin neljän tai viiden miehen
olleen hänen kimpussaan. Ennen kaikkea havaittiin täällä, ja ainoastaan
täällä, lapsen jalan jälkiä; kun ei niitä nähty missään muualla ja
Warrochin metsän halki kulkeva kova hevospolku oli vieressä, niin
oli luonnollista ajatella, että poika oli saattanut mellakassa paeta
sille suunnalle. Mutta koska lapsesta ei sen koommin ollut kuultu,
niin sheriffi kaikki nämä seikat tarkoin muistiin merkittyään katsoi
voivansa lausua mielipiteenään, että vainaja oli joutunut väkivallan
uhriksi ja että tuntemattomat murhaajat olivat riistäneet haltuunsa
lapsen Harry Bertramin.

Rikollisia etsiskeltiin kaikin tavoin. Epäluulo horjui salakuljettajain
ja mustalaisten vaiheilla. Dirk Hatteraickin aluksen kohtalo oli
selvillä. Kaksi miestä oli Warrochin lahden (kuten Warrochin kärjen
etelänpuoleista poukamaa nimitettiin) vastapäiseltä rannalta nähnyt
hyvin etäältä lokertin ajautuvan itää kohti, niemekkeen nenitse
kierrettyään, liikkeistään päättäen ohjattomana. Pian jälkeenpäin he
huomasivat sen tarttuvan matalikolle, savuavan ja lopulta leimahtavan
liekkeihin.

Nämä hulmusivat jo korkealla, kun he näkivät tykkiveneen liehuvin
lipuin pistäytyvän näkyviin niemen takaa. Palavan aluksen kanuunat
laukeilivat itsestään, mikäli tuli ne saavutti, ja lopulta he näkivät
sen räjähtävän ilmaan. Tykkivene pysytteli oman turvallisuutensa tähden
ulohtaalla, ja risteiltyään paikalla, kunnes toinen oli tuhoutunut,
se lähti täysin purjein etelään päin. Huolellisesti kyseli sheriffi
miehiltä, oliko mitään veneitä lähtenyt liikkeelle aluksesta. Sitä
he eivät osanneet sanoa -- eivät olleet ainoatakaan nähneet -- mutta
olihan niitä saattanut poistua sellaiselle suunnalle, että palava alus
ja maalle päin painuva sankka sauhu jäi niiden ja katsojain väliin.

Että tuhoutunut laiva oli Dirk Hatteraickin, sitä ei kukaan epäillyt.
Hänen lokerttinsa oli hyvin tunnettu rannikolla ja sitä oli juuri
odoteltu siihen aikaan. Asian laidan vahvisti tykkiveneen päällikön
kirjeellinen vastaus sheriffin tiedustukseen; hän lähetti myöskin sen
päivän liikkeitä koskevan otteen lokikirjastaan. Siinä huomautettiin
heidän väijyskelleen salakuljetusalusta, jonka laivurina oli Dirk
Hatteraick, tullivirkamies Francis Kennedyn tekemän ilmotuksen ja
vaatimuksen perusteella. Kennedyn piti tähystellä maissa siltä varalta,
että hurjaluontoiseksi mieheksi tunnettu ja moneen kertaan lain suojaa
vaille tuomittu Hatteraick yrittäisi ajaa aluksensa matalikolle.

Kello yhdeksän seuduissa aamulla he olivat huomanneet purjealuksen,
joka vastasi Hatteraickin lokertin tuntomerkkejä. He lähtivät ajamaan
takaa ja ampuivat sitä, moneen kertaan merkkilipuilla vaadittuaan sitä
kohottamaan kotipaikkalippunsa ja kääntymään tuuleen. Toinen nostikin
silloin Hampurin lipun ja vastasi tuleen, ja taistelua kesti täydessä
kulussa oltaessa kolme tuntia, kunnes he lokertin juuri sivuuttaessa
Warrochin kärjen näkivät ison raa'an jalkäköyden katkeavan ja aluksen
joutuvan ohjattomaksi. Sotalaivan miehistö ei melkoiseen toviin kyennyt
käyttämään tätä seikkaa hyödykseen, kun suunta oli pidetty liian
likitse rantaa, jotta olisi enää voitu kaartaa niemeke. Sen he saivat
tehdyksi kahdella luovilla; silloin he huomasivat ahdistetun aluksen
syttyneen tuleen ja miehistön siitä nähtävästi poistuneen.

Liekit olivat ehtineet muutamiin kannelle luultavasti vasiten
kasattuihin väkijuomatynnyreihin ja muihin helposti palaviin aineksiin.
Sen vuoksi ne roihusivat niin valtavina, ettei alusta uskallettu lähetä
veneillä, erittäinkään kun kuumuus laukoi sen ladattuja kanuunia
toisen toisensa jälkeen. Kapteenilla ei ollut vähintäkään epäilystä
siitä, että miehistö oli sytyttänyt aluksensa ja paennut veneillä.
Pidettyään tulipaloa silmällä, kunnes alus räjähti ilmaan, kääntyi
Hänen Majesteettinsa tykkivene "Hai" Man-saarta kohti, katkaistakseen
salakuljettajilta paluutien. Nämähän luultavasti ensi tilassa
yrittäisivät pujahtaa tuohon turvapaikkaansa, vaikka saattaisivatkin
päivän tai pari piileksiä metsissä, arveltiin. Mutta sen koommin eivät
he kuitenkaan olleet pakolaisia nähneet.

Sellaisen selityksen antoi William Pritchard, Hänen Majesteettinsa
tykkiveneen "Hain" kapteeni ja päällikkö, lopuksi syvästi pahotellen,
ettei hänen ollut onnistunut tavata roistoja, jotka röyhkeydessään
olivat ampuneet Hänen Majesteettinsa lippua. Hän vakuutti, että jos
hän vielä kerran kohtaisi mr. Dirk Hatteraickin, niin ehdottomasti hän
konnan hinaisi perässään satamaan vastaamaan kaikista teoistansa.

Kun siis näytti kutakuinkin varmalta, että lokertin miehistö oli
pelastunut, oli Kennedyn kuolema helposti selitettävissä, jos hän
osui heidän tielleen metsässä juuri kun olivat vimmoissaan aluksensa
menetyksestä ja hänen osuudestaan vaurioon. Eikä ollut vaikeata uskoa,
että moisista ahdinkonsa hurjistuttamista raakimuksista ei näyttäisi
kovin katalalta rikokselta murhata lapsikin, jonka isää vastaan
Hatteraickin tiedettiin syydelleen katkeria uhkauksia, tämän äkkiä
käytyä toimeliaaksi salakuljettajain hätyyttäjäksi.

Tätä oletusta vastaan väitettiin, ettei viidentoista tai kahdenkymmenen
miehen joukkio olisi voinut piileksiä rannikolla, kun niin tarkka
etsintä pantiin toimeen heti heidän aluksensa tuhouduttua. Ainakin
olisi heidän veneensä nähty rannassa, jos he olisivatkin kätkeytyneet
metsään. Huomautettiin lisäksi, että noin täpärissä olosuhteissa,
kun kaikki turvaan vetäytyminen tietenkin näytti vaikealta, ellei
mahdottomaltakin, ei käynyt ajatteleminenkaan heidän kaikkien yhtyneen
hyödyttömään murhaan pelkästään koston vuoksi.

Jälkimäisen otaksuman kannattajat esittivät kahta vaihtoehtoista
mahdollisuutta. Joko olivat lokertin veneet lähteneet ulapalle niiden
huomaamatta, jotka olivat jännittyneinä tähystelleet palavaa alusta,
ja siten ehtineet turvallisen matkan päähän ennen kuin tykkivene
pääsi niemekkeen ohi. Tahi oli "Hain" pommitus takaa-ajon aikana
särkenyt veneet ja miehistö uppiniskaisesti päättänyt hukkua aluksensa
keralla. Jonkun verran tukea sai tämä luuloteltu epätoivon teko siitä,
ettei Dirk Hatteraickia eikä ainoatakaan hänen miehistöstään, kaikki
hyvin tunnettuja miehiä "suoran kaupan" käyttäjille, enää nähty
sillä rannikolla. Myöskään ei heistä kuultu mitään Man-saarella,
missä toimitettiin perinpohjaisia tiedusteluja. Kuitenkin oli
otettava huomioon, että rantaan ajautui vain yksi ruumis, nähtävästi
kanuunanluodin silpoma merimies.

Ei ollut siis muuta tehtävissä kuin luetteloida laivan väestön nimet
ja tuntomerkit sekä julistaa palkinto kunkin etsityn kiinnisaamisesta,
ulottaen sen myöskin jokaiseen henkilöön, joka itse murhasta osattomana
saattaisi todistuksellaan syyhyn ne, jotka olivat Francis Kennedyn
ottaneet hengiltä.

Hyvillä syillä puollettiin sitäkin epäluuloa, että Derncleughin entiset
alustalaiset olivat tuon kamalan verityön tehneet. Heidän tiedettiin
olleen hyvin katkeria Ellangowanin lairdin kovasta kohtelusta ja
käyttäneen uhkaavia sanoja, joiden toteuttamiseen jokainen uskoi heidän
kykenevän. Lapsen ryöstö soveltui paljoa paremmin heidän luonteeseensa
kuin salakuljettajain, ja hänen tilapäinen suojelijansa oli voinut
kaatua yrittäessään heitä torjua. Sitä paitsi muistettiin Kennedyn
paria kolmea päivää aikaisemmin tehokkaasti ottaneen osaa koko heimon
väkivaltaiseen häätämiseen Derncleughista, ja tuossa muistettavassa
tilaisuudessa oli kovia ja uhkaavia sanoja vaihdettu hänen ja muutamien
egyptiläisten patriarkkain kesken.

Sheriffi sai myöskin pöytäkirjaansa onnettoman isän ja hänen
palvelijansa selonteot heidän ja mustalaiskaravaanin kohtauksesta,
karkotettujen poistuessa Ellangowanin alueelta. Erittäinkin Meg
Merriliesin puhe tuntui epäilyttävältä. Siihen sisältyi, kuten
tutkintotuomari lakikielellään huomautti, _damnum minutum_, vahingon
uhkaus, ja pian jälkeenpäin oli sattunut _malum secutum_, juuri
ennustetun lainen tuhotapaus.

Eräs nuori nainen oli ollut Warrochin metsässä onnettomuuspäivänä
pähkinöitä keräämässä, ja kieltäytyen sitä valalleen ottamasta
uskoi hän vahvasti nähneensä Meg Merriliesin tai ainakin hänen
silmäänpistävää kokoansa ja asuansa muistuttavan naisen äkkiä
pujahtavan tiheiköstä. Nainen sanoi huutaneensakin häntä nimeltään,
mutta kun olento vastaamatta kääntyi pois, oli näkijä epävarma siitä,
mustalainenko siinä vilahti vai hänen haamunsa, eikä uskaltanut yrittää
lähestyä henkilöä, jonka karttamista aina muulloinkin pidettiin
viisaampana. Tämä epämääräinen juttu sai jonkun verran tukea siitä,
että mustalaisvaimon autiossa hökkelissä oli sinä iltana ollut tulta.
Tämän seikan todistivat Ellangowan ja hänen puutarhurinsa. Kuitenkin
tuntui luonnottomalta olettaa, että tuo nainen noin kauheaan tekoon
osallisena olisi ihan murhapäivän iltana palannut juuri sellaiseen
paikkaan, mistä häntä kaikkein luultavimmin etsittäisiin.

Meg Merrilies otettiin sentään kiinni ja tutkittavaksi. Hän kielsi
kivenkovaan olleensa Warrochin metsässä tai Derncleughissakaan Kennedyn
kuolinpäivänä. Useat heimon jäsenet vahvistivat valallaan, ettei hän
ollut kertaakaan poistunut heidän leiristään, joka sijaitsi eräässä
notkossa kymmenkunnan penikulman päässä Ellangowanista. Vähänpä kyllä
oli heidän valoihinsa luottamista; mutta mitä muutakaan todistusta oli
näin ollen saatavissa?

Yksi ainoa huomattava seikka ilmeni häntä tutkittaessa. Hänen
käsivarressaan oli jollakin teräkalulla lyöty pikku haava, ja se oli
sidottu Harry Bertramin nenäliinalla. Mutta lauman päällikkö tunnusti
sinä päivänä "oikaisseensa" häntä miekallaan; hän itse ja muut
selittivät vamman samalla tavoin. Nenäliinan käyttämisen helpostikin
selitti Ellangowanista viime kuukausina varastettujen liinatavarain
paljous, joten ei sen johdosta tarvinnut Megiä syyttää kamalammasta
rikoksesta.

Häntä tutkittaessa huomattiin hänen välinpitämättömyydellä
kohtelevan tiedusteluja Kennedyn eli "tullinuuskijan" -- kuten
hän sanoi -- kuolemasta. Mutta hän ilmaisi syvää ja pontevaa
halveksimista ja suuttumusta siitä, että voitiinkaan luulla hänen
kyenneen vahingoittamaan pikku Harry Bertramia. Kauvan pidettiin
häntä vankilassa, kun toivottiin vielä jotakin valaistusta saatavan
tuohon pimeään tihutyöhön. Mutta mitään uutta ei ilmennyt, ja Meg
vapautettiin vihdoin. Samalla hänet kuitenkin tuomittiin piirikunnasta
karkotettavaksi irtolaisena, varkaana ja pahantapaisena ihmisenä.

Pojasta ei koskaan mitään vihiä saatu. Paljon melua herättänyt juttu
jätettiin lopulta vähitellen sikseen, kerrassaan riittämättömänä
arvotuksena, joka ikuistettiin vain antamalla yleiseen "Tullinuuskijan
Hyppy" nimeksi sille kalliolle, jolta onneton mies oli pudonnut tai
syösty.




11 luku.

VANHA TUTTAVA.


Kertomuksemme tekee nyt pitkän harppauksen, jättäen taakseen lähes
seitsemäntoista vuoden taipaleen. Niiden kuluessa ei tapahtunut mitään
tarinamme kehitykselle erityisen tärkeätä. Aukko on laaja; mutta
jos lukijalla riittää elämänkokemusta hänen kyetäkseen katsahtamaan
taaksepäin noin moneen vuoteen, niin se aika tuskin tuntuu hänen
muistissaan pitemmältä kuin näiden lehtien selailemiseen tarvitaan.

Marraskuulla siis, seitsemisentoista vuotta viime luvussa kuvaillun
onnettomuuden jälkeen, oli kolkkona ja myrskyisenä iltana tuttavallinen
pakinapiiri kertynyt Kippletringaniin Gordonin Vaakunan keittiöön
takkatulen lähettyville; tätä pientä, mutta kodikasta majataloa
piti mrs. Mac-Candlish samaisesta kauppalasta. Heidän keskustelunsa
säästää minulta niiden harvojen tapausten mainitsemisen vaivan, jotka
kertomuksemme lomakaudelta ovat lukijan tietoon saatettavat.

Mrs. Mac-Candlish, valtaistuimenansa mukava mustalla nahalla
päällystetty nojatuoli, kestitsi itseään ja paria puhekumppania
kupillisella oikeata puhdasta teetä, samalla pitäen tiukasti
silmällä palvelijattariansa, näiden häilyessä edes takaisin kukin
omia velvollisuuksiaan ja tehtäviään suorittamassa. Pitäjän
vastaveisaaja ja esilaulaja virkisteli mieltänsä pikku matkan päässä
lauvantai-iltapiipullisellaan ja tuolloin tällöin avitteli sen
armasta suitsutusta kuumaan veteen sekotetun konjakin siemauksella.
Diakoni Bearcliff, kylän arvohenkilöitä, yhdisti molempien puolueiden
nautinnot; hänellä oli piippunsa ja teekuppinsa, jälkimäinen hiukan
väkevillä höystettynä. Syrjemmällä istui pari moukkaa särpimässä kahden
pennyn oluthaarikkaansa.

"Onko vierashuone varmasti valmiina heille -- palaako pystyvalkea
kirkkaasti ja vetääkö savutorvi?" kysyi emäntä eräältä sisäköltä.

Hän sai myöntävän vastauksen. "Ei tee mieli olla epäkohtelias niille,
ahdinkonsa aikana etenkään", jatkoi hän diakoniin kääntyen.

"Eihän suinkaan, mrs. Mac-Candlish, eihän suinkaan. Olen varmakin
siitä, että mitä hyvänsä pikku tavaraa sattuisivat tarvitsemaan minun
puodistani, seitsemään, kahdeksaan tai kymmeneenkin puntaan asti,
kirjaan minä veisin yhtä auliisti kuin seudun varakkaimpienkin otot.
Tulevatko ne niissä vanhoissa kääseissä?"

"Eivätpä kaiketikaan", puuttui puheeseen esilaulaja, "sillä miss
Bertram tulee valkealla ponylla joka päivä kirkkoon -- vakinainen
on hän kirkossakävijä -- ja oikein sydäntä hivelee kuulla hänen
veisuutaan, viehkeän tyttösen".

"Niin, ja Hazlewoodin nuori lairdi ratsastaa puolet kotimatkaa hänen
rinnallaan saarnan jälkeen", tokaistiin teepöydästä; "mitenkähän ukko
Hazlewood siitä pitänee".

"Ties hänet nyt", vastasi toinen teenjuoja; "mutta on ollut päivä,
jolloin Ellangowan ei olisi yhtään mielellään nähnyt tytärtään hänen
poikansa kumppanina".

"Kyllä, _on ollut_", sanoi siihen edellinen puhuja hiukan painavasti.

"Totisesti, naapuri Ovens", virkkoi emäntä, "vaikka Hazlewoodin
Hazlewoodit ovat varsin hyvää ja vanhaa juurta näillä main, niin
eivätpä he varmastikaan ole koskaan ajatelleet pyrkiä Ellangowanien
tasalle ennen kuin nyt viime polvesta alkaen. Hohoi, emäntäiseni,
Ellangowanin Bertramit ovat ammoisia Dingawaieja -- laulukin on heistä
erään menosta naimisiin Manin kuninkaan tyttären kanssa; se alkaa:

    "'Yli viiletti Bertram toiseen rantaan,
    kotimatkalle tuomaan morsiantaan --'

"Mr. Skreigh sen meille varmaankin osaa laulaa."

"Emäntä hyvä", epäsi Skreigh suutansa mutistaen ja hyvin juhlallisesti
siemaisten konjakkivettään, "lahjamme annettiin meille toisin
käytettäväksi kuin vanhojen hupsujen renkutusten hoilottamiseen näin
lähellä sapattipäivää".

"Hävetkääs nyt, mr. Skreigh; tokihan olen ennenkin kuullut teidän
vetävän iloista laulua lauvantai-iltana. Mutta mitä kääseihin tulee,
diakoni, niin ne eivät ole olleet vaunuvajasta ulkona aina mrs.
Bertramin kuolemasta asti, ja siitä on kuusi- tai seitsemäntoista
ajastaikaa. Jaakko Jabos on minun kääseilläni heitä noutamassa; kumma
kun ei jo ole palannut. Pilkkosen pimeätä siellä on -- mutta ei ole
tielläkään yhtään pahaa käännettä muuta kuin kaksi, ja Warrochin
siltarumpu on turvallinen kyllä, jos pysyy oikealla sivulla. Mutta
sitten on Heaviesiden ahde, se on ihan hukka kyytijuhdille -- mutta
tunteehan Jaakko tien hyvästi."

Luja kolkutus kuului ovelta.

"He siellä eivät ole. En kuullut pyörien ratinaa. Grizzel, leuhkana
siinä, mene ovelle."

"Siellä on yksinäinen herrasmies", inui Grizzel; "vierashuoneeseenko
hänet vien?"

"Vai sen tässä tekisit! Tietenkin joku englantilainen maankiertäjä.
Tuleekin ilman palvelijaa tällaiseen aikaan yöstä! Onko tallirenki
korjannut hevosen? -- Voit pistää pikkusen tulta punaiseen kamariin."

"Haluaisin, rouva", sanoi matkustaja keittiöön astuen, "että sallisitte
minun lämmitellä täällä, sillä ilta on hyvin kolea".

Hänen asunsa, äänensä ja sävynsä teki heti suotuisan vaikutuksen. Hän
oli kaunismuotoinen, vartaloltaan pitkä ja solakka, yllään musta puku,
kuten ilmeni hänen riisuessaan ratsastusviittansa. Hän saattoi olla
iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä; kasvojen piirteet olivat
vakavat ja mielenkiintoiset, ryhti hiukan sotilaallinen. Ulkomuoto
ja käytös ilmaisi joka suhteessa herrasmiestä. Pitkäaikainen kokemus
oli suonut mrs. Mac-Candlishille herkän tunnon vieraittensa laadun
toteamisessa ja kohtelunsa suhtaamisessa sen mukaan:

    kukin vieras sanasen sai ansionsa mukaisesti,
    miestä myöten eriteltiin hyvää tahtoa ja työtä,
    kunnioittain, kepeästi, sievään, suorasukaisesti --
    "Korkeutenne palvelija! -- Mister Smith, ka, hyvää yötä."

Nyt hän niiaili syvään ja kursasteli ylenmäärin. Vieras pyysi hoitoa
hevoselleen -- emäntä meni itse neuvomaan tallirenkiä.

"Ei ole koskaan ollut Gordonin Vaakunan tallissa sen pulskimpaa
hevosta", huomautti mies. Tämä tieto lisäsi emännän kunnioitusta
tulijaa kohtaan. Kun vieras hänen palatessaan ei tahtonut siirtyä
toiseen huoneeseen, jonka hän itsekin myönsi koleaksi ja tunkaiseksi,
kunnes tuli kunnolleen viriäisi, sijotti emäntä vieraansa kohteliaasti
takkavalkean ääreen ja tarjosi mitä virkistyksiä talossa oli.

"Kupillinen teetänne, rouva, jos suvaitsette."

Mrs. Mac-Candlish hääräsi, ripotteli teekannuun uutta hysonia ja
emännöitsi herttaisimmillansa. "Meillä on hyvin sievä vierashuone, sir,
ja siellä kaikkinaisia mukavuuksia herrasväille. Mutta se on täksi
yötä tilattu eräälle herrasmiehelle ja hänen tyttärelleen, jotka ovat
muuttamassa pois näiltä main -- kääseistäni ovat yhdet heitä noutamassa
ja palaavat tuotapikaa -- he eivät ole niin varoissaan kuin ovat
olleet; mutta kaikkikinhan olemme elämässämme alttiina mullistuksille,
kuten teidän arvoisuutenne luonnollisesti tietää -- mutta eikö tupakan
katku ole teidän arvoisuudellenne vastenmielistä?"

"Ei ollenkaan, rouva, minä olen vanha sotilas ja siihen ihan tottunut.
Saisinko tehdä muutamia kysymyksiä eräästä lähiseudun perheestä?"

Nyt kuului pyörien ratinaa, ja emäntä kiirehti ovelle odottamiansa
vieraita vastaan, mutta palasi oitis kyytimiehen keralla. "Ei",
selitteli tämä, "eivät ne voi mitenkään tulla, kun lairdi on niin
sairaana".

"Mutta, Jumala heitä auttakoon", säälitteli emäntä, "huomenna on
määräpäivä -- viho viimeinen päivä, minkä saavat talossa viipyä --
kaikkihan myydään".

"Niinpä niin, mutta tulla eivät vain voi, tietäkää se -- mr. Bertramia
ei voi siirrellä."

"Ketä mr. Bertramia?" kysäisi vieras; "eihän toivoakseni Ellangowanin?"

"Samaapa juuri, sir; ja jos olette hänen ystäviänsä, niin olette tullut
aikaan, jolloin hän on huonossa tilassa."

"Olen ollut monia vuosia ulkomailla -- onko hänen terveytensä niin
riutunut?"

"On, ja asiansa ja kaikki", puuttui puheeseen diakoni; "saamamiehet
ovat ottaneet tilan haltuunsa ja se on myytävänä; ja jotkut, jotka
ovat hänestä enimmin hyötyneet -- mitään nimiä en mainitse, mutta mrs.
Mac-Candlish tietää, mitä tarkotan --" (emäntä huojutteli merkitsevästi
päätänsä) -- "ne nyt ovat häntä pahimmin syömässä. On minullakin pikku
saaminen, mutta mielukkaammin olisin sen menettänyt, kuin lähtenyt
häätämään vanhaa miestä talostaan, vieläpä hänen ollessaan kuoleman
kielissä."

"Niin, mutta", huomautti vastaveisaaja, "toimitsija Glossin tahtoo
suoriutua vanhasta lairdista ja jouduttaa myyntiä, peljäten
miespuolisen perillisen vielä ilmestyvän heidän niskaansa; sillä olen
kuullut sanottavan, että jos olisi miespuolinen perillinen, niin he
eivät voisi myyttää tilaa vanhan Ellangowanin velasta".

"Hänelle syntyi poika monia vuosia takaperin", virkahti vieras; "hän on
kai kuollut?"

"Sitä ei osaa yksikään ihminen sanoa", selitti vastaveisaaja
salaperäisenä.

"Kuollut!" hymähti diakoni; "takaanpa hänen kuolleen jo aikaa sitte;
hänestä ei ole kuultu kahteenkymmeneen vuoteen tai niille vaihein."

"Tiedän hyvin, ettei siitä mitään kahtakymmentä vuotta ole", oikaisi
emäntä. "Korkeintaan on seitsemäntoista vuotta juuri tässä kuussa.
Se herättikin aikamoista hälinää koko maakunnassa -- lapsi katosi
samana päivänä kun tarkastaja Kennedy menetti henkensä. Jos kauvan
aikaa takaperin tunsitte näitä seutuja, niin teidän arvoisuutenne
ehkä tietääkin matkatarkastaja Frank Kennedyn. Hän oli riuska ja
höyli mies, kelpasi maakunnan parhaitten herrasmiesten seuraan ja
tässäkin talossa paljon iloa piti. Minä olin nuori silloin, sir, ja
juurikään mennyt naimisiin kylänvanhin Mac-Candlishin kanssa, joka
jo on kuollut ja mullattu --" (huokaus) -- "ja paljon hauskuutta me
tarkastajan kanssa pidettiin. Hän oli hupsu veitikka -- voi, jospa hän
olisi pysynyt hiukan loitommalla salakuljettajista -- mutta hän oli
sellainen uskalikko! Ja katsokaas, sitte, sir, oli Wigtonin lahdessa
sota-alus, ja hän kutsui sen ahdistamaan Dirk Hatteraickin lokerttia --
muistattehan Dirk Hatteraickin, diakoni? Saanenpa sanoa olleenne kai
asioissakin hänen kanssaan --" (diakoni nytkäytti myöntävään tapaan
päätänsä ja ynähti). "Hän oli hurja miekkonen ja taisteli laivallaan
kunnes se räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Frank Kennedy oli hyökkääjäin
etunenässä ja hän lennähti ehkäpä neljännespeninkuorman päähän ja
putosi veteen Warrochin kärjessä kallion juurelle, jota tänäkin päivänä
nimitetään Tullinuuskijan Hypyksi."

"Entä mr. Bertramin lapsi", kysyi vieras, "miten kuuluu hän tähän
kaikkeen?"

"No, sir, se lapsipa oli niin kovasti mielistynyt matkatarkastajaan;
yleiseen arveltiin hänen menneen alukseen mukana, niinkuin lapset aina
vallattomuuksiin pyrkivät."

"Ei, ei", korjasi diakoni, "siinä olette ihan väärällä tolalla,
matami -- sillä nuoren lairdin vei kätköönsä eräs mustalaismuijan
hurjimus, nimeltään Meg Merrilies, -- muistan hänen muotonsa hyvin,
-- kostaakseen Ellangowanille siitä, että hänet rummutettiin
Kippletringanin läpi hopealusikan varkaudesta".

"Suokaahan anteeksi, diakoni", huomautti esilaulaja vuorostaan, "te
olette yhtä etäällä oikeasta kuin emäntäkin".

"Ja mikä on teidän toisintonne tarinasta, sir?" kysyi vieras,
tarkkaavana kääntyen häneen.

"Sitä ei kenties ole niinkään hyvä kertoa", vastasi esilaulaja
juhlallisesti.

Mutta maaniteltuna puhumaan suunsa puhtaaksi hän alkusoitoksi tuprautti
pari kolme vankkaa tupakan pöllähdystä, ja näiden muodostamasta
haikuisesta pyhäköstä lausuili hän seuraavan tarinan, ensin parilla
kakaisulla äänensä kirkastettuaan ja kykynsä mukaan jäljitellen
sitä kaunopuheisuutta, mikä viikoittain jyrisi hänen päänsä yli
saarnastuolista.

"Mitä nyt aijomme tiettäväksi saattaa, rakkaat veljet, hm -- hm, --
tarkotan, hyvät ystävät, -- ei tapahtunut missään sopessa, ja kelpaa
vastaukseksi noitiensuosijoille, ateisteille ja kaikenkaltaisille
uskottomille. Teidän tulee tietää, että arvoisa Ellangowanin lairdi ei
ollut oikein tarkka maansa puhdistamisessa noidista (joista sanottu
on: 'Sinun ei pidä sallia noidan jäädä eloon') ja niistä, joilla oli
senkaltainen ammatti, että he ennustustaitoa ja taikuutta ja arpapeliä
harjottivat, niinkuin egyptiläisillä, kuten he itseänsä kutsuvat, ja
muilla kurjilla olennoilla tässä meidän maassamme tapana on. Ja lairdi
oli kolme vuotta avioliitossa ilman perillistä -- ja hän oli niin
yksikseen jääneenä, että arveltiin hänen liiaksi paljon asioivan ja
puuhailevan tuon Meg Merriliesin kanssa, joka oli julkisin velho sekä
Gallowayssa että Dumfriesshiressa."

"Hyvinpä tiedän siinä jotakin perää olevan", sanoi mrs. Mac-Candlish;
"olen nähnyt lairdin tilaavan hänelle kaksi lasillista konjakkia tässä
samaisessa talossa".

"No niin, emäntä, sitäpä vähemmin valehtelen. Kantoi sitte viimein
armollinen rouva lasta, ja synnytysyönä tulee kartanon ovelle --
Ellangowanin Sijaksi sitä sanotaan -- vanha ukko, kummallisesti puettu,
ja pyytää yösijaa. Pää, sääret ja käsivarret ovat paljaat, vaikka on
talvinen aika, ja harmaja parta on kolmea korttelia pitkä. No, sisälle
hänet laskettiin, ja kun synnytys tapahtui, niin hän vaati täsmälleen
tietoonsa hetken ja meni ulos ottamaan osviittaa tähdistä. Ja takaisin
tullessaan hän julisti lairdille, että Pahalla oli valtaa poikalapseen,
joka sinä yönä syntynyt oli, ja vannotti kasvattamaan lasta Herran
pelvossa ja aina pitämään hänen lähellään jumalista pappia, joka
rukoilisi lapsen _kanssa_ ja _edestä_. Ja vanhus hävisi pois, eikä
yksikään maakunnan asukas ole häntä sen koommin nähnyt."

"Hei, tuo ei kelpaa", huomautti kyytimies, joka kunnioittavan matkan
päässä kuunteli keskustelua; "pyydän mr. Skroighiä ja arvoisaa
seuruetta suomaan anteeksi, mutta sen taikurin leuassa ei ollut senkään
vertaa karvoja kuin on kanttorin omassa tänä hetkenäkin, ja saappaita
oli hänellä yhtä vahva pari kuin miehen konsanaan tarvitsee koipiinsa
kiskaista, ja kintaatkin; ja kyllä minun pitäisi nähdäkseni jo tällä
ijällä ymmärtää arvostella saappaita".

"Hiljaa, Jaakko", varotti emäntä.

"Hoo? Ja mitä _sinä_ asiasta tiedät, Jabos ystävä?" kysyi esilaulaja
halveksivasti.

"En kyllä paljoakaan, mr. Skreigh -- asuinhan vain kivenheiton
matkalla Ellangowanin puistokujan päästä, kun eräs mies tuli oveamme
rämisyttelemään samana yönä kun nuori lairdi syntyi. Äitini lähetti
minut puolikasvuisen nulikan näyttämään vieraalle tietä Sijalle,
jonka luulisi hänen kyenneen itsekin tietämään, jos hän kerran olisi
semmoinen taikuri ollut -- ja hän oli nuori, pulska, hyvin puettu mies,
englantilainen näköjään. Ja sanonpa teille, että hänellä oli yhtä hyvä
hattu ja saappaat ja hansikkaat kuin yksikään herrasmies tarvitsee.
Kyllähän hän tosiaan _loi_ karmean katseen ylös vanhaan linnaan -- ja
jotakin ennustustyötä silloin _tehtiin_ -- sen kyllä kuulin; mutta mitä
hänen häviämiseensä tulee, niin minä itse pitelin jalustinta hänen
lähtiessään, ja hän antoi minulle ymmyrkäisen puolikruunusen -- hän
ratsasti Varsta-Samuliksi nimitetyllä vuokrahevosella -- sen omisti
Dumfriesin George-majatalo -- punaisenruskea elukka vielä olikin,
pahasti pattijalka -- olen sen nähnyt sekä ennen että jälkeen."

"No niin, Jaakko", vastasi mr. Skreigh lempeän juhlallisia sävyllä,
"meidän selontekomme eivät missään oleellisissa kohdissa eroa; mutta
minä en ollenkaan tiennyt, että sinä olit nähnyt miehen. Niinpä siis,
ystävät, kun tuo tietäjä oli ennustanut pojalle pahaa, palkkasi hänen
isänsä jumalisen papin olemaan hänen kanssaan aamusta iltaan."

"Niin, sen jota nimittivät mestari Sampsoniksi", tiesi kyytimies.

"Mykkähän se vain on ollakseen", huomautti diakoni; "olen kuullut,
ettei mies ole koskaan kyennyt saarnaamaan viittä sanaa peräkkäin, niin
kauvan kuin on saarnalupaa pitänyt".

"Niin, mutta", jatkoi esilaulaja kättään heilauttaen, kuin innokkaana
jälleen valtaamaan keskustelun johdon, "hän vaali nuorta lairdia yöt
päivät. Nyt sattui lapsen lähetessä viidettä ikävuottansa, että lairdi
näki erhetyksensä ja päätti karkottaa nuo egyptiläiset alueeltansa;
hän haki niitä vastaan tuomion ja lähetti niitä häätämään tuon
Frank Kennedyn, joka oli karkealuontoinen kirokielinen mies. Ja hän
sadatti ja sätti niitä, ja ne vastaan; ja tuo Meg Merrilies, joka oli
voimallisimmissa väleissä sielunviholliseen, hänpä melkein suoraan
sanoi omistavansa hänet ruumiineen sieluineen ennen kuin kolmeakaan
päivää on kulunut. Ja sen minä kuulin varmalta sanojalta, ja tämä näki
sen, John Wilson nimittäin, joka oli lairdin hevosrenki, että Meg
ilmestyi lairdille hänen ratsastaessaan kotiinsa päin Singlesidestä
Gibbien töyryn yli ja uhkasi mitä kaikkea tehdäkään hänen perheelleen;
mutta sitä ei John osannut sanoa, oliko siinä Meg tai jokin pahempi
hänen hahmossaan, sillä se näytti isommalta kuin ainoakaan kuolevainen
olento."

"Niinpä vain", virkkoi kyytimies, "suittaa niin olla -- minä en voi
vastaankaan sanoa, kun en siihen aikaan ollut seudulla; mutta se John
Wilson oli sellainen kerskurin tapainen, sydän aina kintaan peukalossa."

"Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?" kysyi vieras hiukan kärsimättömänä.

"No, loppujen loppuna siitä oli, sir", jatkoi esilaulaja, "että
kaikkien tähystellessä sotalaivan viilettämistä salakuljettaja-aluksen
perässä tuo Kennedy äkkiä ilman mitään käsitettävää syytä tempausi
pois joukosta ja karautti Warrochin metsään minkä hevonen vain jaksoi
porhaltaa. Matkalla hän kohtasi nuoren lairdin opettajinensa ja
sieppasi satulaansa lapsen, vannoen että jos _hänet_ oli noiduttu,
niin saakoon lapsi saman osan kuin hänkin. Pappi juosta laukkasi
minkä kerkesi ja melkein pysyikin perässä, sillä hän oli ihmeellisen
nopsakoipinen -- ja hän näki Meg-noidan tai hänen herransa hänen
hahmossaan äkkiä nousevan maasta ja nykäisevän tullinuuskijan
sylistä lapsen. Toinenkos silloin riehahti ja sivalsi miekkansa --
sillä tiedättehän, ettei haltioittunut mies ja sadattelija pelkää
paholaistakaan."

"Sen uskon varsin todeksi", sanoi kyytimies.

"Niinpä, sir, velho tarrasikin vuorostaan häneen ja sinkosi hänet kuin
lingosta kiven Warrochin kärjen kallioiden yli, joiden juurelta hänet
samana iltana löydettiin -- mutta mihin lapsi joutui, sitä en totisesti
tiedä sanoa. Mutta silloinen kirkkoherramme, joka nyt on paremmassa
paikassa, lausui mielipiteenään, että lapsi vain joksikin aikaa vietiin
Keijukaismaille."

Vieras oli hienokseltaan myhäillyt muutamissa kertomuksen kohdissa,
mutta ennen kuin hän ehti mitään virkkaa, kuului ulkoa kavioiden
kopsetta ja komeasti puettu, kokardihattuinen, nokkela lakeija tulla
tuoksahti keittiöön: "Tehkääpä toki hiukan tilaa, hyvät ihmiset",
mutta samassa hän huomasi vieraan ja alentui oitis vaatimattomaksi
ja sävyisäksi palvelijaksi; hattu heilahti päästä, ja hän antoi
isännälleen käteen kirjeen. "Ellangowanin perheessä, sir, on raskasta
surua, eivätkä he voi ottaa vastaan mitään vieraskäyntejä."

"Minä tiedän sen", vastasi hänen isäntänsä. "Ja nyt, rouva,
jos suosiollisesti annatte minun ottaa haltuuni mainitsemanne
vierashuoneen, koska vieraanne eivät saapuneetkaan --"

"Mielelläni, sir", myöntyi mrs. Mac-Candlish ja kiirehti valaisemaan
tietä kaikella sillä käskevällä touhulla, jota toimellinen emäntä
haluaa sellaisissa tilaisuuksissa osottaa.

"Nuori mies", sanoi diakoni palvelijalle, täyttäen lasin, "tämä ei
tehne teille pahaa ratsastuksenne jälkeen".

"Eipä hituistakaan, sir, -- kiitos -- terveydeksenne, sir."

"Ja kuka mahtanee isäntänne olla, ystävä?"

"Niin, se herrasmieskö, joka oli täällä? Hän on kuuluisa eversti
Mannering, sir, Itä-Intiasta."

"Mitä, hänkö, josta on sanomalehdissäkin ollut?"

"Niin juuri, sama aivan. Hän se vapautti piirityksestä Cuddieburgin,
puolusti Chingalorea ja kukisti suuren mahratta-päällikön Ram Jolli
Bundlemanin -- minä olin mukana useimmissa hänen taisteluissaan."

"Siunaa ja varjele", sanoi emäntä, "minunpa täytyy mennä kuulustamaan,
mitä hän haluaisi illalliseksi -- että minä asetinkaan häntä tänne alas
istumaan!"

"Hoo, hän vain pitää sellaisesta, muori hyvä; ette ole ikinä nähnyt
vaatimattomampaa olentoa kuin meidän vanha everstimme on, ja sentään on
hänessä kelpo sivumakua lemmostakin."

Kun loppuillan puhelu alikerrassa ei ollut kovinkaan valistavaa laatua,
niin nousemmekin lukijan luvalla vierashuoneeseen.




12 luku.

KATSAUS MENNEESEEN.


Eversti asteli mietteissään edes takaisin vierashuoneessa, kun
palvelija emäntä jälleen astui sisälle, tiedustaakseen hänen käskyjään.
Ne annettuaan tavalla, jota arveli "talon edulle" otollisimmaksi,
vieras pyysi saada viivyttää häntä tovin.

"Luullakseni", hän sanoi, "rouva, jos äsken oikein ymmärsin, kadotti
mr. Bertram poikansa tämän viidennellä ikävuodella?"

"Niin kyllä, sir, siitä ei ole epäilemistäkään, vaikka höpötellään
paljon joutavaa siitä, miten se kävi, sillä se on vanha juttu nyt
ja jokainen kertoo sitä omalla tavallaan takkavalkean ääressä,
kuten mekin teimme. Mutta hukkaannuksiin lapsi joutui viidennellä
ikävuodellaan, kuten teidän arvoisuutenne sanoi, hra eversti; ja kun
asia valmistamattomasti ilmotettiin armolliselle rouvalle, joka silloin
kantoi toista lastaan, niin se vei häneltä hengen sinä samaisena yönä
-- ja lairdi ei sen päivän jälkeen enää menestynyt, vaan kävi ihan
välinpitämättömäksi kaikesta -- vaikka hänen tyttärensä, miss Lucy,
isommaksi tultuaan yritteli pitää järjestystä taloudessa -- mutta
mitä kykeni hän poloinen saamaan aikaan? -- niin että nyt he ovat
menettäneet kodin ja konnun."

"Voitteko muistaa, rouva, mihin aikaan vuodesta suunnilleen katosi
lapsi?"

Emäntä kotvan aprikoittuaan ja muisteltuaan vastasi olevansa varma
siitä, että "tähän vuodenaikaan se sattui". Hän lisäsi muutamia
paikkakunnallisia muistoja, joista päättäen päivämäärä osui marraskuun
alkupuoliskolle.

Vieras kiersi huoneen pariin kertaan äänetönnä, mutta viittasi mrs.
Mac-Candlishia viivähtämään.

"Käsitinkö oikein", hän sitte kysyi, "että Ellangowanin maatila on
myytävänä?"

"Myytävänä? -- se myydään huomispäivänä enimmän tarjoovalle -- ei
vainkaan sentään huomeneltain, hyväinen aika, sehän on sapatti, vaan
maanantaina, ensimäisenä arkipäivänä. Irtain ja karja pannaan vasaran
alle samaan aikaan. Koko piirikunnassa ollaan sitä mieltä, että on
häpeä hoputtaa huutokauppaa tällaiseen aikaan, jolloin tuon ikuisen
Amerikansodan tautta on niin niukalti rahaa liikkeellä Skotlannissa,
että joku voi saada maan pilahinnasta -- paholainen ne periköön, jos ma
oikein sanon!" kuohahti kelpo emäntä otaksuttua vääryyttä ajatellessaan.

"Ja missä tapahtuu myynti?"

"Paikan päällä, kuten kuulutuksessa sanotaan -- eli minun ymmärtääkseni
Ellangowanin päärakennuksessa, teidän arvoisuutenne."

"Ja kenellä ovat näytettävinä talonkirjat, vuokraluettelo ja kartta?"

"Eräällä hyvin siivolla miehellä, sir, piirikunnan sijaissheriffillä,
jolla on riita-asiain ylioikeuden valtuutus. Hän on parhaillaan
kauppalassa, jos teidän arvoisuutenne haluaisi häntä tavata; ja hän
tietää kertoa teille lapsenkin katoamisesta enemmän kuin kukaan, sillä
entinen sheriffi -- joka oli ikäänkuin hänen esimiehensä -- näki paljon
vaivaa koettaessaan saada totuutta ilmi, kuten olen kuullut."

"Ja tuon herrasmiehen nimi on --"

"Mac-Morlan, sir, -- hän on rehti mies ja hyvässä maineessa."

"Lähettäkäähän minun tervehdykseni -- eversti Manneringin tervehdykset
hänelle ja ilmottakaa, että minua ilahuttaisi, jos hän suvaitsisi
illastaa kanssani ja tuoda nuo paperit mukanaan -- ja minä pyydän
teitä, rouva, olemaan tästä vaiti kaikille muille."

"Minäkö sanaakaan hiiskahtaisin, sir? Soisinpa teidän arvoisuutenne"
(niiaus) "tai kenen tahansa maansa puolesta taistelleen kunnioitettavan
herrasmiehen" (toinen niiaus) "omistavan tuon maatilan, kun kerran
vanhan suvun on lähteminen" (huokaus), "mieluummin kuin tuon ovelan
roiston, Glossinin, joka on noussut parhaan ystävänsä häviöstä. Ja nyt
kun asiaa ajattelen, niin minäpä sieppaankin hilkkani ja päällyskenkäni
ja lähden mr. Mac-Morlanille itse -- hän on kotosalla juuri tähän
aikaan -- - on vain askel matkaa."

"Tehkää niin, emäntä hyvä, kiitän teitä. Ja käskekää palvelijani
sillävälin tuoda tänne salkkuni."

Minuutin tai parin kuluttua oli eversti Mannering rauhallisesti
istumassa, kirjotusneuvot edessään. Meillä on valta katsella hänen
olkansa yli hänen kirjottaessaan, ja mielellämme ilmotamme lukijoille
kirjeen sisällön. Se oli osotettu squire Arthur Mervynille, Mervyn
Halliin, Llanbraithwaiteen, Westmorelandin maakuntaa. Siinä oli
selostus kirjottajan matkasta sen jälkeen kun oli hänestä eronnut, ja
jatko kuului:

    "Ja nyt, miksi vieläkin nuhtelet minua raskasmielisyydestäni,
    Mervyn? Luuletko, että minä viidenkolmatta vuoden kuluttua,
    taisteluja, haavoja, vankeutta, vastuksia kaiken näköisiä
    koettuani, voin yhä olla sama eloisa, vauhko Guy Mannering, joka
    sinun kanssasi kapusi Skiddaw'n laelle tai ammuskeli metsälintuja
    Crossfellilla? Sinä, joka olet pysynyt kotoisen onnen suojelemana,
    et paljoakaan muutu; käyntisi on kevyttä ja mielesi päiväpaistetta
    tulvillaan; mutta se on terveyden ja kohtuullisuuden siunattua
    vaikutusta, ja niitä on autellut tyytyväinen luonne sekä tasainen
    soluminen elämän virtaa alas. Mutta minun urallani on ollut
    tiheässä vaikeuksia, epäilyjä ja erehdyksiä. Lapsuudestani asti
    olen ollut sattuman leluna, ja vaikka tuuli on useasti tuonut minut
    satamaan, niin tämä on harvoin ollut luotsin haluama. Sallihan
    minun muistuttaa sinulle -- mutta sen täytyy käydä lyhyimmittäin
    -- nuoruuteni kummallisia ja oikukkaita vaiheita sekä miehuuteni
    vastoinkäymisiä.

    Edellisissä, sanonet, ei ollut mitään peräti masentavaa. Kaikki ei
    käynyt parhain päin, mutta kaikki meni mukiin. Isäni -- vanhan,
    mutta köyhtyneen suvun vanhin poika -- jätti minulle suvun
    päämiehen nimeä paitsi vähäisen perittävää, joutuessani hänen
    parempionnisten veljiensä suojelukseen. He pitivät minusta niin
    paljon, että olivat vähällä riitaantua minusta. Piispa-setäni
    halusi minua hengelliseen säätyyn ja tarjosi palkkapitäjää --
    kauppias-setäni olisi pannut minut liikekonttoriin ja aikoi antaa
    minulle osuuden Mannering & Marshallin tuottavaan kauppahuoneeseen
    Lombardkadulla.

    Näiden kahden tuolin reunalta, eli oikeammin näiltä kahdelta
    pehmeältä, mukavalta, hyvin täytetyltä jumaluusopin ja kaupan
    istuimelta minä kovaonninen luiskahdin väliin ja suistuin rakuunan
    satulaan. Jälleen toivoi piispa naivani Lincolnin tuomiorovastin
    veljentyttären ja perijättären. Neuvosmies taasen esitti minulle
    vanhan Sloethornin, suuren viinikauppiaan ainoata tytärtä; tuo
    pomo oli kyllin rikas voidakseen vaikka heitellä nappikuoppaa
    kultamoidoreilla ja antaa pankinseteleitä keränpohjallisiksi. Ja
    jotenkuten minä pujotin kaulani kumpaisestakin silmukasta irti ja
    nain -- köyhän Sofia Wellwood-paran.

    Sanonet, että sotilaallisen urani, seurattuani rykmenttiäni
    Intiaan, olisi pitänyt suoda minulle jotakin tyydytystä; ja
    sitä kyllä olen saanutkin. Saatat niinikään huomauttaa, että
    jos petinkin holhoojieni toiveet, niin en joutunut heidän
    epäsuosioonsa. Sääsihän kuollessaan piispa minulle siunauksensa,
    käsinkirjotetut saarnansa ja omituisen salkun, joka sisälsi
    Englannin kirkon etevimpien miesten rintakuvia; ja toinen setäni,
    Sir Paul Mannering, jätti minut ison omaisuutensa ainoaksi
    perijäksi.

    Mutta tämä kaikki ei minua nimeksikään hyödytä -- sanoinhan
    sinulle, että mieltäni painaa vaiva, jonka vien mukanani hautaan,
    ainainen maruna olemassaolon juomassa. Syyn kerron sinulle
    nyt yksityiskohtaisemmin kuin minulla oli sydäntä selitellä
    majaillessani sinun vieraanvaraisen kattosi alla. Varmaan
    useastikin kuulet sitä vielä mainittavan, ja kenties muutoksin ja
    perättömin lisin. Siksipä ilmotan sen suoraan; ja älköön sitten
    itse tapaus tai sen minuun painama raskas mieliala koskaan toiste
    tulko puheeksi keskenämme.

    Sofia, kuten tiedät, tuli mukanani Intiaan. Hän oli yhtä viaton
    kuin vallaton; mutta meidän kumpaisenkin onnettomuudeksi yhtä
    vallatonkin kuin viaton. Omat tapani kaavautuivat osittain sikseen
    jättämistäni opinnoista, osittain taipumuksesta eristäytymiseen,
    mikä ei oikein soveltunut asemaani rykmentin päällikkönä maassa,
    missä jokainen herrasmiehen arvoa vaativa asukas tarjoaa ja odottaa
    yleistä vieraanvaraisuutta.

    Tiedät kuinka suuressa pulassa toisinaan olimme valkoihoisista
    miehistä, täydennellessämme taistelurintamaamme. Erityisen
    ahdingon hetkenä liittyi rykmenttiimme vapaaehtoisena muuan nuori
    mies, Brown nimeltään. Hän oli toiminut kauppa-alalla, mutta
    huomasi sotilaselämän luonteelleen sopivammaksi ja jäi joukkoomme
    upseerinkokelaaksi. Minun on oltava oikeamielinen onnetonta uhriani
    kohtaan: hän käyttäysi kaikissa sattuneissa tilaisuuksissa niin
    uljaasti, että ensimäistä vapaaksi joutuvaa sijaa pidettiin hänelle
    kuuluvana.

    Olin joitakuita viikkoja etäisellä retkeilyllä. Palattuani huomasin
    tuon miehen vakiintuneen ihan ystäväksi kotiini sekä alituiseen
    seurustelevan vaimoni ja tyttäreni kanssa. Tuollainen olotila oli
    minulle monestakin syystä epämieluisa, vaikkei hänen käytöstänsä
    tai luonnettansa vastaan voinut mitään väittää. Olisin kuitenkin
    saattanut suopua hänen tuttavallisuuteensa perheessäni, ellei
    toinen mies olisi käynyt minulle vihjailemaan.

    Jos luet uudestaan Othellon -- sitä kirjaa en enää hirviä avata
    --, niin saat jotakin käsitystä siitä, mitä noista puheista
    oli seurauksena; tarkotan vaikuttimiani, sillä tekoni, Jumalan
    kiitos, olivat vähemmän moitittavia. Muuan toinen kokelas kaipasi
    ensimäistä upseeriksi ylentämisen tilaisuutta. Hän kohdisti
    huomioni vaimoni ja tuon nuoren miehen välille muodostuneeseen
    suhteeseen, jota johti minut nimittämään keimailuksi. Sofia oli
    puhdas, mutta puhtaudestaan ylpeä, ja mustasukkaisuuteni härnäämänä
    hän varomattomana autteli ja rohkaisi tutunomaisuutta, jota
    näki minun paheksivan ja epäluuloisena tarkkailevan. Brownin ja
    minun välillämme vallitsi jonkunlainen sisäinen vieroksuminen.
    Hän yritti parikin kertaa voittaa ennakkoluuloisuuteni; mutta
    mieleenlyöttymäni vallassa ollen tulkitsin hänen vaikuttimensa
    väärin. Tuntiessaan itsensä halveksien työnnetyksi takaisin luopui
    hän siitä, ja ollen ilman sukua ja ystäviä oli hän luonnollisesti
    valppaampi tarkkailemaan sen esiintymistä, jolla oli molemmat edut.

    On kummallista, että näin kiduttavaa kirjettä kyhätessäni pyrin
    kuitenkin pitentämään hommaani, ihan kuin voisin siten tuonnemmaksi
    lykätä vauriota, joka jo kauvan on elämääni katkeroittanut. Mutta
    -- kerrottava se on, ja kerronkin sen lyhyeen.

    Vaikkei vaimoni ollut enää nuori, oli hän yhäkin kukoistavan
    kaunis ja -- olkoon se sanottuna omaksi puolustuksekseni --
    häntä miellytti, että hänestä sitä ajateltiin -- toistan mitä
    edellä huomautin. Sanalla sanoen, hänen siveyttään en konsanaan
    epäillyt, mutta Archerin viekkaiden viittausten vaikutuksesta aloin
    ajatella, että hän ei välittänyt mieleni rauhasta ja että nuori
    Brown osotteli huomaavaisuuttaan ynseydestä minua kohtaan ja minua
    uhmaillakseen. Hän puolestaan kenties katsoi minut sorronhaluiseksi
    ylimysluontoiseksi mieheksi, joka käytin yhteiskunnallista ja
    sotilaallista arvoani alhaisempieni härnäämiseen. Ja jos hän
    älysi typerän mustasukkaisuuteni, niin hän luultavasti piti tuon
    luonteeni kipeän kohdan ärryttämistä kostokeinona niiden pikku
    loukkausten vastapainoksi, joita minun vallassani oli hänelle
    tuottaa.

    Eräs teräväjärkinen ystäväni kuitenkin tulkitsi hänen
    lähentelyjänsä haitattomammiksi tai ainakin vähemmän loukkaaviksi.
    Hänen käsityksensä mukaan tarkottivat ne Julia-tytärtäni, vaikkakin
    ensi kädessä kohdistuivat hänen äitinsä kannatuksen suostutteluun.
    Tämä ei olisi ollut mikään kovin imarteleva tai miellyttävä yritys
    hämäräperäisen ja maineettoman nuoren miehen taholta; mutta
    minä en olisi loukkaantunut tällaisesta hullutuksesta niinkuin
    epäilemästäni röyhkeämmästä tavottelusta. Mutta loukkaannuksissani
    minä olin, ja ihan sydänjuuria myöten.

    Pienoinen kipinä virittää lieskan, missä kaikki sytykkeet ovat
    valmiina. Olen ihan unohtanut riitamme lähimmän aiheen, mutta jokin
    korttipöydässä sattunut mitättömyys se johti kiivaisiin sanoihin ja
    kaksintaisteluhaasteeseen. Me kohtasimme toisemme silloin haltuuni
    uskotun linnotuksen muurien ja puistikon ulkopuolella, siirtokunnan
    rajalla. Näin oli järjestetty Brownin turvallisuudeksi, siltä
    varalta että hän olisi pelastunut. Melkeinpä soisin niin käyneen,
    vaikkakin minun kustannuksellani; mutta hän kaatui ensimäisellä
    laukauksella.

    Yritimme häntä auttaa; mutta kimppuumme syöksähti joukkue
    "saalistajia", erästä lajia alkuasukas-konnia, jotka aina
    väijyskelivät rosvottavaa itselleen. Archer ja minä vaivoin
    pääsimme ratsaille ja murtausimme niiden keskitse tuimalla
    kahakalla, jossa hän sai pahoja vammoja. Onnettoman päivän
    vastoinkäymisten kukkuraksi oli vaimoni aavistellut, missä mielessä
    olin lähtenyt linnotuksesta, ja määrännyt kantotuolinsa seuraamaan
    minua. Silloin säikytteli häntä toinen tuollainen ryöväriparvi,
    jonka vangiksi hän oli vähällä joutua. Ratsuväkemme osasto ehti
    väleen avuksi; mutta minä en voi salata itseltäni, että tuon
    tuhoisen aamun tapaukset ankarasti järkyttivät jo heikkoa terveyttä.

    Luullen kuolemaisillaan olevansa tunnusti Archer omasta päästään
    keksineensä joitakuita seikkoja ja omiin tarkotuksiinsa pahimmin
    päin tulkinneensa toisia. Mutta tämänkään aiheuttama täysi
    selvitys ja molemminpuolinen sovinto ei kyennyt ehkäisemään
    vaimoni hivumisen kehitystä. Hän kuoli noin kahdeksan kuukauden
    kuluttua tämän jälkeen: minulle jäi vain tytär, jonka mrs.
    Mervyn on nyt toistaiseksi ottanut ystävälliseen hoitoonsa.
    Juliakin oli varsin arveluttavasti sairaana, siinä määrin, että
    minä luovuin päällikkyydestäni ja palasin Europaan, missä hänen
    syntymäilmastonsa, aika ja uusi ympäristö ovat autelleet hänen
    alakuloisuutensa hälvenemistä ja terveytensä palautumista.

    Nyt kun tunnet tarinani, et enää kyselle raskasmielisyyteni
    syytä, vaan antanet minun hautoa sitä mieleni mukaan. Onhan yllä
    kerrotussa totisesti kylliksi karvautta, joskaan ei myrkkyä,
    kalkkiin, jonka niin usein mainitset menestyksen ja maineen
    valmistaneen lepovuosieni virkistäjäksi.

    Voisin lisätä seikkoja, joita vanha opettajamme olisi käyttänyt
    esimerkkeinä "sallimanpäivistä", mutta sinä nauraisit, jos
    sellaisista puhuisin, erittäinkin kun tiedät, etten sellaisia usko.
    Kuitenkin olen juuri tähän taloon tultuani, mistä nyt kirjotan,
    kuullut kummallisen yhteensattumuksen, josta meille vastakertana
    koituu omituista puheenaihetta, jos sen saan riittävästi
    todistetuksi.

    Mutta tällä kertaa säästän sinut siitä, odottaessani luokseni
    erästä henkilöä puhelemaan täällä päin parhaillaan myytäväksi
    tulleen maatilan ostosta. Olen samaiseen paikkaan hupsusti
    kiintynyt, ja toivon ostoni olevan nykyisten omistajien parhaaksi,
    koska eräällä taholla suunnitellaan tilan saamista alle arvonsa.

    Kunnioittavat terveiseni mrs. Mervynille; ja uskon sinulle,
    vaikka kerskutkin olevasi niin eloisa nuori herrasmies, Julian
    suutelemisen minun puolestani. Hyvästi, veikkoseni. Veljeydellä

                                             Guy Mannering."

Mr. Mac-Morlan astui nyt huoneeseen. Eversti Manneringin hyvintunnettu
luonne sai tämän älykkään ja suoran miehen heti esiintymään
avomielisenä ja luottavaisena. Hän selitteli maatilan etuja ja
haittoja. "Sen tai ainakin isomman osan perintöoikeus", sanoi hän,
"kiinnitettiin miespuolisille jälkeläisille, ja ostajalla on valtuus
pidättää hallussaan melkoinen osa hinnasta siltä varalta, että kadonnut
lapsi ilmestyy esille erityisen määräajan kuluessa".

"Mitä varten siis joudutetaankaan myyntiä?" kysyi Mannering.

Mac-Morlan hymyili. "Kauppasumman korkojen saamiseksi muka tuollaisen
rappeutuneen tilan huonosti maksettujen ja epätietoisten verotulojen
asemesta. Mutta varsinaisena vaikuttimena arvellaan olevan erään
ostajaksi haluavan toiveitten ja etujen noudattamisen. Hän oli tullut
isoimmaksi saamamieheksi ja omilla keinoillaan työntynyt asiain
johtoon. Hänelle lienee erityisen mukavaa ostaa tila maksamatta hintaa
rahassa."

Mannering neuvotteli mr. Mac-Morlanin kanssa toimenpiteistä tuon
tunnottoman yrityksen estämiseksi. Sitte he pitkään puhelivat Harry
Bertramin kummallisesta katoamisesta viidentenä syntymäpäivänään, siten
nähden toteutuneeksi Manneringin umpimähkäisen ennustuksen, josta
hän ei kuitenkaan mitään kerskua lausunut, kuten voi arvatakin. Mr.
Mac-Morlan ei itse ollut virassa tapahtuma-aikaan, mutta tunsi kaikki
asianhaarat hyvinkin ja lupasi sankarillemme perinpohjaisen selostuksen
itse sheriffiltä, jos hän aikomuksensa mukaisesti asettuisi niille
Skotlannin seuduille asumaan. Niinpä he erosivat, hyvin tyytyväisinä
toisiinsa ja puhdepakinaansa.

Sunnuntaina eversti Mannering kaiken sopivaisuuden mukaisesti
kävi pitäjän kirkossa. Ellangowanin huonekunnasta ei ollut ketään
saapuvilla, ja vanha lairdi kuului olevan pikemmin huononemaan kuin
paranemaan päin. Jaakko Jabos oli taaskin lähetetty häntä noutamaan ja
palasi tyhjin toimin kuten ennenkin; mutta miss Bertram toivoi, että
hänet voitaisiin siirtää seuraavana päivänä.




13 luku.

HYVÄNTEKIJÄ JA SUOSIKKI.


Seuraavana aamuna varhain nousi Mannering ratsunsa selkään ja läksi
palvelijansa saattamana Ellangowania kohti. Ei tarvinnut hänen kysellä
tietä. Maalaishuutokauppa on yleinen yhtymys- ja huvitilaisuus, ja
kansaa kaikenkarvaista tulvi sinne joka suunnalta.

Tuntikauden miellyttävä ratsastusmatka nosti maisemasta näkyviin
raunioiden vanhat tornit. Matkamiehen mielessä liikkuivat ajatukset,
miten erilaisin tuntein hän oli ne viimeksi kadottanut näkyvistään
niin monta vuotta takaperin. Sama oli maisema, mutta katsojan tunteet,
toiveet ja mielipiteet kuinka muuttuneet! Silloin oli elämä ja rakkaus
uutta, ja niiden säteet kultasivat vastaisuutta. Ja nyt, pettymysten
synkistämänä, maineella ja maailmallisella menestyksellä kyllästettynä,
mieli katkeraa ja katuvaa muistoa karvastelevana, hän tunsi parhaan
toivonsa olevan löytää syrjäinen sija, missä saisi vaalia sitä raskasta
mielialaa, joka seuraisi häntä hautaan asti.

"Miksi yksilö kuitenkaan murehtisi toiveittensa epävakaisuutta ja
suunnitelmiensa turhuutta? Olisivatko ne muinaiset päälliköt, jotka
rakensivat nuo valtavan jyhkeät tornit sukukuntansa linnotukseksi ja
valtasijaksi, voineet uneksiakaan sen päivän koittavan, jona heidän
viimeinen jälkeläisensä karkotettaisiin häviön omana harhailijana
maaltansa! Mutta luonnon annit ovat muuttumattomat. Aurinko helottaa
noille raunioille yhtä armaasti, olipa omistajana vieraskin tai väärin
täytetyn lain alhainen ja ahnas koukkuilija, kuin silloinkin kun
perustajan viirit ensi kertaa hulmusivat niiden muureilla."

Näissä mietteissä Mannering saapui päärakennuksen ovelle, joka
sen päivää oli kaikille avoinna. Hän astui sisälle muiden mukana,
jotka kuljeskelivat huoneesta toiseen, mitkä ostaakseen valikoiden
esineitä, mitkä uteliaisuuttansa tyydyttääkseen. Tuollaisissa
näyissä on olosuhteiden suotuisimmillaankin ollessa jotakin apealta
vaikuttavaa. Silmälle vastenmielinen on huonekalujen epäjärjestys,
kun ne on siirretty mukavasti katseltaviksi ja pois kuljetettaviksi.
Kehnoilta ja viheliäisiltä näyttävät silloin esineet, jotka sievästi
paikoilleen aseteltuina ovat kunnollisia ja miellyttäviä, ja kaikesta
mukavuudestaan ja kaunistuksestaan paljaiksi riistetyt huoneet saavat
häviön ja rappeutumisen leiman.

Tympäisevää niinikään on nähdä kotoisen seurustelun ja rauhan näyttämöt
avattuina uteliaiden ja sivistymättömien tuijoteltaviksi, kuulla
heidän karkeita tuumittelujansa ja raakoja pilapuheitansa heille
oudoista kuoseista ja huonekaluista, sellaista kujeellista ilvettä
suuresti edistää whisky, joka Skotlannissa aina pannaan tuollaisissa
tilaisuuksissa kiertämään. Kaikki nuo ovat tavallisia vaikutelmia
sellaisesta kohtauksesta kuin nyt oli Ellangowanille sattunut; mutta
niille antoi kolminkertaista painoa ja pontta se siveellinen tunne,
että ne tässä tapauksessa merkitsivät ikivanhan ja arvokkaan suvun
täydellistä häviötä.

Kesti jonkun aikaa ennenkuin eversti Mannering keksi ketään vastaamaan
halukasta, tiedustellessaan Ellangowania itseänsä. Vihdoin muuan
vanha palvelijatar kertoi hänelle, pidellen esiliinaansa silmiensä
edessä, että "lairdi voipi hiukan paremmin ja hänen toivotaan pystyvän
muuttamaan talosta tänään. Miss Lucy odottaa kääsejä joka hetki
saapuviksi, ja kun päivä on tälle vuodenajalle kaunis, niin on hänet
nojatuolissaan kannettu ylös nurmikolle vanhan linnan edustalle,
ollakseen tästä mylläkästä poikessa."

Sinne läksi eversti Mannering häntä etsimään ja tuli piankin pikku
ryhmän näkösälle, johon kuului neljä henkilöä. Nousu oli jyrkkä, joten
hänellä oli lähetessään aikaa tähystellä heitä ja pohtia, miten alottaa
puheensa.

Halvattuna ja miltei kykenemättömänä liikkumaan istui mr. Bertram
nojatuolissa, yömyssy päässään, väljä kamlottiviitta yllään ja jalat
vaippoihin peitettyinä. Hänen takanaan seisoi ristikkäin asetetuilla
käsillään sauvaansa nojaten mestari Sampson, jonka Mannering heti
tunsi. Aika ei ollut häneen mitään muutosta vaikuttanut, paitsi että
musta takki oli kulunut ruskahtavaksi ja laihat posket vajonneet
enemmän kuopalle kuin Manneringin viime kerralla hänet nähdessä.
Vanhuksen toisella puolella oli keijukaista muistuttava olento --
noin seitsentoistavuotias neitonen, jonka eversti päätteli hänen
tyttärekseen. Hän vilkaisi tuon tuostakin puistokujaa kohti, kuin
odottaen kyytikärryjä, ja väliaikoina kohenteli peitteitä, suojatakseen
isäänsä kylmältä, tai vastaili kyselyihin, joita tämä näytti tekevän
närkkääseen ja nureksivaan tapaan. Tyttö ei rohjennut katsahtaakaan
Sijalle päin, vaikka kokoontuneen väkijoukon sorina luonnollisesti
kohdisti hänen huomiotansa sille taholle. Ryhmän neljäs henkilö oli
sorea ja sävyisä nuori mies, joka näytti ottavan osaa miss Bertramin
huolestukseen ja hänen huolehtimiseensa vanhempansa viihdytyksestä ja
mukavuudesta.

Tuo nuori mies se ensimäisenä huomasi eversti Manneringin. Hän astui
heti tulijaa vastaan, ikäänkuin kohteliaasti estääkseen tätä tulemasta
lähemmä murheellista ryhmää. Mannering heti pysähtyi selittämään.
Hän sanoi olevansa vieras, jolle mr. Bertram oli aikoinaan osottanut
ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Hän ei olisi tunkeutunut tämän
seuraan tuollaisena hädän hetkenä, ellei se olisi näyttänyt jossakin
määrin hylkäyksenkin hetkeltä. Hänen teki vain mieli tarjota mitä
palvelusta kykenisi tekemään mr. Bertramille ja nuorelle neidille.

Hän seisahtui sitte pikku matkan päähän nojatuolista. Hänen vanha
tuttavansa tuijotti häneen kiillottomin silmin, jotka eivät osottaneet
mitään tuntemisen merkkiä. Koulumestari näkyi vaipuneen niin syvään
murheeseen, ettei edes huomannut hänen läsnäoloaan. Nuori mies
kuiskaili miss Bertramille, joka läheni arastellen ja kiitti eversti
Manneringia hänen hyväntahtoisuudestaan, mutta sanoi kyynelten
tulvahtaessa silmiinsä pelkäävänsä, ettei hänen isänsä ollut kylliksi
entisellään, kyetäkseen tulijaa muistamaan.

Hän peräytyi sitte everstin seuraamana nojatuolin luo. "Isä", sanoi
hän, "tässä on mr. Mannering, vanha ystävä, joka on tullut tiedustamaan
sinua".

"Toivotan sydämestäni tervetulleeksi", vastasi vanhus, kohottautuen
tuolissaan ja koettaen tehdä kohteliaan liikkeen, samalla kun
vieraanvaraisen tyydytyksen välähdys näytti sävähtävän hänen
riutuneille kasvonpiirteilleen. "Mutta Lucy rakas, lähtekäämme alas
taloon; ethän saa pidätellä herraa täällä kylmässä. Mestari, ottakaahan
viininjäähdyttäjän avain. Mr. äh-äh -- herra varmaankin maistaa jotain
ratsastuksensa jälkeen."

Manneringiin vaikutti tärisyttävästi vastakohta, joka hänen muistissaan
kuvastui tämän vastaanoton ja sen välillä, jolla häntä oli sama mies
tervehtinyt heidän viimeksi tavatessaan toisensa. Hän ei voinut
pidättää kyyneliään, ja hänen ilmeinen liikutuksensa heti voitti
hänelle ystävättömän neitosen luottamuksen.

"Voi!" huoahti tämä; "surkeata on tämä vieraallekin. Mutta saattaa
olla isälleni parempi tämä tila, kuin että hän tietäisi ja pystyisi
tuntemaan kaiken."

Livreijapukuinen palvelija kapusi nyt ylös polkua ja puhutteli
matalalla äänellä nuorta herrasmiestä: "Mr. Charles, armollinen rouva
kipeästi kaipaa teitä tuolla, jotta hänen puolestaan huutaisitte
mustapuu-kaappia; ja lady Jean Devorgoil on hänen seurassaan ja kaikki
-- teidän on oitis tultava."

"Sano niille, ettet löytänyt minua, Tom; tai maltas, sano olevani
katselemassa hevosia."

"Ei, ei, ei", sanoi Lucy Bertram vakavasti; "jos ette tahdo lisätä
tämän kurjuuden katkeruutta, niin liittykää heti seurueeseen. Tämä
herrasmies varmaankin saattaa meidät kääseihin."

"Ehdottomasti, hyvä neiti", vakuutti Mannering; "nuori ystävänne saa
luottaa apuuni".

"Hyvästi sitte", virkkoi nuori Hazlewood, kuiskasi pari sanaa neitosen
korvaan ja juoksi sen jälkeen kiireisesti alas vierua, ikäänkuin ei
olisi luottanut päättäväisyyteensä hitaammin vauhdein.

"Minne Charles Hazlewood juoksee?" kysyi potilas, joka oli nähtävästi
tottunut hänen saapuvilla oloonsa ja hoiteluunsa; "minne Charles
Hazlewood juoksee? -- mikä hänet nyt vaatii pois?"

"Hän palaa piammiten", vastasi Lucy leppeästi.

Raunioista kuului nyt äänekästä puheen sorinaa. Lukijamme muistanee,
että linnasta johti porraspolku rantaan, ja sitä myöten olivat puhujat
kavunneet.

"Niin, raakkuja ja meriajokkaita on yltäkyllin lannotukseen, kuten
näette -- ja jos tahtoisi rakennuttaa uuden rakennuksen, joka saattaa
tosiaan käydä tarpeelliseksi, niin onpa tätä hyvän, hakatun kiven
paljoutta tässä vanhassa hornantyrmän röykkiössä --"

"Hyvä Jumala!" virkahti miss Bertram hätäisesti Sampsonille, "se on
tuon katalan Glossinin ääni! Jos isäni hänet huomaa, niin se näky
tappaa hänet siihen paikkaan!"

Sampson kiepahti seipäänä raunioita kohti ja asteli pitkin harppauksin
toimitusmiestä vastaan tämän ilmestyessä näkyviin rauniolinnan
holvikaaren alta. "Pakene pois!" hän käski. "Pakene pois! tahtoisitko
tappaa ja anastaa?"

"So soh, herra mestari Sampson", vastasi Glossin röyhkeästi, "jos ette
osaa pöntössä saarnata, niin emme saarnaanne täälläkään kuuntele. Me
käytämme lakia, hyvä ystävä; evankeliumin me jätämme teille."

Tuon miehen pelkkä nimeltään mainitseminen oli viime aikoina mitä
rajuimmin ärsyttänyt onnetonta potilasta. Hänen äänensä tehosi
nyt heti. Mr. Bertram kavahti ilman apua jaloilleen ja käännähti
häntä kohti; hänen kasvonpiirteittensä aaveellisuus oli omituisena
vastakohtana huudahtelujen hurjalle voimalle.

"Pois näkyvistäni, kyykäärme! -- luihu kyykäärme, jota lämmittelin
kunnes minua pistit! Etkö pelkää, että isieni asumuksen seinät kaatuvat
päällesi ja rusentavat luusi? Etkö pelkää, että Ellangowanin linnan
kynnyskin aukeaa sinut nielemään? Etkö ollut ystävätön, -- koditon,
-- pennitön, kun otin sinut suojellakseni -- ja etkö nyt karkota
minua -- minua ja tuota viatonta tyttöä -- ystävättömänä, kodittomana
ja pennittömänä siitä huoneuksesta, joka on suonut suojaa meille ja
suvullemme tuhannen vuotta?"

Jos Glossin olisi ollut yksinään, niin hän olisi luultavasti luikkinut
tiehensä; mutta kun saapuvilla oli vieras, paitsi hänen omaa
seuralaistansa, jonkunlaista maanmittaria, niin hän päätti turvautua
häpeämättömyyteen. Tehtävä oli kuitenkin melkein liian työläs hänenkin
julkeudelleen: "Sir -- Sir -- mr. Bertram -- Sir, te ette saisi moittia
minua, vaan omaa varomattomuuttanne, sir --"

Manneringin suuttumus alkoi yltyä hyvin tuliseksi. "Sir", hän sanoi
Glossinille, "tahtomatta sekaantua tähän väittelyyn, täytyy minun
ilmottaa teille, että olette sille valinnut varsin sopimattoman paikan,
ajan ja seuran. Olkaa hyvä ja poistukaa sen enemmittä puheitta."

Glossin, kookas ja vanttera mies, ei ollut vastahakoinen mieluummin
kääntymään vierasta vastaan, jota toivoi tyrmistyttävänsä, kuin
pitämään katalassa asiassaan puoliansa vääryydellä kohtelemansa
hyväntekijän edessä.

"En tiedä, kuka te olette, sir", sanoi hän, "enkä siedä yhdenkään
miehen kohtelevan minua noin helkkarin vapaasti".

Mannering oli luontaisesti kuumaverinen. Hänen silmänsä välähtivät
synkästi, hän puraisi alahuultansa niin kiukkuisesti, että verta
tiukkui, ja puheli Glossinia lähestyen:

"Kuulkaapas, sir, sillä ei ole suurtakaan väliä, että te ette minua
tunne. _Minä tunnen teidät;_ ja jollette heti paikalla laskeudu tuota
törmää alas, ainoatakaan tavua hisahtamatta, niin kautta taivaan
pääsettekin yhdellä ainoalla askeleella laelta juurelle asti!"

Oikeutetun vimmastuksen käskevä sävy vaimensi heti öykkärin rehentelyn.
Hän epäröitsi, käännähti kantapäällään, jupisi hampaittensa välissä
jotakin vastahakoisuudestaan häiritä neitiä ja vapautti heidät
vihatusta seurastaan.

Mrs. Mac-Candlishin kyytimies oli ehtinyt paikalle ajoissa, kuullakseen
tämän sananvaihdon; hän sanoi nyt ääneensä: "Jos hän olisi takertunut
tien varteen, niin olisinpa minä sille kapiselle ilkiölle antanut
pyörähdyksen yhtä halukkaasti kuin iässäni olen lanttia ilmaan
nakellut."

Hän astui sitten esille ilmottamaan, että valjakko oli valmiina
potilasta ja hänen tytärtään varten.

Mutta sitä ei enää tarvittu. Mr. Bertramin riutunut ruumis oli
lopen uupunut viimeiseen suuttumuksen ponnistukseen, ja vaipuessaan
takaisin tuoliinsa hän veti viimeisen hengähdyksensä vavahtamatta tai
voihkaisematta. Niin vähäisen muutti elonkipinän sammuminen hänen
muotoansa, että katsojille ilmaisivat hänen kuolemansa vasta tyttären
kirahdukset, kun tämä näki hänen silmiensä jäykistyvän ja tunsi
valtimon pysähtyvän.




14 luku.

PAKKOHUUTOKAUPPA.


    Lyö kello yksi. -- Emme aikaa huomaa,
    pait menekistään. Sille antaa kieli
    viisasta siis on. Niinkuin enkel' ääntäis,
    ma tunnen jylhän soinnun --,

lausuu Young. Se opetus, jonka runoilija on hieman oudosti johtanut
välttämättömästä ajan mittaamistavasta, voidaan hyvin sovelluttaa
sitä ajan osaa koskeviin tunteisiimme, joka on ihmiselämä. Me näemme
iäkkäiden, potevien ja jokahetkiselle hengenvaaralle alttiisiin toimiin
antautuneiden ikäänkuin horjuvan ihan olemattomuuden partaalla, mutta
me emme ota opiksemme heidän pidäkkeensä epävakaisuutta ennen kuin se
on kerrassaan pettänyt. Silloin kyllä, ainakin tuokioksi:

    toiveemme, pelkäilymme hätkähtäin
    silmäävät alas elon kapealta
    kaltaalta -- mihin? -- kuiluun pohjattomaan,
    ijäiseen häämyyn, -- kerran niiden omaan!

Ellangowaniin keräytyneiden katselijain ja vetelehtijäin joukko oli
noudattanut huvinhaluaan, eli omien sanojensa mukaan asioitansa
toimitellut, suuriakaan välittämättä niiden tunteista, joille tämä
tilaisuus tuotti kärsimystä. Harvat tosin mitään tiesivätkään
perheestä. Yksinäisyys, vastoinkäymiset ja tylsyys olivat vuosia
takaperin saaneet isän ikäänkuin ajautumaan pois aikalaistensa
huomiosta; tytärtä he taasen eivät olleet koskaan tunteneet. Mutta
kun yleinen sorina ilmotti, että ponnistus esi-isiensä sukutalosta
muuttamiseksi oli särkenyt onnettoman mr. Bertramin sydämen, tulvi
myötätuntoisuus kaikkialla kuin vedet profeetan sauvan iskemästä
kalliosta. Kunnioituksella muisteltiin suvun ikivanhaa syntyperää ja
tahratonta rehellisyyttä; ja onnettomuudelle kuuluva pyhä kunniassa
pitäminen, joka Skotlannissa harvoin kysyy veroansa turhaan, vaati sitä
ennen kaikkea nyt ja sai.

Mr. Mac-Morlan julisti kiireisesti keskeyttävänsä kaikki enemmät
toimenpiteet tilan ja muun omaisuuden myynnissä ja luovuttavansa
talon takaisin nuoren neidin huostaan, kunnes hän saisi neuvotelluksi
ystäviensä kanssa ja huolehdituksi isänsä hautaamisesta.

Glossin oli kotvan luimistellut yleisen myötätunnon purkautuessa
kuuluviin, kunnes paatui huomatessaan, ettei yleisö ollenkaan alkanut
häntä kohtaan äkäillä. Tällöin hän julkesi vaatia huutokauppaa
jatkettavaksi.

"Minä otan omalla valtuudellani lykätäkseni sen", vastasi
sijaissheriffi, "ja minä vastaan seurauksista. Annan myöskin
asianmukaisesti tiedoksi, milloin se jälleen alotetaan. On kaikille
asianosaisille hyödyksi, että tilukset tuottavat mahdollisimman korkean
hinnan, ja tämä hetki ei suinkaan saa sitä odottamaan. Otan asian
vastuulleni."

Glossin livahti huoneesta ja talostakin, salakähmäisesti ja
kiireissään; ja sen hän luultavasti teki omaksi hyväkseen, koskapa
ystävämme Jaakko Jabos jo piti puhetta lukuisan paljasjalkaisen
poikaliudan kanssa siitä, olisiko paikallaan kivittää hänet pois
kartanon alueelta.

Joitakuita huoneita järjestettiin hätäisesti nuorta neitiä ja hänen
isänsä ruumista varten. Mannering näki nyt enemmän sekaantumisen
tarpeettomaksi ja helposti johtavan vääriin käsityksiin. Niinikään
havaitsi hän, että useat Ellangowanin sukuun liittyvät perheet,
jotka todella juonsivatkin siitä sukulaissuhteesta pääasiallisesti
aatelisväittämyksensä, olivat nyt taipuisia osottamaan sukupuullensa
kunnioitusta, jota esille saamaan ei heidän luultujen sukulaistensa
kovaonnisuus ollut riittänyt. Godfrey Bertram-vainajan hautausmenojen
ohjaajan kunniasta näkyi joutuvan kiistasille -- kuten Homeroksen
syntymäkaupungista kilvattiin -- seitsemän arvokasta ja varakasta
herrasmiestä, joista yksikään ei ollut hänelle hänen eläessään
tarjonnut suojaa. Sen vuoksi hän päätti, koska saapuvillaolonsa oli
hyödytön, matkustaa lyhyelle kierrokselle parin viikon ajaksi; tämän
välikauden loputtua piti Ellangowanin omaisuuden lykätyn huutokaupan
jatkua.

Mutta ennen lähtöään hän patisteli puheilleen koulumestarin.
Kuullessaan erään herrasmiehen haluavan häntä puhutella ilmestyi
mies-parka esille, jonkunlainen kummastuksen ilme laihoissa
kasvoissaan, joihin uusi suru oli painanut yhä kaameamman leiman. Hän
kumarsi pari kolme kertaa tavattoman syvään Manneringille, suoristausi
sitte jäykäksi ja odotti kärsivällisenä tietoa tämän asiasta.

"Teidän on luultavasti mahdoton arvata, mr. Sampson", alotti Mannering,
"mitä vieraalla voi olla teille sanottavaa?"

"Ellei se olisi pyyntö, että minä ottaisin kasvattaakseni jotakuta
nuorukaista kaunotieteiden ja oppineiden aineiden harjotteluun -- mutta
minä en voi -- en voi -- minulla on vielä eräs tehtävä suoritettavana."

"Ei, mr. Sampson, toivomukseni eivät tähtää niin korkealle. Poikaa ei
minulla ole, ettekä luullakseni katsoisi ainoata tytärtäni sopivaksi
oppilaaksi."

"En vainenkaan", vastasi suoraluontoinen Sampson. "Silti minä se miss
Lucylle kaikki hyödylliset tiedot opetin, -- joskin emännöitsijä
pänttäsi hänelle päähän nuo turhat pallistamisen ja leikkelyn
harjotukset."

"No niin, sir", vastasi Mannering, "miss Lucysta puhua aioinkin. Ette
kaiketi lainkaan muista minua?"

Sampson oli aina muulloinkin kelpo lailla hajamielinen. Mutta hänen
ystävänsä äkillinen kuolema oli niin sotkenut hänen aatoksensa, ettei
hän muistanut entistä tähtientietäjää eikä edes sitä vierasta, joka oli
käynyt suojelemaan hänen isäntäänsä Glossinilta.

"Eipä väliä", jatkoi eversti; "olen mr. Bertram-vainajan vanhoja
tuttavia ja halukas auttamaan hänen tytärtään nykyisissä
olosuhteissaan. Sitä paitsi olen ajatellut huutaa itselleni tämän
talon ja toivoisin kaiken sillaikaa pysyvän järjestyksessä. Otatteko
ystävällisesti käyttääksenne tämän pikku rahaerän tavallisiin
talousmenoihin?"

Hän pisti koulumestarin käteen kukkaron, joka sisälsi kultarahoja.

"Ta-va-ton-ta!" huudahti mestari Sampson. "Mutta jos teidän
arvoisuutenne viivähtäisi --"

"Mahdotonta, sir -- mahdotonta", epäsi Mannering, loitoten hänestä.

"Ta-va-ton-ta!" huudahti Sampson taas, kukkaro kädessään seuraten
portaitten päähän. "Mutta että minä tähän myntättyyn metalliin koskisin
--"

Mannering livahti alas portaita niin joutuin kuin pääsi.

"Ta-va-ton-ta!" huudahti mestari Sampson vielä kolmannen kerran, nyt
seisten alikerran ovella. "Mutta mitä tämän käyvän metalliin ottamiseen
tulee --"

Mutta Mannering istui jo ratsunsa seljässä ja äänen kantamattomissa.
Koulumestarilla ei ollut eläissään ollut omanansa tai toisenkaan
puolesta hallittavana neljättäosaakaan tästä summasta, vaikka sitä
ei ollut yli kahdenkymmenen guinean. Hän "otti opastusta siitä",
kuten sanoi, "millä tavoin hänen tulisi tähän komeaan kultaan
nähden menetellä". Onneksi sai hän omaa voittoansa pyytämättömäksi
neuvojakseen Mac-Morlanin, joka huomautteli parhaita tapoja sen
käyttämiselle miss Bertramin mukavuudeksi, tämä kun epäilemättä oli
lahjottajan sille ajattelema tarkotus.

Monet naapuriston säätyhenkilöt olivat nyt vilpittömän innokkaita
tyrkyttämään vieraanvaraisuuttaan ja ystävällisyyttään miss
Bertramille. Mutta hänelle oli luonnollisesti vastenmielistä mennä
mihinkään perheeseen ensi kertaa pikemmin hyväntekeväisyyttä kuin
vieraanvaraisuutta osakseen saamaan. Sen vuoksi päätti hän odottaa
isänsä lähimmän naissukulaisen mielipidettä ja neuvoa. Tämä oli
Singlesiden mrs. Margaret Bertram, vanha neiti, jolle hän kirjotti
selvityksen nykyisestä turvattomasta asemastaan.

Mr. Bertram-vainajan hautaus toimitettiin säädyllisen hiljaisesti,
ja kovaonnisen nuoren naisen täytyi nyt katsoa itsensä vain
määräaikaiseksi asukkaaksi talossa, jossa oli syntynyt ja jossa hänen
kärsivällisyytensä ja viihdyttelevä huolenpitonsa olivat niin kauvan
"vanhuuden kätkyttä liekutelleet". Mr. Mac-Morlanin puhelut rohkaisivat
häntä kuitenkin toivomaan, ettei häneltä tätä turvapaikkaa riistettäisi
äkkiä eikä tylysti; mutta kohtalo oli määrännyt toisin.

Kahtena päivänä ennen Ellangowanin kiinteimistön ja irtaimen uudestaan
kuulutettua huutokauppaa odotteli Mac-Morlan kärsimättömästi eversti
Manneringia tulevaksi tai ainakin valtakirjaa toimia hänen puolestaan.
Mutta mitään ei kuulunut. Mr. Mac-Morlan heräsi aikaisin aamulla, --
käveli postikonttoriin, -- mitään kirjeitä ei ollut hänelle. Hän yritti
uskotella itselleen, että eversti Mannering kyllä ilmestyisi hänen
luokseen aamiaiselle, ja pyysi vaimoansa asettamaan pöydälle parhaat
posliiniastiat sekä valmistautumaan sikäli. Mutta turhiapa olivat
valmistukset.

"Jos olisin osannut tätä aavistaa", päivitteli hän, "niin olisin vaikka
koko Skotlannin kiertänyt ristiin rastiin ja etsinyt jonkun tarjoamaan
Glossinia vastaan". Valitettavasti olivat sellaiset ajatukset nyt
myöhäisiä.

Määrähetki saapui, ja asianomaiset kokoontuivat Kippletringanin
Vapaamuuraritalolle, jonne huutokauppa nyt oli siirretty.
Mac-Morlan käytti alkuhommiin niin paljon aikaa kuin sopivasti
päinsä kävi ja luetteli myyntiehdot yhtä verkalleen kuin olisi omaa
kuolemantuomiotansa lukenut. Hän katsahti ovelle joka kerta kun se
avautui, yhä heikommin ja heikommin toivein. Hän kuunteli jokaista
kauppalan kadulta tunkeutuvaa hälyä ja yritti siitä erottaa kavioiden
kopsetta tai rattaiden ratinaa. Kaikki oli turhaa.

Sitte juolahti hänen mieleensä se oivallinen aatos, että eversti
Mannering oli saattanut käyttää jotakuta muuta henkilö asiamiehenään;
hän ei olisi haaskannut silmänräpäyksenkään ajatusta siihen
luottamuksen puutteeseen, mitä tuollainen toimenpide olisi häntä
itseänsä kohtaan osottanut. Mutta tämäkin toive oli perätön.
Juhlallisen vaitiolon jälkeen mr. Glossin tarjosi Ellangowanin
tiluksista ja paroonikunnasta alkuperäisen huutohinnan. Mitään
vastausta ei tullut, ketään kilpailijaa ei ilmestynyt. Tarjooja esitti
asianmukaiset vakuudet, ja hietalasin juostua loppuun, vanhan tavan
mukaan, täytyi mr. Mac-Morlanin lakikielellä "katsoa ja julistaa kauppa
laillisesti tehdyksi ja vahvistaa sanottu Gilbert Glossin sanottujen
tiluksien ja maiden omistajaksi".

Kelpo kirjuri kieltäysi ottamasta osaa komeihin kekkereihin, jotka
muulle seurueelle kustansi Ellangowanin squire Gilbert Glossin. Hän
palasi kotiinsa mieli katkeruutta kuohuen, purkaen äkäänsä valituksina
noiden intialaisten pohattain huikentelevaisuudesta ja oikullisuudesta,
ne kun eivät koskaan kymmentä päivää peräkkäin tienneet mitä tahtoivat.
Kohtalo jalomielisesti päätti ottaa ikävyyden syykseen ja katkaisi
tämänkin kiukunpuuskan Mac-Morlanilta.

Kello kuuden seuduissa illalla nimittäin saapui pikalähetti, "kovin
erinomaisesti humalassa", sanoi sisäkkö, tuoden eversti Manneringilta
paperikääryn, joka oli päivätty neljää päivää aikaisemmin eräässä pikku
kauppalassa satakunnan penikulman päässä Kippletringanista. Se sisälsi
täydet valtuudet mr. Mac-Morlanille tahi hänen määräämällensä päättää
aijottu kauppa. Tärkeät perheasiat olivat vaatineet everstin itsensä
matkustamaan Westmorelandiin, minne hänelle voitaisiin kirjottaa squire
Arthur Mervynin luo, Mervyn Halliin.

Raivonsa riehahduksessa Mac-Morlan paiskasi valtakirjallaan viatonta
sisäkköä päähän, ja hänet saatiin vain väkivoimalla pidätetyksi
peittoamasta ratsuraipallaan sanansaattajan heittiötä, jonka
vitkallisuus ja juopottelu oli tämän pettymyksen tuottanut.




15 luku.

KOULUMESTARI JA HÄNEN OPPILAANSA.


Heti kun oli kuullut tuskallisen ja viime päiviltä odottamattoman
sanoman ryhtyi miss Bertram jatkamaan jo alottamiansa valmistuksia,
viipymättä poistuakseen kartanosta. Mr. Mac-Morlan autteli häntä
tässä järjestelyssä ja tarjoili hänelle niin ystävällisesti kotinsa
vieraanvaraisuutta ja suojaa, kunnes hän saisi serkultaan vastauksen
tai ennättäisi omaksua jonkun vakinaisen suunnitelman vastaisuuttansa
varten, että hänestä tuntui tylyltä hyljätä noin hartaasti suositeltua
kutsua. Mrs. Mac-Morlan oli sivistynyt nainen, synnyltään ja tavoiltaan
hyvin sopiva vastaanottamaan sellaisen vierailun ja tekemään miss
Bertramin oleskelun mieluisaksi. Koti ja sydämellinen kohtelu olivat
hänelle siten varatut, ja keveämmin mielin kävi hän maksamaan palkkoja
isänsä talouden harvoille palkollisille ja heitä hyvästelemään.

Missä on arvossapidettäviä ominaisuuksia molemmin puolin, siellä on
tämä tehtävä aina sydämelle käypää, ja silloiset olosuhteet saattoivat
sen kaksin verroin liikuttavaksi. Kaikki saivat saatavansa ja hiukan
ylikin, ja he lausuivat jäähyväisensä nuorelle emännälleen kiitoksin ja
hyvin toivotuksin, toiset kyynelsilmin. Vierashuoneeseen jäivät lopuksi
vain mr. Mac-Morlan, joka oli tullut noutamaan vierastansa asuntoonsa,
mestari Sampson ja miss Bertram.

"Ja nyt", virkkoi tyttö-poloinen, "täytyy minun jättää hyvästi
yhdelle vanhimpia ja parhaita ystäviäni. Jumala teitä siunatkoon, mr.
Sampson, ja palkitkoon teille kaiken sen sydämellisyyden, jolla olette
oppilas-parkaanne ohjaillut, ja ystävyytenne vainajaa kohtaan; toivon
usein kuulevani teistä." Hän sujautti opettajansa käteen muutamia
kultakolikolta sisältävän käärön ja nousi kuin lähteäkseen huoneesta.

Mestari Sampsonkin nousi, mutta vain seisoakseen ällistellen kuin
puusta pudonnut. Hänen yksinkertaiseen ymmärrykseensä ei ollut
kertaakaan juolahtanut ajatus erota miss Lucysta, menipä tämä minne
tahansa. Hän laski rahaerän pöydälle.

"Se on kylläkin riittämätön", sanoi Mac-Morlan, väärin ymmärtäen hänen
tarkotuksensa, "mutta olosuhteet --"

Mr. Sampson heilautti kättään kärsimättömästi. "En minä palkasta --
en minä palkasta -- mutta että minä, joka olen syönyt hänen isänsä
leipää ja juonut hänen maljastaan kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin
-- ajatellakin, että minä nyt jättäisin hänet -- ja jättäisin
turvattomaksi ja murheeseen -- ei, miss Lucy, sitä ei teidän ikinä käy
ajatteleminen! Ette suostunut häätämään isänne koira-parkaa, ja minua
kohtelisitte pahemmin kuin hurttaa? Ei, miss Lucy Bertram, niin kauvan
kuin elän, en teistä erkane. Minusta ei tule mitään rasitusta -- olen
ajatellut millä sen estää. Mutta, kuten Ruth lausui Naomille: 'Älä
minulle sitä puhu, että minä luovun sinusta ja palajan pois tyköäs,
sillä kuhunka sinä menet, sinne myös minä menen, ja kussa sinä yödyt,
siellä tahdon myös minä yötä olla: sinun kansas on minun kansani, ja
sinun Jumalas on minun Jumalani. Kussa sinä kuolet, siellä myös minä
tahdon kuolla ja sinne tahdon haudattaa. Herra tehköön minulle sen ja
sen, jos ei ainoastansa kuolema eroita meitä!'"

Tämän puheen aikana, pisimmän mitä mestari Sampsonilta oli konsanaan
kuultu, valui lämminsydämisen miehen silmistä kyyneliä virtanaan,
eivätkä Lucy ja Mac-Morlankaan voineet olla tunteettomia tälle
odottamattomalle tunteen ja kiintymyksen purkaukselle.

"Mr. Sampson", sanoi Mac-Morlan, vuorotellen turvauduttuaan
nuuskarasiaansa ja nenäliinaansa, "asuntoni on kylliksi avara, ja
jos suostutte ottamaan yösijanne sieltä siksi aikaa kun miss Bertram
meitä asumisellaan kunnioittaa, niin katson itseni hyvin onnelliseksi
ja kotini saaneen suuren suosionosotuksen vastaanottaessaan teidän
arvoisenne uskollisen miehen kattonsa alle". Hienotuntoisesti
poistaakseen mitä vastaväitteitä miss Bertram saattaisi nähdä tämän
odottamattoman seurakumppanin tuomiselle mukanaan lisäsi hän sitte:
"Liikeasiani tekevät minulle useasti tarpeelliseksi käyttää parempaa
tilimiestä kuin ainoakaan nykyinen kirjurini on, ja mielihyvällä
turvautuisin siinä suhteessa tuolloin tällöin teidän apuunne."

"Tietenkin, niin oikein", vahvisti Sampson innokkaasti; "minä osaan
kaksinkertaisen kirjanpidon ja italialaisen järjestelmän".

Kyytimiehemme oli työntäytynyt huoneeseen ilmottamaan kääsiensä ja
hevostensa saapumisen. Kenenkään huomaamatta viivyskeli hän syrjässä
tämän tavattoman kohtauksen aikana ja vakuutti mrs. Mac-Candlishille,
että se oli liikuttavinta mitä hän oli eläissään nähnyt; "harmajan
tamman kuolema, heporukan, ei siihen verraten ollut mitään".
Tästä mitättömästä seikasta oli jälkeenpäin tärkeämpiä seurauksia
koulumestarille.

Vieraat toivotti herttaisesti tervetulleiksi mrs. Mac-Morlan, jolle
hänen miehensä vihjasi, kuten muillekin, palkanneensa mestari
Sampsonin avukseen muutamien sekavien tilien selvittämiseksi;
siinä työskennellessään hän mukavuussyistä asuisi perheessä. Mr.
Mac-Morlanin maailmantuntemus sai hänet antamaan asialle tämän
värityksen, hän kun tiesi, että olipa koulumestarin uskollinen
kiintymys miten kunniakas tahansa sekä hänen omalle sydämelleen että
Ellangowanin suvulle, kelpasi hän ulkonaisesti peräti vähän naisten
seuralaiseksi ja oli ylimalkaan jokseenkin naurettava lisäke kauniille
seitsentoistavuotiaalle immelle.

Mestari Sampson teeskeli suurella innolla sellaisia toimituksia, mitä
mr. Mac-Morlan näki hyväksi hänen haltuunsa uskoa; mutta piankin
huomattiin, että hän säännöllisesti katosi määrättynä hetkenä
aamiaisen jälkeen ja palasi taas päivällisen aikaan. Illat hän
käytti konttorityöhön. Lauvantaina hän ilmestyi voitokkain katsein
Mac-Morlanin eteen ja laski pöydälle kaksi kultarahaa.

"Mitä varten tämä, mestari?" kummastui Mac-Morlan.

"Ensinnäkin korvatakseni kulujanne minusta, arvoisa herra -- ja jäännös
miss Lucy Bertramin käytettäväksi."

"Mutta, mr. Sampson, teidän työskentelynne toimistossani korvaa
elantonne enemmän kuin kylliksi -- minähän olen teille velkaa, hyvä
ystävä."

"Olkoon se sitte kaikki", sanoi koulumestari kättään heilauttaen, "miss
Lucy Bertramin tarpeisiin".

"No, mutta, mestari, tämä raha --"

"Se on rehellisesti saatua, mr. Mac-Morlan. Se on erään nuoren
herrasmiehen ylellinen palkkio kielten opetuksesta; me luemme kolme
tuntia päivässä."

Moniaat lisäkyselyt saivat koulumestarilta heltiämään, että tuo
antelias oppilas oli nuori Hazlewood. Hän tapasi opettajansa joka päivä
mrs. Mac-Candlishin talossa; emännän julistelut Sampsonin etuansa
katsomattomasta kiintymyksestä nuoreen neitiin olivat hankkineet
hänelle tämän väsymättömiin ja avokätisen opiskelijan.

Mac-Morlania kuulemansa kummastutti suurestikin. Mestari Sampson oli
epäilemättä varsin tietorikas ja oivallinen mies; olivatpa kieltämättä
myös klassikot erityisesti lukemisen arvoisia. Mutta että nuori mies,
kahdenkymmenen iässä, ratsastaa seitsemän penikulmaa jokaisena viikon
päivänä edes lakaisin pitämään tuollaista kolmen tunnin _tête-à-têteä_,
se oli lukukiihkoa, jota hän ei tahtonut ottaa täydellisesti
uskoakseen. Vähänpä tarvittiin viekkautta koulumestarin seulomiseen,
sillä tuon kelpo miehen päähän mahtui vain mitä suoranaisimpia ja
yksinkertaisimpia aatoksia.

"Tietääkö miss Bertram, miten käytätte aikaanne, hyvä ystävä?"

"Eihän tietenkään vielä -- mr. Charles esitti sitä salattavaksi
häneltä, jottei hän empisi ottaa vastaan siitä johtuvaa pikku
avustusta; mutta", lisäsi hän, "ei olisi mahdollista salata sitä
kauvan, koskapa mr. Charles aikoo toisin ajoin ottaa luentonsa tässä
talossa".

"Vai niin aikoo!" sanoi Mac-Morlan. "Niin, niin, kyllä ymmärrän,
ymmärrän kyllä. Ja käytetäänkö nuo kolme tuntia, mr. Sampson,
yksinomaan sananselityksiin ja kääntämiseen?"

"Epäilemättä ei -- meillä on myöskin kanssapuhelua lueskelun
maustamiseksi -- _neque semper arcum tendit Apollo_".[21]

Kyselijä kävi tältä Gallowayn Foibokselta urkkimaan, mitä heidän
keskustelemuksensa etupäässä koskivat.

"Menneitä kohtauksiamme Ellangowanissa -- ja tosiaan luullakseni
hyvinkin useasti haastelemme miss Lucysta -- sillä mr. Charles
Hazlewood muistuttaa minua siinä suhteessa, mr. Mac-Morlan. Alkaessani
hänestä puhua en koskaan tiedä mihin lopettaa -- ja, kuten tapaan sanoa
(leikillä), hän puijaa meiltä puolet luvuistamme."

Ohoo! ajatteli mr. Mac-Morlan, sieltäkö päin tuuli käy? Olen jotain
tällaista ennenkin kuullut.

Hän alkoi aprikoida, millainen käytös olisi turvallisin hänen
suojatilleen ja hänelle itselleenkin, sillä vanhempi mr. Hazlewood
oli mahtava, varakas, kunnianhimoinen ja kostonhaluinen, ja piti sekä
rikkautta että loistavaa nimeä ehdottomana edellytyksenä poikansa
vastaiselle liitolle. Arvostellen mitä korkeimmalle vieraansa
järkevyyden ja terävän älyn päätti hän viimein käyttää tilaisuutta
heidän sattuessaan olemaan kahden kesken, ilmaistakseen asian hänelle
tavallisena pikku tietona. Sen hän teki niin luonnollisella sävyllä
kuin osasi:

"Toivotan teille iloa ystävänne mr. Sampsonin hyvästä onnesta, miss
Bertram; hän on saanut oppilaan, joka maksaa hänelle kaksi guineaa
kahdestatoista kreikan ja latinan tunnista."

"Todellako! Olen yhtä ihastuksissani kuin hämmästyksissäni -- kuka voi
niin antelias olla? onko eversti Mannering palannut?"

"Ei, ei eversti Mannering; mutta mitä ajattelette tuttavastanne mr.
Charles Hazlewoodista? Hän puhelee ottavansa tuntejaan täälläkin --
toivoakseni saamme hänelle tilaa."

Lucy punehtui syvään. "Taivaan nimessä, ei, mr. Mac-Morlan -- älkää
antako sen tapahtua -- Charles Hazlewoodilla on siitä jo ollut kylliksi
kiusaa."

"Klassikkojen lueskelustako, hyvä neitiseni?" tahallaan ollen
käsittävinään hänet väärin. "Useimmilla nuorilla herrasmiehillä sitä
toden totta on jonakin elämänsä ajankohtana; mutta hänen nykyiset
opintonsa ovat vapaaehtoisia."

Miss Bertram antoi puheenaineen jäädä silleen, eikä hänen isäntänsä
yrittänyt sitä uudistaa, koska toinen näytti pysähtyneen tekemään
jotakin päätöstä itsekseen.

Seuraavana päivänä miss Bertram otti puhutellakseen mr. Sampsonia. Mitä
ystävällisimmällä tavalla lausuen kiitoksensa tämän uhrautuvaisuudesta
ja ilonsa tuollaisen palkkion saannista vihjaili hän koulumestarille,
että hänen nykyinen tapansa ohjailla Charles Hazlewoodin opintoja
varmastikin oli kovin epämukava hänen oppilaalleen. Parempi siis oli
siksi aikaa kuin hommaa kesti mestarin suostua tilapäiseen eroon ja
joko asua oppilaansa kotona tai mahdollisimman lähellä häntä. Sampson
kieltäysi, kuten hän oli odottanutkin, ottamasta sellaista ehdotusta
kuullakseen -- ei Walesin prinssinkään kasvattajaksi mennäkseen hän
luopuisi neidistään. "Mutta minä näen", hän lisäsi, "että olette liian
ylpeä ottamaan osaa roposeeni; ja kukaties alan teitä kylläännyttää".

"Ette suinkaan -- te olitte isäni vanha, miltei ainoa ystävä -- enkä
minä ole ylpeä -- Jumala tietää, ettei ole minulla ylpeiltävääkään --
saatte tehdä parhaan harkintanne mukaan muissa asioissa, mutta tehkää
minulle tämä palvelus: Sanokaa mr. Charles Hazlewoodille, että teillä
oli minun kanssani jotakin puhetta hänen opinnoistaan ja että minä
arvelin aivan päinsä käymättömäksi ja mahdottomaksi ajatellakaan hänen
aikomustaan jatkaa niitä täällä."

Mestari Sampson lähti hänen luotansa ihan alla päin eikä ovea
sulkiessaan voinut olla jupisematta Vergiliuksen sanoja _"varium et
mutabile"_.[22] Seuraavana päivänä hän tuli kovin surkeissaan tuomaan
miss Bertramille kirjettä. "Mr. Hazlewood", hän sanoi, "keskeyttää
opintonsa, vaikka hän onkin jalomielisesti korvannut rahallisen
vahingon. Mutta millä korvaa hän itselleen sen tiedon, jota hän olisi
voinut minun ohjauksellani hankkia? Tuossakin yhdessä kirjotustyössä:
kokonaisen tunnin hän tuota lyhykäistä kirjelmää tuherteli, haaskaten
monta tulloa, neljä sulkaa ja aimo arkillisen hyvää valkeata paperia.
Kolmessa viikossa olisin minä hänelle harjaannuttanut vakaan, juohevan,
selkeän ja luettavan käsialan -- hänestä olisi kaunokirjottaja
sukeutunut -- mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

Kirjelmä sisälsi vain moniaita rivejä, joissa syvästi pahoiltiin ja
nuruttiin miss Bertramin julmuutta, kun tämä ei ainoastaan kieltäytynyt
häntä näkemästä, vaan myöskin sallimasta hänen ihan välillisestikään
kuulustella hänen vointiansa ja autella hänen oloansa. Mutta se päättyi
vakuutuksiin, että miss Bertramin ankaruus oli turhaa ja ettei mikään
voinut horjuttaa Charles Hazlewoodin kiintymystä.

Mrs. Mac-Candlishin toimeliaan suosinnan avulla Sampson sai joitakuita
muita oppilaita -- arvoltaan tosiaan peräti toista kuin Charles
Hazlewood -- joiden tunneista ei paljoakaan tuloja herunut. Jotakinhan
hän kuitenkin ansaitsi, ja sykähtelipä hänen sydämensä riemukkaana, kun
hän viikoittain vei eränsä mr. Mac-Morlanille, vähentäen siitä vain
hivenen nuuskarasiansa ja tupakkakukkaronsa varustamiseen.

Ja tässä meidän täytyy jättää Kippletringan, silmätäksemme sankariamme,
jotteivät lukijamme pelkäisi menettävänsä häntä näkyvistään taaskin
neljännesvuosisadan ajaksi.




16 luku.

MR. MERVYNIN SANOMA.


Mr. Bertramin kuoleman jälkeen oli Mannering lähtenyt lyhyelle
retkeilylle, aikoen palata Ellangowanin lähettyville ennen maatilan
huutokauppaa. Niinpä matkusti hän Edinburg'hiin ja muuanne, ja
ollessaan palaamassa siihen Skotlannin lounaiseen maakuntaan, jossa
kertomuksemme näyttämö sijaitsee, hän sadan penikulman päässä
Kippletringanista sai rannikolta antamallaan osotteella ystävältään
mr. Mervyniltä kirjeen, joka sisälsi jokseenkin epämieluisia tietoja.
Olemme jo ottaneet oikeudeksemme tarkkailla sankariamme salavihkaakin,
minkä vuoksi tuostakin kirjeestä lukijalle otteen jäljennämme.

    "Pyydän sinulta anteeksi, parahin ystävä, sinulle tuottamaani
    tuskaa, pakottaessani sinut avaamaan niin vihavoivia haavoja
    kuin kirjeessäsi mainitut. Olen aina kuullut, vaikka kenties
    erehdyttävästi, että mr. Brownin huomaavaisuus oli miss
    Manneringille aijottua. Mutta olipa asian laita miten tahansa, niin
    ei voida olettaa, että hänen rohkeutensa olisi sinun asemassasi
    voinut jäädä huomaamatta ja rankaisematta.

    Viisaat miehet sanovat, että me luovutamme sivistyneelle
    yhteiskunnalle luonnolliset itsepuolustuksen oikeutemme, mutta
    sillä ehdolla vain, että lain säännökset suojelevat meitä. Missä
    ei korvausta voida saada, siinä käypi alistaminen mitättömäksi.
    Yksikään esimerkiksi ei edellytä, ettei minulla ole oikeutta
    puolustaa kukkaroani ja henkeäni maantierosvolta yhtä hyvin kuin
    olisin villi intiaani, jolla ei ole lakia eikä järjestysvaltaa.
    Kysymys vastarinnastani tai alistumisestani riippuu keinoistani
    ja asemastani. Mutta jos aseestettuna ja tasaväkisenä alistun
    kenenkään, ylhäisen tai alhaisen, vääryyteen ja väkivaltaan, niin
    pidettäneen vaikuttimenani tuskin uskonnollista tai siveellistä
    tunnetta, olenpa kuka hyvänsä muu kuin kveekari.

    Kunnialleni käypä hyökkäys tuntuu minusta hyvinkin samalta.
    Loukkaus, vaikka kuinkakin mitätön itsessään, on vaikutuksiltaan
    paljoa syvällisempi kaikille elämänvaiheillemme kuin mikään
    maantiellä ryöstäjän tekemä vaurio, ja loukatun hyvitys on julkisen
    oikeudenkäytön vallassa paljoa vähemmin, tai oikeastaan se on
    kokonaan sen tapaamattomissa. Jos ken tahansa suvaitsee Arthur
    Mervyniltä rosvota hänen kukkaronsa sisällön, olettaen ettei
    sanotulla Arthurilla ole puolustuskeinoja tai näiden käyttämiseen
    taitoa ja miehuutta, niin Lancasterin tai Carlislen käräjät
    antavat hänelle oikeutta, nykäisyttämällä voron killumaan. Ja
    kuka kuitenkaan väittää minun olevan pakko odottaa tätä oikeutta
    ja alistua ensi kädessä rosvottavaksi, jos minulla itselläni on
    keinoja ja luontoa omaisuuteni varjelemiseen? Mutta jos minua
    vastaan lausutaan solvaus, johon alistuminen on maineeni ainiaaksi
    tahraamista kunniallisten miesten silmissä ja josta minulle eivät
    kykene hyvitystä hankkimaan kaikki kaksitoista ylioikeuden tuomaria
    ja kansleri päälle päätteeksi, niin millä lain tai järjen säännöllä
    voidaan minut pidättää suojelemasta sitä, minkä pitäisi olla
    ja mikä onkin rajattomasti kalliimpi jokaiselle kunnialliselle
    miehelle kuin hänen koko omaisuutensa.

    Asian uskonnollisista näkökohdista en sano mitään, kunnes
    löydän jonkun kunnianarvoisan hengenmiehen, joka tuomitsee
    itsepuolustuksen hengen ja omaisuuden uhattuna ollessa. Jos
    sen sopivaisuus jälkimäisessä tapauksessa yleiseen myönnetään,
    niin voitaneen tehdä varsin vähäisen eroa ruumiin ja tavaran
    suojelemisen sekä maineen varjelemisen välillä. Että maineen
    kimppuun voivat hyökätä henkilöt, jotka ovat elämässään
    kokonaan toisella arvotasolla, siveellisiltä periaatteiltaan
    kenties tahrattomat ja maineeltaan puhtaat, se ei voi vaikuttaa
    itsepuolustusoikeuteni laillisuuteen. Voin pahotella, että
    asianhaarat ovat jouduttaneet minut henkilökohtaiseen
    kiistaan sellaisen yksilön kanssa; mutta samaa mielipahaa
    tuntisin jalomielisen vihollisen kaatumisesta miekkani tiellä
    kansainkeskisessä riidassa.

    Kysymyksen jätän kuitenkin omantunnon asiaksi, huomauttaen
    vain, ettei kirjottamani sovellu ammatti-kaksintaistelijaan
    eikä kunniakiista hyökkäävään osalliseen. Tahdon vain vapauttaa
    syystä sen, jonka ahdistaa taistotantereelle sellainen loukkaus,
    että kärsivällinen alistuminen siihen ainiaaksi tärvelisi hänen
    yhteiskunnallisen arvonsa ja maineensa.

    Olen pahoillani siitä, että ajattelet asettua Skotlantiin asumaan,
    hyvillänipä sentään, kun et kuitenkaan kovin mittaamattoman
    taipaleen taakse joudu ja kun leveysaste on meille suosiollinen.
    Devonshiresta Westmorelandiin siirtyminen saattaisi hytisyttää
    Intian paahtelemaa miestä; mutta meidän luoksemme Gallowaysta tai
    Dumfriesshiresta poikkeaminen on askel lähemmäksi aurinkoa, vaikka
    lyhytkin. Sitä paitsi aavistelen ajattelemasi maatilan olevan sen
    vanhan aavelinnan yhteydessä, jossa näyttelit tähtientietäjän
    osaa matkallasi pohjoiseen parisenkymmentä vuotta takaperin.
    Sitä näkymöä olen sinun kuullut kuvailevan hullunkurisella innon
    pauhinalla liian usein, voidakseni toivoa kykeneväni pelottelemaan
    sinua päättämästä kauppaa. Toivonpa sentään, että vieraanvarainen
    lorulairdi ei ole ajanut matalikolle ja että hänen kappalaisensa,
    jolla meitä monet kerrat naurattelit, vielä on _in rerum
    natura_.[23]

    Ja tähän, hyvä Mannering, soisin voivani lopettaa, sillä
    minun on uskomattoman tukala kertoa loppua tarinaani, vaikka
    tiedänkin varmasti saavani taata mahdottomaksi minkään tahallisen
    sopimattomuuden tilapäisen holhottini Julia Manneringin taholta.
    Mutta minun täytyy kuitenkin ansaita lukiossa saamani Avo-Artun
    lisänimi. Seuraavaan tapaan on asian meno.

    Tyttäressäsi on paljon luonnonlaatusi haaveellisuutta sekä rahtunen
    sitä ihailusta viehättymistä, jota kaikissa kauniissa naisissa
    ainakin jonkun verran ilmenee. Hänestä sitä paitsi nähtävästi
    tulee perijättäresi; se on mitätön seikka niille, jotka Juliaa
    minun silmilläni katsovat, mutta tehoisa syötti tekokiiltoisille,
    juonijoille ja arvottomille. Tiedät miten olen lasketellut leikkiä
    hänen leppeästä kaihomielisyydestään sekä yksinäisistä kävelyistään
    aamuisin ennen kenenkään heräämistä ja kuutamolla, jolloin kaikkien
    pitäisi olla levolla tai istua korttipöydässä, mikä on samaa.
    Alempana mainitsemani lupaus ei kenties ole ulkopuolelta leikin
    rajojen lähtöisin, mutta soisin mieluummin siitä pilapuheen tulevan
    sinun suustasi kuin minun.

    Pariin kolmeen kertaan kuulin viimeisten kahden viikon kuluessa
    myöhään yöllä tai hyvin varhain aamulla jonkun flageoletilla
    soittelevan sitä pikku hindu-sävelmää, johon tyttäresi on
    erityisesti mieltynyt. Ensimältä ajattelin jonkun soitannollisen
    palvelijan, jonka soitonhalu ei päivisin saanut tyydykettä,
    valitsevan tuon hiljaisen hetken jäljitelläkseen vierashuoneessa
    saapuvilla ollessaan mieleensä painuneita säveliä. Mutta viime
    yönä valvoin myöhään työhuoneessani, joka on ihan miss Manneringin
    kamarin alla, ja kummakseni en ainoastaan selvästi kuullut
    flageoletin soittoa, vaan varmistuin siitäkin, että se kuului
    ikkunan edustalla leviävältä järveltä.

    Uteliaana tietämään, kuka meille noin tavattomalla hetkellä
    serenaadia soitteli, hiivin hiljaa ikkunaani. Mutta olipa muitakin
    tähystelijöitä kuin minä. Muistanet miss Manneringin valinneen
    kamarinsa sen ulokkeen takia, joka avautuu hänen ikkunastaan
    järvelle päin. No niin, kuulin juoksuikkunan sälähtävän, luukkujen
    kalahtavan auki ja hänen oman äänensä keskustelemassa jonkun
    henkilön kanssa, joka vastaili alhaalta. Tämä ei ole 'Paljon melua
    tyhjästä';[24] en voinut erehtyä hänen äänestään ja tuollaisista
    soinnuista, niin hivelevistä, niin sisältörikkaista --. Ja totta
    pulmakseni helähtelivät äänet alhaaltakin hellyyden herkintä
    tunnetta. Mutta sanojen sisällyksestä en tiedä mitään sanoa.

    Kohotin oman juoksuikkunani ruutua, kuullakseni enemmänkin kuin
    pelkkää sorinaa tuosta espanjalaisesta lemmenkohtauksesta. Mutta
    kaikesta varomisestani huolimatta hälytti rasahdus puhujat. Alas
    luisui nuoren neidin ikkunanpuolisko ja luukut sulkeusivat siinä
    silmänräpäyksessä. Airoparin loiskahdus ilmaisi kaksinpuhelun
    mies-esittäjän peräytyvän. Vieläpä näinkin hänen veneensä, jota
    hän souti hyvin joutuisasti ja kätevästi, kiitävän yli järven kuin
    kaksitoistasoutuinen saima.

    Aamusella kuulustelin muutamia palvelijoitani kuin sattumoilta
    ja sain tietää, että aitausmetsäni vartija oli kierroksillaan
    kahdesti nähnyt tuon veneen talon rannassa ja siinä miehen
    soittamassa flageolettia. En huolinut pitemmälti udella, peljäten
    sekaannuttavani Julian niiden mielipiteisiin, joilta näitä
    kyselisin.

    Aamiaisella ohimennen viittasin edellisen illan serenaadiin, ja
    vakuutanpa miss Manneringin vuorotellen punehtuneen ja vaalenneen.
    Oitis annoin seikalle sellaisen käänteen, mikä saattaisi johtaa
    hänet luulemaan huomautustani ihan satunnaiseksi. Olen sitte
    poltattanut vartiotulta työhuoneessani ja jättänyt ikkunaluukut
    auki, säikyttääkseni yöllistä vierastamme lähenteleimästä; ja
    yksinäisten kävelyjen estelyksi olen vedonnut lähenevän talven
    koleuteen ja sumuilmain raakaan kalseuteen. Miss Mannering
    myötäsi tahdottomuudella, joka ei ole laisinkaan hänen luonteensa
    mukaista, ja siitä jutun piirteestä minä suoran toden sanoakseni
    kaikkein vähimmin pidän. Julialla on liian paljon oman rakkaan
    isäkultansa luonnetta, hilliintyäkseen mielijohteissaan, ellei
    olisi piileksimässä joku pikku tietoisuus siitä, että saattaa olla
    järkevämpi karttaa väittelyä.

    Nyt on tarinani kerrottu, ja itsepähän harkitset mitä tehdä.
    En ole asiasta maininnut kelpo puolisolleni, joka sukupuolensa
    heikkouksien uskollisena salakirjurina varmasti vastustaisi näiden
    seikkojen ilmottamista sinulle ja saattaisi sen sijaan saada
    päähänsä käyttää omaa kaunopuheisuuttansa miss Manneringiin.
    Olipa se kyky kuinkakin voimallinen tähdättynä minuun, lailliseen
    kohteeseensa, saattaisi se olettamassani tapauksessa vaikuttaa
    enemmän pahaa kuin hyvää, pelkään.

    Kenties sinä itsekin katsot järkevimmäksi esiintyä vastaan
    panematta tai ottamatta tästä pikku kaskusta tietääksesikään.
    Julia on hyvin suuresti erään ystäväni kaltainen; hänellä on nopea
    ja eloisa mielikuvitus ja herkät tunteet, jotka ovat taipuvaiset
    liiottelemaan elämässä tapaamaansa sekä hyvää että pahaa. Hän on
    kuitenkin viehättävä tyttö, yhtä jalomielinen ja sielukas kuin
    viehkeäkin. Kaikesta sydämestäni suoritin hänelle lähettämäsi
    suutelon, ja hän samaten palkakseni sormilleni läväytti. Tulehan
    takaisin niin pian kuin voit. Luota sillä välin siihen, että
    parhaansa mukaan pitää huolta ystäväsi

                                          _Arthur Mervyn_.

    J.K. -- Luonnollisesti haluat tietää, onko minulla mitään
    aavistusta siitä, kuka serenaadin antaja oli. Toden teolla ei
    vähintäkään. Näillä seuduin ei ole ketään nuorta herrasmiestä
    asemaltaan tai varallisuudeltaan miss Julian arvoista sellaista,
    jonka voisin ollenkaan ajatella esittävän tuon tapaista osaa. Mutta
    järven tuolla puolen, melkein vastapäätä Mervyn Hallia, on joku
    lemmon vesimyymälä, kaikenlaatuisten kulkuriherrain tyyssija --
    runoilijain, näyttelijäin, maalarien, soittoniekkain, jotka tulevat
    hourimaan, pauhaamaan ja hullaantumaan tästä meidän luonnonihanasta
    maastamme. Sen kauneuksista on jonkunlaisena sakkona, että ne
    saavat nuo houkkiot teikarit parveilemaan ympärillään.

    Mutta jos Julia olisi minun tyttäreni, niin juuri tuollaista
    miekkosta minä hänen puolestaan pelkäisin. Hän on ylevämielinen
    ja haaveellinen, ja kirjottelee kuusi arkkia viikossa eräälle
    kirjeenvaihtajattarelleen, ja sellaisessa tapauksessa käypi
    ikäväksi olla vailla aihetta joko tunteiden tai kynän harjotteluun.
    Hyvästi toistamiseen. Jos käsittelisin tätä asiaa vakavammin kuin
    olen tehnyt, niin olisin kohtuuton tunteillesi; jos kokonaan
    jättäisin sen silleen, niin saattaisin omani epäiltäviksi."

Tämän kirjeen tuloksena oli, että eversti Mannering lähetti uskottoman
sanansaattajansa viemään mr. Mac-Morlanille tarpeelliset valtuutukset
Ellangowanin tilan ostamiseen ja itse käänsi ratsunsa eteläisempään
suuntaan eikä "hiljennyt ei hellittänyt" ennen kuin saapui ystävänsä
Arthur Mervynin kartanoon erään westmorelandilaisen järven rannalle.




17 luku.

NUOREN TYTÖN KIRJEENVAIHTOA.


Kun Mannering palasi Englantiin, oli hänen ensi toimiansa asettaa
tyttärensä erääseen vakiintuneen maineen saaneeseen tyttöopistoon.
Mutta huomatessaan tyttären edistyvän isän haluamissa taidoissa
hitaammin kuin hän kärsimättömyydessään odotti, oli hän ottanut miss
Manneringin pois koulusta ensimäisen lukukauden lopussa. Siksi oli
hänellä vain aikaa solmia ijäisen ystävyyden liitto miss Matilda
Marchmontin kanssa, joka oli hänen ikätovereitaan, siis lähes
kahdeksantoista vanha. Hänen uskolliselle silmälleen osotettiin
ne valtavat pinot kirjearkkeja, joita postin siivillä liihotteli
Mervyn Hallista miss Manneringin siellä vieraillessa. Muutamien
lyhyiden otteiden silmäileminen näistä voipi olla tarpeellista, jotta
kertomuksemme kävisi ymmärrettäväksi.

    "Voi, rakkahin Matilda, surkeapa on kertoa minun
    kohtaloni! Onnettomuus on kehdosta asti painanut leimansa
    ystävätär-poloiseesi. Pitikin erottaa meidät toinen toisestamme
    niin mitättömästä syystä -- säännönvastaisesta puheentavasta
    italialaisessa ainekirjotuksessani ja kolmesta väärästä nuotista
    Paesiellon sonaatissa! Mutta se kuuluu isäni luonteeseen, ja
    minun on mahdoton sanoa, enemmänkö häntä rakastan, ihailen vai
    pelkään. Hänen menestyksensä elämässä ja sodassa -- hänen tapansa
    panna jokainen vastus väistymään tarmonsa tieltä silloinkin kun
    ne näyttävät voittamattomilta -- ovat luoneet hänen luonteeseensa
    äkkipikaisen ja jyrkän vivahduksen, joka ei voi sietää
    vastaväitettä eikä antaa anteeksi vajavuuksia.

    Ja sitten on hän itse niin peräti monilahjainen. Tiedätkös, oli
    liikkeellä supinaa, jota muutamat äiti-paraltani pujahtaneet
    salamyhkäiset sanat puolittain vahvistivat, että hän on kehittynyt
    maailmalta jo kadonneissakin tieteissä, joiden harjottaja kykenee
    loihtimaan eteensä tulevaisten tapausten häämyisiä varjokuvia!
    Eikö tuollaisen vallan pelkkä ajatteleminenkin -- tai vaikkapa sen
    etevän lahjakkuudenkin ja hallitsevan älyllisyyden, jota maailma
    saattaa siten tulkita -- eikö se, Matilda rakas, anna salaperäistä
    suuruutta omistajalleen?

    Sanonet tätä haaveelliseksi: mutta ajattelehan, että minä olen
    syntynyt talismaanin ja taian maassa, ja lapsuuteni ajan tuuditeltu
    taruissa, joista sinä saat nauttia ainoastaan ranskalaisen
    käännöksen harsun hahmoilun välityksellä. Oi Matilda, soisinpa
    sinun nähneen intialaisten hoitajieni tummat kasvot vakavassa
    hartaudessa kumartuneina tenhoisen kertomuksen kuunteluun, joka
    puolittain runona, puolittain suorasanaisena virtasi saduntietäjän
    huulilta! Ei ole ihme, että europalainen sepittely kuulostaa
    kalsealta ja nuivalta, nähtyäni Idän tarujen ihmeellisiä
    vaikutuksia kuulijoihinsa.

       *       *       *       *       *

    Sinulla on, rakas Matilda, sieluni sisin salaisuus,
    tietäessäsi millä tuntein ajattelen Brownia. En sano hänen
    muistoansa. Olen vakuutettu siitä, että hän elää ja on
    uskollinen. Hänen huomaavaisuuttansa minua kohtaan suosi
    äiti-vainajani, varomattomasti ehkä kylläkin, kun ajattelee isäni
    ennakkoluuloisesti syntyperälle ja arvoasemalle antamaa ratkaisevaa
    merkitystä. Mutta eihän varmaankaan odotettane minun, silloin
    melkein tyttösen, voineen olla ymmärtäväisempi äitiäni, jonka
    hoitoon luonto oli minut sijottanut. Isäni työskenteli alituiseen
    sotilaallisissa velvollisuuksissaan; näin häntä vain harvoina
    lomahetkinä ja opin katsomaan häntä enemmin pelonsekaisella
    kunnioituksella kuin luottamuksella. Olisipa taivas suonut suhteen
    toiseksi! Se olisi voinut tänä päivänä olla meille kaikille
    parempaa!

       *       *       *       *       *

    Kysyt minulta, miksi en anna isälleni tiedoksi, että Brown
    vielä elää, että hän ainakin jäi henkiin siitä haavasta, jonka
    onnettomassa kaksintaistelussaan sai, ja kirjotti äidilleni,
    ilmottaen olevansa täydellisesti parantumassa ja toivovansa
    pikaista pääsyä vankeudestaan. Soturi, joka 'on ammatikseen
    monta surmannut', ei luultavasti tunne mitään rauhattomuutta
    ajatellessaan tuota luuloteltua tihutyötä, joka miltei vereni
    jähmetytti. Ja jos näyttäisin hänelle kirjeen, niin eikö ole
    selvää, että Brown elossa ja itsepintaisesti edelleenkin
    tavottelemassa ystävätär-parkasi hellimpiä tunteita, josta syystä
    isäni ennen tapaili hänen henkeänsä, olisi pelottavampi eversti
    Manneringin mielenrauhan häiritsijä kuin hänen luultu ruumiinsa?
    Jos hän pääsee pakenemaan noiden rosvojen käsistä, niin olen
    vakuutettu siitä, että hän piankin on Englannissa, ja silloin on
    aika miettiä, millä tavoin ilmaista hänen olemassaolonsa isälleni.

    Mutta voi! jos harras ja luottavainen toivoni pettää, niin mitä
    hyödyttäisi repiä auki salaisuus, johon niin monia tuskallisia
    muistoja liittyy? Rakas äitini pelkäsi niin kamalasti sen
    ilmituloa, että hän luullakseni antoi isänikin epäillä Brownin
    huomaavaisuuden kohdistuneen häneen itseensä, mieluummin kuin salli
    hänen tietää, ketä se todellisuudessa tähtäsi; ja oi, Matilda, mitä
    tahansa kunnioitusta olen velkaa kuolleen vanhempani muistolle,
    tulee minun ennen kaikkea olla oikeamielinen elävää kohtaan. En
    voi olla tuomitsematta äitini omaksumaa epävarmaa menettelyä
    kohtuuttomaksi isääni kohtaan sekä peräti vaaralliseksi hänelle
    itselleen ja minulle. Mutta rauha hänen tomulleen! Hänen toimiansa
    ohjaili enemmän sydän kuin pää; ja olisiko hänen tyttärensä, joka
    perii hänen kaiken heikkoutensa, ensimäisenä paljastamassa hänen
    puutteitansa?"

       *       *       *       *       *

    Mervyn Hallissa.

    Jos on Intia loihdun maa, niin tämäpä maa, Matilda rakkahin,
    on haaveen. Maisema on sellaista kuin luonto ylevimpinä
    hetkinänsä sommittelee: pauhaavia putouksia -- tuntureita, jotka
    kohottelevat resuisia huippujansa taivaalle -- järviä, jotka
    katveisissa laaksoissa polvitellen johtavat joka käänteessään
    yhä viehättävämpiin lokeroihin -- kallioita, jotka pilviä
    kannattelevat. Täällä kaikki Salvatorin jylhyys, tuolla Clauden
    keijukaisnäyttämöt.

    Olen myös onnellinen siitä, että nyt ainakin yhdellä alalla isäni
    yhtyy innostukseeni. Hän on luonnon ihailija sekä taiteelliselta
    että runolliselta kannalta, ja suunnatonta mielihyvää olen
    kokenut huomautuksista, joilla hän selittelee näiden luonnon
    mahdin loistavien näytteiden laatua ja vaikutusta. Soisinpa hänen
    asettuvan tähän lumoavaan maahan asumaan. Mutta hänen mielihalunsa
    tähtää vielä pohjoisemmaksi, ja hän on lähtenytkin kiertomatkalle
    Skotlantiin, luullakseni haeskelemaan ostaakseen maatilaa, joka
    soveltuisi hänen asuinsijakseen. Aikaiset muistot kiinnittävät
    häntä siihen maahan. Niinpä täytyy minun, rakkahin Matilda, siirtyä
    vielä kauvemmas sinusta ennen kuin saan vakinaisen kodin. Ja voi
    kuinka riemastuksissani olenkaan saadessani sitte sanoa: Tule,
    Matilda, uskollisen Juliasi vieraaksi!

    Nykyään asun mr. ja mrs. Mervynin luona, jotka ovat isäni vanhoja
    ystäviä. Jälkimäinen on juuri hyvää lajia naista -- säädyllinen
    ja askartava, mutta mitä lahjoihin tai mielikuvitukseen tulee,
    niin hyväinen aika, rakkahin Matilda, voisipa ystävättäresi yhtä
    hyvin tavotella myötätuntoa rouva Pänttäriltä -- näet, etten ole
    unohtanut koulunaikaisia lisänimiä.

    Mervyn on toista -- ihan erilainen, olento kuin isäni; mutta
    kuitenkin hän huvittaa ja suvaitsee minua. Hän on pönäkkä ja
    suopea; hänellä on terävää käytännöllistä älyä ja jonkun verran
    leikkisyyttäkin. Mutta oltuaan kai nuoruudessaan komea, yrittelee
    hän vieläkin hieman olla esiintymisessään _beau garçon_ kuten
    innostunut maanviljelijäkin. Minun riemujani on panna hänet
    kömpimään kunnaiden kukkuloille ja vesiputousten juurelle, ja minun
    on vuorostani pakko ihailla hänen turnipsiaan, kylvömailastaan ja
    timoteitaan.

    Hän varmaankin pitää minua yksinkertaisena haaveellisena neitosena,
    jolla on jonkun verran -- (sana kirpoaa väkiseltä) kauneutta ja
    samoin hyvänsuopaisuutta; minä taasen katson tällä herrasmiehellä
    olevan hyvää aistia ulkonaisen naisen arvostelussa enkä odota
    hänen edelleen tunteitanikin tajuavan. Niinpä hän naljailee,
    auttelee ja onnahtelee (sillä hyvällä miekkosella on luuvalokin),
    ja tarinoitsee vanhoja juttuja isoisten elämästä, jota hän on
    nähnyt hyvinkin paljon; minä kuuntelen ja myhäilen ja tekeydyn niin
    sieväksi, niin miellyttäväksi ja vaatimattomaksi kuin osaan, ja me
    tulemme mainiosti toimeen keskenämme.

    Mutta oi! rakkahin Matilda, kuinka kuluisi aika tässä romanttisessa
    paratiisissakaan, sen asukkaina kun on niin huonosti ympäristöönsä
    sulautuva pari, ellet sinä niin uskollisesti vastailisi
    vähäpätöisiin piirrelmiini? Älähän unohda kirjottaa vähintään
    kolmasti viikossa -- sanottavaa ei sinulta voi mihinkään puuttua.

       *       *       *       *       *

    Miten nyt ilmaisisinkaan, mitä minulla on kerrottavaa! Käteni ja
    sydämeni vieläkin niin värisevät, että kirjottaminen on melkein
    mahdotonta!

    Enkö sanonut, että hän elää? Enkö sanonut, etten antaudu
    epätoivoon? Miten saatoitkaan vihjata, rakas Matilda, että kun
    olin erinnyt hänestä niin nuorena, johtuivat tunteeni pikemmin
    mielikuvitukseni kuin sydämeni hehkusta? Oi, minä olin niin varma
    niiden todellisuudesta, niin pettäviä kuin povemme juohtumat
    useasti ovatkin. -- Mutta kertomukseeni -- olkoon se, ystäväni,
    meidän ystävyytemme pyhimpänä kuten se on vilpittömimpänäkin
    vakuutena.

    Olemme aikaisia täällä -- aikaisempia kuin kaihon kalvama sydämeni
    voipi lepoon tyyntyä. Sen vuoksi tavallisesti otankin jonkun kirjan
    tunniksi tai pariksi lukeakseni, vetäydyttyäni omaan kamariini,
    jonka lienen sinulle jo maininnutkin avautuvan pikku ulokkeelle.
    Sieltä näkee sen kauniin järven, josta yritin antaa sinulle heikon
    kuvauksen. Mervyn Hall on osittain ikivanha rakennus ja puolustusta
    varten sijotettu järven partaalle. Ulokkeelta pudotettu kivi
    lupsahtaa siksi syvään veteen, että siinä voi ruuhi kellua. Olin
    jättänyt ikkunani osaksi telkeämättä, voidakseni ennen makuulle
    menoani tapani mukaan katsella kuutamon kimmellystä järvellä.

    Olin kokonaan vaipunut siihen 'Venetsian kauppiaan' kauniiseen
    kohtaukseen, jossa kaksi lempivää kesäisen yön hiljaisuutta
    kuvaillessaan loihtivat toinen toiselleen sen suloja. Kertomuksen
    herättämän tunteen viehätyksissä kuulin järveltä flageoletin
    säveliä. Olen sen sinulle maininnut Brownin mieluisimmaksi
    soittimeksi. Ken saattoi sitä käsitellä yönä, joka tyvenenä ja
    selkeenäkin oli liian kolea ja myöhäiseen vuodenaikaan kuuluva,
    houkutellakseen ketään pelkän huvin tähden vaeltajaa?

    Vetäysin vielä lähemmäksi ikkunaa ja kuuntelin hengitystäni
    pidätellen. Soinnut pysähtyivät toviksi, helkkyivät taaskin
    -- vaimenivat jälleen -- ja yhä uudestaan heläsivät korvaani,
    lähenemistänsä läheten. Vihdoin erotin selvästi sen pikku
    hindu-sävelmän, jota sanoit mielilaulukseni -- olen sinulle
    kertonut, keltä sen opin. Soitin ja säveleet olivat hänen! -- oliko
    se maallista soitantoa vai tuulenko kiidättämiä säveliä ilmotuksena
    minulle hänen kuolemastaan?

    Kesti jonkun aikaa ennen kuin sain miehuutta astuakseni ulokkeelle.
    Mikään ei olisi saanut minua siihen rohkaistumaan, ellen olisi
    ollut mielessäni niin varmasti vakuutettu siitä, että hän oli vielä
    elossa ja että vielä kohtaisimme toisemme. Se usko antoi minulle
    uskallusta siihen, mutta kylläpä pamppaili sydämeni. Järvellä
    keijui pieni venonen ja siinä yksi henkilö -- oi Matilda, se oli
    hän itse! Tunsin hänen ulkomuotonsa näin pitkällisen poissaolon
    jälkeen ja iltahämyssä yhtä selvästi kuin olisimme eilen erinneet
    ja taas päiväpaisteen hohteessa tulleet vastakkain!

    Hän ohjasi veneensä ulokkeen alle ja puhutteli minua; tuskin
    tiesin, mitä hän sanoi tai minä vastasin. Hädin sain puhutuksikaan
    nyyhkytyksiltäni, mutta ilon ne olivat kyyneliä. Meitä häiritsi
    koiran haukunta etäältä, mutta hän oli jo ehtinyt vannottaa minua
    valmistautumaan samanlaiseen kohtaukseen tänä iltana.

    Mutta minne ja mihin tämä kaikki tähtää? Voinko vastata siihen
    kysymykseen? En voi. Taivas pelasti hänet kuolemasta ja vapahti
    vankeudesta; taivas varjeli isänikin vuodattamasta sen miehen
    veren, joka ei olisi hiuskarvaakaan hänen päästään vahingoittanut;
    saman taivaan täytyy ohjata minut tästä sokkelosta. Minulle
    on kylliksi se vakaa päätös, ettei Matildan tarvitse punehtua
    ystävätärtään, isäni tytärtään eikä rakastajani olentoa, joka on
    hänen tunteensa vallannut."




18 luku.

ISÄ JA TYTÄR.


Meidän täytyy pitkittää otteitamme miss Manneringin kirjeistä, jotka
valaisevat luontaista järkevyyttä, mielenlujuutta ja tunteellisuutta
vikaantuneina vaillinaisesta kasvatuksesta ja erehtyneesti arvostelevan
äidin hupsuudesta, tämä kun sydämessään nimitteli miestänsä tyranniksi
kunnes rupesi pelkäämään häntä sellaisena, ja lueskeli romaaneja kunnes
niin viehtyi niiden mutkallisiin juoniin, että otti järjestääkseen
omankin pikku perhenovellin ja sovitti sen sankarittareksi tyttärensä,
kuusitoistavuotiaan tytön. Häntä ihastutti pikku salamyhkäisyys,
juoniminen ja piilotteleminen ja kuitenkin vapisutti se suuttumus,
joita mokomat kehnot temput hänen puolisossaan herättivät.

Sitenpä hän usein ryhtyi salajuoneen pelkästään huvin vuoksi tai
kenties vastustushalusta, suistui siihen syvemmälle kuin huomasikaan,
yritteli vapautua uusilla vehkeillä tai peittää erehdystänsä
teeskentelyllä, sotkeusi omaan verkkoonsa ja oli pakotettu ilmitulon
pelosta pitkittämään salahankkeita, joihin ensin oli yksistään
vallattomuudesta ryhtynyt.

Onneksi sillä nuorella miehellä, jota hän niin varomattomasti
suositteli likeisimpään seuraansa ja rohkaisi tavottamaan tytärtänsä,
oli lujat periaatteet ja kunniallista ylpeyttä, joiden perusteella hän
oli taatumpikin tuttava kuin mrs. Mannering olisi saanut toivoa tai
odottaa. Ainoastaan syntyperän epätietoisuutta voitiin häntä vastaan
muistuttaa; jokaisessa muussa suhteessa hän:

    valoisin toivein saapui maailmahan,
    mainetta tahtoi, mut ei teillä pahan;
    kaikk' katsoivat, mik' alkais uljahalle
    uraksi, kohotakseen korkealle.

Mutta ei ollut odotettavissa, että hän vastustaisi mrs. Manneringin
tiellensä heittämää paulaa ja välttäisi kiintymästä nuoreen neitoseen,
jonka kauneus ja sielukkuus olisivat oikeuttaneet hänen tunteittensa
kuohun sielläkin, missä sellaisia etuja tavataan yleisemmin, saatikka
intialaisen uutisasutuksen syrjäisessä linnotuksessa. Suhdetta
seuranneita kohtauksia on osittain selvittänyt Manneringin kirje mr.
Mervynille; lukijaimme kärsivällisyyden väärinkäyttöä olisi laventaa
siinä lausuttua miksikään pitemmäksi valaisuksi.

Käymme sen vuoksi lupaamiimme lisäotteisiin miss Manneringin kirjeistä
ystävättärellensä.

    "Olen nähnyt hänet jälleen, Matilda -- nähnyt kahdestikin. Olen
    käyttänyt kaikkia todisteluja saadakseni hänet vakuutetuksi siitä,
    että tämä salainen yhteys on vaaraksi meille kumpaisellekin
    -- vieläpä pyytelin häntä pyrkimään eteenpäin elämänsä uralla
    minusta sen enempää huolimatta, ja katsomaan mielenrauhaani kyllin
    turvatuksi siitä tiedosta, ettei hän ollut saanut surmaansa isäni
    kädestä. Hän vastaa -- mutta kuinka osaan selostaa kaikkea mitä
    hänellä on vastattavana? Hän vetoaa itselleen kuuluvina niihin
    toiveisiin, joita äitini salli hänessä herätä, ja suostuttelisi
    minua mielettömään liittoon ilman isäni siunausta. Mutta siihen,
    Matilda, minä en taivu. Olen vastustanut, olen saanut lannistetuksi
    kapinalliset tunteet, joita nousi hänen pyytelynsä avuksi; mutta
    miten suoriutua tästä onnettomasta sokkelosta, johon kohtalo ja
    hupsuus ovat takerruttaneet meidät molemmat!

    Olen pohtinut sitä, Matilda, kunnes päätäni pyörryttää -- enkä voi
    keksiä parempaa suunnitelmaa kuin tehdä täysi tunnustus isälleni.
    Hän ansaitsee sen, sillä hänen hyvyytensä on ehtymätön; ja luulen
    huomanneeni lähemmin tarkkailtuani hänen luonnettaan, että hänen
    tylymmät tunteensa heräävät etupäässä silloin kun hän epäilee
    petosta tai uskottelua olevan hankkeissa. Siinä suhteessa kenties
    ymmärsi hänen luonnettaan aikoinaan väärin eräs, joka oli hänelle
    rakas.

    Hänellä on myöskin romanttisuuden vivahdusta luonnonlaadussaan; ja
    olen nähnyt, että kertomus jalomielisestä teosta, sankarillinen
    piirre tai ylevä kieltäymys voipi herytellä häneltä kyyneleitä,
    joita pelkän hädän kuvaus ei saa esille. Mutta Brown taasen väittää
    isäni olevan henkilökohtaisesti vihamielisen hänelle... Ja hänen
    syntyperänsä epätietoisuus -- se tosiaankin olisi kompastuskivenä.
    Voi Matilda, toivonpa ettei kukaan sinun esi-isistäsi taistellut
    Poitiersissa tai Azincourtissa! Jollei isäni pitäisi niin peräti
    suuressa kunniassa muinaisen Sir Miles Manneringin muistoa, niin
    minä suoriutuisin selittelystäni puolella siitä pelkäilystä, jolla
    minun sitä nyt on ajatteleminen.

       *       *       *       *       *

    Olen juuri saanut kirjeesi -- mitä tervetulleimman kirjeesi!
    Kiitos, rakkahin ystävä, myötätunnostasi ja neuvoistasi voin
    korvata ne ainoastaan ehdottomalla luottamuksella.

    Kysyt minulta, mikä Brown on alkujaan, jotta hänen syntynsä on niin
    vastenmielinen isälleni. Hänen tarinansa on lyhyesti kerrottu. Hän
    on kansallisuudeltaan skotlantilainen, mutta jäi orvoksi, jolloin
    hänet otti kasvattaakseen Hollantiin asettunut sukulaisperhe. Hänet
    varustettiin liikealalle ja lähetettiin hyvin aikaisin erääseen
    siirtolaamme kaukaiseen Itään, missä muuan hänen holhoojansa
    liiketuttava asui.

    Mutta hänen saapuessaan Intiaan oli tämä mies kuollut, eikä
    hänellä ollut muuta neuvoa kuin tarjoutua tilinpitäjäksi erääseen
    liikekonttoriin. Sodan syttyminen ja alussa tuntuva voimiemme
    vähyys avasi armeijan kaikille nuorille miehille, joilla oli sille
    uralle halua; ja Brown, jonka sielussa piili voimakas sotilaallinen
    taipumus, oli ensimäisiä vaihtamaan mahdollisen rikkauden tien
    maineen uraan.

    Hänen myöhemmät vaiheensa ovat sinulle hyvin tunnetut. Mutta
    ajattelehan isäni ärtymystä, hän kun halveksii kauppiassäätyä
    (vaikka muuten hänen omaisuutensa paras osa on hänen setänsä
    sillä kunniallisella alalla ansaitsemaa) ja tuntee erityistä
    vastenmielisyyttä hollantilaisia kohtaan -- ajattelehan, millä
    tuntein hän arvatenkin kuulisi kosivan ainoata lastansa Vanbeest
    Brownin, jonka Vanbeest & Vanbruggenin kauppahuone on armoillaan
    kasvattanut! Oi Matilda, se ei ikinä käy laatuun, -- ei, niin
    lapsellinen olen minä, että tuskin voin pidättää myötätuntoani
    hänen ylimysmielisiltä tunteiltansa. Mrs. Vanbeest Brown!
    Vähäisenpä on totisesti siinä nimessä puolestansa puhuvaa. -- Mitä
    lapsia me olemmekaan!"

       *       *       *       *       *

    "Kaikki on nyt lopussa, Matilda! En enää milloinkaan saa rohkeutta
    kertoa isälleni -- päin vastoin pelkään vapisten, että hän on jo
    toisaalta kuullut salaisuuteni. Se taasen kerrassaan tärvelee
    minun ilmotukseni suoruuden ja tuhoaa mitä toivon pilkahtelua olin
    rohjennut siihen liittää.

    Eilen illalla tuli Brown entiseen tapaan, ja järveltä ilmotti
    flageoletti hänen lähenemisensä. Olimme sopineet, että hän
    edelleenkin käyttäisi tätä merkkiä. Nämä luonnonihanat järvet
    vetävät puoleensa lukuisia matkailijoita, jotka innostuksissaan
    tutkivat maisemaa kaikin ajoin, ja me toivoimme, että jos Brown
    talosta huomattaisiinkin, niin hän kävisi tuollaisesta luonnon
    ihastelijasta, joka purki tunteitaan soitannon välityksellä.
    Säveleet kelpaisivat minunkin puolustuksekseni, jos minut
    huomattaisiin ulokkeella. Mutta eilisiltana, kiihkeästi
    pakotellessani toteutettavaksi suunnitelmaani täydellisen
    tunnustuksen tekemisestä isälleni ja hänen vakavasti pyydellessään
    minua heittämään sen mielestäni, kuulimme minun huoneeni alla
    olevan mr. Mervynin työhuoneen ikkunan hiljaa avautuvan. Viittasin
    Brownia peräytymään ja vetäysin viipymättä kamariini, heikosti
    toivoillen, ettei kohtaustamme ollut huomattu.

    Mutta voi! Matilda, nämä toiveet hälvenivät heti kun aamiaisella
    näin mr. Mervynin katsannon. Hän näytti niin härnäävän ovelalta
    ja salamyhkäiseltä, että olisin voinut olla enemmän suutuksissani
    kuin koskaan koko elämäni aikana, jos vain olisin uskaltanut. Mutta
    minun täytyi noudattaa säyseätä käytöstä, ja kävelyni ovat nyt
    supistetut hänen maatilansa rajoihin, missä tuo kelpo mies kykenee
    haitatta tepsuttamaan minun vierelläni.

    Olen havainnut hänen pari kertaa yrittävän harkkia ajatuksiani
    ja tarkkailla kasvojeni ilmettä. Hän on useaan kertaan puhunut
    flageoletista, ja moneen toviin ylistellyt koiriensa valppautta
    ja raivokkuutta sekä metsänvartijansa säännöllisiä kierroksia
    ladattu haulikko olallaan. Mainitsipa hän ansoistakin ja itsestään
    laukeavista pyssyistä. Minulle olisi kovin vastenmielistä
    pahastuttaa isäni vanhaa ystävää hänen omassa talossaan, mutta
    mieleni kuohuu näyttämään hänelle, että minä olen isäni tytär,
    josta seikasta mr. Mervyn pääsee varmasti vakuutetuksi, jos
    konsanaan luotan ääneeni ja malttiini vastatakseni noihin
    epäsuoriin viittauksiin.

    Yhdestä seikasta olen varma -- olen hänelle siitä kiitollinen
    -- hän ei ole ilmaissut asiata mrs. Mervynille. Herra armahda,
    olisinpa saanutkin kuulla aimo saarnoja rakkauden ja öisen
    järvi-ilman vaaroista, mesiviini-heran ja suljettujen ikkunain
    edullisuudesta ja sopivaisuudesta! En voi olla hulluttelematta,
    Matilda, vaikka sydämeni on raskas kylläkin.

    En osaa arvata, mitä Brown tehnee. Luullakseni ilmitulon
    pelko kuitenkin lakkauttaa hänen öiset vierailunsa. Hän asuu
    majatalossa järven toisella rannalla, Dawsonin nimisenä, kertoi
    hän -- hänellä on huono valinta nimissä, se on myönnettävä.
    Hän ei liene eronnut armeijasta, mutta ei hiisku nykyisistä
    tulevaisuudensuunnitelmistaan mitään.

    Tuskani kukkuraksi on isäni äkkiä palannut ja aivan pahalla päällä.
    Hyvä emäntämme ei ollenkaan odottanut häntä viikkoon näkevänsä,
    kuten kuulin hänen ja emännöitsijän touhuisesta keskustelusta;
    mutta epäilenpä melkein, että hänen ilmestymisensä ei ollut mikään
    yllätys hänen ystävälleen mr. Mervynille. Hänen sävynsä oli minua
    kohtaan kummallisen kylmäkiskoinen ja väkinäinen -- riittämään
    asti, laimentaakseen kaiken urheuden, jolla jo kerran päätin
    heittäytyä hänen jalomielisyytensä turviin.

    Hän syyttelee kiusaannuksestaan ja pahantuulisuudestaan Skotlannin
    lounaisosassa myttyyn mennyttä ostopuuhaa, johon oli ollut
    sydämestään kiintynyt; mutta minä en usko hänen tyynimielisyytensä
    niin vähästä järkkyvän. Hänen ensimäisenä retkeilynänsä oli lähteä
    mr. Mervynin huvipurrella järven poikki, mainitsemaani majataloon.
    Voit kuvitella, millaisessa kauhun tuskassa odottelin hänen
    paluutansa --, jos hän olisi tuntenut sieltä Brownin, niin ken
    voikaan arvata seurauksia!

    Hän palasi kuitenkin mitään havaintoa tekemättä. Minusta kuulostaa
    siltä, että hän äskeisen pettymyksensä johdosta aikoo nyt vuokrata
    maatalon tuon samaisen Ellangowanin lähettyviltä, josta olen
    tuomittu kuulemaan ylen paljon -- hän tuntuu pitävän luultavana,
    että hänen haluamansa tila jälleen piankin joutuu myytäväksi. En
    lähetä tätä kirjettä ennen kuin selvemmin kuulen hänen aikeistaan.

    Minulla on nyt ollut isäni kanssa puhelu, niin avonainen kuin
    hän varmaankin aikookaan minulle suoda. Hän pyysi minua tänään
    aamiaisen jälkeen tulemaan mukanaan kirjastohuoneeseen; polveni
    notkuivat allani, Matilda, enkä ollenkaan liiottele sanoessani,
    että töin tuskin jaksoin seurata häntä huoneeseen.

    En tiedä mitä pelkäsin; lapsuudestani asti olin nähnyt kaikkien
    hänen ympärillään vapisevan hänen silmäkulmiensa rypistystä. Hän
    viittasi minua istuutumaan, enkä ole milloinkaan totellut käskyä
    niin kerkeästi, sillä tuskinhan kykenin jaloillani pysymäänkään.
    Hän itse asteli edestakaisin lattialla.

    Sinä olet nähnyt isäni ja muistaakseni pannut merkille hänen
    kasvonpiirteittensä ihmeellisen ilmehikkyyden. Hänen silmänsä ovat
    luonnostaan vaaleahkot väriltään, mutta kiihtymys tai suuttumus
    antaa niille tummemman ja tulisemman hehkun; hänellä on myös
    tapana mytistää huuliansa, milloin mielensä kuohuu, ja se ilmaisee
    luonteenomaisen kiivauden ja harjaannutetun maltin taistelua. Ensi
    kertaa nyt olimme kahden kesken hänen Skotlannista palattuansa, ja
    kun hänessä ilmeni noita kuohunnan oireita, pidin hyvinkin varmana,
    että hän oli aikeissa käydä vaatimaan tiliä kaikkein enimmin
    kammoamistani asioista.

    Sanomattomaksi huojennuksekseni huomasinkin erehtyneeni; tiesipä
    hän mr. Mervynin epäluuloista tai huomioista mitä tahansa, minun
    kanssani hän ei siitä aiheesta puhella aikonutkaan. Pelkurina
    raukkana tunsin suunnatonta kevennystä, vaikka jos hän olisi
    todella penkonut korviinsa ehkä tulleita ilmotteluja, niin ei
    todellisuus olisi voinut merkitä mitään siihen verraten, mitä
    hänen epäluulonsa olisivat saattaneet hautoa koolle. Mutta joskin
    itseluottamukseni elpyi odottamattomasta pelastuksestani, ei
    minulla ollut miehuutta itse ärsyttää alulle väittelyä, joten jäin
    ääneti vastaanottamaan hänen käskyjänsä.

    'Julia', hän sanoi, 'asiamieheni kirjottaa minulle Skotlannista,
    että hän on saanut minulle vuokratuksi maatalon, kunnollisesti
    kalustetun ja perheeni mukavuudeksi tarpeellisesti varustetun -- se
    on kolmen penikulman päässä siitä, jonka ostoa olin suunnitellut'.

    Hän pysähtyi ja näytti odottavan vastausta.

    'Mikä tahansa asuinpaikka teille soveltuu, sir, sen täytyy
    minullekin olla täysin mieluisa.'

    'Hm! -- En kuitenkaan tarkota, Julia, että sinä talvea asuisit ihan
    yksinäsi tuossa talossa.'

    Mr. ja mrs. Mervyn, ajattelin itsekseni. 'Mikä seura vain on teille
    mieleen, sir', vastasin ääneeni.

    'Hoo, tätä kertakaikkista alttiuden henkeä on hiukan liiaksi --
    oivallinen mielenlaatu toiminnassa, mutta sinun sitä hokiessasi en
    voi olla ajattelematta mustien palkollistemme ikuisia salaameja
    Idässä. Sanalla sanoen, Julia, minä tiedän pitäväsi seurasta ja
    aion kutsua erään nuoren henkilön, kuolleen ystävän tyttären,
    viettämään muutamia kuukausia luonamme.'

    'Eihän hän kotiopettajatar liene, taivaan tähden, _papa!_'
    huudahdin minä poloinen, kun peljästykseni sillä hetkellä kokonaan
    voitti varomiseni.

    Ei, ei kotiopettajatar, miss Mannering', vastasi eversti hieman
    ankarasti, 'vaan nuori neiti, jonka oivallisesta esimerkistä uskon
    sinun oppivan itsesi hillitsemisen taitoa, hän kun on saanut
    vastoinkäymisten koulussa kasvatuksensa'.

    Tähän vastaaminen olisi ollut liian vaaralliselle pohjalle
    tunkeutumista, joten syntyi kotvan äänettömyys.

    Onko tuo nuori neiti skotlantilainen, _papa?_''

    'On' -- kuivasti.

    'Murtaako hän puheessaan paljonkin, sir?'

    'Murtakoon lempo!' kivahti isäni; 'luuletko minun vähän vähääkään
    välittävän jonkun ääntiön lausumisesta päin tai toisin? Sanonpa
    sinulle, Julia, että minä puhun vakavasti. Sinulla on erityinen
    lahjakkuus ystävyyteen eli syöksähtämään siksi nimittämiisi
    tuttavuuksiin' -- (eikö ollutkin tämä kovin tylysti sanottua,
    Matilda?). 'Minäpä haluan antaa sinulle ainakin tilaisuuden hankkia
    itsellesi yhden ansiollisen ystävän, ja sen vuoksi olen päättänyt,
    että tuo nuori neiti liittyy perheeni jäseneksi muutamien
    kuukausien ajaksi, ja minä odotan sinun osottavan häntä kohtaan
    sitä huomaavaisuutta, jota kovan onnen koettelema kuntoisuus
    ansaitsee.'

    'Kernaasti, sir. -- Onko tulevainen ystäväni punatukkainen?'

    Hän loi minuun näytteen ankarista katseistaan. Sanot kenties
    ansainneeni sen; mutta luulenpa itse häijyläisen toisinaan
    yllyttävän minua härnääviin kysymyksiin.

    'Hän voittaa sinut, rakkaani, ulkonäöltään yhtä suuresti kuin
    ymmärtäväisyytensäkin ja ystäviinsä kiintymisen puolesta.'

    'Hyväinen aika, _papa_, pidättekö tuota etevämmyyttä suosituksena?
    Mutta, sir, näen teidän olevan ottamaisillanne kaiken tämän liian
    vakavalta kannalta. Olkoonpa tuo neiti mikä tahansa, olen varma
    siitä, että kun kerran te häntä suositatte, ei hän tule saaneeksi
    mitään syytä valittaa huomaavaisuuteni puutetta.' (Tovin vaitiolon
    jälkeen.) 'Onko hänellä ketään palveluksessaan? Nähkääs, ellei ole,
    niin minunhan täytyy toimittaa hänen olonsa siinäkin suhteessa
    mukavimmaksi.'

    'E-e-ei -- ei oikeastaan palveluksessaan -- hänen isänsä luona
    asunut kappalainen on kovin hyvä mies ja luullakseni teen hänelle
    tilaa talossa.'

    'Kappalainenko? Siunaa ja auta!'

    'Niin juuri, miss Mannering, kappalainen; onko siinä sanassa
    mitään perin uutta? Eikö meillä ollut pääkortteerissa kappalainen,
    ollessamme Intiassa?'

    'Kyllä, _papa_, mutta te olitte silloin päällikkö.'

    'Sitä nytkin aion olla, miss Mannering -- omassa perheessäni
    ainakin.'

    'Tietenkin, sir -- mutta pitääkö hän meille valtiokirkon
    jumalanpalveluksia?'

    Kysymykseni näennäisen yksinkertainen sävy vei voiton hänen
    totisuudestaan. 'Hohoi, Julia, sinä olet pilaantunut tyttönen,
    mutta torumisella en mitään voita. -- Noista kahdesta vieraasta
    et varmaankaan voi olla nuorta neitiä rakastamatta; se henkilö
    taasen, jota paremman määritelmän puutteessa kappalaiseksi nimitin,
    on hyvin ansiollinen ja hiukan naurua herättävä olento, joka
    ei milloinkaan oivalla, että hänelle naurat, ellet aivan liian
    julkisesti naura.'

    'Isä rakas, sepä piirre hänen luonteessaan on minulle hauska.
    Mutta kuulkaahan, onko tuo talo yhtä miellyttävällä paikalla kuin
    tämäkin?'

    'Ei kenties niin suuresti sinun makusi mukainen -- ei ole
    järveäkään ikkunain alla, joten sinun on siellä pakko saada kaikki
    soitantosi seinien sisällä.'

    Tämä viimeinen _coup de main_ päätti älynlahjojemme tiukan ottelun,
    sillä saatkin uskoa, Matilda, että se masensi kaiken rohkeuteni
    vastaamiseen.

    Kuitenkin on mieleni vähitellen ja ikäänkuin väkisin elpynyt, kuten
    ehkä liiaksikin selvästi ilmenee yllä olevasta kaksinpuhelusta.
    Brown elossa, vapaana, ja Englannissa! Hämmennystä ja huolta voin
    kestää ja täytyykin. Me lähdemme kahden päivän kuluttua täältä
    uuteen asuinpaikkaamme. Viipymättä annan sinun tietää, mitä
    ajattelen noista skotlantilaisista asuintovereista. Minulla on
    yltäkyllin aihetta uskoa, että isäni tarkottaa majoittaa heidät
    taloonsa kunniallisena vakoojaparina, jonkunlaisena naispuolisena
    Rosencrantzina ja kunnianarvoisana Gyldensterninä,[25] toinen
    ruudukkaissa hameissa, toinen uumatakissa. Onpa siinä vastakohta
    seuralle, jonka olisin itselleni omasta halustani hankkinut!
    Kirjotan heti perille päästyämme, jotta rakkahin Matildani kuulee,
    mihin vaiheisiin nyt siirtyy hänen ystävättärensä

                                           _Julia Mannering_."




19 luku.

MAJANMUUTTO.


Woodbourne, jonka Mannering oli toistaiseksi vuokrannut itselleen mr.
Mac-Morlanin välityksellä, oli laaja, mukava maahovi. Se sijaitsi
hauskasti metsäkunnaan juurella, joka suojasi päärakennusta pohjoisesta
ja idästä. Julkipuolen edustalla oli pikku nurmikko, jota vanhat puut
reunustivat; taampana ulottui muutamia viljelyspalstoja alas joelle
asti, joka näkyi talon ikkunoihin. Välttävä, vaikka vanhanaikainen
puutarha, hyvin varustettu kyyhkyslakka ja niin suuri maa-ala, kuin
perheen tarvis ja mukavuus saattoi vaatia, tekivät paikan "joka
suhteessa sopivaksi säätyläisperheelle", kuten ilmotuksissa kuvaillaan.

Sinne siis päätti Mannering ainakin joksikin aikaa lepokautensa
esikunnan majoittaa. Vaikka olikin Itä-Intian oloissa elänyt, ei
hänellä ollut halua loisteliaasti näytellä varallisuuttaan. Hän
olikin itse asiassa liian ylpeä mies olemaan turhamainen. Sen
vuoksi hän tahtoi asettua mukavasti eleskelevän maalaisherrasmiehen
kannalle, omaksumatta tai sallimatta huonekuntansa omaksua mitään
sellaista prameutta, jota siihen aikaan katsottiin nabobille[26]
luonteenomaiseksi.

Hänellä oli yhäti mielessään Ellangowanin osto. Mac-Morlanin
käsityksen mukaan täytyi nimittäin Glossinin piankin luopua tilasta,
kun muutamat velkojat kiistivät hänen oikeuttaan pidättää niin suurta
osaa kauppasummasta omassa hallussaan ja suuresti epäiltiin hänen
maksukykyään riidanalaiseen erään nähden. Siinä tapauksessa uskoi
Mac-Morlan varmasti hänen mielelläänkin siirtyvän omistuksestaan, jos
häntä houkuteltaisiin jonkun verran isommalla hinnalla kuin hän oli
sitoutunut maksamaan.

Saattaa tuntua oudolta, että Mannering oli niin kovin kiintynyt
paikkaan, jonka oli vain kerran nähnyt, silloinkin pikimältään,
uransa alussa. Mutta siellä sattuneet seikat olivat saaneet vankan
sijan hänen mielikuvituksessaan. Tuntui olevan kohtalo olemassa, joka
yhdisti hänen oman perhehistoriansa merkittävät vaiheet Ellangowanin
asukasten merkkitapauksiin, ja hän tunsi salaperäistä halua saada
sanoa omakseen linnan pengermää. Siitähän hän oli taivaan kirjasta
lukenut ihmiskohtalon, joka oli ihmeellisesti täyttynyt tuon suvun
lapsiperillisen vaiheissa ja joka kulki niin yhtärinnan hänen omassa
perheessään täsmälleen toteenkäyneen ennustuksen kanssa. Kun sitä
paitsi hänen haaveksintansa kerran oli saanut valtaa ajatuksissa, ei
hän voinut suurta vastahakoisuutta tuntematta niellä sitä aatosta,
että hänen suunnitelmansa raukeaisi ja vielä Glossinin laisen miehen
kukistamana. Ylpeys siten tuli haaveen avuksi lujentamaan hänen
päätöstänsä maatilan ostamisesta mikäli mahdollista.

Tehkäämme Manneringille oikeutta. Hänen päätökseensä vaikutti osaltaan
myöskin halu tukea turvattomiksi joutuneita, hän oli mietiskellyt,
mitä kaikkea etua Julialle koituisi Lucy Bertramin seurasta, jonka
luontaiseen järkevyyteen ja käytännölliseen älyyn voitiin varmasti
luottaa. Tämä ajatus oli saanut paljon vahviketta Mac-Morlanin
kertoessa hänelle juhlallisesti taattuna salaisuutena, millä tavoin
nuori neiti oli käyttäytynyt Charles Hazlewoodia kohtaan alusta loppuun
asti. Vähemmän hienotunteista olisi ollut ehdottaa hänelle, että hän
siirtyisi Manneringin perheeseen asumaan, jos hän täten olisi joutunut
kauvas nuoruutensa näkymöiltä ja niistä harvoista, joita hän katsoi
ystävikseen. Mutta Woodbourneen hän saattoi helposti suostua vieraaksi,
vaipumatta alamaisen seuranaisen asemaan.

Lucy Bertram myöntyi hiukan empien kutsumukseen tulla muutamiksi
viikoiksi miss Manneringin kumppanina asumaan. Hän tunsi varsin hyvin,
että peittelipä everstin hienotuntoisuus totuutta miten tahansa, oli
hänen päävaikuttimenaan jalomielinen halu suoda orvolle kannatuksensa
ja suojeluksensa, joille hänen arvokkaat välinsä ja vielä korkeammalle
arvosteltu kuntonsa kaiketi antaisivat suurta vaikutusvaltaa
seutukunnalla.

Samaan aikaan sai orpotyttö kirjeen miss Margaret Bertramilta, siltä
sukulaiselta, jolle hän oli asemastaan kirjottanut, -- kirjeen niin
kylmän ja lohduttoman kuin kuvitella voipi. Pikku rahasumman se kyllä
sisälsi, mutta suositteli ankaraa säästäväisyyttä ja esitti, että miss
Bertram asettuisi täysihoitoon johonkin hiljaiseen perheeseen joko
Kippletringaniin tai sen lähistölle, vakuuttaen ettei hän omilta kovin
niukoiltakaan tuloiltaan antaisi omaisensa nähdä puutetta. Miss Bertram
vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneliä tämän kylmäkiskoisen vastauksen
johdosta. Hänen äitinsä eläessä oli nimittäin tuo kelpo nainen
asustanut vieraana Ellangowanissa lähes kolme vuotta, ja ainoastaan
perittyään noin 400 puntaa vuotuisia tuloja tuottavan omaisuuden oli
hän jättänyt jäähyväiset vieraanvaraiselle kartanolle, jolla muutoin
olisi saattanut olla kunnia suojata häntä omistajansa kuolemaan asti.

Lucy Bertramilla oli harras halu palauttaa vaivainen lahjotus,
jonka ylpeys oli itaruuden kanssa taisteltuaan kiristänyt vanhalta
neidiltä. Mutta lähemmin harkitessaan hän tyytyi kirjottamaan ottavansa
sen vastaan lainana, jonka toivoi piankin saavansa maksetuksi, ja
neuvotteli sukulaisensa kanssa kutsusta, jonka oli eversti ja miss
Manneringilta saanut. Tällä kertaa saapui vastaus ensimäisessä
postissa, niin pelkäsi vanha neiti, että joku joutavanpäiväinen
herkkätuntoisuus tai hullaannus, kuten hän sitä nimitti, voisi saada
hänen serkkunsa hylkäämään noin edullisen tarjouksen ja siten samalla
jättäytymään yhä taakaksi omaisillensa.

Lucylla ei sen vuoksi ollut valinnan varaa, ellei pitänyt mieluisempana
pysyä arvoisain Mac-Morlanien taakkana, jotka olivat liian anteliaita,
ollakseen rikkaita. Ne omaiset, jotka aikaisemmin olivat pyydelleet
hänen seuraansa, olivat viime aikoina vähitellen peräyttäneet
huomaavaisuutensa joko hiljaisesti tai pahotellen, että hän oli pitänyt
Mac-Morlanin kutsua hyväksyttävämpänä kuin heidän.

Mestari Sampsonin kohtalo olisi ollut säälittävä, jos se olisi ollut
riippuvainen kenestä hyvänsä muusta kuin Manneringista, joka oli
erikoisluonteiden ihailija, sillä Lucy Bertramista eroaminen olisi
varmasti särkenyt hänen sydämensä. Mac-Morlan oli täydellisesti
selittänyt hänen menettelynsä suojelijansa tytärtä kohtaan. Vastauksena
oli Manneringin tiedustus, vieläkö koulumestarilla oli se ihailtava
harvasanaisuuden hyve, jolla hän oli niin huomattavasti kunnostautunut
Ellangowanissa. Mac-Morlan vastasi myöntävästi. "Antakaa mr.
Sampsonille tiedoksi", sanottiin everstin seuraavassa kirjeissä, "että
minä tarvitsen hänen apuaan luetteloimassa ja järjestämässä setäni,
piispan, kirjastoa, jonka olen määrännyt meritse lähetettäväksi
sinne. Myöskin on minun käytettävä häntä eräitten paperieni
puhtaaksikirjottamiseen ja järjestämiseen. Sopikaa hänen palkakseen
mitä soveliaaksi katsotte. Puettakoon mies-parka kunnollisesti,
seuratakseen nuorta emäntäänsä Woodbourneen."

Kelpo Mac-Morlan oli kovin iloissaan tästä valtuutuksesta, mutta sai
paljon aprikoimista siitä osasta, joka koski arvoisan koulumestarin
uudelleen vaatettamista. Hän tähysti miestä tarkkailevin katsein, ja
oli ylen selvää, että hänen nykyinen asunsa päivä päivältä ränstyi yhä
enemmän. Jos olisi hänelle rahaa antanut ja kehottanut sonnustautumaan,
niin hän olisi vain saanut uuden tilaisuuden laittautuakseen
naurunalaiseksi, sillä kun mr. Sampsonille sattui sellainen harvinainen
tapaus kuin uusien vaatekappaleiden ostaminen, toimitti hän
tavallisesti kauppalan kaikki pojat päiväkausiksi kintereilleen niillä
lisillä, joita hän oman aistinsa johdannolla hankki vaatevarastoonsa.

Toiselta puolen olisi otaksuttavasti tuntunut loukkaavalta luoda
räätäli ottamaan hänestä mittaa ja lähettämään vaatteet kotiin kuten
koulupojalle. Viimein Mac-Morlan päätti kysyä miss Bertramin neuvoa
ja välitystä. Tämä vakuutti hänelle, että vaikkei hän voinutkaan olla
kykenevinään herrasmiehen pukuvarastoa huolittelemaan, ei kuitenkaan
mikään ollut helpompaa kuin koulumestarille se palvelus tehdä.

"Ellangowanissa", hän selitti, "milloin isä-parkani katsoi
koulumestarin vaatekappaleista jonkun kaipaavan uusimista, sai
palvelija käskyn mennä yöllä hänen huoneeseensa, hän kun nukkuu
sikeästi kuin murmeli, ottaa pois vanha ja panna sijalle uusi. Kukaan
ei koskaan huomannut mestarin ilmaisevan hämärintäkään tietoisuutta
sellaisesta asunsa osittaisesta vaihdoksesta."

Tämänpä neuvon otti onkeensa Mac-Morlan. Hän hankki käsille taitavan
ompelijan, joka koulumestaria syrjästä silmämäärällä tarkoin
mittailtuaan otti valmistaakseen hänelle kaksi vaatekertaa, mustan ja
korpinharmaan, vieläpä takasi niiden sopivankin -- ainakin niin hyvin,
määritteli räätäli lähemmin urakkaansa, kuin noin erikoisrakenteiselle
miehelle saattoi pelkillä inhimillisillä neuloilla ja saksilla sopivaa
saada.

Käsityöläismestarin saatua työnsä valmiiksi ja tuotua puvut perille
päätti Mac-Morlan viisaasti kylläkin toteuttaa tarkotuksensa
asteettain. Ensimäisenä iltana hän kehvelsi hyvin tärkeän osan
koulumestarin vaatetuksesta ja pani sijalle sitä vastaavan
uuden vaatekappaleen. Nähtyään tuon tempun käyneen päinsä ihan
huomaamattomasti uskalsi hän seuraavalla kerralla puuttua liiveihin ja
lopuksi takkiin. Koulumestarin suoritettua täydellisen muodonvaihdoksen
ja ensi kertaa elämässään esiintyessä siistissä puvussa huomasivat he
hänellä kajastelevan jotakin epäselvää ja hämmennyttävää tietoisuutta
siitä, että hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli muutos tapahtunut.

Tuon tuostakin keräytyi hänen kasvoilleen epätietoinen ilme. Hän
vilkaisi silloin takkinsa hihaan tai housujensa polviin, joista hän
varmaankin kaipasi muutamia ikivanhoja paikkauksia ja kursimisia;
sinisellä langalla mustalle pohjalle ommeltuina olisivat nämä melkein
käyneet kirjailutyöstä. Mutta tuollaisina hetkinä he aina käänsivät
hänen huomionsa muille urille, kunnes vaatekerta "käytännön jälkeen
muottiin kaavautui". Ainoa huomautus, minkä hänen tiedettiin tästä
aiheesta konsanaan tehneen, oli: "Kippletringanin kaltaisen kauppalan
ilma tuntuu suotuisalta pitovaatteille, sillä näyttääpä minusta
nyt takkini melkein yhtä uutukaiselta kuin ensimäistä päivää sitä
pitäessäni, silloin kun menin saarnalupatutkintoon".

Ensin kuullessaan eversti Manneringin auliista tarjouksesta loi
koulumestari huolekkaan ja epätietoisen katseen miss Bertramiin päin,
kuin peljäten tuon ehdotuksen merkitsevän heidän eroansa. Mutta kun
mr. Mac-Morlan kiirehti selittämään, että miss Bertram oleskelisi
vierailulla Woodbournessa jonkun aikaa, hykerteli hän leveitä
kämmeniään ja rämähti kauhistavaan hirnuntaan. Tällä tavattomalla
tyytyväisyyden räjähdyksellä kevennettyänsä tunteitaan jäi hän ihan
passiiviseksi koko muussa puuhassa.

Oli sovittu, että mr. ja mrs. Mac-Morlan ottaisivat talon haltuunsa
muutamia päiviä ennen Manneringin tuloa, sekä asetellakseen
kaikki täydelliseen järjestykseen että tehdäkseen miss Bertramin
asunnon muutoksen heidän luotansa everstin kotiin niin leveäksi
ja hellävaraiseksi kuin mahdollista. Niinpä sai seurue joulukuun
alkupuolella asettuneeksi Woodbourneen.




20 luku.

MESTARI SAMPSON HALTIOISSAAN.


Tuli se päivä, jona eversti ja miss Manneringia odotettiin
saapuviksi Woodbourneen. Määrätty hetki lähestyi nopeasti, ja
talossa asustavien pikku piirissä oli omat huolenaiheensa kullakin.
Mac-Morlan luonnollisesti halusi saada puolelleen niin varakkaan ja
vaikutusvaltaisen henkilön suosion ja kannatuksen kuin Mannering
oli. Ihmistuntemuksensa avulla oivalsi hän, että Manneringilla
jalomielisenä ja hyväntahtoisenakin oli oikkunaan se, että odotti
ja vaati ohjeittensa perinjuurista noudattamista. Siksipä hänen
valtuutettunsa nyt vaivasi muistiansa varmistuakseen siitä, että
kaikki oli everstin toivomusten ja määräysten mukaisesti järjestettyä;
tässä epätietoisuudessaan hän moneenkin kertaan tarkasteli talon
läpikotaisin ullakolta ulkorakennuksiin asti. Mrs. Mac-Morlan kiersi
pienemmässä kehässä, joka käsitti ruokahuoneen, emännöitsijän kamarin
ja keittiön. Hän vain pelkäsi, että päivällinen saattaisi tärveltyä,
hänen emännöimistaitonsa tahraksi. Koulumestarinkin tavanmukainen
tyvenyys häiriintyi sikäli, että hän kahdesti astui puistokujan
puoleiseen ikkunaan ja kahdesti huudahti: "Miksi viipyvät heidän
vaunujensa pyörät?" Lucylla, odottavista hiljaisimmalla, oli omat
kaihomieliset mietteensä. Hän oli nyt joutumassa vieraiden hoitoon,
melkein hyväntekeväisyyden varaan sellaisten, joiden luonnetta hän
vasta vaillinaisesti tunsi, niin herttaisena kuin se tähän asti oli
näyttäytynytkin.

Vihdoin kuului kavioiden kopsetta ja pyörien ratinaa. Palvelijat
olivat saapuneet ennakolta ja järjestyivät nyt riviksi eteiskäytävään
vastaanottamaan isäntäänsä ja emäntäänsä niin tärkeinä ja
mahtipontisina, että herättivät levottomuutta Lucyssa, joka ei ollut
seuraelämään perehtynyt eikä nähnyt niin sanottujen isoisten tapoja.
Mac-Morlan meni ovelle vastaan, ja muutaman minuutin kuluttua olivat
tulijat vierashuoneessa.

Mannering oli tapansa mukaan matkustanut ratsain ja astui huoneeseen
tytär käsikynkässään. Jälkimäinen oli keskikokoa tai hiukan
lyhyempikin, mutta hyvin sirovartaloinen; tummat silmät säihkyivät
läpitunkevina ja pikimusta tukka valui hyvin pitkälle alas; kasvojen
eloisassa älykkyydessä oli yhteisenä vivahduksena hiukan korskeutta
ja hiukan ujoutta, kelpo määrä nokkeluutta ja jonkun verran leikkisää
ivailukykyä. "Minä en tule hänestä pitämään", oli Lucy Bertramin ensi
katsahduksen tuloksena; "ja tulenpa luullakseni sentäänkin", oli toisen
herättämä ajatus.

Miss Mannering oli kolealta säältä suojattuna turkiksilla leukaa
myöten, eversti sotilasviittaansa verhoutuneena. Jälkimäinen
kumarsi ensin mrs. Mac-Morlanille, jolle hänen tyttärensäkin omisti
muodinmukaisen niiauksen, siksi kevyen, ettei se vähääkään rasittanut
hänen rentoa ryhtiänsä. Eversti vei sitte tyttärensä miss Bertramin
luo, tarttui jälkimäistä käteen hyvin ystävällisesti, melkein isällisen
hellästi, ja sanoi:

"Julia, tässä on se nuori neiti, jonka hyvät ystäväni toivoakseni ovat
suostuttaneet kunnioittamaan kotiamme pitkäaikaisella vierailulla. Olen
todella kovin kiitollinen, jos voit tehdä Woodbournen yhtä mieluisaksi
miss Bertramille kuin Ellangowan oli minulle ensi kertaa vaeltajana
tullessani tähän maahan."

Nuori neiti niiasi myöntymykseksi ja tarttui uutta ystävätärtään
käteen. Mannering käänsi nyt katseensa koulumestariin, joka
hänen huoneeseen tulostaan asti oli kumarrellut sääri sojossa ja
selkä hetkuen kuin kone, joka kertailee samaa liikettä kunnes se
seisautetaan. "Hyvä ystäväni, mr. Sampson", virkkoi Mannering
esitellen hänet tyttärelleen ja samalla väläyttäen nuhtelevan katseen
impyeen, vaikka hänellä itselläänkin oli hiukan halua yhtyä hänen
ilmaiseen naurutuuleensa. "Tämä herrasmies, Julia, järjestelee kirjani
niiden tultua, ja odotan saavani suurta etua hänen laajaperäisistä
tiedoistaan."

"Olemme siitä varmaan kiitollisia arvoisalle herralle, isä, ja
papilliseen tapaan lausuakseni tunnustukseni siitä, en koskaan unohda
niitä erinomaisia kasvoja, jotka hän on suvainnut kääntää puoleemme.
-- Mutta, miss Bertram", jatkoi hän nopeasti, kun huomasi isänsä otsan
alkavan mennä pilveen, "olemme matkustaneet pitkänlaisen taipaleen, --
sallittehan minun vetäytyä huoneeseeni ennen päivällisen tuloa?"

Tämä vihjaus hajaannutti eri suunnille koko seurueen, paitsi
koulumestaria, jolla ei ollut aavistustakaan pukeutumisesta muulloin
kuin makuulta noustessaan eikä riisuutumisesta paitsi levolle
käydessään. Hän jäi yksikseen märehtimään jotakin matemaattista
todistelua, kunnes seurue jälleen keräysi vierashuoneeseen ja sieltä
siirtyi ruokapöytään.

Päivän lopulla Mannering otti tilaisuuden puhellakseen tyttärensä
kanssa hetkisen kahden kesken.

"Mitä pidät vieraistasi, Julia?"

"Ka, miss Bertramista pidän ennen kaikkia -- mutta tuopa on kerrassaan
eriskummallinen pappismies -- eihän, isä hyvä, yksikään inhimillinen
olento voi nauramatta katsella häntä."

"Hänen oleskellessaan minun kattoni alla, Julia, on jokaisen opittava
siihen."

"Hyväinen aika, isä, itse lakeijatkaan eivät kyenneet pysymään
totisina!"

"Riisukoot sitte minun livreijani yltään", sanoi eversti, "ja
naureskelkoot niin paljon kuin mieli tekee. Mr. Sampson on mies, jota
pidän arvossa yksinkertaisuutensa ja hyväsydämisyytensä tähden."

"Oi, olenpa vakuutettu hänen anteliaisuudestaankin", vahvisti vilkas
neitonen; "hän ei voi nostaa lusikallista lientä suuhunsa, jakelematta
siitäkin ympärilleen".

"Julia, sinä olet parantumaton. Mutta muistakin: minä odotan
hilpeytesi olevan tältä alalta niin hillittyä, ettei se loukkaa tuon
arvossapidettävän miehen tunteita eikä miss Bertraminkaan, joka saattaa
olla herkempituntoinen hänen puolestaan kuin hän omastaan. Ja hyvää
yötä nyt vain, rakkaani; sinun tulee ottaa huomioon, että vaikka mr.
Sampson ei suinkaan ole sulottarille uhrannut, maailmassa on monia
seikkoja paremmin naurua ansaitsevia kuin tapojen kömpelyys tai
luonteen yksinkertaisuus."

Päivän tai parin kuluttua mr. ja mrs. Mac-Morlan läksivät
Woodbournesta, lausuttuaan hellät jäähyväiset entiselle vieraalleen.
Huonekunta oli nyt asettunut uusille oloilleen. Nuoret neitoset
opiskelivat ja huvittelehtivat yhdessä. Eversti Mannering huomasi
mieluisaksi kummakseen, että miss Bertram oli hyvin harjaantunut
ranskan- ja italiankieliin mestari Sampsonin uutteruuden ansiosta; tämä
ahkera mies oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut itselleen useiden
uusien kuten vanhojenkin kielten tuntemuksen. Säveltaiteesta tiesi miss
Bertram vähän tai ei ollenkaan, mutta hänen uusi ystävättärensä otti
antaakseen hänelle opastusta; vastavuoroon piti hänen oppia Lucyltä
kävelytapaa, ratsastustaitoa ja vuodenajan uhmaamiseen tarvittavaa
urheutta. Mannering valitsi huolellisesti heidän iltaratokseen
sellaisia teoksia, jotka huvin ohella edistäisivät tervettä tietoakin,
ja kun hän osasi lukea ääneen hyvin taidokkaasti ja tuntehikkaasti,
niin kuluivat talvi-illat hupaisesti.

Seuraa syntyi pian, missä houkuttimia oli niin paljon. Useimmat
lähiseudun perheet kävivät eversti Manneringin luona vieraisilla, joten
hän piankin pääsi heidän joukostaan valitsemaan ne, jotka parhaiten
soveltuivat hänen tapoihinsa ja taipumuksiinsa. Charles Hazlewood
oli etevällä sijalla hänen suosiossaan ja kävi ahkerana vieraana
talossa, vanhempiensa myönnytyksellä ja hyväksymyksellä, sillä eihän
voinut tietää, -- ajattelivat he -- mitä uuttera huomaavaisuus kykeni
saamaan aikaan. Olihan miss Mannering jalosukuisena ja intialaisen
omaisuuden perijättärenä hyvinkin tavoteltava aarre. Sellaisen toiveen
huikaisemina he eivät ollenkaan ajatelleet aikaisemmin pelkäämäänsä
vaaraa, että hänen poikamainen ja harkitsematon haaveilunsa voisi
kiintyä pennittömään Lucy Bertramiin, jolla ei maailmassa ollut mitään
muuta suositusta puolellaan kuin sievät kasvot, hyvä sukuperä ja mitä
herttaisin luonnonlaatu.

Mannering oli ymmärtäväisempi. Hän käsitti asemansa miss Bertramin
holhoojan kannalta, ja vaikkei katsonutkaan tehtäväkseen kokonaan
ehkäistä hänen seurusteluansa nuoren herrasmiehen kanssa, jonka
veroinen hän oli joka suhteessa paitsi varallisuudessa, sovitteli hän
sille sellaisia huomaamattomia pidäkkeitä, että nämä estäisivät mitään
kihlausta tai selvitystä tapahtumasta, kunnes nuori mies olisi hiukan
enemmälti nähnyt elämää ja maailmaa sekä päässyt siihen ikään, missä
hänet saattoi katsoa oikeutetuksi itsenäisesti ratkaisemaan etupäässä
omaa onneansa koskevassa asiassa.

Näiden asiain liikkuessa Woodbournen perheen muiden jäsenten
mielessä oli mestari Sampson ruumiineen ja sieluineen pengostamassa
järjestykseen piispa-vainajan kirjastoa, joka oli meritse lähetetty
Liverpoolista ja kuljetettu kolmena tai neljänäkymmenenä hevoskuormana
läheisimmästä satamapaikasta määränsä perille.

Mahdoton on yrittääkään kuvailla Sampsonin iloa hänen nähdessään
noiden kirstujen jykevät lastit ladottuina tilavan huoneen lattialle,
mistä hänen tuli siirrellä ne hyllyihin. Hän irvisteli kuin ihmissusi,
huiteli käsivarsillaan kuin tuulimyllyn siivin, huikkaili "Tavatonta"
jotta laipio remusi hänen riemuansa, Hän ei sanonut eläissään nähneensä
sellaista kirjojen paljoutta koolla, paitsi yliopiston kirjastossa; ja
nyt hänen arvokkuutensa ja ihastuksensa kokoelman hoitajana kohotti
hänet omassa mielessään melkein yliopiston-amanuenssin arvoon, jota
virkamiestä hän oli aina pitänyt maailman suurimpana ja onnellisimpana
kansalaisena.

Eikä hänen haltioitumistansa heikentänyt noiden niteiden sisällön
hätäinen selailu. Jotkut kaunokirjalliset teokset -- runoelmia,
näytelmiä, muistelmia -- hän kyllä äkäisenä sysäsi syrjään,
halveksivasti tuhahtaen "pyh" tai "joutavaa"; mutta kokoelman isompi
ja painavampi osa oli lajiansa kokonaan toista. Manalle muuttanut
kirkkoruhtinas, hengenmies vanhaa ja syvällisesti oppinutta lajia, oli
kuormittanut hyllynsä niteillä, jotka osottivat nykyaikaisen runoilijan
sattuvasti kertomia ikivanhoja ja kunnianarvoisia tunnusmerkkejä:

    Puun vankan tuta nahan alta saat,
    jyhkeinä louskuu metalliset haat,
    kiinn' ammoin lehdet tiukkaan ollehet,
    sivuissa reunat ruosteenpunaiset,
    seljässä leveässä harjut kovat
    himmenneen kultanimen suoja ovat.

Jumaluusopilliset käsikirjat ja kiistajulkaisut, selitykset ja
sanastot, kirkkoisien kootut teokset, saarnat, joista jokaisesta
lähtisi kymmenen nykyaikaista lyhyttä sananselitystä, vanhan ja uuden
ajan tieteelliset tutkimukset, klassilliset kirjailijat parhaissa
ja harvinaisimmissa muodoissaan -- sellaiset olivat piispa-vainajan
arvokkaan kirjaston pääosana, ja niitäkös mestari Sampsonin
silmä hehkuen ihasteli. Hän merkitsi ne luetteloon juohevimmalla
käsialallaan, piirustaen jokaisen kirjaimen lemmenkirjettä
kyhäävän rakastajan huolellisuudella, ja sijotti kunkin yksitellen
asianomaiselle hyllylle sellaisella hellävaraisuudella, jota olen
naisen nähnyt osottavan vanhalle kiinanposliini-ruukulle.

Kaikesta tästä innosta huolimatta edistyi hänen hommansa vitkallisesti.
Usein avasi hän niteen ollessaan puolitiessä kirjaston nostotikkailla,
osui johonkin mielenkiintoiseen kohtaan ja epämukavaa asentoansa
muuttamatta hautautui viehättävään luettavaansa, kunnes palvelija
nyki häntä liepeistä ja hoki päivällisen odottavan. Silloin hän lähti
ruokahuoneeseen, nakkeli annoksensa kolmen tuuman neliöinä tilavaan
kurkkuunsa, myönsi tai epäsi umpimähkään, kysyipä häneltä mitä tahansa,
ja riensi takaisin kirjastoon heti kun hänen ruokaliinansa oli
siirretty pois ja toisinaan roikotellen sitä rintalappunakin leukansa
alla...

    Kuink' äkkiä ne jäivät,
    Thalaban kirkkaat päivät!


Ja siten jätettyämme kertomuksemme päähenkilöt asemaan, joka
on riittävän mukava heille itselleen, ollakseen kaikkea
mielenkiintoisuutta vailla lukijalle, ryhdymme erään henkilön
historiaan, jota on vasta nimeltään mainittu ja jolla on puolellaan
kaikki epätietoisuuden ja vastoinkäymisen viehätys.




21 luku.

BROWN PUHUU PUOLESTAAN.


V. Brown -- en täydellisesti mainitse hänen kolminkertaisesti onnetonta
nimeään -- oli lapsuudestaan asti kierinyt kohtalon potkimana pallona,
mutta luonto oli hänelle antanut sen mielen joustavuuden, joka
kimmahuttaa putouksesta vain korkeammalle.

Hän oli varttansa kookas, miehekäs ja notkea, ja kasvonpiirteet
vastasivat ryhtiä: läheskään säännölliset ne eivät olleet, mutta
niissä päilyi älykkyyden ja hyväntuulisuuden ilme, ja hänen puhuessaan
tai kiihtyessään ne saattoi ehdottomasti väittää mielenkiintoisiksi.
Hänen sävynsä ilmaisi sotilasta, ja tällä urallaan hän oli nyt ylennyt
kapteenin arvoon. Eversti Manneringin seuraaja rykmentin päällikkönä
oli nimittäin koettanut korvata kohtuuttomuutta, jota Brown oli kokenut
mainitun herrasmiehen ennakkoluuloisuudesta häntä vastaan.

Tämä kohoaminen, kuten hänen vankeudesta vapautumisensakin, oli
tapahtunut Manneringin lähdettyä Intiasta. Brown tuli jokseenkin pian
perässä, hänen rykmenttinsä kun kutsuttiin kotimaahan. Ensi työkseen
tiedusteli hän Manneringin perhettä, sai helposti selon sen matkatiestä
pohjoiseen päin ja seurasi sitä, päästäkseen jälleen lähenemään Juliaa.
Hänen isäänsä ei hänen mielestään tarvinnut ottaa mihinkään lukuun;
hänhän ei tiennyt everstin mieleen johdatetusta myrkyllisemmästä
käsityksestä, vaan katsoi hänet sorronhaluiseksi ylimykseksi, joka oli
käyttänyt päällikkövaltaansa riistääkseen häneltä käyttäytymisellä
ansaitun arvoylennyksen ja pakottanut hänet henkilökohtaiseen riitaan
pelkästään sellaisesta syystä, että hän oli sievää nuorta naista
kohtaan osottanut huomaavaisuutta, joka oli tälle itselleen mieluisa
sekä tytön äidin sallima ja suosima.

Sen vuoksi oli hän päättänyt olla välittämättä mistään hylkimisestä,
ellei nuori nainen itse työntäisi häntä luotansa. Sellaiset raskaat
koettelemukset kuin tuskallinen haava ja pitkällinen vankeus olivat
hänen käsittääkseen suoranaisia isän tuottamia vääryyksiä, jotka
vapauttivat hänet paljoakaan kursailemasta entistä päällikköään
kohtaan. Lukijamme jo tietävät, miten pitkälle hänen suunnitelmansa oli
edistynyt, kun mr. Mervyn sai ilmi hänen yöllisen vierailunsa.

Tuon epämieluisan yllätyksen jälkeen kapteeni Brown poistui
majatalosta, jossa oli Dawsonin nimisenä asustanut, joten eversti
Manneringin yritykset hänen esille etsimisekseen olivat hyödyttömät.
Kuitenkin päätti hän, etteivät mitkään vaikeudet estäisi häntä
pitkittämästä yritystään niin kauvan kuin Julia jätti hänelle
hitusenkaan toivoa. Nuoren tytön oli ollut mahdoton salata
kiintymystänsä häneen, ja kaikella haaveellisen ritaruuden urheudella
tahtoi hän ponnistella edelleen.

Mutta luulemme lukijan yhtä mielellään tutustuvan hänen ajatustapaansa
ja aikeisiinsa hänen omasta selostuksestaan erityiselle ystävälleen ja
uskotulleen, kapteeni Delaserrelle, eräälle sveitsiläiselle soturille,
jolla oli komppania hänen rykmentissään.

    "Annahan pian kuulua itsestäsi, hyvä Delaserre. Muista, etten
    saa mitään tietoja rykmenttimme asioista muuta kautta kuin sinun
    ystävällisellä välitykselläsi, ja mieleni tekee tietää, miten on
    Ayrelle käynyt sotaoikeudessa, saako Elliot ylennysoikeutensa,
    missä mitassa värväys menestyy ja mitä nuoret upseerit pitävät
    piiristänsä. Kelpo ystävästämme everstiluutnantista ei minun
    tarvitse mitään kysyä; näin hänet tullessani Nottinghamin kautta,
    onnellisena perheensä hoimissa.

    Onpa se onni meille poloisille, Filip, että meillä on pikku
    leposija leirin ja haudan välillä, jos saamme pelastuneiksi
    taudilta, teräkseltä ja lyijyltä, sekä työlään elannon
    seurauksilta. Lepoon vetäytynyt vanha soturi on aina puoleensa
    vetävä ja kunnioitettava kansalainen. Hän silloin tällöin napisee
    hiukan, mutta hänen on luvallista nurkumista. Jos lakimies,
    lääkäri tai pappi henkäisisikään valitusta kovasta onnesta tai
    puutteellisesta virankorotusjärjestelmästä, niin sadat kielet
    moittisivat syyksi hänen omaa kykenemättömyyttänsä. Mutta
    typerintäkin äijänkähnystä, mikä milloinkaan höpisi vatvottua
    piiritysjuttua tai urotarua, kuunnellaan myötätunnolla ja
    arvonannolla, kun hän ravistelee ohuita suortuviaan ja äkäisenä
    puhelee pojista, joita on koroteltu hänen ylitseen.

    Ja sinä ja minä, Delaserre, olemme muukalaisia kumpainenkin, --
    sillä mitä olen minä parempi skotlantilaisesta alkuperästäni,
    koskapa englantilaiset minua tuskin maanmiehekseen tunnustaisivat,
    vaikka saisin sukujuureni todistetuksikin? -- ja me voimme kerskata
    taistelleemme itsellemme ylennyksemme sekä voittaneemme miekoin
    sen, mitä muulla tavoin hankkiaksemme meiltä puuttui rahaa.
    Englantilaiset ovat viisasta kansaa. Ylistellessään itseänsä
    ja ollessaan alakärsiksi asettavinaan kaikki muut kansat, he
    jättävät onneksi meille laskuluukkuja ja takaovia auki, joista me
    luonnon vähemmin suosimat muukalaiset voimme päästä osallisiksi
    heidän etuihinsa. Ja siten he muutamissa suhteissa ovat kuin
    pöyhkeilevä isäntä, joka ylistelee kuusivuotiaspöystiänsä
    samalla kun on halukas jakamaan osuuden siitä koko seurueelle.
    Sanalla sanoen, sinut teki ylpeä suku, ja minut kova kohtalo
    ammattisotureiksi, ja meillä on siten se mieluisa muisto, että
    pysähdymmepä brittiläisessä palveluksessa mihin uramme kohtaan
    tahansa, on syynä ainoastaan puute rahasta, millä maksaa valtatie,
    eikä syrjätien käyttämisen kielto. Jos siis voimme suostutella
    pikku Weischelin meidän joukkoomme, niin hän kaikin mokomin
    ostakoon vänrikinarvonsa, eläköön ymmärtävästi, pitäköön huolta
    velvollisuuksistaan ja ylennyksensä uskokoon kohtalon haltuun.

    Toivoakseni nyt olet äärimäisillesi jännittynyt kuulemaan
    haaveseikkailuni lopun. Mainitsinhan katsoneeni mukavaksi lähteä
    muutamien päivien jalkamatkalle Westmorelandin vuoristoon Dudleyn
    kanssa; hän on nuori englantilainen taiteilija, johon olen jonkun
    verran tutustunut. Oiva mies, sen sanon, Delaserre -- hän maalailee
    mukiinmenevästi, piirtää kauniisti, keskustelee henkevästi ja
    huilua puhaltelee viehättävästi, ja vaikka onkin siten oikeutettu
    neropatiksi, on hän itse asiassa vaatimaton ja kaino nuori
    mies. Palatessamme kierrokseltamme kuulin vihollisen käyneen
    tiedusteluretkellä. Isäntäni ilmotti mr. Mervynin huvipurren
    saapuneen järven yli mukanaan squire itse ja joku vieras.

    'Mitä lajia miestä, isäntä?'

    'Ka, tuollainenhan tuo oli mustantutku upseerilta näyttävä mies;
    everstiksi sitä taisivat nimitellä. Squire Mervyn uteli minulta
    niin tiukkaan kuin olisin käräjillä ollut -- kyllä minä osapuilleen
    yskän ymmärsinkin, mr. Dawson' (sillä nimellähän olen jo maininnut
    esiintyneeni). 'Mutta en minä sille mitään hiiskunut teidän
    harhailuistanne ja yön selkään järvelle puikkimisestanne -- en maar
    -- joll'en itse osaa pyydystää, niin en toisenkaan lankoja sotke
    -- ja squire Mervyn sitte vielä ähmissään kuin hyvästäkin -- aina
    se ruikuttelee, jos minun vieraani vain jalallaan astuvat hänen
    tilansa rantaan. Ei, ei, nuuskikoot asiansa omilla nokillaan Joe
    Hodgesin puolesta --'

    Mikäpä tämän jälkeen muu eteen kuin maksaa kelpo Joe Hodgesin
    lasku ja lähteä tieheni, ellen pitänyt parempana tehdä häntä
    uskotukseni, mutta tähän en tuntenut vähintäkään halua. Sitä paitsi
    kuulin everstimme olevankin peräytymismatkalla kohti Skotlantia,
    vieden Julia-paran mukanaan. Raskaan kuormaston johtajien taholta
    kuulostaa siltä, että hän asettuu talvileiriin Woodbourne-nimiselle
    maatilalle. Juuri nykyään hän tietysti on valppaimmillansa, joten
    minun täytyy antaa hänen vetäytyä varustukseensa ilman mitään uutta
    hälytystä. Ja sitte, eversti hyvä, jolle olen niin monet kiitokset
    velkaa, pitäkää huolta puolustuksestanne.

    Vakuutanpa sinulle, Delaserre, että useinkin ajattelen
    rynnistykseni kiihkoon jotakin ristiriitaa sekautuvan. Luullakseni
    mieluummin toimittaisin tuolle korskealle, kopealle miehelle
    välttämättömäksi nimittää tytärtään mrs. Browniksi, kuin naisin
    hänet isänsä täydellä suostumuksella ja kuninkaan antamalla luvalla
    nimeni muuttamiseen Manneringin aatelisnimeksi, vaikkapa sitä
    seuraisi hänen koko omaisuutensa. Mutta siinä jäähdyttää mieltäni
    yksi ainoa seikka: Julia on nuori ja haaveellinen. En mielelläni
    jouduttaisi häntä askeleeseen, jota hän ei kypsyneemmällä iällä
    kenties hyväksyisikään -- en; enkä soisi hänen vaikkapa vain
    silmänsä katsahduksella soimaavan minua siitä, että olen tärvellyt
    hänen tulevaisuutensa -- saati antavani hänelle syytä sanoa, kuten
    jotkut ovat olleet kiireissään herroilleen vakuuttamaan, että jos
    olisin myöntänyt hänelle harkinta-aikaa, niin hän olisi valinnut
    viisaammin ja paremmin. Ei, Delaserre -- niin ei saa käydä.

    Tuo mielikuva ahdistelee minua, kun tiedän, ettei tytöllä Julian
    asemassa ole mitään selvää ja täsmällistä käsitystä tekemänsä
    uhrauksen arvosta. Hän tuntee vaikeuksia vain nimeltään; ja jos
    hän ajattelee rakkautta ja maalaismajaa, niin hänen mielessään
    väikkyy _ferme ornée_,[27] jollainen on löydettävissä ainoastaan
    runollisista kuvauksista tai kahdentoista tuhannen punnan
    vuositulot saaneen herrasmiehen puistosta, hän olisi kehnosti
    valmistautunut sen todellisen sveitsiläisen majan vajavuuksiin,
    josta niin useasti olemme puhelleet, ja niihin vastuksiin, joita
    meidän täytyisi kokea jo ennen siihenkään satamaan pääsyämme.

    Tämä seikka on saatava selväksi. Vaikka Julian kauneus ja leikkisä
    hellyys ovat häipymättömästi syöpyneet sydämeeni, täytyy minun
    saada sisäinen varmuus siitä, että hän täydellisesti oivaltaa
    menetettävät edut, ennen kuin ne uhraa minun tähteni.

    Olenko liian ylpeä, Delaserre, kun luotan siihen, että tämäkin
    koetus saattaa päättyä toivomuksilleni suotuisasti? Olenko liian
    turhamainen olettaessani, että harvat suositeltavat ominaisuuteni,
    kohtuullisen toimeentulon antavan asemani ohella, tukenaan päätös
    koko elämäni pyhittämisestä hänen onnelleen, saattaa korvata
    kaiken, mikä minun täytyy vaatia häntä itseltään kieltämään? Vai
    painaako puvun, palvelemisen, elintapojen eroavaisuus, valta mielin
    määrin vaihdella näkymöitä, joilta huvituksiansa etsii -- painaako
    tuo kaikki hänen arvostuksessaan enemmän kuin kotoisen onnen kuva
    ja väsymättömän hellyyden keskinäinen vaihto?

    En sano mitään hänen isästään; tuon miehen hyvät ja pahat
    ominaisuudet ovat niin omituisesti kiertyneet toisiinsa, että
    edelliset menettävät jälkimäisten johdosta tehonsa. Mitä lemmittyni
    täytyy tyttärenä kaivata, siihen on niin paljon sekaantunut
    sellaista, mistä hän ilomielin vapautuisi, että pidän isän ja
    tyttären eriämistä seikkana, jolla ei ole suurtakaan merkitystä
    hänen erikoisessa asemassaan. Sillävälin pidän mieltäni niin
    vireänä kuin voin. Olen kokenut liian monia pulia ja vaikeuksia,
    ollakseni menestykseen nähden vaatelias tai varmatoiveinen, ja
    liian usein ja ihmeellisesti olen niistä suoriutunut, antautuakseni
    alakuloisuuteen.

    Soisinpa näkeväsi tämän maan. Maisemat varmaankin ihastuttaisivat
    sinua. Ainakin ne monasti johtavat mieleen sinun hehkuvia
    kuvauksiasi synnyinmaastasi. Skotlantilaisista tuntureista on
    minulla vain hämärä muisto, vaikka olen niiden keskessä syntynyt,
    kuten minulle on aina vakuutettu. Oikeastaan painui mieleeni
    kaikkia edellisiä vaikutelmia paremmin se hämmästys, jota nuorekas
    mieleni tunsi tuijotellessani Zeelandin saaren tasangoille.
    Mutta olen tuon aistimuksen johdosta varma siitä, että tunturit
    ja kalliot ovat olleet minulle tuttuja aikaisina vuosinani ja
    että niiden on täytynyt häipymättömästi juurtua lapsekkaaseen
    mielikuvitukseeni, vaikka ne nyt kajastivat sielussani vain
    vastakohdan vaikutuksesta ja sen ällistyksen takia, jota tunsin
    turhaan tähystellessäni niitä ympäriltäni.

    Muistan ensi kertaa noustessamme tuon kuulun solan kynnykselle
    Mysoren maakunnassa, kun useimmat muut vain tunsivat juhlallista ja
    hämmästynyttä kunnioitusta maiseman korkeutta ja suuruutta kohtaan,
    pikemmin yhtyneeni sinun ja Cameronin tunteisiin. Te ihailitte
    tuollaisia jylhiä tuntureita, mutta ihailuunne liittyi varhaisista
    muistoista johtunutta tutunomaista rakkautta. Hollantilaisesta
    kasvatuksestani huolimatta kuvastuu pilvirajassa sinertävä
    vuorenhuippu minulle kuin ystävänä, ja pauhaava rotkopuro taasen
    kuuluu lapsuuttani viihdytelleeltä kotoiselta laululta.

    En ole tuota tunnelmaa milloinkaan niin voimakkaaksi kokenut kuin
    tässä järvien ja vuorten maassa, eikä minua mikään niin suuresti
    sureta kuin sinun estymisesi sotilasvelvollisuuksiltasi olemasta
    kumppaninani lukuisilla retkeilyilläni sen lymyihin. Joitakuita
    piirustuksia olen yritellyt, mutta onnistun viheliäisesti. Dudley
    sitä vastoin piirtelee erinomaisia luonnoksia tuollaisella kepeällä
    koskettelulla, joka tuntuu taikuudelta, minun pulaillessani
    ja tuhrustaessani, tehden tuon liian raskaaksi, tämän liian
    keveäksi, kunnes tuloksena on kehno irvikuva. Minun täytyy pysyä
    flageoletissani, sillä soitanto on taiteista ainoa, joka suvaitsee
    tunnustaa minut lapsekseen.

    Tiesitkö, että eversti Mannering on piirustajakin? Varmaankaan
    et, sillä hän huonoksui lahjojensa saattamista alempiarvoisen
    näkyviin. Mutta hän piirtää oivallisesti. Hänen ja Julian lähdettyä
    Mervyn Hallista kutsuttiin sinne Dudley. Squire halusi teettää
    kokoelman piirroksia, joista Mannering oli valmistanut ensimäiset
    neljä, äkillisen lähtönsä takia keskeyttäen suunnitelmansa
    täydellisentämisen. Dudley sanoo harvoin nähneensä mitään niin
    mestarillista, vaikka aiheeltaan pientä, ja kuhunkin oli liitetty
    lyhyt runollinen kuvaus. Kuuluuko Saul profeettoihin? kysynet.
    Eversti Mannering runoilemassa! Totisesti on tämä mies nähtävästi
    yhtä paljon ponnistellut taitojensa salaamiseksi kuin muut omiensa
    näyttelemiseksi.

    Kuinka sulkeutuneena ja yrmeänä hän esiintyikään meidän
    keskuudessamme! Kuinka haluttomalta hän näytti puuttumaan mihinkään
    puheluun, joka saattoi käydä kaikille mielenkiintoiseksi! Entäs
    hänen kiintymyksensä tuohon arvottomaan Archeriin, joka oli niin
    paljon joka suhteessa hänen alapuolellaan; niin ratkaisevasti
    vaikutti häneen pelkästään se tieto, että toinen oli varakreivi
    Archerfieldin, köyhän skotlantilaisen päärin veli! Jos Archer
    olisi kauvemmin elänyt Cuddyboramin kahakassa saamiensa vammojen
    jälkeen, niin hän olisi luullakseni kertonut jotakin, mikä olisi
    valaissut tämän kummallisen miehen luonteen ristiriitaisuuksia.
    Hän hoki minulle moneen kertaan: 'Minulla on sellaista sanottavaa,
    mikä muuttaa ankaran käsityksesi entisestä everstistämme.' Mutta
    kuolema ahdisti häntä liian rutosti; ja jos hänellä oli minulle
    jotakin sovitettavaa, kuten jotkut hänen lauselmansa tuntuivat
    edellyttävän, niin hän kuoli ennen kuin ehti toteuttaa aikomustaan.

    Aion tehdä vieläkin retkeilyn tässä maassa tämän kirpeän kuurasään
    kestäessä, ja Dudley taivaltaa jonkun matkaa kumppaninani,
    ollen melkein yhtä terhakka kävelijä kuin minäkin. Me eroamme
    Cumberlandin rajalla, hänen kun täytyy palata asuntoonsa Maryboneen
    kolmien portaitten päähän työskentelemään ammattinsa liikeasioissa,
    kuten sanoo. Ei voi olla, sanoo hän, niin suurta eroa kahden
    olovaiheen välillä kuin työhönsä innostuneella taiteilijalla,
    tämän ensin ollessa piirrostensa aiheita keräilemässä ja sitte
    pakosta selailemassa salkkuansa, näytellen niitä muodikkaitten
    taiteenharrastajain ärsyttävälle penseydelle tai vielä
    ärsyttävämmälle arvostelulle.

    'Vuoteni kesäpäivinä', puhelee Dudley, 'olen vapaa kuin villi
    intiaani, mielin määrin riemuiten luonnon suurenmoisimpien
    näkyjen keskellä. Talvinani ja keväinäni taasen en ainoastaan ole
    kahlittu, sullottu ja salvattu viheliäiseen ullakkokomeroon, vaan
    myöskin tuomittu niin sietämättömään muiden oikkujen alamaisuuteen
    ja niin valitsemattomaan seuraan, kuin olisin täydellä todella
    kaleeriorja.' Olen luvannut tutustuttaa hänet sinuun, Delaserre;
    varmasti viehättää hänen taiteellinen tuotantonsa sinua, ja häntä
    sinun sveitsiläinen intoilusi vuorista ja vaahtoavista puroista.

    Dudleystä erottuani pääsen kuulemani mukaan helposti Skotlantiin,
    oikaisemalla Cumberlandin karun pohjoiskulmakkeen halki. Sitä
    suuntaa minä menen, antaakseni everstille aikaa leirinsä
    pystyttämiseen ennen kuin tutkiskelen hänen asemaansa. Hyvästi,
    Delaserre! Minä tuskin saan tilaisuutta kirjottaa sinulle ennen
    Skotlantiin tuloani."




22 luku.

KOHTAUS RAJAKROUVISSA.


Ajaksi kuvitelkoon lukija mielessään seestä, kuuraista marraskuun aamua
ja näyttämöksi aukeata nummea, taustana se jättiläismoinen vuorijono,
jossa Skiddaw ja Satulaselkä ovat vallitsevina suuruuksina. Katselkoon
hän sitä "sokkopolkua" myöten, jolla tarkotan matkamiesten askeleiden
niin heikosti merkitsemää latua, että sen erottaa tummemmasta
kanervikosta vain hienoinen vehmauden vivahdus, senkin pistäessä
silmään ainoastaan jonkun matkan päästä katseltaessa eikä enää jalan
sitä jo polkiessa -- pitkin tätä epäselvää uraa etenee nyt seuraamamme
henkilö.

Lujilla askeleilla ja suoralla, ripeällä ryhdillä on sotilaallinen
sävy, joka hyvin suhtautuu terverakenteisiin raajoihin ja kuuden jalan
mittaiseen runkoon. Puku on niin jokapäiväinen ja yksinkertainen,
ettei se anna mitään vihiä matkamiehen asemasta -- se soveltuu
herrasmiehelle, joka tähän tapaan matkailee huvikseen, mutta
saattaa myös ilmaista tavanmukaista vaatetustansa käyttävää alempaa
henkilöä. Matkavarukset ovat mahdollisimman niukat. Nide Shakespearea
kumpaisessakin taskussa, pikku mytty liinavaatteita heitettynä olalle,
tamminen karttu kädessä -- siinä asussa hänet lukijalle esittelemme.

Brown oli sinä aamuna eronnut ystävästään, Dudleystä, ja alottanut
yksinäisen kävelynsä kohti Skotlantia.

Ensimäiset pari kolme penikulmaa kuluivat hieman apeasti, hän kun
oli viime aikoina tottunut seuraan. Mutta tämä harvinainen mieliala
väistyi piankin hänen luontaisen hyväntuulisuutensa johdosta, jota
elvytti liikunta ja kirpeän ilman piristävä vaikutus. Hän vihelteli
astellessaan, ei "aatosten puutteessa",[28] vaan purkaakseen niitä
kevennyksen tunteita, joiden ilmaisemiseksi hänellä ei muutakaan muotoa
ollut. Jokaiselle tapaamallensa talonpojalle oli hänellä ystävällinen
tervehdys tai säveä leikkisana; terästyneet cumbrialaiset irvistelivät
ohitse mennessään, huomautellen: "Siinäpä hyvä sydän, Herra
siunatkoon!" ja markkinoille kulkeva tyttö silmäili useaankin kertaan
olkansa takaa voimallista vartaloa, joka niin hyvin vastasi muukalaisen
avointa ja säyseätä puhuttelua.

Pörhöinen rottakoira, hänen alituinen toverinsa, kilpaili isäntänsä
kanssa riemastuksissaan. Se karkaili tuhansissa polvekkeissa
pitkin nummea ja palatessaan aina hypähteli kohoksi häntä vastaan,
vakuuttaakseen olevansa aivan yhtä huvitettu matkasta kuin toinenkin.
T:ri Johnson[29] arveli elämän tarjoavan harvoja parempia aistimuksia
kuin kiihtymyksen, jota tuottaa vinha kiidätys kyytikärryissä;
mutta ken on nuoruudessaan kokenut vanhan jalkamiehen varmuutta ja
itsenäisyyttä mieltäkiinnittävällä seudulla ja oivallisella säällä, hän
pitää suuren siveystieteilijän makua siinä kohden halpana.

Valitessaan tuon harvoin kuljetun tienoon, joka johtaa Cumberlandin
itäisten muurien kautta Skotlantiin, oli Brown osaksi noudattanut
haluansa nähdä kuuluisan roomalaisen muurin jäännöksiä, jotka ovat
paremmin näkyvissä sillä suunnalla kuin missään muualla alueellansa.
Hänen kasvatuksensa oli ollut vaillinainen ja hajallinen; mutta
hänen ammattinsa levoton hyörinä, nuoruuden huvitukset tai asiainsa
epävakainen tila eivät olleet vierottaneet häntä henkisen kehityksensä
harrastamisesta.

"Ja tämä siis on se roomalainen muuri", puheli hän kavutessaan
ylänteelle, jolta näki tuon kuulun muinaisrakennelman kulun.
"Olipa se kansaa! Tässäkin valtakuntansa äärimäisessä kolkassa se
omaksui ponnistuksilleen noin suuren alan ja suoritti ne tuollaisen
suurenmoisuuden mittakaavassa! Kuinka vähän jääkään jälkiä Vaubanin ja
Coehornin töistä tulevaisina aikoina, kun sotatiede on saanut toisen
suunnan; mutta tuon ihmeellisen kansan muistomerkit vielä silloinkin
herättävät jälkipolvissa mielenkiintoa ja hämmästystä! Heidän
linnotuksensa, vesijohtonsa, teatterinsa, kaikki julkiset rakennuksensa
puhuvat samaa vakavuutta, vankkuutta ja majesteettisuutta kuin heidän
kielensäkin, kun taasen meidän nykyaikaiset työmme, kuten uudet
kieletkin, tuntuvat vain heidän sirpaleistansa kyhätyiltä."

Näistä mietiskelyistä herätti hänet nälkä, minkä vuoksi hän pitkitti
kävelyään pikku vierasmajaan, jossa aikoi saada jotakin suuhun pantavaa.

Krouvi, sillä sen parempi ei se ollut, sijaitsi ourun pohjalla,
jota myöten lirisi pikku puro. Sitä siimesti tuuhea saarni, jota
vasten talliksi tarkotettu savivaja oli kyhätty ja näytti osittain
nojautuvankin. Vajassa seisoi satuloittu hevonen jyviänsä rouskutellen.
Asumukset ovat näillä seuduin Cumberlandia yhtä tökeröitä kuin
Skotlanninkin puolella. Talon ulkonäkö ei sisäpuolesta suuria
lupaillut, vaikka oven yllä komeilikin kyltti, jossa oluthaarikka
itsellään valui juomalasiin ja alareunassa yritettiin variksenvarpailla
ilmaista lupaus "hyvästä ylöspidosta miehelle ja hevoselle". Brown ei
ollut mikään nirsu matkustaja -- hän kumartui ja astui oluttupaan.

Ensimäisenä pisti hänen silmäänsä keittiössä kookas, vanttera,
maalaisen näköinen väljään ratsastus viittaan verhoutunut mies,
vajassa odottelevan hevosen omistaja, joka uutterasti pienenteli
valtavia kylmän keittolihan viipaleita ja tuon tuostakin ikkunasta
vilkaisi, miten hänen ratsulleen ape kelpasi. Lautasen vieressä
oli iso olutsarkka, jota hän väliajoin kallisteli. Emäntä hyöri
leipomishommissa. Tuli roihusi maan tavan mukaan kivisellä liedellä
suunnattoman laajan hormin keskessä, jossa räppänän kohdalla oli
alhaalla kaksi lavitsaa. Toisella näistä istui harvinaisen kookas
nainen, yllään punainen kauhtana ja lerppalierinen hattu; hän näytti
kattilanpaikkurilta tai kerjäläiseltä, ja veteli ahkerasti haikuja
mustasta piippunysästä.

Brownin pyytäessä jotakin ruokaa pyyhki emäntä jauhoisella
esiliinallaan honkapöydästä kulman, asetti matkamiehen eteen
puulautasen, veitsen ja haarukan, viittasi pöystiin, suositti mr.
Dinmontin hyvää esimerkkiä ja lopuksi täytti ruukun kotitekoisellansa.
Brown kävi kursastelematta omistamaan huomiotansa molemmille. Jonkun
aikaa olivat naapurukset liiaksi kiinni aherruksessaan, ottaakseen
paljoakaan huomatakseen toinen toistansa, paitsi hyvänsävyisin
nyökkäyksin, vuoron jälkeen kohottaessaan sarkan huulilleen. Vihdoin
jalkamiehemme alkaessa tyydytellä pikku Vaapsahaisen tarpeita näki
skotlantilainen karjankasvattaja -- sillä sellainen oli mr. Dinmont
miehiään -- joutavansa alottelemaan keskustelua.

"Näpsä rottakoira tuo, sir -- ja varma vahinkoelävien tuho, sen takaan
-- jos nimittäin on kunnolleen opetettu, sillä siitähän kaikki riippuu."

"Tosiaan, sir", vastasi Brown, "on sen kasvatus ollut niin ja näin, ja
sen pääominaisuutena on olla miellyttävä toveri".

"Niinkö vain? Sepä vahinko, suokaa anteeksi -- aika vahinko se --
elukka tai ihminen, kasvatusta ei saisi koskaan jättää sikseen. Minulla
on kuusi rottakoiraa kotona, sekä kaksi paria verikoiria, viisi
susikoiraa ja moniahta muukin hurtta lisäksi. On vanha Pippuri ja vanha
Sinappi, ja nuori Pippuri ja nuori Sinappi, ja pikku Pippuri ja pikku
Sinappi -- kaikki ne harjaannutin juurtajaksain -- ensin rotilla, sitte
portimoilla eli kärpillä -- ja sitte ketuilla ja mäyrillä -- ja nyt ne
eivät pelkää mitään karvaselkäistä."

"Kaiketikin ne täysin koulittuja ovat, sir -- mutta noin monien koirien
omistajaksi näyttää teillä olevan kovin suppea nimivarasto niille?"

"Hoo, se on vain minun päähänpistojani, merkitäkseni rodun, sir. Itse
herttua on Kaarlolasta asti lähettänyt noutamaan Dandie Dinmontin
Pippuri- ja Sinappi-rodun koiria. Niin, ystävä, metsänvartija Tam
Hudsonin[30] hän lähetti, ja juhlallinen olikin meillä päivä hillerien
ja kettujen parissa, ja osasimmepa iltammekin hauskaksi saada! Totta
tosiaan, se se oli yö!"

"Ympäristönne lienee rikaskin riistasta?"

"Rikasko! Uskonpa olevan maillani jäniksiä enemmän kuin lampaita, ja
metsänlintuja on tiheässä kuin kyyhkysiä lakassa. Oletteko teirtä
milloinkaan ampunut?"

"En todella ole sellaista edes nähdäkseni saanut, paitsi Keswickin
museossa."

"Kas siinä -- sen saatoin arvatakin eteläisestä puheentavastanne.
Kumma paikka se on, että niin harvat täällä käyvät englantilaiset ovat
nähneet teirtä! Kuulkaahan nyt -- te näytte olevan reilu poika, ja jos
pistäytte minun luokseni käymään -- Dandie Dinmontin -- Kaarlolaan --
niin saattepa nähdä teirtä, ja ampua teirtä, ja syödä teirtä myöskin,
veikkonen."

"Niin, syöminenhän sen asian lopullisesti vahvistaisi, sir; ja
mielihyvällä noudatan kutsuanne, jos saan aikaa."

"Aikaa, veikkonen? Mikä estää lähtemästä nyt minun mukaani? Millä
tavoin matkustatte?"

"Jalkaisin, sir; ja jos tuo sievä pony on teidän, niin minulle kävisi
mahdottomaksi pysyä tasallanne."

"Kävisi vainkin, ellette pysty pistelemään neljääntoista penikulmaan
asti tunnissa. Mutta te voitte tulla yöksi asti Riccarteniin saakka,
missä on majatalo -- tai jos haluatte pysähtyä Jockey Grievelle,
Kummulle, niin ne teidät herttaisesti ottaisivat vastaan. Minä olenkin
aikeissa viivähtää tyhjentämään pikarillisen hänen ovellaan ja sanoisin
hänelle, että te olette tulossa -- tai malttakaas -- emäntä, voisitteko
antaa tälle herralle isännän hepoa lainaksi, niin minä pojan mukana
palautan sen aamulla aron yli?"

Hepo oli laskettu laitumelle; sitä oli vaikea ottaa kiinni. "No niin,
sillepä ei sitte mitään mahda, mutta tulkaahan toki huomenna. Ja nyt,
emäntä, minun on lähteminen, päästäkseni Liddeliin ennen pimeän tuloa,
sillä tuo teidän aronne on hiukan epätietoinen kulkijalle, kuten
itsekin tiedätte."

"Hävetkääs nyt, mr. Dinmont, eihän ole teidän tapaistanne antaa
seudulle pahaa nimeä. Ei ole tietääkseni kuulunut arolta hivaustakaan
siitä maakauppias Sawney Cullochista asti, jonka takia Rowley Overdees
ja Jaakko Penny kaksi vuotta takaperin Carlislessa silmukan saivat. Ei
ole Bewcastlessa ketään, joka nykyään ryhtyisi tuollaiseen -- oikeata
väkeä olemme tätänykyä kaikki."

"Kyllä kai, Tib; se taitaa jäädä siksi, kun paholainen on sokea -- eikä
sillä vielä ole silmät kipeinäkään. Mutta kuulkaahan, emäntä, minä olen
kiertänyt enimmän osan Gallowayta ja Dumfriesshirea, ja Carlislessa
olen käväissyt, ja tänäpänä olin Staneshiebankin markkinoilla, eikä
tekisi mieleni joutua vorojen käsiin näin lähellä kotia, niin että
lähden minä nyt."

"Oletteko käynyt Dumfriesissa ja Gallowayssa?" kysyi vanha vaimo, joka
tupakoitsi pankon korvalla eikä ollut vielä sanaakaan hiiskunut.

"Olenpa kyllä, eukkoseni, ja väsyksiin asti sainkin siellä kierrellä."

"Sitte kenties tunnette Ellangowaniksi nimitetyn paikan?"

"Ellangowan, joka oli mr. Bertramin -- tunnen hyvinkin. Lairdi kuuluu
pari viikkoa takaperin kuolleen."

"Kuolleen!" huudahti vaimo piippunsa pudottaen, nousi seisaalleen ja
astahti lähemmä. "Kuollutko on? oletteko varma siitä?"

"Miksenkäs", sanoi Dinmont, "kun siitä joka paikassa pakistiin.
Kuolikin juuri karjansa ja kalustonsa huutokaupan aikaan; myynti
keskeytettiin ja monet ihmiset olivat pettyneellä mielellä. Sanovat
hänen olleenkin vanhaa sukua viimeisen, ja sitäkin toiset pahoilivat --
sillä jalo veri on Skotlannissa niukemmalla kuin se on ollut."

"Kuollut!" toisti vaimo, jonka lukijamme ovat jo tunteneet vanhaksi
tuttavakseen Meg Merriliesiksi; "kuollut! Se kuittaa kaikki tilit. Ja
sanoitteko hänen kuolleen ilman perillistä?"

"Sen teki, ja maatila myytiin samaisesta syystä; sillä sanovat, ettei
sitä olisi saatu vasaran alle, jos olisi ollut miespuolinen perillinen
olemassa."

"Myytiin!" kertasi mustalainen puolittain kirahtaen; "ja kuka rohkeni
ostaa Ellangowanin, olematta Bertramin verta? Ja kuka tiesi taata,
etteikö se herttainen poikalapsi voine palata vaatimaan omaansa! Kuka
rohkeni ostaa Ellangowanin maatilan ja linnan?"

"Häi tuollainenpahan vain kirjuriherra, jotka kaikkea osteskelevat --
Glossiniksi taisivat sanoa."

"Glossin! Gibbie Glossin, jota minä olen senkin sata kertaa helmoissani
kanniskellut, sillä hänen äitinsä ei ollut paljoa parempi kuin minäkään
-- hänkö julkesi ostaa Ellangowanin paroonikunnan! Herra armahtakoon --
on tämä oltava maailma! Toivotin hänelle pahaa -- mutta en sentään noin
suurta vaipumista -- sääli, sääli ajatellakin!"

Hän vaikeni tuokioksi, mutta vastusti yhä kätensä liikkeellä maamiehen
poistumista; tämä oli joka kysymyksen lomassa kääntämäisillään
selkänsä, mutta pysähtyi hyvänsävyisesti, huomatessaan vastaustensa
näköjään herättämän hartaan mielenkiinnon.

"Se tulee näkyviin ja kuuluviin -- maa ja meri eivät kauvemmin pysy
hiljaa! Voitteko sanoa, onko piirikunnan sheriffinä nyt sama mies, joka
on ollut joitakuita vuosia takaperinkin?"

"Ei, hänen sanovat saaneen jonkun muun paikan Edinburghissa -- mutta
hyvästi nyt, eukkoseni, minun on lähdettävä."

Vaimo seurasi häntä hevosen luo ja hänen kiristäessään satulavyötä,
sovitellessaan reppuaan ja asetellessaan suitsia teki hänelle yhäti
kysymyksiä mr. Bertramin kuolemasta ja hänen tyttärensä kohtalosta;
niihin hän kelpo maamieheltä sai kuitenkin vain niukasti valaistusta.

"Oletteko koskaan nähnyt Derncleughiksi nimitettyä paikkaa noin
peninkuorman paikkeilla Ellangowanin Sijalta?"

"Olen maar; kolkon näköinen notko se on rapistuneine
hökkelinjäännöksineen -- näin sen kiertäessäni maatilaa erään kanssa,
joka halusi ottaa viljelykset haltuunsa."

"Se oli sievä sija aikoinaan!" puheli Meg itsekseen. "Huomasitteko
siellä vanhaa halavaa, jonka on tuuli enimmältä osaltaan katkonut,
mutta juuret ovat vielä maassa ja se kallistuu pikku törmän yli --
monena päivänä toin kutimeni ja istuin rahillani tuon halavan juurella."

"Huh, lempo on eukossa halavineen ja raheineen ja Ellangowaneineen
-- Luojan nimessä, antakaa mun mennä -- tuosta saatte kuusi pennyä
ostaaksenne puoli tuopillista lämmikettä, sen sijaan että höpisette
kaikkia vanhojen aikain jaarituksia."

"Kiitoksia, isäntä -- ja kun nyt olette vastannut kaikkiin
kysymyksiini, kertaakaan utelematta miksi mitäkin tiedustin, niin
annanpa teille mukavan pikku neuvon, eikä teidän tarvitse senkään syytä
kaivata. Tib Mumps tulee tuossa paikassa ulos tuomaan lähtöryyppyä --
hän kysyy teiltä, menettekö Willien ahteen kautta vaiko Conscowthartin
aapaa myöten -- sanokaa hänelle kumpainen hyvänsä, mutta muistakaakin"
(äänensä alentaen ja sanojansa painostaen) "mennä sitä tietä, jota
hänelle _ette_ sanonut".

Maamies lupasi nauraen, ja mustalainen vetäysi pois.

"Aiotteko noudattaa hänen neuvoaan?" kysyi Brown, joka oli tarkkaavasti
kuunnellut tätä keskustelua.

"En toki -- mokoman ämmäleukun! Ei, paljoa mieluummin soisin Tib
Mumpsin tietävän matkasuuntani kuin hänen -- vaikkei Tibiinkään ole
liikoja luottaminen, ja neuvoisin teitä kaikin mokomin karttamaan
taloon jääpymistä yöksi."

Kotvan kuluttua ilmestyi Tib-emäntä lähtöryyppyä tarjoamaan, ja
kelpasikin se. Megin ennustuksen mukaan aivan kysyi hän sitte,
lähtisikö toinen mäkitietä vai nevan poikki. Tämä vastasi jälkimäisen
valitsevansa, lausui Brownille hyvästi, sanoi vielä kerran luottavansa
siihen, että nuori mies viimeistään seuraavana päivänä pistäytyisi
"Kaarlolaan" ja lähti ravakasti ratsastamaan.




23 luku.

NUJAKKA NEVALLA.


Vieraanvaraisen maamiehen vihjaus ei mennyt Brownilta hukkaan. Mutta
laskuansa maksaessaan ei hän voinut olla tuon tuostakin tähystämättä
Meg Merriliesiä. Tämä oli joka suhteessa sama velhomainen olento
kuin hänet ensi kertaa Ellangowanin Sijalla esitellessämme. Aika oli
harmaannuttanut sysimustia suortuvia ja uurtanut vakoja hurjamielisiin
kasvonpiirteisiin, mutta varsi oli säilynyt suorana ja eloisuus
entisellään. Tästä naisesta oli havaittavana, kuten muistakin
hänenlaisistaan, että toimelias, vaikkei työteliäs elämä antoi hänelle
raajojensa ja ryhtinsä täydellisen hallinnan, niin että ne asennot,
joihin hän luontaisimmin heittäysi, olivat vapaita, sulavia ja
taiteellisia.

Nyt hän seisoi ikkunan ääressä, vartalo suoristautuneena parhaiten
näyttämään hänen miesmäisen ryhtinsä, ja pää hiukan taaksepäin
taivutettuna, jottei leveä hattu, joka hänen kasvajaan varjosti,
olisi häirinnyt häntä vakaasti tuijottelemasta Browniin. Tämän
jokainen liikahdus ja äännähdys tuntui häntä miltei huomaamattomasti
säpsähdyttelevän. Toinen puolestaan ei kummakseen voinut omituista
olentoa katsella tuntematta jotakin liikkuvan sydämessään.

"Olenko nähnyt unta tuollaisesta ilmestyksestä?" ihmetteli hän
itsekseen; "vai johtaako tuo inha ja oudon näköinen vaimo muistiini
jonkun niistä omituisista olennoista, joita olen intialaisissa
pagodeissa katsellut?"

Hänen pulaillessaan näissä mietteissä ja emännän kaivellessa
kätköistään hopealantteja puolen guinean vaihtamiseksi astui
mustalainen äkkiä kahdella harppauksella esiin ja tarttui Brownia
käteen. Tämä luonnollisesti odotti hänen näyttävän taitoansa käsistä
ennustajana, mutta toisella näyttikin olevan muuta mielessä.

"Sanokaa", pyysi hän, "sanokaa Jumalan nimessä, nuori mies, mikä on
nimenne ja mistä tulette?"

"Nimeni on Brown, muoriseni, ja Itä-Intiasta minä tulen."

"Itä-Intiasta!" huoahtaen laski hän käden putoamaan; "sitten on
mahdotonta -- minä olen semmoinen vanha hupakko, että kaikki, mitä
katselen, tuntuu siltä, mitä hartaimmin haluaisin nähdä. Mutta
Itä-Intiasta! ei sovi yhteen. No, olkaahan mitä tahansa, teillä on
kasvot ja kieli, jotka johdattavat mieleeni vanhoja aikoja. Hyvästi
jääkää -- kiiruhtakaa tietänne, ja jos meidän väkeämme näette, niin ne
eivät teille mitään vahinkoa tee, kunhan ette puutu ettekä pukahda."

Brown oli saanut kultarahansa vaihdetuksi; hän pisti eukon käteen
shillingin, lausui jäähyväisensä emännälleen ja lähti maamiehen
edellänsä alottamalle taipaleelle, kävellen rivakasti eteenpäin,
opastuksenansa kun olivat äskeisen seuralaisensa ratsun verekset
kavionjäljet. Meg Merrilies katseli jonkun aikaa hänen jälkeensä ja
jupisi sitten itsekseen:

"Minun täytyy vielä saada tuo poika nähdäkseni -- ja Ellangowaniinkin
on minun palattava. Lairdi kuollut -- niin, niin, kuolema maksaa kaikki
velat -- hyvä oli hän mies aikoinaan. Sheriffi siis on muuttanut, ja
minä voin pysytellä sievästi pensaikoissa -- eipä siis ole paljoa
vaaraa rautavitjoihin joutumisesta. Haluaisin nähdä kaunoisen
Ellangowanin vielä ennen kuolemaani."

Brown sillävälin talsi aimo vauhtia pohjoiseen päin pitkin Cumberlandin
aroksi nimitettyä nevaperäistä kangasta. Hän sivuutti yksinäisen
talon, jota kohti edeltä mennyt ratsumies oli kavion jäljistä päättäen
kääntynyt. Hiukan etäämpänä hän näkyi poikenneen takaisin tielle. Mr.
Dinmont oli todennäköisesti käväissyt siellä joko liikeasioilla tai
huvin vuoksi. Soisinpa, ajatteli Brown, että tuo kelpo maamies olisi
viivähtänyt kunnes minä kohdalle ennätin; mielelläni olisin kysellyt
joitakuita selityksiä tiestä, joka tuntuu käyvän kolkommaksi ja
kolkommaksi.

Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisi luonto tarkottanut tätä seutua kahden
vihamielisen kansan suluksi, niin karua ja autiota se on. Kunnaat eivät
ole korkeita eivätkä kallioisia, mutta maa on pelkkää kanervikkoa ja
rämettä, mökit köyhiä ja viheliäisiä sekä pitkien välimatkojen päässä
toisistaan, ihan niiden seinävierillä on yleensä jotakin viljelystä
hiukan yritelty; mutta sekarotuinen varsa tai pari, kompuroimassa
jalkavitjat aitojen säästämiseksi takakoipiin kahlittuina, ilmaisee
asukkaan pääelinkeinoksi hevoshoidon.

Väestökin on töykeämpää ja jurompaa kuin muualla Cumberlandissa, osaksi
omien tapojensa takia, osaksi kulkurien ja rikollisten elämisestä
heidän keskuudessaan, ne kun käyttävät tuota harvaan asuttua tienoota
turvapaikakseen viranomaisilta. Niin suuresti olivat näiden seutujen
asujamet entisinä aikoina epäiltäviä ja vastenmielisiä sivistyneemmille
naapureillensa, että Bewcastlen ammattikunnan säännöissä oli ja kenties
vieläkin on pykälä, joka kielsi ketään kaupungin porvaria ottamasta
oppiin muutamien nimeltään lueteltujen laaksojen nuorukaisia.

Ytimekkäästi sanotaan: "Anna koiralle paha nimi ja hirtä"; ja lisätä
voipi, että jos annat ihmiselle tai ihmispiirille pahan nimen, niin
he hyvin luultavasti tekevät jotakin hirsipuun ansaitsevaa. Tästä oli
Brown jotakin kuullut ja epäili emännän, Dinmontin ja mustalaisen
puheista lisää; mutta hän oli peloton luonteeltaan, ei kuljettanut
mitään saaliinhimoa houkuttelevaa mukanaan ja uskoi vielä päivänvalolla
ehtivänsä aron yli. Tässä viime seikassa hän kuitenkin näytti pettyvän.
Taival osottausi pitemmäksi kuin hän oli olettanut, ja taivaanranta
alkoi tummua juuri hänen astuessaan avaralle nevalle.

Huolella ja harkinnalla askeleensa valiten eteni nuori upseeri pitkin
polkua, joka milloin vajosi kahden katkonaisen, mustan mutaäyrään
lomaan, milloin kulki kapeitten, mutta syvien liejurotkojen poikki,
toisin ajoin taasen kohtaili somerikkoa ja vierinkiviröykkiöitä,
joita oli pyyhkiellyt koolle joku ympäristön ylängöiltä rämeelle
tulvinut rajusade-syöksy. Hän alkoi aprikoida, miten ratsumies saattoi
samota noin epätasaista taivalta. Kavioiden jäljet olivat kuitenkin
vielä näkyvissä, ja olipa hän etäältä kuulevinaan niiden töminääkin.
Vakuututtuna siitä, että mr. Dinmontin kulun täytyi rämeellä olla
vielä hitaampaa kuin hänen omansa, päätti hän ponnistella rivakasti,
toivoen ehättävänsä hänet ja saavansa käyttää hyväkseen hänen
paikallistuntemustaan.

Samassa ryntäsi hänen pikku koiransa mitä raivokkaimmin haukkuen
eteenpäin. Brown vinhensi vauhtiaan ja näki pikku kumpareelle
päästessään koiran metelin syyn. Norossa noin pyssynkantaman päässä
hänen alapuolellaan rinnusteli mies, jonka hän helposti tunsi
Dinmontiksi, epätoivoisessa nujakassa kahden muun kanssa. Hän oli
maassa ja puolustausi parhaansa mukaan raskaan ratsupiiskansa tyvellä.

Matkamiehemme riensi apuun, mutta ennen kuin hän perille ehti oli tuima
isku suistanut maamiehen nurin, ja voittoansa parannellen mäjäytteli
rosvoista toinen häntä armottomasti päähän. Toinen konna kiirehti
Brownia vastaan ja hoilasi kumppaniansa mukaan, "sillä se jo tytyy",
nähtävästi tarkottaen ahdistetun jo olevan vastarintaan kykenemätön.

Toisella heittiöllä oli lyömämiekka, toisella lyhyt muhkurakalikka
aseenaan; mutta kun tie oli hyvinkin kaita, "kunhan ei ampuma-aseita
ole", ajatteli Brown, "niin ehkäpä hyvinkin suoriudun niistä". Niinpä
he kävivät rynnistämään, roistojen sadatellessa mitä verisimpiä
uhkauksia. Mutta pian huomasivat he uuden vastustajansa yhtä vankaksi
kuin päättäväiseksikin, ja muutamien iskujen jälkeen käski toinen
heistä hänen hornan nimessä taivaltaa tietänsä yli nummen, heillä kun
ei ollut hänelle mitään sanottavaa.

Brown hylkäsi moisen sovinnon, koska se olisi jättänyt heidän
armoilleen mies-poloisen, jota he olivat rosvoamassa, kukaties
murhakin mielessään; ja ottelu oli juuri alkanut uudestaan, kun
Dinmont odottamatta sai takaisin tajuntansa, kavahti jaloilleen,
sieppasi aseensa ja säntäsi taistelupaikalle. Hän ei ollut osottautunut
helpoksi vastapukariksi yllätettynäkään ja yksinäisenä, joten rosvot
eivät katsoneet hyväksi odottaa hänen liittymistään mieheen, joka oli
avuttakin ollut heidän molempien veroisensa. He pakenivat suon poikki
minkä käpälistä lähti, kintereillään Vaapsahainen, joka oli mellakassa
oivallisesti kunnostautunut, näykkiellen vihollisen kantapäitä ja tuon
tuostakin saaden aikaan hetkisen häiriön herransa eduksi.

"Perhana, mutta onpa nyt koiranne hyvin harjaannutettu vahinkoeläviin,
sir!" olivat reippaan maamiehen ensimäiset sanat, hänen saapuessaan
lähemmä, pää veren vallassa, ja tuntiessaan pelastajansa pikku
seuralaisineen.

"Toivoakseni ette ole vaarallisia vammoja saanut, sir?"

"Pyh, mitä vielä -- minun kalloni kestää aimo kalkutusta -- ei sentään
siedä kiittää heitä, ja paljon teitä. Mutta nyt, veikkonen, auttakaas
minua ottamaan heponi kiinni, ja saattekin nousta taakseni, sillä
meidän on vilistettävä liesuun kuin kärpät ennen kuin koko himphamppu
on niskassamme -- kaukanakaan ei joukon jatko liene."

Onneksi saatiin hepo huokeasti käsiin, mutta Brown hiukan empi rasittaa
ratsua liiaksi.

"Ei ole tarvis peljätä, hyvä mies", vakuutti omistaja, "Päistärikkö
pystyisi kantamaan kuusi miestä, jos seljällä pituutta piisaisi --
mutta kiirehtikää, Luojan tähden, nouskaa selkään, sillä näkyypä tuolta
suohaudasta tulla lappavan miehiä, joita kenties on parempi olla
odottelematta."

Brownkin oli sitä mieltä, että kursailua oli lyhennettävä noiden
viiden, kuuden miehen karauttaessa sammalikon yli heitä kohden ja
kahden edellisen vintiön näyttäessä heihin yhtyvän. Hän siis nousi
Päistärikön lautasille, ja reima virkku porhalsi lyhyeen laukkaan,
kantaen kahta vantteraa miestä kuin olisivat he olleet kuusivuotiaita
lapsia. Ratsastaja näkyi perinpohjin tuntevan tämän erämaan polut;
hän laski menemään vinhaa vauhtia, saaden hyvin taitavasti valituksi
turvallisimmat kulkupaikat. Siinä häntä autteli älykäs hepo, joka
erehtymättömästi kulki vaikeat paikat juuri oikeimmasta kohdasta ja
sillä erikoisella tavalla, mikä kulloinkin oli turvallisin. Mutta
näilläkään eduilla eivät he paljoa päässeet edelle takaa-ajajista, Kun
taival oli niin epätasaista ja monenlaiset esteet pakottivat tekemään
kaarroksia.

"Eipä hätää", puheli lannistumaton skotlantilainen kumppanilleen,
"pääsemmepä vain Withershinin Säpistä, niin ei ole tie läheskään näin
pehmeätä, ja silloin me annamme heidän laukata".

Pian saapuivatkin he hänen mainitsemaansa paikkaan, ahtaaseen kouruun,
jonka läpi pikemmin vieri kuin virtasi pieni helakanvihreiden sammalten
kattama suupunut joki. Dinmont ohjasi ratsunsa erääseen kohtaan, missä
vesi näytti vapaammin juoksevan kovemmalla pohjalla. Mutta Päistärikkö
peräysi aiotusta kaalamosta, laski päänsä riipuksiin, kuin tarkemmin
tutkiakseen suota, ja etukoivet sojossa seisahtui lujaan kuin kivestä
veistettynä.

"Eikö meidän olisi parempi", esitti Brown, "astua alas ja jättää
hevonen onnensa nojaan -- tai ettekö saa sitä pakotetuksi sammalikon
poikki?"

"Ei, ei", epäsi hänen luotsinsa, "meidän ei sovi millään muotoa
niskuroida Päistärikölle -- sillä on järkeä enemmän kuin monella
kristityllä". Niin sanoen hän höllensi ohjakset ja ravisteli niitä
irrallaan. "No nyt, poju, otahan oma tolasi -- katsotaanpa, mistä sinä
meidät viet."

Oman tahtonsa varaan jäätyään Päistärikkö vireästi ravasi toiseen osaan
"säppiä", Brownin mielestä vähemmän lupaavaan näöltään. Mutta elukan
äly tai kokemus suositteli sitä turvallisempana noista kahdesta; se
työntyi hetteeseen ja pääsi vähällä vaivalla yli.

"Olenpa hyvilläni, kun suoriusimme tuosta rämeestä", puheli Dinmont,
"missä on enemmän talleja hevosille kuin kyytiasemia ihmisille -- nyt
on meillä ainakin Immentie apunamme".

Väleen he ennättivätkin tuonnimiselle rosoiselle ajopenkereen
tapaiselle; se oli jäännöksenä vanhasta roomalaisesta tiestä, joka
kulkee suoraan pohjoista suuntaa noiden autiomaiden halki. Sitä myöten
he etenivät yhdeksän tai kymmenen penikulman nopeudella tunnissa,
Päistärikön tavottamatta muuta huojennusta kuin mitä sai askeltensa
muuttamisella laukasta raviksi. "Saisin sen paremminkin painaltamaan",
virkkoi sen isäntä, "mutta me olemme kaksi vahvaraajaista miestä
sentään, ja olisi sääli rasittaa Päistärikköä -- ei näkynyt sen
vertaista Staneshiebankin markkinoilla tänään".

Brown mielellään mukautui siihen, että ratsua oli koetettava säästellä,
ja lisäsi arvelevansa, että heidän nyt päästyään konnien ulottuvista
oli mr. Dinmontin paras sitoa huivi päänsä ympäri, jottei pakastava
ilma pahentaisi haavaa.

"Mitäs varten minä sitä?" vastasi sitkeä maamies; "paras tapa on antaa
veren kuoreutua haavan päälle -- laastaria sillä säästää, veikkonen".

Brown, joka oli sotilasurallaan nähnyt aimo lailla kovia iskuja
annettavan, ei voinut olla huomauttamatta, ettei hän ollut milloinkaan
havainnut noin pahoja kolhaisuja moisella välinpitämättömyydellä
otettavan vastaan.

"Mitäs tyhjää, hyvä mies -- en minä ikinä nostaisi rymyä naarmusta
nupissani -- mutta nyt olemmekin viiden minuutin kuluttua Skotlannissa,
ja teidän on tultava Kaarlolaan minun matkassani, se on selvää."

Brown mielellään otti käyttääkseen tarjottua vieraanvaraisuutta. Yön
hämärtäessä he saivat näkyviinsä kauniin, vehmasta tienoota uurtelevan
joen. Ylänteet olivat vihreämpiä ja jyrkempiä kuin Brownin aikaisemmin
sivuuttamat, painaen ruohoiset kupeensa äkillisesti jokeen. Niillä ei
yrittänytkään olla korkeuden suuruutta eikä jylhiä muotoja; niiden
vieruilla tasarinteillä ei myöskään näkynyt kallioita eikä metsikköjä.
Kuitenkin oli maisema alkuperäistä, eristettyä ja miellyttävää. Ei
aituuksia, ei teitä, tuskin kyntömaitakaan -- se näytti tienoolta,
minkä olisi patriarkka valinnut laumojensa laitumiksi. Sortuneitten
tornien jäännökset siellä täällä osottivat, että seudulla oli aikoinaan
asustanut aivan erilaista väkeä kuin nykyiset eläjät -- noita sissejä
nimittäin, joiden urotöistä Englannin ja Skotlannin väliset sodat ovat
todistuksena.

Polkua myöten laskeutuen tuttua kaalamoa kohti kahloi Päistärikkö pikku
joen yli, paransi sitte vauhtiaan, ravasi penikulman verran vireästi
sen äyrästä pitkin ja lähestyi paria kolmea olkikattoista rakennusta,
jotka olivat kaikkea säännöllisyyttä halveksien sijotetut kulmikkain.
Tämä oli Kaarlolan moisio. Hurjalla haukunnalla tervehti lähestyjiä
kaikki kolme Sinapin ja Pippurin sukupolvea sekä joukko nimeltään
tuntemattomia liittolaisia.

Maamies huikkaili tutulla äänellään järjestyksen palauttamiseksi, --
ovi avautui, ja tuon hyvän palveluksen tehnyt puoleksi riisuutunut
uuhenlypsäjä sulki sen heidän nenänsä edessä, juostakseen tupakamariin
huutamaan: "Emäntä, emäntä hoi, isäntä tuli ja toinen mies mukana."

Valtoimeksi päässyt Päistärikkö asteli omalle tallinovelleen kuopien ja
hirnahdellen sisäänpääsyä, tuttaviensa vastaillessa oven takaa. Tässä
hälinässä Brown hädin sai Vaapsahaisen turvaan toisilta koirilta, jotka
enemmän omia nimiänsä kuin omistajansa suopeutta vastaavalla innolla
olivat kerkeitä pitelemään tunkeutujaa lujalla.

Tuotapikaa oli vanttera renki taputtelemassa Päistärikköä taluttaessaan
sitä talliin, samalla kun mrs. Dinmont, pulska ja pyylevä emäntä,
teeskentelemättömällä ihastuksella tervehteli miestään. "Iltaa,
iltaa, miehet! Isäntäiseni, olet sinä viipynytkin väsyttävän kauvan
poissa!"[31]




24 luku.

DANDIE DINMONTIN KOTI.


Etelä-Skotlannin nykyiset karjankasvattajat ovat paljoa hienostuneempi
rotu kuin heidän isänsä olivat, ja tässä kuvattaviksi tulevat tavat
ovat joko tyyten hävinneet tai suuresti lientyneet. Tapojensa maalaista
yksinkertaisuutta menettämättä he nyt kehittelevät edelliselle
sukupolvelle tuntemattomia taitoja sekä taloutensa asteettaisessa
kohottamisessa että kaikissakin elämän mukavuuksissa.

"Lempokos muijaan meni", haasteli Dandie Dinmont ravistautuen irti
puolisonsa syleilystä, mutta säveästi ja katse hellyyttä uhkuvana;
"hupsuttelethan, Ailie -- etkö näe vierasta herrasmiestä?"

Ailie kääntyi pyytämään anteeksi. "Totisesti, niin ihastutti minua
mieheni näkeminen, että -- Mutta, taivasten tekijä, mikä teitä molempia
vaivaakaan?" -- sillä he olivat nyt hänen pikku vieraskamarissaan ja
kynttilän valo ilmaisi veriviirut, joita Dinmontin rusikoittu pää oli
viljalti jaellut matkakumppanin vaatteille kuten hänen omilleenkin.
"Oletpa taaskin tapellut, Dandie, Bewcastlen hevoskauppiasten kanssa!
Voi tokiinsa, pitäisihän sinunlaisesi naineen ja perheellisen miehen
tietää paremmin, minkä arvoinen on maailmassa isän henki." Kyyneleet
kiilsivät kelpo emännän silmissä hänen puhuessaan.

"Soh, soh, emäntäiseni", sanoi hänen miehensä, mäiskäyttäen muiskun,
jossa oli kelpo lailla enemmän tunnetta kuin kohteliaisuutta.
"Älähän hätäile -- älähän hätäile -- tämä herra kertoo sinulle, että
juur'ikään kun olin poikennut Lauri Lowtherille ja kustantanut kahden
rohkaisuryypyn hinnan sekä taas ehtinyt nevalle, näpsästi hölkötellen
kohti kotia, hyppäsi kaksi kulkurinlurjusta turvehaudasta niskaani
siinä mietiskellessäni ja nujersi minut maahan. Huitelivat ne minua
aika lailla, ennen kuin pääsin niitä piiskani tyvellä peittoamaan -- ja
toden totta, ellei tämä kelpo mies olisi ehtinyt hätään, niin olisin
saanut selkääni enemmän kuin kaipasinkaan ja hävinnyt runsaammin rahaa
kuin minulta hyvästi liikenee. Saat siis Jumalan jälkeen olla hänelle
siitä kiitollinen."

Hän veti povitaskustaan ison rasvaisen nahkalompakon ja pyysi emäntää
lukitsemaan sen arkkuunsa.

"Jumala herraa siunatkoon ja kaikesta minun sydämestäni -- mutta
mitä voimme hänen hyväkseen tehdä muuta kuin antaa hänelle ruokaa ja
yösijan, mitä emme maailman kurjimmaltakaan olennolta kieltäisi --
jollei" (katse suunnattuna lompakkoon, mutta luontainen sopivaisuuden
tunne tekemässä johdelman mahdollisimman hienotuntoiseksi) "jollei ole
mitään muuta keinoa --"

Brown näki ja arvosteli ansionsa mukaan sen yksinkertaisuuden ja
kiitollisen jalomielisyyden yhtymän, joka valitsi suoran ilmaisumuodon,
mutta kevensi sitä niin hienolla hellävaraisuudella. Hän oivalsi, että
hänen parhaimmillaankin halpa asunsa nyt repeilleenä ja veren tahrimana
teki hänestä vähintään säälittävän olennon, kenties armolahjojakin
kaipaavan. Hän kiirehti ilmottamaan nimensä olevan Brown,
ratsuväen kapteeni, samoilemassa huvikseen ja sekä vapauden- että
säästäväisyydenhalusta jalkaisin; ja hän pyysi hyvänsävyistä emäntää
tutkimaan isännän vammoja, joita tämä oli kieltäytynyt antamasta hänen
tarkastella.

Mrs. Dinmont oli paremmin tottunut näkemään miehensä päässä reikiä kuin
ratsuväen kapteenia kotonaan. Niinpä vilkaisikin hän puolipuhtaaseen
pöytäliinaan ja hautoi aikomaansa illallista tuokion ennen kuin
miestänsä olalle taputtaen käski hänen istuutua, "kovakalloisen
hyväkkään, joka alinomaa toimittaa itsensä ja muita käsirysyihin".

Vaimonsa huolestumisesta leikkiä laskeakseen pyörähteli Dandie Dinmont
pari kolme kipakkaa ja pistipä ylämaalaiseksi potkutanssiksikin, ennen
kuin viimein suvaitsi istuutua alistamaan hänen tarkasteltavakseen
pyöreän mustavillaisen luotipäänsä. Brown arveli nähneensä rykmentin
haavurin näyttävän vähäpätöisemmässäkin tapauksessa vakavalta. Mutta
emäntä osotti melkoisia kirurgian tietoja -- hän leikkasi saksillaan
poikki hurmeiset suortuvat, joiden kangistuneet ja yhteen tahmaantuneet
möykyt olivat tiellä, ja painoi haavojen päälle palttinannöyhtää, johon
oli hierottu koko laaksossa kaikkivoipaiseksi katsottua haavavoidetta
(markkinailtoina sen tehoa paljon koeteltiinkin). Laastarinsa hän
siteli kääreellä ja potilaansa vastustelusta huolimatta veti vielä
päällimäiseksi yömyssyn pitämään kaikkea paikoillaan. Moniaita otsan ja
hartiain ruhjevammoja hän hauteli konjakilla, mitä hoitoa potilas ei
hyväksynyt ennen kuin lääke oli maksanut lujan veron hänen kurkulleen.
Sitte mrs. Dinmont yksinkertaisesti, mutta ystävällisesti, tarjosi
apuaan Brownille.

Tämä vakuutti olevansa ainoastaan pesuvatia ja pyyhettä vailla.

"Ja sehän minun olisi pitänyt itsestänikin älytä", päivitteli emäntä;
"ja ajattelinkinhan minä sitä, mutta en uskaltanut avata ovea, sillä
siellä ovat kaikki lapsi-kullat, poloiset, niin ikävissään isänsä
luokse".

Se selitti pikku vieraskamarin ovelta kuuluneen mäikytyksen ja
inumisen, joka oli jonkun verran ihmetyttänyt Brownia, vaikka hänen
ystävällinen emäntänsä oli sen ottanut huomioonsa ainoastaan vetämällä
eteen salvan heti kun sitä alkoi kuulua. Mutta hänen avatessaan
oven, hakeakseen pesuvadin ja pyyhinliinan (hänen kun ei juolahtanut
mieleensäkään osottaa vierasta eri huoneeseen), tulvahti sisälle
kerrassaan hyökyaalto pellavatukkaisia tenavia. Toiset tulivat
tallista, missä olivat käyneet katsomassa Päistärikköä ja sitä
tervetulleeksi hyväilemässä; toiset keittiöstä vanhan Elspethin satuja
ja balladeja kuulemasta; ja nuorimmat puolialastomina vuoteistaan,
kaikki karjuen nähdäkseen isää ja udellakseen, mitä hän oli heille
tuonut kaikilta vaelluksiensa koskettelemilta markkinoilta. Reikäisen
pään ritari ensin suuteli ja syleili jokaista järjestään, jakeli sitte
viheltimiä, pennyn torvia ja piparikakkuja, ja lopuksi, riemun ja
tervehtelyn jydyn käytyä sietämättömäksi, huudahti vieraalleen: "Tämä
on kaikki emäntäni syytä, kapteeni -- aina hän antaa lasten saada oman
tahtonsa."

"Minäkö! Herra auttakoon", puolustihe Ailie, joka samassa toi halutut
tarvekapineet, "mitä minä sille voin? Eihän ole minulla niille
poloisille mitään muutakaan antaa!"

Dinmont ryhtyi touhuamaan ja mielistelemällä, uhkailemalla ja
tyrkkimällä puhdisti huoneen kaikista tunkeilijoista, säästäen vain
pojan ja tytön, perheen vanhimmat, joiden huomautti osaavan "olla
ihmisiksi". Samasta syystä, mutta mutkattomammin, häädettiin kaikki
koirat, paitsi kunnianarvoisia patriarkkoja vanhaa Pippuria ja vanhaa
Sinappia, joihin runsas kuritus ja kasvava ikä oli juurruttanut sen
verran passiivista vieraanvaraisuutta, että ne molemminpuolisen
selittelyn jälkeen ja hiukan murahdeltuaan vastaan päästivät isäntänsä
tuolin alla turvallisuuttansa vaalineen Vaapsahaisen osalliseksi
kuivatusta oinaantaljasta, jonka keritsemätön päällispuoli kaikin
puolin täytti bristolilaisen takkamaton tehtävät.

Rouvan (siten häntä keittiössä puhuteltiin, ja vierashuoneessa
emännäksi) toimekas hyörinä oli jo ratkaissut parin kanan kohtalon,
jotka -- kiireen ehkäistessä muullaiset valmistustavat -- piankin
käryävinä ilmestyivät rietilältä. Mahtava kimpale kylmää reisipaistia,
kasa kananmunia, voita, leivoksia ja yltäkyllin ohrakyrsiä lisättiin
kestitykseen, joka oli huuhdeltava oivallisella kotitekoisella oluella
ja vasupullollisella konjakkia.

Harvat soturit moittisivat sellaista ateriaa pitkän päivän
ponnistelujen lopuksi, kahakka kaupanpäällisenä, ja kyllä Brown
osottikin suurta huomaavaisuutta ruokavaroille. Emäntä osittain
autteli, osittain ohjaili isoa tanakkaa palvelustyttöä, jolla
posket hehkuivat punaisina kuin hänen nauharuusunsa, korjaamaan
illallistavarat pöydältä sekä sijalle varustamaan sokeria ja kuumaa
vettä, minkä naikkosemme oli hiukan vaarassa unohtaa tahtoessaan
kiinteästi tähystellä todellista elävää kapteenia. Sillaikaa
Brown käytti tilaisuutta kysyäkseen isännältään, eikö hän katunut
mustalaisvaimon vihjauksen hylkimistä.

"Kukapa sitä tiennee", tuumi isäntä; "ne ovat kummallisia häijyläisiä
-- kenties olisin juuri tällä kertaa pelastunut, joutuakseni pihtiin
toisella. Enkä sentään niinkään sano, sillä jos tuo eukon pahus osuisi
tulemaan Kaarlolaan, niin liikenisipä hänelle korttelinpullollinen
konjakkia ja naula tupakkaa talven yli kituutellaksensa. Kummallisia
ovat häijyläisiä, kuten isäukkoni tapasi sanoa -- pahimmillaan missä
heitä pahimmin ohjaillaan. On niissä mustalaisissa joka tapauksessa
sekä hyvää että pahaa."

Tämä ja muu hajallinen pakina kelpasi "kenkäsarveksi" kiskomaan esille
toisenkin sarkallisen olutta ja uuden "tuikun" konjakkivettä. Brown
sitte päättävästi epäsi kaiken enemmän ratonpidon siksi iltaa, vedoten
omaan väsymykseensä ja ottelun vaikutuksiin; hän tiesi hyvin, että
olisi ollut hyödytöntä väitellä isäntää vastaan siitä vaarasta, jota
liiallinen kestitys olisi voinut tuottaa hänen vereksille haavoilleen
ja veriselle kiireelleen.

Hyvin pieni makuuhuone, mutta siinä hyvin siisti vuode, osotettiin
matkamiehelle, ja hurstit toteuttivat emännän kohteliaan kehaisun,
että "ne ovat yhtä mieluisat kuin missään saapi, sillä taikalähteen
vedessä ne ovat huuhdottuja, päivänrinteillä valkaistuja ja Nellyn ja
minun itseni tappumella poukuttamia, ja mitä voisi nainen, vaikka hän
kuningatarkin olisi, tehdä niille enempää?"

Vetivätkin ne valkoisuudessa vertoja lumelle, ja valkaisutapa
oli sitäpaitsi antanut niille miellyttävän tuoksun. Herransa
Kättä nuolemalla lupaa pyydettyään kyyristäysi pikku Vaapsahainen
päällyspeitteelle jalkopäähän; ja matkamiehen aistit hupenivat pian
unohduksen syvyyksiin.




25 luku.

KETUNMETSÄSTYS.


Brown nousi aikaisin aamulla ja asteli ulos katselemaan uuden ystävänsä
paikkoja. Kaikki oli talon ympärillä muokkaamatonta ja laiminlyötyä --
puutarha mitätön, ei mitään tehtynä lähistön saattamiseksi kuivilleen
tai mukavaksi, poissa kaikki ne pikku somistukset, jotka viehättävät
silmää englantilaista maataloa katsellessa. Silti oli näkyvissä
selviä merkkejä siitä, että tämä johtui vain hyvän aistin puutteesta
tai tietämättömyydestä, ei köyhyydestä eikä siihen liittyvästä
laimeudesta. Uljas, hyvillä lypsylehmillä asustettu navettarakennus,
syöttövaja, jossa kymmenen jalorotuista sonnia seisoskeli, kahden
oivallisen hevosvaljakon talli, uutterana hyörivä ja nähtävästi
osaansa tyytyväinen palvelusväki -- sanalla sanoen auliin, joskin
siistimättömän runsauden tuntu päin vastoin ilmaisi varakasta
talonpoikaa.

Asuinrakennus oli joelle viettävällä loivalla rinteellä, ja se seikka
poisti varsinaista törkyä keräytymästä ympärille. Pikku matkan päässä
peuhaili koko lapsiliuta turvemajoja rakennellen suunnattoman,
sälöilleen tammen juurella, jonka nimenä oli Kaarlon pensas jonkun
aikoinaan paikalla asustaneen sissin muistoksi. Asuinrakennuksen ja
mäkilaidunten välillä oli syvä noro; se oli aikoinaan ollut pikku
varustuksen vallihautana. Varustuksesta ei enää näkynyt jälkiäkään,
mutta sen kertoi perintätaru olleen edellämainitun uroon asuntona.
Brown yritti solmia tuttavuutta lasten kanssa, mutta "ne vekarat
luisuivat elohopeana hänen käsistään", vaikka kaksi vanhinta jäikin
kurkistelemaan turvallisen matkan päähän päästyään. Matkamies suuntasi
sitte kulkunsa ylämäkeen, astellen noron yli pitkin astumakivien jonoa,
jotka eivät olleet kaikkein leveimpiä ja tukevimpia. Kauvan ei hän
ollut kavunnut, kun näki miehen tulevan vastaansa alamäkeä.

Pian tunsi hän arvoisan isäntänsä, vaikka ratsastuskauhtana oli
vaihtunut harmajaksi paimenviitaksi ja villikissan taljalla reunustettu
lakki päässyt mukavammin peittelemään sideltyä päätä kuin hattu olisi
kyennyt. Hänen ilmestyessään aamun usmasta ei miehiä jäntäreitten ja
lihaksien puolesta arvostelemaan tottunut Brown voinut olla ihailematta
hänen pitkää varttansa, hartiain leveyttä ja askelten joustavuutta.
Dinmont itsekseen osotti samaa kohteliaisuutta Brownille, jonka
voimallista olemusta hän nyt tarkkaili hiukan perusteellisemmin kuin
ennen. Tavanmukaisten aamutervehdysten jälkeen kysyi vieras, tunsiko
isäntä mitään haitallisia seurauksia edellisen illan nujakasta.

"Melkein jo olin sen unohtanut", vastasi riuska rajalainen; "mutta
luulenpa, että jos tänä aamuna, nyt kun olen vereksenä ja selvänä,
te ja minä olisimme Withershinin Säpillä, kumpaisellakin tukeva
tammikarttu kourassamme, niin takaisin emme pyörtäisi puolen
tusinankaan roikaleen tieltä. Minun sitäpaitsi täytyikin kömpiä
jalkeille aikaisin, katsellakseni mitä paimenet puuhailivat -- ne ovat
toisen poissaollessa taipuisia leväperäisyyteen potkupalloleikeiltään
ja markkinoiltaan ja talkoiltaan. Ja tapasinpa Kettuviidan Tuomon ja
muutamia muita vesikansan nuoria miehiä ketunmetsästykseen menossa,
-- tulettehan mukaan? Minä annan teille Päistärikön, ja itse otan
emätamman."

"Mutta kait minun on tänä aamuna jo talosta lähteminen, mr. Dinmont",
vastasi Brown.

"Kas siitäpä ei tule mitään", huudahti rajalainen. "En millään ehdolla
teistä ainakaan pariin viikkoon erkane. Ei, ei; emme me teidänlaisianne
ystäviä joka ilta Bewcastlen nevalla tapaa."

Brown ei ollut suunnitellutkaan matkaansa kiireiseksi; senvuoksi hän
mielelläänkin taipui puolitiehen tätä sydämellistä kutsua, suostuen
viettämään Kaarlolassa viikon.

Heidän palatessaan taloon, missä emäntä oli hommannut vankan aamiaisen,
ei tämä tosin ketunmetsästyksen hanketta kuullut hyväksyvin mielin,
vaan ei myöskään kummastunut eikä säikkynyt. "Dand, sinä olet vielä se
sama -- mikään ei saa sinua ottamaan opiksesi, kunnes sinut jonakuna
päivänä tuodaan kotiin jalat edellä."

"Mitäs tyhjää, muijaseni!" vastasi Dandie; "tiedäthän, etten koskaan
rahtuakaan raihnaannu retkistäni".

Niin sanoen hän kehotti Brownia joutuin suoriutumaan eineestään, koska
"nyt pakkasen helpottaessa on aamupuhteella vainu parhaimmillaan".

Matkaan he sitte läksivät Otterscopescaureille; talonpoika näytti
tietä. Pian jättivät he taakseen pikku laakson ja painausivat
vuoristoon niin jyrkkähuippuiseen, että rinteet melkein seinäminä
kohoilivat. Kupeissa näkyi monin paikoin kouruja, joita myöten
talvikausina kovien sateiden jälkeen tulvapurot suurella pauhinalla
syöksähtelivät alas. Muutamia usmapälviä leijui vielä viistellen
huippuja, aamupilvien jäännöksinä, sillä pakkanen oli särkynyt
vuolaaksi sadekuuroksi. Noiden huhtuvaisten verhojen läpi kuulsi satoja
tilapäisiä pikku purosia, jotka hopealankoina laskeutuivat pitkin
vuorten kylkiä.

Mitä pelottomimmalla varmuudella lasketteli Dinmont kapeita
lammaspolkuja pitkin näillä vieruilla. Viimein he lähenivät urheilun
näyttämöä ja alkoivat nähdä muitakin miehiä sekä ratsain että jalkaisin
kiirehtimässä kohtauspaikalle. Brown oli ymmällä koettaessaan käsittää,
miten ketunajo voisi käydä päinsä vuoristossa, missä pony maaperään
tottuneena töin tuskin kykeni hölköttelemään, mutta puoli kyynärääkin
ladulta poikkeava ratsumies voisi joko upota suonsilmäkkeeseen tai
suistua alas äyrästä. Tämä ihmetys ei toimintapaikalle tultaessa
vähentynyt.

He olivat vähitellen nousseet hyvin korkealle ja saapuivat nyt
selänteelle, joka kohosi hyvin syvän, mutta aivan soukan notkon yli.
Harjulle olivat urheilumiehet kokoontuneet varustuksin, jotka olisivat
hienon metsästysseuran jäsentä kammoksuttaneet, sillä tarkotuksena kun
oli vahingollisen otuksen vähentäminen ja pyynnin huvi, myönnettiin
Repolais-rukalle paljoa vähemmin tasaväkisyyden mahdollisuuksia kuin
sitä avoimella maalla urheilumaisesti ahdisteltaessa. Mutta sen
asumuksen lujuus ja ympäristön laatu korvasivat mitä hätyyttäjien
kohteliaisuudesta puuttui.

Rotkon seinämät olivat soraröykkiöitä ja rapakivijärkäleitä, ja
vajosivat melkein kohtisuorina alhaalla polvittelevalle pikku
joelle, siellä täällä suoden sijaa vaivaiselle risukolle tai
kanervamättäikölle. Pitkin tämän ahtaan ja tavattoman syvän kuilun
kaltaita asettuivat riviin sekä ratsumiehet että jalankulkijat. Melkein
jok'ainoalla oli mukanaan ainakin pari isoja ja äkäisiä susikoiria,
niiden hirvikoirien rotua, joita maassa aikoinaan käytettiin, mutta
ristisiitoksesta tavallisen rodun kanssa paljon pienentyneitä kooltaan.
Metsästysapulainen, jonkunlainen piirikunnan toimimies, joka saa
määräerän jauhoja ja palkkion jokaisesta hävittämästään ketusta, oli jo
ourun pohjalla, mistä kajahteli parin kolmen kettukoiraparin vimmainen
ärhentely. Apujoukkona oli erään paimenen johdannolla kiistapaikalle
lähetettyjä rottakoiria, niissä kokonainen sukupolvi Pippuria ja
Sinappia. Sekarotua, penikkaa ja rakkia oli kööriä hoitelemassa. Rotkon
reunoilla kärkkyvät katselijat pitivät susikoiria kahlehihnassa,
valmiina päästämään ne kettua hätistelemään heti kun alhaalla hyörivä
partiojoukko pakottaisi sen lähtemään lymystään.

Vaikka näky olisi ammattiurheilijasta tuntunut jyrkeältä, oli siinä
jotakin jylhän tenhoisaa. Harjanteen äärillä häärivät olennot,
joilla oli taivas taustanaan, näyttivät liikehtivän ilmassa.
Pidätyksestään kärsimättömät ja alhaalta raikuvan haukunnan
hullaannuttamat koirat hypähtelivät pingotellen kaulaimiaan, jotka
niitä ehkäisivät kumppaneihinsa yhtymästä. Alas katsellessa oli näky
yhtä mieleenpainuva. Syvänteestä eivät ohuet huurut olleet tyyten
hälvenneet, niin että niiden harsun kerroksen läpi silmä useinkin
koetti tarkkailla alhaalla luimivien ajomiesten liikkeitä. Toisin
ajoin tuulahdus paljasti notkon näkyviin pohjiaan myöten, ja sinervä
puro kimmelsi vastaan, kierrellessään koleassa ja yksinäisessä
uomassaan. Silloin he näkivät paimenten pelottoman ketterinä hyppelevän
vaarakohdalta toiselle ja usuttelevan koiria jäljille, kaikki syvyyden
ja etäisyyden kutistamina kääpiöiksi. Jälleen sakenivat huurut ylle, ja
ainoiksi merkeiksi ponnistusten jatkumisesta jäivät miesten huhuilut ja
koirien mellakka kuin maan uumenista kohoutuvina.

Kun kettu siten toisesta turvapaikasta toiseen kaahattuna oli lopulta
pakotettu hylkäämään laaksonsa ja pinttämään etäisempää lymysijaa
kohti, laskivat ylhäältä tähystelleet irti susikoiransa, jotka kettua
nopeampina sekä villeydeltään ja sitkeydeltään sen vertaisina piankin
lopettivat rosvon päivät.

Täten sai aamupäivän aherruksessa neljä kettua surmansa ilman mitään
tavanmukaisten sääntöjen seuraamista ja urheilun säädyllisyyttä, mutta
näköjään yhtä suureksi tyydytykseksi sekä kaksi- että nelijalkaisille
kuin olisi kaikkia asianomaisia menoja noudatettu. Brown itsekin,
vaikka oli nähnyt Intian ruhtinaallista metsästysurheilua ja Areotin
nabobin kanssa ratsastanut elefantilla tiikerinmetsästyksessä,
myönsi saaneensa oivallisen aamuhuvin. Lopuksi useimmat metsämiehet
maan vakiintuneen vieraanvaraisuuden mukaisesti lähtivät Kaarlelaan
päivällisille.

Kotimatkalla Brown ratsasti tovin metsästysapulaisen rinnalla ja
tiedusteli häneltä yhtä ja toista hänen ammattiinsa kuuluvaa. Mies
oli ilmeisesti vastahakoinen kohtaamaan hänen katsettaan ja näytti
halukkaalta pääsemään eroon hänen seurastaan ja puhuttelustaan,
jollaista käytöstä Brownin oli vaikea ymmärtää. Hän oli laiha,
mustaverinen, ketterä mies, rakenteeltaan omiaan työteliääseen
toimeensa. Mutta hänen kasvonsa eivät kuvastaneet reippaan metsämiehen
avomielisyyttä; katse harhaili maassa, hän oli hämillään ja vältteli
tarkempaa tähystystä. Tehtyään muutamia vähäpätöisiä huomautuksia
päivän menestyksestä Brown antoi hänelle pikku palkkion ja ratsasti
edelle isäntänsä kanssa. He tapasivat emännän valmistautuneena
vastaanottoon -- lammaskarsina ja kanatarha varustivat kestityksen,
ja sydämelliset tervetulon toivotukset korvasivat kaikkia loiston ja
muodinmukaisuuden vajavuuksia.




26 luku.

TUULASTUSSEURUE.


Jätämme sikseen parin välipäivän puuhat; ne olivat tavallisia
metsämiehen ampumis- ja ajohuvitteluja eivätkä missään suhteessa
riittävän mielenkiintoisia pidättelemään lukijaa. Siirrymme
eräänlaiseen lohenmetsästykseen, joka on jossain määrin erikoinen
Skotlannille.

Tätä pyyntitapaa, jossa heittäen isketään kalaa väkäpäisillä ahinkailla
tai pistäen kolminirkkoisilla pitkävartisilla tuulaksilla, käytetään
paljon Eskin suulla ja muiden Skotlannin lohijokien varsilla.
Urheilua harjotetaan päivin ja öin, mutta enimmäkseen jälkimäiseen
vuorokauden-aikaan, jolloin kaloja vaanitaan soihtujen valolla tai
tuliristikoille ladottujen roihuavien tervatynnyrin sirpaleiden
loimossa, joka luopi veteen voimakkaan, vaikkakin vain määräkohtiin
sattuvan hohteen.

Tällä kertaa pääseurue liikkui haperalla veneellä sellaisessa virran
kohdassa, missä sen oli myllypato laajentanut ja syventänyt, kun
taasen muut hyppyjään tekevien muinaisten Bacchusjuhlijain tavoin
juoksentelivat äyräitä pitkin, heiluttaen soihtujaan ja keihäitään,
ahdistellessaan lohia, joista toiset yrittivät paeta ylös virtaa,
toiset taasen pyrkivät pyytäjien väijyviltä katseilta piiloon
puunjuurien, kivenjärkäleiden ja isojen paasien koloihin. Näitä
venejoukkue sai ilmi vähimmästäkin vihistä; evän välkähdys, nouseva
pore riitti näille nokkelille urheilijoille ilmaisemaan, mihin ase oli
suunnattava.

Näyttämö oli sanomattoman elvyttävä siihen tottuneille; mutta kun Brown
ei ollut keihästykseen harjaantunut, väsyi hän piankin ponnistuksiin,
joista ei ollut mitään muuta tulosta kuin kelpo täräys käsivarteen
pohjakivistä, joihin hän lohta mieliessään useinkin kalautti iskunsa.
Myöskään ei häntä miellyttänyt olla niin lähellä kuolonkamppailussaan
verisinä veneen pohjalla sätkiviä lohia, vaikka hän salasi tunteet,
joita ei olisi ymmärretty.

Senvuoksi pyysi hän päästä maihin ja nautti näystä paljoa paremmin
erään äyräännyppylän laelta. Usein ajatteli hän Dudley-ystäväänsä,
taitelijaa, silmäillessään punaisena hehkuvan loimun kajastelua
kauneille äyräille, joiden juurella vene lipui. Toisin ajoin pieneni
hohde etäiseksi tähdeksi, joka näytti tuikkivan veden kalvossa kuten
se pilkahtelu, jolla maan tarujen mukaan vetehinen ilmaisee uhriensa
märkää hautaa. Sitte se taas lähetessään suureni ja kirkastui, kunnes
leveällä vipatteleva lieska ohi kulkiessaan loihti näkyviin äyrään,
kummun ja puun, värjäten ne omalla hämäränpunaisella leimullaan
ja loitotessaan luovuttaen ne vähitellen pimeydelle tai valjulle
kuutamolle. Tässä hehkussa venemiehetkin kuvastuivat milloin pidellen
aseitansa korkealla, milloin kumartuen iskemään tai suoristautuen
samaisen roihun silaamiksi vaskenkarvaisiksi hornanhengiksi.

Tätä valon ja varjon kuvasarjaa jonkun aikaa ihailtuaan Brown läksi
hiljalleen kävelemään kotiin päin, matkallaan tähystellen pyyntimiehiä,
joita tavallisesti on pari kolme yhdessä, yksi Sainiota pidellen,
toiset keihäineen valmiina sen valossa iskemään saaliiseensa.
Huomatessaan erään miehen rynnistelevän tuulastamansa hyvin painavan
lohen kanssa, jota hän ei saanut täydellisesti kohotetuksi vedestä,
astui Brown äyrään reunalle katselemaan yrityksen päättymistä. Tässä
hommassa oli sainion pitelijänä metsästysapulainen, jonka juro käytös
jo oli Brownia kummastuttanut. "Tulkaas tänne, sir! tulkaas tänne!
katsokaas tätä rötköä! Sillä on kylkeä kuin sialla", huutelivat apurit
nähdessään Brownin lähenevän.

"Suolluta ahrainta hyvin, mies! suolluta! Älä laske lempoa poukkoamaan
-- ei ole sinulla kissankaan sisua!" neuvottiin, rohkaistiin
ja nurkuiltiin rannasta pyyntimiehelle, joka seisoi vedessä
jäänsirpaleiden seassa vyötäisiään myöten, teutaroiden kalan ja virran
voimakkuutta vastaan, epätietoisena tavasta, jolla yrittäisi korjata
saaliinsa.

Äyrään partaalle päästessään Brown huusi: "Pidäppä toihtuasi
korkeammalla, ystävä!" sillä hän oli jo loimun heijastuksessa erottanut
tämän tummat kasvonpiirteet. Mutta tuskin oli mies kuullut äänen ja
siitä tulijan tuntenut, kun pudotti sainion ikäänkuin vahingossa
veteen, sen sijaan että olisi vieraalle tietä valaissut.

"Hittoko Kaaperia vaivaa!" sadatti tuulastaja, kun kipinöitsevät
sirut pihahdellen soluivat alas virtaa. "Mikä miestä riivaa! En
minä sitä pimeässä saa ylös -- ja pulskimpaa otusta ei ikinä olisi
savustuskoukussa killunut, jos sen vain maihin saisin!"

Jotkut syöksähtivät veteen auttamaan, ja onnellisesti kiskottiin
rantaan kala, joka painoi kolmekymmentä naulaa.

Metsästysapulaisen käytös oudoksutti Brownia. Miehen kasvoissa ei
hänelle ollut mitään tuttua, eikä hän voinut käsittää, miksi tämä
karttelisi hänen huomiotaan, kuten kuitenkin näytti tekevän. Saattoiko
hän olla muutamia päiviä takaperin esiintyneitä rosvoja? Oletus ei
ollut aivan mahdoton, vaikkei siihen ollut mitään takeita miehen
ulkomuodossa. Mutta olivathan konnat pitäneetkin hattujensa röytäitä
alas painettuina, käyttäneet väljiä viittoja ja kooltaan olleet siksi
keskisuhtaisia, ettei hän siitäkään voinut mitään päätellä. Hän päätti
puhua asiasta isännälleen, mutta arveli hyvillä syillä viisaimmaksi
lykätä selittelyn selkeään aamuhetkeen.

Pyyntimiehet palasivat raskain kantamuksin; satakunta kalaa oli
hommassa surmansa saanut. Parhaat valikoittiin varakkaammille
talollisille, toiset jaettiin paimenten, mökkiläisten, alustalaisten ja
muiden alempien osallisten kesken. Nämä kalat olivat heidän hökkeliensä
turvesavussa säilytettyinä maukas lisä sipulin seassa valmistetuille
perunoille, jotka olivat heidän talviravintonsa pääosana.

Sillävälin tarjoiltiin kaikille anteliaasti olutta ja whiskyä sekä
isosta kattilasta lohikeittoa. Brown meni iloisen isäntänsä ja muiden
ystäviensä mukana tilavaan ja savuiseen väentupaan, missä tuo kelpo
rokka höyrysi pitkällä tammipöydällä. Seinät kajahtelivat rattoa ja
remua, leikinlaskua ja naurunrähäkkää, lomassa vuoroin kerskuntaa ja
naljailua. Vakaasti etsiskeli matkamiehemme katse ketun metsästäjän
tummia piirteitä, mutta niitäpä ei missään näkynyt.

Viimein hän jo rohkeni tiedustella. "Hankala sattuma tuo, pojat, kun
eräs teistä pudotti soihtunsa veteen toisen juuri rynnistäessä niin
ison otuksen kanssa."

"Sattuma!" vastasi häneen katsahtaen eräs paimen, sama jäntevä nuori
mies, joka oli lohen saalistanut; "selkäänsä olisi sietänyt, kun
sammutti tulen, toisen vängätessä kala parahiksi nirkossa! Olen
varmakin siitä, että Kaaperi tipautti tervakset tahallaan veteen -- hän
ei mielellään näe kenenkään yrittävän itseänsä paremmin."

"Niin", lisäsi toinen, "kovasti hän on häpeissään; muutoin olisi hän
nyt iltansa täällä --. Kaaperille kyllä kelpaa hyvä kuten meillekin."

"Onko hän täkäläisiä?" kysyi Brown.

"Ei, ei, hän on ollut toimessaan vasta vähän aikaa, mutta tuima
metsämies kyllä. Alamaasta hän on, jostakin Dumfriesin puolelta."

"Ja mikä on hänen nimensä?"

"Gabriel."

"Mutta Gabriel mikä?"

"Sen tietköön Luoja; me emme täällä paljoakaan välitä ihmisten
jälkinimistä, ne kun heimoissa ovat niin yhtä ja samaa."

"Katsokaas, sir", selitti muuan vanha paimen, nousten seinälle ja
puhuen hyvin verkalleen, "ihmiset ovat täällä päin kaikki Armstrongeja
ja Ellioteja ja sellaisia -- joitakuita harvoja nimiä vain -- ja niinpä
lairdit ja talonpojat selvyyden vuoksi käyttävät asuinpaikkojensa
nimiä -- kuten Kettuviidan Tuomo, Tasamaan Ville, Pihlajiston Hobbie
ja tämäkin hyvä Kaarlolan isäntä. Niin, sir, ja sitte alempi kansa,
nähkääs, useastikin tunnetaan kaikenlaisilla lisänimillä, niinkuin
Kaihi-Risto, Herttuan Taavetti tai ammattinsakin mukaan, kuten tämä
Kaaperi Kettu-Kaaperina. Hän ei ole ollut kauvaa aikaa näillä main,
sir, enkä luule kenenkään häntä muulla nimellä tuntevan. Mutta oikein
ei ole morkata miestä seljän takana, sillä hän on hanakka ketunpyytäjä,
jos kohta ei lienekään tuulakselle niin kätevä kuin jotkut täkäläiset."

Pakistiin yhtä ja toista, kunnes arvokkaammat pyyntimiehet vetäysivät
lopettamaan iltaansa omalla tavallaan, jättäen toiset huvitteleimaan
heidän läsnäolonsa pidättelemättöminä. Brownin kaikkien Kaarlolassa
viettämien iltojen tavoin kului nytkin aika viattomassa rattoisuudessa
ja seuranpidossa. Jälkimäinen olisi saattanut lähetä rähinän rajoja,
ellei olisi kelpo naisia ollut, sillä useita naapuriemäntiä oli
kerääntynyt Kaarlelaan katselemaan muistettavan illan tuloksia.
Nähdessään punssimaljaa täyteltävän niin tiheään, että oli vaaraa
heidän armollisen saapuvillaolonsa unohtumisesta, ryntäsivät
he urheasti luopiomässääjäin huoneeseen, etunenässään kelpo
Ailie-emäntämme, joten Venus väleen kukisti Bacchuksen. Tuossa paikassa
ilmestyivät viuluniekka ja pillinpuhaltaja esille, ja paras osa yötä
pantiin uljaaseen tanssintaan noiden soitannon tahdissa.

Seuraava päivä hurahti saukonajoon, sitä seuraava mäyränhätistelyyn.
Toivoakseni ei matkamiehemme arvo alene lukijan silmissä, jos hän on
urheilumieskin, vaikka ilmotan hänelle, että Brown viimeksi mainitussa
tilaisuudessa, nuoren Pippurin menetettyä toisen etukäpälänsä ja
Sinappi Toisen oltua vähällä kuristua kuoliaaksi, pyysi erityisenä ja
henkilökohtaisena suosionosotuksena mr. Dinmontilta, että noin uljaasti
puolustautuneen mäyrä-paran sallittaisiin enemmättä ahdistelutta
peräytyä koloonsa.

Talonpoika olisi anomusta luultavasti kohdellut mitä syvimmällä
halveksimisella, jos sen olisi kukaan muu esittänyt, mutta Browniin
nähden hän tyytyi lausumaan äärimäisen ihmettelynsä. "No jo nyt
jotakin!" haastoi hän. "Mutta koska käytte otuksen puolelle, niin ei
sitä minun eläissäni saa enää ainoakaan hurtta härnätä -- vieläpä
merkitsemmekin sen ja nimitämme kapteenin karjuksi -- ja totisesti minä
mielihyvällä mitä tahansa teen mieliksenne -- mutta, taivasten tekijä,
metsäsiastako moinen surku!"

Maalaisurheiluissa vietetyn viikon jälkeen, jonka kelpo isäntä oli
vilpittömällä auliudellaan tehnyt mitä miellyttävimmäksi, Brown jätti
jäähyväiset Liddelin äyräille ja Kaarlolan vieraanvaraisuudelle. Hän
oli jo päässyt kaikkien lasten likeiseksi tuttavaksi ja suosikiksi,
ja nämä hartaasti hälisivät täyttä kurkkua hänen lähtiessään,
pakottaen hänet pariinkymmeneen kertaan lupaamaan pian palaavansa
ja soittelevansa taas heidän mielisäveliänsä flageoletilla, kunnes
he osaisivat ne ulkoa. "Tulkaa taas takaisin, kapteeni", sanoi
eräs tanakka poju, "niin Jenny rupeaa vaimoksenne". Jenny oli noin
yksitoistavuotias -- hän kirmasi maammonsa taakse piiloon.

"Kapteeni, tulkaa takaisin", kehotti kuusivuotias tytön tyllerö,
suipistaen suutansa suutelolle, "niin minä itse rupean vaimoksenne".

"Kovempaa täytyisi niiden olla rakennetta kuin minä", ajatteli Brown,
"jotka voisivat välinpitämättöminä eritä noin monista herttaisista
sydämistä".

Hyvänsävyinen emäntäkin äidillisen kainona ja vanhan ajan
yksinkertaisella herttaisuudella tarjosi poskensa lähtevän vieraan
suudella. "Vähänpä voivat meikäläiset tehdä", puheli hän, "vähänpä kyllä
-- mutta sentäänkin -- jos vain olisi mitään --"

"Rohkaisettepa minut erääseen pyyntöön, hyvä mrs. Dinmont --
kudottaisitteko tai valmistuttaisitteko minulle ihan sellaisen harmajan
ristiraitaisen sarkaviitan kuin isännälläkin on?" Hän oli lyhyenäkin
oloaikanaan perehtynyt maan puhe- ja ajatustapoihin, ja tiesi pyyntönsä
tuottavan vilpitöntä mielihyvää.

"Harvassa olisivatkin hahtuvat meillä päin", vastasi emäntä ilahtuen,
"jollette sitä saisi, ja niin hyvää neliniitistä kuin on syöstävästä
konsanaan kiehtynyt. Minä huomisaamuna puhun Johnnie Goodsirelle,
Castletownin kankurille. Hyvästi jääkää, sir! -- ja olkaakin itse
yhtä onnellinen kuin haluatte nähdä kaikkien muiden olevan -- ja
joillekuille se olisi tukala toivotus."

En saa unohtaa mainita, että matkamiehemme jätti uskollisen
seuralaisensa Vaapsahaisen toistaiseksi vierailemaan Kaarlolassa.
Hän oivalsi, että tällaisesta kumppanista voisi olla kiusaa, jos hän
joutuisi johonkin sellaiseen asemaan, missä salailu ja piilottelu
kävisi tarpeelliseksi. Koira uskottiin siis vanhimman pojan hoitoon,
joka vanhan laulun sanoilla lupasi sille antaa 'palan illallisestaan ja
vuoteestaan' ja pitää sen syrjässä niistä vaarallisista ajanvietteistä,
joissa Sinapin ja Pippurin heimo oli monia typistyksiä kärsinyt.

Jo vanhastaan suositaan tässä vuoristossa ratsastusta. Jokainen
talollinen ratsastaa hyvin ja kaiken päivää. Luultavasti johti tähän
tapaan ensin laiduntilojen laajuus ja laitumien nopean katsastamisen
tarvis. Hevosen seljässä he istuvat niin mielellään, että heidän on
työläs uskoa kenenkään vapaasta tahdostaan kulkevan jalkaisin. Niinpä
myös Dinmont pakotti vieraansa ratsaille ja lyöttäysi mukaan lähimpään
Dumfriesshiren kaupunkiin asti, minne Brown oli matkatavaransa
osottanut, sieltä jatkaakseen kulkuansa Woodbournen, Julia Manneringin
asuinpaikan lähettyville.

Taipaleella hän isännältään kyseli, mikä metsästysapulainen oikein
oli miehiänsä, mutta ei saanut paljoakaan valaistusta, mies
kun oli kutsuttu toimeensa Dinmontin tehdessä kiertomatkaansa
ylämaan markkinoilla. "Hän oli hiukan retkumainen mies", puheli
karjankasvattaja, "ja varmaankin on hänellä mustalaisverta suonissaan.
Mutta missään tapauksessa ei hän ole niitä hirtehisiä, jotka meitä
nevalla hätyyttelivät -- tuntisin minä ne hyvinkin, jos jälleen
näkisin. Eivät ole mustalaisetkaan järkiään kelvottomia", lisäsi hän;
"jos vielä sen hongankolistaja-akan kohtaan, niin annan minä sille
millä ostaa tupakkaa -- se taisi minulle tosiaankin pelkkää hyvää
tarkottaa".

Heidän ollessaan lopullisesti eroamassa puristi hyvänsävyinen maamies
pitkään Brownia kädestä ja sanoi viimein:

"Kapteeni, on ollut niin hyvä villavuosi, että kaikki ulosteot on
kuitattu, eikä meillä ole mitään käyttöä lopulle rahalle, kun nyt
Ailiekin on saanut uuden leninkinsä ja lapset helynsä. Ajattelinpa
tässä, kenen varmaan talteen sen toimittaisin, sillä liikaa se on
konjakkiin ja sokeriin pantavaksi. Olen kuullut, että te armeijan
herrat saatte toisinaan ostaa itsenne askelta ylemmälle, ja jos satanen
tai pari[32] avittaisi teitä sellaisessa tapauksessa, niin olisi
kynänne piirtäisy minulle sama kuin raha, ja saisitte sen ihan omalla
ajallanne sitte järjestää -- se olisi minulle hyvin mukavaa."

Brown osasi oikein arvostella hienotunteisuutta, joka tahtoi
suosionosotuksen pyynnöksi pukea omaa hyväsydämisyyttä. Hän kiitti
sydämensä pohjasta hyvämuistoista ystäväänsä ja vakuutti arvelematta
turvautuvansa hänen kukkaroonsa, jos olosuhteet tekisivät sen
käyttämisen hänelle mukavuutta tuottavaksi. Ja siten he erosivat
molemmin puolin lausuillen sydämellisiä välejään julki.




27 luku.

OJASTA ALLIKKOON.


Matkailijamme läksi kyytikärryillä kohti Kippletringania, missä
aikoi tehdä tiedustuksia Woodbournen oloista, ennen kuin uskaltaisi
saattaa maassaoleskelunsa miss Manneringin tietoon. Kyytiväli oli
pitkä, kahdeksastatoista kahteenkymmeneen penikulmaan, ja tie kulki
poikkimaitse. Matkan epämukavuuksien lisäksi alkoi sataa tupruutella
lunta.

Mutta mitään epäilyä tai epäröimistä osottamatta pitkitti kyytipoika
matkaa penikulmittain. Vasta päivän kokonaan iltaannuttua hän
huomautteli arveloimisiansa, oltiinko oikealla tolalla. Tuiskulumen
yltyvä ryöppyäminen teki vihjaukset jonkun verran huolestuttaviksi,
sillä piesten nuorukaisen kasvoja ja verhoten valkeaan vaippaansa koko
seudun sekaannutti se kaksin tavoin hänen paikallista tuntemustaan ja
vähensi yhä mahdollisuutta, että hän löytäisi jälleen oikean ladun.

Brown astui maahan ja tähysti ympärilleen, ei luonnollisesti sen
enempää toivoillen kuin nähdäkseen jotakin asumusta, josta saisi tietä
kysellyksi. Mutta autiota oli tienoo -- hänen ei auttanut muu kuin
käskeä kyyditsijän vain vakaasti ajaa edelleen. Tien varrella oli
melkoisia istutusmetsiä, mistä matkamiehemme päätteli, että jossakin
likitienoilla varmasti oli herraskartano. Puskettiin uupuneesti
eteenpäin penikulman verran, kunnes kyytipoika vihdoin pysähdytti
väittäen, etteivät hevoset tahtoneet enää tikahtaakaan paikaltaan;
mutta hän sanoi puiden lomasta pilkottavan valoa. Siellä kai oli talo,
josta oli kysyttävä tietä.

Hän laskeusi istuimeltaan raskaassa päällystakissaan, säärissään
saappaat, joiden paksuus olisi saattanut vetää vertoja Ajaxin
seitsenkertaiselle nahkakilvelle. Hänen lähtiessään tässä asussa astua
jönkäilemään löytöretkelleen, pääsi Brownin kärsimättömyys voitolle;
kärryistä hypäten hän käski pojan jäädä hevosia pitelemään, sanoen itse
lähtevänsä talolle -- ja mieluisa käsky se ajajalle olikin.

Matkustajamme hapuili pitkin aitoviertä, jonka sisäpuolelta tuikutus
pilkotti, löytääkseen jonkun pääsyn sille suunnalle. Kappaleen matkaa
samottuaan hän tapasi pensasaidasta jalkaportaat ja polun, joka johti
laajaan istutusmetsään. Sen saattoi päätellä valonkin luokse vievän,
joten Brown poikkesi sitä kulkemaan, mutta puiden sekaan tultuaan
kadottikin tuikkeen kokonaan näkyvistään. Polku oli ensin näyttänyt
leveältä ja selvään viitotulta puistikon avautuessa sen polvittelulle;
mutta piankin oli sitä työläämpi erottaa, vaikka lumen valkoisuus
heijasti hiukan häämyä hänen etsinnälleen.

Mahdollisuutta myöten ohjaillen kulkuansa puistometsän avoimempia
kohtia pitkin eteni hän melkein penikulman, enää saamatta näkyviinsä
valoa tai mitään asutuksen merkkiä havaitsematta. Kuitenkin hän yhä
katsoi parhaaksi kulkea samaan suuntaan. Varmastikin oli tuli tuikkinut
jostakin metsänvartijan töllistä, sillä noin vakaasti ei virvaliekki
olisi palanut. Maaperä kävi lopulta epätasaiseksi ja alkoi nopeasti
aleta, ja vaikka Brown tunsi vieläkin samoavansa ainakin joskus
polkuna ollutta latua, oli se nyt kovin kompastuttelevaa, niin että
vaeltaja pariin kertaan tuiskahti kumoonkin, kun lumi peitti kuoppia
ja korokkeita. Hänen alkoi tehdä mieli pyörtää takaisin, erittäinkin
kun tuisku, jota hän ei tähän asti ollut kärsimättömyydessään ottanut
huomatakseen, yhä yltyi ja sakeni.

Tahtoen sentään tehdä vielä viimeisen ponnistuksen tunkeusi hän yhä
kappaleen matkaa eteenpäin, jolloin suureksi riemukseen näki valon
vastassaan hyvinkin lyhyen välimatkan päässä ja näköjään tasallaan.
Pian huomasi hän jälkimäisessä käsityksessään erehtyneensä, sillä
kamara painui edelleen niin nopeasti, että hänen ja määränpään
välissä oli ilmeisesti syvä notko tai kuilu. Kaikella varovaisuudella
säilytellen jalansijaansa hän laskeusi laskeutumistaan, kunnes pääsi
hyvin jyrkän ja ahtaan rotkon pohjalle, missä polveili lumisohjun
miltei tukkima puronen.

Nyt huomasi hän saaneensa vastuksikseen hökkelinraunioita, joiden
mustat päädyt valkeasta pinnasta kuvastuvina vielä törröttivät
pystyssä. Sivuseinät oli aika ammoin luhistanut; muodottomiksi
läjiksi kasautuneina ne lumen verhossa esiintyivät hankalina esteinä
matkamiehen kululle. Kuitenkin uurasti hän uppiniskaisesti, ponnistausi
puron yli ja kapusi vaivalloisesti ja vaaraankin antautuen ylös
vastapäistä ja hyvin rosoista seinämää, kunnes pääsi sen rakennuksen
tasalle, josta tuike pilkotti.

Rakennuksen laatua oli vaikea oivaltaa etenkään noin vaillinaisella
valolla, mutta se näytti pieneltä neliömäiseltä talolta, jonka yläosa
oli kokonaan rappeutunut. Se oli kenties aikoinaan ollut jonkun
pienehkön tilan omistajan asumuksena tai jonkun isoisemman varustuksena
ja tarpeen tullen kätköpaikkana. Mutta ainoastaan alempi holvaus oli
jäljellä; sen kaari oli rakennuksen kattona tämän nykyisellään ollessa.

Brown läheni paikkaa ensin valon suunnalta; se tunkeusi pitkästä,
kapeasta raosta eli ampumareiästä, jollaisia vanhoissa linnoissa
tavallisesti näkee. Uteliaisuuden houkuttelemana tähystämään tuon
oudon rakennuksen sisäpuolta ennen kuin astuisi sisälle, kurkisti
Brown tuosta reiästä. Suuremman auliuden näkyä ei voisi kuvitella.
Lattialaaoilla paloi nuotio, jonka savu suojamassa kierreltyään kohosi
ylös holvikaareen murrettuun aukkoon. Tuossa tunkaisessa valaistuksessa
oli seinillä vähintään kolme vuosisataa vanhan raunion jyrkeä ja
rapistunut näkö. Suojamassa oli huiskin haiskin pari nassakkaa sekä
muutamia särjettyjä laatikoita ja kääröjä.

Mutta enimmin käänsivät Brownin huomiota puoleensa asukkaat.
Olkialusella, jonka yli oli vaippa heitetty, virui ihmisolento niin
alallaan, että Brown sen olisi ruumiiksi päätellyt, jos se olisi muuten
ollut haudan tavanmukaiseen asuun puetettu. Lähemmin tarkatessaan hän
huomasi sen vain olevan siksi juuri tulemaisillaan, sillä hän kuuli
parikin tuollaista kumeaa ja raskasta huokaisua, joita käy lopun
edellä, kun runko on sitkeästi kiinni elämässä. Pitkään kauhtanaan
verhoutunut naisolento istui kivellä tuon viheliäisen vuoteen vierellä;
kyynärpäät nojasivat polviin ja lähellä olevan rautaisen lampun
valosta poispäin kääntyneet kasvot olivat kumartuneina kuolevan yli.
Hän kostutteli kärsivän huulia tuon tuostakin jollakin nesteellä,
ja välillä hymisi yksitoikkoiseen tapaan tuollaista rukousta tai
oikeammin loitsua, joita tietämättömät ihmiset muutamilla Skotlannin
ja pohjois-Englannin seuduilla käyttävät erkanevan hengen lähdön
huojentamiseksi, kuten katolilaisina aikoina kelloja kumahuteltiin.
Tätä oneata hyräilyä hän säesti hitaasti huojuttamalla vartaloaan edes
takaisin kuin laulantansa tahdiksi. Sanat olivat seuraavaan tapaan:

    Riudut, voivut, viivyttää
    miksi tahdot elämää?
    Liekki lekkuu, karsta jää --
        lähtömessu pauhaa.

    Riisu tomuverho tuo,
    Pyhä Neitsyt armon suo,
    hyvät henget tulkoot luo, --
        kellot kaikuu rauhaa.

    Taivalt' ällös pelkää laajaa,
    räntää, rakeit', ukonvaajaa,
    ei ne käärinliinan saajaa
        saata vahingoittaa.

    Aika kiitää eelleen ain',
    riennä, joudu, lähde vain
    viime kerran huoahtain --
        kohta päivä koittaa.

Laulaja pysähtyi ja sai vastauksekseen pari korahtelevaa huokaisua,
jotka tuntuivat äärimäisen kuolonkamppailun tuskan pusertamilta. "Ei se
käy", jupisi hän, "hän ei saa lähdetyksi tuon painaessa mieltään -- se
kytkee häntä tänne --

    "'Taivas ei sitä siedä,
    maa ei kätkeä tiedä'.

"Minun on avattava ovi"; ja jaloilleen nousten hän käänsi kasvonsa
suojaman ovea kohti, tarkoin ollen taakseen katsahtamatta, veti auki
telkeet -- sillä paikan kurjasta kunnosta huolimatta oli ovi vankasti
salvattu --, ja nosti säpin, sanoen:

    "Auki lukko -- loppuu taisto,
    kuoloon viihtyy elonvaisto."

Brown oli tällaikaa siirtynyt tähystyspaikastaan ja seisoi hänen
edessään oven auetessa. Hän astahti taaksepäin, ja vaeltaja tuli
sisälle, heti huomaten hänet, vaikkei suinkaan huojennuksekseen,
samaksi mustalaisvaimoksi, jonka oli Bewcastlessa kohdannut. Tämäkin
oitis tunsi tulijan, ja hänen asentonsa, ryhtinsä ja huolestuneet
kasvonsa saivat sadun suopealle tuulelle sattuneen syöjättären sävyn,
kun tämä varottaa muukalaista tunkeutumasta puolisonsa turmanlinnaan.
Moittivaan tapaan kohottaen kätensä hän virkkoi ensi sanoikseen:

"Enkö teille sanonut: älkää puuttuko älkääkä pukahtako? Varokaa
kolmannen korvapuustia! luonnollisen kuoleman taloon ette ole tullut!"

Hän nosti lamppua ja käänsi sen valon kuolevaan mieheen, jonka karkeat
ja tunnottomat kasvonpiirteet nyt vääntyivät viimeisissä henkitoreissa.
Pää oli kiedottu verisiin kääreisiin, ja veri oli kostuttanut peitteet
ja oljetkin. Ei onneton tosiaankaan luonnollista tautia potenut. Brown
hätkähti taaksepäin tuon kauhistavan katseltavan äärestä ja huudahti
mustalaiseen kääntyen: "Onneton vaimo, kuka tämän on tehnyt?"

"Ne joilla oli lupa", vastasi Meg Merrilies, tiukkaan ja terävästi
tutkiskellen kuolevan kasvoja. "Hänellä on ollut tuima taistelu --
mutta se on päättymässä -- tiesin hänen lähtevän teidän tullessanne.
Tuo oli kuolonkorahdus -- hän on kuollut."

Etäältä kuului ääniä. "Ne ovat tulossa", huomautti eukko Brownille;
"olette kuoleman oma, vaikkapa teillä olisi yhtä monta henkeä kuin
hiuskarvaakin".

Kiihkeästi hakivat Brownin katseet jotakin puolustusasetta. Mitään ei
ollut lähellä. Hän ryntäsi ovelle, aikoen syöstä puiden joukkoon ja
pakenemalla pelastua paikasta, jota hän nyt piti murhaajien luolana,
mutta Merrilies pidätti hänet miehekkäällä kouraisulla.

"Tänne", hän sanoi, "tänne -- olkaa alallanne, niin pysytte turvassa
-- älkää hievahtako, mitä tahansa näette tai kuulette, niin teille ei
mitään tapahdu".

Näissä epätoivoisissa olosuhteissa muisti Brown tuon vaimon edellisen
vihjauksen ja ajatteli, ettei hänellä ollut mitään muuta turvan
mahdollisuutta kuin totteleminen. Vaimo pani hänet kyyristymään
olkikasaan suojaman toiselle seinälle, peitti hänet huolellisesti
ja heitti vielä päällimäiseksi pari kolme vanhaa säkkiä. Halukkaana
pitämään tulijoita silmällä sai Brown mahdollisimman hiljaisesti
järjestetyksi itselleen pilkistysraon piilostaan ja odotteli
pamppailevin sydämin tämän omituisen ja varsin epämieluisan seikkailun
kehitystä.

Mustalaiseukko alkoi sillävälin huolitella ruumista, asetellen raajat
sopivasti. "Parasta tehdä tämä", mutisi hän, "ennen kuin jäykistyy".
Hän laski vainajan rinnalle puulautasen, jolle oli sirotellut suolaa,
pystytti pääpuoleen kynttilän ja jalkopäähän toisen, ja sytytti
molemmat. Sitte hän ryhtyi jälleen laulunhyminäänsä ja odotti niiden
tuloa, joiden ääniä oli kuulunut ulkoa.

Brown oli soturi, ja urhoollinen; mutta hän oli myöskin ihminen, ja
tällä hetkellä pelko lannisti hänen miehuutensa niin täydellisesti,
että kylmä hiki kihoili joka huokosesta. Häntä tukehdutti tunteittensa
karvaus, kun ajatteli laahautuvansa esille viheliäisestä kätköstään
konnien käsiin, joiden ammattina oli yöllinen murhaus, ilman aseita
tai vähimpiäkään puolustusneuvoja paitsi pyytelyitä, jotka heitä vain
hauskuttaisivat, ja avunhuutoja, jotka eivät voisi kajahdella muihin
kuin heidän omiin korviinsa -- turvallisuutensa uskottuna sellaisen
olennon täpärän säälin varaan, joka itse oli roistojen liittolaisia
ja jonka oli ammattimainen saalistus ja petos tietenkin paaduttanut
kaikilta inhimillisiltä tunteilta.

Hän yritti lampun hohteessa lukea vaimon kuihtuneista ja synkistä
kasvoista jotakin noita säälintunteita lupaavaa, joita alimmallekin
asteelle vajonneet naiset harvoin voivat lopen tukahuttaa. Mitään
sellaista inhimillisyyden vivahdusta ei tässä naisessa näkynyt. Mikä
tahansa olikaan se harrastus, joka hänet sai tuntematonta matkamiestä
suosimaan, säälin vaikutusta ei se ollut, vaan jotakin aavistamatonta
ja luultavasti oikullista mieleenjuohtumaa. Kenties se perustui
johonkin luuloteltuun yhdennäköisyyteen, jollaista lady Macbeth huomasi
isänsä ja nukkuvan hallitsijan välillä.

Tuollaisia mietteitä risteili nopeasti Brownin mielessä hänen
turvapaikastaan tuijotellessaan tuohon eriskummalliseen henkilöön.
Joukkiota ei sillävälin vielä kuulunutkaan, ja hän oli vähällä palata
alkuperäiseen aikeeseensa, yrittääkseen paeta talosta, sadatellen
jo omaa päättämättömyyttään, joka oli toimittanut hänet ahtaalle
kytkettynä kykenemättömäksi sekä vastustukseen että pakoon.

Meg Merrilies näytti samaten vuottelevan varuillaan. Hän kallisteli
korvaansa pienimmällekin vanhojen muurien rasahdukselle. Sitte
hän jälleen omisti huomiotansa ruumiille ja näki jotakin uutta
järjestettävää tai muutettavaa sen asennossa. "Komea onkin ruumis",
jupisi hän, "ja hyvästi oikomisen arvoinen". Ja tästä kolkosta
toimestaan hän näytti saavan jotakin ammatillista mielihyvää,
verkalleen käyden käsiksi pienimpäänkin piirteeseen ikäänkuin
erikoistuntijan taidoin ja tuntein. Pitkä, tumma merimiehen levätti,
jonka hän kiskoi esille eräästä sopesta, omistettiin paariliinaksi.
Kasvot hän jätti paljaiksi, suun ja silmät ummistettuaan, ja järjesteli
levätin kulmat siten, että veriset siteet peittyivät ja ruumis sai
"siistimmän näön", kuten hän mutisi.

Yhtäkkiä ryntäsi suojamaan kolme tai neljä miestä, roistoja näöltään
kuten asultaankin. "Meg, senkin ruoja, kuinka uskallat pitää ovea
avoinna?" oli joukkueen ensimäinen tervehdys.

"Ja kuka on koskaan kuullut, että ovi pidettäisiin kiinni, kun ihminen
on henkitoreissaan? Telkien läpikö sielu pujottelehtisi?"

"Onko hän sitte kuollut?" kysyi eräs, läheten ruumista katsomaan.

"Onpa vainkin -- hengetön on", sanoi toinen, "mutta tästä lähtee
hänelle uljaat peijaiset".

Niin sanoen hän nosti nurkasta väkijuomanassakan, Megin kiirehtiessä
asettamaan esille piippuja ja tupakkaa. Hänen puuhakas auttelunsa
elvytti Brownissa hyviä toiveita hänen uskollisuudestaan vierastansa
kohtaan. Oli ilmeistä, että hän halusi saada konnat ryhtymään
mässäykseensä, ehkäistäkseen ilmituloa, joka olisi ollut uhkaamassa,
jos joku heistä sattumalta astuisi liian lähelle Brownin piilopaikkaa.




28 luku.

ROSVOUS JA KORVAUS.


Brown kykeni nyt lukemaan vihollisensa -- heitä oli viisi luvultaan.
Kaksi oli hyvin vantteraa miestä, jotka näyttivät olevan joko
todellisia merimiehiä tai sen aseman omaksuneita kulkureita; muut
kolme, ukko ja kaksi nuorukaista, olivat hentorakenteisempia sekä
mustasta tukastaan ja tummasta ihostaan päättäen Megin rotuun kuuluvia.
He siirtelivät toinen toisilleen pikaria, josta kulauttelivat
ryyppyjään.

"Hyvää reisua hänelle!" virkkoi merimiehistä toinen, kumoten ryypyn;
"mutta puuskaisenpa saikin yön ajelehtaakseen läpi pilvien".

Jätämme tässä mainitsematta eri sadatukset, joilla nämä kunnon
herrasmiehet puheluansa koristelivat, ja säilytämme vain vähimmin
loukkaavat täytteet.

"Ei hän tuulesta ja säästä piittaa. Monta koillispuhuria on hän
eläissään kokenut."

"Viimeisensä koki eilen", sanoi toinen töykeästi; "ja nyt Meg muori saa
rukoilla hänelle viimeistä myötätuulta kuten on usein ennen tehnyt".

"En rukoile hituistakaan hänelle", vastasi Meg, "enkä sen paremmin
sinullekaan, mokomalle koiralle. Pahasti ovat ajat muuttuneet siitä
saakka kun minä kassapäänä heiluin. Miehet olivat silloin miehiä, ja
kävivät taisteluun avoimilla kentillä, eikä ollut mitään yön turvissa
nitistelyä. Ja vallassäätyläisillä oli ystävällinen sydän, ja valmiita
olivat antamaan sekä ilolientä että jauhettavaa kelle hyvänsä köyhälle
mustalaiselle, eikä ollut ainuttakaan, joukonjohtaja Johnnie Faasta
pikku Ristoon asti, joka olisi heiltä riepuakaan kähmäissyt. Mutta
kaikki olette muuttuneita vanhoista hyvistä säännöistä, eikä olekaan
kumma, että jouduttekin niin usein kiikkiin ja rautapulttien taakse
jäätte. Niin, muuttuneita olette kaikki -- syötte isännän ruokaa,
juotte hänen juomaansa, hänen latonsa oljilla lojutte, ja palkaksi
murtaudutte hänen taloonsa ja katkaisette häneltä kurkun! Teidänkin
käsiänne tahraa veri, senkin epatot -- viljempi kuin konsanaan
säällisestä tappelusta niille valunut. Katsokaahan vain, kuinka sitte
kuolette -- kauvan kesti, ennen kuin hän henkensä heitti -- hän
rimpuili ja lujasti rimpuilikin, eikä voinut kuolla eikä elää. Mutta te
-- puolet piirikuntaa saa katsella, kuinka te kuollessanne sätkitte."

Joukkue remahti käreään nauruun Megin ennustuksesta.

"Mikä sinut sai tulemaan tänne takaisin, mummo-pahan?" kysyi eräs
mustalaisista; "etkö olisi voinut pysyä missä olitkin ja povailla
kohtaloita Cumberlandin pökkelöille? Laputa ja vaani, vanha rumahinen,
onko kukaan vainunnut; ethän enää muuhunkaan kelpaa."

"Enkö enää muuhun kelpaa?" kivahti eukko. "Kelpasin minä sentään
johonkin meikäläisten ja Patrico Salmonin isossa rytäkässä; jollen
olisi sinua näillä samaisilla näpeilläni avitellut" (kätensä
kohottaen), "olisi Jean Baillie sinut vätyksen hengiltä likistänyt!"

Naurunrähäkkä remahti taas, tällä kertaa sen sankarin kustannuksella,
joka oli saanut amatsoonin pelastajakseen.

"Tässä, muoriseni", sanoi merimiehistä toinen, "on pikarillinen oikeata
ainetta sinulle, äläkä tuosta öykkäristä välitä".

Meg nautti annoksensa ja keskustelusta syrjään vetäytyen istuutui
Brownin piilopaikan eteen sellaiseen asentoon, että sitä olisi ollut
vaikea kenenkään lähestyä hänen nousemattansa. Miehillä ei kuitenkaan
näyttänyt olevan mitään halua häiritä häntä.

He keräytyivät nuotion ympärille ja pitivät harrasta neuvottelua
keskenään; mutta he puhelivat hyvin matalalla äänellä ja käyttivät
ammattinsa outoja puheentapoja, joten Brown ei heidän haastetustaan
paljoakaan ymmärtänyt. Ylimalkaan käsitti hän heidän ilmaisevan syvää
suuttumusta jotakuta henkilöä vastaan.

"Hänen pitää saada appeensa", huomautti eräs ja kuiskasi sitte jotakin
toverinsa korvaan.

"Siihen minä en puutu", vastasi toinen.

"Onko sinusta tullut jänishousu, Jaska?"

"Ei, lempo soikoon, enempää kuin itsestäsikään, -- mutta en vain
muuten. Tuollainen se pysäytti kaiken kaupan viisitoista tai
kaksikymmentä vuotta takaperin -- oletko Hypystä kuullut?"

"Olen kuullut _hänen_" (päänsä nytkähdyksellä osottaen ruumista) "siitä
kepposesta kertovan. Voi turkanen, kuinka hänellä oli tapana nauraa
näyttäessään meille, millä kurin kiskaisi hänet maahan."

"Niin, mutta se tukkesi pitkäksi aikaa kaupan", sanoi Jaska.

"Mitenkä niin?" kysyi yrmeä merimies.

"No, ihmiset alkoivat sen takia vikurrella eivätkä tahtoneet ostella,
ja linnan lupakirjoja lenteli satamalla --."

"Siitä minä viisi", intti toinen; "minun mielestäni pitäisi vain
jonakuna pimeänä yönä karata niskaan ja iskeä osuvasti".

"Mutta vanha Meg nukkuu nyt", sanoi toinen joukosta; "hän alkaa käydä
höpsyksi ja arkailee omaa varjoaan. Hän veisaa vielä julki joskus
pinteeseen jouduttuaan, ellette pidä varaanne."

"Ei ole siitä pelkoa", tokaisi mustalais-ukko; "Meg on oikeata juurta.
Hän on joukosta viimeinen höllääntymään -- mutta hänellä on omituisia
tapoja vain ja kummaa puhetta."

Tällaisella solkkauksella he pitkittivät keskusteluaan, saaden sen
siten toisillensakin hämäräperäiseksi murteeksi, jota selvenneltiin
merkitsevillä nyökkäyksillä ja viittauksilla, kartellen suorin sanoin
ilmaisemasta käsitteitä. Vihdoin eräs joukosta, huomatessaan Megin yhä
nukkuvan sikeästi, näköjään ainakin, käski nuorinta jäsentä "käymään
sisälle mustan Pietarin, jotta saisivat kangottaa sen auki".

Poika astui ovelle ja toi sisälle matkalaukun, jonka Brown oitis tunsi
omakseen. Hänen ajatuksensa kääntyivät heti onnettomaan kyyditsijään,
jonka hän oli jättänyt hevosia pitelemään. Olivatko roistot murhanneet
hänet? välähti kamalana epäilyksenä hänen mieleensä. Hänen tuskallinen
tarkkailunsa herkkeni yhä terävämmäksi, ja konnien kiskoessa hänen
pito- ja alusvaatteitaan ihasteltavakseen kuunteli hän kiihkeästi,
eikö kyytipojan kohtalosta tulisi mitään vihjausta viritetyksi. Mutta
rosvot olivat niin innoissaan saaliistaan ja niin kovassa touhussa sen
pengostamiseksi, etteivät ollenkaan haastelleet tavasta, millä se oli
saatu.

Matkalaukussa oli kaikenlaista vaatetavaraa, pistoolipari, joitakuita
papereita sisältävä nahkasalkku, jonkun verran rahaa, ja sen sellaista.
Milloin tahansa muulloin olisi Brownia tavattomasti sisuttanut katsella
mutkatonta tapaa, millä varkaat hänen omaisuuttansa tasailivat,
omistajasta kompasanoja lasketellen. Mutta hetki oli liian vaarallinen
sallimaan mitään muita ajatuksia kuin välittömästi omaa turvallisuutta
koskevia.

Tarkastuksen ja tasanjaon tapahduttua hylkiöt alkoivat hartaammin
verotella väkijuomanassakkaa, käyttäen uutteraan toimeensa isomman
osan yötä. Jonkun aikaa oli Brownilla hyviä toiveita siitä, että he
joisivat itsensä tajuttomiksi, jolloin hänen pakonsa olisi ollut
helppo tehtävä. Mutta heidän vaarallinen ammattinsa vaati varomaan
noin määrätöntä halujensa täyttämistä, ja he pysähtyivät lähelle
äärimäisen päihtymyksen rajaa. Lopulta he asettuivat levolle, yhden
jäädessä vartioimaan. Kahden tunnin kuluttua hän herätti toimeensa
toisen. Jälkimäisen vuoron päättyessä herätti vartija koko joukkueen,
joka Brownin sanomattomaksi huojennukseksi alkoi nähtävästi valmistella
lähtöä, sidellen kukin mytyksi omaa osuuttansa anastetuista tavaroista.

Kuitenkin oli jotain vielä tekemättä. Kaksi heistä alkoi kopeloida
suojamassa, Brownia kelpo lailla säikytellen, kunnes löysivät
teräkuokan ja lapion, sillävälin kun kolmas sieppasi kärkikuokan
olkikuvon takaa, jolla ruumis makasi. Näillä työkaluilla varustettuina
läksi kaksi miestä ulos; muut kolme, joukossa molemmat merimiehet,
jäivät vielä varustukseen.

Puolisen tunnin kuluttua palasi toinen poissaolleista ja kuiskaili
kumppaneilleen. He käärivät ruumiin paariliinana käytettyyn levättiin
ja läksivät suojamasta, kantaen sen mukanaan. Iäkäs sibylla nousi
silloin unestaan, todellisesta tai teeskennellystä. Ensin hän astui
ovelle kuin tähyilemään miesten lähtöä, palasi sitte peremmälle ja
käski matalalla ja hillityllä äänellä Brownin heti tulla mukaansa.

Tämä totteli, mutta majasta poistuessaan olisi hän mielellään ottanut
takaisin rahansa tai edes paperinsa. Tätä esteli opas mitä jyrkimmällä
tavalla. Matkamiehen mieleen juolahtikin heti, että epäluulo minkään
rosvotun erän katoamisesta kohdistuisi vaimoon, joka oli kaiken
todennäköisyyden mukaan pelastanut hänen henkensä. Sen vuoksi hän
viipymättä luopui yrityksestään, tyytyen sieppaamaan lyömämiekan, jonka
eräs roistoista oli viskannut pehkujen sekaan. Jalkeille päässeenä
ja tämän aseen saatuaan hän jo tunsi olevansa puoleksi pelastunut
vaaroista, jotka häntä väijyivät. Kuitenkin olivat hänen raajansa
kangistuneet ja puutuneet sekä kylmästä että kaiken yötä kärsimästään
väkinäisestä ja liikahtamattomasta asennosta. Mutta hänen seurattuaan
mustalaista ulos, palautti raikas aamuilma ja kävely verenkierron ja
joustavuuden hänen jäseniinsä.

Talviaamun valjun kajastuksen teki kuulakammaksi lumi, jota kirpeä
pakkanen narskautteli jalan alla. Brown vilkaisi pikimmittäin
ympäristöönsä, kyetäkseen vastakertana tuntemaan paikan. Pikku torni,
josta yksi ainoa holvi oli jäänyt jäljelle hänen muistettavan yönsä
kolkoksi asunnoksi, törrötti puron yli ulottuvan kallionkielekkeen
kärjessä. Sinne pääsi vain yhdeltä taholta, nimittäin alapuolella
olevasta rotkosta. Toisilla kolmella sivulla oli seinämä äkkijyrkkä,
joten Brown oli edellisenä iltana välttänyt toisenkin kamalan vaaran;
sillä jos hän olisi yrittänyt kiertää rakennuksen, kuten jo kerran
aikoi, niin hän olisi ruhjoutunut mäsäksi.

Kuilu oli niin soukka, että eri seinämillä kasvavat puut paikka
paikoin koskivat toisiinsa. Niissä oli nyt kuuraa lehtien asemesta ja
ne muodostivat siten härmäisen kunniakatoksen puron yli, joka alla
kuulsi tummempana, liotellessaan uraansa lumikiehteiden läpi. Eräässä
kohden notko hiukan avartui, jättäen seinämän ja puron välille pikku
kappaleen tasaista maata, ja siinä sijaitsivat kylän rauniot, joissa
Brown oli harhaillut. Rapistuneet päädyt, joiden sisäseinät turvesavu
oli kiillottanut, näyttivät vieläkin mustemmilta, kuvastuessaan
seinustoille kasautuneita kinoksia vasten.

Tähän talviseen ja koleaan maisemaan sai Brown nyt vain hätimiten
vilkaistuksi, sillä hänen oppaansa, seisahduttuaan hetkiseksi ikäänkuin
antaakseen hänen tyydyttää uteliaisuuttaan, lähti kiireisesti
astelemaan hänen edellään alas rotkoon johtavaa polkua. Hieman
epäluuloisesti pani Brown merkille, että hän valitsi jo tallatun
ladun, jonka askeleenjäljet kaiketikin saattoivat olla vain äsken
holvisuojamasta poistuneiden rosvojen. Tovin harkinta kuitenkin
vaimensi hänen epäilyksensä. Ei ollut ajateltavissa, että vaimo, joka
olisi voinut luovuttaa hänet joukkueelleen hänen ollessaan aivan
kykenemätön puolustautumaan, olisi lykännyt kavallustaan, kunnes hän
oli aseestettu, väljissä oltavissa ja valmiilla pakotiellä. Sen vuoksi
hän seurasi opastaan luottavaisena ja äänetönnä.

He menivät puron yli samalta kohdalta, mistä edellisetkin kulkijat
olivat käyneet. Jalanjäljet etenivät sitte rauniokylän halki ja
sieltä alas rotkoa myöten, joka jälleen soukkeni kuiluksi. Mutta
mustalainen ei enää seurannut samaa tolaa: hän kääntyi sivulle ja
opasti seuralaistaan hyvin rosoista polkua myöten ylös äyräälle,
joka kallistui kylän yli. Vaikka lumi monin paikoin peitti kamaran
ja teki astunnan epävarmaksi ja kompastelevaksi, kulki Meg lujin ja
päättäväisin askelin, jotka ilmaisivat perinpohjaista paikallista
tuntemusta. Vihdoin he pääsivät rotkon reunalle, vaikkakin niin jyrkkää
ja mutkikasta uraa myöten, että Brown nähtävästi samaa edellisenä
iltana laskeutuneena kummasteli, miten oli tehtävästään suoriutunut
taittamatta niskaansa. Ylhäällä oli seutu toisella puolella noin
penikulman matkalla avointa ja aitaamatonta, toisaalla taasen näkyi
verrattain laajoja, tuuheita istutusmetsiä.

Meg kuitenkin yhä johti pitkin rotkon reunaa, kunnes alapuoleltaan
kuuli äänten sorinaa. Sitte hän viittasi jonkun matkan päässä kohoavaan
tiuhaan istutusmetsään.

"Tie Kippletringaniin", neuvoi hän, "on noiden aitauksien tuolla
puolen. Menkää niin vinhaan kuin jaksatte; teidän hengestänne riippuu
enemmän kuin muiden ihmisten. Mutta te olette menettänyt kaiken --
malttakaahan." Hän kopeloitsi suunnattoman tilavaa taskua, josta kaivoi
rasvaisen kukkaron. "Monet on almut antanut teidän talonne Megille
ja hänen väilleen -- ja hän on elänyt maksaakseen vähässä mitassa
takaisin"; ja hän pisti kukkaron Brownin käteen.

"Vaimo on järjiltään", ajatteli Brown, mutta aikaa ei ollut intellä,
sillä alhaalta kuuluvat äänet olivat epäilemättä rosvojen. "Millä
tavoin maksan takaisin nämä rahat", kysyi hän, "tai palkitsen minulle
osottamanne hyvyyden?"

"Minulla on kaksi pyyntöä", vastasi noitavaimo, puhuen matalalla
äänellä ja kiireesti. "Ensimäinen, ettette milloinkaan puhu viime
yönä näkemästänne. Toinen, ettette poistu näiltä seuduilta ennen
kuin näette minut jälleen. Jättäkää Gordonin Vaakunaan tieto siitä,
mistä teitä voipi kuulustella, ja kun ensi kerralla teitä tavotan,
olipa kirkonmenot tai markkinat, häät tai hautajaiset, sunnuntai
tai lauvantai, arki tai paasto, jättäkää kaikki muu ja tulkaa minun
kanssani."

"No, siitäpä ette suuria kostu, muori."

"Mutta te paljonkin, ja se minulla mielessäni on. En minä ole hullu,
vaikka olenkin kylliksi kokenut siksi tullakseni -- en minä ole hullu,
enkä höperö, enkä humalassa -- tiedän minä, mitä pyydän, ja tiedän
Jumalan tahtoneen teidät säilyttää ihmeellisissä vaaroissa ja ottaneen
minut välikappaleeksi asettamaan teidät jälleen isänne asemaan. Antakaa
siis minulle lupauksenne, ja muistakaa, että tältä siunatulta yöltä
olette minulle velkaa hengestänne."

"Hänen sävyssään on tosin hurjamielisyyttä", ajatteli Brown; "mutta se
tuntuu kuitenkin pikemmin tarmoon kuin hulluuteen perustuvalta".

"No, muori, koska niin hyödytöntä pikku palvelusta pyydätte, niin
lupaanhan minä. Ainakin saan siten tilaisuuden maksaa rahanne lisän
kanssa takaisin. Olette epäilemättä harvinainen saarnamies, mutta --"

"Pois, pois siis!" käski hän kättänsä heilauttaen. "Älkää kultaa sen
enempää ajatelko; se on teidän omaanne; mutta muistakaa lupauksenne,
älkääkä millään muotoa seuratko minua tai taaksenne katselko."

Hän painautui takaisin rotkoon ja katosi alas hyvin ketterästi;
jääpuikot ja lumikiehteet vain ripsuivat hänen peräänsä. Kiellosta
huolimatta yritti Brown päästä sellaiselle kohdalle äyrästä, mistä
voisi näkymättömänä pilkistellä notkoon. Siinä hän onnistuikin
melkoisella vaivalla, kun hänen täytyi noudattaa äärimäistä
varovaisuutta. Hänen tuohon tarkotukseensa saavuttama kohta oli puiden
keskestä äkkijyrkästi kohoavan kallion kieleke. Lumelle polvistuen ja
päänsä varovasti eteenpäin kurottaen sai hän seuratuksi, mitä notkon
pohjalla puuhattiin.

Odotuksensa mukaan näki hän viimeöiset kumppaninsa, joihin nyt oli
liittynyt pari kolme muuta. He olivat luoneet kallion juurelta lumen ja
kaivaneet syvän kuopan, joka oli aiottu haudaksi. Sen ympärillä seisten
he nyt laskivat siihen jotakin merimieslevättiin käärittyä, minkä
Brown heti arvasi edellisenä iltana kuolleen miehen ruumiiksi. Sitte
he seisoivat tovin hievahtamattomina, kuin jonkun tunnesävähdyksen
vallassa kumppaninsa kuolemasta. Mutta jos heidän sydämessään jotakin
sellaista liikkui, niin eivät he sen vaikutettavina pitkää aikaa
olleet, sillä kaikki kävivät tuotapikaa luomaan hautaa umpeen.

Huomaten tehtävän piankin päättyvän katsoi Brown parhaaksi noudattaa
mustalaisvaimon kehotusta ja marssia tiehensä niin joutuin kuin
kykeni, kunnes pääsisi istutusmetsän suojaan. Puiden kätköön tultuaan
hän ennen muuta ajatteli mustalaisen kukkaroa. Hän oli ottanut sen
vastaan empimättä, vaikka tuntien jonkunlaista alennusta, joka
johtui häntä siten auttavan henkilön olemuksesta. Mutta se päästi
hänet hankalasta, joskin tilapäisestä pulasta. Joitakuita harvoja
shillingejä lukuunottamatta olivat hänen rahansa olleet matkalaukussa,
joka oli joutunut Megin ystävien haltuun. Jonkun aikaa veisi hänen
asiamiehelleen kirjottaminen tai vaikkapa Kaarlolankin suopeaan
isäntään vetoaminen, joka olisi häntä hyvillä mielin auttanut.
Sillävälin hän päätti käyttää Megin apurahaa, vakuutettuna siitä,
että saisi piankin tilaisuuden toimittaa sen takaisin, lisäämällä
siihen sievän korkomaksun. "Mitätönhän erä siinä luonnollisesti on",
virkahti hän itsekseen, "ja saaneepa tuo kelpo eukko sen sijaan osuuden
menneistä pankinseteleistänikin".

Näissä mietteissä hän avasi nahkakukkaron, odottaen löytävänsä
korkeintaan kolme tai neljä guineaa. Mutta ihan ihmeisiinsä joutui hän
nähdessään sen sisältävän melkoisen erän eri maiden kultakolikolta,
arviolta yhteensä sadan punnan vaiheille, sekä vielä lisäksi
useita kallisarvoisia sormuksia ja jalokivikoristeita, joiden hän
hätäiselläkin silmäyksellä huomasi vastaavan koko suurta summaa.

Brown oli sekä kummastuksissaan että kiusaantunut nykyisissä
olosuhteissaan. Hänellä oli hallussaan omaisuutta arvoltaan paljoa
enemmän kuin oli menettänyt, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan
samalla laittomalla tavalla hankittua, millä hänetkin oli ryöstetty.
Hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli tiedustaa lähintä rauhantuomaria
ja luovuttaa hänen säilyynsä aarre, jonka tallettajaksi hän oli näin
odottamattomasti joutunut, samalla kertoen oudon seikkailunsa. Mutta
sille menettelytavalle osotti hetken harkinta moniakin esteitä.

Ensinnäkin hän sillä teollaan rikkoisi vaitiolonsa lupauksen ja
luultavasti saattaisi vapauden, kenties hengenkin menetyksen vaaraan
tuon vaimon, joka oli vaarantanut omansa, varjellakseen hänen henkensä,
sekä vapaaehtoisesti lahjottanut hänelle tämän aarteen, -- mikä
jalomielisyys olisi siten voinut koitua hänen tuhokseen. Tätä ei käynyt
ajatteleminenkaan. Sitä paitsi hän oli muukalainen ja ainakin joksikin
aikaa vailla välineitä oman asemansa ja luottonsa todistamiseen
typerälle tai itsepintaiselle maalaisvirkamiehelle pätevästi.

"Ajattelenpahan asiaa tarkemmin", tuumiskeli hän. "Kenties sattuu
piirikunnan pääkaupungissa joku rykmentti majailemaan. Siinä
tapauksessa minun tietoni sotapalvelusta koskevista asioista ja
tuttavuuteni monien armeijan upseerien kanssa vääjäämättömästi
todentavat asemani ja maineeni tavalla, jota siviilituomari ei
voisi kylliksi arvostaa. Ja silloin saan päällikköupseerin avukseni
järjestämään asiat siten, että juttuun ei sekoteta tuota onnetonta
mielenvikaista, jonka erehdys tai ennakkoluuloisuus on ollut minulle
niin onnekas. Siviilituomari kaiketikin katsoisi olevansa pakotettu
määräämään hänet heti pidätettäväksi, ja kyllähän sen tietää, mitä
hänen kiinnijoutumisestaan seuraisi. Ei, hän on kaikella kunnialla
esiintynyt minua kohtaan, vaikkapa hän itse syöjätärkin olisi, ja
samaten tahdon minä kaikella kunnialla häntä kohdella -- hän saakoon
nauttia sotaoikeuden etuutta, missä kunniaseikka voipi lieventää lakia.
Saatanhan sitä paitsi tavata hänet tuolla Kipple -- Couple -- miksi
hän sitä nyt sanoikaan -- ja silloin voin luovuttaa kaikki hänelle
takaisin, antaakseni lain vaatia omansa sitte kun hänetkin haltuunsa
saapi. Mutta olenpa sillaikaa jokseenkin kiusallisessa asemassa
miehelle, jolla on kunnia kantaa hänen majesteettinsa upseerinpukua
ja joka nyt ei paljoakaan parempana esiinny kuin varastetun tavaran
kätkijänä."

Brown otti mustalaisen aarteesta kolme tai neljä guineaa lähimpiä
tarpeitaan varten ja sitoi kaiken muun kukkaroon, päättäen olla
avaamatta sitä kunnes saisi sen joko luovutetuksi antajalleen takaisin
tai talletetuksi jollekulle julkiselle viranomaiselle. Sitte hän mietti
mitä tehdä lyömämiekalla, ja aikoi ensin jättää sen istutusmetsään.
Mutta ajatellessaan mahdollisesti vieläkin osuvansa rosvojen tielle ei
hän saanut päätetyksi jättäytyä aseettomaksi. Hänen yksinkertaisessakin
asussaan oli sen verran sotilaallisuutta, että tuollaisen aseen
kantaminen ei hänellä oudoksuttanut. Sitä paitsi oli miekan kantaminen
vähitellen kylläkin käynyt vanhanaikaiseksi siviilipukuisilla
henkilöillä, mutta tämä tapa ei kuitenkaan ollut vielä niin tyyten
unohtunut, että sen omaksujat olisivat mitään huomautteluja saaneet.
Säilyttäen sen vuoksi puolustusaseensa ja sulloen mustalaisen kukkaron
sivutaskuunsa läksi matkamiehemme urheasti etsimään luvattua valtatietä.




29 luku.

MISS MANNERING HÄIJYTTELEE.


    "Kuinka voitkaan soimata, rakkahin Matilda, ystävyyttäni ehtyväksi
    ja kiintymystäni epävakaiseksi? Onko minun mahdollinen unohtaa,
    että sinä olet sydämeni valittu, jonka uskolliseen poveen
    olen tallentanut jokaisen tunteen mitä Julia-parkasi rohkenee
    itselleenkään tunnustaa? Ja sinä teet minulle yhtä suurta
    vääryyttä, soimatessasi minun vaihtaneen sinun ystävyytesi sijalle
    Lucy Bertramin.

    Vakuutan sinulle, ettei hänessä ole niitä aineksia, joita minun
    täytyy sydämen uskotusta hakea. Hän on ihastuttava tyttö kylläkin,
    ja minä pidän hänestä paljon. Ja tunnustan, että meidän
    aamupäivä- ja iltahommailumme on suonut minulle vähemmän aikaa
    kynäni käyttelyyn kuin kirjeenvaihtomme aiottu säännöllisyys vaatii.
    Mutta hän on kerrassaan vailla hienoja taitoja, paitsi ranskan- ja
    italiankieliä, jotka hän oppi hullunkurisemmalta kuvatukselta kuin
    olet konsanaan nähnyt. Tämän on isäni ottanut jonkunlaiseksi
    kirjastonhoitajakseen, suosien häntä luullakseni osottaakseen
    uhmaansa maailman mielipiteelle.

    Eversti Mannering näkyy päättäneen, että mitään ei saa pitää
    naurettavana niin kauvan kuin se kuuluu hänelle tai hänen
    piiriinsä. Intiassa hän oli jostakin löytänyt pienen sekarotuisen
    koiranpenikan, jolla oli väärät koivet, pitkä selkä ja suunnattomat
    luppakorvat. Tämän eriskummallisen ilmiön hän suvaitsi tehdä
    suosikikseen vastoin yleistä hyvää aistia ja kaikkien mielipiteitä;
    ja muistan hänen kerrankin käyttäneen muka esimerkkinä Brownin
    nenäkkyydestä sitä, että hän oli ankarasti arvostellut Bingon
    käyriä koipia ja lerppuvia korvia. Toden totta, Matilda, luulenpa
    hänen perustavan samalle pohjalle korkean käsityksensä tuosta
    kaikkien pedanttien kömpelöimmästä oliosta. Hän toimittaa tuon
    olennon istumaan pöytään, missä hän järäyttelee ruokarukouksen,
    joka kuuluu torinkulmassa makrilleja tarjoilevan kaupustelijan
    rääkäyksiltä, mättää sitte annoksensa kurkkuunsa lapiokaupalla
    kuin työntökärryjänsä täyttelevä kadunlakaisija, ja näköjään
    hämärästikään aistimatta mitä hänen nielustaan kulloinkin soluu, --
    lopuksi mylvii toisen luonnottoman ääniasteikon kiitokseksi ruualta
    noustessa, harppailee ulos huoneesta ja hautautuu pinolliseen
    suunnattomia toukansyömiä niteitä, jotka ovat yhtä jyhkeitä kuin
    hän itsekin!

    Voisin oliota sietää hyvin kylläkin, jos minulla olisi kenen
    kanssa hänelle nauraa; mutta jos vain lähestynkin pilan rajaa
    tähän samaiseen mr. Sampsoniin nähden -- sellainen on hirmuisen
    miehen hirmuinen nimi --, niin Lucy Bertram nuuruu niin surkean
    näköiseksi, että minulta jäähtyy kaikki jatkamisen into, ja isäni
    rypistää kulmiansa, sinkauttelee salamoita silmistään, puree
    huultansa ja sanoo jotakin tunteilleni kovin töykeätä ja tukalaa.

    En sinulle kuitenkaan tuosta olennosta puhua aikonut. Mainitsen
    vain, että hän uusien kuten vanhojenkin kielten taiturina on saanut
    Lucy Bertramin hallitsemaan edellisiä, ja Lucy saa luullakseni
    ainoastaan omaa tervettä järkeään tai uppiniskaisuuttaan kiittää
    siitä, ettei hänen saavutuksiinsa lisätty kreikkaa ja latinaa,
    mitäpä hepreaakin. Ja siten on Lucy todella tietorikas nainen, ja
    tosiaan täytyy minun joka päivä ihmetellä sitä kykyä, joka hänellä
    näkyy olevan huvituksekseen muistella ja järjestellä entisen
    lueskelunsa aineita. Me luemme yhdessä joka aamu, ja minä alan
    pitää italiankielestä paljoa paremmin kuin siihen aikaan, kun meitä
    kiusasi suuriluuloinen Cicipici; -- tällä tavoin on hänen nimensä
    kirjotettava, eikä Chichipichi -- näet minusta jo asiantuntijan
    sukeutuvan.

    Mutta kenties pidän miss Bertramista enemmän häneltä puuttuvien
    kykyjen kuin hänen omistamiensa tietojen vuoksi. Hän ei tiedä
    tuon taivaallista soitannosta, eikä tanssimisesta sen enempää
    kuin täällä on yleistä alhaisonkin keskuudessa, joka muuten
    tanssiikin hyvin ahkeraan ja vilkkaasti. Niillä iloilla olen
    siis minä vuorostani ohjailijana. Hyvin kiitollisena ottaa hän
    minulta klaveerinsoiton opetusta; niinikään olen hänelle opettanut
    joitakuita La Piquen askeleita, ja sinä tiedät, että tuo miekkonen
    piti minua lupaavana oppilaana.

    Iltasin isä usein lausuilee, ja takaanpa, että hän on parempi
    runonlausuja kuin sinä olet koskaan kuullut -- ei sen näyttelijän
    kaltainen, joka viskeli sikin sokin lausuntaa ja näyttelemistä,
    tuijottelua, otsansa rypistelyä, kasvojensa vääntelyä ja
    käsillään seuhtomista kuin olisi näyttämöllä täydelliseen asuunsa
    pukeutuneena seissyt. Isäni sävy on ihan toisenlainen -- se on
    herrasmiehen lausuntaa, joka tehoaa tunteella, aistilla ja äänen
    suhtailulla, eikä toiminnalla tai naamioimisella.

    Lucy Bertram ratsastaa aika hyvin, ja esimerkistä rohkaistuneena
    voin minä nyt saatella häntä ratsain. Kävelemmekin me hyvän joukon,
    kylmästä huolimatta. Kaiken kaikkiaan ei minulle siten jää niin
    paljoa aikaa kirjottamiseen kuin minulla ennen oli.

    Paitsi sitä, rakkaani, täytyy minun käyttää kaikkien typerien
    kirjeenvaihtajien puolustelua, ettei ole mistä kirjottaa. Toiveeni,
    pelkäilyni, huoleni Brownista ovat vähemmän mielenkiintoista laatua
    sitte kun tiedän hänen olevan vapaana ja terveenä. Ja täytyypä
    minun lisäksi tunnustaa ajattelevani, että tähän mennessä olisi tuo
    herrasmies jo saattanut antaa minulle jotakin vihiä hommistaan.
    Seurustelumme saattaa olla epäviisas, mutta minulle ei ole kovin
    imartelevaa, että mr. Vanbeest Brown ensimäisenä sen siksi huomaa
    ja katkaisee välit. Voin vakuuttaa hänelle, ettemme kenties ole
    suurestikaan eriävällä kannalla, jos tuo sattuisi olemaan hänen
    mielipiteensä, sillä toisinaan olen ajatellut käyttäytyneeni siinä
    asiassa tavattoman hupsusti. Kuitenkin on minulla Brown-parasta
    siksi hyvä käsitys, etten voi olla arvelematta jotakin merkillistä
    piilevän hänen vaitiolossaan.

    Lucy Bertramiin palatakseni: Ei, rakkahin Matilda, hän ei koskaan,
    koskaan voi kilpailla sinun kanssasi minun ajatuksissani, joten
    kaikki hellä kademielisyytesi sillä taholla on perää vailla.
    Hän on tosin hyvin sievä, hyvin järkevä, hyvin helläsydäminen
    tyttö, ja luullakseni on harvoja henkilöitä, joiden lohduttavaan
    ystävyyteen voisin vapaammin turvautua elämän niin sanotuissa
    _todellisissa vastuksissa_. Mutta noitahan niin harvoin sattuu
    ihmisen tielle, ja tarpeellinen on ystävä, joka osottaa myötätuntoa
    mielen ahdingossa yhtä hyvin kuin oloperäisessä onnettomuudessa.
    Taivas tietää, ja sinä tiedät, rakkahin Matilda, että nämä sydämen
    sairaudet kaipaavat osanoton ja hellyyden lievikettä yhtä suuresti
    kuin ilmeisemmät ja tunnettavammat vauriot. Jälkeäkään tästä
    ystävällisestä myötätunnosta ei ole Lucy Bertramissa -- ei vähän
    vähääkään, rakkahin Matilda. Jos makaisin kuumeessa, niin hän
    väsymättömän kärsivällisenä istuisi yön toisensa jälkeen minua
    vaalimassa; mutta sydämen kuumeelle, jota Matildani on niin useasti
    lievitellyt, ei hänellä ole sääliä sen enempää kuin hänen vanhalla
    opettajallaan.

    Ja se minua ärsyttää, että tällä säveällä hissuttelijalla kuitenkin
    on todellinen oma rakastajansa, ja että heidän molemminpuolisessa
    (sillä siksi sen uskon) tunteessaan on melko lailla mutkikasta
    ja romanttista viehätystä. Hän oli aikoinaan, tiedätkös, suuri
    perijätär, mutta hänet köyhdytti isänsä tuhlaavaisuus ja isän
    inhottavan luottamusmiehen konnuus. Ja häneen on kiintynyt nuori
    herrasmies piirikunnan pulskimpia; mutta kun kosija on suuren
    maaomaisuuden perillinen, niin tyttö vieroo hänen lähentelyään
    heidän varallisuutensa epäsuhtaisuuden vuoksi.

    Mutta kaikessa tässä maltillisuudessaan, kieltäymyksessään,
    kainoudessaan ja niin edelleen on Lucy ovela tyttö -- varmastikin
    hän rakastaa nuorta Hazlewoodia, ja varmastikin arvaa tämä jotain
    sellaista ja luultavasti saisi hänet sen tunnustamaankin, jos
    isäni tai hän myöntäisi tilaisuuden siihen. Mutta tiedätkös,
    eversti on aina itse tiellä osottamassa miss Bertramille noita
    huomaavaisuuksia, jotka suovat parhaita välillisiä tilaisuuksia
    Hazlewoodin asemassa olevalle nuorelle miehelle.

    Soisinpa hyvän isäseni olevan varuillaan, ettei hänkin joudu
    maksamaan sekaantujain sakkoa. Totisesti, jos minä olisin
    Hazlewood, niin silmäilisinpä pikkuisen epäluuloisesti
    hänen kohteliaisuuksiansa, kumarruksiansa, kaavutuksiansa,
    shaalittamisiansa ja käteenantejansa; ja luulenkin huomanneeni
    Hazlewoodin joskus niin tekevän. Kuvittelehan sitte, kuinka
    ääliöltä Julia-parkasi tuollaisina hetkinä näyttää! Tässä isäni
    mielistelee ystävätärtäni; tuossa nuori Hazlewood kärkkyy jokaista
    sanaa ystävättäreni huulilta ja jokaista hänen silmänsä rävähdystä;
    ja minulla ei ole sitä pientä tyydytystä, että herättäisin
    inhimillisen olennon harrastusta -- edes inhan pappihirviönkään,
    sillä hänkin suu auki töllistelee, valtaiset mulkosilmät
    kivettyneinä ihailemaan 'mess Baartramia'!

    Tällaisesta toisinaan hiukan hermostun ja väliin ilkikuriseksikin
    yllyn. Tässä äsken minua niin äkäännytti nähdä isäni ja
    rakastajaparin kokonaan syrjäyttävän minut ajatuksistaan ja
    seurastaan, että alotin Hazlewoodin kimppuun rynnäkön, josta hänen
    oli mahdoton tavanmukaista säädyllisyyttä noudattaen pelastua. Hän
    huomaamattaan lämpeni puolustautumisessaan -- saat uskoa, Matilda,
    että hän on hyvin nerokas kuten hyvin sieväkin nuori mies, enkä
    liene koskaan nähnyt hänen niin edukseen esiintyvän -- kun, katso,
    vilkkaan keskustelumme ollessa parhaassa vauhdissaan miss Lucyn
    hyvin hiljainen huoahdus saapui korviini, jotka eivät suinkaan
    olleet tätä kuulemaan vastahakoiset.

    Olin kerrassaan liian jalomielinen, pitkittääkseni voittoani
    sen edemmäs, vaikken olisi isää pelännytkään. Onnekseni oli hän
    sillähaavaa viehättynyt laajasti kuvailemaan erään sisämaalaisen
    hinduheimon omituisia käsityksiä ja tapoja, valaisten niitä
    piirustelemalla miss Bertramin ompelukaavoihin, joista hän kolme
    ihan tärveli sijottamalla mutkikkaaseen kaavailuun itämaalaisia
    pukunäytteitänsä. Mutta luulenpa Lucyn sillä hetkellä yhtä
    vähän ajatelleen omaa neulomustyötänsä kuin Intian turbaaneja
    ja kummerbandoja. Oli hyvä, ettei isä nähnyt pikku sotatemppuni
    onnistumista, sillä hän on teräväsilmäinen kuin haukka ja
    vähimmänkin keimailun vivahduksen karsas vihollinen.

    No niin, Matilda, Hazlewood kuuli tuon saman hiljaisen huoahduksen,
    katui oitis, että oli tilapäisesti omistanut huomiotansa
    niin arvottomalle olennolle kuin sinun Juliallesi, ja hyvin
    hullunkurinen tietoisuuden ilme kasvoillaan vetäysi hän Lucyn
    työpöydän ääreen. Hän teki jonkun pikku huomautuksen, ja Lucyn
    vastauksessa saattoi ainoastaan rakastajan herkkä korva tai
    minunlaiseni utelias tarkkaaja havaita mitään tavallista
    kylmä- ja kuivakiskoisempaa. Mutta siihen sisältyi moitetta
    itseänsä syyttelevää sankaria kohtaan, ja tämä värjötteli
    häpeissään.

    Myöntänet, että jalomielisyys vaati minua toimimaan välittäjänä.
    Sekaannuin siis keskusteluun mitään huomaamattoman ja kaikesta
    osattoman syrjäisen rauhallisella sävyllä, johdatin heidät
    tavanmukaiseen kepeään jutteluunsa ja jonkun aikaa palveltuani
    väylänä, jota myöten he suvaitsivat olla puheluväleissä
    keskenään, toimitin heidät mietiskelevään shakkipeliin ja varsin
    velvollisuudenmukaisesti menin kiusottelemaan isää, joka yhä
    puuhasi piirustelussaan.

    Shakinpelaajat, huomaa se, istuivat tulisijan sopessa pikku
    työpöydän ääressä, jolle lauta ja nappulat oli asetettu,
    eversti taasen jonkun matkan päässä kirjastopöydän luona, jota
    kynttilät valaisivat, -- sillä huone on tilava ja vanhanaikainen,
    monikomeroinen ja katettu jylhillä seinäverhoilla, jotka esittävät
    jotakin, mitä selitellessään taiteilija itsekin joutuisi ymmälle.

    'Onko shakki hyvin mieltäkiinnittävää peliä, isä?'

    'Niin sanotaan', minulle suurtakaan huomiota suomatta.

    'Sitä minäkin arvelisin, päättäen siitä tarkkaavaisuudesta, jota
    mr. Hazlewood ja Lucy sille omistavat.'

    Hän nosti nopeasti päätänsä ja piti kynäänsä hetkisen koholla.
    Nähtävästi ei hän huomannut mitään epäilyjänsä herättävää, sillä
    hän oli kaikella tyyneydellä jälleen ryhtymäisillään mahrattan
    turbaanin poimuihin, kun minä hänet keskeytin: 'Kuinka vanha on
    miss Bertram, sir?'

    'Mistä minä tietäisin, miss? Suunnilleen sinun ikäisesi kai.'

    'Vanhempi luullakseni, sir. Aina minulle huomauttelette, kuinka
    paljoa säädyllisemmin hän emännöitsee teepöydässä... Isä hoi, entä
    jos antaisittekin hänelle oikeuden emännöidä kerta kaikkiaan ja
    aina!'

    'Julia rakkaani', vastasi isä, 'sinä olet joko täydellinen hupelo
    tai taipuisampi pahankurisuuteen kuin olisin osannut uskoakaan'.

    'Voi, tulkitkaahan sitä parhain päin, sir -- minä en missään
    nimessä haluaisi itseäni hupeloksi ajateltavan.'

    'Miksi sitte puhut kuten hupelo?' virkahti isäni.

    'Voi hyväinen, eihän toki liene mitään hupsua siinä mitä sanoin
    -- jokainen tietää, että te olette hyvin komea mies' (huulilla
    väikkyi hiukan hymyä), 'ollaksenne siinä ijässä' (päivänkoitto
    meni pilveen), 'joka ei vielä lähenekään vanhuutta, enkä totisesti
    tiedä, minkätähden ette menettelisi mielenne mukaan, jos teitä
    haluttaa. Tajuanhan minä olevani vain ajattelematon tyttönen, ja
    jos vakavampi kumppani voisi tehdä teidät onnellisemmaksi --'

    Siinä tavassa, jolla isäni tarttui minua käteen, yhtyi mielipaha ja
    vakava hellyyskin, tuntuen minusta ankaralta moitteelta siitä, että
    leikittelin hänen tunteillaan.

    'Julia', hän sanoi, 'minä siedän sinulta paljon häijyttelyä,
    syystä että katson sitä jossain määrin ansainneenikin, kun
    olen laiminlyönyt tarpeeksi huolellisesti valvoa kasvatustasi.
    Mutta en kuitenkaan soisi sinun päästävän sitä valloilleen näin
    arkaluontoisessa asiassa. Jollet pidä arvossa eloon jääneen
    vanhempasi tunteita häntä kohtaan, jonka olet menettänyt, niin
    pidä edes onnettomuuden vaatimuksia pyhinä, ja ota huomioosi,
    että pieninkin tuollaisen pilan vihjaus miss Bertramin kuuluviin
    tulleena saisi hänet heti jättämään nykyisen turvapaikkansa ja
    ilman suojelijaa lähtemään ulos maailmalle, jonka tylyyttä hän jo
    on kokenut.'

    Mitä saatoin tähän sanoa, Matilda? Minä vain itkin sydämeni
    pohjasta, rukoilin anteeksi ja lupasin olla hyvä tyttö. Ja niinpä
    olen jälleen mitättömäksi tehty, sillä minä en voi kunnian tai
    hyväsydämisyyden nimessä kiusotella Lucy-parkaa sekaantumalla
    Hazlewoodin haasteluihin, vaikka Lucy niin vähän luottaakin
    minuun, enkä myöskään noin vakavan vetoamisen jälkeen toistamiseen
    hirviä härnätä isää arkaluontoisilla huomautuksilla. Polttelenhan
    vain pieniä paperitulloja ja nokisella päällä luonnostelen
    turkkilaispäitä nimikorteille -- sainkin totta tosiaan syntymään
    oivallisen Hyder-Alin eilis-iltana -- ja rimputtelen onnetonta
    klaveeriani tai alotan lukea vakavaa kirjaa loppupäästä alkuun päin.

    Lopultakin alan aika lailla kiusaantua Brownin vaitiolosta. Jos
    hänelle olisi käynyt pakolliseksi poistua maasta, niin tokihan
    hän olisi edes kirjottanut minulle. Onko mahdollista, että isäni
    on voinut siepata hänen kirjeitään? Mutta ei -- se olisi hänen
    kaikkia periaatteitaan vastaan -- en luule, että hän avaisi minulle
    osotettua kirjettä tänä iltana estääkseen minua hyppäämästä ulos
    ikkunastani huomenna. -- Millaisen puheentavan olenkaan antanut
    livahtaa kynästäni! Minä häpeäisin sellaista sinunkin edessäsi,
    Matilda, ja laskin leikkiä.

    Mutta minun ei tarvitse lukea suureksikaan ansiokseni, että teen
    mitä minun tulee tehdä; tuo samainen mr. Vanbeest Brown ei suinkaan
    ole niin kovin kiihkeä rakastaja, että jouduttaisi hellyytensä
    esinettä moisiin harkitsemattomuuksiin. Hän antaa toiselle
    yllinkyllin aikaa punnita, se on myönnettävä. En kuitenkaan tahdo
    häntä kuulemattansa syyttää enkä sallia sydämeni epäillä sinulle
    niin usein ylistelemäni luonteen miehuullista lujuutta. Jos hän
    kykenisi epäröimään, pelkäämään, rahtuistakaan muuttumaan, niin
    vähänpä olisi minulla pahoteltavaa.

    Ja miksi, sanonet, kun odotan moista vakaata ja vaihtumatonta
    lujuutta rakastajalta, miksi noin välitän siitä, mitä Hazlewood
    tekee tai kenelle hän huomaavaisuuttansa tarjoaa? Samaa kysyn
    itseltäni sataankin kertaan päivässä, ja saan vain sen ylen typerän
    vastauksen, ettei tee mieli olla syrjäytettynä, joskaan ei tahtoisi
    edistää varsinaista huikentelevaisuutta.

    Kirjottelen tällaisia mitättömyyksiä, koska sanot niiden itseäsi
    huvittavan, ja ihmettelen kumminkin, mitä hauskaa niissä voipi
    olla. Muistan varasretkeilyillämme mielikuvituksen maailmaan
    sinun aina ihailleen suurta ja haaveellista -- taruja ritareista,
    kääpiöistä, jättiläisistä ja hätään joutuneista impysistä,
    tietäjistä, näyistä, viittovista aaveista ja verisistä käsistä --,
    kun taasen minä miellyin yksityisen elämän mutkallisiin juoniin
    tai korkeintaan vain sen vertaiseen yliluonnollisuuteen kuin
    itämaalaisen haltian tai ystävällisen hengettären välitykseen
    kuuluu.

    _Sinä_ olisit halunnut suunnata elonurasi yli avaran valtameren,
    joka läikkyy tyvenenä ja meuruaa myrskyn kuohuttelemana tai
    kohoilee vuorenkorkuisina vyöryinä hirmusään raivotessa. Minä
    taasen mieluummin pikku haahteni sovittelisin raikkaalle tuuloselle
    johonkin sisäjärveen tai rauhalliseen poukamaan, missä olisi juuri
    sen verran pulailua purjehtiessa, että mieli viehtyisi ja taitoa
    tarvittaisiin, ilman mitään huomattavampaa vaaraa. Ylipäätänsäpä
    siis arvelen, Matilda, että sinulla olisi pitänyt olla minun isäni
    osottamassa esivanhempiensa ja aateluutensa ylpeyttä, ritarillista
    kunniankäsitystään, korkeita lahjojaan sekä vaikeatajuisia ja
    salaperäisiä opintojaan...

    Olisi myöskin pitänyt olla sinulla ystävättärenäsi Lucy Bertram,
    jonka esi-isät, nimiltään yhtä mahdottomia muistaa kuin
    tavaillakin, hallitsivat tätä romanttista tienoota ja joka itse
    syntyi hyvin kummallisissa ja erityistä mielenkiintoa herättävissä
    olosuhteissa, kuten olen hiukan kuullut. Olisi sinulla pitänyt
    skotlantilainen asumuksemmekin olla, vuorten ympäröimä, sekä
    yksinäiset kävelytiemme aaveiden asumille raunioille.

    Ja minulla olisi vuorostani ollut Pine Parkin nurmikot ja pensastot
    kasvihuoneinensa, sinun sävyisä, hyvä, hemmotteleva tätisi, hänen
    joka-aamuinen kappelissa käyntinsä, hänen päivällisuinahduksensa,
    hänen whisti-istuntonsa iltasin, hänen lihavasta vaunuvaljakostaan
    ja vielä lihavammasta ajomiehestään puhumattakaan. Ota sentään
    huomioon, että tähän esitettyyn vaihtokauppaan ei Brown sisälly --
    hänen hyvätuulisuutensa, eloisa puhelunsa ja avomielinen urheutensa
    soveltuvat minun elämäni suunnitelmaan yhtä hyvin kuin hänen
    voimallinen ryhtinsä, komea muotonsa ja ylväs mielensä olisivat
    ritaruuden edustajalle omiaan. Kun emme siis voi kerta kaikkiaan
    kaikin puolin vaihtaa, niin pitänee tyytyä kuten olemme."




30 luku.

WOODBOURNEA PIIRITETÄÄN.


    "Minä nousen sairasvuoteelta, rakkahin Matilda, ilmottamaan
    vastikään sattuneet kummalliset ja hirvittävät tapaukset. Voi,
    kuinka vähän saisimmekaan laskea leikkiä tulevaisuudesta! Päätin
    viime kirjeeni sinulle vallattomalla tuulella, hiukan ilkamoiden
    sinun viehättymisellesi romaanien haaveelliseen ja harvinaiseen
    puoleen. Saatoinko aavistaakaan joutuvani muutamien päivien
    kuluttua näkemään sellaisia kohtauksia! Ja yhtä erilaista on
    olla kauhutapausten katselijana tai niiden kuvailujen lukijana,
    rakkahin Matilda, kuin kumartua kuilun partaan yli hentojuurisesta
    närtteestä kiinni pidellen tai ihailla samaa kuilua Salvatorin
    maisemataulussa esitettynä. Mutta kerronpa kaikki järjestyksessään.

    Kertomukseni edellinen osa on jo kylläkin kamala, vaikkei siinä
    ollut mitään tunteisiini kuuluvaa. Tiedäkin, että tämä seutu on
    erityisen suotuisa kauppa-alueeksi joukolle hurjimuksia, jotka
    pujahtelevat melkein vastapäätä olevalta Man-saarelta. Näitä
    salakuljettajia on luvultaan paljon, päättäväisiä ja peljättäviä,
    ja aika-ajoin ovat he pitäneet ympäristöä kauhun vallassa, milloin
    joku on sekaantunut heidän luvattomiin hommiinsa. Arkuudesta tai
    kehnommista vaikuttimista ovat paikalliset viranomaiset käyneet
    pelokkaiksi toimimaan heitä vastaan, ja rankaisemattomuus on tehnyt
    heistä villejä uskalikkoja.

    Tuon kaiken kanssa, luulisi, ei ollut mitään tekemistä minun
    isälläni, muukalaisella, jolla ei mitään virallista asemaa ollut.
    Mutta täytyy tunnustaa, että hän omia sanojansa käyttääkseni syntyi
    Marsin ollessa huippuasemassaan, ja että kiista ja verenvuodatus
    löytävät hänet syrjäisimmistäkin ja rauhallisimmista oloista.

    Kello yhdentoista tienoissa tiistaina aamupäivällä olivat Hazlewood
    ja isäni juuri aikeissa lähteä jalkaisin eräälle pienelle järvelle
    noin kolmen penikulman päähän sorsia ampumaan. Lucy ja minä taasen
    järjestelimme senpäiväistä työ- ja opintosuunnitelmaamme. Silloin
    hälytti meidät huimaa vauhtia pitkin puistokujaa lähenevä kavioiden
    kapse. Kireä pakkanen oli routaannuttanut maan, joten töminä
    kuului sitä selvempänä ja kipakampana. Tuotapikaa ilmestyi talon
    edustalle pari kolme aseestettua ratsumiestä, joista kukin talutti
    kuormitettua hevosta perässään. Pysymättä tiellä, joka tekee pikku
    käänteen, karauttivat he suoraan pääovelle. Heidän asunsa oli aivan
    epäjärjestyksessä ja esiintymisensä hätäistä; usein he vilkaisivat
    taakseen kuin peljäten kuolettavaa takaa-ajoa kintereillään.

    Isä ja Hazlewood riensivät etuovelle kysymään, ketä he olivat ja
    millä asialla. He ilmottivat olevansa tullivirkamiehiä, jotka
    olivat kolmisen penikulman päässä ottaneet takavarikkoon nuo
    salakuljetustavaroilla sälytetyt hevoset. Mutta salakuljettajat
    olivat saaneet lisäväkeä ja ajoivat nyt heitä takaa, vannottuaan
    vallottavansa takaisin tavarat ja ottavansa hengiltä miehet, jotka
    olivat juljenneet täyttää velvollisuutensa. Kuormahevosten heitä
    hidastuttaessa olivat vainolaiset päässeet lähenemään, joten he
    olivat paenneet Woodbourneen siinä mielessä, että koska isäni oli
    palvellut kuningasta, ei hän kieltäytyisi suojelemasta hallituksen
    palvelijoita, kun näitä uhattiin murhalla heidän toimiessaan
    velvollisuuksissaan.

    Isälleni olisi sotilaallisen alamaisuuden innostuksessa koirakin
    tärkeä olento, jos se saapuisi kuninkaan nimessä. Hän käski heti
    säilyttää tavarat eteiseen, aseestaa palvelijat ja puolustaa
    taloa, jos tarvis tulisi. Hazlewood säesti häntä hyvin uljaasti,
    ja tuo kummallinen Sampsoniksi nimitetty otuskin tulla tömisteli
    luolastaan ja sieppasi haulikon, jonka isäni oli laskenut syrjään
    ottaakseen niin sanotun rihlapyssyn, jolla Idässä ammutaan
    tiikereitä y.m. Luikku laukesi pappipahan kankeissa käsissä ja
    oli erään tullimiehen tärvellä. Aseensa siten aavistamattaan
    pamahtaessa mestari -- kuten häntä nimitetään -- huudahti
    'Tavatonta!' mikä on hänen tavallinen hämmästyksenilmauksensa.
    Mutta millään voimalla ei miestä olisi saatu panoksettomasta
    pyssystään luopumaan, joten hänen oli annettava se pitää,
    varovaisuuden vuoksi kuitenkaan uskomatta hänelle mitään
    ampumavaroja. Ymmärräthän, että tämä kaikki vältti silloin minun
    huomioni, paitsi että laukausta säikähdin; mutta jälkeenpäin
    puhellessaan kohtauksesta Hazlewood sai meidät makeasti nauramaan
    mestarin tietämätöntä, mutta intoilevaa urheutta.

    Saatuaan kaikki kuntoon puolustautumista varten ja asetettuaan
    väkensä ikkunoihin, ampuma-aseet valmiina, tahtoi isäni käskeä
    meidät syrjään vaaran tieltä -- kellariin, luullakseni -- mutta
    meitäpä ei saatu tikahtamaankaan. Vaikka olin kauhuun kuolla, on
    minulla niin paljon hänen luontoaan, että mieluummin katselen
    vaaran uhkaa kuin kuulen sen riehuvan ympärilläni tietämättä sen
    laatua tai vaiheita. Lucy oli valju kuin marmoripatsas ja tähysti
    kiinteästi Hazlewoodiin, näköjään kuulemattakaan rukouksia, joilla
    tämä vannotti häntä poistumaan rakennuksen julkipuolelta. Mutta
    totta puhuen oli vaaramme vähäinen, ellei etuovea murrettaisi
    rynnäköllä. Ikkunat oli melkein tukittu patjoilla ja pieluksilla
    sekä mestarin mielihaikeaksi kaksitaitteisilla niteillä, joita oli
    kiireisesti kanniskeltu kirjastosta. Aukkoja oli jätetty ainoastaan
    puolustajien käytettäväksi, mistä ampua ahdistajia.

    Isä oli nyt saanut valmistelunsa kuntoon. Istuimme
    hengähtämättöminä odotellen hämäräksi käyneessä huoneessa, miesten
    pysyessä vaiteliaina paikoillaan, varmaankin huolestuneesti
    miettien lähenevää vaaraa. Isä oli tuollaisessa kohtauksessa kuin
    kotonaan; hän asteli miehestä mieheen ja kertaili ohjeitaan, ettei
    kukaan vain ampuisi ennen kuin hän antaisi käskyn. Hazlewood
    tuntui saavan miehuullisuutta hänen katseestaan; hän toimi
    ajutanttina ja osotti mallikelpoista valppautta hänen määräystensä
    viemisessä paikasta paikkaan ja niiden asianmukaisen toimeenpanon
    valvomisessa. Voimanamme oli suunnilleen kaksitoista miestä,
    vieraat mukaan laskettuina.

    Vihdoin keskeytti tämän kaamean odotusloman hiljaisuuden kumea
    tohu, joka etäämpää kuului virran kohinalta, mutta lähetessään
    selveni hyvin nopeasti nelistävien ratsujen kiivaaksi töminäksi.
    Olin sovittanut itselleni tirkistysreiän, josta sain tarkastelluksi
    vihollisen lähestymistä. Jymy yltyi ja kaikui yhä lähempää, ja
    viimein ryntäsi ainakin kolmekymmentä ratsumiestä yhtähaavaa
    nurmikollemme.

    Et ole konsanaan nähnyt niin kamalia roikaleita! Tuimasta säästä
    huolimatta olivat useimmat paitahihasillaan, ilman liivejäkin,
    silkkihuivit päähineiksi solmittuina, ja kaikki hyvin aseestettuja
    ratsastuspyssyillä, pistooleilla ja lyömämiekoilla. Olen soturin
    tytär ja lapsesta pitäen tottunut näkemään sotaa, mutta kuitenkaan
    ei minua ole mikään eläissäni niin kauhistuttanut kuin noiden
    ryövärien ilmestyminen, hevoset ponnistuksistaan höyryävinä ja
    ratsastajat raivoisina ja pettyneinä uhitellen, kun näkivät
    olevansa torjuttuja käymästä saaliiseensa käsiksi.

    He pysähtyivät huomatessaan vastaanottoansa varten tehdyt
    valmistukset ja näkyivät tovin neuvottelevan keskenään. Vihdoin
    eräs, jonka kasvot oli valeasuksi noettu ruudilla, astui esille
    valkea nenäliina ratsastuspyssynsä päässä ja pyysi saada
    puhutella eversti Manneringia. Määrättömäksi kauhukseni isä avasi
    vartiopaikaltaan ikkunan ja kysyi, mitä toinen tahtoi.

    'Me tahdomme tavaramme, jotka nuo hait meiltä ryöstivät',
    sanoi mies; 'ja luutnanttimme käskee minun sanoa, että jos ne
    luovutetaan, niin me tähän otteeseen poistumme edes selvittämättä
    tilejämme niiden ryökäleiden kanssa, jotka ne anastivat;
    mutta jos ei, niin me poltamme talon ja vuodatamme jok'ikisen
    asujamen sydänveren'. Tätä uhkaustaan hän hoki moneenkin
    kertaan, koristellen sitä yhä uusilla valoilla ja kamalimmilla
    julisteluilla, mitä julmuus saattoi mieleen johdattaa.

    'Ja kuka on teidän luutnanttinne?' kysyi vastaan isäni.

    'Tuo kimolla ratsastava herrasmies', selitti pahantekijä, 'jolla on
    punainen nenäliina kiedottuna otsansa ympäri'.

    'Olkaa siis hyvä ja sanokaa tuolle herrasmiehelle, että jollei
    hän ja hänen mukanaan tulleet roistot heti paikalla poistu
    nurmikoltani, niin ammun heihin siekailematta.'

    Niin sanoen isäni sulki ikkunan ja keskeytti puhelun. Tuskin
    oli mies palannut joukkoonsa, kun he huikeasti hurraten tai
    oikeastaan ulvahtaen ampuivat yhteislaukauksen linnotustamme kohti.
    Lasinsirpaleita sinkoili joka taholla ikkunoista, mutta ennakolta
    noudatetut varokeinot suojelivat asukkaita. Kolme tuollaista
    yhteislaukausta räjähti saamatta ainoatakaan laukausta talosta
    vastaukseksi. Isäni näki heidän sitte hakevan kirveitä ja kankia,
    nähtävästi hyökätäkseen etuovea murtamaan, ja huusi äänekkäästi:
    'Älköön kukaan muu ampuko kuin Hazlewood ja minä. Hazlewood,
    tähdätkää lähettiä!'

    Hän itse tähtäsi kimon seljässä istuvaa miestä, joka putosi
    laukauksen pamahtaessa. Hazlewoodia onnisti yhtä hyvin. Hän kaatoi
    sanansaattajan, joka oli laskeutunut ratsailta ja lähestyi kirves
    kädessään. Heidän kaatumisensa lannisti toiset, jotka alkoivat
    kääntää ratsujansa pois päin, ja muutamat joukkoon ammutut
    laukaukset saivat heidät lähtöön. Mukanaan he kantoivat surmansa
    saaneet tai haavottuneet kumppaninsa. Sen enempää mieshukkaa emme
    havainneet heidän kärsineen.

    Piankin heidän lähdettyänsä saapui suunnattomaksi huojennuksekseni
    osasto sotaväkeä. Nämä olivat olleet majoittuneina muutamien
    penikulmain päässä sijaitsevaan kauppalaan ja lähteneet
    pikamarssissa liikkeelle heti kun huhuttiin ottelusta.
    Osa sotamiehiä saattoi säikytellyt tullivirkamiehet
    takavarikkokuorminensa läheiseen satamapaikkaan turvaan, ja minun
    vakaasta pyytelystäni jäi joitakuita meidän luoksemme siksi ja
    seuraavaksi päivää, talon turvaamiseksi noiden rosvojen kostolta.

    Sellainen, rakkahin Matilda, oli ensimäinen säikkyni. Muistaessani
    lisään, että roistot jättivät erääseen mökkiin tien varteen sen
    miehen, jonka kasvot olivat ruudilla noetut, nähtävästi syystä,
    että hän ei kyennyt kestämään kuljettamista. Hän kuoli puolisen
    tuntia jälkeenpäin. Ruumista tarkastettaessa todettiin se
    erääksi ympäristön renttuilevaksi maalaiseksi, joka oli tunnettu
    salametsästäjänä ja salakuljettajana.

    Saimme lähiseudun perheiltä monia onnittelusanomia, ja yleensä
    myönnettiin, että jotkutkin tuollaiset urhean vastarinnan näytteet
    suuresti lannistaisivat noiden lainrikkojain julkeutta. Isäni
    jakeli palkintoja palvelusväelleen ja ylisti Hazlewoodin miehuutta
    ja kylmäverisyyttä maasta pilviin. Lucy ja minä saimme osamme hänen
    kiittelystään, koska olimme ammunnan aikana pysyneet lujina emmekä
    olleet häirinneet häntä kirahduksilla tai vaikerruksilla.

    Mitä mestariin tulee, käytti isäni tilaisuutta pyytääkseen häntä
    vaihtamaan nuuskarasiaa kanssaan. Kelpo miestä suuresti imarteli
    ehdotus, ja ylenpalttisesti ylisteli hän uuden nuuskarasiansa
    kauneutta. 'Se näyttää yhtä muhkealta', puheli hän, 'kuin olisi se
    todellista Ophirin kultaa'. Ihmeellistä olisikin, ellei se siltä
    näyttäisi, kun se toden teolla on juuri siitä metallista muovailtu;
    mutta tehdäkseni tälle kunnon olennolle oikeutta on minun
    lausuttava vakaumuksenani, että tieto sen todellisesta arvosta ei
    korottaisi hänen käsitystään isäni hyväsydämisyydestä, vaikka hän
    nyt uskookin sen olevan kullattua tompakkia.

    Hänellä on ollut kova urakka sulkuihin käytettyjen
    niteitten paikoilleen viemisessä, ryppyjen ja koirankorvien
    oikomisessa ja muiden vammojen korjaamisessa, joita ne
    kärsivät linnapalveluksessaan. Hän toi nähtäväksemme muutamia
    lyijynkappaleita ja luoteja, joita nuo jyhkeät teokset olivat
    ottelussa pysähdyttäneet. Hän oli suurella huolella kaivellut
    ne irti; ja jos olisin oikealla tuulellani, niin voisin sinulle
    antaa hullunkurisen kuvauksen hänen hämmästelystään sen tylsyyden
    johdosta, jolla me kuuntelimme lueteltavan Thomas Aquinon tai
    kunnianarvoisan Krysostomuksen saamia haavoja ja typistyksiä.

    Mutta oikealla tuulellani en ole, ja minulla on vielä toinen ja
    huomattavampi tapaus kerrottavana. Olen kuitenkin niin väsyksissäni
    jo tästä ponnistuksesta, että voin vasta huomenna jatkaa. Pidätän
    sentään tämänkin kirjeen siihen asti, jotta sinussa ei herätä
    huolestumista oma ystävättäresi

                                           _Julia Mannering_."




31 luku.

ONNETON LAUKAUS.


    "Minun täytyy ryhtyä kertomukseeni jälleen siitä kohdasta, mihin
    eilen keskeytin, rakkahin Matilda.

    Pariin kolmeen päivään emme muusta puhuneet kuin piirityksestämme
    ja sen luultavista seurauksista, ja hälisimme isäni vastahakoisiin
    korviin ehdotusta, että lähtisimme Edinburghiin tai ainakin
    Dumfriesiin, missä on harvinaisen hyvää seuraa, kunnes noiden
    konnien suuttumus hälvenisi. Hän vastaili hyvin tyynesti, ettei
    hänen tehnyt mieli antaa isäntänsä talon ja Woodbournessa olevan
    irtaimistonsa tuhoutua. Hän pyysi saada luvallamme huomauttaa, että
    häntä oli tavallisesti pidetty pätevänä ryhtymään toimenpiteisiin
    perheensä turvaamiseksi tai suojelemiseksi. Jos hän pysyisi
    rauhallisesti kotonaan, niin ei hänen käsittääkseen heittiöiden
    saama vastaanotto ollut omiaan kehottamaan toiseen vierailuun,
    mutta jos hän mitään arkailua ilmaisisi, niin se olisi varma keino
    joutua juuri siihen vaaraan, jota me pelkäsimme.

    Rohkaistuneina hänen todistelustaan ja siitä järkkymättömästä
    välinpitämättömyydestä, jolla hän oletettua vaaraa kohteli,
    aloimme me hiukan virkistyä ja tehdä kävelyjämme tavalliseen
    tapaamme. Miesväki vain sai toisinaan kehotuksen ottaa pyssyt
    mukaansa meitä saatellessaan, ja huomasin isän useana yönä pitävän
    erityistä huolta talon kunnollisesta telkeemisestä sekä vaativan
    palvelusväkeä pitämään aseensa valmiina tarpeen varalta.

    Mutta kolme päivää takaperin sattui tapaus laatuaan sellainen, että
    se säikytteli minua paljoa pahemmin kuin salakuljettajien hyökkäys.

    Kerroin sinulle, että jonkun matkan päässä Woodbournesta on pieni
    järvi, jonka rannoilla herrasmiehet toisinaan käyvät linnustamassa.
    Satuin aamiaisella sanomaan, että mieleni tekisi nähdä se nykyisin
    jäätyneenä, jolloin sillä hyörii luistelijoita ja kiemurtajia,
    joiksi täällä nimitetään erään jäällä harjotettavan pelin
    harrastajia. Maa on lumessa, mutta hanki niin kovettunutta, että
    arvelin Lucyn ja minun uskaltautuvan tuolle matkalle, sinne kun vei
    huvittelijain kovaksi tallaama polku.

    Hazlewood oitis tarjoutui saattamaan, ja sovimme, että hän ottaisi
    lintupyssynsä mukaansa. Hän naureskeli ampumaretkeilyllä oloa
    lumen aikana, mutta arkailuamme hälventääkseen antoi eräälle
    satunnaisesti aitausmetsäin vartijana käytetylle hevosrengille
    toimeksi seurata meitä pyssy kädessä. Eversti Mannering taasen
    ei pidä väkijoukoista eikä minkäänlaisista nähtävistä, joissa
    ihmisolennot ovat katseltavina, ellei kerrassaan ole sotaväen
    katselmus kysymyksessä. Hän siis kieltäysi liittymästä seurueeseen.

    Läksimme liikkeelle tavallista aikaisemmin, kauniina,
    reipastuttavana pakkasaamuna, ja puhtaan ilman joustavuus karaisi
    mieliämme ja hermojamme. Kävelymatka järvelle oli riemastuttava,
    tai ainakin olivat vastukset sellaisia, että ne meitä vain
    hauskuttivat, kuten iljanteinen kaljama, tai eteen sattunut
    jäätynyt viemärioja, jotka tekivät Hazlewoodin avun tuiki
    välttämättömäksi. En luule Lucyn pitäneen kävelystään sen vähemmin
    noiden pikku pulien takia.

    Näköala järvelle päin oli ihana. Toisella sivulla reunustaa sitä
    jyrkkä kallionhuippu, josta riippui tuhansia jättiläismoisia
    jääpuikkoja auringon hohteessa välkähdellen. Toisella sivulla
    taasen on metsikkö, jossa nyt männyt haaveellisina kantoivat
    lumitaakkojansa oksillaan. Itse järven jäätyneellä povella
    kirmaili liuta ihmisolentoja, toiset pääskysen vauhtia kiitäen,
    toiset liitäen mitä soreimmissa kierukoissa tai viehättyneinä
    vähemmän toimeliaaseen ajanvietteeseen, tunkeillen sen alan
    ympärillä, missä kahden kilpailevan pitäjän asukkaat kiistasivat
    kiemurtamispalkinnosta, -- tärkeästäkin kunniasta, jos sekä
    pelaajien että katselijain hartaudesta sai päätellä. Me kävelimme
    pikku järven ympäri, tukenamme Hazlewood, joka tarjosi käsivartensa
    meille kumpaisellekin.

    Miksi mainitsen näitä pikku piirteitä? Enhän niihin voi nyt
    mitään viehätystä tuntea, taivas sen tietää -- mutta haperaa
    risua hapuilevan hukkuvan tavoin tarraan jokaiseen verukkeeseen
    kertomukseni kamalan jatkon siirtämiseksi. Mutta ilmotettava
    se on -- minun täytyy saada edes yhden ystävän osanotto tähän
    sydäntäsärkevään onnettomuuteen.

    Olimme kotimatkalla polkua pitkin, joka johti honkaistutusten
    halki. Lucy oli irrottautunut Hazlewoodin käsivarresta --
    ainoastaan ehdottoman välttämättömyyden perusteella suostuu
    hän käyttämään rakastajansa apua. Minä vielä nojausin toiseen
    käsivarteen. Lucy seurasi meitä hyvin lähellä ja palvelija tuli
    pari kolme askelta taampana. Sellainen oli asemamme, kun yhtäkkiä
    ja ikäänkuin maasta putkahtaneena seisoi Brown edessämme jyrkässä
    tien polvekkeessa!

    Hän oli pukeutunut hyvin yksinkertaisesti, voisinpa sanoa
    karkeasti, ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin rajua ja
    kiihtynyttä. Minä kirkaisin hämmästyneenä ja säikähdyksissäni.
    Hazlewood käsitti hätäilyni väärin, ja Brownin lähestyessä kuin
    puhutellakseen minua käski saattajani korskeasti hänen peräytyä
    neitiä säikyttelemästä. Brown vastasi yhtä yrmeästi, ettei hänellä
    ollut mitään aihetta ottaa käskijältään opetusta, miten käyttäytyä
    tuon tai tämän neidin nähden.

    Hazlewood kaiketi ajatteli hänen kuuluvan salakuljettajain
    joukkueeseen ja hautovan jotakin pahaa mielessään; tämän
    vaikutelman alaisena hän luultavasti kuuli ja käsitti uhmaajaansa
    vaillinaisesti. Hän sieppasi pyssyn palvelijalta, joka oli tullut
    tasallemme, tähtäsi Brownia ja käski hänen henkensä uhalla
    etääntyä. Kauhistukseni salpasi minulta sanat, ja kirahdukseni
    vain jouduttivat turmaa. Tuolla tavoin uhattuna Brown ryntäsi
    Hazlewoodin kimppuun, kävi rinnusteluun hänen kansaan ja oli jo
    saada pyssyn väännetyksi hänen kouraisustaan, mutta silloin se
    nujakassa laukesikin ja panos sattui Hazlewoodia hartioihin. Hän
    kaatui paikalla.

    En nähnyt enempää, sillä koko näkymö vilisi silmissäni, ja minä
    pyörryin; mutta Lucyn kertoman mukaan tuijotteli tämän kolttosen
    onneton tekijä tuokion eteensä syntynyttä näytelmää, kunnes Lucyn
    kirkuminen alkoi hälyttää ihmisiä järveltä näkyviin. Silloin hän
    ponnahti pensasaidan yli, joka erotti polun istutusmetsästä,
    eikä ole sen koommin ilmestynyt kuuluviin. Renki ei yrittänyt
    häntä pysähdyttää tai nujertaa, ja se selostus, minkä hän
    apuun rientäneille antoi, sai heidät pikemmin ihmisrakkaasti
    toinnuttelemaan minua kuin osottamaan urheuttansa ajamalla takaa
    rosvoa, jota renki kuvaili pelottavan voimakkaaksi ja täysin
    aseistetuksi mieheksi.

    Hazlewood kannettiin kotiin, Woodbourneen nimittäin. Toivoakseni ei
    hänen haavansa osottaudu missään suhteessa vaaralliseksi, vaikka
    hänellä on kovia kärsimyksiä. Mutta Brownille täytyy seurausten
    olla mitä turmiollisimmat. Isäni jo ennestään on häntä kohtaan
    katkera, ja nyt hän lisäksi on saanut vastaansa maan lain ja
    Hazlewoodin isän suuriäänisen kostonhavittelun; jälkimäinen uhkaa
    mullistaa maat ja taivaat poikansa pahoinpitelijän tavottamiseksi.

    Kuinka kykenee hän kätkeytymään takaa-ajon kostonhimoiselta
    vireydeltä? Kiinni joutuneena kuinka puolustautumaan lakien
    ankaruudelta, joka voipi kuulemani mukaan vaatia hänen henkensäkin?
    Ja miten keksisin keinon hänen varottamisekseen vaarasta? Toisena
    mielentuskan lähteenä minulle on Lucyn huonosti salattu murhe
    rakastajansa haavottumisesta, ja kaikki tuntuu ympärilläni
    todistavan sitä varomatonta suhdettani vastaan, joka on tämän
    turman tuottanut.

    Kaksi päivää makasin hyvinkin huonona sairaana. Jonkun verran
    viihdytystä sain siitä sanomasta, että Hazlewood oli paranemassa ja
    että hänen ampujansa oli teillä tietämättömillä; hänen tiedettiin
    vain varmastikin olleen salakuljettaja-joukkueen johtajia.
    Epäluulon ja takaa-ajon kohdistuminen noiden heittiöiden taholle
    luonnollisesti helpottaa hänen pakoonpääsyään ja on toivoakseni
    jo tähän mennessä tehnyt sen varmaksikin. Mutta partioita kulkee
    ratsain ja jalkaisin ristiin rastiin seutukunnalla, ja minua
    kiduttaa alituinen sekava ja vahvistumaton huhuilu pidätyksistä ja
    huomioista.

    Sillävälin on suurimpana lohdutuksenani Hazlewoodin jalomielinen
    suoruus. Itsepintaisesti väittää hän, että lähestyipä hänen
    haavottajansa seuruettamme missä aikeissa tahansa, laukesi hänen
    varman vakaumuksensa mukaan pyssy rinnustelussa tapaturmaisesti,
    joten hänen saamansa vamma ei ollut tahallinen. Hevosrenki toiselta
    puolen inttää, että ase kiskaistiin Hazlewoodin käsistä ja täydellä
    tarkotuksella suunnattiin häneen, ja Lucy kallistuu samaan
    käsitykseen. En heitä epäile tahallisesta liiottelusta, mutta
    tuollainenpa vain on inhimillisen todistuksen erehtyväisyys, sillä
    ihan vääjäämättömästi pamahti onneton laukaus tarkotuksetta.

    Kenties olisi parasta uskoa koko salaisuus Hazlewoodille -- mutta
    hän on kovin nuori ja minulle on peräti vastenmielistä mennä
    hänelle selittelemään hullutustani. Kerran ajattelin ilmaista asian
    Lucylle, ja alotinkin kysymällä, mitä hän muisti noin kovaonnisella
    tavalla kohtaamamme miehen olemuksesta ja ulkomuodosta. Mutta
    hänkös niin kamalaksi kuvailemaan metsärosvoa, että minä
    menetin kaiken rohkeuteni ja haluni tunnustaa kiintymystäni sen
    näköiseen olentoon kuin hän kuvitteli. Minun täytyy sanoa, että
    miss Bertram on kummallisen puolueellinen ennakkoluulojensa
    tähden, sillä harvassa on komeampia miehiä kuin Brown-parka. En
    ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja oudossa ja äkillisessä
    ilmestymisessäänkin tuona onnettomana kertana, kaikin puolin
    epäsuotuisissa olosuhteissa, tuntui hän minusta voittaneen lisää
    soreutta ja ilmehikästä kasvonpiirteiden arvokkuutta, nyt tarkemmin
    muistellessani hänen esiintymistään. Vieläkö konsanaan kohtaamme
    toinen toistamme? Kuka voi siihen kysymykseen vastata?

    Kirjota minulle ystävällisesti, rakkahin Matilda -- mutta milloin
    olet toisin tehnytkään? -- kuitenkin jälleen, kirjota minulle
    pian ja kirjota ystävällisesti. En ole sellaisessa asemassa,
    että neuvo tai nuhde hyödyttäisi, eikä ole minulla tavallista
    vilkkauttani niiden torjumiseksi naljailulla. Tunnen lapsen
    kauhuja, joka ajattelemattomassa kisailussaan on pannut liikkeeseen
    jonkun voimallisen koneiston. Hän tarkkailee pyörien hurinaa,
    ketjujen kalketta, lieriöiden kierimistä ympärillään ja on yhtä
    suuresti ihmeissään heikon välityksensä toimimaan panemista
    jättiläisvoimista, kuin kauhuissaan seurauksista, joita hänen on
    pakko odottaa ilman mitään ehkäisyn mahdollisuuksia.

    Minun tulee mainita, että isäni on hyvin leppeä ja hellä.
    Kokemani säikähdys on riittävänä selityksenä hermostoni
    häiriölle. Toivon Brownin päässeen pakenemaan Englantiin taikka
    kenties Irlantiin tai Man-saarelle. Siinä tapauksessa hän saisi
    turvassa odotella Hazlewoodin haavottumisen seurauksia, sillä
    noiden maiden lainkäyttö-välit Skotlannin kanssa eivät, Jumalan
    kiitos, ole kovinkaan likeiset. Tällähaavaa olisivat seuraukset
    hänen kiinnijoutumisestaan hirveitä. Yritän vahvistaa mieltäni
    todistelemalla itselleni sellaista vauriota mahdottomaksi.

    Oi, kuinka väleen ovatkaan surut ja pelkäilyt, todelliset ja
    ankarat, seuranneet sitä tasaista ja rauhallista olotilaa, johon
    vielä äsken pyrin ikävystymään! Mutta en sinua enää pitemmälti
    tahdo valituksillani rasittaa. Hyvästi, rakkahin Matilda!

                                         _Julia Mannering_."




32 luku.

MR. GLOSSIN KUNNOSTAUTUU.


Innokkaimpia tavottelemaan sitä henkilöä, joka oli väijynyt ja
haavottanut nuorta Charles Hazlewoodia, oli squire Gilbert Glossin,
entinen käräjäkirjuri, nykyään Ellangowanin lairdi ja hänen
arvoisuutensa rauhantuomari. Hänen siinä osottamansa uutteruuden
vaikuttimet olivat moninaiset; mutta oletamme lukijaimme jo sen
verran tuntevan tätä herrasmiestä, etteivät katso hänen olleen siinä
puuhassaan syypää mihinkään aatosperäisen oikeuden kiihkoilevaan tai
hillittömään rakkauteen.

Totuus on se, että tämä kunnioitettava kansalainen huomasi olonsa
vähemmän mukavaksi kuin oli odottanut, juoniteltuansa itselleen
hyväntekijänsä maaomaisuuden. Menestyneen keinottelun itseonnitteluja
eivät aina olleet hänen ajatuksensa kotona, missä kovin paljon esiintyi
entisaikoja muistuttelevaa. Ja ulos päin tarkastellessaan ei hän voinut
olla tajuamatta, että hän pysyi suljettuna piirikunnan säätyhenkilöiden
seurasta, joiden tasalle oli mielestään kohottautunut.

Häntä ei hyväksytty heidän klubeihinsa, ja julkisissa kokouksissa,
joista häntä ei voitu kokonaan pitää erossa, huomasi hän olevansa
syrjitty sekä saavansa kylmäkiskoisia ja halveksivia silmäyksiä. Tätä
vastenmielisyyttä pitivät yllä sekä periaate että ennakkoluuloisuus,
sillä seudun herrasmiehet vihasivat häntä niiden keinojen takia,
joilla hän oli asemansa anastanut, samalla kun halveksivat hänen
alhaista sukuperäänsä. Alemmissa kansankerroksissa oli hän vieläkin
kehnommassa maineessa. Ne eivät tahtoneet hänelle myöntää paikallista
Ellangowanin lisänimeä eivätkä tavanmukaista mr.-puhuttelusanaa. Sillä
taholla hän oli pelkkä Glossin, ja niin uskomattomasti kiinnitti hänen
turhamaisuuttaan tämä mitätön seikka, että hänen tiedettiin antaneen
puolikruunusen kerjäläiselle, syystä että tämä oli pennyä pyydellessään
kolmasti puhutellut häntä Ellangowaniksi.

Kipeästi hän siis tunsi yleisen kunnioituksen puutteen, etenkin
verratessaan omaa asemaansa ja vastaanottoansa seurapiireissä mr.
Mac-Morlanille suotuun kohteluun. Tämä oli maallisessa suhteessa paljoa
alempana, mutta häntä rakasti ja kunnioitti sekä rikas että köyhä, ja
hitaasti mutta varmasti oli hän laskemassa perustusta kohtuulliselle
varallisuudelle, saaden osakseen hyvänsuopaisuutta ja arvonantoa
kaikkien taholta, jotka hänet tunsivat.

Sisäisesti kirveli Glossinin mieltä kohtelu, jota hänen olisi tehnyt
mieli sanoa seudun väestön ennakkoluuloisuudeksi ja joutavoimiseksi,
mutta hän oli liian viisas välittääkseen julkisesti. Hän oivalsi
kohoamisensa siksi verekseksi, ettei se aivan pian unohtuisi, ja
nousunsa välikappaleet siksi ilkeiksi, ettei niitä hevillä annettaisi
anteeksi. Mutta aika, ajatteli hän, vähentää ihmetystä ja lieventää
vihattua käyttäytymistä.

Hän oli asemansa saavuttanut tutkiskelemalla ihmisluonteen heikkoja
kohtia, ja samalla taidokkuudella päätti hän siis vaania tilaisuuksia,
joissa pääsisi osottautumaan avulliseksi niillekin, jotka häntä
vähimmin sietivät. Hän luotti siihen, että hänen oma kyvykkäisyytensä,
maalaisherrasmiesten alttius riitaantumisiin, jolloin lakimiehen
neuvo käy kallisarvoiseksi, ja lukemattomat muut kärsivällisyydellä
ja näppäryydellä hoideltavat sattumat piankin saattaisivat hänet
merkitsevämpään ja kunnioitetumpaan asemaan naapuriensa kesken.
Kenties hän vielä ylenisi sillekin huipulle, jonka toisinaan saavuttaa
ovela, maailmallinen, hommakas liikekyky, kun hän maalaisherrasmiesten
keskessä asuvana joutuu Burnsin sanoilla olemaan:

    kaikille kielenä räikän.

Eversti Manneringin taloa vastaan tehty rynnäkkö ja sitä seurannut
Hazlewoodin haavottuminen näyttivät Glossinista oivalliselta
tilaisuudelta saattaa suuri yleisö käsittämään, mitä hyötyä pystyy
tuottamaan toimelias oikeuden edustaja (hän oli jonkun aikaa takaperin
saanut valtuutuksensa rauhantuomariksi), joka tuntee hyvin sekä lain
että laittomien kaupankävijäin tyyssijat ja tavat. Viimeksi mainitulla
alalla hän oli saanut asiantuntemuksensa entisistä likeisistä
väleistään muutamiin etevimpiin salakuljettajiin. Niiden perusteella
oli hän tuolloin tällöin toiminut noiden henkilöiden lainopillisena
neuvonantajana, toisin ajoin taasen heidän yritystensä osakkaana.

Mutta tämä yhteys oli lakannut jo vuosia sitten; ja ottaen huomioon,
kuinka lyhyt on ura tuollaisilla suurmiehillä ja kuinka lukuisat ovat
ne seikat, jotka saavat heidät vetäytymään pois erinäisiltä toimintansa
näyttämöiltä, ei hänellä ollut vähintäkään syytä ajatella, että hänen
nykyiset tutkistelunsa voisivat mahdollisesti vaarantaa ketään vanhaa
ystävää, jolla sattuisi vuorostaan olemaan kostokeinoja häntä vastaan.
Entinen aatteellinen osanotto tuollaisiin lainrikkomuksiin oli hänen
nähdäkseen seikka, jonka ei tarvinnut missään suhteessa ehkäistä
häntä nyt käyttämästä kokemustaan yleisön hyväksi tai oikeammin omien
yksityispyyteittensä edistämiseksi.

Eversti Manneringin suotuisan mielipiteen ja kannatuksen voittaminen
puolelleen ei ollut vähäarvoinen tavoteltava miehelle, jonka teki
kovasti mieli päästä pannastaan, ja vielä tärkeämpää oli saavuttaa
vanhan Hazlewoodin suosio, tämä kun oli piirikunnan johtomiehiä. Ja
lopuksi, jos hänen onnistuisi keksiä, pidättää ja saattaa syyhyn
rikolliset, olisi hänellä se tyydytys, että Mac-Morlan nolaantuisi
ja jossain määrin joutuisi häpeäänkin. Tällehän piirikunnan
sijaissheriffinä varsinaisesti kuului tämänlainen tutkinta, joten
hänen maineensa varmastikin kärsisi yleisön silmissä, jos Glossinin
vapaaehtoiset ponnistukset menestyisivät paremmin kuin hänen
virkatoimintansa.

Noin elähyttävien vaikuttimien innostamana ja hyvin tutustuneena
alempiin oikeudenpalvelijoihin pani Glossin kaikki joustimet käyntiin
saadakseen ilmi ja mahdollisuutta myöten otattaakseen kiinni joitakuita
siitä joukkiosta, joka oli ahdistanut Woodbournea, erittäinkin haluten
saada käsiinsä sen henkilön, joka oli ampunut Charles Hazlewoodia.
Hän lupaili suuria palkintoja, esitti taitavia suunnitelmia ja käytti
henkilökohtaisia välejänsä vanhojen salakuljetuskauppaa kannattavien
tuttaviensa keskuudessa, selitellen heille paremmaksi uhrata kätyri tai
kaksikin kuin joutua epäillyksi moisten katalien hommien suosimisesta.

Mutta jonkun aikaa pysyivät kaikki nämä ponnistukset tehottomina.
Alempi kansa joko suosi tai pelkäsi salakuljettajia liiaksi, antaakseen
mitään todistusta heitä vastaan. Viimein sai vireä tuomari tietoonsa,
että Hazlewoodin haavottajan tuntomerkkeihin soveltuva mies oli
kohtauksen edellisen yön asunut Gordonin Vaakunassa Kippletringanissa.
Sinne läksi kiireen kautta mr. Glossin, kuulustellakseen vanhaa
tuttavaamme mrs. Mac-Candlishia.

Lukija muistanee, ettei mr. Glossin tämän kelpo vaimon ajatuksissa
saanut suosiollista sijaa. Sen vuoksi hän tulijan kutsumana saapui
vierashuoneeseensa hitaasti ja vastahakoisesti ja sisälle tullessaan
tervehti mitä kylmäkiskoisimmasti. Kaksinpuhelu kävi sitte seuraavasti:

"Virkistävä pakkasaamu, mrs Mac-Candlish."

"Kyllä, sir; kelpaahan sää", vastasi emäntä nuivasti.

"Mrs. Mac-Candlish, haluaisin tietää, syövätkö tuomarit täällä
päivällistä tavallisuuden mukaan käräjien jälkeen tiistaina?"

"Luulen -- taitavat niin tehdä, sir -- tavallisuuden mukaan" --
(huoneesta lähtemäisillään).

"Malttakaahan hetkinen, mrs. Mac-Candlish -- kas, teilläpä on tuima
kiire, hyvä ystävä! Olen tässä ajatellut, ettei taitaisi olio
hullummaksi klubi täällä kerran kuussa päivällisellä."

"Ei kai, sir; _arvokkaiden_ herrasmiesten klubi."

"Niin, oikein", sanoi Glossin, "tarkotan maanomistajia ja piirikunnassa
jotakin merkitseviä herrasmiehiä; tekisi mieleni panna alulle sellainen
homma".

Kuiva yskähdys, jolla mrs. Mac-Candlish otti vastaan tämän esityksen,
ei suinkaan ilmaissut mitään vastenmielisyyttä itse hanketta kohtaan,
käsitteellisenä, mutta sisälsi suurta epäuskoisuutta, miten pitkälle se
menestyisi esittäjänsä hoimissa. Se ei ollut kieltoperäistä köhää, vaan
arveloitsevaa köhää, ja sellaiseksi sen Glossin tajusi; mutta hänen
aivoituksiinsa ei loukkaantuminen soveltunut.

"Onko taivallettu rivakasti tätä kautta, mrs. Mac-Candlish? Lienee
väkeä riittänyt?"

"Kyllähän, sir, -- mutta minua luulemma kaivataan tarjoilupuolella."

"Ei, ei, -- viivähtäkää silmänräpäys, senhän voinette tehdä, vanhan
tuttavuuden takia? Kuulkaahan, muistatteko huomattavan pitkää nuorta
miestä, joka oli talossanne viime viikolla yötä?"

"Tosiaankaan, sir, enpä osaa oikein sanoa -- en koskaan pidä sillä
lukua, ovatko vieraani pitkiä tai pätkiä, kunhan laskulle laittavat
mittaa."

"Ja jolleivät sitä tee, niin te voitte sen tehdä heidän puolestaan, hä,
mrs. Mac-Candlish? -- ha, ha, ha! Mutta tämä tiedustamani nuori mies
oli suunnilleen kuusi jalkaa mitaltaan, musta metallinappinen nuttu
yllään, vaaleanruskea tukka jauhottamaton, siniset silmät ja suora
nenä, matkusti jalkaisin, ilman palvelijaa tai tamineita -- tottahan
voitte muistaa sellaisen matkustavaisen nähneenne?"

"Hyväinen aika, sir", vastasi mrs. Mac-Candlish, luontuvana tekemään
turhiksi hänen tiedustelunsa, "en voi ruveta vaivaamaan päätäni
sellaisella asialla -- tällaisessa talossa on tietääkseni parempaakin
tehtävää kuin pitää muistissa matkustavaisten tukkaa tai silmiä
taikkapa neniäkään".

"Siinä tapauksessa, mrs. Mac-Candlish, minun täytyy suorin sanoin
huomauttaa teille, että tuota henkilöä epäillään rikoksesta. Näiden
epäluulojen johdosta minä tuomarina tätä teiltä kuulustan -- ja jos
kieltäydytte vastaamasta kysymyksiini, niin minun täytyy panna teidät
valalle."

"Mutta, sir, minäpäs en ole vapaa vannomaan[33] -- me olemme aina
käyneet vapaakirkollisten sananselityksissä. Totta on kyllä, että me
kylänvanhin Mac-Candlishin aikaan (kelpo sielun) käytimme kirkkoa,
mikä oli säällisintä hänen asemassaan, kun hän kerran oli virassa --
mutta hänen tultuansa kutsutuksi Kippletringania parempaan paikkaan
olen minä palannut arvoisan mestari Mac-Grainerin kuulijoihin. Niinpä,
katsokaas, sir, minulla ei ole vapaisuutta vannoa puhumatta papille --
varsinkaan ketään viatonta nuorukaisparkaa vastaan, joka on vieraana ja
ystävättömänä kulkenut seutumme kautta."

"Kenties huojennan arveluksianne, vaivaamatta mr. Mac-Graineria, kun
ilmotan, että tiedustamani mies on sama, joka ampui nuorta ystäväänne
Charles Hazlewoodia."

"Siunaa ja varjele! Kukas olisi hänestä sellaista uskonut? Ei,
jos olisi ollut kysymyksessä velka tai vaikkapa pikku temmellys
tullinuuskijain kanssa, niin eipä olisi Nelly Mac-Candlishin kieleltä
sanaakaan kirvonnut häntä vastaan. Mutta jos hän tosiaankin ampui
nuorta Hazlewoodia -- mutta minä en voi sitä ajatellakaan, mr. Glossin!
Tämä on kai vain teidän metkujanne -- en voi sellaista ajatella
noin säveästä nuorukaisesta. Ei, ei, tämä on niitä teidän ainaisia
kepposianne. Jonkun saamamiehen usuttama tietenkin olette hänen
jäljilleen."

"Näen ettei teillä ole mitään luottamusta minuun, mrs. Mac-Candlish;
mutta silmätkääpä näitä todistuksia, rikoksen näkijäin allekirjottamia,
ja päättäkää itse, eivätkö konnan tuntomerkit kuvaile teidän
vierastanne."

Hän työnsi paperit emännän käteen, ja tämä lueskeli ne hyvin
huolellisesti, usein ottaen nenältään silmälasinsa, luodakseen
katseensa taivasta kohti tai kenties pyyhkäistäkseen silmästään
kyyneleen, sillä nuori Hazlewood oli kunnon emännän erityinen suosikki.

"No niin, niinpä niin", puheli hän lopetettuaan tarkastuksen, "koska
asia on tuolla tavoin, niin luovutan minä hänet puolestani, roiston!
Mutta hohoi, kylläpä me olemme erehtyviä kuolevaisia! En ole konsaan
nähnyt kasvoja, jotka enemmän olisivat minua miellyttäneet, enkä
säveämpää ja näpsempää nuorukaista -- ajattelin häntä johonkin pulaan
joutuneeksi herrasmieheksi. Mutta minä hylkään sen heittiön -- ampuakin
Charles Hazlewoodia -- ja nuorten neitosien nähden, viattomien
poloisten! Minä hylkään hänet."

"Myönnätte siis, että sellainen henkilö asui täällä juuri katalan teon
edellä?"

"Asui kyllä, sir, ja kaikki talon väki mielistyi häneen, hän oli
sellainen avomielinen, säyseä nuori mies. Ei hänen kulutuksensa tähden,
sen tiedän sanoa, sillä hän vain tilasi lampaankylkeä ja kännikän
olutta, ja ehkäpä lasillisen tai kaksi viiniä ja minä pyysin hänet
juomaan minun kanssani teetä enkä pannut sitä laskuun. Illallista
hän ei syönyt, vaan sanoi olevansa väsyksissään koko edellisen yön
matkustettuaan -- joissakin konnankoukuissa kai kuljeskellut, senhän
osaan nyt sanoa."

"Saitteko sattumalta hänen nimeään tietoonne?"

"Sainhan kuin sainkin", vastasi emäntä, nyt yhtä kiihkeänä julistamaan
tietojaan kuin äsken niitä salaamaan. "Hän sanoi olevansa Brown
nimeltään ja kertoi olevan luultavaa, että joku vanha vaimo,
mustalaisakan näköinen, saattaisi häntä tiedustaa -- niin, niin, sano
minulle seurasi, niin sanon kuka olet! Voi sitä lurjusta! No niin,
sir, aamulla hän lähtiessään maksoi laskunsa hyvin kunniallisesti
ja antoi jotakin siivoojattarelle kaiketikin, sillä Grizyllä ei ole
mitään minulta, paitsi kaksi uutta kenkäparia vuoteensa ja ehkä pikku
kehotuspalkkio kekrimaanantaina --"

Tässä näki Glossin tarpeelliseksi puuttua puheeseen ja toimittaa
kerkeän emännän takaisin tolalleen.

"Niin juuri, hän vain sanoi, että jos sellainen henkilö tulee
tiedustamaan Brownia, niin sanokaa menneeni katselemaan Loch
Creeraniksi nimittämänne järven luistelijoita ja palaavani tänne
päivälliselle. Mutta takaisin hän ei tullutkaan -- vaikka minä häntä
niin uskollisesti odotin, että itse pidin silmällä kananpoikien ja
kupukyyhkysen paistamista, ja sitä minä en tavalliseksi työkseni tee,
mr. Glossin -- ja vähänpä ajattelin, millainen luistelu hänellä liikkui
mielessään -- mr. Charles-poloisen ampuminen!"

Mr. Glossin oli viisaana tutkijana antanut todistajansa purkaa kaikkea
kummasteluansa ja suuttumustaan. Nyt hän alkoi udella, oliko epäilty
henkilö jättänyt majataloon mitään omaisuutta tai papereita.

"Totta tosiaan, hän antoi käärön -- pienen käärön minun talteeni, ja
hopearahaa hän minulle antoi ja pyysi minua hankkimaan hänelle puoli
tusinaa röyhyteltyjä paitoja, ja Peg Pasley on niitä puuhassa paraikaa
-- ne saattavat kelvata hänelle somistautuaksensa ylös Lawnmarketia[34]
marssimaan, riiviölle!"

Mr. Glossin pyysi kääröä nähdäkseen, mutta tässä viivytteli emäntä.

"Enpä tiedä -- tietenkinhän oikeuden täytyy kulkea tolaansa -- mutta
kun jotakin uskotaan jonkun tallennettavaksi, niin kai maar hän on
siitä vastuussa -- mutta minä huudankin sisälle diakoni Bearcliffin,
ja jos te, sir, haluatte kirjottaa luettelon käärön sisällöstä, mr.
Glossin, ja annatte minulle kuitin diakonin nähden -- tai vielä
parempana pitäisin, jos se sinetittäisiin ja jätettäisiin diakoni
Bearcliffin käsiin -- se tekisi mieleni keveäksi -- enhän minä mitään
muuta kaipaa kuin oikeutta puolelle kuten toisellekin."

Mrs. Mac-Candlishin luontainen terävyys ja kokemuksen kasvattama
epäluuloisuus olivat taipumattomat, joten Glossin kutsutti diakoni
Bearcliffin puhelemaan "siitä konnasta, joka oli ampunut mr.
Charles Hazlewoodia". Diakoni ilmestyi tekotukka viistossa, hän kun
tuomarin kutsun kuullessaan oli niin kiireisesti siihen vaihtanut
Kilmarnock-lakkinsa, jota hän tavallisesti piti päässään ostajiansa
palvellessaan.

Mrs. Mac-Candlish haki sitten esille Brownin hänelle jättämän käärön;
siinä oli mustalaisen kukkaro. Nähdessään sen monipuolisen sisällön
kallisarvoisuuden onnitteli mrs. Mac-Candlish ajatuksissaan itseään
niistä varokeinoista, joihin oli ryhtynyt ennen kuin luovutti
talletettavansa mr. Glossinille. Tämä taasen oli näköjään puolueettoman
vilpittömänä ensimäinen ehdottamaan, että kalleuksista laadittaisiin
tarkka luettelo, jotta ne sitten annettaisiin diakoni Bearcliffin
haltuun, kunnes ne lähetettäisiin kuninkaan oikeuston rikosasiain
osastoon. Hän ei halunnut, huomautti hän, omasta kohdastaan olla
vastuussa esineistä, joilla näytti olevan melkoisen suuri arvo ja jotka
epäilemättä oli mitä katalimmalla tavalla saatu.

Emäntä oli nyt yhä innokkaampi toimittamaan valaistusta asiaan, sillä
kukkaron sisältö todisteli hänelle tehokkaasti, ettei hänen vieraansa
voinut olla kelpo väkeä. Hän huomautti nyt Glossinille, että hänen
kyytimiehensä ja tallirenkinsä olivat kumpainenkin nähneet muukalaisen
jäällä sinä päivänä, jona nuori Hazlewood sai vammansa.

Lukijaimme vanha tuttava Jaakko Jabos kutsuttiin ensimäisenä
esille. Avoimesti myönsi hän nähneensä ja puhutelleensa sinä aamuna
muukalaista, joka hänen tietääkseen oli edellisen yönsä ollut Gordonin
Vaakunassa.

"Mille tolalle käännyitte puheissanne?" kysyi Glossin.

"Käännyimmekö? Häi eihän me siinä mihin käännytty, jäällä vain
painallettiin suoraan kohti rantaa."

"Mutta mistä te puhelitte?"

"Ka, kysymyksiähän tuo vain teki niinkuin vieras ainakin", vastasi
kyytimies, johon näkyi hänen emännästään siirtyneen vastaanhangotteleva
ja umpimielinen henki.

"Mutta mitä kysymyksiä?" tivasi Glossin.

"No, ihmisistähän vain, jotka pelasivat; Jaakko Stevensonista kanssa,
joka maalia piti, ja naikkosista, ja sen semmottoisesta."

"Mistä naisista? ja mitä hän heistä kyseli, Jaakko?" jatkoi
kuulustelija.

"Mistäkö naisista? Häi miss Julia Manneringista, ja miss Lucy
Bertramista, jonka itsekin hyvin tunnette, mr. Glossin -- ne nuoren
Hazlewoodin lairdin kanssa käyskentelivät jäällä."

"Ja mitä hänelle heistä kerroitte?" kysyi Glossin.

"Mitäs, me vain sanottiin, että siinä se on Ellangowanin miss Lucy
Bertram, jonka oli määrä saada iso maaomaisuus -- ja tuo toinen on
miss Julia Mannering, joka on menossa nuoren Hazlewoodin kanssa
naimisiin -- tämän käsivarressahan neiti riippuikin. Tuommoisia
maalaisrupatuksiammehan me vain -- hän oli kovasti suorasukainen mies."

"No, mitä sanoi hän vastaukseksi?"

"Ka, tirkistelihän vain neitokaisiin hyvin tiukanlaiseen ja kysyi, onko
naimakauppa varmasti miss Manneringin ja nuoren Hazlewoodin välille
solmiutumassa. Minä siihen vastasin, että se on varma ja totinen
tosi, niinkuin minulla olikin selvä oikeus sanoa, sillä minun kolmas
serkkuni Jean Clavers (hän on oma sukulaisenne, mr. Glossin, kaithan
Jeanin olette jo aikaa sitte tuntenut?) hän on sukua Woodbournen
emännöitsijälle, ja hän on minulle monastikin sanonut, ettei mikään voi
olla luultavampaa."

"Ja mitä sanoi vieras tuon kuultuaan?"

"Mitäkö?" kertasi kyytimies; "ei yhtikäs mitään hän sanonut --
tuijotteli vain noiden kävelyä pitkin jään reunaa ympäri kuin olisi
ne syödä aikonut, eikä hän niistä silmiänsä kääntänyt, ei halaistua
sanaa virkkanut, ei peliin vilkaissutkaan, vaikka kiemurtajat pitivät
mainiointa mekastusta mitä milloinkaan on nähty -- ja sitte hän
pyörähti pois ja läksi järveltä kirkkopolkua myöten Woodbournen
istutusmetsän läpi, eikä me häntä sen koommin nähty."

"Ajatelkaas", päivitteli mrs. Mac-Candlish, "kuinka kova sydän siinä
on täytynyt olla, että pyrkikin ampumaan nuorta herra-parkaa ihan sen
neidin nähden, jonka kanssa toinen oli naimisiin menossa!"

"Hoo, mrs. Mac-Candlish", sanoi Glossin, "kyllä sellaisia tapauksia
tiedetään -- tietenkin hän etsi kostoa missä se iski syvimpään ja oli
suloisinta".

"Jumala meitä armahtakoon!" huokasi diakoni Bearcliff; "me olemme
heikkoja vaivaisia itseksemme jätettyinä! Niin, hän unohti, kuka sanoi:
'Kosto on minun, ja minä sen suoritan.'"

"Mutta kuulkaasta nyt, hyvät ihmiset", haastoi Jabos, jonka kovapäinen
ja kehittymätön arvostelukyky tuntui toisinaan osaavan naulaa kantaan
silloin kun muut harhaan hosuivat, "kuulkaasta nyt, kyllä te sentään
voitte olla erhetyksissä -- en minä ikinä usko, että mies hautoisi
toisen ampumista hänen omalla pyssyllään. Jumalavita, minäkin olin
metsänvartijan apulaisena Saarella, ja takaanpa, että Skotlannin
kookkain mies ei ota minulta pyssyä ennen kuin minä nalkitsen hänen
nahkaansa koko kudin, vaikka vain olenkin tällainen käiverä, joka ei
muuhun kelpaa kuin satulan sarvelle ja kyytikärryjen etulaudalle --
ei, ei, yksikään elollinen olento ei sitä uskaltaisi. Panenpa veikkaan
parhaat housuni, ja ne ovat juurikään Kirkcudbrightin markkinoilta
ostetut, että sattuman kauppaa se perältäkin on ollut. Mutta jos teillä
ei ole muuta mitään minulle sanottavana, niin menenkin hevosiani
ruokkimaan." Ja hän läksi.

Hänen mukanaan ollut tallirenki todisti samaan tapaan. Häneltä ja mrs.
Mac-Candlishilta tiedustettiin sitte vielä, eikö Brownilla ollut mitään
aseita mukanaan tuona onnettomana aamuna. "Ei mitään", vakuuttivat he,
"muuta kuin tavallinen lyömämiekka riippumassa kupeellaan".

"Todellakin", sanoi diakoni, ottaen Glossinia napista kiinni, sillä
tätä pulmallista asiaa aprikoidessaan oli hän unohtanut Glossinin
arvonnousun, "tämä on sentään vain epätietoinen juttu -- sillä eihän
ole niin peräti varmaa, että hän noin kehnosti varustettuna olisi
lähtenyt tappeluun".

Glossin irrottausi diakonin pitelystä ja väittelystä, vaikkeikaan
töykeästi, sillä hänen nykyinen etunsa vaati onkimaan suosiollisia
käsityksiä kaikenlaatuisilta ihmisiltä. Hän kysyi teen ja sokerin
hintoja, ja puheli hankkivansa vuoden tarpeet; hän antoi mrs.
Mac-Candlishille ohjeita sievistä kekkereistä viiden ystävän
kestitykseksi, jotka aikoi kutsua kanssaan päivälliselle Gordonin
Vaakunaan seuraavan viikon lauvantaiksi; ja lopuksi hän antoi
puolikruunusen Jaakko Jabosille, jonka tallirenki oli kuulustelun
lopulla hommannut sijaisekseen.

"Kas vain", virkkoi diakoni mrs. Mac-Candlishille, ottaessaan
tarjoiluhuoneessa vastaan tämän tyrkyttämän suunavauksen, "paha ei ole
niin musta kuin maalataan. On mieluisaa nähdä herrasmiehen osottavan
sellaista huolenpitoa seutukunnan kaupasta kuin mr. Glossin tekee."

"On, onpa vainenkin, diakoni", vastasi emäntä; "ja sentäänkin
ihmettelen, että meidän vallassäätymme jättää oman työnsä hänen
kaltaiselleen. Mutta niin kauvan kuin kolikko on käypää rahaa, diakoni,
ei meikäläisen kannata kovin nirsusti katsoa, minkä kuninkaan kuva
siihen on lyöty."

"Uumoilenpa Glossinin lopultakin vain tinaksi paljastuvan, emäntä",
sanoi Jabos tarjoiluhuoneen pikku eteisestä mennessään; "mutta tämä on
oikea puolikruununen kumminkin".




33 luku.

MR. GLOSSIN NÄKEE PAHOJA UNIA.


Glossin oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja näissä kuulusteluissa
heruneista tiedoista. Ne eivät paljoakaan valaisseet juttua, mikäli
hän sen vaiheita ymmärsi; mutta paremmin valmisteltu lukija on niistä
saanut selostuksen Brownin hommista siitä saakka kun jätimme hänet
kävelylleen kohti Kippletringania, siihen hetkeen asti, jolloin hän
mustasukkaisuuden jäytämänä niin hätäisesti ja onnettomasti ilmestyi
Julia Manneringin eteen ja oli kuolettavaan ratkaisuun johtaa
esiintymisensä aiheuttaman riidan.

Glossin ratsasti verkalleen takaisin Ellangowaniin, kuulemaansa pohtien
ja yhä enemmän vakuutettuna siitä, että tämän salajuonen toimelias ja
menestyksellinen seulominen oli sellainen tilaisuus Hazlewoodin ja
Manneringin suosioon pääsemiselle, ettei sitä sopinut millään muotoa
jättää harrastamatta. Kenties myöskin innostutti hänen ammatillinen
terävyytensä häntä saattamaan ongelmansa onnelliseen päätökseen.

Hyvillä mielinpä hän siis Kippletringanista kotiuduttuaan kuuli
palvelijainsa hätäisesti julistavan, että "varkaanottaja Mac-Guffogilla
ja parilla kolmella hänen kaverillaan on käsissään mies keittiössä
odottamassa teidän arvoisuuttanne".

Hän hyppäsi heti ratsailta ja riensi taloon. "Lähettäkää kirjurini
oitis tänne; tapaatte hänet pienessä vihreässä vierashuoneessa talon
karttaa laatimassa. Asettakaa kaikki paikoilleen työhuoneessani ja
työntäkää se iso nahkapäällyksinen lepotuoli kirjotuspöydän ääreen --
asettakaa tuoli mr. Scrow'lle. -- Scrow" (kirjurille, tämän tullessa
vastaanottohuoneeseen), "ottakaahan esille Sir George Mackenzien
'Rikoksista', selatkaa auki osasto _Vis Publico et Privata_ ja
taittakaa lehdestä kulma 'laittomien aseiden kantamisen' kohdalta.
Auttakaahan nyt tätä päällystakkia yltäni, ripustakaa se porstuaan ja
käskekää tuoda vanki tänne -- kyllä minä hänestä tolkun otan -- mutta
laittakaahan, lähettäkääkin Mac-Guffog edellä. -- No, Mac-Guffog, mistä
sen veikaleen löysitte?"

Mac-Guffog, vanttera vääräsäärinen mies, jolla oli niska vankka kuin
härän, kasvot paistoivat tulipalona ja vasen silmä vilhui kamalasti
kieroon, kiemurtelihe tervehdykseksi tuomarille ja alkoi suoltaa
tarinaansa, selvennellen sitä erinäisillä viekkailla nyökkäyksillä ja
merkitsevillä silmäniskuilla, jotka näyttivät ilmaisevan hyvin likeistä
ajatusten sopusointua kertojan ja kuulijan välillä.

"Nähkääs, teidän arvoisuutenne, sinnehän minä menin siihen paikkaan,
mistä teidän arvoisuutenne puhui -- jota se muija pitää, minkä
teidän arvoisuutenne tietää, rantaan. 'Katos vain', hän sanoo,
'mitäs te täältä haette? Taitaakin taskussanne olla linnanlupakirja
Ellangowanista?' -- 'Älkää nyt höpiskö', minä sanon, 'lemmonkos
lupakirjaa sieltä ripoo, sillä tiedättehän', minä sanon, 'että hänen
arvoisuutensa Ellangowan itse ennen vanhaan --'"

"No, no", tokaisi Glossin, "ei mitään syytä mennä yksityisseikkoihin;
lyhyimmästä tärkeimpään kertokaa".

"No, siinä me sitten istuttiin ja tinkiä natisteltiin konjakista, jota
minä sanoin tarvitsevani, kunnes hän tuli sisälle."

"Kuka?"

"Hän!" peukalollaan viitaten alikertaan, missä puutokasta keittiössä
vartioitiin. "Mekko hänellä oli kääräisty tiukasti ympärilleen, ja minä
päättelin, ettei hän kulkenut tyhjin nyrkein -- arvelin siis paraaksi
puhua mielinkielin, ja hän uskoi olevani Man-saarelta, ja minä alati
pysyin muijan ja hänen välissään, peljäten akan pahuksen kielivän. Ja
sitte me rupesimme ryyppäämään, ja sitte minä löin veikkaa, ettei hän
hengähtämättä tyhjentäisi neljännespulloa katajaviinaa -- ja sitte
hän yritti -- ja juuri silloin säntäsivät sisälle Lentävä Jaakko ja
Vainu-Riku, ja me napsautimme käsiraudat ranteisiin, otimme hänet
koreasti kuin karitsan -- ja nyt hän on pikkusen nukahtanut ja _on_
veres kuin toukokuun piennar vastailemaan mitä teidän arvoisuutenne
suvaitsee kysyä."

Ihmeellisen runsaasti elkeillä ja virnistyksillä höystetty selonteko
sai kertojansa odottamat kiitokset ja kehaisut palkinnokseen.

"Eikö hänellä ollut aseita?" kysyi tuomari.

"Oli, oli, eiväthän ne koskaan rätisijöittä ja huitojitta liiku."

"Papereita?"

"Tämä mytty", ojentaen likaisen lompakon.

"Menkäähän sitten alikertaan, Mac-Guffog, ja odotelkaa siellä."
Oikeudenpalvelija poistui huoneesta.

Heti jälkeenpäin kuului portaista kahleiden kilkettä ja tuotapikaa
tuotiin sisälle mies käsi- ja jalkarautoihin kytkettynä. Hän oli
harteva, jäntäreinen ja tanakka, ja vaikka harmahtava takkutukka osotti
hieman pitkälle joutunutta ikää ja varsi oli matalahko, näytti hän
kuitenkin henkilöltä, jonka kanssa ei monikaan olisi mielinyt voimien
mittelyyn. Raa'at ja tuimat kasvonpiirteet olivat vielä tulistuneina
ja silmät hätärinä lujan juomingin vaikutuksesta, joka oli hänen
kiinnisaamisensa mahdolliseksi tehnyt. Mutta Mac-Guffogin hänelle suoma
lyhytkin uni ja vielä enemmän vaaransa tajunta olivat palauttaneet
hänelle aistiensa täydellisen hallinnan.

Arvoisa tuomari ja yhtä arvollinen vanki tähystelivät tovin tiukasti
toinen toistansa vaiti. Glossin nähtävästi tunsi saaliinsa, mutta
tuntui olevan ymmällä, miten käydä kuulustelemaan. Vihdoin hän
keskeytti äänettömyyden.

"Vai niin, kapteeni, tekö tässä? Olettekin ollut vieras tälle
rannikolle joitakuita vuosia."

"Vierasko?" vastasi toinen; "vieraspa kylliksi, luulemma, kun jeeveli
minut korjatkoon, jos olen täällä vielä kertaakaan käynyt".

"Tuo ei kelpaa, hra kapteeni."

"Sen _pitää_ kelvata, hra tuomari -- sapperment!"

"Ja keneksi siis suvaitsettekaan nimittää itseänne tätänykyä", kysyi
Glossin, "siksi asti vain kunnes toimitan joitakuita muita virkistämään
muistianne siinä kohden, kuka olette tai ainakin olette ollut?"

"Kukako bin minä? -- donner und blitzen! Minä bin Jans Hanson,
Cuxhavenista -- mitäs minä mukamas bin?"

Glossin otti huoneessa olevasta kotelosta parin pikku taskupistooleja
ja latasi ne julkisen huolellisesti. "Voitte vetäytyä poikkeen", hän
huomautti kirjurilleen, "ja ottakaa miehet mukaanne, Scrow -- mutta
odotelkaa porstuassa kuulon kantamilla".

Kirjuri yritti tehdä isännälleen vastaväitteitä vaarallisesta
antautumisesta noin hurjaluontoisen miehen kahdenkeskiseen seuraan,
vaikka hän olikin kahlehdittu jäseniänsä hievauttelemattomaksi. Mutta
Glossin kärsimättömästi viittasi hänet poistumaan.

Tuomari mitteli sitte pariin kertaan lattiaa, veti istuimensa
vastapäätä vankia, voidakseen tuijottaa häntä suoraan kasvoihin, laski
pistoolit eteensä valmiiksi ja sanoi jämeällä äänellä:

"Te olette Dirk Hatteraick Flushingista, niinhän?"

Vanki vaistomaisesti vilkaisi ovelle, kuin peljäten jonkun kuuntelevan.
Glossin nousi, avasi oven, jotta vanki tuoliltaan sai varmuudekseen
nähdä, ettei ketään ollut kuuluvilla, sulki sen sitten, istuutui
jälleen ja kertasi kysymyksensä:

"Te olette Dirk Hatteraick, entiseen aikaan 'Jungfrauw Haagenslaapen'in
kapteeni, ettekö olekin?"

"Tuhannen jeeveliä! -- ja jos sen tiedätte, niin miksi kysytte?"
vastasi vanki.

"Siksi että minua kummastuttaa nähdä teidät viho viimeisessä paikassa,
missä saisitte olla, jos turvallisuudestanne piittaatte", huomautti
Glossin kylmäkiskoisesti.

"Jeeveli! Yksikään ei piittaa turvallisuudestaan, joka minulle tuolla
tavoin puhuu!"

"Mitä? Aseettomana ja raudoissa -- eivät suuret sanat suuta halkaise,
kapteeni!" vastasi Glossin ivallisesti. "Mutta pöyhkeily ei auta,
kapteeni -- tuskin te tästä maasta pääsette tekemättä selvää pikku
tapauksesta, joka aikoinaan sattui Warrochin kärjessä."

Hatteraickin katsanto synkkeni yöksi.

"Minulla puolestani", pitkitti Glossin, "minulla ei ole mitään
erityistä halua panna lujalle vanhaa tuttavaa -- mutta minun täytyy
tehdä velvollisuuteni -- lähetän teidät jo tänä päivänä parivaljakolla
Edinburghiin".

"Potz donner! ettehän toki sitä tehne?" sanoi Hatteraick hiljaisemmin
ja nöyremmin. "Tehän saitte puolen lastillisen arvon Vanbeest ja
Vanbruggenin maksettavaksi asetettuina vekseleinä."

"Siitä on niin pitkä aika, kapteeni Hatteraick", vastasi Glossin
suurellisesti, "etten tosiaankaan muista, mitä korvausta sain
vaivastani".

"Vaivastanne? Vaitiolostanne, tarkotatte."

"Se oli tavallinen liikeasia", selitteli Glossin, "ja minä olen joku
aika takaperin peräytynyt liikealalta".

"Vai niin, mutta semmoinen on minulla käsitys, että minä voisin saada
teidät tekemään käännöksen toistamiseen, ja jälleen koettamaan entistä
tolaa", vastasi Dirk Hatteraick. "Katsokaas, mies, jeeveli minut
korjatkoon, mutta olin kuin olinkin aikeissa pistäytyä pakeillenne ja
kertoa jotakin teihin kuuluvaa."

"Pojasta?" kysäisi Glossin kiihkeästi.

"Ja, mynheer", vastasi kapteeni tyynesti.

"Hän elää, niinkö?"

"Yhtä sitkeästi kuin te tai minä", takasi Hatteraick.

"Taivasten tekijä! Mutta Intiassahan?" huudahti Glossin.

"Ei, tuhannen jeeveliä, täällä! Tällä viheliäisellä rannikollanne",
selitti vanki.

"Mutta, Hatteraick, se -- jos se nimittäin on totta, mitä minä en usko
-- se syöksee meidät molemmat tuhoon, sillä täytyyhän hänen muistaa
teidän komea kolttosenne; ja mitä minuun tulee -- se tuottaa mitä
pahimpia seurauksia. Se syöksee tuhoon meidät molemmat, sen sanon
teille."

"Minä sanon teille", vastasi merikarhu, "ettei se tuhoa ketään muuta
kuin teidät -- sillä minä olen jo kiikissä, ja jos minun joutuu nahkani
siitä pantiksi, niin kaikki tulkoon julki".

"Perhana!" noitui tuomari kärsimättömästi, "mikä teidät hullaannuttikin
tälle rannikolle takaisin tulemaan?"

"No, kaikki geld oli mennyttä, ja kaupat eivät vedelleet, ja ajattelin
jutun homehtuneen ja hautautuneen", vastasi arvoisa laivuri.

"Malttakaas -- mitä onkaan tehtävissä?" tuumitteli Glossin
ahdistuneesti. "En uskalla laskea teitä vapaalle jalalle -- mutta eikö
teitä voitaisi matkalla pelastaa -- totta tosiaan -- sana luutnantti
Brownille -- ja minä lähettäisin saattueenne rantatietä myöten."

"Ei, ei! Sepä ei lyö leiville -- Brown on kylmänä -- ammuttu -- arkkuun
pantu, hyvä mies -- paholainen on korjannut hänen luunsa."

"Kuollut? -- ammuttu? Woodbournessa kai?" kysyi Glossin.

"Ja, mynheer."

Glossin vaikeni -- mielentuska herutteli hikikarpaloita hänen
otsalleen, vastapäätä istuvan kovapintaisen pahantekijän levollisesti
kierittäessä mälliä poskessaan, tuliristikolle mehua ruiskauttaen.
"Tulisi tuho", aprikoitsi Glossin itsekseen, "ehdoton tuho, jos
perillinen ilmestyisi esille -- ja mikä saattaisikaan sitten olla
seurauksena noiden miesten kanssa yksissä juonissa olemisesta? Mutta
on kovin niukasti aikaa toimenpiteisiin... Kuulkaahan, Hatteraick; en
voi päästää teitä vapaaksi -- mutta sellaiseen paikkaan voin teidät
sijottaa, missä voitte vapauttaa itsenne -- mielellänihän aina autan
vanhaa ystävää. Minä teljetän teidät vanhaan linnaan yöksi ja annan
noille miehille kaksinkertaisen annoksen grogia.[35] Mac-Guffog
suistuu satimeen, johon hän teidät pyydysti. Varushuoneessa, joksi
sitä nimitetään, ovat ikkunan kanget rapistuneet lahoiksi, eikä se ole
kahtatoista jalkaa korkeammalla maan pinnasta, ja lunta on paksulta."

"Mutta renkaat", sanoi Hatteraick kahleitansa katsellen.

"Kuulkaahan", sanoi Glossin, astuen työkalulaatikolleen ja ottaen
esille pienen viilan, "tuossa on teille ystävä, ja porraspolun tunnette
rantaan".

Hatteraick ravisteli kahleitaan haltioissaan, kuin olisi jo ollut
vapaudessaan, ja yritti ojentaa kytkettyjä käsiään suojelijaansa
kohden. Glossin laski sormensa huulilleen ja vilkaisi varovasti ovelle,
jatkaen sitten ohjeitaan:

"Paettuanne teidän on paras mennä Derncleughin Harjalle."

"Donner! Se kätkö meni pilalle."

"Lempo! No, varastakaa sitte rantahietiköltä minun veneeni, ja painakaa
selälle. Mutta jääpykää sitte hiljoilleen Warrochin kärkeen, kunnes
minä tulen teitä tapaamaan."

"Warrochin kärkeen?" kertasi Hatteraick, jälleen ähmissään. "Luolaanko,
hä? Mieluummin menisin minne hyvänsä muuanne -- es spuckt da! --
vakuuttavat hänen haamunsa varmasti kävelevän. Mutta, donner und
blitzen, enhän häntä elävänäkään kartellut enkä kuolleenakaan
pelkäämään rupea. Strafe mich die hölle! älköön ikinä sanottako, että
Dirk Hatteraick konsanaan säikkyi paholaista sen enempää kuin koiraa!
Minä siis värjötän siellä, kunnes näen teidät?"

"Niin juuri", vahvisti Glossin, "ja nyt minun pitää kutsua miehet
sisälle". Ja sen hän tekikin.

"En saa mitään tolkkua kapteeni Jansonista, joksi hän itseänsä sanoo,
Mac-Guffog, ja nyt on myöhä lähteä köryyttämään häntä piirikunnan
vankilaan. Eikö tuolla ylhäällä vanhassa linnassa olekin eräs
holvihuone?"

"On kyllä, sir; minun setäni, konstaapeli, kerran vanhan Ellangowanin
aikana piti muuatta miestä siellä kolme päivää. Mutta sitä nousi aika
häly -- asiaa käsiteltiin viidentoista oikeudessa."

"Tuon kaiken tiedän, mutta tämä mies ei siellä kovinkaan pitkää
aikaa viivy -- se kelvatkoon hätävaraksi yhtä yötä varten, pelkäksi
pidätyshuoneeksi tutkinnon lomassa. Siihen tullaan pienen kammion
kautta, johon te saatte sytyttää itsellenne tulen, ja minä lähetän
teille kyllälti tavaraa saadaksenne olonne mukavaksi. Mutta muistakaa
lukita vanki tyrmäänsä; ja kuulkaahan, antakaa hänenkin saada tuli
holvihuoneeseen, vuodenaika vaatii sitä. Kenties hän huomenna puhuu
suunsa puhtaaksi."

Ohjeensa annettuaan sekä määrättyään miehille runsaasti ruokavaroja ja
väkijuomia, tuomari lähetti vartionsa viettämään yötä vanhaan linnaan,
vahvasti toivoen ja uskoen, etteivät he käyttäisi aikaansa valvomiseen
eivätkä rukoilemiseen.

Ei tarvinnut peljätä, että Glossin itse sinä yönä nukkuisi
ylen sikeästi. Hänen asemansa oli äärimäisessä vaarassa, sillä
konnankoukuilla onnistuneen elämän suunnitelmat näyttivät yhtähaavaa
luhistuvan hänen yltään ja ympäriltään. Hän laskeusi levolle ja
heittelehti kauvan turhaan pieluksellaan.

Vihdoin hän nukahti, mutta ainoastaan nähdäkseen isäntänsä -- milloin
kalman kalpeus kasvoillaan, kuten viimeksi, milloin muuntuneena
nuoruuden täyttä voimaa uhkuvaksi kostajaksi, joka läheni karkottamaan
häntä isiensä maahovista. Sitte hän oli kauvan vaeltavinaan karua
nummea, kunnes viimein saapui majatalolle, josta kuului iloista
mellastusta, ja sisälle astuessaan hän ensimäiseksi kohtasi Frank
Kennedyn, musertuneena ja hurmeissaan kuten oli Warrochin kärjen
hietiköllä virunut, mutta höyryävä punssimalja kädessään. Sitte näkymö
vaihtui tyrmäksi, missä jo kuolemaan tuomittu Dirk Hatteraick tunnusti
rikoksiaan papille.

"Verityön jälkeen", puheli katuva, "me vetäydyimme lähellä olevaan
luolaan, jonka tiesi vain yksi mies koko piirikunnassa. Väittelimme
mitä tehdä lapselle ja ajattelimme luovuttaa sen mustalaisille, kun
kuulimme takaa-ajajien huhuilevan toisilleen. Yksi mies vain tuli
suoraan luolallemme, sama, joka sen salaisuuden tiesi -- mutta me
teimme hänet ystäväksemme, maksamalla puolet pelastamiemme tavarain
arvosta. Hänen neuvostaan veimme lapsen Hollantiin apulaivassamme, joka
seuraavana yönä saapui korjaamaan meidät rannikolta. Se mies oli --"

"Ei, minä kiellän sen! -- en se minä ollut!" sopersi Glossin, ja
tuskassaan ponnistellen lausuakseen epäyksensä selvemmin heräsi hän.

Omatunto se kuitenkin oli tämän näkysarjan tuottajana. Tuntien
salakuljettajien piilot paljoa paremmin kuin kukaan muu, oli hän
toisten eri suunnilta etsiskellessä mennyt suoraa päätä luolaan,
ennen kuin oli Kennedyn murhastakaan kuullut, odottaen tapaavansa
hänet heidän vankinaan. Hän tuli heidän luokseen jotakin välittelyä
ajatellen, mutta tapasikin heidät syyllisen kauhun valtaamina; murhaan
jouduttanut raivo alkoi kaikissa, paitsi Hatteraickissa, painua
katumukseksi ja peloksi.

Glossin oli silloin varaton ja kovin velkaantunut, mutta hän oli
jo saanut mr. Bertramin kallistamaan korvansa esityksilleen ja
hänen suopean mielenlaatunsa oivaltaen havainnut helpoksi rikastua
hänen kustannuksellaan, kunhan miesperillinen olisi poissa tieltä,
jolloin maaomaisuus joutuisi heikon ja tuhlaavaisen isän mielinmäärin
hallittavaksi. Hetkellisen voiton ja jatkuvan edun yllyttämänä hän otti
vastaan salakuljettajain kauhuissaan tarjoaman lahjuksen sekä autteli
ja rohkaisi heidän aikomustaan ryöstää pois hänen hyväntekijänsä lapsi,
joka jäljelle jätettynä olisi ollut kyllin vanha kuvailemaan näkemäänsä
veristä kohtausta.

Ainoa lieventävä seikka, jota Glossinin nokkeluus kykeni
omalletunnolleen hokemaan, oli kiusauksen suuruus ja äkillisyys, se kun
käsitti juuri ne edut, joita hän oli kauvan hautonut mielessään, ja
lupasi vapauttaa hänet ahdingosta, joka oli jo käymäisillään hänelle
ylivoimaiseksi. Sitä paitsi yritti hän ajatella, että hätävarjelus
määräsi hänen käyttäytymisensä. Hän oli jossakin määrin rosvojen
vallassa ja intteli kovasti omalletunnolleen, että jos hän olisi heidän
tarjouksensa evännyt, ei hän kenties olisi saanut huutamaansa apua
kylliksi ajoissa, vaikka läheltäkin tulevana, pelastuakseen miesten
käsistä, jotka vähemmästäkin yllykkeestä olivat vastikään tehneet
murhan.

Syyllisen tunnon tuskallisten aavistusten kalvamana Glossin nousi
nyt vuoteeltaan ja katseli ulos yöhön. Kertomuksemme kolmannessa
luvussa jo kuvailemaamme maisemaa peitti nyt lumi, ja maan kirkas
valkovaippa loi vastakohdalleen merelle mustansinervän vivahduksen.
Lumipeitteistä maisemaa voidaan käsitteellisesti sanoa kauniiksi, mutta
siihen ajatusyhtymänä liittyvä vilu ja autius sekä verrattain harva
liikenne antavat sille kolean, vieraan ja onean tunnun. Tavallisessa
tilassaan meille tutut esineet ovat joko huvenneet tai niin oudosti
muuntuneet, että luulemme tähystelevämme tuntematonta maailmaa. Mutta
sellaisissa ajatuksissa ei tämän pahan miehen mieli liikkunut. Hänen
katseensa tapaili vanhan linnan jättiIäismoisia ja jylhiä ääriviivoja.
Suunnattoman jyhkeästä kylkitornista kiilui kaksi valoa, toinen
holvihuoneesta, johon Hatteraick oli teljetty, toinen hänen vartijainsa
haltuun annetusta viereisestä kammiosta.

"Onko hän päässyt pakenemaan, vai päässeekö ollenkaan? Ovatko nuo
miehet vartioineet, jotka eivät koskaan ennen ole valppaita olleet,
täydentääksensä minun tuhoni? Jos hän aamullakin on tuolla, niin hänet
on lähetettävä vankilaan; Mac-Morlan tai joku toinen ryhtyy asiaan --
hän joutuu ilmi -- tuomitaan -- ja kostoksi kertoo kaikki! --"

Näiden kiduttavien ajatusten nopeasti pyöriessä Glossinin mielessä
näki hän valoista toisen pimenevän, kuin olisi tumma esine asettunut
ikkunaan. Sepä jännittävä hetki!

"Hän on suoriutunut kahleistaan! -- hän reutoo ikkunan kankia -- ne
ovat varmasti ihan mureiksi ruostuneet, niiden täytyy myödätä! Voi,
hyvä Jumala, ne ovat pudonneet ulospäin; kuulin niiden kalahtavan
kiviin! -- melu ei voi olla heitä herättämättä -- paha periköön hänen
hollantilaisen kömpelyytensä! Valo pilkottaa jälleen vapaasti -- ne
ovat temmanneet hänet ikkunasta ja sitovat häntä huoneessaan! Ei, hän
oli vain toviksi peräytynyt putoavien kankien säikäyttämänä -- hän on
taas ikkunassa -- nyt pimenee valo kokonaan -- hän on tunkeutumassa
ulos! --"

Raskas jysähdys ilmotti Hatteraickin pudottautuneen maahan, ja pian
jälkeenpäin näki Glossin varjomaisen haamun hiipailevan pitkin valkeata
rantaviirua ja saapuvan veneen kohdalle. Uusi pelon aihe!

"Hän ei omin voiminsa jaksa lykätä sitä vesille", jupisi Glossin
itsekseen; "minun täytyy rientää sen roiston avuksi. Mutta ei!
liikkeelle hän on sen saanut, ja nyt, Jumalan kiitos, sen purje
pullistuu kuutamossa -- niin, nyt se on tuulen vietävänä -- sallisipa
taivas sen riehua myrskynä, joka hänet pohjaan upottaisi!"

Tämän viimeisen sydämellisen toivotuksen jälkeen hän yhä tarkkaili
veneen kulkua Warrochin kärkeä kohti, kunnes häämyistä purjetta ei enää
erottanut synkistä aalloista, joiden harjoilla se lipui. Varmistuneena
siitä, että lähin vaara oli väistetty, hän hieman levollisempana palasi
syylliselle pielukselleen.




34 luku.

KUMPPANUKSET NEUVOTTELEVAT.

Suuri oli seuraavana aamuna oikeudenpalvelijain säikähdys ja hämminki,
kun huomasivat vankinsa paenneen. Mac-Guffog ilmestyi Glossinin eteen
pää sekavana konjakista ja pelosta ja sai mitä ankarimmat torut
velvollisuutensa laiminlyömisestä. Tuomarin kiukun näytti laannuttavan
vain hänen kiihkeytensä saada vankinsa takaisin, ja varkaanottajat,
jotka ilomielin riensivät pois hänen kamalan ja vimmaisen katsantonsa
tieltä, lähetettiin joka suunnalle (paitsi oikealle) tavottamaan
pahantekijää. Erityisesti esitti Glossin tarkoin tutkisteltavaksi
Derncleughin Harjaa, jossa toisin ajoin kaikenlaisia yökulkureita
majaili.

Siten hajaannutettuaan poliisinsa eri tahoille riensi hän itse
syrjäteitse Warrochin metsän läpi Hatteraickin kanssa sopimaansa
kohtaukseen, toivoen tältä nyt laajemmin, kuin edellisen illan
neuvottelu salli, kuulevansa Ellangowanin perillisen maahantuloa
koskevia seikkoja.

Koukutellen kuin koiralaumaa kartteleva kettu yritti Glossin lähetä
yhtymyspaikkaa tavalla, joka ei jättäisi mitään selvää osotusta hänen
tolastaan. "Antaisipa taivas tuiskuta lunta", toivotteli hän pilviin
pälyillen, "jotta askeleitteni jäljet häviäisivät. Jos oikeuden
palvelijoista joku ne äkkäisi, niin hän seuraisi vainua perille asti
kuin verikoira ja yllättäisi meidät. Minunpa täytyy laskeutua rantaan
ja koettaa ryömiä kallioiden alitse eteenpäin."

Niinpä hän melkoisella vaivalla kapusi alas kallioilta ja kömpi
edelleen näiden ja lähenevän nousuveden välitse, milloin tähystäen ylös
nähdäkseen, väijyttiinkö hänen liikkeitään kallioiden reunalta, milloin
vilkaisten tutkivasti ulapalle, etsien katseellaan venettä, johon hänen
hiiviskelynsä voisi näkyä.

Mutta itsekkään huolenkin tunteet väistyivät tuokioksi, kun Glossin
sivuutti paikan, mistä Kennedyn ruumis oli löytynyt. Sitä oli
merkitsemässä kallion järkäle, joka oli syöksynyt yläpuolella kohoavan
seinämän reunasta joko ruumiin mukana tai perässä. Lohkare oli nyt
kuoreutunut pienillä nilviäisillä sekä ripsuuntunut hauteroilla ja
heitteillä; mutta vieläkin poikkesi se muodoltaan ja rakenteeltaan
ympäristön hajallisista paateroista.

Hänen vapaaehtoiset kävelynsä, senhän arvaa, eivät olleet milloinkaan
johtaneet tälle paikalle, joten hänen nyt ensi kertaa kamalan tihutyön
jälkeen tultuaan sinne näky heti palasi kauhuineen hänen mieleensä.
Hän muisti, miten hän oli syyllisellä tunnolla hiipinyt likeisestä
lymypaikasta ja kiihkeästi, mutta varoen, sekaantunut ruumista
ympäröitsevään hirmustuneeseen ryhmään, peljäten jonkun kysyvän,
mistä hän tuli. Muisti hän myöskin, millä tietoisella pelolla hän oli
kartellut pöyristyttävää näkyä. Jälleen kajahteli hänen korvissaan
isäntänsä hurja huutelu: "Lapseni! lapseni!"

"Hyvä Jumala!" huudahti hän; "ja kannattaako kaikki voittamani tuon
hetken tuskaa ja tuhansia kalvavia pelkoja ja kauhuja, jotka sittemmin
ovat elämääni katkeroittaneet! Voi, sydämestänipä soisin viruvani missä
tuo onneton mies maatuu, ja hänen seisovan tässä terveenä ja elävänä!
Mutta nämä pahottelut ovat kaikki liian myöhäisiä."

Tukahuttaen sen vuoksi tunteensa ryömi hän eteenpäin luolalle, joka
oli niin lähellä ruumiin löytöpaikkaa, että salakuljettajat olivat
saattaneet piilostaan kuunnella väkijoukon eri arvailuja heidän uhrinsa
kohtalosta. Mutta pääsy heidän turvapaikkaansa oli täydellisesti
kätkössä. Ketunreiän kokoinen aukko oli kallion seinämässä ihan
erään ison mustan kielekkeen takana, joka pystyssä kohoten salasi
sen vierailta ja samalla oli viittana niille, jotka sitä säilynänsä
käyttivät. Paaden ja kallion loma oli hyvin ahdas, ja kun siihen
oli kasautunut hietaa ja muuta rojua, ei tarkinkaan etsintä olisi
onteloa ilmaissut ennen kuin nuo nousuveden sullomat täytteet olisi
poistettu. Paremmaksi varmuudeksi olikin tätä tyyssijaa käyttävillä
salakuljettajilla tapana luolaan tultuaan täyttää aukko väljilleen
kasatuilla kuihtuneilla levillä, jotka siten näyttivät aaltojen
heittelemiltä. Dirk Hatteraick ei ollut tätä varokeinoa unohtanut.

Rohkeudestaan ja kovapintaisuudestaan huolimatta tunsi Glossin
sydämensä pamppailevan ja polviensa hytkyvän yhteen, valmistautuessaan
tunkeutumaan tähän salaisen rikoksen pesään neuvotellakseen
pahantekijän kanssa, jota hän täydellä syyllä piti mitä
hurjaluontoisimpana ja turmeltuneimpana miehenä. "Mutta hänellä ei
ole mitään etua minun vahingoittamisestani", oli hänen lohduttavana
mietteenään. Hän tutki sentään taskupistoolejaan, ennen kuin siirsi
syrjään tukkeet ja nelinkontan ahtautui luolaan.

Käytävä oli alussa matala ja soukka, jotta siitä mies juuri ryömimään
mahtui, mutta avartui moniaan kyynärän päästä jokseenkin tilavaksi
korkeakupuiseksi holviksi. Verkalleen nousevaa pohjaa peitti mitä
puhtain hiekka. Ennen kuin Glossin oli jaloilleen päässyt murisi
Hatteraickin käheä ja hillitty ääni ontelon perältä:

"Hagel und donner! -- tekö siellä?"

"Oletteko pimeässä?"

"Pimeässä? Jeeveli, olen vainenkin", ärisi Dirk Hatteraick; "missä
minulla tuikku olisi?"

"Minä toin valoa"; ja Glossin kaivoi taskustaan tulukset, sytyttäen
pienen lyhdyn.

"Teidän täytyy jotain nuotiotakin tehdä, sillä jeeveli minut periköön,
ich bin ganz gefroren!"

"Kylmähän täällä kylläkin on", mukasi Glossin, keräillen kasaan
lahonneita tynnyrinkimpiä ja kalikoita, jotka olivat olleet luolassa
kenties siitä asti kun Hatteraick siellä viimeksi asusti.

"Kylmä? Schneewasser und hagel, on riivatusti -- sain pysytyksi
hengissä vain teutaroimalla tätä kirottua holvia ylös ja alas ja
ajattelemalla, mitä kaikkia iloisia kemuja olemme täällä pitäneet."

Lieska alkoi roihuta kirkkaasti, ja Hatteraick ripusti vaskenkarvaiset
kasvonsa ja levitti känsistyneet ja jäntäreiset kouransa sen yli
ahnaasti kuin ruokaa kokotteleva nälkiintynyt kurjimus. Valo paistoi
hänen tuimiin ja rajuihin kasvonpiirteisiinsä; savua hän vilunsa
tuskassa tuntui sietävän miltei tukehtuakseen, antaen sen päänsä
ympäri kierrellen kohota luolan häämöttävään rosoiseen lakeen, mistä
se tunkeusi ulos salaisia rakoja myöten. Nämä ne nähtävästi päästivät
ilmaakin luolaan nousuveden aikana, jolloin käytävän suu oli veden alla.

"Ja olenpa tuonut teille hiukan aamiaistakin", kertoi Glossin, kaivaen
esille kylmää lihaa ja viinapullon. Jälkimäisen sieppasi Hatteraick
kiivaasti ja vei suulleen. Kelpo kulauksen otettuaan hän huudahti ylen
ihastuksissaan:

"Das schmeckt! Sekös maistuu -- se lämmittää maksan!" Ja hän puhkesi
saksalaiseen renkutukseen:

    "Saufen Bier und Brantewein,
    schmeissen's alle die Fenstern ein;
    ich bin liederlich,
    du bist liederlich;
    sind wir nicht liederlich Leute all!"

"Oikein sanottu, kelpo kapteenini!" huudahti Glossin, yrittäen omaksua
reuhaavan sävyn:

    "Viljalti viinaa, ja viiniä saavi,
    ikkunat rikki, ja juo kuni paavi!
    Kolmepa meit' oli hurjaa poikaa
    ja riemastus nuottina virressä:
    sinä maihin jäit vaivaan, minä menin laivaan,
    Jaakko se killui hirressä!

"Siliä tavalla, kunnon kuoma! Hei, jopa elätte jälleen! Ja nyt
puhukaamme tehtävästämme."

"_Teidän_ tehtävästänne, huomatkaa se", sanoi Hatteraick; "hagel und
donner, minun oli valmis, kun raudoista pääsin".

"Olkaahan kärsivällinen, hyvä ystäväni; minä saan teidät vakuutetuksi
siitä, että meidän etumme ovat aivan samat."

Hatteraick yskähti kuivasti, ja Glossin jatkoi kotvan vaiti oltuaan:

"Miten tulitte antaneeksi pojan livistää?"

"Kas, fluch und blitzen, eihän hän minun hoidokkini ollut. Luutnantti
Brown antoi hänet serkulleen, joka on middelburghilaisessa Vanbeest ja
Vanbruggenin kauppahuoneessa, ja lateli tälle jotakin tarinaa pojan
joutumisesta hänen hoteisiinsa maahaijien kanssa sattuneessa ottelussa
-- antoi käskyläispojaksi. Minäkö olisin antanut hänen livistää! --
kyllä olisi minun puolestani kakara saanut lankun päästä mereen hypätä."

"No, käskyläispojaksiko hänet kasvatettiin?"

"Nein, nein; nulikka luikersi vanhan miehen sydämeen. Tämä antoi
hänelle oman nimensä, kasvatti konttorissaan ja sitte lähetti Intiaan
-- luulenpa, että ukko olisi toimittanut hänet takaisin tänne, mutta
hänen veljenpoikansa huomautteli hänelle, että vapaakauppa menisi
pitkäksi aikaa umpeen, jos junkkari palaisi Skotlantiin."

"Luuletteko tuon pahuksen nyt paljoakaan tietävän alkuperästään?"

"Jeeveli!" vastasi Hatteraick, "mistä minä osaisin sanoa, mitä hän
nyt tietää? Mutta kauvan hän muisti jotakin siitä. Kymmenvuotiaana
pahaisena hän viekotteli toisen itsensä kaltaisen englantilaisen
äpärän mukanaan varastamaan lokerttini veneen -- palatakseen omaan
maahansa, kuten hän sitä nimitti -- horna hänet nielköön! Ennen kuin ne
saavutimme, olivat jo saaneet veneen ulos kanavasta Deurloon kohdalle
saakka -- vene olisi voinut hukkua."

"Soisinpa sydämeni pohjasta, että se olisi sen tehnyt -- poika
mukanaan!" huudahti Glossin.

"No, olin itsekin niin suutuksissani, sapperment! että tyrkkäsin hänet
laidan yli -- mutta lempo hänet periköön -- tuo hullunkurinen pikku
häijyläinen ui kuin hanhi. Annoinpa hänen uidakin alukseni perässä
penikulman matkan, opettaakseni hänelle tapoja, ja sitte korjasin
laivaan, kun hän alkoi upota. Istu ja pala, kyllä hän nyt sillilammikon
yli tultuaan koituu teille aika kiusaksi! Jo tuon korkuisena oli
hänellä ukkosen ja salaman sisu."

"Miten hän Intiasta takaisin pääsi?"

"Kas, mistä minä tiedän? Sikäläinen kauppahuone kellahti, ja se
luullakseni huojutteli meitä Middelburghissa. Lähettivät siis
minut jälleen katsomaan, mitä olisi tehtävissä vanhojen tuttavieni
keskuudessa täällä -- sillä me katsoimme vanhat jutut päättyneiksi
ja unohtuneiksi. Olinpa siten saanut sievät kaupat vauhtiin kahdella
matkalla, mutta tuo typerä hunsvotti lurjus Brown on kai taas mättänyt
hommat myttyyn, toimittamalla itsensä everstimiehen kuulanruuaksi."

"Miksette te ollut heidän mukanaan?"

"No, nähkääs -- sapperment! -- minä en mitään pelkää -- mutta se oli
liian kaukana sisämaassa, ja minut olisi voitu vainuta."

"Totta. Mutta palataksemme tuohon junkkariin --"

"Niinpä niin, donner und blitzen! _hän_ on teidän asianne", sanoi
kapteeni, "-- mistä todella tiedätte hänen olevan näillä mailla?"

"Ka, Kaaperi näki hänet vuoristossa."

"Kaaperi! Kuka hän on?"

"Mustalainen, joka kahdeksantoista vuotta takaperin siepattiin tuon
juuttaan Pritchardin tykkiveneeseen merisoturiksi. Hänhän se tuli meitä
varottamaan sinä päivänä, jona Kennedy nyrhättiin -- sanoi 'Hain'
kiertävän niskaamme ja kertoi, miten Kennedy oli antanut meidät ilmi.
Mustalaisilla ja Kennedyllä oli sitä paitsi keskinäistä kania. Tämä
Kaaperi läksi Itä-Intiaan samassa laivassa missä junkkarinnekin, ja
sapperment! tunsi hänet hyvin, vaikkei toinen muistanut häntä. Kaaperi
kartteli häntä kuitenkin, hän kun oli palvellut Pohjois-Ameriikkaa
Englantia vastaan ja lisäksi karannut sotapalveluksesta; ja hän
lähetti meille oitis sanan, jotta tietäisimme hänen olevan täällä --
vaikkemmehän me siitä hiventäkään huoli."

"Siispä todellakin ja täydellä vakavuudella puhuen hän on kuin onkin
likitienoilla, Hatteraick, ystävysten kesken puhuen?" kyseli Glossin
totisena.

"Wetter und donner, ja! Miksi minua luulettekaan?"

"Verenjanoiseksi, paatuneeksi hirtehiseksi!" ajatteli Glossin, mutta
ääneensä sanoi: "Ja kuka väestänne ampui nuorta Hazlewoodia?"

"Sturmwetter!" noitui kapteeni, "hullujako luulette olleemme? Ei kukaan
_meistä_, hyvä mies! Gott, seutu oli jo liian kuuma kaupoillemme tuon
Brownin kirotun kujeen takia, kun hän sitä Woodbournea ahdisteli."

"Mutta minullehan on kerrottu", sanoi Glossin, "että Brown se
Hazlewoodin ampui?"

"Ei meidän luutnanttimme, sen takaan, sillä hänet kuopattiin kuusi
jalkaa syvälle Derncleughissa päivää ennen sitä ampumista. Tuhannen
pentelettä, mies, luuletteko hänen poukonneen haudastaan ampumaan?"

Glossinin hämmentyneissä aatoksissa alkoi pilkottaa valo. "Ettekö
sanonut, että junkkari, joksi häntä nimitätte, kulkee Brownin nimisenä?"

"Brownin? Ja -- Vanbeest Brownin. Ukko Vanbeest Brown, meidän Vanbeest
ja Vanbruggenimme osakas, antoi hänelle oman nimensä -- sen teki."

"Silloin", virkahti Glossin kämmeniänsä hykerrellen, "tämän rikoksen
tekijä, kautta taivaan, onkin hän!"

"Ja mitä se meihin kuuluu?" kysyi Hatteraick.

Glossin vaikeni ja apukeinoissa näppäränä solmesi äkkiä suunnitelmansa
omassa mielessään, vetäytyen sitte luottavaisen näköisenä lähemmäksi
salakuljettajaa. "Tiedättehän, hyvä Hatteraick, että minulle on
pääasiana suoriutua tästä nuoresta miehestä?"

"Hmh!" hymähti Dirk Hatteraick.

"Ei sillä tavoin puhuen", jatkoi Glossin, "että minä hänelle mitään
ruumiin ja hengen vahinkoa toivoisin -- jos -- jos -- jos tulemme
toimeen ilman. Nyt hän on vangitsemisen vaarassa sekä samaa nimeä
käyttävänä kuin teidän luutnanttinne, joka johti rynnäkköä Woodbournea
vastaan, että nuoren Hazlewoodin ampumisesta tappamisen tai
pahoinpitelyn aikeissa."

"Niin, niin", sanoi Dirk Hatteraick; "mutta mitä hyötyä siitä teille
on? Hän pääsee irralleen heti kun todistaa olevansakin eri mies."

"Totta kyllä, Dirk hyvä; oikein huomattu, Hatteraick ystävä! Mutta
siinä on riittävästi aihetta pitää häntä toistaiseksi vangittuna,
kunnes hän toimittaa todisteensa Englannista tai muualta, hyvä ystävä.
Minä ymmärrän lakia, kapteeni Hatteraick, ja minä otan vastuulleni,
minä pelkkä Ellangowanin Gilbert Glossin, rauhantuomari, hänen
takuunsa epäämisen, vaikka hän tarjoisi piirikunnan parasta, kunnes
hänet tuodaan toiseen tutkintoon. Ja mihin luulette panettavani hänet
säilyyn?"

"Hagel und wetter! Mitä minä välitän?"

"Malttakaahan, ystävä -- paljonkin välitätte. Tiedättekö, että
tavaranne, jotka otettiin takavarikkoon ja vietiin Woodbourneen, ovat
nyt Portanferryn" (pienen kalastajakauppalan) "tullikamarissa? Nyt minä
lähetän tämän junkkarin --"

"Saatuanne hänet kiinni?"

"Niin, niin, saatuani hänet kiinni -- se minulta ei pitkääkään aikaa
vie -- lähetän hänet työvankilaan eli ojennuslaitokseen, jonka tiedätte
olevan tullikamarin vieressä."

"Ja, Raastinhuone; kyllä tiedän."

"Minä pidän siitä huolta, että punatakit joutuvat hajalleen pitkin
piirikuntaa; te nousette lokerttinne miehistön kanssa yöllä maihin,
otatte omat tavaranne ja viette nuoren Brownin mukananne takaisin
Flushingiin. Eikö se kelpaa?"

"Niin, Flushingiin viemme", sanoi kapteeni, "tai -- Ameriikkaan?"

"Miksei, ystävä."

"Tai -- Jerikoon?"

"Pyh! Minne haluatte."

"Niin, tai -- paiskaamme yli laidan?"

"Ei, minä en kehota mihinkään väkivaltaisuuteen."

"Nein, nein -- sen te jätätte minun päätettäväkseni. Sturmwetter!
tunnen minä teidät vanhastaan. Mutta kuulkaapas, mitä minä, Dirk
Hatteraick, tästä muka kostun?"

"Ka, eikö ole kysymyksessä teidän etunne kuten minunkin?" sanoi
Glossin; "sitä paitsi, minä päästin teidät vapaaksi viime yönä".

"_Tekö_ päästitte minut vapaaksi! Donner und teufel! minä itseni
vapautin. Sitä paitsi se oli tavallinen liikeasia, ja siitä on niin
pitkä aika, ha, ha, ha!"

"Pyh, joutavia! Älkäämme lasketelko leikkiä; minä en epää sievää
palkkiotakaan -- mutta kyllä se on teidän asianne yhtä hyvin kuin
minunkin."

"Mitä te _minun_ asiastani puhutte? Tehän se pidätätte junkkarin
koko maaomaisuutta häneltä! Dirk Hatteraick ei ole eläissään hänen
verotuloistaan ropoonkaan kajonnut."

"Hiljaa -- hiljaa -- sanonhan, että siitä tehdään yhteinen liikeasia."

"No, annatteko minulle puolet?"

"Mitä, puolet maatilaako? Pitäisikö meidän perustaa yhteinen talous
Ellangowanissa ja vuorotella paroonivaltaa?"

"Sturmwetter, ei! Mutta voisitte antaa minulle puolet arvoa --
rahallista hintaa. Minäkö asuisin teidän kanssanne? Nein, -- minulla
olisi oma huvilani Middelburghin kaivannon varrella, ja puutarha kuin
pormestarilla."

"Niin aina, ja ovella puinen leijona, ja puutarhassa maalattu
etuvartija piippu suussaan! Mutta kuulkaahan, Hatteraick, mitä
merkitsevät teille kaikki Alankomaiden tulpaanit ja kukkatarhat ja
huvilat, jos teidät täällä Skotlannissa hirtetään?"

Hatteraickin kasvot nolostuivat. "Jeeveli! hirtetään?"

"Niin, hirtetään, mynheer kapteeni. Paholainen tuskin pystyy
pelastamaan Dirk Hatteraickia joutumasta hirteen murhaajana ja
lapsenryöstäjänä, jos Ellangowanin junkkari asettuu tähän maahan
ja uljas kapteeni sattumalta joutuu täällä kiikkiin vapaata
kauppaansa uudestaan järjestellessään! Enkä mene takaamaan nyt
rauhan solmiamisesta niin paljon puhuttaessa, vaikka heidän Korkeat
Suuruutensa luovuttaisivat merenkin yli hänet uusien liittolaistensa
mieliksi, jos hän rakkaassa isänmaassaankin pysyisi."

"Potz hagel, blitzen und donner! Minä -- minä en ota sanojanne tosiksi."

"Mutta", jatkoi Glossin, nähdessään saaneensa aikaan haluamansa
vaikutuksen, "ei minulla sentään ole kohteliaisuutta vastaan mitään";
ja hän sujautti Hatteraickin hervottomaan käteen jokseenkin ison
pankinsetelin.

"Tässäkö kaikki?" nurkui salakuljettaja; "te saitte puolen lastin
hinnan silmänne ummistamisesta meidän hommaltamme ja panitte meidät
omankin asianne toimittamaan".

"Mutta, hyvä ystävä, tehän unohdatte -- tässä tapauksessa saatte kaikki
omat tavaranne takaisin."

"Niin, kaikkien omien kaulojemme kaupalla -- sen voisimme tehdä ilman
teitäkin."

"Sitä minä epäilen, kapteeni Hatteraick", väitti Glossin
kylmäkiskoisesti, "koska luultavasti tapaisitte tullikamarin luona
tusinan punatakkeja, joiden poistamisen täytyy olla minun asianani,
jos johdumme sopimukseen. No, hei, minä tahdon olla niin antelias kuin
voin, mutta, omatuntohan teilläkin pitäisi olla."

"Kas, strafe mich der Teufel! -- tämä ärsyttää minua enemmän kuin
kaikki muu! Te rosvoatte ja te murhaatte, ja kymmenkertaisesti
näyttelette hopeavannehtijaa eli lapsenryöstäjää, joksi sitä sanotte,
ja sitte -- hagel und windsturm! -- te puhutte minulle omastatunnosta!
-- Ettekö voi ajatella mitään kauniimpaa tapaa tuosta onnettomasta
nuorukaisesta suoriutumiseksi?"

"En, mynheer; mutta kun toimitan hänet teidän hoitoonne --"

"_Minun_ hoitooni -- teräksen ja ruudin hoitoon! Ja -- no, kun täytyy,
niin täytyy -- mutta te arvaatte kutakuinkin tarkoin, mitä siitä on
koituakseen."

"Hoo, hyvä ystävä, toivoakseni ei minkäänlainen ankaruus käy
pakolliseksi."

"Ankaruus!" melkein ähkäisi toinen; "soisinpa teillä olleen kaikki
minun unennäköni, kun tähän koirankoloon ensin tultuani yritin nukkua
kuivien meriruohojen kasassa. Ensiksikin ilmestyi tuo kirottu nuuskija
poikkiselkäisenä ja sätkien kuin silloinkin, kun kiepautin reunalta
kallionjärkäleen hänen päälleen -- ha, ha, olisitte vannonut hänen
maanneen lattialla tuossa missä seisotte, kiemurrellen kuin rusennettu
sammakko -- ja sitte --"

"Ei, ystäväni", tokaisi Glossin keskeyttäen, "mitä hyötyä on mokoman
hölynpölyn muistelemisesta? Jos teistä on jänishousu tullut, niin
silloinpa on peli hävitty, siinä kaikki -- pelimme olemme silloin
hävinneet kumpainenkin."

"Jänishousu? Ei. En ole näin pitkälle tiliäni kerännyt, peräytyäkseni
enää sarvipäältäkään."

"No, hyvä, ottakaahan toinen ryyppy -- vilu värjöttää vielä
sydämessänne. Ja sanokaa nyt, onko mukananne ketään vanhasta
miehistöstänne?"

"Nein -- kaikki kuolleita, ammuttuja, hirtettyjä, hukkuneita, kaikki
kadotuksen kuilussa. Brown oli viimeinen -- kuolleita kaikki paitsi
Mustalais-Kaaperi, ja hän muuttaisi maasta, jos tarjottaisiin rahtunen
rahaa -- tai pysyy oman nahkansa takia vaiti -- taikka pitää vanha Meg,
hänen tätinsä, omansa takia hänen kitansa lukossa."

"Mikä Meg?"

"Meg Merrilies, se vanha mustalaisvelhon ruoja."

"Elääkö hän vielä?"

"Ja."

"Ja tässä maassa?"

"Ja, tässä maassa. Hän oli äskeis-yönä Derncleughin Harjalla
Vanbeest Brownin peijaissa kahden minun mieheni ja muutamien omien
heimolaishylkyjensä kanssa."

"Siinä on toinen tyrsky edessä, kapteeni! Eikö hän vinkaise, mitäs
arvelette?"

"Ei hän -- hän ei rakoile -- hän vannoi kautta lohen,[36] että ellemme
nulikalle mitään vahinkoa tuota, ei hän ikinä ilmaise, miten nuuskijan
kävi. Katsokaahan, hyvä mies, vaikka minä tiimellyksen tuimuudessa
tulin hotaisseeksi häntä sapelillani ja vihlaisin käsivarteen
haavan, ja vaikka hän oli pitkät ajat jälkeenpäin pinteessä siitä
lainvalvojienne käsissä, niin jeeveli vieköön, olipa vanha Meg
uskollinen kuin teräs."

"No, kyllähän asia on kuten sanotte", vastasi Glossin. "Ja kuitenkin,
jos hänet voitaisiin viedä meren yli Zeelandiin, tai Hampuriin, tai --
taikka -- minne tahansa, tietäkää, niin se ei olisi hullummaksi."

Hatteraick ponnahti jaloilleen ja silmäili Glossinia kiireestä
kantapäähän. "En näe pukinsorkkaa", päivitteli hän, "ja itse lempo
hän sentään varmasti on! Mutta Meg Merrilies on vielä likeisemmässä
liitossa pimeyden ruhtinaan kanssa kuin te olettekaan -- totisesti,
enkä ole eläissäni sellaista säätä kokenut kuin hänestä verta
iskettyäni. Nein, nein, en minä häneen enää puutu -- hän on paholaisen
noita -- oikea sielunvihollisen sikiö -- mutta se on hänen asiansa.
Donner und wetter! Minä en puutu enkä pukahda -- hän olkoon oloillaan.
Mutta mitä muuhun tulee -- totisesti, ellen luulisi kaupan kärsivän,
vapauttaisin teidät väleen junkkarista, jos lähetätte minulle sanan,
jahka hän on teidän hoteissanne."

Lyhyeen ja äänensä alentaen arvoisat kumppanukset sopivat yrityksestään
ja määräsivät Hatteraickin seuraavan tyyssijan. Hänen lokerttinsa
viipyminen rannikolla ei käynyt vaikeaksi, kun ei sillähaavaa ollut
kruunun aluksia lähettyvillä.




35 luku.

KYLMÄKISKOINEN VASTAANOTTO.


Kotiin palatessaan huomasi Glossin muiden kirjeittensä ja paperiensa
seassa erään jokseenkin tärkeän. Lähettäjä oli mr. Protocol,
edinburghilainen asianajaja, joka puhutteli häntä squire Godfrey
Bertramin, Ellangowanin omistaja-vainajan ja tämän edustajien
asiamieheksi, ilmottaen hänelle Singlesiden mrs. Margaret Bertramin
äkillisen kuoleman ja pyytäen häntä antamaan siitä tiedon
asianomaisille, siltä varalta, että he katsoisivat tarpeelliseksi
toimittaa jonkun henkilön puolestaan saapuville edesmenneen säilyjen
avaukseen. Mr. Glossin havaitsi heti, ettei kirjottaja tiennyt hänen ja
hänen isäntä-vainajansa välien rikkumisesta. Singlesiden omistajattaren
omaisuuden piti, kuten hän hyvin tiesi, oikeutta myöten joutua Lucy
Bertramille; mutta oli tuhannen mahdollisuutta yhtä vastaan, että
vanhan neidin oikullisuus oli saattanut muuttaa perimystä.

Punnittuaan kekseliäässä mielessään mahdollisuuksia ja
todennäköisyyksiä, saadakseen selville, mitä omakohtaista etua voisi
hänelle tästä tapauksesta kiertyä, ei hän saanut harkituksi mitään
muotoa sen käyttämiselle hyväkseen, paitsi mikäli se saattaisi edistää
hänen suunnitelmaansa aseman luomiseksi, jonka puute häntä kaiveli ja
vastaisuudessa kaiketi vielä kipeämmin kirvelisi.

"Minun täytyy asettua lujalle pohjalle", ajatteli hän, "jotta minulla
olisi ainakin ennakolta muodostuneita suotuisia käsityksiä puolellani,
jos Dirk Hatteraickin suunnitelmaan tulee joku solmu". Sitä paitsi,
tehdäksemme Glossinille oikeutta, saattoi hän kaikessa pahuudessaankin
tuntea jotain halua korvata miss Bertramille vähäisessä määrässä sitä
täydellistä tuhoa, minkä oli hänen suvulleen tuottanut, etenkin kun
korvaus koski tapausta, jossa hänen oma hyvänsä ei ollut toisen edun
tiellä. Sen vuoksi hän päätti ratsastaa Woodbourneen seuraavana aamuna
aikaisin.

Empimättä ei hän tätä askelta ottanut, hänellä kun oli eversti
Manneringin kohtaamiseen se luontainen vastahakoisuus, jota petollisuus
ja konnuus tuntee kunnian ja kunnon eteen joutumista kohtaan. Mutta
hänessä herätti suurta luottamusta oma _savoir faire_[37] Hänellä oli
luonnostaan terävät lahjat, eivätkä ne suinkaan supistuneet yksistään
hänen ammattinsa rajoihin. Hän oli eri kertoina oleskellut melkoisen
paljon Englannissa, ja hänen puhelunsa oli vapaata sekä maalaisuudesta
että ammatillisesta oppineisuudesta. Siten oli hänellä runsaastikin
vakuuttelu- ja suostuttelukykyä, ja siihen liittyi horjumatonta
julkeutta, jota hän käytti teeskenneltynä suorasukaisuutena. Itseensä
luottavaisena hän siis ilmestyi Woodbourneen kello kymmeneltä
aamupäivällä ja pääsi sisälle herrasmiehenä, joka oli tullut tapaamaan
miss Bertramia.

Hän ei ilmottanut nimeään ennen kuin oli päässyt aamiaishuoneen ovelle,
jolloin palvelija hänen pyynnöstään julisti: "Mr. Glossin, saapuneena
tapaamaan miss Bertramia". Isänsä elämän viimeisen kohtauksen muistaen
vaaleni Lucy kalman kalpeaksi ja oli pudota tuoliltaan. Julia Mannering
riensi hänen avukseen, ja he poistuivat huoneesta yhdessä. Jäljelle
jäivät eversti Mannering, käsivarttaan kantimessa käyttävä Charles
Hazlewood ja koulumestari, jonka koleat kasvot ja mulkosilmät saivat
Glossinin esiintyessä mitä vihamielisimmän sävyn.

Vaikka tuo kunnon herrasmies olikin hiukan nolaantunut esittelynsä ensi
vaikutuksesta, läheni hän kuitenkin varmana ja lausui toivovansa, ettei
hänen tulonsa ollut naisille epäaikainen. Hyvin jäykkänä ja arvokkaana
huomautti eversti Mannering olevansa tietämätön siitä, mikä saattoi mr.
Glossinin kunnioittamaan heitä tulollaan.

"Hem! hem! Otin vapauden pistäytyä tavottamaan miss Bertramia, eversti
Mannering, eräällä toimitettavalla asialla."

"Jos se voidaan ilmottaa mr. Mac-Morlanille, hänen asiamiehelleen, sir,
niin luulen sen olevan miss Bertramille mieluisempaa."

"Suokaa anteeksi, eversti Mannering", sanoi Glossin, surkealla
yrityksellä tapaillen kepeätä esiintymistä, "te olette maailmanmies --
onhan joitakuita tapauksia, joissa on kaikille asianosaisille viisainta
olla välittäjättömissä väleissä".

"Silloin", vastasi Mannering torjuvasti, "jos mr. Glossin ottaa
vaivakseen mainita asiansa kirjeellisesti, takaan minä, että miss
Bertram omistaa sille merkityksen mukaista huomiota".

"Kyllähän", änkkäili Glossin; "mutta on tapauksia, joissa _viva
voce_[38] neuvottelu -- hem! Minä huomaan -- minä tiedän -- eversti
Mannering on omaksunut joitakin ennakkoluuloja, jotka kenties saattavat
käyntini näyttämään tunkeutumiselta; mutta minä alistan hänen terveen
järkensä ratkaistavaksi, sopiiko hänen sulkea minut puhuttelusta,
tietämättä käyntini tarkotusta tai kykenemättä punnitsemaan sen
merkitystä nuorelle naiselle, jota hän suojeluksellaan kunnioittaa."

"Tosiaan, sir, minulla ei ole vähintäkään aikomusta tehdä siten",
vastasi eversti. "Kuulustan asiasta miss Bertramin mieltä ja ilmotan
mr. Glossinille, jos hänellä on aikaa odottaa vastausta." Niin sanoen
hän poistui huoneesta.

Glossin oli kaiken aikaa seisonut keskilattialla. Eversti Mannering ei
ollut pienimmälläkään vihjauksella kehottanut häntä istuutumaan ja oli
itsekin jäänyt seisomaan heidän lyhyen puhelunsa ajaksi. Mutta hänen
lähdettyään Glossin tarttui tuoliin ja heittäysi istumaan puoleksi
hämillään, puoleksi julkeana. Hänestä tuntui toisten äänettömyys
kiusalliselta ja painostavalta, joten hän päätti sen keskeyttää.

"Kaunis päivä, mr. Sampson."

Koulumestari vastasi jotakin myöntävän röhkäyksen ja vihaisen
ärähdyksen väliltä.

"Ette koskaan poikkea katsomaan vanhaa tuttavaanne Ellangowanin
tilalle, mr. Sampson. Enimmät entiset oleilijat tapaisitte siellä vielä
paikoillaan. Kunnioitan entistä sukua liian suuresti, häiritäkseni
vanhoja asujamia parannustenkaan verukkeella. Sitä paitsi se ei ole
minun tapojani -- en pidä sellaisesta -- luullakseni, mr. Sampson,
raamattukin erityisesti tuomitsee ne, jotka sortavat köyhiä ja
siirtelevät rajapyykkejä."

"Tai jotka riistävät orvoilta leivän", lisäsi koulumestari. "Anathema,
maranatha!" Hän nousi, nosti silmäilemänsä kaksitaitteisen niteen
olalleen, teki käännöksen oikeaan ja marssi huoneesta krenatierin
askelin.

Vähääkään hämmentymättä, tai ainakaan katsomatta tarpeelliseksi
nolostumistansa näyttää, kääntyi mr. Glossin nuoreen Hazlewoodiin, joka
näköjään uutterasti lueskeli sanomalehteä. "Mitään uutisia, sir?"

Hazlewood kohotti katseensa, silmäsi häntä ja työnsi lehden häntä kohti
kuin vieraalle kahvilassa, nousi sitte ja oli lähtemäisillään huoneesta.

"Suokaa anteeksi, mr. Hazlewood -- mutta en voi olla onnittelematta
teitä siitä, että noinkin vähällä pääsitte tuosta katalasta
tapauksesta."

Tähän oli vastauksena jonkunlainen pään kallistus, niin vähäinen ja
kankea kuin kuvitella voipi. Kuitenkin rohkaisi se lakimiestämme
jatkamaan.

"Voin vakuuttaa teille, mr. Hazlewood, että harvat ihmiset ovat niin
innokkaasti käyneet käsiksi siihen asiaan kuin minä olen tehnyt sekä
yleisen edun tähden että erityisesti pitäen arvossa teidän sukuanne,
jolla on siinä niin korkea panos. Niin perin korkea tosiaankin,
että kun mr. Featherhead alkaa nyt käydä vanhaksi ja kun hänen
viime halvauskohtauksensa jälkeen on puhuttu hänen ottavan Chiltern
Hundredsin,[39] saattaisi kannattaa teidän katsastella ympärillenne.
Minä puhun ystävänä, mr. Hazlewood, ja äänestysluettelon tuntijana; ja
jos sitä yhdessä tarkastellessamme --"

"Suokaa anteeksi, sir, mutta minulla ei ole mitään suunnitelmia, joissa
olisi hyötyä avustanne."

"Hoo, niin oikein -- kenties teette parhaiten -- onhan kylliksi aikaa,
ja minua miellyttää nähdä nuoren herrasmiehen pystyvän varovaisuuteen.
Mutta minähän puhuinkin haavastanne -- luulenpa saaneeni vihiä siitä
jutusta -- luulen tosiaan -- ja ellen minä sitä miekkosta toimita
ansionsa mukaiseen rangaistukseen --"

"Anteeksi, sir, vielä kerran; mutta intonne käypi yli toivomusteni.
Minulla on täydet takeet käsitykselleni, että vamma oli tapaturmainen
-- missään tapauksessa ei se ollut ennakolta suunniteltu.
Kiittämättömyyttä ja harkittua petollisuutta vastaan, jos satutte
havaitsemaan jonkun syypääksi niihin, osottautuu suuttumukseni yhtä
kiivaaksi kuin omannekin."

Tämä oli Hazlewoodin vastaus.

"Toinen tyrkkäys", ajatteli Glossin; "minun täytyy koetella häntä sillä
toisella nuotilla". -- "Oikein, sir, sangen ylevästi sanottu! Minä
en kiittämätöntä miestä armahtaisi sen enempää kuin koppeloa -- ja
urheilusta puhuessamme" (tällaisen keskustelun kääntämisen oli Glossin
oppinut entiseltä isännältään), "näenpä teidän useasti kantavan pyssyä,
ja toivon piankin jo pääsevänne jälleen metsälle. Huomaan teidän aina
jättäytyvän omalle puolellenne Hazleshawin törmää. Toivoakseni, hyvä
mr. Hazlewood, vain arvelematta tavotatte riistaanne Ellangowanin
harjanteelle asti: se on mielestäni hiukan parempi asema noista
kahdesta teirille, vaikka mainioitahan ne ovat kumpainenkin."

Kun tämä tarjous tuotti vain kylmäkiskoisen ja väkinäisen kumarruksen,
oli Glossinin pakko vaieta, ja pian jälkeenpäin häntä hiukan huojensi
eversti Manneringin tulo.

"Pelkään viivyttäneeni teitä jonkun aikaa, sir", sanoi hän Glossiniin
kääntyen. "Olisin tahtonut taivuttaa miss Bertramia ottamaan teidät
puheilleen, koska mielestäni hänen vastaväitteittensä tulisi väistyä
silloin kun hänen olisi omakohtaisesti kuultava, mitä ilmotetaan
hänelle tärkeäksi kuulla. Mutta huomaan äskeisten ja työläästi
unohdettavien tapausten tehneen hänet niin peräti vastahakoiseksi
kohtaamaan mr. Glossinia, että olisi julmaa sitä vaatia kiihkeämmin, ja
hän on antanut minun toimekseni puolestaan ottaa vastaan hänen käskynsä
tai esityksensä tai lyhyesti sanoen mitä hyvänsä mr. Glossin haluaa
hänelle sanoa."

"Hem, hem! Olen pahoillani, sir -- olen kovin pahoillani siitä, eversti
Mannering, että miss Bertram olettaa -- että mikään ennakkoluulo,
sanalla sanoen -- tai aatos, että mikään minun taholtani --"

"Sir", sanoi taipumaton eversti, "missä ei mitään syytöstä ole tehty,
siinä ovat tarpeettomia puolustelut tai selitykset. Soveltuuko teidän
ilmottaa minulle, miss Bertramin tilapäisenä holhoojana, ne seikat,
joiden katsotte ansaitsevan hänen huomiotaan?"

"Erinomaisesti, eversti Mannering; hän ei voisi valita
kunnioitettavampaa ystävää, eikä ketään, jonka kanssa erityisesti minä
suuremmalla mielihyvällä puhelisin vilpittömästi."

"Olkaa hyvä ja käykää asiaan, sir, jos suvaitsette."

"Katsokaas, sir, ei ole niin helppo ihan yhtäkkiä -- mutta mr.
Hazlewoodin ei ole tarvis poistua, -- tarkotan niin sydämestäni miss
Bertramin parasta, että voisin toivoa koko maailman kuulevan minun
osuuteni neuvottelusta."

"Ystäväni mr. Charles Hazlewood ei luultavasti ole kiihkeä, mr.
Glossin, kuuntelemaan syrjäisenä -- ja nyt, hänen jätettyään meidät
kahden kesken, sallikaa minun pyytää teitä olemaan lyhytpuheinen ja
asiallinen sanottavassanne. Minä olen soturi, sir, jonkun verran
kärsimätön muodoille ja johdannoille."

Niin sanoen hän suoristausi istuimellaan ja odotti mr. Glossinin
sanomaa.

"Suvaitkaa katsahtaa tähän kirjeeseen", sanoi Glossin, pistäen
Protocolin kirjeen Manneringin käteen, lyhyimpänä keinona asiansa
ilmottamiseksi.

Eversti luki ja palautti sen, lyijykynällä merkittyään muistikirjaansa
lähettäjän nimen. "Tämä, sir, ei näy vaativan paljoakaan keskustelua --
minä pidän huolta miss Bertramin edun valvomisesta asiassa."

"Mutta, sir, -- mutta, eversti Mannering", lisäsi Glossin, "on
toinen asia, jota ei voi selvittää kukaan muu kuin minä. Tämä nainen
-- tämä miss Margaret Bertram laati minun varman tietoni mukaan
yleisen testamenttisäädöksen miss Lucy Bertramin hyväksi, asuessaan
vanhan ystäväni mr. Bertramin luona Ellangowanissa. Mestari -- siksi
ystävä-vainajani aina nimitti peräti kunnioitettavaa mr. Sampsonia --
hän ja minä todistimme paperin. Ja laatijalla oli siihen aikaan täysi
valta tehdä sellainen perintösääntö, sillä hänen omansa oli Singlesiden
tila silloinkin, vaikka elinkautinen vuokratulo oli myönnetty
vanhemmalle sisarelle. Juonikas perintömääräys, tuo vanhan Singlesiden,
sir; hän usutti nuo kaksi kissaa, molemmat tyttärensä, vastatusten, ha,
ha, ha!"

"No, sir", sanoi Mannering ilman vähintäkään harrastuksen myhäilyä,
"pysykäämme asiassa. Sanotte, että tällä neidillä oli valta
testamentata omaisuutensa miss Bertramille, ja että hän teki sen?"

"Aivan niin, eversti", vahvisti Glossin. "Luulisinpa ymmärtäväni lakia
-- olen seurannut lakialaa vuosikaudet, ja vaikka olen siltä vetäytynyt
syrjään sievän säästön turvissa elelemään, en heittänyt sikseen sitä
tietoa, joka sanotaan maata ja mantua paremmaksi ja jonka oletan olevan
lain tuntemus, koskapa sananlaskussakin lausutaan:

    "'Kyllä voittavat lakimiehet mainiot
    takaisin talot ja vainiot.'

"Ei, ei, minä höristelen vielä korviani piiskan viuhahdukselle --
minulla on pikkuisen, hyvin pikkuisen lakitietoa vielä, ystävieni
käytettäväksi."

Glossin laverteli edelleen samaan tapaan, ajatellen tehneensä suotuisan
vaikutuksen Manneringiin. Eversti todella mietti, että tämä saattoi
olla mitä tärkein käänne miss Bertramin eduksi, ja päätti hillitä sen
tieltä kiihkeän halunsa heittää Glossin ulos ikkunasta tai ovesta. Hän
pidätteli sisunsa kuohuntaa ja tahtoi väkisinkin kuunnella ainakin
kärsimättömyyttään purkamatta, joskin rauhatonna. Sen vuoksi antoi hän
mr. Glossinin ehtiä itseonnittelujensa loppuun ja sitte kysyi, tiesikö
hän, missä testamentti oli.

"Tiedän -- se on, luulen -- uskon saavani sen esille. Sellaisissa
tapauksissa ovat hallussaanpitäjät joskus ottaneet maksua."

"Siitä emme joudu erimielisyyteen, sir", sanoi eversti, vetäen lompakon
taskustaan.

"Mutta, hyvä herra eversti, tepä iskette sanoihini niin joutuin --
sanoin, _jotkut henkilöt saattaisivat_ tehdä sellaisen vaatimuksen --
tarkotan kulungeistaan, asiassa näkemästään vaivasta y.m.s. Mutta minä
omasta puolestani vain haluaisin miss Bertramin ja hänen ystäviensä
tulevan vakuutetuiksi siitä, että minä menettelen kunniallisesti
häntä kohtaan. Tuossa on se paperi, sir! Minulle olisi suonut
tyydytystä sen luovuttaminen miss Bertramin omiin käsiin ja samalla
olisin halunnut onnitella häntä sen lupaamasta tulevaisuudesta.
Mutta koska hänen ennakkoluulonsa ovat siinä asiassa voittamattomat,
niin minun on vain toimitettava hänelle parhaat toivomukseni teidän
välityksellänne, eversti Mannering, samaa tietä lausuen mielihyvällä
antavani todistukseni asiakirjan alkuperäisyydestä, kun minut kutsutaan
kuultavaksi. Minulla on kunnia lausua teille hyvästini, sir."

Tämä lähtöpuhe oli niin hyvin sommiteltu ja sävyltään niin muinainen
kohtuuttomasti epäillylle tietoiselle rehellisyydelle, että se
horjutteli eversti Manneringinkin epäedullista käsitystä miehestä.
Hän saattoi lähtijää pari kolme askelta ja erosi hänestä enemmällä
kohteliaisuudella (vaikka vieläkin kylmäkiskoisella ja muodollisella)
kuin oli vieraskäynnin kestäessä osottanut. Glossin poistui talosta
puolittain mielissään tekemästänsä vaikutuksesta, puolittain ähmissään
vastaanottonsa ankarasta varovaisuudesta ja ylpeästä vastahakoisuudesta.

"Eversti Mannering olisi voinut osottaa enemmän kohteliaisuutta",
puheli hän itsekseen; "joka mies ei kykene pennittömälle tytölle
tuomaan neljänsadan punnan vuositulojen hyvää mahdollisuutta.
Singlesiden täytyy nykyisin tuottaa neljäänsataan -- siihenhän kuuluu
Reilageganbed, Gillifidget, Loverless, Liealone ja Spinster's Knowe --,
hyvästikin neljäänsataan. Jotkut olisivat minun sijassani saattaneet
korjata sen omiksi hyvikseen -- ja kuitenkaan en, totta puhuakseni,
paljonkin aprikoittuani näe, miten se olisi käynyt päinsä."

Tuskin oli Glossin noussut ratsunsa selkään ja lähtenyt, kun eversti
lähetti hevosrengin hakemaan mr. Mac-Morlania. Antaen tälle käteen
perintökirjan tahtoi hän tietää, olisiko se todennäköisesti paikkansa
pitävä hänen ystävälleen Lucy Bertramille. Mac-Morlan silmäili sitä
ihastunein katsein, näpsäytteli sormiaan yhtämittaa ja huudahti viimein:

"Paikkansako pitävä! Se on tiukka kuin hansikas -- kukaan ei kyennyt
tekemään parempaa työtä kuin Glossin, milloin hän ei tahallaan
jättänyt mutkaa. Mutta" (synkistyvin kasvoin) "se vanha narri, mitä mä
sanonkaan, on saattanut muutella mielin määrin!"

"Ahaa! Ja mistä saamme tietää, onko hän niin tehnyt?"

"Jonkun täytyy olla miss Bertramin puolesta saapuvilla, kun vainajan
säilyt avataan."

"Pääsettekö te lähtemään?" kysyi eversti.

"En pahaksi onneksi pääse", vastasi Mac-Morlan; "minun täytyy esiintyä
valamieskuulustelussa oikeutemme istunnossa".

"Sittepä lähden itse", päätti eversti; "suoriudun matkalle huomenna.
Sampson tulkoon mukaan -- hän on tämän testamentin todistaja. Mutta
tarvitsenhan lainopillista neuvonantajaa?"

"Tämän piirikunnan edellinen sheriffi on hyvään maineeseen päässyt
asianajaja; annan teille esittelykortin häntä varten."

"Siitä minä teissä pidän, mr. Mac-Morlan", sanoi eversti, "että te aina
käytte suoraan käsiksi asiaan. Antakaakin se minulle heti. Kerrommeko
miss Lucylle, että hän mahdollisesti joutuu perijättäreksi?"

"Välttämättömästi, sillä teidän täytyy saada häneltä muutamia
valtuuksia, joiden sanamuodon sommittelen oitis. Takaankin sitä paitsi,
että hän on ymmärtäväinen ja ajattelee asiaa pelkkänä mahdollisuutena."

Mac-Morlan arvosteli oikein. Miss Bertramin sävystä ei voinut havaita
hänen perustavan mitään innostuneita toiveita täten odottamattansa
ilmestyneeseen mielikuvaan. Hän kyllä illemmällä kuin sattumoilta
kysäisi mr. Mac-Morlanilta, mitä Hazlewoodin maatila saattoi
vuotuisesti tuottaa; mutta sopiiko meidän sen nojalla väittää varmaksi,
että hän mietiskeli, voisiko neljänsadan punnan vuositulojen perijätär
soveliaan naimiskaupan kannalta kelvata nuorelle lairdille?




36 luku.

LAKIMIEHET VIRKISTÄYTYVÄT.


Mannering, mr. Sampson kumppaninaan, ei menettänyt aikaa matkallaan
Edinburghiin. He matkustivat everstin huvivaunuissa, hän kun
seuralaisensa hajamielisyyden tuntien ei katsonut hyväksi kadottaa
koulumestaria näkyvistään, vielä vähemmin antaa hänen yrittää
ratsain, jolloin varmaankin joku koirankurinen tallipoika olisi pikku
nokkeluudella saattanut toimittaa hänet satulaan kasvot häntäpuolelle
päin. Niinpä hän, apunaan ratsain mukana kulkeva kamaripalvelija, sai
mr. Sampsonin turvallisesti tuoduksi Edinburghiin erääseen majataloon
-- sillä hotelleja ei siihen aikaan ollut -- ilman mitään muuta
sattumaa kuin mitä johtui hänen kahdesti poikettuaan harhailemaan
kävelylle.

Ensimäisellä kerralla hänet peri hänen taipumuksensa tunteva Barnes
tiukasta keskustelemuksesta Moffatin koulumestarin kanssa. Väittely
oli alkanut kiistan-alaisen tavun laajuudesta Horatiuksen II kirjan
7. oodissa ja johtanut toiseen erimielisyyttä herättäneeseen
kohtaan, joka koski samaisessa lyyrillisessä purkauksessa esiintyvän
_malobathro_-sanan täsmällistä tulkintaa. Toisen harharetkensä hän teki
Rullion-niityn lakealla käydäkseen, se kun oli hänen presbyteerisille
mieltymyksilleen rakas. Kotvaseksi vaunuista maahan laskeuduttuaan
hän näki kaatuneiden hautapatsaan noin penikulman päässä ja oli
taivaltamassa ylös Pentlandin kunnaita, kun Barnes hänet pidätti.
Molemmilla kerroilla oli hän unohtanut ystävänsä, isäntänsä ja
matkatoverinsa yhtä täydellisesti kuin olisi toinen Itä-Intiassa ollut.
Saadessaan muistutuksen, että eversti Mannering odotteli, hän äänsi
tavallisen huudahduksensa: "Tavatonta! Minä unehutin", ja sitte
harppaili paikalleen.

Barnesia kummastutti isäntänsä kärsivällisyys kumpaisellakin kerralla,
hän kun kokemuksesta tiesi, kuinka vähän tämä suvaitsi laiminlyöntiä
tai vitkastelua; mutta koulumestari oli joka suhteessa erioikeutettu
henkilö. Hänen isäntänsä ja hän eivät koskaan olleet hetkeäkään toinen
toisensa tiellä, ja näytti päivänselvältä, että he olivat omiaan
elinaikaisiksi kumppanuksiksi. Jos Mannering tarvitsi määrättyä kirjaa,
niin koulumestari kykeni tuomaan sen; jos hän halusi tilejä summatuiksi
tai tarkistetuiksi, niin oli toisen apu yhtä valmiina; jos hänen teki
mieli johtaa muistiinsa erityinen klassillisen kirjallisuuden kohta,
niin hän sai turvautua koulumestariin kuin sanakirjaan; ja kaiken
aikaa oli tämä kävelevä patsas vaatimaton, milloin häntä huomattiin,
ja itsekseen viihtyvä, kun hänet jätettiin yksikseen. Ylpeälle,
herkkäluontoiselle, sulkeutuneelle miehelle, jollainen monessa
suhteessa oli Mannering, oli tämänlaisella elävällä luettelolla ja
hengen saaneella itsestään liikkuvalla koneella kaikki kirjallisen
kääntöpöydän edut.

Heti heidän saavuttuaan Edinburghiin ja asetuttuaan lähelle
Bristo-satamaa George-majataloon, jota silloin piti vanha Cockburn
(mieleni tekee olla tarkka), pyysi eversti tarjoilijaa hankkimaan
hänelle oppaan mr. Pleydellin luo, sen asianajajan, jolle hän oli
saanut esittelykirjelmän mr. Mac-Morlanilta. Hän käski sitte Barnesin
pitää silmällä koulumestaria ja läksi astelemaan kantajan kanssa, jonka
piti johtaa hänet lakimiehen puheille.

Oltiin lähellä Pohjois-Amerikan sodan loppua. Tilan, ilman ja siistin
mukavuuden halu ei vielä silloin ollut suurestikaan edistynyt
Skotlannin pääkaupungissa. Joitakuita yrityksiä oli kaupungin
eteläosassa tehty talojen rakentamiseksi "omille pihamailleen",
kuten niitä määriteltiin; ja pohjoispuolella oli sittemmin suuresti
laajennettu Uusikaupunki vasta alullaan. Mutta säätyhenkilöiden
ja etenkin lakialalla toimivien suuri enemmistö asusti vielä
Vanhankaupungin ahtaissa huoneustoissa.

Muutamien vanhempien lakiurhojen tavatkaan eivät vielä olleet
uudistuksiin taipuneet. Jokunen kuulu asianajaja otti yhä yleisönsä
vastaan ravintoloissa, kuten oli viittäkymmentä vuotta aikaisemmin
ollut yleisenä tapana. Nuoremmat lainoppineet kyllä jo pitivät heidän
menetelmiään vanhanaikaisina, mutta viinin ja remun yhdistämistä
vakavaan toimintaan suosivat vielä ne arvokkaat neuvonantajat, jotka
olivat kiintyneet vanhaan latuun joko sen itsensä vuoksi tai siihen
liiaksi totuttautuneina, kulkeaksensa enää toista uraa. Noita menneen
ajan ylistäjiä, jotka julistelevan itsepintaisesti mukailivat entisen
sukupolven oloja, oli tämä samainen squire Paulus Pleydell, oppinut
mies muuten, oivallinen laintuntija ja arvossa pidettävä kansalainen.

Uskollisen saattajansa opastuksella eversti Mannering parin pimeän
kujan läpi mutkiteltuaan saapui High Streetille, jolla pahimmoillaan
pauhasi ostronikaupustelijattarien huikkailu ja piirakkamiesten
kellojen moike, sillä vastikään oli oppaan vakuutuksen mukaan "tornissa
kahdeksan kalahtanut". Pitkään aikaan ei Mannering ollut osunut
vilkasliikkeisen pääkaupungin kadulle, jonka kohu ja melu, liikenteen,
remun ja vallattomuuden tuoksina, valojen vaihtelu ja alituiseen
muuttelehtiva satojen ryhmien vilske etenkin iltasin esittää näytelmän
sellaisen, että se erikseen ajatellen mitä halvimmista aineksista
kertyneenä kuitenkin kokoomuksena tehoaa mielikuvitukseen voimakkaasti
ja mieleen painuvasti.

Rakennusten tavatonta korkeutta osottamassa olivat valot, jotka pitkin
julkipuolia epäsäännöllisinä kimallellen kohosivat niin korkealle
ullakkokertoihin, että viimein näyttivät taivaalta tuikkailevan. Tämä
näköerhe on vieläkin jossain määrin olemassa, mutta silloin sen teki
vaikuttavammaksi molemmin puolin ulottuva keskeytymätön rakennusrivi.
Ainoana aukkonansa pohjoissillan ja pääkadun yhtymäkohta, kulki uhkea
ja yhdenmukainen väylä Luukkuvajain edustalta Canongaten päähän asti,
leveydeltään ja pituudeltaan vastaten talojen harvinaista korkeutta.

Manneringilla ei ollut paljoakaan aikaa katsellakseen ja ihaillakseen.
Saattaja kiirehdytti hänet tämän muistettavan näyttämön poikki ja
sukelsi hänen kanssaan äkkiä hyvin jyrkkään kivettyyn kujaan. Oikealle
kääntyen he astuivat niin sanotulle porrassillalle, jonka tila eräällä
aistilla koettuna melkoisesti koetteli Manneringin hienostunutta
olemusta. Varovasti noustuaan jokseenkin korkealle kuulivat he raskasta
jyskytystä ovelta, joka oli vielä kahta huonekertaa ylempänä heitä.
Ovi aukeni, ja paikalla tohahti kuuluviin koiran kimakka ärhentely,
naisen kirkuna, ahdistetun kissan rääkäisy ja miehen kumea ääni, joka
huusi mitä käskevimpään tapaan: "Seis, Sinappi, seisotkos siinä? Alas,
kuuletko! istu siinä!"

"Kies armahda ja auta!" päivitteli naisääni; "jos se olisi repinyt
meidän kissaamme, niin ei mr. Pleydell olisi minulle ikinä antanut
anteeksi!"

"No, kas, kyyhkyseni, eihän katilta ole karvaakaan katkennut. Hän ei
siis ole sisällä, sanotte?"

"Ei, mr. Pleydell ei koskaan ole lauvantai-iltojaan talossa", vastasi
naisääni.

"Ja huomenna vielä on sapattikin", pahotteli kysyjä; "enpä tiedä, mitä
tehdä".

Mannering päätyi nyt paikalle ja tapasi pitkän, tukevan maalaisen
puhelemassa homsuisen naikkosen kanssa, jolla oli toisessa kädessään
oven ripa ja toisessa sangollinen veteensekotettua kalkkivalaistetta
-- lauvantai-illan tunnus Edinburghissa; miehellä oli yllään pippurin
ja suolan kirjava pitkätakki, jossa hohteli suunnattoman isoja
metallinappeja, kiillotettu hattu ja kiiltosaappaat, ja kainalossaan
vankka ratsupiiska.

"Mr. Pleydell ei siis olekaan kotona, tyttöseni?" sanoi Mannering.

"On kyllä, sir, kotona hän on, mutta ei ole talossa: hän on
lauvantai-iltasin aina ulkona."

"Mutta, tyttöseni, minä olen muukalainen, ja asiani kiireellinen --
sanoisitteko, mistä hänet tapaan?"

"Hänen arvoisuutensa", neuvoi kantaja, "on nyt tällä hetkellä
arvatenkin Clerihughilla -- sen olisi hän aiemminkin tiennyt sanoa,
mutta luuli teidän tahtovan hänen asuntonsa nähdä".

"No, saattakaahan minut sitte tuohon ravintolaan -- kai hän ottaa minut
puheilleen, kun tulen jokseenkin tärkeissä toimissa?"

"Enpä osaa sanoa, sir", vastasi tyttö, "hän ei halua lauvantaisin
häiriintyä liikeasioilla -- mutta aina hän on vieraille höyli".

"Lähdenpä sinne ravintolaan minäkin", virkahti Dinmont ystävämme,
"sillä minä myös olen vieras ja asialla samaan tapaan".

"Ka", huomautti palvelustyttö, "jos hän ottaa puheilleen herran, niin
ottaa hän alhaisenkin -- mutta älkää nyt Herran tähden sanoko, että
minä teidät sinne lähetin!"

"Niinpä niin, alhainen minä olen, se on tosi, piikaseni, mutta en minä
ole tullut hänen taitoansa ilman edestä kehveltämään", sanoi maamies
rehellisen ylpeänä ja käydä keikisteli alas portaita, Manneringin
seuratessa opastajansa kanssa. Mannering ei voinut olla ihailematta
sitä päättäväistä astuntaa, jolla vieras heidän edellään viilsi
tungosta, sysäten pelkällä vauhtinsa painolla ja voimalla syrjään sekä
juopuneet että selvät jalkamiehet. "Tuo lienee Teviotdalen kolloja",
huomautti kantaja, "joka tuolla lailla katukäytävän itselleen anastaa
-- hän ei kulje kauvas ennen kuin saa jonkun niskahaiveniinsa".

Hänen nokkela ennustuksensa ei kuitenkaan täyttynyt. Ne, jotka
Dinmontin jyhkeän painon kimmahuttamina kohottivat katseensa hänen
mittaansa ja hartevuuteensa, nähtävästi katsoivat hänet liian rotevaksi
riitakumppaniksi ja antoivat hänen rauhassa mennä menojaan. Tämän
kiilan suojassa eteni Mannering, kunnes lampuoti seisahtui ja kantajaan
taaksensa katsahtaen virkahti: "Taidammekin olla kattokujalla, ystävä?"

"Oikein on", vastasi Donald, "kattokujalle tultiin".

Dinmont astui luottavasti alas portaita, kääntyi pimeään
porttikäytävään -- sitte nousi ylös pimeitä portaita ja astui
avoimesta ovesta sisälle. Hänen kimeästi viheltäessään tarjoilijaa
kuin koiraansa kutsuen, Mannering silmäili ympärilleen ja pystyi
vaivoin käsittämään, miten saattoikaan oppineella alalla toimiva ja
hyvään seurapiiriin kuuluva herrasmies valita sellaisen näyttämön
kestailulleen. Viheliäisestä ympäristöstä puhumattakaan näytti
itse talokin kurjalta ja puoleksi rapistuneelta. Käytävässä,
jossa he seisoivat, oli pihatolle päin ikkuna, josta tuli valon
häivää päiväsaikaan ja ilkeätä lemujen yhtymää kaikin ajoin, mutta
erinomattain ehtoopäivisin. Tätä ikkunaa vastaamassa oli käytävän
toisella puolella jäljitelty ikkuna-aukko keittiöön päin, joka ei
ollut missään suoranaisessa yhteydessä ulkoilman kanssa, vaan sai
päivällä toisessa sijassa sellaista satunnaista häämyä, mitä solasta
vastapäisen ikkunan kautta liikeni. Tällähaavaa oli keittiön sisusta
näkyvissä omin jättiläistulinsa -- pienoishorna, missä miehet ja naiset
puolipukeissaan puuhasivat leipoen, hiilostaen, paahtaen ostroneja
ja rietilällä kärvennellen pippuroituja hanhenreisiä. Lättäkenkäinen
emäntä, jonka hiukset töpökorvaisen hilkan alta tunkeusivat porholleen
kuin Megairalla, näytti tuon jylhän ja tulihohteisen olosijan
johtavalta tenhottarelta, hyöriessään, toruessaan, ottaessaan käskyjä,
antaessaan niitä ja noudattaessaan niitä yhtaikaa.

Tuon tuostakin ilmaisivat eri suunnilta taloa kajahtelevat naurun
remahdukset, että hänen hommansa saavuttivat tunnustustansa jakelevan
yleisön suosiota. Hiukan työläästi saatiin eräs tarjoilija osottamaan
eversti Manneringille ja Dinmontille se huone, missä heidän lainoppinut
ystävänsä piti jokaviikkoisia kemujaan. Sen esittämä näky ja etenkin
sen päähenkilönä esiintyvän asianajajan oma asento sai hänen molemmat
puheillepyrkijänsä ällistyksiin.

Mr. Pleydell oli vilkas, terävän näköinen herrasmies, jolla
ammatillinen oveluus pilkisti silmistä ja ammatillinen muodollisuus
kuvastui yleensä sävystä. Mutta tämän hän kuten kolmipalmikkoisen
tekotukkansakin ja mustan takkinsa saattoi sujauttaa yltään
lauvantai-iltoina, ollessaan iloisten kumppanien keskessä ja halullinen
lentoihinsa, kuten sanoi. Tällä kertaa oli mässäystä kestänyt
kello neljästä asti, ja vihdoin oli muuan kunnianarvoisa kolmen
sukupolven kisoihin ja juhlimisiin osaa ottanut juomaveikko käynyt
johtamaan kujeilevaa seuruetta ikivanhan ja nyttemmin unohtuneen
_High-Jinks_'iksi nimitetyn ajanvietteen harjottamisessa.

Tätä peliä käytiin useammin eri tavoin. Tavallisimmin määrättiin
arpanappuloilla henkilö, jonka tuli määräajaksi omaksua ja pitää yllä
erityinen näyteltävä osa tai lausua määräerä huvitilaisuussäkeitä
erityisessä järjestyksessä. Jos esiintyjät poikkesivat osistaan tai jos
heidän muistinsa petti kertauksissaan, niin he menettivät uhkapanoksia,
jotka sovitettiin joko kulauttamalla ylimääräinen kolpakollinen tai
maksamalla pikku erä laskun lyhennykseen. Tässä leikissä remusi
hupainen seura parhaillaan, kun Mannering astui huoneeseen.

Hra neuvos Pleydell, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, oli saanut
valtaistuimen kuten hallitsija, päivällispöydälle nostetun nojaistuimen
nimittäin, valliten siellä lyhykäinen valetukka viistossa, päässä
pullosäiliö kruununa, vilkutellen silmiään puolittain leikillään,
puolittain viinin vaikutuksesta, hovipiirin ympärillään hihkaillessa
moisia leikki-loppusointuja kuin:

    miss' onkaan nyt Gerunto? meni miehen kunto,
    kun uimatiellään nukkui ja auttamatta hukkui.

Sellaisia, oi Themis, olivat entiseen aikaan skotlantilaisten lastesi
karkelot!

Dinmont pääsi ensimäisenä sisälle. Hän seisoi kotvan kuin puusta
pudonneena, ja huudahti sitte: "Hän se totisesti on -- no, jo on eto
elävä!"

Kuullessaan tarjoilijan julistavan: "Mr. Dinmont ja eversti Mannering
haluavat teitä puhutella, sir", Pleydell käänsi päätänsä ja hiukan
punehtui nähdessään hienon englantilaisen vieraan. Hän oli kuitenkin
Falstaffin mieltä: "Tiehesi, konna! Kappale näytellään loppuun",[40]
viisaasti harkiten paremmaksi tekeytyä ihan huolettomaksi.

"Missä ovat vartiosoturimme?" huudahti tämä toinen Justinianus;[41]
"ettekö näe muukalaisritarin vierailta mailta saapuneen tähän
Holyroodin hoviimme, -- mukanaan urhea talonpoikamme Andrew Dinmont,
joka on saanut haltuunsa kuninkaallisten katraittemme valvonnan
Jedwoodin metsätienoolla, missä ne oikeudenkäyttömme kuninkaallisen
huolenpidon ansiosta käyvät laitumillaan yhtä turvallisina kuin Fifen
rajojen sisäpuolella olisivat? Missä ovatkaan airuemme, sanantuojamme,
missä Lyonimme, Marchmountimme, Garrickimme, Snowdownimme? Asetettakoot
vieraat pöytämme ääreen ja kestitettäkööt kuten heidän arvonsa ja tämä
meidän korkea juhlapäivämme ansaitsee -- huomenna me heidän viestinsä
kuulemme."

"Suvaitkaa, esivaltiaani, huomenna on sunnuntai", huomautti eräs
seurueesta.

"Sunnuntai, onko? Sitten emme tahdo loukata kirkon rahvasta --
maanantaiksi määräämme heidän puheillepääsynsä."

Mannering oli ensimältä seisonut kahden vaiheilla, astuako lähemmä
vai peräytyäkö. Hän päätti nyt hetkellisesti lyöttäytyä kohtauksen
päähänpistoon, vaikkakin itsekseen äkäili Mac-Morlanille, jouduttuansa
tämän lähettämänä neuvottelemaan löylynlyömän ilvehtijän kanssa.
Kolmasti hyvin syvään kumartaen läheni hän siis ja anoi lupaa saada
laskea suosituskirjeensä Skotlannin yksinvaltiaan jalkojen juureen,
jotta hän sen armossa tarkastaisi, milloin aika sallii. Totisuus, jolla
hän sopeutui hetken leikinlaskuun, ja syvä nöyryys, jolla hän ensin
epäsi ja sitten otti vastaan juhlamenojen ohjaajan tarjoaman istuimen,
toimittivat hänelle kolminkertaiset kättentaputukset.

"Hiisi minut vieköön, jolleivät ole järjiltään jok'ainoa!" kummaili
Dinmont, vähemmän kursaillen asettuessaan pöydän alipäähän
istumaan; "tai sitten ovat ottaneet joulun ennen aikojaan ja nyt jo
Hiiva-Nuutiksi naamioituneet".

Iso lasillinen punaviiniä tarjottiin Manneringille, joka sen tyhjensi
hallitsevan prinssin terveydeksi.

"Te olette arvatakseni", sanoi hallitsija, "se kuuluisa Sir Miles
Mannering, joka on niin paljon mainetta Ranskan sodissa niittänyt,
joten pystytte hyvin lausumaan meille, menettävätkö Gascognen viinit
erityistä makuansa meidän pohjoisessa valtakunnassamme".

Manneringia mieluisesti imarteli viittaus hänen kuuluisaan esi-isäänsä.
Hän vastasi olevansa vain etäinen sukulainen mainehikkaalle ritarille
ja lisäsi viinin olevan käsittääkseen verratonta.

"Liian kylmää se minun vatsalleni on", sanoi Dinmont, laskien lasinsa
alas (tyhjänä kuitenkin).

"Me korjaamme sen ominaisuuden", vastasi kuningas Paulus, ensimäinen
sen niminen; "emme ole unohtaneet, että Liddelin laaksomme kostea
ilma kehottaa voimallisempiin virkistyksiin. Juomanlaskija, antakaa
uskollisen maamiehemme saada pikarillinen konjakkia; se ajaa asiansa
paremmin."

"Ja nyt", huomautti Mannering, "koska olemme tietämättöminä häirinneet
teidän majesteettianne rattoisana lepohetkenä, suvaitkaa sanoa, milloin
sallitte muukalaisen päästä puheillenne noista painavista asioista,
jotka ovat hänet toimittaneet pohjoiseen pääkaupunkiinne".

Hallitsija avasi Mac-Morlanin kirjeen, silmäsi sen kiireisesti ja
huudahti luonnollisella äänellään ja sävyllään: "Ellangowanin Lucy
Bertram, rakastettava tyttö-parka!"

"Uhkapanos! uhkapanos!" huudahti kymmenkunta ääntä, "hänen
majesteettinsa on unohtanut kuninkaallisen osansa".

"En vähääkään! en vähääkään!" väitti kuningas; "minä annan tämän jalon
ritarin ratkaista. Eikö hallitsija saata rakastaa alhaisarvoista
neitoa? Eikö kuningas Kofetua ja kerjäläistyttö ole tätä kohtaa koskeva
ennakkotulkinta?"

"Ammatillista! ammatillista! -- toinen uhkapanos", huudahteli meluava
ylimystö.

"Eikö kuninkaallisilla edeltäjillämme", jatkoi hallitsija, korottaen
kuninkaallisen äänensä kajahtelemaan yli napisevan hälyn, "eikö heillä
ollut Jean Logiensa, Bessie Carmichaelinsa, Oliphantinsa, Sandilandinsa
ja Weirinsä, ja meillekö olisi kiellettyä edes nimeltään mainita
neitoa, jota ihastuen kunnioitamme? Ei, siispä vajotkoon valtio
ja kukistukoon kuninkuus! Toisen Kaarlo V:nnen tavoin me luovumme
hallituksesta ja etsimme elämän yksityisistä siimeksistä niitä huveja,
jotka valtaistuimelta evätään."

Niin sanoen hän paiskasi seinään kruununsa ja hypähti korkealta
asemaltaan ketterämmin kuin olisi osannut hänen ikäiseltään odottaa,
määräsi toiseen huoneeseen tuotavaksi kynttilöitä, pesuastian ja
pyyhkeen sekä kupillisen vehreää teetä, ja viittasi Manneringia
tulemaan mukaansa. Parissa minuutissa peseytyi hän, asetti tekotukkansa
kuvastimen edessä suoraan ja Manneringin suureksi ihmeeksi näytti
kokonaan toiselta mieheltä kuin hänen hetkeä aikaisemmin näkemänsä
lapsellinen kujeilija.

"Niitä on ihmisiä", hän puheli, "mr. Mannering, joiden edessä on
varoen hulluteltava -- syystä että heillä on joko viljalti häijyyttä
tai niukalti älyä, kuten runoilija sanoo. Paras kohteliaisuus,
mitä voin eversti Manneringille osottaa, on häpeilemättömyys hänen
edessään esiintyä -- ja totisesti luulen, etten ole suopeuttanne
siitä kohteliaisuudesta tänä iltana säästellyt. Mutta mitä tuo iso
miekkosemme on vailla?"

Dinmont oli Manneringin perässä työntäytynyt huoneeseen; hän alkoi nyt
kuopia jalallaan ja ruopia korvallistaan samassa tahdissa. "Minä olen
Dandie Dinmont, sir, Kaarlolasta -- se Liddesdalen -- muistattehan? --
minulle te sen ison jutun voititte."

"Minkä jutun, jukuri?" sanoi lakimies; "luuletteko kykeneväni kaikki
hölmöt muistamaan, jotka minua kiusaamassa käyvät?"

"No, sen ison jutun Langtaen niemen laitumesta!" selitti lampuoti.

"Olkoon, siitä viisi; anna minulle selityspaperit ja tule luokseni
maanantaina kello kymmeneltä", vastasi lainoppinut.

"Mutta, sir, ei minulla mitään erikoisia selityspapereita ole."

"Eikö selityspapereita, mies?" sanoi Pleydell.

"Ei, sir, ei riviäkään", vastasi Dandie; "sillä teidän arvoisuutenne
sanoi viimeiskertana, mr. Pleydell, muistattehan, että te mieluimmin
kuulette meidän vuorikansan suusanallisesti esittävän asiamme".

"Kirottu olkoon kieleni, jolta se kirposi!" päivitteli asianajaja; "se
maksaa korvilleni kelpo pärpätyksen. No, lausuhan kahdella sanalla
puhuttavasi -- näet herrasmiehen odottavan."

"Hoo, sir, jos herra haluaa, niin laukaiskoon oman jousensa ensin,
yhtäkaikki se Dandielle on."

"Senkin tomppeli", sanoi lakimies, "etkö voi käsittää, että sinun
asiasi ei voi merkitä mitään eversti Manneringille, kun taasen hän
kenties ei pidä hyvänä kestitä noita sinun isoja korviasi omilla
selvityksillään?"

"No niin, sir, ihan kuin te ja hän haluatte -- kunhan otatte asiani",
puheli Dinmont, rahtuakaan hämmentymättä vastaanottonsa karkeudesta.
"Me olemme taas siinä vanhassa urakassa rajoista, Dawston-solan
Jaakko ja minä. Nähkääs, me olemme rajatusten Touthop-harjun laella
Pomoragrainsin takana; sillä Pomoragrains ja Slackenspool ja
Bloodylaws ne sattuvat siinä kohakkain, ja ne kuuluvat Peeliin; mutta
Pomoragrainsin sivuutettuanne tulette aika isolle tasalatvaiselle
kivelle, jota sanovat Kaarlon Kimpaleeksi, ja siinä Dawston-solan ja
Kaarlolan maat ovat rajakkain. Nyt minä sanon, että raja kulkee selän
harjaa pitkin, missä tuuli ja vesi jakoutuu; mutta Dawston-solan Jaakko
pulittaa vastaan, inttää sen käyvän alempaa pitkin vanhaa karjapolkua,
joka menee Sulkusolmusta Keeldarin alueelle -- ja se tekee suuren eron."

"Ja minkä eron se tekee, ystävä?" kysyi Pleydell. "Montako lammasta
sillä ruokittaisiin?"

"Ka, eipä monta", sanoi Dandie ohaustaan kynsien; "paikka on korkealla
ja tuulille alttiina -- ruokkii se sian, tai ehkäpä hyvänä vuonna
kaksi".

"Ja mokoman laitumen takia, joka kenties vastaa viittä shillingiä
vuodessa, sinä olet valmis haaskaamaan sata puntaa tai pari?"

"Ei, sir, en ruohon arvon takia", vastasi Dinmont, "vaan oikeuden
tähden".

"Hyvä ystävä", neuvoi Pleydell, "oikeuden kuten armeliaisuudenkin
tulisi alkaa kotoa. Tee sinä oikeutta vaimollesi ja perheellesi, äläkä
asiata sen enempää mielessäsi pidä."

Dinmont vielä viivyskeli, kieritellen hattua kädessään. "En minä sen
puolesta, sir -- mutta pahahan olisi minun antaa hänen pöyhkeillä --
hän vakuuttaa tuovansa kaksikinkymmentä todistajaa -- ja minä olen
varma siitä, että yhtä useat ovat valmiit vannomaan minun hyväkseni
kuin hänenkin, ihmisiä, jotka ovat ikänsä Kaarlolan maalla asuneet
eivätkä soisi maan menettävän mahtiansa."

"Perhana, hyvä mies, jos se on kunniakysymys", sanoi asianajaja, "niin
mikseivät omistajanne siihen ryhdy?"

"Enpä tiedä, sir" (jälleen raapien päätänsä), "ei ole viime aikoina
ollut vaaliotteluita, ja lairdit ovat kovin naapurillisia, ja Jaakko
ja minä emme saa niitä pannuksi ikeeseen siitä kaikesta, mitä niille
puhumme -- mutta jos luulette, että me voisimme pidättää veron --"

"Ei, ei! Sepä ei mitenkään käy päinsä", epäsi Pleydell. "Hitto teidät
periköön, miksette ota karttuja ja ratkaise keskenänne?"

"No, hei, sir", vastasi lampuoti, "sitäkin olemme jo kolmasti
yrittäneet -- kahdesti tilalla ja kolmannen kerran Lockerbyn
markkinoilla. Mutta miten ollakaan -- olemmepa molemmat aika terhakoita
karttusilla, eikä siitä oikein tolkkua tullut."

"No miekkasille sitte, kuten isänne ennen tekivät, ja horna teidät
nielköön", tokaisi lainoppinut.

"Ka, jollei se luullaksenne ole vastoin lakia, niin sopiipa tuota
yrittää."

"Maltas, maltas!" huudahti Pleydell, "muutoin sattuu toinen loordi
Soulisin erehdys. Kuulehan, hyvä mies, ymmärrä minua; kehotan sinua
harkitsemaan, kuinka peräti turhanaikaiseen ja hupsuun käräjöimiseen
haluat antautua."

"Niinkö, sir?" sanoi Dandie pettyneellä äänellä. "Ette sitte taidakaan
käydä puolelleni?"

"Minäkö! En -- mene kotiisi, mene kotiisi, ottakaa ryypyt ja sopikaa."
Dandie näytti vain puolittain tyytyväiseltä ja pysyi yhä paikoillaan.
"Mitään muuta, ystäväni?"

"Vain sen kuolleen neidin perimisestä, sir, Singlesiden vanhan miss
Margaret Bertramin."

"Kas, mitä hänestä?" kysyi neuvonantaja hiukan ihmeissään.

"No, ei meillä mitään sukusuhteita ole Bertrameihin laisinkaan",
selitti Dandie; "isoisiahan ne olivat ihmisiä meihin verraten. Mutta
Jean Liltup, joka oli vanhan Singlesiden emännöitsijä ja noiden kahden
edesmenneen neitokaisen äiti -- joista nyt jälkimäinen kuoli jo
mielestäni kypsyneellä ijällä -- Jean Liltup oli Liddelistä peräisin,
ja hän oli siksi läheistä sukua meille kuin minun äitini sisarpuolen
pikkuserkku. Hän lyöttäysi yhteen Singlesiden kanssa kieltämättä jo
emännöitsijänä, ja ikävä kiusa ja suru se oli hänen omaisilleen ja
sukulaisilleen. Mutta Singleside tunnusti avioliiton ja tyydytti kirkon
-- ja nyt minä tahtoisin teiltä tietää, eikö meillä lain mukaan ole
jotakin vaadittavaa?"

"Ei niin hiventäkään."

"No, siitä emme sen köyhemmiksi tule", puheli Dandie; "mutta hän on
saattanut meitä ajatella, jos tuli tehneeksi testamenttia. Niin, sir,
olenpa sanonut sanottavani -- toivotan teille vain hyvää yötä, ja --"
pistäen käden taskuunsa.

"Ei, ei, ystäväni; minä en milloinkaan ota palkkiota lauvantai-iltasin
tai kirjallista selitystä saamatta -- menehän, Dandie."

Ja Dandie kumarsi ja läksi.




37 luku.

HAUTAUS.


"Teidän majesteettinne", sanoi Mannering, "on juhlallistuttanut
hallituksesta-luopumisenne laupeuden ja armeliaisuuden teolla. Tuo mies
tuskin ryhtyy käräjöimään."

"Ei, siinä te erehdytte kerrassaan", vastasi kokenut lakimies. "Ainoana
erotuksena on, että minä olen menettänyt päämieheni ja palkkioni. Hän
ei lepää ennenkuin löytää jonkun rohkaisijakseen ennakolta päättämäänsä
hupsuuteen. Ei, ei! Minä olen vain näyttänyt teille toisenkin heikon
kohtani -- minä aina lauvantai-iltasin puhun totta."

"Ja joskus viikollakin, luulisin", huomautti Mannering samaan sävyyn.

"No, kyllähän, mikäli kutsumukseni sallii. Minä olen, kuten Hamlet
sanoo, välttävän rehellinen, kun päämieheni ja heidän neuvojansa
eivät tee minua välineeksi viemään heidän kahteen kertaan tilattuja
valheitansa tuomarin pöytään. Mutta oportet vivere![42] surullinen
seikka. -- Ja nyt asiaamme. Minua ilahuttaa, että vanha ystäväni
Mac-Morlan on lähettänyt teidät minun luokseni; hän on toimelias,
rehellinen ja älykäs mies, kauvan ollut sijaissheriffinä silloisessa
minun piirissäni ja vielä samassa virassa. Hän tietää minun kiintyneen
tuohon onnettomaan Ellangowanin perheeseen ja Lucy-parkaan. En ole
tyttöä nähnyt sitte kun hän oli kahdentoista vanha, ja olipa hän
silloin suloinen ja kaunis tyttönen hyvin hupelon isän hoidossa.
Mutta harrastukseni Lucyyn polveutuu aikaisemmalta ajalta. Minut
kutsuttiin, mr. Mannering, silloisena piirikunnan sheriffinä
tutkimaan murhaa, joka oli tehty Ellangowanin lähellä samana päivänä,
jona tämä lapsi-parka syntyi. Samaiseen verityöhön sisältyi hänen
ainoan veljensä, noin viisivuotiaan pojan kuolema tai ryöstö, minun
valitettavasti kykenemättäni saamaan selville, mikä kummallinen
yhteys näillä kahdella tapauksella oli. Hohoi, eversti, en eläissäni
unohda sen aamun surkeutta Ellangowanin perheessä! -- isä suunniltaan
tuskasta -- äiti ennenaikaiseen synnytykseen menehtyneenä -- avuton
lapsi melkein ihan hoitajattomaksi ilmestyneenä kitisten ja poraten
tähän kurjaan maailmaan moisella sanomattoman surkeuden hetkellä.
Me lakimiehet emme ole rautaa, sir, tai messinkiä, yhtä vähän kuin
te soturit olette terästä. Me olemme siviiliyhteiskunnan rikoksille
ja ahdingoille tutut, kuten te sotatilan surullisille tapauksille,
ja kumpaisillekin on kenties joku erä paatumusta tarpeellinen
velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta paholainen vieköön soturin, jonka
sydän voi olla yhtä kova kuin miekkakin, ja hänen akkansa siepatkoon
lakimiehen, joka otsansa sijasta silaa povensa vaskella! -- Mutta
hei, minähän menetän lauvantai-iltani -- uskotteko ystävällisesti
minulle nämä miss Bertramin asiata koskevat paperit? Ja malttakaahan --
huomenna te syötte nuorenmiehen päivällisen vanhan lakimiehen parissa,
-- minä vaadin, täsmälleen kolmelta -- ja tulkaa tuntia aikaisemmin.
Vanha neiti haudataan maanantaina; meillä on orvon asia ja lainaammekin
sunnuntailta tunnin puhellaksemme tästä hommasta -- vaikka pelkäänkin,
ettei mitään ole tehtävissä, jos hän on muuttanut perintömääräystänsä
-- ellei se kenties ole tapahtunut näiden kuudenkymmenen päivän
kuluessa, ja silloin, jos miss Bertram pystyy osottamaan olevansa
lain mukaan perillisen asemassa, niin -- Mutta sielläpä vasallini jo
kuulostavat kärsimättömiltä _interregnumiinsa_[43] -- en kehota teitä
yhtymään jälleen seuraamme, eversti; se olisi suopeutenne kiusaamista,
paitsi jos olisitte alottanutkin päivänne meidän kanssamme, vähitellen
lipuen viisaudesta hilpeyteen ja hilpeydestä -- tuota -- tuota noin --
huikenteluun. Hyvää yötä -- Harry, saattakaahan mr. Manneringia hänen
asuntoonsa -- eversti, odotan teitä hiukan yli kello kahdelta huomenna."

Eversti palasi majataloonsa, yhtä suuresti kummastellen niitä
lapsellisia kujeita, joista oli oppineen neuvonantajansa tavannut,
suoruutta ja tervettä järkeä, jotka hän oli silmänräpäyksessä saanut
ammattinsa vaatimusten tarpeiksi, ja tunteellista sävyä, jolla hän
puheli ystävättömästä orvosta.

Kun eversti ja seuralaisista mahdollisimman hiljainen ja harvasanainen
mestari Sampson seuraavana päivänä lopettivat aamiaistaan, jonka teen
Barnes oli valmistanut ja laseihin kaatanut, sitte kun koulumestari
oli yrityksessään hyppysensä polttanut, osotettiin äkkiä huoneeseen
mr. Pleydell. Sievästi suittu lyhykäinen valetukka, jonka jokaiselle
hiuskarvalle oli innokas ja huolellinen parturi jakanut oikean
osuutensa tukkajauhoa; hyvin harjattu musta puku, peräti puhtaat
kultasolkiset kengät ja kultapää keppi; pikemmin pidättynyt ja
muodollinen kuin tunkeutuva sävy, joka silti ilmaisi vain omaksuttua
tapaa, eikä suinkaan kömpelyyttä; kasvot, joiden ilmehikkäät ja hieman
leikkisät piirteet olivat täydellisessä levossa -- kaikki ilmaisi
edellisen illan huvittelijaan verraten aivan eri olentoa. Silmän
oveluutta ja terävyyttä säihkyvä välähdys oli ainoana huomattavana
ilmeenä, joka muistutti "lauvantai-illan miestä".

"Olen saapunut", hän sanoi hyvin kohteliaana esiintyen, "käyttämään
kuninkaallista vaikutusvaltaani teidän hyväksenne hengellisissä kuten
ajallisissakin asioissa -- saanko saattaa teitä presbyteeriseen
kirkkoon tai episkopaaliseen rukoushuoneeseen? _Tros Tyriusve_,
lakimies, tiedättehän, on molempia uskontoja, tai minun tulisi
paremminkin sanoa molempia muotoja. Vai saanko auttaa teitä muulla
tavoin viettämään aamupäiväänne? Suonette anteeksi vanhanaikaisen
tyrkyttelyni -- synnyin aikaan, jolloin skotlantilaista syytettiin
vieraanvaraisuuden puutteesta, jos hän tuokioksi jätti vieraansa
yksikseen muulloin kuin hänen nukkuessaan -- mutta toivoakseni sanotte
minulle heti, jos epäaikaisesti tulen."

"Ette laisinkaan, hyvä hra Pleydell", vastasi eversti Mannering;
"mielihyvällä asetun luotsattavaksenne. Sydämestäni soisin kuulevani
jotakuta skotlantilaista saarnamiestänne, joiden lahjat ovat
tuottaneet suurta kunniaa maallenne -- Blairianne, Robertsonianne tai
Henryänne; ja kiitollisesti otan ystävällisen tarjouksenne vastaan.
Mutta", vetäen lakimiehen hiukan syrjään ja katsahtaen Sampsoniin,
"tuossa mietteisiinsä vaipunut arvoisa ystäväni on hieman avuton
ja hajamielinen, ja palvelijani Barnes, joka on hänen vakituinen
luotsinsa, ei oikein voi autella häntä täällä, varsinkin kun hän
on ilmaissut päättäneensä mennä muutamiin tuntemattomampiin ja
syrjäisempiin hartauspaikkoihinne".

Lakimies vilkaisi mestari Sampsoniin. "Tallettamisen arvoinen
harvinaisuus -- ja minä toimitan sopivan kaitsijan. Kuulkaahan, sir"
(tarjoilijalle), "menkää matami Finlaysonille Cowgateen kysymään apuri
Miles Macfinia; hän on siellä jokseenkin tähän aikaan. Sanokaa hänelle,
että haluan häntä puhutella."

Odotettu henkilö saapui pian. "Luovutan ystävänne tämän miehen
hoimiin", sanoi Pleydell; "hän saattaa tai johtaa ystäväänne minne
tahansa tämän mieli tekee, vähääkään välittämättä siitä, onko
kysymyksessä kirkonmenot tai markkinat, kokous tai käräjät, tai --
mikä hyvänsä paikka -- ja tuopi hänet turvallisesti kotiin millä
tunnilla määräätte, joten mr. Barnes tuossa voipi seurata omaa vapaata
tahtoansa".

Asia järjestyi siis helposti, ja eversti jätti koulumestarin tuon
miehen kaittavaksi siksi aikaa kun he Edinburghissa viipyisivät.

"Ja nyt, sir, jos suvaitsette, menemme Harmaidenmunkkien kirkkoon
kuulemaan meikäläistä Skotlannin, Mannermaan ja Amerikan
historioitsijaa."

He pettyivät -- hän ei saarnannut sinä päivänä. "Eipä hätää", tuumi
asianajaja, "hetkinen kärsivällisyyttä, niin menestymmepä hyvinkin".

T:ri Robertsonin virkaveli nousi saarnastuoliin.[44] Ulkonaisesti hän
ei tehnyt edullista vaikutusta. Vieraan silmään pistivät ensimäisinä
kummallisen vaalea hipiä, jolle oli outona vastakohtana musta tekotukka
ilman hiusjauhon rahtuakaan; ahdas rinta ja kumarainen ryhti; pönkkien
tapaan molemmin puolin saarnastuolia asetetut kädet, jotka näyttivät
paremmin tarpeellisilta kannattelemaan saarnaajaa kuin auttelemaan
hänen liikehtimistään, -- kaavun puute, rypistynyt papinkaulus ja
tuskin vapaaehtoiselta tuntuva asento. "Saarnaaja näyttää hyvin
jyrkeältä henkilöltä", kuiskasi Mannering uudelle ystävälleen.

"Älkää hätäilkö; hän on mainion skotlantilaisen lakimiehen poika[45] --
kyllä hän sukuunsa tulee, sen takaan."

Oppinut lakimies ennusti oikein. Sananselitys saatiin uusista, mieleen
painuvista ja valaisevista raamatunhistorian näkökohdista runsas,
-- saarna, jossa Skotlannin kirkon kalvinilaisuutta lahjakkaasti
kannatettiin, mutta samalla se tehtiin perustaksi käytännöllisten
siveyssääntöjen terveelle järjestelmälle, joka ei suojannut syntistä
ihannoidun uskon eikä yksilöllisen erikoisuuden viitalla, eikä myöskään
jättänyt häntä epäuskon ja lahkolaisuuden aalloille ajelehtimaan.
Jotakin vanhentunutta todistelutapaa ja vertauskuvallisuutta siinä
oli, mutta se vain antoi erityistä painoa ja pontta kaunopuheiselle
tyylille. Saarnaa ei luettu -- tuolloin tällöin joutui avuksi
paperisuikale, jolle oli tutkistelemuksen otsikot merkitty, ja
alussa vajanaiselta ja hämmentyneeltä tuntuva lausunta kävi
saarnaajan lämmetessä vilkkaaksi ja selkeäksi. Vaikka sananselitystä
ei olisi voinut sanoa mallikelpoiseksi näytteeksi kirkollisesta
kaunopuheisuudesta, oli Mannering kuitenkaan harvoin kuullut niin
paljoa oppia, järkeilevää terävyyttä ja tarmokasta todistelua
kristinuskon palveluksessa käytettynä.

"Tuollaisia", sanoi hän kirkosta poistuessaan, "lienevät olleet ne
saarnaajat, joiden pelottomuutta ja teräviä, vaikka joskus järeästi
käytettyjä lahjoja me saamme kiittää uskonpuhdistuksesta".

"Ja kuitenkaan ei tuossa kunnianarvoisassa hengenmiehessä", sanoi
Pleydell, "josta minä sydämellisesti pidän hänen isänsä ja itsensä
tähden, ole jälkeäkään siitä yrmeästä tai farisealaisesta ylpeydestä,
josta on syytetty muutamia aikaisempia Skotlannin kalvinistisia
kirkkoisiä. Hänen virkaveljensä ja hän ovat eri kannalla ja johtavat
eri puolueita seurakunnassa, muutamiin erityisiin kirkkokurin
kohtiin nähden, mutta hetkeksikään menettämättä henkilökohtaista
ystävällisyyttä tai arvonantoa toisiansa kohtaan, tai sallimatta
häijyyden sekaantua vastustukseen, joka on kumpaiseltakin puolelta
vakaata, heltymätöntä ja nähtävästi tunnollista."

"Ja te, mr. Pleydell, mitä te ajattelette heidän erimielisyyksistään?"

"No, toivonpa, eversti, että yksinkertainen ihminen pääsee taivaaseen
mitäänkään niistä ajattelematta. Sitä paitsi, _inter nos_,[46] minä
kuulun Skotlannin kärsivään ja episkopaaliseen kirkkoon -- varjon
rahtuseen nykyään, ja onneksi niin -- mutta minulle on rakasta
rukoilla missä isäni rukoilivat ennen minua, ajattelematta huonompaa
presbyteerisistä muodoista, joskaan ne eivät vaikuta minuun samoin
aatosyhtymin." Ja he erosivat päivällisaikaan asti.

Lakimiehen talon hankalasta pääsytiestä johtui Mannering hyvin
kohtuullisin odotuksin menemään kestitykseensä. Paikka näytti vielä
koleammalta päivänvalolla kuin edellisenä iltana. Rakennukset
olivat molemmin puolin kujaa niin likekkäin, että vastapäiset
naapurukset olisivat voineet tervehtiä toisiaan kädenpuristuksella,
ja paikka-paikoin oli väli kokonaan suljettukin puisilla lehtereillä.
Askelmatie eli porrassilta ei ollut kunnollisesti siistitty, ja taloon
tultuaan Mannering kummasteli paneilatun käytävän kaitaisuutta ja
halpaa näköä.

Mutta kirjastohuone, johon hänet opasti vanhahkonpuoleinen arvokkaan
näköinen miespalvelija, oli täydellisenä vastakohtana noille vähän
luvanneille vihjeille. Se oli sopusuhtainen suojama, jonka seinillä
riippui moniaita skotlantilaisten suurmiesten muotokuvia, Jamiesonin,
kaledonialaisen Vandyken käsialaa; yltympärillä oli kirjoja, parhaitten
tekijäin parhaita painoksia, ja etenkin mitä oivallisin kokoelma
klassillista kirjallisuutta.

"Nämä", sanoi Pleydell, "ovat ammattini työkaluja. Lakimies vailla
historian tai kirjallisuuden tuntemusta on käsityöläinen, pelkkä
muuraaja; jos hänellä on jonkun verran tietoja noilta aloilta, niin hän
voipi rohjeta arkkitehdiksi itseään sanoa."

Mutta Manneringia viehätti enimmin näköala ikkunoista, joista näki
Edinburghin ja meren välisen verrattoman alueen, Firth of Forthin
saarinensa, Pohjois-Berwickin matalaan päättyvän lahden ja Fifen
pohjoiseen päin polvittelevan, vaihtelevan rannikon, jonka ylänteet
kuvastuivat pykäleisenä ääriviivana selkeän sinistä taivaanrantaa
vasten.

Kyllikseen nautittuaan vieraansa ihmettelystä käänsi mr. Pleydell hänen
huomionsa miss Bertramin asioihin. "Olin toivonut", hän sanoi, "joskin
heikosti, keksiväni joitakin keinoja, millä todistaa hänen vääjäämätön
oikeutensa tuohon Singlesiden maaomaisuuteen; mutta tutkimukseni ovat
olleet turhat. Vanhalla neidillä oli varmasti ehdoton määräysvalta ja
hän saattoi vapaasti siirtää tilan omistusoikeuden. Meille jää vain
toivo, ettei paholainen ole viekotellut häntä muuttamaan tätä varsin
soveliasta jälkisäädöstä. Teidän täytyy olla mukana vanhan neidin
hautauksessa huomenna; saatte tilaisuuteen kutsun, sillä minä olen
hänen asiamiehelleen ilmottanut teidän saapuneen tänne miss Bertramin
puolesta. Jälkeenpäin tapaan teidät suruhuoneella ja olen saapuvilla
valvomassa, että testamentin avaaminen tapahtuu rehellisesti. Vanhalla
kissalla oli pikku tyttö, joku orvoksi jäänyt sukulainen, joka asui
hänen luonaan jonkunlaisena orjuutettuna seuralaisena. Toivoakseni on
hänen omatuntonsa saanut hänet nyt toimittamaan tämän riippumattomaan
asemaan, korvaukseksi kärsimyksestä, johon hän tyttösen elinaikanansa
alisti."

Huoneeseen ilmestyi nyt kolme herrasmiestä, jotka esiteltiin vieraalle.
He olivat järkeviä, iloisia ja sivistyneitä miehiä, joten päivä kului
varsin hauskasti; ja kello kahdeksan seuduissa illalla avusti eversti
Mannering seuruetta suoriutumaan isännän pullosta, joka tietysti
oli isokokoisimpia. Majataloon palatessaan hän löysi pöydältään
kortin, jossa häntä pyydettiin saattamaan viimeiseen leposijaansa
Singlesiden edesmennyttä miss Margaret Bertramia; surusaatto lähtisi
vainajan asunnolta Harmaidenmunkkien kalmistoon kello yhdeltä jälkeen
puolenpäivän.

Määrähetkellä Mannering saapui pieneen etukaupunkitaloon kaupungin
etelälaidalle ja tapasi suruhuoneen osottajina skotlantilaisen tavan
mukaan kaksi murheellista oliota, yllään pitkät mustat kauhtanat,
valkeat harsot ja hattunauhat, ja -- käsissään kumpaisellakin salko,
joka oli koristeltu samanlaisilla kaihotuntuisilla viirikkeillä. Kaksi
muuta mykkää esiintyjää, jotka naamioistaan päättäen näyttivät kärsivän
jonkun kaamean onnettomuuden tuskaa, ohjasi hänet vainajan ruokasaliin,
jossa hautausväki oli koolla.

Skotlannissa on yleensä säilynyt tapana vainajan sukulaisien kutsuminen
maahanpaniaisiin; Englannissa se on hävinnyt käytännöstä. Useinkin
sillä on erityinen ja mieleen painuva vaikutus, mutta se kutistuu
pelkäksi tyhjäksi muodoksi ja teeskentelyksi, milloin vainaja
valitettavasti on elänyt rakkaudesta osattomana ja kuollut valituksia
herättämättä. Englantilaiset vainajain rukoukset, kirkonmenojen
kauneimpia ja enimmin sydäntä koskevia osia, saavat sellaisissa
tapauksissa kuulijakunnan huomion kiintymään sekä yhdistävät sen
ajatukset ja tunteet hartaudenharjotukseen, joka on niin erityisen
sovelias tuollaiseen tilaisuuteen. Mutta skotlantilainen tapa ei anna
mitään vajavuuden täyttämiseksi ja tarkkaavaisuuden kohottamiseksi tai
herättämiseksi, jos ei osanottajissa ole todellista tunnetta, ja siten
on ikävystyttävän muodollisuuden ja miltei ulkokultaisen väkinäisyyden
leima liiankin kerkeä painumaan surujuhlallisuuksiin kokoontuneeseen
seurueeseen. Mrs. Margaret Bertram oli kovaksi onneksi niitä, joiden
hyvät ominaisuudet eivät ole yleistä ystävyyttä luoneet. Hänellä
ei ollut ketään läheisiä sukulaisia, jotka olisivat voineet surra
luonnollisesta kiintymyksestä, ja sen vuoksi hänen hautauksensa osotti
pelkästään surun ulkonaisia koruja.

Mannering siis seisoi tässä kolmannen, neljännen, viidennen
ja kuudennen asteen serkkujen haikeassa ryhmässä, sopeuttaen
kasvonpiirteensä kaikkien ympärillänsä olijain säädylliseen
juhlallisuuteen ja näyttäen yhtä surevaiselta miss Margaret Bertramin
poismenon tähden, kuin olisi Singlesiden edesmennyt omistajatar ollut
hänen oma sisarensa tai äitinsä. Pitkällisen ja kaamean äänettömyyden
jälkeen alkoi saattoväki puhella syrjään -- hillitysti supattaen
kuitenkin ja kuin kuolevan henkilön huoneessa ollen.

"Ystävä-parkamme", sanoi muuan totinen herrasmies, hädin suutansa
avaten kasvonpiirteittensä välttämättömän juhlallisuuden epäkuntoon
joutumisen pelosta ja luisuttaen kuiskauksensa niin ahtaasta huulten
raosta kuin päinsä kävi, "ystävä-parkamme on kuollut melkoista
maallista hyvyyttä saaneena".

"Sanokaas muuta", vastasi puhuteltu henkilö, silmät puoliummessa; "miss
Margaret-parka oli aina tavaralle tyystä".

"Mitä uutta, eversti Mannering?" kysyi eräs niistä herrasmiehistä,
joiden kanssa hän oli edellisenä päivänä ollut päivällisellä, mutta
sellaisella äänenpainolla, että sen järkyttävä vakavuus olisi voinut
ilmottaa kokonaisen sukupolven surman.

"Ei mitään erityistä, luullakseni, sir", vastasi Mannering sillä
soinnulla, minkä huomasi olevan suruhuoneessa säädyllisen.

"Minusta kuulostaa siltä", jatkoi ensimäinen puhuja painavasti ja
tietävän näköisenä, "minusta kuulostaa siltä, että jälkisäädös _on_".

"Ja mitä saapi pikku Jenny Gibson?" tiedusti joku.

"Sata ja vanhan repeterikellon."

"Vähäinen on osuus, tyttö-poloiselle; kyllä hän oli vanhan neidin
kanssa lujilla. Mutta paha on kuolleiden kenkiä odotella."

"Pelkäänpä", puheli politikoitsija, joka seisoskeli likinnä
Manneringia, "ettemme ole vielä suoriutuneet vanhasta ystävästänne
Tippu Sahibista -- aavistan hänen tuottavan Yhtiölle[47] lisää kiusaa;
ja minulle kerrotaan, mutta teillähän siitä on varma tieto, että
Itä-Intian osakkeet eivät ole nousemassa."

"Luulen niiden nousevan, sir, piankin."

"Miss Margaretilla", huomautti keskusteluun tarttuen kolmas henkilö,
"oli joitakuita intialaisia arvopapereita. Minä tiedän sen, sillä minä
nostin korot hänelle -- olisi nyt suotavaa toimitsijain ja perikunnan
saada everstin neuvoa niiden rahaksimuuttamisen ajasta ja tavasta.
Minä puolestani arvelen -- mutta tuossapa mr. Mortcloke tulee meille
sanomaan, että aikovat nostaa."

Hautajaisten toimittaja mr. Mortcloke jakelikin ammatillisen
pitkiksi venynein ja mitä murheellisinta juhlallisuutta ilmaisevin
kasvoin kantoväelle pikku kortteja, jotka osottivat kullekin sijansa
kirstun kuljetuksessa. Kun tämä etusija oletetaan järjestyväksi
sukulaisuussuhteen likeisyydestä vainajaan, ei hautajaisten toimittaja
välttänyt joidenkuiden loukkaantumista, niin taitava tällaisten
murhemenojen ohjaaja kuin olikin. Miss Bertramin sukulaisuus oli
Singlesiden tiluksiin kuulumista, jollaisen suhteen läheisyys
tällähaavaa oli erityisen kateuden herättäjänä kaikille saapuvilla
oleville sukulaisille. Jotakin jupinaa kuului, ja Dinmont-ystävämme
tuotti julkisempaa pahennusta, ollen kykenemätön joko hillitsemään
tyytymättömyyttään tai lausumaan sitä juhlalliseen tilaisuuteen
kunnollisesti sovelletussa äänilajissa.

"Luulenpa, että olisitte voinut minulle antaa edes jalan hänestä
kannettavakseni", huudahti hän melkoista äänekkäämmin kuin säädyllisyys
olisi sallinut; "hyvä Jumala, ellei olisi noita tiluksen tilkkuja
ollut, niin olisinpa saanut hänet kokonaan kantaakseni, niin monta kuin
täällä säätyläistä onkin".

Parikymmentä rypistyvää ja nuhtelevaa otsaa kääntyi häikäilemättömään
maalaiseen, joka mielipahaansa purettuaan asteli pönäkästi alikertaan
muiden mukana, olematta millänsäkään niiden mielipiteistä, joita hänen
huomautuksensa olivat pahottaneet.

Ja sitte hautaussaatto läksi liikkeelle, ruumisajurit sauvoineen ja
mustapilkkuisine valkeine silkkiharsoineen miss Margaret Bertramin
hyvin säilyneen neitseellisen maineen kunniaksi. Kuusi nälkiintynyttä
luuskaa, itse oikeita kuolevaisuuden tunnuskuvia, upeat loimet seljässä
ja komeat töyhdöt otsassa, hinasi kaamean prameita ruumisvaunuja,
laahautua jahnustellen kohti hautajaispaikkaa, edellään Jamie Duff,
hupelo, joka valkeasta paperista valmistaminensa suruseppelein ja
kaulahuivein lyöttäysi kaikkiin maahanpaniaisiin, ja perässään kuudet
saattojoukon täyttämät surukaleesit.

Monet saattajista antoivat nyt väljempää valtaa kielelleen ja
haastelivat pidättelemättömällä hartaudella perinnön suuruudesta
ja sen luultavasta jakautumisesta. Pääodottelijat sentään tosiaan
pysyivät viisaasti vaiti, ujostellen ilmaista toiveita, jotka voisivat
osottautua petollisiksi; ja asiamies eli toimitsija, joka yksinään
tiesi täsmälleen, miten asian laita oli, piti katsantonsa salaperäisen
mahtavana, kuin päättäneenä täyteen määrään asti säilyttää tuskan ja
jännityksen mielenkiintoa.

Vihdoin he saapuivat kirkkomaan portille ja sieltä lopuksi
Singleside-suvun hautasijalle, kuljettuaan parin-, kolmenkymmenen
lapset käsivarrellaan jouten ällistelevän vaimon keskitse, ja
saattueenaan pari tusinaa lapsia, jotka hypellen ja riekkuen
juoksentelivat murhepukuisen kulkueen vierellä. Hautuupaikka oli
nelikulmainen aituus Harmaidenmunkkien kalmistossa, toisella
puolella vartijanaan ikivanha nenätön ja siipi -- puoli enkeli,
joka oli ansiokkaasti seisonut asemillaan vuosisadan ajan, kun
taasen hänen vastaavalla jalustalla vartiopalvelustaan toimittanut
keruubikumppaninsa virui poikkioimena runkona katkojen, takkiaisten ja
nokkosien seassa, joita kasvoi jättiläismoisen rehevinä hautakammion
seinustoilla.

Sammaltunut ja rapistunut kirjotelma ilmotti lukijalle, että vuonna
1650 oli kapteeni Andrew Bertram, Singlesiden ensimäinen herra,
ikivanhaa ja kunnioitettavaa Ellangowanin sukua, pystyttänyt tämän
muistomerkin itselleen ja jälkeläisilleen. Kohtuullinen määrä
viikatteita, tiimalaseja sekä pääkalloja ja sääriluita reunusti
seuraavaa hautakammion rakennuttajan muistolle omistettua hautarunouden
versoa:

    Nathanaelin sydäntä, Bezaleelin kättä
    minä en muiltakaan epää,
    mut hänellä oli ne epäilemättä,
    joka nyt tässä lepää.

Tänne siis, muhevaan mustaan savimultaan, joksi hänen esi-isänsä nyt
olivat maatuneet, he kätkivät miss Margaret Bertramin ruumiin; ja
sotilaallisesta hautauksesta palaavien soturien tavoin pakottivat
läheisimmät sukulaiset, joilla saattoi olla osuutta vainajan perintöön,
vuokravaunujensa konit juoksemaan minkä jaksoivat, tehdäkseen lopun
enemmästä jännitystilasta tuossa mielenkiintoisessa asiassa.




38 luku.

TESTAMENTIN AVAAMINEN.


Eräässä Lukianoksen sadussa kerrotaan älykkään ohjaajan harjottaman
apinajoukon olleen suurella menestyksellä esittämässä murhenäytelmää,
kun koko kohtauksen säädyllisyys yhtäkkiä tärveltyi ja näyttelijäin
luontaiset intohimot riehahtivat kovin räikeästi valloilleen erään
koiranleuan heittäessä kourallisen pähkinöitä näyttämölle. Samaan
tapaan nyt lähenevä käännekohta elvytti odottajissa peräti toisenlaisia
tunteita kuin ne olivat, joiden ilmettä he vastikään olivat mr.
Mortcloken valvonnan alaisina yrittäneet jäljitellä. Äsken hartaasti
kohti taivasta tai nöyrempinä maahan juhlallisesti luodut silmät
vilhuilivat nyt terävästi ja valppaasti laatikkoihin ja kirstuihin,
kaappeihin ja kaikkinaisiin vanhan neidin monituisiin säilöihin. Eikä
heidän etsintänsä tyhjänarvoista ollutkaan, vaikka he eivät löytäneet
hakemaansa testamenttia.

Tuossa oli hannoverinvastaisen kappelin papin 20 punnan velkatunnuste,
korot merkitty maksetuiksi viime Martinpäivää myöten, huolellisesti
käärittynä "Ulapan yli ja Kaarlon luo" -laulun vanhaan säveleeseen
sovitettuihin uusiin sanoihin; tässä omituinen rakkauskirjeenvaihto
vainajan ja jonkun liikekannalla olevan jalkaväkirykmentin luutnantin
O'Keanin välillä, nauhalla solmittuna asiapaperin sisälle, joka oitis
selitti sukulaisille, minkätähden heille pahaenteinen suhde oli äkkiä
katkennut -- luutnantin kahdensadan punnan suuruiseen velkakirjaan
nimittäin, johon _ei_ oltu merkitty mitään korkoja maksetuiksi.
Muitakin saamatunnustuksia ja velkasitoumuksia, isommille summille ja
parempien nimien (liikemerkityksessä, tarkotan) allekirjottamia kuin
arvoisan hengenmiehen ja uljaan soturin, pöyhi esille etsintä, sekä
sitä paitsi kasan kaiken kokoisia ja nimisiä rahoja, kullan ja hopean
romua, vanhoja korvarenkaita, murtuneiden nuuskarasiain sarantoja,
silmälasien kehyksiä y.m.m.s. Testamenttia ei yhäkään ilmestynyt, ja
eversti Mannering alkoi täydellä luottamuksella toivoa, että hänen
Glossinilta saamansa perintömääräys sisälsi vanhan neidin asiain
lopullisen järjestelyn. Mutta hänen ystävänsä Pleydell, joka nyt tuli
huoneeseen, varotti häntä antautumasta sellaiseen uskoon.

"Minä tunnen hyvin sen herrasmiehen", hän sanoi, "joka johtaa etsintää,
ja hänen sävystään arvaan, että hän tietää asiasta enemmän kuin
yksikään meistä".

Haun kestäessä luokaamme lyhyt silmäys pariin läsnäolijaan, joiden
harrastus näyttää hartaimmalta.

Tarpeetonta on sanoa mitään Dinmontista, joka seisoi iso
metsästyspiiska kainalossaan kurkotellen leveätä ja pyöreätä naamaansa
toimitsijan olan yli. Tuo laihankalpea vanhahko henkilö, joka on
pukeutunut mitä mallikelpoisimpaan herrasmiehen suruasuun, on
Mac-Casquil, entinen Drumquagin omistaja, joka joutui häviöön perimällä
kaksi Ayr-pankin hänelle testamentattua osaketta. Hänen toiveensa
perustuvat tässä tilaisuudessa hyvin etäiseen sukulaisuuteen, samassa
penkissä vainajan kanssa istumiseen jokaisessa sunnuntaikirkossa
ja _cribbage_-pelissä oloon hänen kanssaan lauvantai-iltoina --
hyvin huolellisesti karttaen voittajana lopettamista. Tuo karkean
näköinen mies, joka käyttää omaa rasvaista tukkaansa sidottuna vielä
rasvaisempaan nahkatulloon, on tupakkakauppias, miss Bertramin äidin
sukulainen. Siirtomaan sodan syttyessä oli hänellä hyvä kauppavarasto,
jolloin hän korotti tarveaineittensa hinnan kolminkertaiseksi koko
maailmalle, ainoan poikkeuksen myöntäen miss Bertramille, jonka
kilpikonnanluinen nuuskarasia viikottain täytettiin parhaalla
_rappee_'lla vanhoin hinnoin, koska palvelustyttö sen mukana toi
puotiin miss Bertramin tervehdyksen serkulleen mr. Quidille. Tuo
nuori mies taasen, jolla ei ole ollut sitäkään hyvää aistia, että
olisi vaihtanut saappaansa ja arkihousunsa, olisi saattanut olla niin
hyvällä sijalla vanhan neidin suosiossa kuin kukaan heistä, neitiä
kun miellytti katsella pulskaa nuorukaista. Mutta hänen arvellaan
haaskanneen onnenhetkensä toisinaan juhlallisen kutsunkin saatuaan
laiminlyömällä hänen teepöytänsä, toisinaan ilmestymällä sen ääreen
hauskemmassa seurassa päivällisellä oltuaan, kahdesti polkaisemalla
hänen kissaansa hännälle ja kerran solvaisemalla hänen papukaijaansa.

Ryhmästä herättää Manneringin harrastusta enimmin tyttöparka, joka
on ollut vainajalla jonkunlaisena alamaisena seuralaisena, hänen
saadakseen kaikin ajoin esteettömästi purkaa pahaa tuultaan. Hänet
laahasi muodon vuoksi huoneeseen vainajan suosikkipalvelijatar; niin
pian kuin mahdollista vetäytyen nurkkaan katseli hän nyt kummissaan
ja säikkyneenä vieraiden tunkeilevaa kopeloimista noissa kätköissä,
joita hän lapsuudestaan asti oli pelkäävällä kunnioituksella
ulkoapäin silmäillyt. Tätä tyttöä tähystelivät karsain katsein
kaikki kilpailijat, rehellistä Dinmontia vain lukuunottamatta; he
kuvittelivat huomaavansa hänet vaaralliseksi osalliseksi, jonka
vaatimukset saattaisivat ainakin rasittaa ja vähentää heidän
perintömahdollisuuksiaan. Kuitenkin oli hän ainoa saapuvilla olija,
joka näytti tosiaan surevan vainajaa. Miss Bertram oli ollut hänen
suojelijattarensa, vaikkakin itsekkäistä syistä, ja hänen oikullinen
hirmuvaltansa unohtui nyt, kyynelten vuolaina seuratessa toisiansa
hänen peljästyneen ja ystävättömän kasvattinsa poskia pitkin.

"Liiaksi tihkuu tuolla suolavettä, Drumquag", huomautti tupakkakauppias
entiselle tilalliselle, "ennustaakseen meille kumpaisellekaan järin
hyvää. Ihmiset harvoin vetistelevät tuolla tavoin, elleivät tiedä mistä
hyvästä."

Mr. Mac-Casquil vastasi vain nyökkäyksellä, tuntien säädylliseksi
todistaa ylempää säätyarvoaan mr. Pleydellin ja eversti Manneringin
nähden.

"Ihme paikka, jos ei mitään testamenttia lopulta sattuisi olemaankaan,
ystävä", äännähti toimitsijalle Dinmont, alkaen käydä kärsimättömäksi.

"Malttakaahan vielä hetkinen -- hän oli hyvä ja ymmärtäväinen nainen,
miss Margaret Bertram -- hyvä ja ymmärtäväinen ja järkevästi harkitseva
nainen, ja osasi valita ystävänsä ja taltensa. Hän on saattanut antaa
viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa, eli oikeammin _mortis causa_
määräyksensä, se kun koskee perittyä omaisuutta, jonkun luotettavan
ystävän käsiin."

"Panenpa veikkaan mitä tahansa", kuiskasi Pleydell everstille, "että
hänellä on se omassa taskussaan"; sitte lakimiestä puhutellen: "No,
sir, me lyhennämme jo tätä, jos sallitte -- tässä on Singlesiden
maaomaisuuden perinnönluovutuskirja, useita vuosia takaperin laadittu
Ellangowanin miss Lucy Bertramin hyväksi --" Seurue tuijotteli
pelottavan hurjasti. "Te luullakseni, mr. Protocol, voitte meille
ilmottaa, onko myöhempää säännöstä?"

"Suvaitkaahan sallia minun, mr. Pleydell --" hän otti asianajajan
kädestä asiapaperin ja silmäsi sen sisällystä.

"Liian kylmäverinen", mutisi Pleydell, "kerrassaan liian kylmäverinen
-- hänellä on se toinen testamentti taskussaan".

"Miksei hän sitte näytä sitä ja mene hornaan!" urahti soturi, jonka
maltti alkoi hivua.

"Ka, mistä sen tietäisin?" vastasi neuvonantaja; "miksei kissa tapa
hiirtä sen kiinni saadessaan? Vallantunto ja kiusan halu kai siinä ovat
määräävinä. -- No, mr. Protocol, mitä sanotte siitä paperista?"

"Säännöshän on hyvin sommiteltu säännös, mr. Pleydell, allekirjotus on
asianmukaisesti omakätiseksi todistettu ja kaikkia asetuksen määräyksiä
noudatettu."

"Mutta sen peruuttaa tai kumoaa toinen teidän hallussanne oleva
myöhäisempi, hä?" sanoi asianajaja.

"Jotenkin siihen tapaan, sen myönnän, mr. Pleydell", vastasi
toimitsija, ottaen esiin nauhalla sidotun kääryn, jonka jokainen taive
ja rako oli mustalla vahalla sinetitty. "Tuo asiakirja, mr. Pleydell,
jonka te esitätte vaatimuksen perusteeksi, on päivätty kesäkuun 1 p:nä
17--; mutta tämä" -- murtaen sinetit ja verkalleen kiehittäen auki
asiakirjan -- "on päivätty huhtikuun 20 -- ei, 21, näen, p:nä tänä
vuonna, ollen kymmentä vuotta myöhäisempi".

"Toden totta, no jo osasikin!" sanoi Pleydell; "juuri siinä kuussa
tulivat Ellangowanin vastoinkäymiset yleisesti tunnetuiksi. Mutta
kuunnelkaamme, mitä hän on tehnyt."

Mr. Protocol siis hiljaisuutta pyydettyään alkoi lukea testamenttia
verkallisella, vakaalla, kuivakiskoisella äänenpainolla. Hogarthille
olisi maalattavaksi soveltunut hänen ympärilleen kerääntynyt ryhmä,
jonka silmissä toivo vuoroin heräsi ja häipyi ja joka pinnisti
ajatuksiaan tajuamaan säätäjän tarkotuksen pääsisältöä ammattisanaston
usmasta, johon sen oli laillinen muoto verhonnut.

Asiakirja oli odottamaton laatuaan. Se sääsi ja siirsi kaikkiaan ja
kokonaan Singlesiden kartanon ja talon maat ja tilukset sekä niiden
kanssa yhdysviljelyksessä olevat Loverlessin, Liealonen, Spinster's
Knowen ja mitä kaikkea takapalstat "alempana mainitulle" (tässä
lukija miedonsi äänensä säveän ja vaatimattoman hiljaiseksi) "Peter
Protocolille, laillistetulle asianajajalle, täydellisimmästi luottaen
hänen kyvykkäisyyteensä ja vilpittömyyteensä -- (juuri nämä sanat vaati
arvoisa edesmennyt ystäväni minut liittämään tähän) -- mutta vain
HOIDETTAVAKSI" (lukija sai takaisin äänensä ja sävynsä, ja useiden
lukijain kasvot, joiden venähdys olisi voinut saada mr. Mortcloken
kadehtimaan, lyhenivät huomattavasti), "vain HOIDETTAVAKSI tässä
alempana lueteltujen tarkotusten, aikomusten ja toivomusten eduksi ja
hyväksi".

"Tarkotuksissa, aikomuksissa ja toivomuksissa" oli jutun kerma.
Ensimäiset esitettiin varustettuina alkulauseella, jossa selitettiin,
että testamenttaaja oli suoraan alenevassa polvessa ikivanhaa
Ellangowanin sukua, kun hänen kunnioitettu isoisänsä isä, Andrew
Bertram, ensimäinen Singlesiden herra, autuas muistossa, oli ollut
Allan Bertramin, viidennentoista Ellangowanin paroonin, toinen poika.
Sitte jatkettiin, että Henry Bertram, Ellangowanin Godfrey Bertramin
poika ja perillinen, oli lapsuudessaan varastettu vanhemmiltaan, mutta
testamentin tekijä oli _varmasti vakuutettu siitä, että hän vielä oli
vierailla mailla elossa ja taivaan kaitselmuksen ohjaamana palautuisi
esi-isiensä asuinsijalle_ -- jossa tapauksessa sanottu Peter Protocol
oli velvollinen ja sidottu, niinkuin hän itsensä velvotti ja sitoi
ottamalla vastaan nämä säännökset, luovuttamaan itseltään sanotut
Singlesiden ja muut maat sekä kaikki muut niiden ohessa hänelle
siirtyneet etuisuudet (lukuunottamatta ainoastaan asianmukaista
palkkiota hänen omasta vaivastaan) sanotun Henry Bertramin hyväksi ja
eduksi hänen palatessaan syntymämaahansa. Ja hänen vierailla mailla
asumisensa aikana, tai siinä tapauksessa ettei hän koskaan palaisi
Skotlantiin, mr. Peter Protocolin tuli holhoojana jakaa maaomaisuuden
verotulot ja muiden varojen korot (lukuunottamatta ainoastaan
asianmukaista palkkiota tässä näkemästään vaivasta) yhtä suurina osina
neljälle testamentissa nimitetylle hyväntekeväisyyslaitokselle. Valta
hallita, tehdä vuokrasopimuksia, periä ja sijottaa rahoja, sanalla
sanoen omistajan täysi valtuus uskottiin tälle luottamusmiehelle
ja hänen kuolemansa varalta siirtyväksi erinäisille asiakirjassa
luetelluille viranomaisille. Oli vain kaksi lahjotusta säädetty,
sata puntaa suositulle palvelijattarelle ja toinen saman suuruinen
erä Janet Gibsonille (joka asiakirjassa esitettiin testamenttaajan
armeliaisuudella kasvatetuksi) hänen sitomisekseen oppilaaksi johonkin
kunnialliseen ammattiin.

Ankeana valtasi apeus kuulijakunnan, joka miss Margaret
Bertram-vainajan vierashuoneessa oli kuunnellut tätä Singlesiden
maiden odottamatonta määräämistä. Syvä hiljaisuus seurasi lukemisen
päättymistä.

Mr. Pleydell oli ensimäinen puhuja. Hän pyysi saada katsastaa
asiakirjaa ja varmistuttuaan sen laillisesta pätevyydestä palautti sen
mitään virkkamatta, syrjään vain huomauttaen Manneringille: "Protocol
ei luullakseni ole huonompi kuin muutkaan ihmiset; mutta tuo vanha
neiti on päättänyt, että jos hänestä ei konnaa koidu, niin syynä ei
ainakaan ole kiusauksen puute."

"Tosiaan luullakseni", sanoi Drumquagin mr. Mac-Casquil, joka puolet
äkäänsä nieltyään päätti päästää loput kuuluville, "tosiaan luullakseni
on tämä tapaus eriskummallinen! Haluaisin nyt saada tietää mr.
Protocolilta, jonka mieltä yksinomaisena ja rajattomasti valtuutettuna
uskottuna miehenä tietenkin on tästä asiasta kysytty -- haluaisin,
sanon, tietää, kuinka ihmeessä miss Bertram saattoi luulla olemassa
olevaksi poikaa, jonka koko maailma tietää vuosia takaperin tulleen
murhatuksi?"

"Todellakaan, sir", vastasi mr. Protocol, "en käsitä itselleni
mahdolliseksi selittää hänen vaikuttimiaan enemmälti kuin hän on itse
tehnyt. Edesmennyt kunnioitettava ystävämme oli hyvä nainen, sir --
hurskas nainen -- ja hänellä saattoi olla luottamukselleen pojan
elossaoloon perusteita, joita ei ole meidän saatavissamme."

"Hoh", huomautti tupakkakauppias, "tiedän minä hyvinkin, mitkä hänen
luottamuksensa perusteet olivat. Mrs. Rebecca tuossa" (palvelijattareen
viitaten) -- "on minulle sataankin kertaan omassa puodissani kertonut,
ettei ollut mitään takeita siitä, millä tavoin hänen rouvansa
järjestäisi asiansa, kun joku vanha Gilslandin mustalaisnoita-akka
oli ajanut hänen päähänsä, että nulikka -- Harry Bertramiksihan
hän sitä nimittää? -- jonakuna päivänä lopultakin tulee elävänä
takaisin -- ettehän sitä kiellä, mrs. Rebecca? -- vaikka saanenpa
uskoa unohtaneennekin painaa emäntänne mieleen mitä lupasitte hänelle
puhella, kun teille monetkin puolikruunuset annoin. Mutta ettehän
suinkaan kiellä, mitä minä tässä nyt sanon?"

"En tiedä siitä yhtään mitään", vastasi Rebecca jurosti ja katsoen
suoraan eteensä sellaisen henkilön lujalla kasvojen ilmeellä, jonka
ei tee mieli tulla pakotetuksi muistamaan enempää kuin hänelle oli
mieluista.

"Hyvin sanottu, Rebecca! Te ainakin tyydytte omaan osaanne", sanoi
siihen tupakkakauppias.

Toisen luokan keikari, sillä ensimäiseen ei häntä voitu lukea, oli
tähän asti läimäytellyt saappaitaan ratsuvitsallaan ja näyttänyt
pilalle hemmotellulta lapselta, joka oli illallisensa menettänyt. Hänen
napinansa purkausi kuitenkin vain sisällisesti, korkeintaan puhjeten
sellaisiksi yksinpuheluiksi kuin: "Pahottelenpa, saamari sentään, että
itseäni hänen tähtensä koskaan kiusasin. Silloin yhtenäkin iltana,
saamari sentään, tulin tänne teetä juomaan ja jätin Kingin ja herttuan
ratsastajan, Will Hackin. He tyhjentelivät maljoja kilpahevosten
kunniaksi; saamari sentään, minä olisin voinut saada luvan kantaa
kilpa-ajajan nuttua yhtä hyvin kuin muutkin, jos olisin jatkanut heidän
kanssaan -- eikä hän sitten ole minulle edes tuota satasta heittänyt."

"Me teemme velkasitoumuksen maksun aivan mukavaksi", huomautti
hänelle mr. Protocol, jolla ei ollut mitään halua sillä hetkellä
kartuttaa toimeensa kohdistuvaa kiukkuilua. "Ja nyt, hyvät herrat,
meillä ei tietääkseni ole täällä sen enempää odottelemista, ja --
Minä jäljennytän kunnioitettavan ja arvoisan ystäväni testamentin
huomenna, jotta kukin herroista voipi tutkia sen sisältöä ja vapaasti
päästä saamaan siitä otteen; ja" -- hän kävi lukitsemaan vainajan
säilyjä kiireisemmin kuin oli ne avannut -- "mrs. Rebecca, pitäkäähän
ystävällisesti täällä kaikki kunnossa, kunnes saamme talon vuokratuksi
pois -- minä sain tänä aamuna tarjouksen eräältä vuokralaiselta, siltä
varalta että niin kävisi ja minulle mitään asiassa sanottavaa tulisi".

Dinmont-ystävämme oli toivoillut yhtä hyvin kuin joku toinenkin
ja tähän asti istua murjotellut vainajan nojatuolissa, jossa
tämän ruumiikkaan miesrohjon laiskasti nojailemassa nähdessään
edesmennyt olisi aika lailla ähmistynyt. Hänen puuhanaan oli ollut
ratsupiiskansa pitkän siiman kiertäminen kiemuraan vetäytyneen käärmeen
muotoiseksi ja sitte äkillisellä nytkäyksellä keskilattialle asti
avautumaan tempaiseminen. Ensi sanoikseen hän täräyksensä kestettyään
jalomielisesti selitti, luultavasti tajuamatta sitä ääneensä
lausuneensa: "No -- veri on vettä sakeampaa -- yhtä kernaasti silti
suon hänen saaneen ne juustot ja kinkut." Mutta uskotunmiehen tehtyä
yllämainitun huomautuksensa murehtijain hajaantumiseksi kavahti kelpo
Dinmont jaloilleen ja hölmistytti seurueen kysyä töksähdyttämällä:

"Ja mihin sitte joutuu tämä tyttö-parka, Jenny Gibson? Tottahan
keskenämme voimme tehdä jotakin hänen hyväkseen me kaikki, jotka
katsoimme olevamme sukua perheelle omaisuuden jaossa."

Tämä ehdotus näytti kiirehdyttävän useimmat joukosta oitis poistumaan
paikalta, vaikka he mr. Protocolin huomautusten jälkeen olivat
viivyskelleet ikäänkuin pettyneiden toiveittensa haudan äärellä.
Drumquag sanoi eli oikeammin mutisi jotakin omasta perheestään ja
säätyläisverensä perusteella katsoi oikeudekseen asettua lähtijöistä
ensimäiseksi. Tupakkakauppias astui hanakasti esille ja kehnoksui
ehdotusta: "Tuollainen pikku letukka on jo saanut kylliksi, ja mr.
Protocol ainakin on asianomainen henkilö ottamaan hänet hoitoonsa,
koska hänelle annettua lahjotustakin holhoaa"; vakaalla ja
päättäväisellä äänellä sen mielipiteekseen lausuttuaan hänkin asteli
tiehensä. Keikari teki typerän ja raa'an yrityksen laskea leikkiä miss
Bertramin suosituksesta, että tyttö-paralle opetettaisiin jotakin
kunniallista ammattia, mutta hyvän seuran sävyä tuntematta haki
katseellaan hyväksymistä eversti Manneringilta ja sai häneltä niin
synkeän tuiman silmäyksen, että se kirveli häntä selkäpiihin asti. Hän
laaposteli sen vuoksi kiireen kautta alikertaan.

Protocol, joka pohjaltaan oli hyvänlainen mies, lausui sitten aikovansa
ottaa toistaiseksi hoitoonsa nuoren tytön, sillä nimenomaisella
edellytyksellä, että tämä hänen toimenpiteensä katsottaisiin pelkäksi
almuksi. Mutta Dinmont suoristausi täyteen mittaansa, puistalsi
valtavaa vedenpitävää päällystakkiansa kuin newfoundlandilainen koira
pörhöistä turkkiaan vedestä noustessaan ja huudahti:

"Hei, hitto minut sitte periköön, jos hän teidän vaivoiksenne
tulee, mr. Protocol, jos hän nimittäin haluaa lähteä kotiin minun
kanssani. Nähkääs, Ailie ja minä olemme vähän niinkuin varoissamme,
ja mielemme tekisi antaa tyttöjen saada pikkaraisen enemmän edistystä
kuin itsellämme on, ja seuraa -- sitä mielemme tekisi. Ja katsokaas,
arvatenkinhan Jenny tuntee tapoja ja on lueskellut kirjoja, ja
ompelutöitä neuloskellut -- niin kauvan eleltyään tuollaisen isoisen
naisen parissa: tai jollei hän semmoisista mitään tiedä, niin
taitavatpa mukulamme vain pitääkin hänestä sen paremmin. Ja minä otan
huoltaakseni vaatevähät ja mitä rahantarpeita hänellä sattuu olemaan,
niin että se sata puntaa saa kasota teidän käsissänne, mr. Protocol,
ja jotakin minä siihen lisäänkin, kunnes hän ehkä saapi jonkun
Liddesdalen pojan, joka tarvitsee vähän apua ostaakseen lammaskarjan
kannan. Mitäs siihen sanot, tyttöseni? Minä sinulle ostan matkalipun
pikavaunuihin Jethartiin päästäksesi -- kas, mutta sieltä sinun
täytyykin ottaa pony Limestane-selän yli -- pyörillä ei vielä yksikään
ole Liddesdaleen tullut.[48] Ja olenpa iloissani, jos mrs. Rebecca
tulee mukaasi, tyttöseni, ja viipyy kuukauden tai pari sinun vielä
hiukan vierastaessasi olojasi."

Mrs. Rebecca niiaili ja yritteli saada orpotyttöäkin itkemisen asemesta
niiaamaan; Dandie karkealla tavallaan rohkaisi heitä molempia, ja
Pleydell turvausi nuuskarasiaansa. "Minullepa on ruokaa ja juomaa,
eversti", hän huomautti toinnuttuaan, "tällaisen moukan näkeminen.
Täytyypä palkita häntä omalla tavallaan -- auttaa häntä hävittämään
itseänsä -- ei ole muuta keinoa. Hei, sinä Liddesdale -- Dandie --
Kaarlola -- mikä oletkaan!"

Lampuoti kääntyi erinomaisen tyytyväisenä tällaisestakin huomiosta,
sillä sydämessään hän isäntäänsä lähinnä kunnioitti mainiota lakimiestä.

"Et siis ota viisastuaksesi neuvostani noihin rajoihin nähden?"

"En -- en, sir -- kenenkään ei tee mieli oikeuttansa menettää ja
itseänsä naurunalaiseksi saattaa. Mutta kun ei teidän arvoisuutenne
suostu ja onkin kukaties vastapuolen ystäviä, niin pitänee meidän
yrittää jotakuta muuta ajamaan asiaamme."

"Siinäpä se -- sanoinhan teille, eversti Mannering! No, sir, jos
sinun ehdottomasti täytyy hullutella, niin on minun asiani toimittaa
sinulle oikeusjutun ylellisyys mahdollisimman vähillä kuluilla ja
tehdä sinusta voittopuoli, jos vain päinsä käypi. Lähettäköön mr.
Protocol minulle paperisi, niin autan häntä juttusi ohjailussa. Enpä
lopultakaan näe syytä, miksei teikäläisillä olisi riitajuttunne ja
kiistanne käräjillä yhtä hyvin kuin esi-isillänne oli miestapponsa ja
tulellahävittämisensä."

"Varsin luonnollista, niin oikein, sir. Mekin yhtä valmiita olisimme
vanhoille tavoille, ellei lakia olisi. Ja koska laki meitä sitoo, niin
lain tulisi meitä vapahtaakin. Sitä paitsi pidetään meillä päin aina
parempana miestä, joka on Viiteentoista vedonnut."

"Oivallisesti todisteltu, ystäväni! Lähtekäähän nyt, ja sinä lähetä
minulle paperit. Tulkaa, eversti, meillä ei enää ole täällä tekemistä."

"Hitto vieköön, pehmitämme me nyt lopultakin Dawston-solan Jaakon!"
kehaisi Dinmont, riemuissaan mäjäyttäen reittänsä.




39 luku.

MEG MERRILIESIN HOMMIA.


"Saatteko suoriutuneeksi tuon kelpo miehen jutusta hänen voitokseen?"
kysyi Mannering.

"No, enpä tiedä; taistelussa ei pelkkä voima auta, mutta kyllä hän
Dawstonin Jaakolle ilkkua saapi, jos voimme sille mitään. Olen hänelle
jotakin velkaa. Meidän ammattimme vitsauksena on, että me harvoin
näemme ihmisluonteen parasta puolta. Ihmiset tulevat luoksemme
jokainen itsekäs tunne vastikään teritettynä ja kärjistettynä; he
koukistavat kaihelmiensa ja ennakkoluulojensa hokatkin kuten seppä
liukkaalla kelillä hevosenkengän jäänaulat. Moni on tuonne ullakolleni
kiivennyt mies, jonka olen ensin halunnut sinkauttaa ulos ikkunasta,
ja sentään olen viimein huomannut, että hän esiintyi vain kuten
minäkin olisin saattanut hänen asemassaan kiukutella ja luonnollisesti
kohtuuttomuuksiin mennä. Olen nyt päässyt siihen vakaumukseen, että
jos ammattimme näkeekin inhimillistä narrimaisuutta ja inhimillistä
ilkeyttä runsaammin kuin muut, niin on syynä se, että me näemme
niiden toimivan siinä väylässä, johon ne vapaimmin voivat purkautua.
Sivistyneessä yhteiskunnassa laki on se hormi, josta kaikki entiseen
aikaan koko taloa kierrellyt ja jokaisen silmiä kirvellyt sauhu
kulkee läpi -- eipä siis kummakaan, että itse torvi toisinaan hiukan
nokeentuu. Mutta me pidämme huolta siitä, että liddesdalelaisemme juttu
tulee hyvin johdelluksi ja todistelluksi, jotta kaikkia tarpeettomia
kuluja säästetään -- saakoon hän herkkuomenansa paljottaishinnalla."

"Saanko mielihyväkseni", kysyi Mannering heidän erotessaan, "teidät
päivälliselle asuntooni? Isäntäni sanoo saaneensa metsänotusta ja
oivallista viiniä."

"Metsänotusta -- mitäh?" vastasi asianajaja kerkeästi, lisäten
kuitenkin heti: "Mutta ei, se on mahdotonta -- enkä minäkään voi teitä
pyytää kotiini. Maanantai on pyhitetty päivä -- tiistai samaten -- ja
keskiviikkona olemme kuultavana suuressa kymmenysjutussa ylioikeuden
edessä -- mutta malttakaahan -- on kirpeä sää, ja jos viivytte
kaupungissa ja tuo riista säilyisi torstaihin --"

"Sinä päivänä tulette?"

"Epuuttamattomasti."

"No, niinpä noudatankin haluani viettää viikon täällä; ja jollei riista
säily, niin katsommepa, mitä muuta isäntämme saa meille hommattua."

"Kyllä se säilyy", arveli Pleydell; "ja nyt hyvästi -- katsokaahan
näitä paria kolmea kirjelmää ja viekää ne perille, jos pidätte
osotteista; kirjotin ne teitä varten tänä aamuna. Näkemiin asti;
kirjurini on jo tunnin odottanut alottaakseen erästä lemmon
kannekirjelmää."

Ja pois asteli mr. Pleydell hyvin puuhakkaana, sukellellen kattokujien
läpi ja nousten porrassiltoja myöten, päästäkseen High Streetille
sellaista tietä, joka tavalliseen tolaan verraten oli samaa kuin
Magelhâesin salmi avoimemman, mutta Kap Hornin ympäri kiertävän väylän
rinnalla.

Silmäillessään Pleydellin käteensä työntämiä suosituskirjeitä huomasi
Mannering hyvillä mielin, että ne olivat osotettuja muutamille
Skotlanin kirjallisuuden johtaville henkilöille. "Squire David
Humelle." "Squire John Homelle." "T:ri Fergusonille." "T:ri Blackille."
"Loordi Kaimesille." "Mr. Huttonille." "Squire John Clerkille, Eldinin
herralle." "Squire Adam Smithille." "T:ri Robertsonille."

"Toden totta, lainoppineella ystävälläni on valiotuttavapiiri -- nämäpä
kauvas kantavia nimiä -- itä-intialaisen täytyy hiukan hioa kykyjään ja
selventää ajatuksiaan, ennen kuin menee tuollaiseen seuraan."

Ilomielin käytti Mannering näitä suosituksia; ja pahottelemme
syvästi, ettei meidän vallassamme ole antaa lukijalle selvitystä
hänen saamastansa huvista ja hyödystä piirissä, joka ei ole koskaan
suljettuna järkeviltä ja tietorikkailta muukalaisilta, jonka vertaista
ei ole kenties minään aikakautena ollut, kun ajattelee sen käsittämän
ja keskittämän lahjakkuuden syvällisyyttä ja monipuolisuutta.

Torstaina mr. Pleydell määräaikaan ilmestyi majataloon, jossa eversti
Mannering asui. Peuranpaisti osottausi olevaksi erinomaisessa
kunnossa, punaviini oli mainiota, ja oppinut lakimies omisti hyvin
kunnioittavaa huomiota kumpaisellekin, ollen etevä pöytäasiain tuntija.
Olen kuitenkin epävarma siitä, tuottiko hyvä kestityskään hänelle
suurempaa tyytyväisyyttä kuin mestari Sampsonin läsnäolo, josta hän
omalla lakitieteellisellä viisastelullaan sai herutelluksi paljon
hupaisuutta sekä itselleen että parille ystävälle, joita eversti
samassa tilaisuudessa juhlitti. Sampsonin yksinkertaisen totiset ja
harvasanaisina tärähtelevät vastaukset lakimiehen kavaliin kysymyksiin
saattoi hänen luonteensa hyväntuulisuuden selkeämpään valoon kuin
Mannering oli vielä nähnyt. Samalla hän penkoi esille kummallisen
paljouden erinäistä vaikeatajuista, vaikka yleensä hyödytöntä
tietoa. Lakimies jälkeenpäin vertasi hänen mieltänsä panttilainaajan
varastohuoneeseen, kaikenkaltaisilla tavaroilla ahdattuun, mutta niin
vaivalloisesti kasailluilla ja niin peräti sikin sokin sovitelluilla,
ettei omistaja saa koskaan käsiinsä mitään kapinetta sillä hetkellä kun
sitä tarvitsee.

Mitä asianajajaan itseensä tulee, antoi hän ainakin yhtä paljon
ajattelunharjotusta Sampsonille kuin hänestä hauskuutta houkutteli. Kun
lainoppinut alkoi kohota lentoihinsa ja hänen luonnostaan järkeilevä
ja kuivakiskoinen leikkisyytensä kävi eloisammaksi ja kärkevämmäksi,
tähysteli häntä koulumestari senlaatuisella ihmetyksellä, jolla voimme
kuvitella kesyn karhun saattavan silmäillä vastaista seuralaistansa
apinaa, niiden ensi kertaa tullessa esitellyiksi toinen toiselleen. Mr.
Pleydellin iloja oli vakavan ja totisen todistelevasti esittää joku
väitelmä, jota vastaan tiesi koulumestarin taipuisaksi kiistämään.
Sydämellisellä mielihyvällä hän sitte tarkkaili sielullista
punnerrusta, jolla kelpo mies vastatakseen järjesteli aatoksiaan ja
ponnistaa hitaita ja kankeita kykyjään, saadakseen liikkeelle oppinsa
koko raskaan tykistön musertamaan toisen lausuman harhaanjohtavan tai
kerettiläisen mielipiteen -- kun, katso, ennen kuin tykistöä ehdittiin
laukaista, vihollinen oli siirtynyt asemiltaan ja ilmestyi uuteen
kiusalliseen asentoon koulumestarin sivustalle tai taakse.

Useinpa huudahteli hän "Tavatonta!" kun täydessä voitonluottamuksessa
vihollista vastaan marssittuaan huomasikin kentän tyhjäksi; ja senhän
arvaa, että vähällä vaivalla ei hän uutta rintamaa yrittänyt. "Hän
oli kuin intialainen alkuasukasarmeija", eversti sanoi, "pelottava
lukumääränsä ja tykistönsä järeyden puolesta, mutta altis joutumaan
korjaamattomaan epäjärjestykseen sivustahyökkäystä tähtäävästä
liikkeestä". Ylipäätään koulumestari kuitenkin, vaikka jonkun verran
uupuikin näihin sielullisiin epätavallisella vauhdilla ja hetken
pinnistyksessä tehtyihin ponnistuksiin, piti tätä elämänsä parhaimpina
päivinä ja aina mainitsi mr. Pleydelliä hyvin laajatietoiseksi ja
suk-ke-lak-si henkilöksi.

Seurue väheni, kunnes nuo kolme herrasmiestä vain jäivät. Heidän
puhelunsa kääntyi miss Bertramin jälkisäännöksiin.

"Mikä sen vietävä saattoikaan ajaa akan peijakkaan nuppiin",
virkahti Pleydell, "Lucy Bertram-poloisen perinnöttömäksi tekemisen
sillä verukkeella, että omaisuus muka luovutetaan pojalle, joka on
ammoin kuollut ja kuopattu? Pyydän anteeksi, mr. Sampson, unohdin
kuinka läheltä tämän mainitseminen koskee tunteisiinne -- muistan
kuulustaneeni teitä siitä tapauksesta -- eikä ole minun koskaan ollut
niin työläs saada ketään puhumaan kolmea sanaa peräkkäin. Voitte puhua
pythagorealaisistanne tai vaiteliaista bramiineistanne, eversti, ja
minä sentään takaan tämän oppineen herrasmiehen voittavan heidät kaikki
vähäpuheisuudessa -- mutta viisaan sanat ovat kallisarvoisia eivätkä
kepeästi haaskattavia."

"Totisesti", sanoi koulumestari, ottaen siniviiruisen nenäliinansa
silmiltään, "katkera oli se päivä minulle kyllä; niin, ja tukalasti
kestettävä murheen päivä -- mutta Hän antaa voimaa, joka sälyttää
kuorman".

Eversti Mannering käytti tätä tilaisuutta pyytääkseen mr. Pleydelliä
selittämään lapsen katoamista yksityiskohtaisemmin. Lakimies
mielelläänkin selosteli tapauksia rikosasiain alalta, etenkin oman
kokemuksensa koskettelemia, ja kertoi asianhaarat juurtajaksain.

"Ja mikä on mielipiteenne koko lopputuloksesta?"

"Hoo, että Kennedy murhattiin. Se on vanha tapaus, jota on sillä
rannikolla ennenkin sattunut -- salakuljettaja tullimiestä vastassa."

"Ja mikä sitten on oletuksenne lapsen kohtalosta?"

"Epäilemättä hänkin murhattu", vastasi Pleydell. "Hän oli kyllin vanha
kertomaan näkemänsä, ja tuollaiset tunnottomat konnat eivät kammoisi
uutta viattomain lasten surmaamistakaan, jos arvelisivat etunsa sitä
vaativan."

Koulumestari ähkäisi syvään ja äännähti: "Suunnatonta!"

"Kuitenkin mainittiin jutussa mustalaisiakin", huomautti Mannering, "ja
siitä päättäen, mitä tuo alhaisen näköinen mies hautajaisten jälkeen
sanoi --."

"Miss Margaret Bertramin aatos, että lapsi on elossa, perustui
mustalaisen ilmotukseen", tokaisi Pleydell, tarttuen puoleksi
lausuttuun viittaukseen; "kadehdin yhdistelmäänne, eversti -- on
häpeäksi minulle, etten ollut samaa johtopäätöstä tehnyt. Käymmekin
oitis käsiksi tähän asiaan. Hei, kuulkaapas, tarjoilija, menkäähän
matami Woodille Cowgaten varrelle. Tapaatte kirjurini Driverin. Hän on
tähän aikaan mukana High-Jinks'issä (sillä me ja alaisemme, eversti,
olemme erinomaisen säännöllisiä säännöttömyyksissämme); käskekää hänen
paikalla tulla tänne, minä maksan hänen uhkapanoksensa."

"Hän ei saapune osaansa esittävänä, vai mitä?" kysäisi Mannering.

"Ah, ei siitä sen enempää, Heikku, jos minua rakastat",[49] vastasi
Pleydell. "Mutta meidän täytyy saada joitakin tietoja Egyptin maalta,
jos mahdollista. Hohoi, olisipa minulla vain tästä sekavasta vyyhdistä
vähäisinkin rihma, niin näkisitte, kuinka sen kerisin! Minä kaivaisin
mustalaiselta salat julki paremmin kuin keskiaikainen inkvisitsioni;
tiedän minä miten pidellä vikuroitsevaa todistajaa."

Mr. Pleydellin siten korskuessa ammattitaidostaan, palasi tarjoilija
mr. Driverin kanssa, jonka suupielet olivat vielä rasvaiset
lammaspiirakoista, ja viimeisen haarikankulauksen vaahto vielä
laskeutumattomana ylähuulellaan, sellaisella kiireellä oli hän
isäntänsä kutsua noudattanut.

"Driver, teidän täytyy heti mennä hakemaan vanhan miss Margaret
Bertramin palvelijatar. Kyselkää häntä kaikkialta, mutta jos
havaitsette välttämättömäksi turvautua Protocoliin, tupakkakauppias
Quidiin tai keneenkään noista, niin älkäähän vain itse esiintykö,
vaan lähettäkää joku tuttavapiirinne naishenkilö -- saanenpa uskoa
tuntevanne moniakin, jotka ovat alttiita palvelemaan teitä. Hänet
löydettyänne sopikaa siitä, että hän tulee konttoriini huomenna tasan
kello kahdeksan."

"Mitä sanon saadakseni hänet tulemaan?" kysyi ajutantti.

"Mitä hyväksi näette", vastasi lakimies. "Minunko asiakseni luulette
valeiden sepustamisen teille? Mutta toimittakaakin hänet saapuville
kello kahdeksalta, kuten sanoin."

Kirjuri irvisti, kumarsi ja läksi.

"Hyödyllinen mies, tuo", puheli asianajaja; "en luule hänen veroisensa
konsanaan juttukirjaa piirrelleen. Hän on valmis saneluni mukaan
kirjottamaan kolme yötä viikossa nukkumatta tai -- mikä on saman
tekevää -- kirjottamaan yhtä hyvin ja virheettömästi nukkuessaan kuin
valveillaankin. Ja peräti vakaa tavoissaan -- jotkut niistä aina
vaihtelevat oluttupiansa, niin että kaksikymmentä juoksupoikaa saa
heidän jäljillään hikoilla kuten paljaspäät kapteenit Eastcheapin
ravintoloissa kiertelevinä Sir John Falstaffin haussa. Mutta tämä on
kerrassaan kiinteä kappale -- hänellä on talvi-istuimensa takkavalkean
äärellä ja kesäistuimensa ikkunan pielessä matami Woodilla. Noiden
kahden välillä on hänen kaikki muuttonsa; sieltä hänet löytää aina
työtuntiensa jälkeen. Hän ei luullakseni milloinkaan riisuudu tai
käy levolle -- pelkkä olut pitää hänet kunnossa. Se on ruoka, juoma,
vaatetus, vuode ja pesu."

"Ja onko hän äkillisestäkin kutsusta aina pystyvä toimiin? Minä sitä
epäilisin, hänen asuinsijaansa ajatellessani."

"Hoh, juominen ei häntä koskaan hämmennä, eversti; hän kykenee
kirjottamaan tuntikausia puhelahjansa menetettyään. Muistanpa, kun
kerran sain äkkiä pyynnön laatia erään vetoomuksen. Olin ollut
päivällisellä, ja oli lauvantai-ilta, joten minä olin vastahakoinen
siihen ryhtymään. Saivatpa minut kuitenkin alas Clerihughille, ja
siellä me istuimme iloa pitäen, kunnes minulla oli kaksinkertainen
määrä märkyyttä vyöni alla. Silloin he saivat minut suostutelluksi
laatimaan asiakirjan. Sitten oli meidän haettava Driver, ja kahdella
miehellä oli täysi työ hänen kantamisessaan sisälle, sillä hän sattui
tavattaessa olemaan kykenemätön sekä liikkumaan että puhumaan. Mutta
tuskin oli hän saanut kynänsä sormiensa väliin, paperinsa levitetyksi
eteensä ja ääneni kuullut, kun jo alkoi kirjottaa kuin paraskin notaari
-- enkä ole koskaan nähnyt niin sieviä kiekuroita, joskin meidän täytyi
panna toinen mies kastamaan hänen kynäänsä musteeseen, sillä hän ei
pystynyt näkemään tolppoa."

"Mutta miltä näytti yhteistuotteenne seuraavana aamuna?" kysyi eversti.

"Huh, mainiolta -- ei kolmea sanaa tarvinnut muuttaa; se lähetettiin
määräpaikkaansa saman päivän postissa. Mutta tulettehan luokseni
aamiaiselle huomenna, ja kuulemaan tuon vaimon kuulustelua?"

"On tuntinne jokseenkin aikainen."

"En voi sitä lykätä. Ellen olisi taistelutantereellani täsmälleen
tornikellon yhdeksää lyödessä, niin pääsisi liikkeelle huhu, että minä
olen saanut halvauskohtauksen, ja minä tuntisin sen seurauksia koko
istuntokauden loppuajan."

"No, pitänee sitten yrittää."

Seurue hajaantui siksi iltaa.

Aamusella eversti Mannering saapui asianajajan konttoriin, vaikka
noituen skotlantilaisen joulukuun-aamun kalseutta. Mr. Pleydell oli
saanut mrs. Rebecan sijotetuksi pystyvalkeansa kulmalle, hommannut
hänelle kupillisen suklaata ja jo joutunut pitkälle puheluun hänen
kanssaan.

"Eihän toki, mrs. Rebecca, ei ole etäisintäkään aikomusta valittaa
emäntänne testamentista, ja minä takaan kunniasanallani, että teille
säädetty lahjotus on täydellisesti turvattu. Te olette sen ansainnut
käytöksellänne emäntäänne kohtaan, ja soisinpa sen olleen kaksin
verroin isomman."

"Niin, mutta, sir, ei ole oikein mainita mitä ihmiselle sanotaan --
kuulittehan, kuinka tuo Quidin räivä kehtasi silmilleni syytää minulle
antamiansa palkkiopahasia ja jauhaa toistamiseen mitä joutavia joskus
lienen hänen kanssaan hölpötellyt; jos nyt teidän arvoisuudellenne
jotakin lavertelisi, niin ties mitä siitä sukeutuisikaan."

"Minä vakuutan teille, Rebecca hyvä, että minun maineeni sekä teidän
oma ikänne ja ulkomuotonne ovat takeenanne, vaikka ihan lintusen
kielellä livertelisitte minulle."

"No, jos teidän arvoisuutenne sen ajattelee vaarattomaksi, niin
tällainen se on asia. Katsokaas, noin vuosi sitten, tai niinkään pitkää
aikaa siitä ei ole ihan, neuvottiin rouvaa lähtemään joksikin aikaa
Gilslandiin, sillä hän oli kovasti pahalla mielellä. Ellangowanin
vastuksista alettiin puhua julkisesti, ja sekös häntä kiusasi -- sillä
hän oli ylpeä suvustaan. Ellangowan itse ja hän, he toisin ajoin
olivat sovinnossa, toisin ajoin taas eivät -- mutta lopuksi he eivät
ollenkaan olleet hyvissä väleissä pariin kolmeen ajastaikaan -- sillä
lairdi alinomaa ruinasi rahaa lainaksi, ja sitä ei rouva voinut millään
muotoa sietää, ja rouva alinomaa tahtoi velkaa maksoon, ja lairdille se
oli yhtä vähän mieleen. Olivat sitte viimein vallan erossa. Ja sitte
Gilslandissa joku kertoi maiden joutuvan myyntiin; ja oli ikääskuin hän
siitä hetkestä saakka olisi käynyt nurjamieliseksi miss Lucy Bertramia
kohtaan, sillä moneenkin kertaan hän minulle valitti: 'Voi Becky, voi
Becky, jos se hyödytön vikisevä tytön äpäre siellä Ellangowanissa,
joka ei kykene epäkelpoa isäänsä aisoissa pitämään -- jos hän olisi
vain ollut poikalapsi, niin eivätpä pääsisi vanhaa perintöä myymään
tuon höperön veloista'; ja siihen tapaan hän tuskitteli, kunnes minä
ihan kylläännyin ja väsyin kuulemaan hänen sadattelevan tyttö-poloista
niinkuin ei hän olisi ollut poikalapsi ja maatilaa pitänyt, jos hänen
tahdossaan olisi sukupuolensa vaihtaminen ollut. Ja eräänä päivänä
terveyslähteen luona kallionkärjen alapuolella siellä Gilslandissa hän
katseli hyvin komeaa lapsipesyettä -- jonkun Mac-Croskyn -- ja puhkesi
sanomaan: 'Eikö ole ilmetty ihme, että jokaisella maan hulttioimella
on poika ja perillinen, ja että Ellangowanin suku on miesperillistä
vailla?' Siinä seisoi joku mustalaisvaimo hänen takanaan ja kuuli
sen -- julman roteva ja pelottavan näköinen, en ole mokomaa muijaa
eläissäni silmiini saanut. 'Kuka', hän sanoo, 'rohkenee sanoa, että
Ellangowanin suku häviää miesperillisen puutokseen?' Rouva pyörähti
häntä katsomaan -- hän oli karski nainen ja aina valmis vastauksissaan
kenelle hyvänsä. 'Minä sen sanon', hän sanoo, 'ja surullisella
sydämellä sanonkin'. Silloinkos mustalaismuija tarttuu häntä käteen.
'Tunnen minä teidät', hän sanoo, 'vaikka te ette minua tunne. Mutta
niin totta kuin taivaalla aurinko paistaa, ja niin totta kuin tuo vesi
mereen juoksee, ja niin totta kuin on silmä joka näkee ja korva joka
kuulee meitä molempia: Harry Bertram, jonka luultiin Warrochin kärjessä
loppunsa saaneen, ei siellä kuollut -- hänen piti saada raskas kohtalo
yhdenteenkolmatta ikävuoteensa asti, se oli äänestä sanottu -- mutta
jos te elätte ja minä elän, niin te kuulette enemmän hänestä tänä
talvena ennen kuin lumi on kahta päivää Singlesiden nummella levännyt.
En minä rahastanne huoli', hän sanoo, 'ettette luulisi minun silmiänne
sumentavan -- hyvästi jääkää Martinpäivän jälkiviikkoihin asti'; -- ja
siihen hän jätti meidät seisomaan."

"Oliko hän hyvin pitkä nainen?" keskeytti Mannering.

"Oliko hänellä musta tukka, mustat silmät ja arpi silmäkulman
yläpuolella?" lisäsi lakimies.

"Hän oli pisin mitä olen naisia nähnyt, ja tukka musta kuin syysyö,
pait mistä se oli harmaa, ja silmäkulman päällä oli arpi, johon olisi
rystysensä saanut mahtumaan. Ei häntä unohda ikinä kukaan kerran
nähtyänsä, ja minä olen itsekseni varma siitä, että sen mustalaismuijan
sanojen perusteella rouva teki testamenttinsa, käytyään karvaaksi
Ellangowanin nuorta neitiä kohtaan; ja paljoa huonommin rouva vielä
hänestä piti jouduttuaan pakotetuksi lähettämään hänelle kaksikymmentä
puntaa -- sillä hän sanoi, että miss Bertram ei tyytynyt siihen,
että antoi Ellangowanin hovin luistaa vieraisiin käsiin, kun hän
oli tyttölapsi eikä poika, vaan vielä oli köyhyytensä takia tulossa
Singlesidenkin rasitukseksi ja häpeäksi. Mutta toivon, että rouvan
testamentti kaikesta huolimatta pysyy pätevänä, sillä kovahan olisi
minun kadottaa pikku lahjani -- vähäisestä minä palvelin palkasta ja
hyvyydestä, sen sanon."

Asianajaja poisti hänen pelkäilynsä tässä kohden ja kysyi sitte
Jenny Gibsonia, saaden kuulla, että hän oli suostunut mr. Dinmontin
tarjoukseen. "Ja niinhän olen tehnyt minäkin, koska hän minua niin
kauniisti osasikin pyytää", haastoi mrs. Rebecca; "kovasti kunnollista
väkeä ne Dinmontin, vaikka rouva ei sietänyt paljoakaan kuulla
ystävistä siltä haaralta sukua. Mutta Kaarlolan kinkuista hän piti,
ja juustoista, ja teiristä, joita ne ehtimiseen lähettelivät, ja
lampaanvillasääryksistä ja kintaista -- kyllä hän niistä piti."

Mr. Pleydell antoi nyt mrs. Rebecan mennä. Hänen lähdettyään virkahti
lakimies: "Sen mustalaisvaimon luulen tuntevani."

"Olin juuri samaa huomauttaa", vastasi Mannering.

"Ja hänen nimensä" -- alotti Pleydell.

"On Meg Merrilies", jatkoi eversti.

"Tiedättekö sen?" äännähti asianajaja, hullunkurisen kummastunut ilme
kasvoissaan katsellen soturi-ystäväänsä.

Mannering vastasi tunteneensa sellaisen vaimon, käydessään
Ellangowanissa pariakymmentä vuotta aikaisemmin; ja sitte hän
oppineelle seurakumppanilleen kertoi kaikki ensimäisen käyntinsä
huomattavat yksityiskohdat.

Mr. Pleydell kuunteli hyvin tarkkaavasti ja vastasi sitte:

"Onnittelin itseäni tutustumisestani syvästi oppineeseen
jumaluustieteilijään, tavattuani kappalaisenne; mutta enpä todellakaan
odottanut havaitsevani hänen isäntäänsä Albumazarin tai Messahalan
oppilaaksi. Sellainen aatos minulla on kuitenkin, että tuo mustalainen
voisi kertoa meille asiasta jotakin enemmän kuin hän tähtienlukemisesta
tai kaukonäkemyksestä johtelee -- minulla oli hänet kerran käsissäni,
enkä hänestä silloin paljoakaan selvää saanut; mutta nyt minun täytyy
kirjottaa Mac-Morlanille, jotta hän mullistaa maat ja taivaat akan
löytymiseksi. Mielelläni tulen paikkakunnalle itse avuksi hänen
tutkimiseensa -- minulla on vielä sikäläinen rauhantuomarin valtuus,
vaikka olen sheriffin virasta luopunut. Elämässäni ei ole minulla
ollut mitään hartaammin sydämelläni kuin tuon murhan ja lapsen
kohtalon selville saaminen. Minun täytyy myös kirjottaa Roxburghshiren
sheriffille ja jollekulle toimeliaalle rauhantuomarille Cumberlandiin."

"Toivoakseni paikkakunnalle tullessanne teette Woodbournen
pääkortteeriksenne?"

"Tietysti; pelkäsin teidän kieltävän -- mutta nyt on meidän mentävä
aamiaiselle, tai myöhästyn."

Seuraavana päivänä uudet ystävykset erosivat, ja eversti kotiutui ilman
mitään tässä kertomuksessa mainittavan arvoista seikkailua.




40 luku.

ISÄINSÄ ASUINSIJALLE.


Tuskin oli tapaturmalaukaus nuoreen Hazlewoodiin sattunut, kun sen
seuraukset miss Manneringille ja hänelle itselleen syöksähtivät
Brownin mieleen. Pyssyn suun suunnasta laukauksen pamahtaessa päättäen
ei hänellä ollut suurtakaan pelkoa siitä, että vamma osottautuisi
kuolettavaksi. Mutta vangitsemista vieraassa maassa, ja hänen ollessaan
vailla mitään keinoja arvonsa ja yksilönsä todistamiseksi, oli ainakin
vältettävä.

Sen vuoksi päätti hän ensiksi paeta läheiselle Englannin rannikolle ja
siellä piilotella, jos mahdollista, kunnes saisi rykmenttitovereiltaan
kirjeitä ja asiamieheltään rahalähetyksiä, sitten asettuakseen
oikeaan asemaansa ja tarjotakseen nuorelle Hazlewoodille ja hänen
ystävilleen mitä selitystä tai korvausta he haluaisivat. Tässä mielessä
hän terhakasti taivalsi tapaturmapaikalta ja saapui seikkailuitta
Portanferryn kauppalaan. Iso avoin pursi oli juuri lähdössä laiturista,
määränään pieni Allonbyn satama Cumberlandissa. Tähän alukseen astui
Brown ja päätti ottaa tuon paikan väliaikaiseksi olosijakseen, kunnes
saisi kirjeitä ja rahaa Englannista.

Lyhyellä matkalla hän antausi puheisiin perämiehen kanssa. Tämä
oli aluksen omistajakin, reipas ukko, joka oli välipäikseen
toiminut salakuljetuksessakin, kuten useimmat rannikon kalastajat.
Jokapäiväisistä asioista puheltuaan Brown yritti kääntää keskustelua
Manneringin perheen taholle. Merimies oli kuullut Woodbourneen tehdystä
hyökkäyksestä, mutta moitti salakuljettajien menettelyä.

"Kädet irki on suoraa peliä; pahus vieköön, ne saavat koko seutukunnan
niskaansa. Ei, ei! kun minä olin sentapaisissa hommissa, leikin minä
ottoa ja antia tullimiesten kanssa: tässä lasti siepattiin -- olkoon
menneeksi, se oli heidän onnensa; tuossa toinen sievästi pujahti läpi,
se minun voittoni. Ei, ei, korpin ei pitäisi toiselta korpilta silmää
puhkaista."

"Entäs tuo eversti Mannering?" kysyi Brown.

"No, ei ole viisas mies hänkään, kun sekaantuu jupakkaan. En minä häntä
tullinuuskijain hengen pelastamisesta moiti; se oli varsin oikein
tehty. Mutta herrasmiehen tapaista ei ollut tapella köyhän kansan
teekääryistä ja konjakkinassakoista. Korkeahan hän kuitenkin on herra,
ja ne menettelevät meikäläisten kanssa miten mielivät."

"Ja hänen tyttärensäkin", huomautti Brown hytkähtelevin sydämin,
"kuuluu joutuvan hienoon sukuun naimisiin?"

"Mitä, Hazlewoodienko?" sanoi kippari. "Eikä mitä, joutavaa
juoruilua se vain on. Jok'ikisena sunnuntaina nuori herra ratsasti
kotiin Ellangowan-vainajan tyttären kanssa -- ja tyttäreni Peggy on
Woodbournessa palveluksessa ja sanoo olevansa varma siitä, ettei nuori
Hazlewood ajattele miss Manneringista sen enempää kuin kuka tahansa."

Katkerasti soimatessaan omaa äkkipikaista syöksymistään vastakkaiseen
uskoon kuuli Brown kuitenkin ihastuen, että epäilykset Julian
uskollisuudesta, joiden perusteella hän oli noin harkitsemattomasti
toiminut, olivatkin todennäköisesti kaikkea perää vailla. Kuinka
epäedullisessa käsityksessä täytyikään Julian sillävälin hänestä olla!
Mitä saattoikaan hän ajatella sellaisesta käyttäytymisestä, jonka
mukaan hänen rakastajansa esiintyi välinpitämättömänä sekä hänen
mielenrauhastaan että heidän suhteensa eduista? Ukon välit Woodbournen
väkeen tuntuivat tarjoavan turvallisen ilmottautumismuodon, jota hän
päätti käyttää hyväkseen.

"Tyttärenne palvelee Woodbournessa? -- Minä tunsin miss Manneringin
Intiassa, ja vaikka nykyään olen alemmalla tasolla elämässä, on minulla
hyvät toiveet siitä, että hän harrastaisi minun hyvääni. Riitaannuin
kovaksi onnekseni hänen isänsä kanssa, joka oli päällikköni, ja olen
varma siitä, että nuori neiti koettaisi lepyttää häntä minua kohtaan.
Kenties voisi tyttärenne antaa hänelle minulta kirjeen siitä asiasta,
tuottamatta häiriötä hänen ja isän välille?"

Kaikenlaatuisen salakuljetuksen ystävänä ukko auliisti meni vastuuseen
kirjeen uskollisesta ja salaisesta perille toimittamisesta. Heti
heidän Allonbyhyn saavuttuaan Brown siis kirjotti miss Manneringille,
ilmaisten sydämensä pohjasta katuvansa ajattelemattomuutensa
seurauksia ja rukoillen häntä suomaan kirjottajalle tilaisuuden
suullisesti selitellä ja saada varomattomuutensa anteeksi. Hän ei
katsonut turvalliseksi yksityiskohtaisesti kertoa harhaannuksensa
syitä ja yritti ylimalkaan lausua sanottavansa niin epämääräisesti,
että kirjeen joutuessa vääriin käsiin olisi vaikea sekä ymmärtää sen
varsinaista sisällystä että saada kirjottajasta vihiä. Tämän kirjeen
otti ukko uskollisesti viedäkseen tyttärelleen Woodbourneen; ja koska
hän tai hänen aluksensa säännöllisillä asioillaan taas pian poikkeisi
Allonbyhyn, niin lupasi hän myöskin ottaa haltuunsa vastauksen, jos
nuori neiti sen hänelle jättäisi.

Vainottu matkamiehemme etsi Allonbysta sellaista asumusta kuin
soveltui sekä hänen tilapäiselle vähävaraisuudelleen että halulleen
pysyä niin huomaamattomana kuin mahdollista. Tässä tarkotuksessa hän
omaksui Dudley-ystävänsä nimen ja ammatin, hänellä kun oli sen verran
harjaannusta piirtimen käytössä, että saattoi todentaa tekeytymisensä
majatalon isännälle. Matkatavaroitaan hän oli odottelevinaan
Wigtonista; hän pysytteli huoneessaan mikäli mahdollista ja odotti
tuloksia kirjeistä, joita oli lähettänyt asiamiehelleen, Delaserrelle
ja everstiluutnantilleen.

Ensinmainittua hän pyysi lähettämään rahaa; Delaserrea hän vannotti
yhtymään hänen seuraansa Skotlannissa, jos suinkin mahdollista, ja
everstiluutnantilta hän anoi sellaista arvoasemansa ja maineensa
todistusta, ettei voitaisi mitenkään epäillä hänen olevan kunniallinen
herrasmies ja upseeri. Rahapulaan joutumisen kiusallisuus painoi
hänen mieltään niin ahdistavasti, että hän kirjotti siitä asiasta
Dinmontillekin, pyytäen tilapäistä taskulainaa. Hän oli nimittäin
vakuutettu siitä, että kuuden- tai seitsemänkymmenen penikulman päähän
Kaarlolasta piankin ehtisi vastaus ja suotuisa; tarpeensa syyksi hän
selitti joutuneensa rosvojen käsiin heidän erottuansa. Kärsimättömästi,
mutta suorastaan mitään pahaa pelkäämättä, hän sitten odotteli
vastauksiansa.

Postinkuljetus oli siihen aikaan paljoa vitkallisempaa kuin mr.
Palmerin nerokkaan keksinnön jälkeen, se on hänen kirjetuttujensa
puolustukseksi huomautettava. Ja mitä kunnon Dinmontiin erityisesti
tulee, sai hän harvoin enempää kuin yhden kirjeen vuosineljännestä
kohden, paitsi milloin hänellä oli joku käräjäjuttu ja sen vuoksi
säännöllistä toimitettavaa postikaupungissa. Siksi viipyikin
hänen kirjeenvaihtonsa tavallisesti kuukauden tai pari pistettynä
postimestarin ikkunaan lentokirjasien, piparikakkujen, sämpyläin
ja arkkiviisujen sekaan. Sitä paitsi oli siihen aikaan tapana, ja
paikoitellen hiukan vieläkin, antaa kirjeen kaupungista kenties
kolmenkymmenen penikulman päässä olevaan toiseen kaupunkiin kulkiessaan
kiertää parisen sataa penikulmaa ennen perille tuloaan, mistä oli
yhteisenä etuna kirjeen perinpohjainen tuulettuminen, postilaitoksen
tulojen karttuminen moniailla pennyillä ja kirjeenvaihtajien
kasvattaminen kärsivällisyyteen.

Näiden asianhaarain johdosta oleskeli Brown useita päiviä Allonbyssa
minkäänlaista vastausta saamatta, ja hänen mitä säästeliäimminkin
hoidellut rahavaransa alkoivat olla kovin vähissä, kun muuan nuori
kalastaja toi hänelle seuraavan kirjelmän:

    "Olette toiminut mitä julminta varomattomuutta osottaen. Olette
    näyttänyt, kuinka vähäisen voin luottaa vakuutuksiinne, että
    rauhani ja onnellisuuteni ovat teille kalliit; ja äkkipikaisuutenne
    on ollut vähällä aiheuttaa peräti suuressa arvossa pidetyn ja
    kunnioitetun nuoren miehen kuoleman. Pitääkö minun sanoa enemmän?
    -- pitääkö minun lisätä, että olen itsekin ollut huonona sairaana
    rajuutenne ja sen tuloksien johdosta? Ja, voi! tarvitseeko
    minun vielä edelleen mainita, että olen tuskallisella mielellä
    ajatellut niiden luultavaa vaikutusta teihinkin, niin vähän syytä
    kuin olettekin minulle antanut huolestuakseni teistä? C. on
    lähtenyt kotoa useiksi päiviksi; mr. H. on melkein täydellisesti
    parantunut; ja minulla on aihetta luulla, että syyllisyys on
    kohdistunut kokonaan toiselle suunnalle kuin oikeaan vikapäähän.
    Älkää kuitenkaan rohjetko tulla tänne. Kohtalomme tielle on liian
    pelottavia tapauksia sattunut, minun voidakseni enää ajatellakaan
    uudistaa kirjeenvaihtoa, joka niin usein on kamalaa onnettomuutta
    uhannut. Hyvästi siis, ja uskokaa, ettei kukaan voi toivottaa
    teille onnea vilpittömämmin kuin

                                                  _J. M._"

Kirje sisälsi sellaista neuvontaa, jota useinkin nimenomaan tarkotetaan
johtavaksi ihan vastakkaiseen menettelyyn kuin sen suosittamaan.
Niin ainakin arveli Brown, heti kysäisten kalastajalta, tuliko hän
Portanferrystä.

"Sieltähän minä", vastasi nuorukainen; "minä olen vanhan Willie
Johnstonen poikia, ja tuon kirjeen sain Peggy-sisareltani, joka
Woodbournessa pesijättärenä palvelee".

"Milloin purjehditte sinne, hyvä ystävä?"

"Nousuveden aikaan tänä iltana."

"Minä palaan teidän kanssanne; mutta kun mieleni ei tee Portanferryyn,
niin haluaisin teidän laskevan minut maihin johonkin muuhun kohtaan."

"Se käypi helposti laatuun", myöntyi nuorukainen. Silloisilla
halvoillakin hinnoilla kutistui Brownin kukkaro peräti laihaksi
hänen maksettuaan asuntonsa ja ruokansa sekä hankittuaan toisen
vaatekerran, jonka teki välttämättömäksi sekä turvallisuus että asunsa
kunnollinen huolehtiminen. Hän jätti postikonttoriin määräyksen
kirjeittensä kääntämisestä Kippletringaniin, jonne aikoi mennä ottamaan
takaisin talletuksensa mrs. Mac-Candlishilta. Myöskin tunsi hän
velvollisuudekseen asettua oikeaan henkilöllisyyteensä heti kun saisi
tarvittavat todisteet sen tueksi, ja kuninkaan armeijassa palvelevana
upseerina antaa ja ottaa vastaan mitä selittelyä nuoren Hazlewoodin
kanssa tulisi tarpeellisiksi. Ellei hän ole kerrassaan aivan visapää,
ajatteli hän, niin tottapahan hänen täytyy myöntää minun menettelyni
vain ehdottomaksi tulokseksi omasta ylimielisestä käyttäytymisestään.

Ja niinpä oli hän taaskin viilettämässä Solwayn lahdella. Tuuli oli
vastainen ja viskeli sadettakin, ja he ponnistelivat sitä vastaan ilman
suurtakaan apua nousuvedestä. Alus oli raskaassa lastissa, osaksi kai
salakuljetustavaroita vieden, ja vaarui syvällä aallokossa. Brown
oli kasvanut merimiehenä ja todella useimmissakin voimailun lajeissa
harjaantunut; hän antoi voimakasta ja tehoisaa apuansa soutamisessa tai
toisinaan veneen ohjailussa, joka vaati yhä suurempaa varovaisuutta,
sillä tuuli yltyi ja teki matkan vaaralliseksi, puuskuessaan tämän
rannikon hyvin vuolasta vuorovettä vastaan.

Vihdoin he koko yön lahdella risteiltyään olivat aamulla erään kauniin
lahdekkeen edustalla Skotlannin rannikolla. Sää oli nyt lenseämpi.
Jonkun aikaa hiutuneen lumen oli edellisen yön sademyrsky tyyten
pyyhkäissyt pois. Etäisemmillä vuorenhuipuilla oli lumivaippa kyllä
säilynyt, mutta kaikki avoin maa oli paljaana, paitsi missä jokunen
pälvi ilmaisi tavallista korkeampia nietoksia olleen. Talvisessakin
asussaan viehätti rannikko mieltä. Rantajuova vaihtelevine polvinensa,
lovinensa ja kaarinensa häipyi silmän kantamattomiin molemmin puolin
tuollaisena muuntelevana ja mutkittelevana, mutta kuitenkin soreana
ja juohevana viivana, jota silmä niin mielellään seuraa. Ja eri
rantamuodot tekivät sen korkeuspiirteet yhtä virkistävän moninaisiksi
kuin ääriviirukin oli; toisin paikoin olivat jyrkät kalliot rannan
harjoina, toisaalla taasen kohoili loivasti pyöristyviä rinteitä
rannan hietiköltä. Erilaiset rakennukset heijastivat joulukuun aamun
talvikimmellystä, ja lehdettömätkin metsät antoivat maisemalle
kodikkaan taustan.

Brown tunsi mielessään sen viehätyksen heräävän, jota aisti ja
tuntehikkuus aina saavat luonnon ihanuuksista niiden äkkiä auetessa
silmän eteen öisen matkan koleuden ja synkkyyden jälkeen. Kuka
voisikaan ottaa eritelläkseen sitä selittämätöntä tunnetta, joka sitoo
lapsuudenseutunsa kukkuloihin vuorisessa maassa syntyneen henkilön, --
kenties sekaantui joitakin aikaisia mielteitä, tehonsa säilyttäneinä
kauvan jälkeen vaikutteensa unohtumisen, niihin mielihyvän tunteisiin,
joilla näky hänen poveansa paisutti.

"Ja mikä", virkahti Brown venemiehelle, "on nimeltään tuo kaunis
niemeke, joka loivine reunoineen ja metsämäkineen pistäytyy mereen
tämän lahden oikeanpuolisena sivuna?"

"Warrochin kärki", vastasi nuorukainen.

"Ja tuo vanha linna, ystäväni, jonka alapuolella on ihan lähellä
nykyaikainen rakennus? Se näyttää täältä katsoen hyvin jyhkeältä."

"Se on Vanhasija, sir, ja tuo Uussija alapuolella. Laskemme teidät sen
kohdalle maihin, jos haluatte."

"Se on minulle parhaiten mieleen. Minun täytyy käydä noilla raunioilla
ennen kuin jatkan matkaani."

"Niin, kummallinen vanha jäännös se on", puheli kalastaja; "ja tuo
korkein torni on hyvänä maamerkkinä aina Ramsayhin Man-saarelle asti ja
Ayrin niemelle. Sen seutuvilla on ennen vanhaan paljon tapeltu."

Brown olisi tiedustellut yksityiskohtaisemmin, mutta kalastaja harvoin
on muinaistieteen harrastaja. Venemiehen paikallistiedot supistuivat
tuohon ylimalkaiseen muistoon.

"Kuulen siitä lisää", sanoi Brown itsekseen, "jahka pääsen maihin".

Alus suuntasi kulkunsa viistämään ylänteen juuritse, jolla linna
sijaitsi kallioisen asemansa korkeudesta jylhänä halliten allaan vielä
kuohuvia aaltoja. "Luulenpa", huomautti peränpitäjä, "että pääsette
tästä maihin yhtä kuivana kuin mistään. Tuossa paikassa ne muinaisina
aikoina tapasivat pitää sotaveneitään, mutta sitä ei nykyisin käytetä,
kun on niin vaivaloista tavarain kantaminen soukkia portaita ylös tai
kallioiden yli. Joskus kuutamoöinä sentään olen sinnekin tavaroita
vienyt."

He olivat hänen puhuessaan soutaneet erään kallionkielekkeen nenitse
ja tulleet hyvin pieneen satamaan. Sen oli osaksi luonto muodostanut,
osaksi olivat sen louhineet uupumattomalla työllään linnan muinaiset
asukkaat, jotka olivat sen huomanneet tärkeäksi veneittensä ja pikku
pursiensa suojaksi, vaikka siihen ei olisi mikään isompi alus mahtunut.
Siihen johti kahden kallionkielekkeen railo niin ahtaana, että vain
yksi vene pääsi aukosta kerrallaan kulkemaan. Kummallakin puolella oli
vielä nähtävissä kaksi syvälle vankkaan kallioon iskettyä suunnattoman
jykevää rautarengasta. Näiden läpi oli perintätarun mukaan yöksi raskas
jättiläismoisella munalukolla kahlittu ketju vedetty varjelemaan
satamaa ja sen aluksia. Taltan ja kivikuokan avulla oli muovattu
kalliosäikästä jonkunlainen laituri.

Kivilaji oli tavattoman kovaa, ja työn vaikeudesta kertoi kalastaja,
että työmies olisi voinut illalla hatussaan kantaa kotiin kaikki päivän
kuluessa irti iskemänsä sirpaleet. Tämä pikku laituri liittyi jo
useasti mainittuun karkeatekoiseen porraspolkuun, joka johti vanhasta
linnasta rantaan. Laiturilta pääsi myöskin rantahietikolle, kapuamalla
kallioiden yli.

"Teidän on parempi astua maihin tässä", sanoi nuorukainen, "sillä
hyökyaallokko tyrskii korkealla Shellicoat-kiven luona, eikä ole
yllämme rihmaakaan kuivana, jahka saamme lastimme puretuksi. Ei, ei!"
(toisen tarjotessa rahaa) "te olette tehnyt työtä matkanne edestä ja
paljoa paremmin tehnytkin kuin yksikään meistä. Hyvästi vain; onnea
matkallenne."

Hän työnsi veneensä ulomma, viedäkseen lastinsa lahden vastakkaiselle
rannalle, ja Brown jäi kalliopenkereelle raunioiden alapuolelle,
kädessään myttynen, jossa olivat hänen Allonbyssa pakosta ostamansa
pikku matkatarpeet.

Ja siten, -- tietämätönnä kuin vento vieras ja hetkellisesti hyvinkin
kiusallisessa pulassa, joskaan ei hädässä, -- ilman ainoankaan ystävän
tukea useiden satojen penikulmien alueella, -- raskaasta rikoksesta
syytettynä ja melkein pennittömänä, mikä oli yhtä suuri paha kuin
kaikki muu, -- vaivautunut vaeltaja noin monen vuoden kuluttua ensi
kertaa läheni linnan jäännöksiä, jossa hänen esi-isänsä olivat melkein
kuninkaallisesti vallinneet.




41 luku.

VANGITSEMINEN.


Brown tuli Ellangowanin linnaan takaportista, joka oli merkeistä
päättäen ollut aikoinaan hyvin huolellisesti lujitettu. Hänen
nyt astuttuaan isiensä asuinsijaan nimitämmekin häntä oikealla
sukunimellään Bertramiksi. Hän kiersi toisesta rapistuneesta
huoneustosta toiseen, hämmästellen joidenkuiden rakennuksen osien
mahtavaa lujuutta, toisien jyhkeää ja mieleenpainuvaa uhkeutta ja
kaiken suuremmoista laajuutta. Kahdessa vierekkäisessä huoneessa hän
näki äskeisen asumisen merkkejä. Eräässä pienessä kammiossa nimittäin
oli tyhjiä pulloja, puoleksi kaluttuja luita ja kovia leivänkannikoita.
Viereisessä holvihuoneessa, jonka vankka ovi oli jätetty auki, hän
näki ison olkikasan, ja molemmissa oli nuotion jäännöksiä. Kuinka
mahdoton olikaan Bertramin aavistaa, että moiset mitättömät seikat
johtuivat välittömästi tapauksista, jotka koskivat hänen menestystään,
kunniaansa, ehkäpä henkeänsäkin!

Uteliaisuuttansa tyydytettyään nopealla silmäilyllä linnan sisustaan
Bertram nyt astui isosta holvikaaresta maan puolelle ja pysähtyi
ihailemaan siitä avautuvaa ylevää maisemaa. Turhaan yritettyään
arvailla Woodbournen asemaa ja jokseenkin tarkoin määrättyään
Kippletringanin, hän kääntyi viimeisen kerran katsomaan uhkeita
raunioita, joissa oli vastikään kierrellyt. Häntä viehätti
suunnattoman kookkaiden pyörötornien jyhkeä ja harvinainen teho,
niiden porttiholvin pielessä kohoavina antaessa kaksin verroin
jylhyyttä ja majesteettisuutta korkealle, mutta synkälle holvikaarelle.
Kiveen veistetty ikivanhan suvun vaakunakilpi, jossa tunnuskuvana
oli kolme sudenpäätä, oli ripustettu poikittain kypärin ja töyhdön
alle; jälkimäinen esitti nuolen lävistämää kyyristynyttä sutta.
Molemmin puolin seisoi kannattajina luonnollisessa tai isommassakin
koossa seppelepäinen ja vyötetty hengenpelastusmies, kädessään pitäen
juuriltaan tempaistua tammea.

"Tämän prameuden omistaneiden voimallisten paroonien jälkeläiset",
ajatteli Bertram, seuraten sitä tavallista aatosjaksoa, jota tuollaiset
näyt kiehittelevät mielessä, "omistavatko he edelleenkin maat, joiden
linnottamiseen nuo olivat noin suuria töitä tehneet? Vai ollevatko
vaeltajia, kenties tietämättömiä esi-isiensä maineestakin ja vallasta,
muukalaisrodun pitäessä heidän perintöomaisuuttansa hallussaan? Miksi",
ajatteli hän pitkittäen mietteillensä kulkua, "miksi jotkut näyt
herättävät ajatuksia, jotka ikäänkuin kuuluvat aikaisen ja häämyisen
muiston unelmiin, sellaisiin mitä vanha bramiini-ystäväni olisi sanonut
edellisen elämäkauden kajasteluksi? Unemmeko näöt siten sekavina
leijuvat muistissamme ja tulevat tajutuiksi sellaisten todellisten
esineiden esiintyessä, jotka suhteessa tai toisessa vastaavat niiden
mielikuvituksessamme herättämiä ilmiöitä? Kuinka usein osummekaan
seuraan, jota emme ole milloinkaan ennen tavanneet, ja kuitenkin painuu
mieleemme salaperäinen ja epämääräinen tietoisuus, etteivät näkymö,
puhujat tai aihe ole ihan uusia; vieläpä tuntuu meistä kuin voisimme
aavistella sitä keskustelun osaa, johon ei ole vielä tultu! Niin on
minunkin laitani näitä raunioita tähystellessäni, enkä voi häätää sitä
ajatusta, että nämä jykevät tornit ja tuo syväholvisten ja koroisten
kaarien alitse kulkeva tumma käytävä, jota piha takaa hämärästi
valaisee, eivät ole minulle aivan outoja. Onko mahdollista, että ne
ovat olleet minulle lapsuudessani tuttuja ja että minun on niiden
lähettyvillä haettava ystäviä, joista lapsuudellani on vielä hellän
heikko muisto ja jotka aikaisin vaihdoin niin ankariin rasittajiin?
Mutta Brown, joka ei luullakseni olisi minua pettänyt, aina kertoi
minulle, että minut tuotiin itärannikolta, isäni kaaduttua kahakassa;
ja kylliksi muistan kamalaa väkivallan kohtausta hänen selityksensä
vahvistukseksi."

Nuori Bertram oli linnaa paremmin katsastellakseen sattunut asettumaan
melkein samalle paikalle, missä hänen isänsä oli kuollut. Sen merkkinä
oli vanha vankka tammi, puistikkorivin ainoa; sitä nimitettiin
Tuomiopuuksi, Ellangowanin paroonit kun olivat sitä käyttäneet
telotuksiin. Omituiseksi yhteensattumaksi osui Glossin sinä aamuna
ilmestymään paikalle erään henkilön kanssa, jolta hän tapasi kysellä
neuvoja muutamanlaisissa asioissa. Hänellä oli nyt mielessään
joitakuita korjaustöitä ja ison lisärakennuksen teettäminen, ja
kun häntä eivät suurestikaan miellyttäneet jäännökset, jotka niin
likeisesti liittyivät entisten asujain suuruuteen, oli hän päättänyt
uuteen rakennukseensa käyttää rauniolinnan kiviä. Niinpä hän kapusi
ylös rinnettä, kintereillään kerran edellä mainittu maanmittari, joka
tarpeen tullen toimi jonkunlaisena arkkitehtinäkin; pohjapiirustuksissa
ja muussa sellaisessa Glossin luotti omaan taitoonsa. Bertramin selkä
oli heihin päin, tulijain noustessa ylös vierua, ja haaraisen puun
oksat kattoivat hänet kokonaan, joten Glossin ei vierasta huomannut
ihan likellekään ehdittyään.

"Niin, sir, kuten olen teille jo monasti maininnut, Vanhasija on
oiva hakatun kiven louhos, ja kartanolle olisi parempi jaoittaa se
kerrassaan maan tasalle, koska se on vain salakuljettajain kätkönä."

Silloin Bertram pyörähti päin Glossinia vain kahden kyynärän päässä ja
virkahti: "Hävittäisittekö tämän vanhan, uhkean linnan, sir?"

Hänen kasvonsa ja äänensä olivat niin peräti samat kuin parhaana
aikana hänen isänsä, että Glossin melkein luuli haudan luovuttaneen
kuolleensa, kuullessaan hänen huudahduksensa sekä nähdessään noin
äkillisen ilmestyksen isäntänsä hahmossa miltei täsmälleen samalla
paikalla, missä hän oli viimeisen kerran hengähtänyt! Aivan hetimiten
sai hän kuitenkin mielenmalttinsa takaisin, elähtyneenä siitä
sykähdyttelevästä ajatuksesta, ettei hänen edessään mikään toisen
maailman asukas seissyt, vaan vääryyttä kärsinyt mies, jonka voisi
pieninkin näppäryyden puute hänen taholtaan johtaa tietämään oikeutensa
ja keinot niiden voimaansaattamiseksi hänen täydelliseksi tuhokseen.
Kuitenkin oli saatu täräys niin sekaannuttanut hänen ajatuksensa, että
hänen ensimäisessä kysymyksessään vavahteli säikky.

"Jumalan nimessä, miten te tänne tulitte?" henkäisi Glossin.

"Mitenkö tänne tulin?" kertasi Bertram puhuttelun juhlallisuutta
kummeksuen. "Nousin maihin neljännestunti takaperin pikku satamassa
linnan alapuolella ja käytin hetken joutolomaa näiden uhkeiden
raunioiden silmäilemiseen. Toivoakseni ei käynti ole ollut kiellettyä?"

"Kiellettyäkö, sir? -- ei, sir", vastaili Glossin jonkun verran
vapaammin hengittäen; sitte hän kuiskasi joitakuita sanoja
kumppanilleen, joka oitis poistui alas kartanolle päin. "Kiellettyä,
sir? -- ei, sir, -- te tai ken tahansa herrasmies on tervetullut
tyydyttämään uteliaisuuttaan."

"Kiitän, sir", sanoi Bertram. "Tätä sanotaan Vanhaksisijaksi, olen
kuullut?"

"Niin, sir, erotukseksi Uudestasijasta, tuolla alhaalla olevasta
talostani."

Seuraavan kaksinpuhelun aikana oli Glossin toiselta puolen kiihkeä
kuulemaan, mitä paikallisia muistoja nuori Bertram oli säilyttänyt
lapsuutensa näyttämöistä, toiselta puolen taasen pakotettu äärimäiseen
varovaisuuteen vastauksissaan, jottei herättäisi tai edistäisi
aatosyhtymäin uinailevaa jaksoa jollakin nimellä, sananparrella
tai tapaustiedolla. Hän kärsikin runsaasti ansaittuja tuskia koko
kohtauksen aikana; kuitenkin voimistivat hänen ylpeytensä ja etunsa
kuten pohjois-amerikalaisen intiaanin urhous häntä kestämään
kidutuksia, joita yhtaikaa tuottivat syyllisen omantunnon, vihan, pelon
ja epäilyksen kiistailevat pistokset.

"Haluaisin kysyä, sir", virkkoi Bertram, "sen suvun nimeä, jolle nämä
mahtavat rauniot kuuluvat?"

"Ne ovat minun omaisuuttani, sir; nimeni on Glossin."

"Glossin -- Glossin?" kertasi Bertram kuin olisi vastaus ollut hiukan
odottamaton; "suokaahan anteeksi, mr. Glossin; olen väliin kovin
hajamielinen. -- Saanko kysyä, onko linna kauvankin ollut suvussanne?"

"Sen luullakseni ammoisina aikoina rakensi Mac-Dingawaieksi nimitetty
suku", vastasi Glossin, luonnollisista syistä salaten tutumman
Bertram-nimen, se kun olisi voinut herättää muistoja, joita hän
tahtoi tuuditella lepoon, ja hämäännyttäen karttelevalla vastauksella
kysymyksen oman omistuksensa ajasta.

"Ja miten luette tuon puoleksi häipyneen tunnuslauseen, sir", sanoi
Bertram, "joka on hakattu kiekuraan vaakunataulun yläpuolelle?"

"Minä -- tuota -- minä en tosiaankaan tiedä", vastasi Glossin.

"Minä sen tulkitsisin: '_Oikeus antaa valtaamme kantaa_'."

"Jotakin sellaista se luullakseni on", sopersi Glossin.

"Saanko kysyä, sir", jatkoi vieras, "onko se teidän sukunne
tunnuslause?"

"E-e-ei-ei-ei meidän. Tuo on luullakseni entisten väkien tunnuslause --
minun on -- minun on -- minulla on ollut omastani hiukan kirjeenvaihtoa
Edinburghin vaakunatoimiston virkamiehen mr. Cummingin kanssa. Hän
sanoo Glossinien vanhaan aikaan käyttäneen tunnuslauseenaan: 'Ken osaa,
se ottaa'."

"Jos on mitään epätietoisuutta olemassa, sir", arveli Bertram, "niin
minä teidän sijassanne omaksuisin vanhan tunnuslauseen, joka minusta
tuntuu noista kahdesta paremmalta".

Glossinin kieli jo takelsi kitalakeen, joten hän vastasi vain
nyökkäyksellä.

"On kummallista", puheli Bertram, suunnaten katseensa vaakunaan ja
holvikäytävään, ja osittain puhutellen Glossinia, osittain ikäänkuin
ääneensä ajatellen, "on kummallista, mitä kepposia muistimme meille
tekee. Vanhan ennustuksen, tai laulun, jonkunlaisen sananlaskun tai
muun sellaisen katkelmia johtuu mieleeni tuon tunnuslauseen kuullessani
-- niin -- se on outoa sanahelinää:

    "Yö loppunsa näki,
    meni väärältä väki,
    kun Bertramin oikeuden, Bertramin vallan
    yhyttää --"

"En saa muistetuksi viimeistä säettä -- joku erityinen mäki -- _mäki_
siinä varmastikin on loppusointuna, mutta sen edellinen sana ei tule
kielelleni."

"Kirous kielesi kahlitkoon", jupisi Glossin; "muistat kerrassaan liian
paljon!"

"Noihin aikaisiin muistoihin liittyy muitakin säkeitä", pitkitti nuori
mies. "Kuulkaahan, sir, onko näillä seuduin liikkeellä mitään laulua
Man-saaren kuninkaantyttärestä, joka karkasi skotlantilaisen ritarin
kumppaniksi?"

"Minä olen maailman mitättömin mies muinaistarujen alalla", vastasi
Glossin.

"Osasin sellaisen balladin päästä päähän", sanoi Bertram, "ollessani
vielä lapsi. Jätin Skotlannin, synnyinmaani, hyvin nuorena, ja
kasvattajani vastustivat kaikkia yrityksiäni kotimaani muiston
säilyttämiseksi, kait poikamaisen haluni takia, joka houkutteli minua
karkaamaan heidän hoidostaan."

"Varsin luonnollista", änkkäsi Glossin ahdistuneesti kuin ei hän
olisi äärimäisilläkään ponnistuksilla saanut huuliansa avatuksi
neljännestuumaa väljemmälle, niin että hänen sanansa olivat
pinnistettyä mutinaa, joka peräti poikkesi hänen tavallisesta
täyteläisestä, rohkeasta ja julkeasta äänestään. Hänen sävynsä ja
käyttäytymisensä koko tämän keskustelun aikana tuntui suorastaan hänen
voimakkuuttansakin ja ryhtiänsä lyyhistyttävän, joten hän näytti
kutistuvan omaksi varjokseen, joka siirteli milloin toista, milloin
toista jalkaa eteen ja taaksepäin, kumarteli hartioitaan kiekutellen,
hypisteli liiviensä nappeja, liitti kätensä yhteen, vuorotellen,
-- sanalla sanoen, hän oli ilmitulon tuskissa kiemurteleva kehno
lurjus. Näitä ilmeitä ei Bertram ollenkaan tarkannut, häntä kun omien
aatostensa virta vei edelleen. Vaikka hän puhuttelikin Glossinia,
ei hän kuulijaansa kuitenkaan paljoakaan ajatellut, vaan pikemmin
tutkisteli omien tunteittensa ja muistinsa hämminkiä.

"Niin", haastoi hän, "säilytin kieleni merimiesten keskuudessa, joista
useimmat puhuivat englantia, ja johonkin soppeen yksikseni päästyäni
tapasin hyräillä tuota laulua alusta loppuun asti. Olen sen nyt lopen
unohtanut -- mutta sävelen muistan hyvin, vaikken osaa arvata, mikä sen
nyt niin elävästi johtaa mieleeni."

Hän otti taskustaan flageolettinsa ja soitti yksinkertaisen sävelmän.
Soinnut nähtävästi herättivät samoja aatoksia neitosessa, joka rinteen
puolivälissä hyöri palttinan valkaisuhommissa, kauniin lähteen luona,
josta linna oli aikoinaan ottanut vetensä. Hän laulahti heti heleästi:

    "Nuo onko Forthin poukamat,
    vai Deenkö rannat rauhaisat,
    ja armaat metsät Warrochin,
    joit' aina kaipasin?"

"Kautta taivaan", huudahti Bertram, "ihan sama balladi! Minun täytyy
tytöltä opetella sanat."

"Tuhannen tulimaista!" ajatteli Glossin; "ellen saa tähän sulkua, niin
kaikki tulee ilmi. Horna nielköön kaikki balladit ja niiden sepustajat
ja vinkujat! Ja tuon lemmon letukan myös, jonka pitikin tässä kirkumaan
äityä!" --. "Siihen on teillä aikaa joskus vastakertana", hän sanoi
ääneensä; "tällähaavaa" -- sillä nyt hän näki sanansaattajansa palaavan
muutamien miesten kanssa ylös rinnettä -- "tällähaavaa meidän on hiukan
puheltava vakavammista asioista".

"Mitä tarkotatte, sir?" kysäisi Bertram äkkiä käännähtäen ja oudoksuen
toisen käyttämää äänenpainoa.

"No, sir, mitä siihen tulee -- nimenne lienee Brown?" sanoi Glossin.

"Ja entä sitten, sir?"

Glossin vilkaisi olkansa yli, nähdäkseen kuinka likelle apujoukko oli
päässyt; tämä saapui joutuisasti. "Vanbeest Brown, ellen erehdy?"

"Ja entä sitten, sir?" vastasi Bertram, yhä kummastuneempana ja
tyytymättömämpänä.

"No, siinä tapauksessa", lausui Glossin, huomatessaan ystäviensä jo
ehtineen penkereelle heidän lähelleen, "siinä tapauksessa vangitsen
teidät kuninkaan nimessä!"

Samassa hän kurotti kätensä Bertramin kaulukseen, kahden muun miehen
tarttuessa hänen käsivarsiinsa; mutta rajulla tempaisulla riuhtaisihe
hän irti, itsepintaisimmat sinkauttaen alas rinnettä, sivalsi
lyömämiekkansa ja asettui puolustautumaan, ahdistajien peräytyessä
turvallisen matkan päähän tuijottelemaan.

"Ottakaa huomioon", huusi hän, "ettei aikomuksenani ole vastustaa
laillista valtaa. Todistakaa minulle, että teillä on virallinen
vangitsemiskäsky, niin minä tottelen rauhallisesti; mutta älköön
yksikään, joka välittää hengestään, lähestykö minua ennen kuin tiedän,
mistä rikoksesta ja kenen valtuutuksella minut pidätetään."

Glossin antoi erään apurinsa näyttää vangitsemiskäskyn Vanbeest
Brownia vastaan, jota syytettiin Charles Hazlewoodin tahallisesta ja
ilkimielisestä pahoinpitelystä, tappamisen aikeissa, kuin myöskin
muista rikoksista ja pahoista teoista, määräten hänet pidätettynä
tuotavaksi lähimmän viranomaisen tutkintoon. Kun paperi oli pätevä
ja tapaus eittämätön, heitti Bertram aseensa maahan ja antautui
oikeudenpalvelijain huostaan, jotka äskeistä arkailuansa vastaavalla
innolla olivat kytkeä hänet rautoihin, vedoten hänen osottamaansa
voimaan ja ketteryyteen tuollaisen ankaruuden puolustukseksi. Mutta
Glossinia hävetti tai pelotti sallia tätä tarpeetonta häväistystä,
ja hän käski kohdella vankiansa kaikella sillä säädyllisyydellä ja
arvonannollakin, mikä hänen varmaan vartioimiseensa soveltui. Hän ei
sentään rohjennut viedä vankia omaan taloonsa, missä olisi voinut
herätä taaskin uutta muistelua, ja kun hänen samalla teki mieli
verhota omia toimenpiteitään toisen henkilön arvoaseman pyhityksellä,
määräsi hän vaununsa -- sellaiset oli hän hiljakkoin hankkinut --
toimitettavaksi lähtökuntoon. Sillävälin oli virvokkeita tuotava
vangille ja oikeudenpalvelijoille, jotka saivat marssia erääseen vanhan
linnan huoneeseen odottamaan, kunnes syytettyä päästäisiin kuljettamaan
viranomaisen luo tutkittavaksi.




42 luku.

KAKSI RAUHANTUOMARIA.


Hevosia valjastettaessa oli Glossinilla sepitettävänä kirje, jonka
sommittelu ei vähäistä aikaa vaatinutkaan. Se oli osotettu hänen
naapurilleen, joksi hän tätä mielellään nimitti, Hazlewoodin
paronetille[50] Sir Robert Hazlewoodille, piirikunnassa aikoinaan
mahtavan suvun päämiehelle, joka Ellangowanien aletessa oli vähitellen
paljonkin perinyt suvun entistä arvoa ja vaikutusvaltaa.

Suvun nykyinen edustaja oli vanhanpuoleinen mies, höperön viehättynyt
omaan perheeseensä, jota oli ainoastaan poika ja tytär, ja täydelleen
välinpitämätön koko muusta ihmiskunnasta. Hän oli muuten yleisissä
puuhissaan tarkoin kunniallinen, syystä että pelkäsi maailman
moitetta, ja paremmasta vaikuttimesta oikeudentuntoinenkin. Ylenmäärin
itserakkaana ylpeili hän suvustaan ja pöyhkeili sen mahtavuutta,
etenkin sitte kun oli äskettäin perinyt erään Nova Scotiankin paronetin
arvon; ja hän vihasi vielä Ellangowan-suvun pelkkää muistoakin, syystä
että muuan sen parooneja oli perintätarun mukaan pannut Hazlewoodien
kantaisän pitelemään jalustintansa kunnes hän satulaan nousi. Yleisessä
esiintymisessään hän oli mahtipontinen ja tärkeäksi tekeytyvä,
tavotellen laajasanaista korupuheisuutta, joka usein kävi naurettavaksi
raskaitten lauseiden väärästä jäsentelystä ja moninkertaisista
määritelmistä.

Tälle arvohenkilölle Glossinin nyt piti kirjottaa sellaiseen
sovittelevaan tapaan, mikä saattaisi parhaiten hivellä hänen
turhamaisuuttansa ja sukuylpeyttänsä, ja näin kuului kirjelmä:

    "Mr. Gilbert Glossin" (hänen teki mielensä lisätä Ellangowan, mutta
    ymmärtäväisyys pääsi voitolle ja hän jätti sikseen tuon alueellisen
    nimityksen) "saa kunnian esittää nöyrimmät tervehdyksensä Sir
    Robert Hazlewoodille ja ilmottaa hänelle, että hänellä on ollut
    onni tänä aamuna saada kiinni henkilö, joka haavotti mr. C.
    Hazlewoodia. Koska Sir Robert Hazlewood luultavastikin suvaitsee
    itse johtaa rikollisen kuulustelua, niin mr. G. Glossin toimittaa
    miehen viedyksi Kippletringanin majataloon tai Hazlewoodin hoviin,
    sikäli kuin Sir Robert Hazlewood tahtoo määrätä; ja jos Sir
    Robert Hazlewood sallii, niin mr. G. Glossin tulee saapuville
    jompaankumpaan paikkaan todisteineen ja selvityksineen, jotka hänen
    on onnistunut tässä katalassa jutussa kerätä."

Kirjelmää kiireellisesti viemään hän lähetti palvelijan ratsain,
ja annettuaan miehelle tuokion aikaa ehtiä edelle hän käski kahden
oikeudenpalvelijan nousta vaunuihin Bertramin kanssa. Itse hyppäsi
hän ratsulleen ja saattoi heitä hiljalleen risteykseen, jossa
Kippletringanin ja Hazlewoodin hovin tiet erkanivat. Siellä hän odotti
sanansaattajansa paluuta, määrätäkseen matkansa jatkon paronetin
vastauksen mukaan. Puolisen tunnin kuluttua toi palvelija seuraavan
vastauskirjelmän, taiteltuna sievästi ja varustettuna Hazlewoodien
vaakunalla, jossa kilvestä riippui novascotialainen aatelismerkki.

    "Hazlewoodin Sir Robert Hazlewood vastaa mr. G. Glossinin
    tervehdykseen ja kiittää häntä hänen Sir Robertin perheen
    turvallisuutta koskevassa asiassa näkemästänsä vaivasta. Sir R. H.
    pyytää, että mr. G. G. hyväntahtoisesti toisi vangin Hazlewoodin
    hoviin kuulusteltavaksi, muine todisteineen ja selvityksineen,
    joita hän mainitsee. Ja asian päätyttyä pyytävät Sir R. ja Lady
    Hazlewood hänen seuraansa päivälliselle, siltä varalta että mr. G.
    G. ei ole muuhun sitoutunut."

"Kas niin!" ajatteli mr. Glossin; "yhden sormen olen vihdoinkin saanut
peliin, ja sen avulla minä tungen koko käteni. Mutta minun täytyy ensin
suoriutua tästä viheliäisestä nuoresta miekkosesta. Luullakseni saan
ohjailluksi Sir Robertia. Hän on typerä ja mahtipontinen, ja arvatenkin
on valmis sekä kuuntelemaan selittelyäni asian oikeudellisesta puolesta
että omaksumaan ansiokseen tämän perusteella toimimisen kuin omasta
alotteestaan tapahtuvana: Siten saan olluksi todellisena virkavallan
käyttäjänä, ilman sen ilkeätä vastuuta."

Hänen näissä toiveissa ja odotuksissa mieltänsä elvytellessään
lähestyivät vaunut Hazlewoodin hovia vanhojen tammien uljasta
puistokujaa myöten, joka kätki vanhan luostaria muistuttavan
päärakennuksen. Se oli iso ja eri aikakausina rakenneltu. Osa oli
tosiaan ollut prioriluostarina, jonka lakkautuksen jälkeen, Maria
kuningattaren aikaan, suvun kantaisä oli kruunulta saanut lahjaksi
talon ja ympäröivät tilukset. Se sijaitsi miellyttävällä paikalla,
avarassa hirvipuistossa, ennen mainitsemamme joen äyräällä.
Jylhä, juhlallinen ja hiukan kaihollinen ympäristö soveltui talon
rakennusjärjestelmään hyvin. Kaikki näytti olevan mitä parhaassa
kunnossa pidettyä ja ilmaisi omistajan varallisuutta ja arvoa.

Mr. Glossinin vaunujen pysähtyessä pääoven edustalle tähysteli Sir
Robert ikkunastaan uusia ajopelejä. Hänen ylimyksellisten tunteittensa
mukaan osotti jonkun verran röyhkeyttä tässä _novus homo_'ssa[51]
tässä mr. Gilbert Glossinissa, entisessä käräjäkirjurissa, moisten
kulkuneuvojen hankkiminen laisinkaan; mutta hänen äkäänsä lievensi
havainto, että vaakunavaipassa oli vain yksinkertaiset nimikirjaimet
G.G. Tämä näennäinen vaatimattomuus johtui tosin vain yksinomaan
vaakunatoimiston virkamiehen Cummingin viivyttelystä. Hänellä
oli siihen aikaan keksittävänään ja kirjoihin merkittävänään
vaakunat kahdelle Pohjois-Amerikan sota-asiamiehelle, kolmelle
englantilais-irlantilaiselle päärille ja kahdelle jamaikalaiselle
kauppapohatalle, joten hän oli ollut tavallista hitaampi saamaan
vaakunakilpeä uudelle Ellangowanin lairdille. Mutta hänen vitkastelunsa
oli Glossinille eduksi ylpeän paronetin suosion tavottelussa.

Oikeudenpalvelijain pidätellessä vankiaan jonkunlaisessa
taloudenhoitajan huoneessa osotettiin mr. Glossin niin sanottuun
isoon tammisaliin, pitkään suojamaan, joka oli paneilattu hyvin
kiillotetuilla tammilevyillä ja koristeltu Sir Robert Hazlewoodin
esivanhempien juhlallisilla muotokuvilla. Vieraalla ei ollut mitään
sisäisen arvon tajuntaa vastapainoksi alhaisen syntynsä tietoisuudelle;
hän tunsi alemmuutensa ja osotti syvällä kumarruksellaan ja
käytöstapansa matelevaisuudella, että Ellangowanin lairdi oli täksi
toviksi vaipunut entiseksi nöyräksi oikeudenpalvelijaksi. Hänen olisi
kyllä tehnyt mielensä uskotella itselleen, että hän vain kohditteli
vanhan paronetin ylpeyttä, kääntääkseen sen omaksi edukseen;
mutta sekavia olivat hänen tunteensa, ja hän koki juuri samojen
ennakkoluulojen tehoa, joita oli imartelevinaan.

Paronetti otti vieraansa vastaan alentuvaisella pöyhistelyllä, joka oli
tarkotettu sekä osottamaan omaa suunnatonta ylemmyyttä että näyttämään,
miten jalomielisesti ja kohteliaasti hän osasi heittää sen silleen ja
alentua tavallisen keskustelun tasalle tavallisten ihmisten seurassa.
Hän kiitti Glossinin huolenpitoa asiasta, joka niin likeisesti koski
"nuorta Hazlewoodia", ja huomautti armollisesti hymyillen ja sukukuviin
viitaten: "Tosiaan nuo kunnianarvoisat herrasmiehet, mr. Glossin,
ovat yhtä kiitollisia kuin minäkin olen tässä tapauksessa, siitä
työstä, puuhasta, pulasta ja vaivasta, johon olette heidän puolestaan
ryhtynyt; ja olen varma siitä, että jos he kykenisivät ajatuksiansa
lausumaan, yhtyisivät he, sir, minun kanssani kiittämään teitä siitä
palveluksesta, jonka olette Hazlewoodien suvulle tehnyt huolehtimalla
ja harrastamalla, sir, ja hommaamalla sen nuoren herrasmiehen hyväksi,
joka vastaisuudessa jatkaa heidän nimeänsä ja sukuansa."

Kolmasti kumarsi Glossin, ja joka kerralla edellistä syvempään: ensin
hänen edessään suorana seisovan ritarin kunniaksi, sitte tammilevyillä
kärsivällisesti riippuvien hiljaisten arvoisuuksien palvomiseksi ja
lopuksi ilmaistakseen arvonantoaan sitä nuorta herrasmiestä kohtaan,
jonka tuli edelleen pitkittää nimeä ja sukua. Korskeata Sir Robertia
ihastutti hänen osottamansa nöyryys, ja hän jatkoi armollisen
tuttavallisuuden tapaan:

"Ja nyt, mr. Glossin, erittäin kelpo ystäväni, teidän tulee
sallia minun käyttää hyväkseni lainopillisia tietojanne tämän
asian käsittelyssä. Minä en ole paljoakaan tottunut toimimaan
rauhantuomarina; se soveltuu paremmin muille herrasmiehille, joiden
kotoiset ja perheasiat vaativat vähemmän alituista valvontaa, hoivaa ja
hoitoa kuin minun."

Tietysti oli kokonaan Sir Robert Hazlewoodin käytettävissä, mitä
vähäistä apua mr. Glossin pystyi antamaan; mutta koska Sir Robert
Hazlewoodin nimi oli tiedekunnan kirjoissa mainehikkaalla sijalla, niin
ei sanottu mr. Glossin rohjennut toivoa sen olevan tarpeen tai hyödyksi.

"Niin, no, hyvä herraseni, ymmärrättehän minun vain tahtovan lausua,
että minä olen hieman puutteellinen tuomarintoimen jokapäiväisten
yksityisseikkain käytännöllisessä tuntemuksessa. Minut tosiaan
kasvatettiin asianajajaksi, ja olisin ehkä saattanut aikoinani
kerskata, että olin jonkun verran edistynyt kunnallishallinnollisen
lakikokoelmamme aatteellisiin, järkiperäisiin ja tietopuolisiin
oppeihin. Mutta nykyisenä aikana on niin vähän tilaisuutta jalosukuisen
ja varakkaan miehen kohota sille arvosijalle asianajajana, minkä
seikkailijat saavuttavat, jotka ovat yhtä halukkaita ajamaan
Mullikka-Matin juttua kuin maan ensimäisen ylimyksenkin, että
minussa todella pian heräsi inhoa sitä alaa kohtaan. Ensimäinen
pöydälleni pantu juttu todella ellotti minua. Se koski talin kauppaa
sir, erään teurastajan ja erään kynttilänvalajan välillä; ja minä
huomasin odotettavan, että minä rasvaisin suuni en ainoastaan heidän
rahvaanomaisilla nimillään, vaan vieläpä heidän likaisten ammattiensa
kaikilla erikoisilla sanoilla, puheenparsilla ja omituisilla
määritelmillä. Kautta kunniani, hyvä herraseni, minä en ole sen koommin
voinut sietää talikynttilän hajua."

Pahotellen, kuten hänen näkyi odottavankin, paronetin kykyjen
halpamaista alentamista tuossa murheellisessa tapauksessa, mr. Glossin
tarjoutui toimimaan kirjurina, apujäsenenä tai millä tavoin vain saisi
enintä hyötyä tuottaneeksi. "Ja antaakseni teille silmäyksen koko
juttuun, huomautan ensiksikin, ettei luullakseni käy vaikeaksi todistaa
pääasiaa, eli tätä henkilöä onnettoman laukauksen ampujaksi. Jos hän
sen kieltää, niin sen kaiketi voipi todistaa mr. Hazlewood?"

"Nuori Hazlewood ei ole tänään kotona, mr. Glossin."

"Mutta me voimme valallisesti kuulustaa hänen seurassaan ollutta
palvelijaa", sanoi nopsa Glossin; "ja tuskinpa lurjus tosiasiaa
kieltääkään. Paremminkin pelkään, että sen liian suosiollisen
ja myötämielisen sävyn johdosta, jonka mr. Hazlewood kuuluu
suvainneen omaksua asiata esittäessään, pahoinpitelyä voidaan katsoa
tapaturmaiseksi ja vammaa vahingonlaukaukseksi, joten konna saatetaan
piammiten päästää vapaalle jalalle, lisää pahaa harjottamaan."

"Minulla ei ole kunniaa tuntea sitä herrasmiestä, joka nykyään hoitaa
yleisen syyttäjän virkaa", vastasi Sir Robert painavasti; "mutta
minä otaksun, sir -- vieläpä olen vakuutettukin siitä, että hän
katsoo Hazlewoodin nuoren Hazlewoodin pelkän haavottamisen, vaikka
varomattomuudestakin johtuneena, mainitaksemme tapauksen lievimmässä
ja keveimmässä sekä suotuisimmassa kuin myöskin epätodenmukaisimmassa
valossaan, rikokseksi, josta vankeus olisi liian helppo sovitus ja
rangaistussiirtolaan lähettäminen ansaitumpi".

"Todellakin, Sir Robert", takasi hänen yksimielinen lakiveljensä,
"olen täydellisesti teidän kannallanne; mutta oli miten olikaan, olen
huomannut edinburghilaisten lakimiesten, vieläpä kruunun viranomaisten
pitävän kunnianansa välinpitämätöntä oikeudenkäyttöä, ottamatta lukuun
arvoa ja sukua; ja minä pelkäisin --"

"Mitä sanottekaan, sir, ottamatta lukuun arvoa ja sukua? Lausutteko
hyväsukuisten ja kunnollisen lainopillisen kasvatuksen saaneiden
miesten voivan kannattaa _tuota_ oppia? Ei, sir; jos kadulla
varastettu rahtunen määritellään pelkäksi näpistelyksi, mutta
korotetaan pyhyydenloukkaukseksi, kun rikos tapahtuu kirkossa, niin
samatenpa yhteiskunnan oikeudenmukaisten arvoasteiden perusteella
vahingontuottamuksen syyllisyys lisääntyy sen henkilön arvon mukaan,
jolle se on tehty, toimitettu tai tuotettu, sir."

Glossinilta sai myöntymykseksi syvän kumarruksen tämä selitys _ex
cathedra_, mutta hän huomautti kaikkein pahimman varalta, siinä
tapauksessa että hänen vihjaamiaan luonnottomia oppeja toden teolla
puollettaisiin, "lain saaneen toisenkin pidäkkeen mr. Vanbeest
Browniin".

"Vanbeest Brown! sekö on miekkosen nimenä! Hyvä Jumala! Että
Hazlewoodin nuoren Hazlewoodin pitikin joutua hengenvaaraan, saada
oikeanpuolinen solisluu melkoisesti ruhjoutuneeksi ja sijoiltaan pois,
sekä useita isoja raehauleja juuttuneiksi akromion-kudokseen, kuten
perhelääkärin selonteko nimenomaan lausuu, ja syyllisenä sitten on
kaiken maailman retku nimeltä Vanbeest Brown!"

"Niinpä tosiaan, Sir Robert, sellaista ajatusta on tuskin mahdollinen
sietääkään; mutta pyytäen tuhannesti anteeksi, että jatkan
sanottavaani, saman niminen henkilö on näiden paperien mukaan" (ottaen
esille Dirk Hatteraickin lompakon) "sen salakuljetusaluksen perämies,
jonka miehistö Woodbournessa teki niin suurta väkivaltaa, eikä minulla
ole epäilystäkään siitä, että tämä on sama yksilö. Senhän sentään
teidän terävä arvostelukykynne helpostikin saa selville."

"Sama täytyy hänen varmasti olla, hyvä herraseni -- olisi loukkaus
alhaisintakin rahvasta kohtaan otaksua, että sen keskuudesta löytyisi
_kaksi_ henkilöä tuomittuina kantamaan niin iljettävää nimeä kuin
Vanbeest Brown on."

"Totta, Sir Robert; aivan eittämättömästi; siitä ei voi olla epäilyksen
varjoakaan. Mutta te näette edelleen, että tämä seikka selittää
miehen hurjan menettelyn. Te, Sir Robert, huomaatte hänen rikoksensa
vaikuttimen -- te, sanon, huomaatte sen vaikeudetta, kääntäessänne
mielenne tutkintoon. Minä puolestani en voi olla epäilemättä
pääpontimeksi kostoa siitä uljuudesta, jolla mr. Hazlewood kuuluisten
esi-isiensä kaikkea kuntoa osottaen puolusti Woodbournea tältä
roistolta ja hänen rikollisilta kumppaneiltaan."

"Minä tutkin sitä, hyvä herra Glossin", vastasi oppinut paronetti.
"Kuitenkin jo nytkin rohkenen arvailla omaksuvani sen ratkaisun
eli selityksen tähän arvotukseen, ongelmaan tai pulmaan, jonka te
siten olette jossakin määrin pannut alulle. Niin, kostoa sen on
täytynyt olla -- ja, taivaan vallat, kenen hautomaa ja ketä vastaan?
-- Vanbeest Brownin hautomaa, pohtimaa ja harkitsemaa Hazlewoodin
nuorta Hazlewoodia vastaan, ja hänen kätensä osittain toimeenpanemaa,
täyttämää ja toteuttamaa! Nämä ovat todellakin kamalia aikoja, arvoisa
naapuri" (tämä puhuttelusana ilmaisi nopeaa edistymistä paronetin
suosiossa), "aikoja, jolloin yhteiskunnan pylväät järkkyvät mahtavia
perustojansa myöten, ja se arvoasema, joka ikäänkuin muodostaa sen
korkeimman sulon ja kaunistuksen, sekaantuu ja hämmentyy rakenteen
halvempiin aineksiin. Voi, hyvä mr. Gilbert Glossin, minun aikoinani,
sir, miekkojen, pistoolien ja moisten kunniallisten aseiden käyttö
oli ylimystön ja aatelin pidättämä itselleen, ja alhaison kiistat
ratkaistiin luonnon heille antamilla aseilla tai lähimmästä metsästä
hakatuilla, taitetuilla tai veistetyillä kartuilla. Mutta nyt, sir,
talonpojan kursittu tallukka kahnaa hovilaisen vereslihaa. Alemmilla
kansankerroksilla on riitansa, sir, ja kunniakysymyksensä ja kostonsa,
jotka niiden mukamas pitää toimittaa kuolettavaan ratkaisuun. Mutta
kestääpä tuo minun aikani -- tuotakoon sisälle se Vanbeest Brown,
tehdäksemme hänestä lopun ainakin toistaiseksi."




43 luku.

RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA.


Vanki tuotiin nyt noiden kahden arvoisan tuomarin eteen. Osittain
muutamien omantuntonsa pistoksien takia, osittain varovaisesta
päätöksestään antaa Sir Robert Hazlewoodin olla koko tutkinnon
näennäisenä toimittajana, katseli Glossin pöytään ja hääräili juttua
koskevien paperien lukemisessa ja järjestelemisessä, tuon tuostakin
vain teatterikuiskaajan tavoin heittäen mukaan taitavan vihjaussanan,
milloin näki puuhakkaana esiintyvän tuomarin olevan pikku ohjauksen
tarpeessa. Sir Robert Hazlewood puolestaan yhdisti onnellisesti
tuomarin yksivakaisuuden ja ikivanhan suvun paronetin arvoon kuuluvan
henkilöllisen ylevyyden.

"Noin, konstaapelit, antakaa hänen seistä siinä alipäässä pöytää. --
Olkaa hyvä ja katsokaa minua kasvoihin, sir, ja korottakaa äänenne
vastatessanne kysymyksiin, joita teille teen."

"Saanko ensiksi kysyä, sir, kuka se ottaa vaivakseen minua
kuulustella?" tiedusti vanki; "sillä ne kunnialliset herrasmiehet,
jotka toivat minut tänne, eivät ole suvainneet antaa minulle siitä
seikasta mitään tietoa".

"Ja sanokaahan, sir", vastasi Sir Robert, "mitä on minun nimelläni ja
asemallani tekemistä kysymysten kanssa, joita aion teille asettaa?"

"Kenties ei mitään, sir", vastasi Bertram; "mutta se saattaa
melkoisesti vaikuttaa minun taipuvaisuuteeni niihin vastaamaan".

"No, niin, sir, suvaitkaa tietää olevanne Hazlewoodin Sir Robert
Hazlewoodin ja toisenkin tämän piirikunnan rauhantuomarin edessä --
siinä kaikki."

Kun tämä ilmotus tehosi vankiin vähemmän hölmistyttävästi kuin
Sir Robert oli odottanut, ryhtyi hän kuulusteluunsa yhä suurempaa
nurjamielisyyttä tutkittavaansa kohtaan tuntien.

"Onko nimenne Vanbeest Brown, sir?"

"On", vastasi vanki.

"Hyvä; ja mikä on meidän edelleen merkittävä teidän olevan, sir?" kysyi
tuomari.

"Hänen majesteettinsa --:nnen ratsuväkirykmentin kapteeni", vastasi
Bertram.

Paronetin korvat ottivat tämän tiedon kummastuen vastaan; mutta hänen
rohkeuttaan virkisti Glossinin epäuskoinen katse ja jonkunlainen
halveksivaa oudostelua ilmaiseva huudahdusmaisen vihellyksen hiljainen
äännähdys. "Luulenpa, ystäväni", sanoi Sir Robert, "että löydämme
teille vaatimattomamman arvonimen ennen kuin eroamme".

"Jos löydätte, sir", vastasi hänen vankinsa, "niin alistun kernaasti
mihin tahansa rangaistukseen, jota sellaisen petoksen katsotaan
ansaitsevan".

"No, sir, saammepa nähdä", pitkitti Sir Robert. "Tunnetteko Hazlewoodin
nuorta Hazlewoodia?"

"En ole nähnyt herrasmiestä, joka minulle on ilmotettu sen nimiseksi,
useammin kuin kerran, ja pahottelen sen sattuneen hyvin epämieluisissa
olosuhteissa."

"Tarkotatte siis myöntää", sanoi paronetti, "tuottaneenne Hazlewoodin
nuorelle Hazlewoodille sen vamman, joka uhkasi hänen henkeänsä,
melkoisesti ruhjoi oikeanpuolista solisluuta ja upotti, kuten
perhelääkäri selittää, useita järeitä hauleja akromion-kudokseen?"

"Minä voin ainoastaan sanoa", vastasi Bertram, "olevani yhtä tietämätön
kuin pahoillanikin nuoren herrasmiehen kärsimästä vauriosta. Kohtasin
hänet kaidalla polulla kahden naisen ja palvelijan kanssa kävelemässä,
ja ennen kuin saatoin heitä sivuuttaa tai puhutella, otti tämä
nuori Hazlewood haulikkonsa palvelijaltaan, tähtäsi minua ja mitä
korskeimmalla äänellä käski minun peräytyä. Minä en ollut halukas
alistumaan hänen käskettäväkseen enkä jättämään hänen haltuunsa omaksi
vahingokseni välinettä, jota hän näytti taipuisalta niin äkkipikaisesti
käyttämään. Sen vuoksi kävin hänen kanssaan rinnusteluun, riistääkseni
häneltä aseen, ja juuri kun olin siinä onnistumaisillani, laukesi pyssy
tapaturmaisesti, ja mielipahakseni sekä silloin että sittemmin toimitti
se nuorelle herrasmiehelle ankaramman kurituksen kuin olisin suonut.
Ilomielin olen kuullut, ettei vamma kuitenkaan osottautune enemmäksi
kuin hänen aiheeton hullutuksensa ansaitsi."

"Ja siis te tunnustatte, sir", sanoi paronetti loukkaantunutta
arvokkuuttaan pöhistyen, "että teidän tarkotuksenanne, sir, ja
aikomuksenanne, sir, ja hyökkäyksenne todellisena päämääränä ja
sisältönä, sir, oli riistää Hazlewoodin nuorelta Hazlewoodilta
hänen pyssynsä, sir, eli haulikkonsa, luikkunsa tai miksi tahansa
sitä suvainnettekaan sanoa, sir, valtamaantiellä, sir? Luullakseni
tämä riittää, arvoisa naapurini! Nähdäkseni hänet on säilytettävä
syytteeseen pantavaksi?"

"Te osaatte sen verrattomasti parhaiten arvostella, Sir Robert", sanoi
Glossin kielastelevimmalla äänellään; "mutta jos saan ottaa vapauden
huomauttaa, oli jotakin puhetta noista salakuljettajista".

"Aivan oikein, se on totta, sir. -- Ja sitä paitsi, sir, te, Vanbeest
Brown, joka nimitätte itseänne Hänen Majesteettinsa palveluksessa
olevaksi kapteeniksi, ette ole sen parempi ettekä pahempi kuin
salakuljettaja-aluksen perämies-roikale!"

"Tosiaankin, sir", tokaisi Bertram, "te olette vanha herra ja jonkun
kummallisen harhaannuksen vallassa, muutoin suuttuisin teille kelpo
tavalla".

"Vanha herra, sir! kummallisen harhaannuksen, sir!" kertasi Sir Robert
punehtuen kiukusta. "Minäpä väitän ja vakuutan -- Mitä, sir, onko
teillä mitään papereita tai kirjeitä, jotka voivat vahvistaa ottamanne
arvon, aseman ja toimen?"

"Ei tällähaavaa, sir", vastasi Bertram; "mutta postitse piankin --"

"Ja kuinka te, sir", jatkoi paronetti, "jos olette Hänen Majesteettinsa
palveluksessa toimiva kapteeni, kuinka te satutte matkustelemaan
Skotlannissa ilman suosituskirjeitä, virkapapereita, matkatavaroita tai
mitään arvoonne, asemaanne ja säätyynne kuuluvaa?"

"Sir", vastasi vanki, "onnettomuudekseni rosvottiin minulta vaatteeni
ja matkatavarani".

"Ahaa, te siis olettekin se mies, joka otitte kyydin Kippletringaniin,
pujahditte tiellä kyytipojalta piiloon ja lähetitte kaksi apurianne
pieksemään poikaa ja noutamaan matkatavarat?"

"Minä olin, sir, mainitsemallanne matkalla, olin pakotettu astumaan
kärryiltä lumeen ja eksyin yrittäessäni löytää tietä Kippletringaniin.
Majatalon emännältä kyllä kuulette ensi työkseni tiedustelleeni poikaa,
seuraavana päivänä sinne saapuessani."

"Sallikaakin minun siis kysyä, missä vietitte yön -- ettehän kai
lumessa? Senhän ette olettane kelpaavan, tai käyvän täydestä,
saavuttavan uskottavuutta ja jäävän vastaanväittämättömäksi?"

"Pyydän saada", vastasi Bertram muistaen mustalaisvaimon ja hänelle
antamansa lupauksen, "pyydän saada kieltäytyä vastaamasta siihen
kysymykseen".

"Sitäpä ajattelinkin", huomautti Sir Robert. "Ettekö sitä yötä ollut
Derncleughin raunioissa? -- Derncleughin raunioissa, sir?"

"Olen teille sanonut, etten aio siihen kysymykseen vastata", vastasi
Bertram.

"No, sir, syytteeseen siis vain, sir", sanoi Sir Robert, "ja ensiksikin
vankilaan, sir, siinä kaikki, sir. -- Silmätkää hyväntahtoisesti näitä
papereita; oletteko te niissä mainittu Vanbeest Brown?"

Glossin oli papereihin pujautellut muutamia Bertramille todella
kuuluvia, joita oikeudenpalvelijat olivat löytäneet vanhasta
holvihuoneesta, missä hänen matkalaukkunsa oli pengottu.

"Jotkut näistä papereista", selitti Bertram niitä katsellessaan, "ovat
minun; ne olivat salkussani silloin kun se varastettiin kyytikärryistä.
Ne ovat vähäpätöisiä muistiinpanoja ja nähdäkseni huolellisesti
valikoittuja sellaisina, jotka eivät anna mitään todistetta arvostani
tai yksilöllisyydestäni; sen olisivat monet muut paperini saattaneet
täydellisesti selville. Sekaan on pantu laivatilejä ja muita papereita,
jotka näkyvät kuuluvan toiselle saman nimiselle henkilölle."

"Ja tahdotteko yrittää minulle uskotella, miekkonen", ihmetteli Sir
Robert, "että tässä maassa on samalla kertaa _kaksi_ teidän peräti
harvinaisen ja kankealta kuuluvan nimenne kantajaa?"

"En tosiaankaan näe, sir, kun on olemassa vanha Hazlewood ja nuori
Hazlewood, miksi ei saattaisi vanhaa ja nuorta Vanbeest Brownia olla.
Ja vakavasti puhuen, minut kasvatettiin Hollannissa, ja tiedän, että
tämä nimi, niin oudolta kuin se brittiläisissä korvissa kuuluneekin --"

Glossin älysi vangin nyt olevan joutumassa vaaralliselle alueelle ja
sekaantui puheeseen, vaikka keskeytys oli tarpeeton, kääntääkseen
Sir Robert Hazlewoodin huomion toisaanne. Tämä oli sanattomana ja
hievahtamattomana vimmasta, johon hänet tulistutti Bertramin viime
huomautuksessaan vihjaama röyhkeä vertailu. Kaulassa ja ohimoissa
paisuivat suonet miltei haljetakseen, ja hän istui äkeissään ja
neuvottomana kuin ainakin henkilö, joka on kohdannut kuolettavaa
solvaisua taholta, jolle vastaamista katsoo sopimattomaksi ja
arvottomaksi. Hänen kallella päin ja leimuavin silmin huohottaessaan
verkalleen ja majesteetillisesti, ehätti Glossin hänen avukseen.

"Luulisin nyt, Sir Robert, kaikella alamaisuudella, että tämä asia
voidaan päättää. Paitsi jo esitettyjä painavia todistuksia tarjoutuu
konstaapeleista eräs ottamaan valalleen, että se säilä, joka vangilta
otettiin tänä aamuna pois -- hänen muuten käyttäessään sitä laillisen
pidätyskäskyn vastustamiseen -- on lyömämiekka, jonka hän menetti
poliisimiesten ja salakuljettajien kahakassa juuri ennen kuin nämä
hyökkäsivät Woodbourneen. En kuitenkaan", hän lisäsi, "soisi teidän
tekevän mitään äkkinäistä päätelmää siitä seikasta; kenties pystyy
nuori mies selittämään, millä tavoin hän tuon aseen sai haltuunsa".

"Senkin kysymyksen, sir", sanoi Bertram, "minä jätän vastauksettomaksi".

"On vieläkin erästä seikkaa kysyttävä, edelleenkin Sir Robertin
luvalla", kielasteli Glossin. "Tämä vanki antoi säilytettäväksi mrs.
Mac-Candlishille Kippletringanissa kääryn, jossa oli joukko kultarahoja
ja monenlaisia arvoesineitä. Kenties, Sir Robert, ajattelette
oikeaksi tiedustaa, millä tavoin hän tuli omistaneeksi tuollaisia
harvinaisuuksia?"

"Te, sir, mr. Vanbeest Brown, kuulettehan, sir, mitä teiltä kysytään?"

"Minulla on erityisiä syitä kieltäytyä vastaamasta tuohon kysymykseen",
selitti Bertram.

"Pelkäänpä siis, sir", sanoi Glossin saatuaan asian johdetuksi
haluamaansa huippuun, "että velvollisuutemme pakottaa meidät
allekirjottamaan vankilaanlähettämisestä käskyn".

"Kuten tahdotte, sir", huomautti Bertram; "varokaa kuitenkin,
mitä teette. Huomatkaa ilmottaneeni teille, että minä olen Hänen
Majesteettinsa --:nnen ratsuväenrykmentin kapteeni, vasta palannut
Intiasta, joten minä en ole mitenkään voinut olla väleissä
mainitsemiinne salakuljettajiin, ja että everstiluutnanttini on
nyt Nottinghamissa, majurini taasen joukkoni upseerien keralla
Kingston-upon-Thamesissa. Minä tarjoudun teidän molempien edessänne
alistumaan mihin tahansa häväistykseen, jos en Kingstonin ja
Nottinghamin postivuoron palatessa kykene todistamaan näitä seikkoja.
Tai te voitte kirjottaa rykmentin asiamiehelle, jos haluatte, ja --"

"Tämä kaikki on varsin hyvää, sir", keskeytti Glossin, alkaen peljätä,
että Bertramin luja väitös saattaisi jotakin tehota Sir Robertiin, joka
olisi melkein kuollut häpeään sellaisen virheen tähden, jona hän olisi
pitänyt ratsuväen kapteenin lähettämistä vankilaan, "mutta eikö ole
lähempänä ketään henkilöä, johon voisitte vedota?"

"Tässä maassa on ainoastaan kaksi henkilöä, jotka minusta mitään
tietävät", vastasi vanki. "Toinen on yksinkertainen liddesdalelainen
lampaiden kasvattaja, nimeltään Kaarlolan Dinmont; mutta hän ei tiedä
minusta sen enempää kuin mitä itse olen hänelle ja nyt teillekin
kertonut."

"Hei, tämäpä oivallista, Sir Robert!" virkkoi Glossin; "hän
kai tahtoisi toimittaa tuon paksukalloisen maalaisen vannomaan
herkkäuskoisuutensa, Sir Robert, ha, ha, ha!"

"Ja mikä on toinen todistajanne, ystävä?" uteli paronetti.

"Muuan herrasmies, jota mainitsemaan olen eräistä yksityisistä
syistä hieman vastahakoinen. Hänen päällikkyydessään palvelin jonkun
aikaa Intiassa, ja hän on kunniansa tunteva mies, kieltäytyäkseen
todistamasta minua soturiksi ja säätyhenkilöksi."

"Ja kuka on tämä miehuullinen todistaja, sanokaahan, sir?" tiedusti Sir
Robert. "Joku eronsaanut aliupseeri tai kersantti tietenkin?"

"Eversti Guy Mannering, entinen --:nnen rykmentin päällikkö, jossa
minulla on eskadroona, kuten jo sanoin."

"Eversti Guy Mannering!" ajatteli Glossin; "kuka lempo olisikaan
osannut tätä arvata?"

"Eversti Guy Mannering!" toisti paronetti melko lailla järkkyneenä
mielipiteessään. "Hyvä herraseni" -- syrjään Glossinille -- "tässä
nuoressa miehessä, jolla on niin kamalan rahvaanomainen nimi ja kelpo
tavalla karskiutta, on kuitenkin jotakin herrasmiehen sävyyn, tapoihin
ja tunteisiin vivahtavaa, ainakin kuin olisi hän liikkunut hyvässä
seurassa. Intiassa annetaan upseerinarvoja hyvin leväperäisesti,
huolimattomasti ja harkitsemattomasti -- luullakseni on meidän parempi
pysähtyä eversti Manneringin paluuseen asti; hän on tietääkseni nyt
Edinburghissa."

"Te osaatte joka suhteessa parhaiten arvostella", vastasi Glossin,
"jokaisessa mahdollisessa suhteessa. Alistaisin vain harkittavaksenne,
että meillä varmastikaan on tuskin oikeutta päästää tätä miestä
menemään todistamattoman väitöksen varassa, ja että me joudumme
raskaaseen vastuuseen, jos pidätämme häntä yksityisesti vartioittavana,
julkiseen vankilaan lähettämättä. Epäilemättä kuitenkin te osaatte
parhaiten arvostella, Sir Robert; ja tahtoisin omasta puolestani vain
sanoa, että minä vastikään sain ankarat nuhteet siitä, että pidätin
erään henkilön mielestäni täysin turvalliseen paikkaan ja asianmukaisen
poliisivoiman vartioittavaksi. Mies pääsi karkuun, ja olen varma siitä,
että maineeni huolenpidosta ja valppaudesta virkani toimittamisessa
on siitä kärsinyt. Teen vain tämän syrjähuomautuksen -- yhdyn mihin
tahansa toimenpiteeseen, Sir Robert, jonka näette soveliaimmaksi."

Mutta mr. Glossin tiesi hyvin, että moinen syrjähuomautus riitti
määräämään hänen itseluuloisen, mutta itseensä luottamattoman
virkaveljensä kannan. Sir Robert Hazlewood siis selosti asian
seuraavalla puheella, joka nojausi osittain siihen oletukseen,
että vanki tosiaankin oli säätyhenkilö, ja osittain vastakkaiseen
käsitykseen, että hän oli konna ja salamurhaaja:

"Sir, mr. Vanbeest Brown -- puhuttelisin teitä kapteeni Browniksi,
jos olisi vähäisintäkään syytä, aihetta tai perustetta olettaa,
että te olette kapteeni tai että teillä on eskadroona teidän
mainitsemassanne hyvin kunnioitettavassa armeijakunnassa tai missään
muussakaan Hänen Majesteettinsa väessä, josta asianhaarasta, sen
pyydän saada huomautetuksi, minä en mitään määrättyä, vakiintunutta
tai muuttumatonta ratkaisua, selitystä tai mielipidettä lausu.
Sanon sen vuoksi, sir, mr. Brown, että me olemme päättäneet, siihen
epämieluisaan pulaan nähden, missä nyt olette, kun teidät on rosvottu,
kuten sanotte, josta väitteestä minä pidätän käsitykseni julistamisen,
ja kun omistatte paljon ja kalliita arvokapineita, sekä sitä paitsi
messinkikahvaisen lyömämiekan, jonka saamisesta te ette suvaitse
suoda meille mitään selitystä -- sanon, sir, että olemme päättäneet
ja katsoneet hyväksi sekä ajatelleet lähettää teidät vankilaan tai
oikeammin määrätä teille sieltä huoneen, jotta olette saatavissa esille
eversti Manneringin palattua Edinburghista."

"Nöyrällä kunnioittavaisuudella huomauttaen, Sir Robert", sanoi
Glossin, "saanko kysyä, onko teidän tarkotuksenanne lähettää tämä
nuori herrasmies piirivankilaan? Sillä jollei se olisi vakiintuneena
aikomuksenanne, niin ottaisin vapauden vihjata, että olisi vähemmän
kovaa lähettää hänet Portanferryn ojennuslaitokseen, missä häntä
voidaan säilyttää hänen joutumattansa paljastetuksi julkisuudelle, mitä
seikkaa on suuresti kartettava sen pelkän mahdollisuuden varalta, että
hänen kertomuksensa on lopultakin tosi."

"Niin, onhan Portanferryssä todellakin sotilasvartio suojelemassa
tullihuoneen tavaroita; ja ylipäätään, ottaen kaikki lukuun, ja että
paikka on mukava sellaiseksi paikaksi, sanon ottaen kaikki lukuun me
lähetämme tämän henkilön tai sanoisin mieluummin valtuutamme hänet
säilytettäväksi Portanferryn työvankilassa."

Käskykirje laadittiin sikäli ja Bertramille ilmotettiin, että hänet
seuraavana aamuna siirrettäisiin säilytyspaikkaansa, koska Sir Robert
oli päättänyt, ettei häntä mahdollisen pelastamisyrityksen tähden
lähdettäisi kuljettamaan enää iltahämärissä. Sillävälin oli häntä
vartioittava Hazlewoodin hovissa.

"Tuo ei voi olla niin kovaa kuin vankeuteni Intian saalistajien
käsissä", ajatteli Bertram; "eikä sitä voi kestää pitkääkään aikaa.
Mutta hiisi vieköön tuon vanhan kaavamaisen visapään ja hänen ovelamman
kumppaninsa, joka aina puhuu ääntänsä pidätellen, -- he eivät pysty
ymmärtämään suoran miehen selvää puhetta."

Sillaikaa Glossin jätti hyvästi paronetille, tuhanteen kertaan
kumarrellen ja matelevasti anellen anteeksi, ettei hän voinut noudattaa
tämän päivälliskutsua, ja rohjeten toivoa saavansa joskus vastakertana
esiintuoda kunnioittavat tervehdyksensä hänelle, lady Hazlewoodille ja
nuorelle mr. Hazlewoodille.

"Kernaasti, sir", myönsi paronetti armollisesti. "Toivoakseni ei
minun perheeni ole koskaan minäkään hetkenä ollut puutteellinen
kohteliaisuudessaan naapureitamme kohtaan; ja kun tässä ratsastan sitä
kautta, hyvä mr. Glossin, niin toimitan teidät vakuutetuksi siitä,
käymällä luonanne niin tuttavallisesti kuin on soveliasta -- tarkotan,
kuin voidaan toivoa tai odottaa."

"Ja nyt", puheli Glossin itsekseen, "tavottamaan Dirk Hatteraick ja
hänen väkensä, -- toimittamaan vartio lähetetyksi pois tullihuoneelta,
-- ja sitte suureen arvanheittoon. Kaikki riippuu joutuisuudesta. Onpa
onni, että Mannering on lähtenyt Edinburghiin. Hänen ja tuon miehen
tuttavuus on mitä hankalin lisä vaaroihini", -- tässä hän antoi hevosen
hiljentää vauhtiaan. "Mitähän jos yrittäisin tehdä perillisen kanssa
sovinnon? -- Hänet luultavastikin saataisiin maksamaan hyvä summa
palautuksesta, ja minä voisin luovuttaa Hatteraickin... Mutta ei, ei,
ei! Liian monta oli minua tarkkailemassa silmää, Hatteraick itse,
ja mustalaismerimies, ja tuo vanha akka. Ei, ei! Minun täytyy pysyä
alkuperäisessä suunnitelmassani."

Niin sanoen hän iski kannuksensa hevosen kupeisiin ja karautti panemaan
koneitansa käyntiin.




44 luku.

VANGINVARTIJA JA HÄNEN VAIMONSA.


Seuraavana aamuna varhain lähdettiin Bertramia viemään
säilytyspaikkaansa Portanferryyn samoilla vaunuilla, joilla hänet
oli Hazlewoodin hoviin tuotukin, mukanaan kaksi äänetöntä ja yrmeää
saattajaansa. Tuo rakennus oli pienen merisataman tullihuoneen
vieressä, ja molemmat sijaitsivat niin lähellä rantahietikköä, että oli
tarpeellista suojella takaosaa korkealla ja lujalla vallivarustuksella,
joka suunnattoman isoista kivenjärkäleistä rakennettuna loiveni hyökyä
kohden; tämä useasti kohosikin hyrskehtimään sen seinustalle asti.
Edustaa ympäröitsi korkea muuri; sisäpuolella oli pikku pihatto, jolla
rakennuksen kurjien asujanten sallittiin toisinaan saada liikuntaa ja
ilmaa. Vankilaa käytettiin ojennuslaitoksena ja toisinaan kappelina
piirikunnan vankilalle, joka oli vanha ja liian kaukana Kippletringanin
puoleisesta piirikunnan kolkasta, ollakseen aina mukavasti
tavotettavissa.

Tämän levähdyspalatsin vartijana oli Mac-Guffog, se oikeudenpalvelija,
joka ensin oli pidättänyt Bertramin ja nyt oli hänen saattajanansa.
Hän ohjasi vaunut ihan ulkoportin eteen ja astui itse ulos kutsumaan
vahtimiehiä. Hänen kolkutuksensa kumu hälytti pari-, kolmekymmentä
ryysyläispoikaa, jotka herkesivät uittelemasta pienoispursiaan ja
-fregattejaan vuoksen jättämissä suolaisen veden lampareissa ja
kiireesti parveilivat ajopelien ympärille katsomaan, ketä onnetonta
olentoa oltiin luovuttamassa tyrmään "Glossinin ihka uusista
kaleeseista". Monia ketjuja ja telkiä jymäyteltiin raskaasti ennen
kuin portin avasi mrs. Mac-Guffog, pelottava ilmiö naiseksi, hän kun
voimiltaan ja päättäväisyydeltään kykeni säilyttämään järjestystä
mellastavien asukasten kesken ja käyttämään niin sanottua kotikuria
miehensä ollessa poissa tai osuttua ottamaan liiallisen annoksen
itseänsä väkevämpää. Tämän amatsoonin morajava ääni, joka käreydessään
veti vertoja hänen omien salpojensa ja telkiensä rauskeelle,
hajaannutti piankin joka suunnalle pikku veitikat, jotka olivat
tunkeutuneet hänen kynnykselleen. Sitte hän puhutteli herttaista
aviopuolisoansa:

"Vireästi nyt, mies, ja toimita teikari ulos, mitä kuhnailet?"

"Kitasi kiinni ja mene hemmettiin, senkin --", vastasi hänen rakas
miehensä, lisäten vielä kaksi voimallista puhuttelusanaa, joiden
toistamisen pyydämme saada jättää sikseen. Sitte Bertramiin kääntyen:

"No, tuletko maalle, poikaseni, vai pitääkö meidän taluttaa?"

Bertram astui alas vaunuista; konstaapeli tarttui häntä
kaulukseen samassa kun hän jalkansa maahan laski ja laahasi hänet
vastustelemattomanakin kynnyksen yli, pikku _sanskulottien_
luikkaillessa sellaisen matkan päästä, kuin mrs. Mac-Guffogilta
uskalsivat. Tuskin oli hän kolkon porttikäytävän sisäpuolella, kun jo
vartijatar jälleen pudotti alas ketjunsa, veti eteen telkensä, väänsi
molemmin käsin tavattoman isoa avainta, otti sen lukosta ja pisti
avaraan punaisesta kankaasta ommeltuun sivutaskuun.

Bertram oli nyt ennen mainitulla pienellä pihatolla. Pari kolme
vankia maleksi kivityksellä ja ikäänkuin virkistäysi hetkellisestä
vilahduksesta, jonka heille oli avautuva portti suonut likaisen kadun
vastapäisestä reunasta. Eikä tätä voi pitää kummana, kun ajattelee
heidän näköalansa muulloin rajottuneen vankilansa rautaristikkoiseen
julkipuoleen, pihaton korkeisiin ja tummiin muureihin, heidän yllään
kaareutuvaan taivaanlakeen ja jalkojensa alla kumisevaan kivitykseen.
Tuollainen maiseman samuus runoilijan ilmaisumuotoa käyttääksemme
"oli kuormana silmän uupuneen", synnyttäen toisissa tylyä ja tylsää
ihmisvihaa, toisissa sitä sydämen sairautta, joka saapi elävään hautaan
jo suljetun toivoilemaan vielä hiljaisempaa ja erillisempää leposijaa.

Heidän pihalle astuttuaan antoi Mac-Guffog Bertramin seisahtua
kotvaseksi silmäilemään onnettomuustovereitansa. Hänen kiertelevä
katseensa kohtasi kasvoja, joihin syyllisyys, apeus ja alhainen
hurjailu olivat poltinmerkkinsä painaneet; tuhlarin, huijarin, varkaan,
vararikkoisen velallisen, "nuuruvan hupsun ja leiskuvan hullun", jotka
viheliäinen säästeliäisyys oli koonnut kolkon laitoksen yhteisiksi
asujamiksi. Hänen sydäntään kouri sanomaton inho hetkellisestäkään
saastumisesta noiden seurassa.

"Toivoakseni, sir", hän virkahti vartijalle, "aiotte määrätä minulle
erillisen säilytyshuoneen?"

"Ja mitä minä siitä kostuisin?"

"No, minuahan voidaan täällä pidättää vain päiväksi tai pariksi, ja
minulle olisi kovin vastenmielistä joutua tämän paikan tarjoamaan
seuraan."

"Ja mitä minä siitä välitän?"

"No, sir, puhuakseni sitte tunteillenne", sanoi Bertram, "olen valmis
suomaan teille sievän korvauksen tällaisesta kohdittelusta".

"Niin, mutta milloin, kapteeni? Milloin ja miten? siinä kysymys tai
oikeammiten kaksikin", vastasi vankien hoitaja.

"Kun minut on vapautettu ja saan rahalähetykseni Englannista", lupasi
vanki.

Mac-Guffog pudisti päätänsä epäuskoisesti.

"Mitä, ettehän ole uskovinanne, että minä todellakin olen pahantekijä?"
kysyi Bertram.

"Ka, mistä minä tiedän", arveli toinen; "mutta jos _olette_ alalla,
niin teräväpä ette ole, se on selvä kuin päivä".

"Ja miten niin?"

"Ka, kukas muu kuin pehmeäpäinen alokas olisi antanut niiden pitää
Gordonin Vaakunaan jättämänne rahat?" päivitteli konstaapeli. "Lempo
minut periköön, mutta puoleeni minä ne olisin korjannut vaikka
niiden mahasta! Ei ollut mitään oikeutta riistää teiltä rahojanne ja
lähettää teitä vankilaan ilman ainokaistakaan markkaa menoihinne;
todistuskappaleiksi olisivat voineet pitää muut kapineet. Mutta miksi
helkkarissa ette hoksannut vaatia guineoitanne? ja minä silmää iskin ja
nyökkäilin kaiken aikaa, saakutin sokon kertaakaan vilkaisematta minuun
päinkään!"

"No, sir", vastasi Bertram, "jos minulla on oikeus saada haltuuni
rahat, niin vetoankin siihen; ja niitä on sentään kelpo lailla enemmän
kuin kylliksi, maksaakseni, mistä tahansa te voitte minua velottaa".

"Siitä minä en tiedä vähän vähääkään", sanoi Mac-Guffog; "saatatte
viipyä täällä jos kuinka kauvan. Ja luotonhan myöntäminen myös
vaikuttaa maksujen suuruuteen. Mutta olkoonpa ollakseen, koska te
tosiaan näytätte mukiin menevältä mieheltä, vaikka vaimoni sanoo
minun häviävän suopeuteni takia, niin jos annatte minulle määräyksen
maksujeni suorittamiseksi noista rahoista -- kait ne Glossin
toimittaa heltiämään -- minä kun tiedän hiukan eräästä Ellangowanissa
tapahtuneesta karkaamisesta -- kyllä vainkin hän mieluustikin auttaa
minut omilleni ja menettelee sopuisasti."

"No, sir", vastasi Bertram, "ellen parissa päivässä tule muulla tavoin
autetuksi, niin te saatte sellaisen määräyksen".

"Sittepä teille sovitetaan kuin prinssille", sanoi Mac-Guffog.
"Mutta huomatkaa mitä sanon, ystävä, jottemme jälkeenpäin joudu
mihinkään suukopuun, nämä ovat maksut, joilla aina velotan oman
kortteerin vaativaa teikaria: Kolmekymmentä shillingiä viikolta
asunnosta, ja guinea tulomaksua muille vangeille; puoli guineaa
viikossa yksinmaattavasta sängystä, -- enkä minä saa sitä kaikkea,
sillä siitä minun on annettava puoli kruunua Donald Laiderille, joka
on täällä lampaanvarkaudesta; hänen olisi ohjesäännön mukaan oltava
makuutoverinanne, ja hän odottaa nyt saavansa puhtaat oljet ja ehkäpä
sitä paitsi whiskyäkin. Niin että siitä en paljoakaan kostu."

"Hyvä, sir, jatkakaa."

"Mitä sitte ruokaan ja juomiin tulee, niin niitä saatte parasta
lajia, enkä minä koskaan lisää ravintolan hintaan yli kahdenkymmenen
prosentin, kun siinä herrasmiestä kohdittelen -- ja se on
kylläkin vähän sisälle ja ulos lähettelemisestä, ja tytön kenkien
kuluttamisesta. Ja jos sitten olette siivolla, niin istun tuokion itse
teidän kanssanne iltasin ja auttelen teitä suoriutumaan pullostanne.
-- Minä olen monen monituiset lasit Glossinin kanssa kallistellut,
joka teidät tyrmään toimitti, -- vaikka hän nyt onkin rauhantuomari.
Ja sitte te tietenkin haluatte tulta näinä kylminä iltoina, tai
jos kynttilää tahdotte, niin se on kallista tavaraa, sillä se on
ohjesäännössä kiellettyä. Ja nyt olen teille maininnut tärkeämmät
maksettavat, enkä luule paljoakaan olevan muita, vaikka ainahan niitä
sentään ilmestyy yksiä ja toisia kustannuksia lisäksi."

"No, minun täytyy luottaa omaantuntoonne, sir, jos olette sattunut
sellaisesta kuulemaan -- enhän voi auttaa itseäni."

"Ei, ei, sir", vastasi varovainen vanginvartija, "en minä salli teidän
sitä sanoa; minä en pakota teitä mihinkään. Jos ette pidä hinnasta,
niin ei teidän tarvitse tavaraa ottaakaan; en tyrkytä kenellekään.
Selitinhän vain, mitä kohteliaisuus vaati; mutta jos haluatte talon
tavallista oloa, niin yhtä kaikki minulle -- säästyn vaivasta, siinä
kaikki."

"Ei, ystäväni, kuten helposti voinette arvatakin, ei minulla ole
vähintäkään halua intellä taksaanne vastaan moisella uhalla", vastasi
Bertram. "Näyttäkää minulle olopaikkani, sillä minä jäisin mielelläni
toviksi yksikseni."

"Kyllä, kyllä, tulkaa mukaan vain, kapteeni", sanoi mies, vääntäen
naamansa tarkottamaan hymyilyä; "ja sanonpa teille, -- näyttääkseni
että minulla _on_ omatunto, josta puhuitte, että hitto minut periköön,
jos velotan teitä enemmällä kuin kuudella pennyllä päiväänsä pihan
käyttämisestä, ja te saatte kävellä siellä melkein kolme tuntia joka
päivä, ja pelata käsipalloa ja mitä keksittekään".

Tätä armollisesti luvatessaan hän saattoi Bertramin sisälle ja työnsi
hänet ylös jyrkkiä ja kaitaisia kiviportaita, joiden päässä oli vankka
raudalla kotkattu ja vaarnoilla lujitettu ovi. Oven takana oli soukka
käytävä tai parveke, jossa oli kolme koppia molemmin puolin, kurjia
holveja, tärkeimpinä huonekaluinaan rautasänky ja olkialunen. Mutta
taustalla oli hiukan kunnollisemman näköinen pieni huone; se nimittäin
vähemmän muistutti tyrmää ja paremminkin "huonoimman majatalon
huonointa huonetta", ellei ota lukuun oven isoa lukkoa ja rautaketjua
sekä ikkunan tukevaa rautaristikkoa.

Huone oli jonkunlainen sairaala vangeille, joiden terveydentila vaati
jotakin lievennystä; ja sen toiselta vuoteelta olikin juuri laahattu
ulos Donald Laider, Bertramin aiottu makuutoveri, koettamaan eivätkö
puhtaat oljet ja whisky paremminkin parantaisi hänen vuorottelevaa
kuumettaan. Häätämisen oli pannut toimeen mrs. Mac-Guffog, miehensä
tehdessä sopimuksiaan Bertramin kanssa pihalla, tällä kelpo
vaimolla kun oli ollut selkeä aavistus tavasta, jolla neuvottelu
ehdottomasti päättyisi. Nähtävästi ei karkotus ollut luonnistunut
ilman käsivoimankin käyttöä, sillä telttisängyn tapaisesta oli tolppa
katkennut, niin että katos ja uutimet riippuivat esille puoliväliin
soukkaa kamaria kuin taistelun mellakassa puolittain vaipuva päällikön
lippu.

"Älkää tuon rikkeytymisestä huoliko, kapteeni", sanoi mrs. Mac-Guffog,
joka nyt seurasi heitä huoneeseen. Selkänsä sitte vangille kääntäen hän
niin sievästi kuin se toimenpide salli sivalsi polvestaan vanusilkkisen
sukkanauhan ja käytti sen katkenneen sängyntolpan liittämiseen ja
kiinnittämiseen -- kulutti sitte enemmän nuppineuloja kuin hänen
vaatetuksestaan mukavasti liikeni sovitellakseen vuodeuutimet
kiehkuroiksi, ravisteli makuuvaatteita hieman paikoilleen, heitti
niiden yli risaisen tilkkupeitteen ja lausui huoneessa nyt olevan
"vähän niinkuin piti".

"Ja tuossa on teidän vuoteenne, kapteeni", viitaten jyhkeään
nelitolppaiseen rojoon, joka melkoisesti laskeutuneen permannon
epätasaisuuden takia -- rakennus oli kyllä uusi, mutta urakalla
teetetty -- seisoi kolmella jalalla ja piti neljättä koholla kuin ilmaa
kuopien, ollen eteenpäin astuvassa asennossa kuin vaakuna-elefantti
vaunujen lautaverhoituksessa, -- "tuossa on teidän vuoteenne ja
villapeittonne; mutta jos haluatte hursteja, tai patjaa, pielusta
taikka pöytävaatteita tai pyyhkeitä, niin siitä on teidän puhuttava
minulle, sillä sellainen ei kuulu mieheni alaan" (Mac-Guffog oli
tällöin poistunut huoneesta, luultavasti välttääkseen mitään vetoomista
tämän uuden kiskomisen johdosta), "eikä hän koskaan puutu näihin
asioihin".

"Jumalan nimessä", sanoi Bertram, "toimittakaa minulle mitä siisteys
vaatii, ja ottakaa mitä maksua mielitte".

"No, se on sitte pian sovittu, ei me teitä tullaamaankaan ruveta, niin
likellä tullikamaria kuin ollaankin. Ja pitänee minun myös toimittaa
teille tulta ja päivällistä; mutta päivällisenne ei tänään tule häävi,
kun ei tiedetty niin herraskaista asujanta tulevan."

Kiireen kautta nouti mrs. Mac-Guffog sangollisen hehkuvia hiiliä, ja
täytettyään kuukausimääriä "kylmillään olleen ruosteristikon" hän
ryhtyi pesemättömin käsin järjestelemään sovittuja raiteja (voi, miten
erilaisia kuin Ailie Dinmontin!), ja itsekseen jupistessaan siinä
askareessa hän tuntui luonteensa piintyneessä pahansisuisuudessa
kadehtivan noitakin mukavuuksia, joista sai määrätä maksun. Vihdoin hän
kuitenkin läksi, hampaittensa välistä muristen, että hän "mieluummin
telkeisi kokonaisen osastollisen kuin passaisi nirsuilevia herroja,
joiden päähänpistoista on senkin seitsemän touhua".

Hänen mentyään Bertram huomasi ainoiksi valittavikseen astelemisen
pikku huoneessaan liikuntaa varten tai tirkistelyn ulos merelle
sellaisina vilahduksina kuin ikkunan pienoiset ruudut sallivat,
niitäkin kun vielä lika ja tiuhat rautakanget varjostivat, taikka sitte
niiden raa'an sukkeluuden ja lurjusmaisuuden muistomerkkien lueskelun,
joita epätoivo oli puoleksi valkaistuihin seiniin tuhrustanut.

Kuultavat olivat yhtä oneat kuin nähtävätkin -- peräytyvän vuoroveden
kumea pauhina ja tuolloin tällöin käyvän oven mäiskähdys, jota säesti
telkien rauske ja saranain narina. Toisinaan hän myöskin kuuli vartijan
käheän marinan tai hänen aviosiippansa kimakamman ääntelyn, jossa
melkein aina ilmeni tyytymättömyyttä, suuttumusta tai hävyttömyyttä.
Joskus vastasi pihalle kytketty iso verikoira raivoisella haukunnalla
joutilaille vetelehtäjille, jotka sitä huvikseen härnäsivät.

Vihdoin keskeytti ikävän väliajan pitkäveteisyyden likaisen näköinen
palvelushälläkkä, joka teki muutamia päivällisvalmistuksia. Puolipuhdas
liina levitettiin kaikkea puhtautta puuttuvalle tammipöydälle.
Halkinaisen fajanssilautasen viereen ilmestyi veitsi ja haarukka, joita
ei liiallinen puhdistus ollut hivutellut; toiselle sivulle pöytää
pystytettiin melkein tyhjä sinappitolppo, ja vastapäiselle laidalle
harmaata tai oikeastaan mustahtavaa sekotusta sisältävä suolasalkkari,
molemmat samaa ainetta kuin lautanenkin ja kovin ilmeisistä merkeistä
päättäen äsken käytettyjä. Piankin jälkeenpäin toi samainen Hebe
paistinpannullisen vatkulia, joka oli lämmitetty haileassa vesimeressä
suunnattoman rasvamäärän keralla; näihin maukkaisiin herkkuihin
lisättyään karkean leivän pyysi hän saada tietää, mitä juomia herra
suvaitsi käskeä.

Ateria ei näyttänyt kovin houkuttelevalta; mutta Bertram yritti sitä
parantaa tilaamalla viiniä, minkä huomasikin välttävän hyväksi, ja söi
etupäässä vain hapanta leipää, jonka särpimeksi käytti puolikuntaista
juustoa. Päivällisen jälkeen tyttö toi herraltaan terveiset, ilmottaen
tämän tulevan herran avuksi illan viettoon, jos herra haluaisi.
Bertram lausui olevansa estetty ja pyysi tuon armollisen seuran
asemesta saada paperia, kynän, mustetta ja kynttilöitä. Hänelle
tuotiin pitkä poikkinainen talikynttilä taliin kuoreutuneessa
kynttilänjalassa kallellaan; kirjotusneuvoista sai vanki sen tiedon,
että niitä voitaisiin saada seuraavana päivänä, jos hän katsoisi
hyväksi lähettää niitä ostamaan. Sitte Bertram pyysi palvelijatarta
hankkimaan hänelle jonkun kirjan, ja autteli toivomustaan shillingin
kolikolla; sen tulokseksi tämä kauvan viivyttyään kantoi kammioon
kaksi satunnaista nidettä Newgaten kalenteria,[52] jotka oli lainannut
Sam Silverquillilta, väärennyksestä tutkittavaksi joutuneelta
laiskottelevalta oppipojalta. Laskettuaan kirjat pöydälle hän poistui,
jättäen Bertramin lueskeluun, joka ei huonosti soveltunutkaan hänen
nykyiseen kaameaan ympäristöönsä.




45 luku.

YSTÄVÄ.


Vaipuneena synkeihin mietteisiin, joita hänen kolkko luettavansa
ja lohduton asemansa luonnollisesti herätti, Bertram ensi
kertaa elämässään tunsi apeuden pyrkivän mielessään vallalle.
"Olen ollut pahemmissakin tiloissa kuin tässä", tuumiskeli hän
itsekseen; "vaarallisemmissa, sillä tässä ei ole mitään vaaraa;
toivottomammissa, sillä nykyisen vankeuteni täytyy olla lyhytaikainen;
sietämättömämmissä, sillä täällä minulla ainakin on tulta, ruokaa ja
suojaa. Ja kuitenkin, lukiessani näitä verisiä rikoksen ja surkeuden
kuvauksia paikassa, joka on niin suuresti niiden herättämien aatosten
mukainen, ja kuunnellessani noita kolkkoja ääniä, tunnen voimakkaampaa
taipumusta raskasmielisyyteen kuin olen eläissäni kokenut. Mene,
sinä synnin ja kataluuden muistikirja!" äännähti hän heittäen kirjan
ylimääräiselle vuoteelle; "skotlantilainen vankila ei saa ihan
ensimäisenä päivänä lannistaa reippautta, joka on vieraassa maassa
kestänyt sopimatonta ilmanalaa, puutetta, pennittömyyttä, sairautta ja
vankeutta. Olen montakin kovaa ottelua Onnettaren kanssa käynyt, eikä
hän nytkään saa minua nujerretuksi, jos itse voin sitä ehkäistä."

Lujasti ponnistaen mieltänsä koetti hän tarkastella asemaansa
suotuisimmassa valossa. Delaserren täytyi piankin saapua Skotlantiin;
hänen päällikkönsä todistuspaperit eivät voineet enää pitkää aikaa
viipyä; niin, jos ensin vedottaisiin Manneringiin, niin kukaties
olisikin tuloksena sovinto heidän välilleen? Hän oli usein havainnut ja
muisti sen nyt, että hänen entinen everstinsä ei koskaan puolinaisesti
käynyt kenenkään puolelle ja että hän tuntui sydämestään pitävän
niistä henkilöistä, jotka olivat hänelle kiitollisuuden velassa. Tässä
tapauksessa saattoi palvelus, joka voitiin pyytää kunnian nimessä ja
auliisti myöntää, johtaa heidät keskinäiseen sovintoon.

Siitä ajatuksesta hänen tunteensa luonnollisesti kääntyivät Juliaan,
ja kovinkaan tarkkaan mittaamatta välimatkaa isän todistuksella
vankilasta vapautumista odottelevan ammattisoturin ja samaisen isän
varallisuuden ja aseman perijättären välillä, rakenteli hän mitä
upeinta ilmalinnaa ja kultaili sitä kesäillan taivaan kaikella
väriloistolla, kun hänen puuhansa keskeytti raskas kolkutus portilta
ja siihen vastaukseksi haukkuva isoluinen puoleksi nälkiintynyt
verikoira, jolla oli varustusväen lisänä sijansa pihan sopessa. Monien
huolellisten varokeinojen jälkeen avattiin portti ja laskettiin joku
henkilö sisälle. Vankilan oven salvat, lukko ja ketju avattiin sitte,
ja ylös portaita kapisteli täyttä vauhtia koiran astunta; elukka jäi
huoneen oven ulkopuolelle raappimaan ja vinkumaan. Raskasta tömistelyä
kuului portailta, ja luotsina toimivan Mac-Guffogin ääni: "Tätä tietä,
tänne näin; varokaa astuimia; tuossa on hänen huoneensa." Bertramin
ovi avattiin, ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen syöksähti
sisälle hänen Vaapsahaisensa, ollen syödä hänet innoissaan; perässä
harppaili Kaarlolan vanttera isäntä.

"Hohoi! Hehei!" huudahti kelpo lampuoti katsellessaan ystävänsä kurjaa
asuntoa ja oloa; "mitä tämä? mitä onkaan tämä?"

"Onnen kepponen vain, hyvä ystävä", vastasi Bertram nousten seisaalleen
ja sydämellisesti pudistaen hänen kättään, "siinä kaikki".

"Mutta mitäs nyt tehdään? -- tai mitä _voidaan_ tehdä?" virkahti
hyväsydäminen Dandie; "velastako pula vai mistä?"

"Eipä velasta sentään", selitti Bertram; "ja jos teillä on aikaa
istahtaa, niin kerron kaikki mitä asiasta itsekään tiedän".

"Jos minulla on aikaa?" toisti Dandie ivan ulvahdukselta kuulostavalla
äänenpainolla. "Hei, mitä lempoa varten olen tänne tullut, hyvä
mies, muuta kuin ihan asian tehden? Mutta arvatakseni ei teille ole
muutama suupala pahitteeksi; ilta alkaa olla myöhäinen -- käskin
kestikievarista, jonne Päistärikön heitin, lähettää illalliseni tänne,
ja tuo Mac-Guffog suostuu antamaan sen tulla -- sen kaiken olen saanut
sovituksi. Ja antakaas nyt kuulua -- hiljaa, Vaapsahainen, senkin
herhiläinen! Onpa se poloinen totisesti riemastuksissaan teidät
nähdessään!"

Bertram suoriusi väleen kertomuksestaan, se kun supistui Hazlewoodin
tapaturmaan ja hänen luulemiseensa salakuljettajaksi, joka oli ollut
mukana Woodbournea vastaan tehdyssä rynnäkössä ja osui olemaan saman
nimellinen. Dinmont kuunteli hyvin tarkkaavasti.

"No", arveli hän, "tämän ei toki pitäisi olla mikään kovin kireälle
käypä päläs -- loukkaantunut nuorukainen on jo jalkeilla, ja mitä
merkitseekään pari kolme haulia hartioissa? Olisittepa silmän häneltä
puhkaissut, niin se olisi ollut toista. Mutta soisin maar minä vanhan
herra Pleydellin olevan tässä saapuvilla! Hän se olisi ollut mies
antamaan niille nuuskaa, niin kumman karkeasanaista pentelettä ette
ijässänne ole kuullut!"

"Mutta sanokaahan nyt, oiva ystävä, mistä saitte selville, että minä
olin täällä?"

"Kummallisesti kylläkin, poikaseni", sanoi Dandie; "mutta sen kerron
teille jahka olemme illallisestamme valmiit, sillä kukaties ei ole ihan
paikallaan puhella siitä tuon pitkätakkuisen heilakan leiskuessa edes
takaisin".

Bertramin uteliaisuuden tyynnytti jossakin määrin hänen ystävänsä
tilaaman illallisen ilmestyminen; yksinkertaisenakin oli sillä se
ruokahalua herättävä puhtaus, jota mrs. Mac-Guffogin ruokahoidosta
niin perinpohjaisesti puuttui. Dinmont myös huomautti ratsastaneensa
aamiaisesta asti koko päivän maistamatta mitään "sanottavaa", mikä
supistava puheenparsi koski hänen puoleltapäivin kestikievarissa
nauttimaansa kolmisen naulan painoista kylmää lampaanpaistia, ja kävi
nyt vankasti käsiksi hyvään kestitykseen, Homeroksen sankarin tavoin
puhuen ylen harvakseltaan, hyvää tai pahaakaan, kunnes janon ja nälän
voima oli taltutettu. Vihdoin hän kotitekoista olutta siemattuaan
alotti huomauttamalla:

"Niinpä niin, ei tuo kana", katsellen surkeita rippeitä entisestä
kookkaasta linnusta, "ollut hullumpi näin kaupunkipaikoissa
kasvatetuksi, vaikkei se meidän Kaarlolan siipikarjassa olisi miltään
tuntunut -- ja mieltäni ilahuttaa, ettei tämä kiusallinen jupakka ole
ruokahaluanne vienyt, kapteeni".

"No, ei ollut päivälliseni tosiaankaan niin oivallinen, mr. Dinmont,
että se olisi illalliseni tärvellyt."

"Sen arvaan, sen arvaan", sanoi Dandie. "Mutta nyt, tyttöseni, kun
olet tuonut meille konjakin ja kannullisen kuumaa vettä ja sokerin
ja kaiken, saatkin sulkea oven, katsopas, sillä me puhelisimme tässä
muutamista omista asioistamme."

Naikkonen poistui ja painoi oven kiinni, varovaisuuden vuoksi vetäen
vielä eteen ison salvankin.

Heti hänen mentyään Dandie tutkiskeli ympäristöä, kuunteli
avaimenreiällä kuin saukon puhallusta vaanien ja varmistuttuaan siitä,
että he olivat kahden kesken, palasi pöydän ääreen. Hän sekotti
itselleen niin nimittämänsä iltatuikun, kohensi tulta ja alotti
kertomuksensa hänelle harvinaista vakavuutta ja tärkeyttä ilmaisevalla
matalalla äänellä.

"Katsokaas, kapteeni, minä olin ollut Edinburghissa pari kolme päivää,
käydäkseni erään ystävä-vainajamme maahanpaniaisissa, ja kenties
olisi minun pitänyt saada jotakin vaivastani; mutta pettymyksiähän
aina sattuu, minkäs niille voipi. Ja oli minulla sitä paitsi pikku
lakiasiakin, mutta se ei kuulu sinne eikä tänne. Olin saanut asiani
toimeen ja tulin kotiin, ja huomenissa heti läksin nummelle katsomaan
paimenten puuhia, ja ajattelin yksin tein katsastaa harjua, missä
päin Dawstonin Jaakolla ja minulla on kinaa rajasta. No, juuri kun
olin perille tulemassa näin edelläni miehen, joka ei ollut meidän
paimeniamme, vaikka siellä päin ei ihmeekseenkään vierasta tapaa. Hänet
tavottaessani tunsinkin Kettu-Kaaperin, metsästysapulaisen. Sanoinpa
hänelle hiukan kummastuksissani: 'Mitäs te täällä yläällä variksien
parissa teette, ilman koirianne, hyvä mies? Koirittako kettua etsitte?'
Siihen hän sanoi: 'En, isäntä, mutta tahdoin tavata teidät itsenne.'

"'Vai niin', minä sanoin, 'taidatte nyt tarvita jotakin talveksi takkaan
tai pataan pantavaa?'

"'En, en', hän tuumi, 'en minä sellaista ole vailla; mutta tehän pidätte
kovasti suurta väliä sillä kapteeni Brownilla, joka täällä kävi,
niinhän?'

"'Pidän totisesti, Kaaperi', minä sanoin; 'ja mitä hänestä, hyvä mies?'

"'Ka, niitä on muitakin', hän sanoi, 'jotka hänestä pitävät lukua
kuin te, ja joku, jota minun on pakko totella; enkä minä ihan omasta
tahdostani ole tässä kertoakseni hänestä teille jotakin, mikä ei teitä
miellytä'.

"'Totisesti ei ole minulle mikään mieleen, mikä ei hänellekään', minä
sanoin.

"'Silloin', hän sanoi, 'pahottaa mieltänne kuulla, että hän joutunee
Portanferryn vankilaan, ellei hän osaa olla varuillaan, sillä
vangitsemiskäskyjä on liikkeellä hänen pidättämisekseen niin pian kuin
hän saapuu vesitse Allonbysta. Ja nyt, isäntä, jos ikinä toivotte
hänen menestystään, on teidän ratsastettava Portanferryyn minkä hepo
kavioistaan kerkiää; ja jos huomaatte hänet vangituksi, niin teidän
tulee viipyä hänen luonaan yötä päivää pari vuorokautta, sillä hän
joutuu tarvitsemaan ystäviä, joilla on sekä sydäntä että kättä; ja jos
tämän lyötte laimin, niin kadutte vain kerran, nimittäin ikänne pitkän.'

"'Mutta, Herra nähköön, hyvä mies,' minä sanoin, 'mistä te tämän kaiken
tiedätte? Onhan tästä aimo taival Portanferryyn.'

"'Siitä älkää välittäkö', hän sanoi; 'ne, jotka meille viestin toivat,
ratsastivat yötä päivää, ja teidän on lähdettävä oitis, jos tahdotte
mitään hyvää toimittaa -- eikä ole minulla teille sen enempää
sanottavaa'.

"Niine hyvineen hän istausi maahan ja käsiensä varassa luisui alas
notkoon, minne häntä olisi ollut paha hevosen kanssa seurata, ja minä
palasin Kaarlolaan kertomaan muijalleni, kun en oikein tiennyt mitä
tehdä. Näyttäisipä konulta juoksuttaa tuollaisella maankiertäjällä
itseänsä ilveasialla, ajattelin. Mutta voi hyväinen, minkä porun Ailie
siitä päästi ja valitteli, kuinka suuri olisi häpeä, jos te joutuisitte
mihinkään vahinkoon minun kyetessäni teitä auttamaan; ja tuli samassa
teidän kirjeenne, ja se vahvisti asian. Kirstun ääreen siis vain ja
setelitukko taskuun tarpeen varalle, ja kaikki lapset säntäsivät
satuloitsemaan Päistärikköä. Onneksi olin toisella hevosella käynyt
Edinburghissa, niin että Päistärikkö oli virkeimmillään. Matkaan sitä
lähdettiin, ja Vaapsahainen mukana, sillä ihan sen olisi luullut
tienneen, minne minä olin menossa, elukkaparan; ja tässä minä nyt olen
kuudenkymmenen peninkuorman seutuville nelistettyäni. Mutta niistä
Vaapsahainen kolmekymmentä ratsasti minun edessäni satulassa, ja koiran
veitikka pysytteli tasapainossa niinkuin paras mukuloistani, lasketinpa
ravia tai laukkaa."

Tästä kummallisesta kertomuksesta Bertram ilmeisesti huomasi vihjausta
väkivaltaisempaan ja uhkaavampaan vaaraan kuin moniaan päivän
vankeudesta kaiketikaan saattaisi johtua, jos varotus oli todeksi
tarkotettu. Samalla oli yhtä selvää, että joku tuntematon ystävä
työskenteli hänen hyväkseen. "Ettekö sanonut", hän kysyi Dinmontilta,
"että tuo mies oli mustalaissukua?"

"Niin sitä on arveltu", myönsi Dinmont, "ja tämä tapaus nähdäkseni
vahvistaa asiaa, sillä nehän aina tietävät, missä kukin heimolainen
liikuskelee, ja ne saavat viestit lentämään läpi maan kuin
jalkapallona, jos haluavat. Ja unohdin kertoa teille, että nyt on
ruvettu tavattomasti tiedustelemaan sitä vanhaa eukkoa, jonka me
Bewcastlessä näimme. Sheriffi on lähettänyt väkeä peräämään häntä
Limestane-harjun takaa ja alhaalta Hermitagesta ja Liddelistä ja joka
paikasta, ja palkkiokin on hänen esille saamisestaan luvattu, ei
vähempää kuin viisikymmentä puntaa. Ja Cumberlandissa kuuluu tuomari
Forster lähetelleen pidätyskäskyjä, ja julmalla touhulla häntä nyt joka
suunnalta vaanitaan; mutta eivät ne häntä silti ota, ellei hän itse
halua."

"Ja kuinka niin?" kysäisi Bertram.

"Ka, en minä tiedä; joutavaa hölpötystähän se lienee, mutta sanovat
hänen keränneen häkylänsiemeniä ja kykenevän menemään minne mielensä
tekee, niinkuin laulussa Jaakko Jättiläisenvoittaja pimeätakkineen ja
vauhtisaappaineen. Ainakin hän on mustalaisten kesken jonkunlainen
kuningatar; hän on enemmän kuin sadan vuoden vanha, sanovat ihmiset,
ja muistaa nevalaisten hyökkäykset isonvihan aikaan, kun Stuartit
karkotettiin. Niin että jollei hän osaa itseänsä kätkeä, tuntee hän
niitä, jotka osaavat hänet piilottaa varsin visusti, siitä ei ole
epäilemistäkään. Totisesti, olisinpa minä tiennyt Meg Merriliesin
silloin Tibb Mumpsilla tavanneeni, niin varonut minä olisin vastoin
hänen neuvoansa menettelemästä."

Bertram kuunteli hyvin tarkkaavasti näitä puheita, jotka niin monessa
kohdin soveltuivat siihen, mitä hän itse oli tästä mustalaisvelhosta
nähnyt. Tovin harkittuaan hän päätti, ettei ollut mitään luottamuksen
rikkomista Derncleughissa näkemänsä maininta henkilölle, joka ajatteli
Megiä niin suurella kunnioituksella kuin ilmeisesti Dinmont. Hän siis
kertoi seikkailunsa, toisen keskeytellessä sellaisilla huudahduksilla
kuin: "No, jo nyt jotakin!" tai "Sanokaas vielä muuta!"

Kuultuaan päästä päähän ravisti liddesdalelainen ystävämme tuuheata
mustaa tukkaansa. "Kyllä varmaksi väitän, että mustalaisten
keskuudessa on hyvää, jos pahaakin, ja jos ne ovat sielunvihollisen
kanssa tekemisissä, niin omapa se on heidän asiansa eikä kuulu
meihin. Tiedän minä, mitä tuo ruumiin venytys arvatenkin merkitsi.
Salakuljettajan vietävät, kun joku heistä kahakassa kaatuu, lähettävät
vaikka mistä hakemaan Megin tapaista ämmää pukemaan ruumiin; mitään
muutahan hautausmenoa he eivät ajattelekaan, ja sitte se kuopataan
ilman minkäänmoista säädyllisyyttä kuin koira. Mutta siitä ruumiin
puettamisesta ne ovat tyystät ja kuolemaisillaan ollessaan haettavat
vanhan akan höpöttämään rukouksia ja lauluja ja loitsuja, niinkuin
niitä nimittävät, mieluummin kuin kutsuttavat papin rukoilemaan
kanssaan. Se on niillä vanhaa tapaa, ja ajattelenpa tuon kuolleen
miehen olleen niitä, jotka Woodbournea poltettaessa ammuttiin."

"Mutta, hyvä ystävä, Woodbournea ei ole poltettu", oikaisi Bertram.

"No, sen parempi vain niille, jotka siellä asuvat", vastasi lampuoti.
"Kas, siellä vesikansassa kerrottiin, ettei ollut kiveä kiven päälle
jäänyt. Mutta tapeltiin siellä ainakin; kai se oli hauskaa leikkiä!
Ja kuten jo sanoin, sen saatte uskoakin, että tuo on ollut niitä
siellä surmansa saaneita miehiä, ja että mustalaiset ne matkalaukkunne
kaappasivat nähdessään kyytikärryjen juuttuneen kinoksiin -- eiväthän
ne voisi tuollaista sivuuttaa -- se ihan iskettyisi niiden käteen kuin
piuhari puuroon."

"Mutta jos tämä nainen on heidän keskuudessaan hallitsijattarena, niin
miksei hän voinut minua avoimesti suojella ja toimittaa omaisuuttani
takaisin?"

"Ka, kuka sen tietää? Hänellä on heihin paljon sananvaltaa, mutta
väliin ne silti menettelevät oman päänsä mukaan, kun joutuvat
kiusaukseen. Ja sitte nuo salakuljettajat, joiden kanssa ne aina
pitävät yhtä -- kenties hän ei voinut niitä niin hyvin johdella.
Ne ovat aina yhtä joukkiota -- olen kuullut, että mustalaiset
paremmin kuin itse vapaankaupan harjottajatkaan tietävät, milloin
salakuljettajat tulevat ja missä maihin laskevat. Ja sitte hän päälle
päätteeksi on toisin ajoin löyhäpäänä, jonkun päähänpiston vallassa;
sanotaan, että olivatpa hänen povauksensa ja ennustuksensa tosia
tai eivät, uskoo hän varmastikin itse niitä kaikkia ja aina toimii
itse jonkun kummallisen tulevaisuudentiedon perusteella muka. Siten
hän ei aina kulje suoraa tietä kaivolle. Mutta en totta maar ole
koskaan satukirjoistakaan kuullut sellaista selkkausta kuin teidän,
silmänlumeineen ja kuolleineen ja harhaannuksineen! -- Mutta hiljaa,
kuulenpa vartijan tulevan."

Mac-Guffog keskeytti heidän puhelunsa salpojen ja telkien kirskuvilla
epäsoinnuilla ja pisti pöhistyneen naamansa oviaukkoon. "Hei, mr.
Dinmont, olemme teidän mieliksenne lykänneet sulkemista jo tunnin;
teidän on mentävä kortteeriinne."

"Kortteeriiniko, mies? Minä aion nukkua täällä yöni. Tuossahan on
joutilas vuodekin."

"Se on mahdotonta!" vastasi vartija.

"Mutta se _on_ mahdollista, sanon minä. En hievahdakaan paikaltani --
ja tuossa teille ryyppy."

Mac-Guffog kallisti kulauksen ja ryhtyi jatkamaan vastaväitteitään.
"Mutta se on vastoin ohjesääntöä, sir; ettehän ole tehnyt mitään
rikkomusta."

"Minä rikon pääkuorenne", vastasi hanakka liddesdalelainen, "jos
mukisette sen enempää, ja siinä on rikkomusta kylliksi oikeuttamaan
minut ainakin yhden yön asumiseen täällä".

"Mutta minä sanon teille, mr. Dinmont", intti vartija, "että se on
vastoin ohjesääntöä, ja minun sietäisi siitä menettää paikkani".

"No, Mac-Guffog", sanoi Dandie, "minullapa on kaksi sanottavaa.
Tiedätte hyvästikin, kuka minä olen, ja että minä en päästäisi vankia
livistämään."

"Ja mistä minä sen tiedän?" vastasi kaitsija.

"Ka, jos sitä ette tiedä", huomautti päättäväinen lampuoti, "niin
tiedätte tämän: asioillanne täytyy teidän väliin liikuskella meillä
päin; nyt, jos annatte minun täällä rauhassa viettää yöni kapteenin
parissa, maksan huoneesta teille kaksinkertaisen maksun, ja jos
epäätte, niin saattepa oikein miehen kädestä parhaan säryn luihinne,
mitä olette eläissänne saanut, kun ensi kerralla astutte jalkanne
Liddelin seutukunnalle!"

"No no, isäntä", taipui Mac-Guffog, "uppiniskaisen täytyy antaa
mielitekonsa saada; mutta jos siitä saan tuomarilta manuun, niin
tiedänpä, kuka saakin sakot maksaa"; ja sinetittyään huomautuksensa
parilla voimasanalla vetäytyi hän levolle, huolellisesti teljettyään
kaikki ojennuslaitoksen ovet. Tornikello kajautti yhdeksän juuri kun
hän puuhastaan valmistui.

"Vaikka on vielä aikaista", puheli lampuoti, joka oli huomannut
ystävänsä näyttävän hieman kalpealta ja uupuneelta, "on meidän
luullakseni parempi käydä makuulle, kapteeni, ellette suvaitse uutta
tuikkua. Mutta ettehän te mikään lasinsärkijä ole, enkäpä minäkään,
paitsi milloin tulee naapurien kanssa keikistellyksi tai osun
huvitteluretkelle."

Bertram mielellään myöntyi ystävänsä ehdotukseen, mutta vuodetta
katsellessaan tunsi vastenmielisyyttä antautua riisuutuneena mrs.
Mac-Guffogin puhtaitten hurstien haltuun.

"Olen suuresti samaa mieltä kuin tekin", sanoi Dandie. "Totisesti
näyttääkin tämä vuode siltä kuin olisivat kaikki Sanquharin hiilimiehet
siinä lojuneet. Mutta ei se minun päällystakkiani läpäise."

Niin sanoen hän paiskautui heikolle makuusijalle niin nasevasti,
että se ritisi liitoksiaan myöten, ja piankin hän kuuluvalla
merkkitoitotuksella julisti nukkuvansa sikeästi. Bertram sujautti
yltään takkinsa ja saappaansa, ja asettui toiselle vuoteelle. Jonkun
aikaa askarteli hän aatoksissaan pohtimalla kohtalonsa kummallisuutta
ja niitä salaperäisiä seikkoja, jotka tuntuivat tihenevän hänen
ympärillään, häntä kun näyttivät vainoavan salaiset viholliset
ja suojelevan ystävät, jotka nousivat hänelle ihan vieraasta
ihmisluokasta. Väsymys sentään vähitellen tyynnytti hänen mielensä,
ja tovin kuluttua oli hän yhtä sikeässä unessa kuin kumppaninsakin.
Ja tähän mukavaan unohduksen tilaan on meidän jätettävä heidät,
tutustuttaaksemme lukijan muutamiin muihin samaan aikaan sattuneihin
seikkoihin.




46 luku.

KOULUMESTARI MANAILEE.


Sen päivän iltana, jona Bertramin kuulustelu oli toimitettu, saapui
eversti Mannering Edinburghista Woodbourneen. Hän tapasi huonekuntansa
entisellään, mikä ei varmaankaan olisi ollut Julian laita, jos tämä
olisi kuullut Bertramin vangitsemisesta. Mutta kun nuoret neidit
everstin poissa ollessa elelivät hyvin yksikseen, ei tämä seikka
onneksi ollut Woodbournessa tullut tiedoksi. Miss Bertramille oli
jo kirjeellä ilmotettu niiden odotusten kukistuminen, joita oli
hänen sukulaisensa lahjotuskirja herättänyt. Olipa se viesti mitä
tahansa toiveita häätänyt, pettymys ei estänyt häntä ystävättärensä
kanssa herttaisesti ottamasta vastaan everstiä, jolle hän siten
yritti ilmaista syvää kiitollisuudentunnettaan hänen isällisestä
huolenpidostaan. Hän viittasi pahottelevansa, että toisen pitikin
sellaiseen aikaan vuotta tehdä niin hyödytön matka.

"Että se oli hyödytön teille, rakas tyttöseni", sanoi eversti,
"sitä syvästi valitan. Mutta omalle osalleni olen saanut muutamia
arvokkaita tuttavuuksia ja erinomaisen tyytyväisenä viettänyt aikani
Edinburghissa, joten ei ole siinä suhteessa nurkumisen syytä.
Koulumestarimmekin on palannut kolmin verroin entistään ehompana,
terotettuaan järkensä lahjoja väittelyillä pohjoisen pääkaupunkimme
nerojen seurassa."

"Tottakin", huomautti koulumestari hyvillä mielin, "minä kilvoittelin
enkä häviölle joutunut, vaikka vastustajani oli taitava ja kavala".

"Oletan", sanoi miss Mannering, "että rynnistys oli hiukan väsyttävää,
mr. Sampson".

"Peräti, nuori neiti -- kuitenkin sonnustin minä kupeeni ja sodin häntä
vastaan."

"Minä voin sen puolesta todistaa", puheli eversti; "en ole
milloinkaan nähnyt paremmin oteltua kamppailua. Vihollinen oli
kuin mahratta-ratsuväki; hän hyökkäili joka taholta eikä esittänyt
kunnollista maalitaulua tykistölle. Mutta mr. Sampson ei kuitenkaan
kanuunistaan hellittänyt, vaan pommitteli milloin vihollista, milloin
hänen nostattamiansa pölypilviä. Älkäämme sentään tänä iltana otelko
taistelujamme uudestaan -- huomenna kuulemme aamiaispöydässä kaikki."

Mutta aamulla ei koulumestaria aamiaiselle ilmestynytkään. Hän oli
aikaisin lähtenyt kävelylle, tiesi eräs palvelija. Oli niin tavallista
hänelle unohtaa ruoka-aikansa, ettei hänen poissaolonsa milloinkaan
häirinnyt perhettä. Emännöitsijä oli säädyllinen vanhanaikainen
presbyteerinen nainen ja siihen uskontunnustukseen kuuluvana tunsi mitä
suurinta kunnioitusta mr. Sampsonin jumaluusopillisia lahjoja kohtaan.
Hänen asiakseen oli annettu tuollaisissa tapauksissa pitää huolta
siitä, ettei hän joutuisi hajamielisyydestään kärsimään, ja siksi hän
tavallisesti väijyi viivyttelijää hänen palatessaan, muistuttaakseen
hänelle hänen ajallisia tarpeitaan ja toimittaakseen näille tyydykettä.
Harvoin kuitenkaan sattui, että hän oli poissa kahdelta aterialta
yhteen menoon, kuten nyt. Meidän täytyy selittää tämän tavattoman
tapauksen syy.

Mr. Pleydellin keskustelu mr. Manneringin kanssa Harry Bertramin
katoamisesta oli herättänyt kaikki ne tuskalliset tunteet, joita
tapaus oli mr. Sampsonille tuottanut. Koulumestari-paran hellä sydän
oli aina soimannut häntä siitä, että hänen leväperäisyytensä lapsen
luovuttamisessa Frank Kennedyn huostaan oli ollut lähimpänä aiheena
miehen murhaan, lapsen menetykseen, mrs. Bertramin kuolemaan ja hänen
isäntänsä perheen perikatoon. Hän ei siitä asiasta milloinkaan puhellut
-- jos hänen puhetapaansa koskaankaan saattoi puheluksi sanoa -- mutta
usein se kuvastui hänen mielessään. Mrs. Bertramin testamentissa
niin lujasti väitetty ja vakuutettu toive oli herättänyt vastakaikua
koulumestarin povessa, ja tämä kiihtyi ahdistavaksi mielentuskaksi, kun
Pleydell oli uutta mahdollisuutta kohdellut peräti epäuskoisesti.

"Tietystikin", ajatteli Sampson itsekseen, "on hän laajatietoinen mies
ja taidokas lain painavissa asioissa; mutta hän on myöskin leikkisän
kepeä ja puheissaan epävakainen mies; ja sopiko hänen noin ikäänkuin
_ex cathedra_ lausua arvoisan Singlesiden madam Margaret Bertramin
ilmaisemasta toiveesta tuomionsa?"

Näiden mietiskelyjen tuloksena oli päätös lähteä murhenäytelmän
tapahtumapaikalle Warrochin kärkeen, missä hän ei ollut pistäytynyt
vuosikausiin -- ei todellakaan sen koommin kun onnettomuus oli
sattunut. Kävely oli pitkä, sillä Warrochin kärki oli tuolla puolen
Ellangowanin tiluksien, jotka olivat sen ja Woodbournen välissä. Sitä
paitsi koulumestari moneenkin kertaan meni harhaan ja tapasi sulavan
lumen tulvajoiksi paisuttamia puroja, missä hänellä, kelpo sielulla,
oli vain kesäisiä muistoja pienoisista lirisevistä ojasista.

Saavutti hän sentään vihdoin metsän, jonka oli tehnyt retkensä
päämääräksi, ja harppaili sen halki huolellisesti, velloen seonneita
aivojaan epämääräisillä ponnistuksilla koettaessaan johdattaa
muistiinsa tuhoisen aamupäivän jokaista seikkaa. Senhän voipi
arvatakin, että paikan ja ajatusten yhtymän teho oli riittämätön
luomaan johdelmia, jotka olisivat poikenneet hänen tapausten omassa
välittömässä painostuksessa tekemistänsä. Huokaillen ja ohkuen
koulumestari poloinen siis palasi toivottomalta toivioretkeltään
ja tallusti väsyneesti kohti Woodbournea, toisin ajoin aprikoiden
muuttuneessa mielessään kysymystä, jota hänelle tyrkyttivät kutakuinkin
tuiman ruokahalun vaatimukset, oliko hän nimittäin ollut sinä aamuna
murkinalla vai eikö.

Tässä sumeassa mielentilassa, milloin pohtien lapsen katoamista,
milloin tahtomattaan pakottuneena mietiskelemään asiaan jokseenkin
kuulumattomia savustettuja lihoja, sämpylöitä ja voita, hän
paluumatkallaan toista tietä käyttäen kuin mennessään tuli sen pienen
rauniotornin tai oikeammin tornin jäännöksen kohdalle, jota kansa
nimitti Derncleughin Harjaksi.

Lukija kenties muistaa nämä rauniot kertomuksemme 27. luvussa
kuvattuina; niiden holvihuoneessa nuori Bertram Meg Merriliesin
suojaamana näki Hatteraickin luutnantin kuoleman. Seudun perimätiedot
lisäsivät aaveellisia kauhuja tämän paikan pelkällä asemallaan
herättämään pelonsekaiseen kunnioitukseen, ja näitä olivat lähistöllä
kauvan asustaneet mustalaiset luultavasti keksineet tai ainakin
levitelleet omaksi edukseen. Kerrottiin Galwayn itsenäisyyden
aikoina erään Hanlon Mac-Dingawaien, hallitsevan päällikön Knarth
Mac Dingawaien veljen, murhanneen tämän veljensä ja hallitsijansa,
anastaakseen veljensä alaikäiseltä pojalta vallanperimyksen. Laillisen
perillisen puolelle käyneet suvun liittolaiset ja alustalaiset
vainosivat häntä kostollaan, pakottaen hänet muutamien rikokseen
houkuttelemiensa kumppanien kanssa peräytymään vallottamattomaan
torniinsa, jota nimitettiin Derncleughin Harjaksi. Siellä hän piti
puoliaan, kunnes nälän hätyyttämänä sytytti varustuksensa tuleen ja
hän sekä linnotusväen jäännökset epätoivoissaan syöksyivät omiin
miekkoihinsa mieluummin kuin joutuivat kiukustuneitten vihollistensa
käsiin.

Tällä murhenäytelmällä saattoi tapahtuma-aikansa villiyden puolesta
olla todellisuuspohja, mutta sitä höystettiin monilla taikauskon
ja henkimaailman taruilla, niin että useimmat tienoon talonpojat
taipaleelle yövyttyään olisivat mieluummin tehneet melkoisen kaarroksen
kuin sivuuttaneet kummitusten asuinsijan. Tornin tienoilla pilkahteli
usein valoja, kun sitä käyttivät kohtauspaikkanaan kaikenlaiset
lainrikkojat, ja noiden noitasatujen valossa tulkittiin niitä tavalla,
joka samalla oli asianomaisille yksityisille mukava kuin yleisöllekin
tyydyttävä.

Nyt on tunnustettava, että vaikka Sampson-ystävämme olikin etevä
tietomies ja matemaatikko, ei hän ollut joutunut niin pitkälle viisaus
tieteessä, että olisi epäillyt taikuuden tai ilmestysten todellisuutta.
Olihan hän syntynyt aikana, jolloin noitien olemassaolon epäilemistä
pidettiin samana kuin heidän kataluuksiensa puolustamista, ja
tuollaisten tarinain uskomista oli juurrutettu koulumestarin mieleen
hänen uskonnostaan eriämättömänä uskonkappaleena, joten olisi kenties
ollut yhtä vaikea saada häntä epäilemään toista kuin toistakaan. Näillä
tuntein ja paksu-usvaisena päivänä, joka jo läheni loppuaan, mestari
Sampson ei hiljaista hirmustumista kokematta Derncleughin Harjan ohi
kulkemaan lähtenyt.

Oven, kerrottiin, oli torniin laitattanut eräs myöhäisempi Ellangowanin
lairdi estääkseen uskalikkoja muukalaisia tunkeutumasta aaveholvin
vaaroihin. Sen luultiin olevan aina lukossa, ja avaimen kertoi
kansantieto olevan papiston säilyssä. Kuinka ällistyikään koulumestari
tuota samaista ovea sivuuttaessaan, kun se äkkiä avautui ja Meg
Merriliesin ilmestys, hyvin tuttu, vaikka pitkät vuodet näkymättömissä
ollut, yhtäkkiä kuvastui hänen säikkyviin silmiinsä! Hän seisoi ihan
koulumestarin edessä polulla, niin ehdottomasti häntä vastassa, että
hänen olisi velhoa karttaakseen täytynyt kerrassaan pyörtää takaisin,
ja sitäpä ei hänen miehuutensa sallinut ajatellakaan.

"Tiesin tulevanne tänne", virkkoi ilmestys käreällä ja ontolla
äänellään; "tiedän ketä etsitte; mutta teidän on tehtävä mitä käsken".

"_Takaudu_!" änkkäsi peljästynyt koulumestari. "Mene pois minusta!
_Conjuro te, scelestissima -- nequissima -- spurcissima -- iniquissima
-- atque miserrima -- conjuro te_!!!"[53]

Meg pysyi hievahtamattomana tämän pelottavan superlatiivisyöksyn
edessä, jota Sampson köhi mahansa pohjasta ja sinkautteli ukkosena
häntä vastaan. "Onko mies höpsy", hän sanoi, "molotuksineen?"

"_Conjuro_", pitkitti koulumestari, "_abjuro, contestor, atque
viriliter impero tibi!_"

"Mitä sen kallittavaa te pelkäätte ranskalaisine solkkauksinenne, jotka
koiraakin kuvottaisivat? Kuulkaahan, senkin höhlä, mitä teille sanon,
tai kadutte niin kauvan kuin teillä jäsenkään ruhossanne vavahtaa!
Sanokaa eversti Manneringille, että minä tiedän hänen etsivän minua.
Hän tietää, ja minä tiedän, että veri pyyhitään pois ja kadonnut
löydetään:

    "'ja Bertramin oikeuden, Bertramin vallan
    yhyttää Ellangowanin mäki.'

"Hekää, tuossa on hänelle kirje; olin lähettämässä sen muuta kautta.
Itse en osaa kirjottaa, mutta minulla on sekä kirjottajia että
lukijoita ja ratsastajia ja juoksijoita puolestani. Sanokaa hänelle,
että aika tulee nyt ja säädetty on päätetty ja pyörä kierähtää.
Käskekää hänen katsoa tähtiä niinkuin hän on niitä ennenkin katsonut.
-- Muistatteko tämän kaiken?"

"Siitä olen totisesti epätietoinen", vastasi koulumestari, "sillä sinun
sanasi, vaimo, lankeavat sekavasti sieluuni, ja lihani vapisee sinua
kuullessani".

"Ne eivät teille kuitenkaan mitään pahaa tee, ja kukaties paljonkin
hyvää."

"Mene pois! Minä en mitään laittomilla keinoilla saatua hyvää himoitse."

"Pökkelö!" ärähti Meg astuen ihan hänen eteensä, silmäkulmien
suutahtaneen rypistyksen saadessa tummat silmät hehkuvina välähtelemään
kulmakarvojen alta; "jos teille pahaa tarkottaisin, niin enkö voisi
työnnältää teitä tuolta kallion kaltaalta alas, ja tiedettäisiinkö
loppunne laatua sen paremmin kuin Frank Kennedyn? Kuuletteko sen,
kuvatus?"

"Kaiken hyvän nimessä", höpötti koulumestari hätkähtäen taaksepäin ja
tähdäten pitkän tinapäisen sauvansa noita-akkaan kuin heittokeihään,
"pysy erilläsi minusta! Minä en anna kajota itseeni -- vaimo, pysy
taampana, oman asianmukaisen vaarasi uhalla! -- luovu, minä sanon --
minä olen voimallinen -- katso, minä rynnistän vastaan!"

Tässä hänen pärpätyksensä katkesi lyhyeen, sillä Meg, (koulumestarin
vakuutuksen mukaan) yliluonnollisella voimalla varustettuna, yllätti
hänen puolustusasentonsa, työnsi syrjään hotaisun, jonka hän teki
sauvallaan, ja nostalsi hänet holviin, "yhtä köykäisesti", sanoi
kertoja, "kuin minä voisin heilauttaa Kitchenin kartastoa".

"Istuutukaa tuohon", hän sanoi, työntäen puoleksi kuristuneen
saarnamiehen hieman rajusti rikkeintä tuolia vasten, -- "istuutukaa
tuohon ja kerätkää keuhkonne ja päänne kuntoon, senkin musta
kirkontornin huiskale! Oletteko syöneenä vai paastoavanako?"

"Paastoavana -- kaikesta pait synnistä", vastasi koulumestari,
joka äänensä takaisin saadessaan ja huomatessaan manaustensa vain
äkäännyttävän hillitöntä velhoa, arveli parhaaksi tekeytyä mieltä
myöten ja alistuvaksi, sielussaan kumminkin vatkuttaen terveellisiä
vannotuksia, joita ei enää uskaltanut ääneensä ladella. Mutta kun
koulumestarin aivot eivät mitenkään jaksaneet kannatella kahta
aatosjaksoa yhtähaavaa, kirpoili hänen sielullisesta työskentelystään
silloin tällöin sananen tai pari hänen äännettyyn puheeseensa hyvinkin
naurettavaan tapaan, etenkin kun mies-poloinen lysähti kokoon jokaisen
tuollaisen epähuomion jälkeen, kauhuissaan vaikutuksesta, joka sillä
voisi olla noidan ärtyisiin tunteisiin.

Meg sillävälin meni permannolle laitetulla nuotiolla porisevan ison
mustan kattilan ääreen, ja hänen nostaessaan kantta levisi holviin
tuoksu, joka lupasi parempaa kuin sitä hornanrokkaa, jota moisten
astiain tavallisesti oletetaan sisältävän, -- jos sai ollenkaan luottaa
velhon kattilan höyryihin. Se oli toden teolla kelpo muhennoksen hajua,
johon kuului kanaa, jänistä peltokanaa ja metsänlintua, höysteinään
valtava määrä perunoita, sipulia ja laukkaa; kattilan koosta päättäen
oli herkku valmistettua ainakin puolelle tusinalle syöjälle. "Ette
siis ole syönyt mitään koko päivänä?" sanoi Meg, ammentaen keittoa
savikulhollisen ja mausteeksi ripotellen siihen suolaa ja pippuria.

"En mitään", vastasi koulumestari, "_scelestissima!_ -- ai -- emäntä."

"Saakaa tästä sitte", kehotti toinen, asettaen kulhon hänen eteensä,
"tämä se lämmittää sydäntänne".

"Minä en isoa -- _malefica_ -- häi -- mrs. Merrilies!" sillä hän sanoi
itsekseen: "haju on suloinen, mutta sen on joku Canidia tai Erikthoe
keittänyt".

"Ellette paikalla syö ja puhalla hiukan henkeä itseenne, niin -- kautta
leivän ja suolan! -- minä työnnän sen kulkkutorvestanne alas kauhalla,
niin kuumaa kuin se onkin, tahdotte tai ette. Kita auki nielemään,
syntinen!"

Sampson oli päättänyt olla uskaltamatta, kammoten sisiliskon silmää,
sammakon varvasta, tiikerin sisälmyksiä ja sen sellaista. Mutta
muhennoksen tuoksu sulatteli nopeasti hänen itsepintaisuuttaan, joka
ikäänkuin norui hänen luistaan vesivirtoina, ja noidan uhkaukset
ratkaisivat asian. Nälkä ja pelko ovat oivallisia omantunnon
suostuttelijoita.

"Saul", sanoi Nälkä, "juhli Endorin noidan kanssa". -- "Ja suola",
huomautti Pelko, "jota hän sirotteli ruokaan, osottaa selvästi, ettei
tämä ole loihtusyöminkiä, jollaisessa ei sitä maustetta koskaan
käytetä". "Ja sitä paitsi", lisäsi Nälkä ensimäisen lusikallisen
jälkeen, "se on virkistävää ja maukasta ravintoa".

"Näkyykin keitto kelpaavan?" virkkoi kestitsijätär.

"Kyllä", vastasi koulumestari, "ja minä kiitän sinua --
_sceleralissima!_ -- tarkotan -- mrs. Margaret".

"No niin, syökäähän kylliksenne; mutta jos tietäisitte, miten se
on saatua, niin kenties ette siitä niin hyvin pitäisi". Sampsonin
lusikka hervahti alas, ollessaan juuri viemässä lastiaan suuhun.
"Monta kuutamon väijymähetkeä on tarvittu kaiken tuon keräämiseen",
jatkoi Meg; "ne, jotka tuon päivällisen syövät, eivät suurtakaan väliä
pitäneet metsästysasetuksistanne."

"Siinäkö kaikki?" ajatteli Sampson, käyden jälleen lusikkaansa käsiksi
ja lapioiden miehekkäästi; "en minä sillä perusteella jää ruuan
puutteeseen."

"Taidatte nyt ottaa ryypynkin?"

"Kyllä", myönsi Sampson, "_conjuro te_ -- piti sanomani, sydämestäni
kiitän sinua", sillä ajattelipa hän itsekseen, että sekin jo menisi
yksin häpein. Ja niinpä hän ihan tyhjensi konjakkipikarillisen
velhon terveydeksi. Tämän kukkuran Megin kestitykselle pantuaan hän
tunsi itsensä, kuten sanoi, "valtavasti elävöittyneeksi ja kaikkea
mahdollista pahaa pelkäämättömäksi".

"Muistatteko nyt asian?" kysyi Meg Merrilies; "silmienne ilmeestä
huomaan olevannekin nyt toinen mies kuin tullessanne".

"Muistan minä, mrs. Margaret", vakuutti Sampson urheasti; "minä
luovutan hänen käsiinsä sinetityn lähetyskirjeesi ja lisään mitä
suvaitset suusanallisesti julkituoda".

"Sitte minä teen jutusta lyhyen", sanoi Meg. "Pyytäkää häntä
ehdottomasti tähyämään tähtiä tänä yönä ja tekemään mitä minä tuossa
kirjeessä haluan, niin totta kuin hän soisi:

    "että Bertramin oikeuden, Bertramin vallan
    yhyttää Ellangowanin mäki.

"Olen nähnyt hänet kahdesti, kun hän ei ole minua nähnyt; tiedän milloin
hän ensi kertaa oli maassa, ja tiedän mikä hänet on takaisin tuonut.
Ylös ja ovelle -- viivytte täällä liian kauvan, tulkaa mukanani."

Sampson siis seurasi sibyllaa, joka opasti häntä neljännespenikulman
verran metsän halki, lyhyempää oikopolkua myöten kuin hän olisi voinut
itselleen löytää. Sitte he poikkesivat valtamaantielle, Megin yhä
vinhaa vauhtia astellessa hänen edellään, kunnes saapui pienen kummun
laelle, joka kallistui tielle päin.

"Tässä", hän puheli, "seisahtukaa tässä. Katsokaa, miten laskeva
aurinko murtautuu tuon pilven läpi, joka on pimittänyt päivän nousua.
Katsokaa, mihin sattuu ensimäinen valovirta -- Donagildin pyöreään
torniin -- Ellangowanin linnan vanhimpaan -- eikä suotta! Katsokaa,
kuinka ilta synkkenee merellä tuon lahdelle laskeutuneen purren yli
-- ei suotta sekään. -- Tässä minä seisoin ihan tällä paikalla", hän
jatkoi, suoristautuen täyteen ihmeteltävään mittaansa sekä ojentaen
pitkän jäntereisen käsivartensa ja nyrkkiin puristetun kätensä, "tässä
minä seisoin kertoessani viimeiselle Ellangowanin lairdille, mikä hänen
huonekuntaansa kohtaisi -- ja menikö se tyhjään? -- ei -- liiankin
pahasti se osui! Ja tässä, missä katkaisin rauhan sauvan hänen ylitseen
-- tässä minä seison jälleen -- pyytääkseni Jumalaa siunaamaan ja
edistämään Ellangowanin oikeata perillistä, joka jo pian saapi omansa;
ja paras ylenee hänestä lairdi, mitä on Ellangowan kolmeensataan
vuoteen nähnyt. -- Minä en ehkä elä sitä näkemään; mutta moni sen näkee
virkku silmä, vaikka minun ovat ummistuneet. Ja nyt, Abel Sampson, jos
olette koskaan Ellangowanin huonekuntaa rakastanut, menkää viemään
viestini englantilaiselle everstille kuin riippuisi elämä ja kuolema
joutuisuudestanne!"

Niin sanoen hän äkkiä käännähti pois hämmästelevästä koulumestarista
ja saavutti nopein ja pitkin askelin sen metsän suojan, josta oli
tullutkin, kohdalta missä se oli maantietä lähinnä. Sampson tuijotti
tuokion hänen jälkeensä kuin kivettyneenä kummastuksissaan ja
sitte totteli saamaansa käskyä, rientäen Woodbournea kohti hänelle
harvinaisella vauhdilla ja kolmasti huudahtaen: "Tavatonta! tavatonta!
ta-va-ton-ta!"




47 luku.

VASTAVEHKEITÄ.


Hölmistyneen näköisenä astuessaan eteiseen kohtasi mr. Sampson mrs.
Allanin, suopean emännöitsijän, joka oli odottelemassa hänen paluutaan
sillä kunnioittavalla huomaavaisuudella, jota Skotlannissa yleensä
osotetaan papistoa kohtaan. "Johan tämä nyt on laitaa, mr. Sampson,
tämähän on pahempaa kuin koskaan! Te todella tuotatte itsellenne
vielä jotakin vauriota noilla pitkillä paastoillanne -- mikään ei
ole vatsalle niin vahingollista, mr. Sampson! Jos edes ottaisitte
joitakuita pipariminttu-pastilleja taskuunne tai antaisitte Barnesin
tehdä itsellenne voileipäkääryn."

"Vältä minua!" äännähti koulumestari, hänen mielessään kun vielä pyöri
kohtauksensa Meg Merriliesin kanssa, ja asteli ruokasaliin päin.

"Ei, sinne ei teidän kannata mennä; päivällinen on korjattu pois
jo tunti takaperin, ja eversti istuu viinipullonsa ääressä; mutta
astahtakaa minun huoneeseeni, minulla on sievä paisti, jonka tuossa
tuokiossa keittäjätär lämmähyttää."

"_Exorciso te!_" sanoi Sampson, -- "tuota -- olen syönyt päivällistä".

"Syönyt päivällistä! Mahdotonta -- kenen luona olette te voinut
päivällisellä olla, joka ette missään käy?"

"Belsebubin, luullakseni", änkkäsi pappi.

"No, silloin hän on varmasti noiduttu", päivitteli emännöitsijä,
päästäen hänet irti; "hän on noiduttu tai sitte järjiltään; ja pitääkin
everstin antaa hänen noin elää oman päänsä jälkeen! Voi minua, on tämä
surkeata -- nähdä liian oppimisen johtavan ihmisiä tuohon tilaan!" Ja
näin säälitellen hän vetäysi omalle alueelleen.

Hänen surkuttelunsa esine oli sillaikaa astunut ruokasaliin, missä
hänen ulkoasunsa herätti suurta kummastelua. Hän oli kurassa
hartioitaan myöten, ja ihon luontaisen kalpeuden olivat vaalentaneet
kaksin verroin ruumismaisemmaksi kauhistus, uupumus ja mielenliikutus.

"Mitä kummaa tämä merkitsee, mr. Sampson?" kysäisi Mannering, joka
huomasi miss Bertramin näyttävän kovin hätääntyneeltä yksinkertaisen,
mutta uskollisen ystävänsä tähden.

"_Exorciso_", tankkasi koulumestari.

"Mitä, sir?" vastasi hämmästynyt eversti.

"Pyydän anteeksi, kunnioitettava herra! Mutta järkeni --"

"On lähtenyt haihattelemaan, luulemma. Malttukaa, mr. Sampson, ja
selittäkää, mikä on hätänä."

Sampson oli vastaamaisillaan, mutta havaitessaan latinankielisen
manauskaavansa yhä kerkeimpänä kielelleen kierähtävän hän viisaasti
luopui yrityksestään ja ojensi mustalaiselta saamansa paperilapun
Manneringille, joka mursi sinetin ja kummastuen luki sisällön. "Tämä
näkyy olevan jotakin pilaa", hän virkahti, "ja hyvin tyhmää".

"Ei se ole miltään leikinlaskijalta lähtöisin", huomautti mr. Sampson.

"Keneltä se sitte tulee?" tiedusti Mannering.

Koulumestari muisti usein olla hellävarainen puheissaan miss Bertramia
koskevista seikoista; nytkin hän tuli ajatelleeksi Meg Merriliesiin
liittyviä tukalia tapahtumia, vilkaisi neitosiin ja oli vaiti.

"Me yhdymme seuraanne teepöydän ääressä tuotapikaa, Julia", sanoi
eversti; "näen mr. Sampsonin haluavan puhutella minua kahden kesken. --
Ja nyt heidän mentyänsä, mr. Sampson, mikä taivaan nimessä onkaan tämän
kaiken merkityksenä?"

"Se saattaa olla sanoma taivaasta", vastasi koulumestari, "mutta
Belsebubin postinhoitajatar sen toimitti. Se oli tuo noita Meg
Merrilies, joka olisi pitänyt tervatynnyrin kanssa polttaa
kaksikymmentä vuotta takaperin porttona, varkaana, velhona ja
mustalaisena."

"Oletteko varma siitä, että se oli hän?" kysyi eversti jännittyen.

"Varmako, kunnioitettava herra? Totisesti ei häntä unohda -- Meg
Merriliesin kaltaista ei ole nähtävissä missään maassa."

Eversti asteli vinhaan edestakaisin, aprikoiden itsekseen.
"Lähettäisinkö pidättämään eukon -- mutta Mac-Morlan on liian
etäällä, ja Sir Robert Hazlewood on pöyhkeilevä houkkio. Sitä paitsi
on mahdollista, ettei häntä tavatakaan paikalta tai että hänen
entinen vaiteliaisuutensa saapi hänet jälleen valtaansa. Ei, minä en
tahdo laiminlyödä hänen neuvomaansa menettelyä, vaikka minua sitte
narrina pidettäneekin. Monet hänen Iaisensa alottavat pettureina ja
lopettavat haltioittuneina, tai noudattavat jonkunlaista pimittelevää
käyttäytymistä siltä väliltä, melkein tietämättöminä siitä, milloin
he pettävät itseään tai uskottelevat muita. -- No, tolani on ainakin
selvä, ja jos ponnistukseni ovat hyödyttömiä, niin syynä ei saa olla
liiallinen arkailu viisauteni maineesta."

Hän soitti kelloa ja käski Barnesin yksityiseen arkihuoneeseensa, missä
antoi hänelle muutamia määräyksiä, joiden tuloksen lukija jälkeenpäin
saanee tietää. Meidän on nyt siirryttävä toiseen seikkailuun, joka
sekin on tämän merkillisen päivän kerrontaan punottava.

Charles Hazlewood ei ollut rohjennut everstin poissa ollessa käydä
Woodbournessa vieraisilla. Manneringin kaikki käyttäytyminen todella
oli saattanut hänet siihen käsitykseen, että se olisi epämieluista;
ja sellaisen vallan oli menestynyt soturi ja hienosti sivistynyt
herrasmies saanut nuoren miehen käytökseen, ettei tämä olisi uskaltanut
millään tavoin loukata häntä. Hän näki tai luuli näkevänsä eversti
Manneringin yleisestä sävystä, että tämä hyväksyi hänen kiintymyksensä
miss Bertramiin. Mutta vielä selvemmin näki hän, miten säädytöntä
olisi yrittää yksityistä kirjeenvaihtoa, jota hänen vanhempainsa ei
voitu olettaa hyväksyvän, ja hän piti kunniassa tätä heidän välilleen
asetettua sulkua sekä Manneringin tähden että hänen asemansa takia,
hän kun oli miss Bertramin jalomielinen ja innokas suojelija. "Ei",
hän sanoi itsekseen, "minä en vaaranna Lucyni nykyisen turvapaikan
mukavuutta, kunnes voin tarjota hänelle oman kodin".

Tämän urhean päätöksensä hän pitikin, vaikka hänen ratsunsakin pyrki
vanhaa tapaa kääntämään päänsä Woodbournen puistokujaan isäntänsä joka
päivä kahdesti sivuuttaessa talon. Hänen mielensä kuitenkin teki niin
kovin pistäytyä vain kysäisemäänkään, miten nuoret neidit jaksoivat ja
saattoiko hän olla heille miksikään avuksi eversti Manneringin poissa
ollessa, että kiusaus alkoi käydä ylivoimaiseksi. Sen vuoksi hän päätti
ollakin siihen enää antautumatta; tyytyen lähettelemään toivotuksia
ja kyselyjä sekä sen sellaista Woodbourneen läksi hän kauvan
lupailemallensa vierailulle erääseen jonkun matkan päässä asuvaan
perheeseen, palatakseen sellaiseen aikaan, että hän olisi Manneringin
aikaisimpia vieraita onnittelemassa häntä turvallisesta kotiutumisesta
pitkältä ja vaaralliselta matkalta.

Ennakolta oli hän järjestänyt sanoman toimittamisen itselleen
heti kun eversti Mannering palaisi, ja sen saatuaan hän päätti
jättää jäähyväiset väliaikaiselle seuralleen, aikoen jouduttautua
päivälliselle Woodbourneen, missä hän oli suuressa määrin kuten
kotonaan. Hän ajatteli asiaa paljoa syvällisemmin kuin oli
tarpeellista, ja harkitsi mielihyväkseen, että tällainen esiintyminen
näyttäisi yksinkertaiselta, luonnolliselta ja keveältä käyttäytymiseltä.

Mutta kohtalo, jota rakastajat niin paljon valittelevat, oli tässä
tapauksessa epäsuotuisa Charles Hazlewoodille. Hänen ratsunsa
kengitystä oli muutettava lopullisesti alkaneiden suojailmojen
johdosta. Talon rouva suvaitsi viivyskellä omassa huoneessaan hyvin
myöhäiseen aamiaistuntiin asti. Hänen ystävänsä piti väen väkiseltä
saada näyttää hänelle penikoita, jotka hänen suosikkilintukoiransa oli
sinä aamuna saanut. Värit olivat aiheuttaneet hiukan epäilyä isyydestä,
ja tämän tärkeän, laillista syntyperää koskevan kysymyksen päättämiseen
vaadittiin Hazlewoodin mielipidettä ratkaisijaksi hänen ystävänsä
ja hevosrengin välillä; sen tuloksistahan riippui, mitkä poikueesta
hukutettaisiin, mitkä pelastettaisiin.

Sitä paitsi viivytti lairdi itse melkoisen kauvan nuoren rakastajamme
lähtöä, pitkäpiimäisellä ja ylenpalttisella kaunopuheisuudella yrittäen
suositella Sir Robert Hazlewoodille hänen poikansa välityksellä
omia erityisiä aatoksiansa erään hankkeissa olevan viertotien
suunnasta. On suuri häpeä nuoren rakastajamme käsityskyvylle, että
hän kymmenenteen kertaan kuultuaan kaikki selitykset asiasta ei
kyennyt oivaltamaan, miten edullista olisi suunnitellun tien kulkea
Lang-hirstin, Windyknowen, Goodhousen puiston ja Hailziecroftin halki
joen poikki Simonin lampareen kohdalta, yhtyen sitte Kippletringanin
valtamaantiehen, sen sijaan kuin olisi vähemmän suotavaa sen
rakentaminen englantilaisen maanmittarin viitotuksen mukaan, jolloin
se kulkisi suoraan Hazlewoodin parhaitten istutusmetsäin poikki ja
viistäisi itse päärakennusta noin penikulmaa läheltä, tärvellen muka
alueen yksinäisen viehätyksen.

Neuvojan todellisena harrastuksena oli saada silta rakennetuksi
mahdollisimman lähelle erästä omaa tilustansa, mutta tyhjään siten
menivät hänen kaikki ponnistuksensa nuoren Hazlewoodin huomion
kiinnittämiseksi, kunnes hän tuli maininneeksi, että ehdotettua
suuntaa suosi "tuo Glossinin mokoma", joka yritteli päästä johtoon
piirikunnassaan. Siinä silmänräpäyksessä kävi nuori Hazlewood
tarkkaavaiseksi ja osotti hyvää harrastusta; varmistuttuaan siitä,
mitä suunnitelmaa Glossin puolsi, hän vakuutti isännälleen, ettei
olisi hänen vikansa, jollei hänen isänsä kannattaisi mitä tahansa
muuta kuin sitä. Mutta näihin eri keskeytyksiin meni aamu. Hazlewood
pääsi ratsaille ainakin kolmea tuntia myöhemmin kuin oli aikonut, ja
sadatellen hienoja rouvia, narttuja, penikoita ja parlamentin tielakeja
näki hän myöhästyneensä yli sen ajan, jota voi pitää soveliaana
vieraskäynnille Woodbournessa.

Hän oli sen vuoksi sivuuttanut tien käänteen, joka vei everstin
asunnolle, virkistäen mieltänsä vain katselemalla etäältä sinistä
sauhua, joka kierteli talvisen illan valjulle taivaalle. Silloin hän
oli näkevinään koulumestarin tulevan metsästä jalkapolkua myöten taloon
päin. Hän huusi perään, mutta turhaan, sillä tämä herrasmies, joka ei
koskaankaan ollut kaikkein herkimpiä ulkonaisille vaikutteille, oli
juuri sillä hetkellä eronnut Meg Merriliesistä ja pohti parhaillaan
liian syvällisesti hänen ennustuksiaan, ottaakseen kuullaksensa
Hazlewoodin huhuilua. Tämän oli siis annettava hänen mennä menojaan,
kyselemättä nuorten neitien vointia tai mitään muutakaan urkkimatta,
mihin olisi hyvin käyden voinut saada vastauksen, jossa olisi miss
Bertramin nimeä mainittu.

Mitään syytä ei nyt enää ollut kiirehtimiseen, ja höllentäen ohjakset
hevosen kaulalle antoi hän elukan omin valloin nousta jyrkkää
hiekkaista latua kahden korkean äyrään välitse, jotka melkoisen
korkealle kohoten antoivat laeltaan laajan näköalan ympäristöön. Mutta
kaukanapa oli Hazlewoodista halu luoda katseensa eteenpäin maisemaan,
jolla oli puolellaan se suositus, että suuri osa siitä oli hänen
isänsä omaisuutta ja välttämättömästi joutuisi hänen omakseen. Päin
vastoin kääntyi hänen päänsä vieläkin takaisin Woodbournen savutorvia
kohden, vaikka hänen ratsunsa jokainen askel teki sinne tähystelyn yhä
työläämmäksi.

Hänet herätti äkkiä syvästä mietiskelystään ääni, joka oli naisekkaaksi
liian käreä, mutta miehiseksi liian kimakka: "Mikä on teitä niin
pitkään viivyttänyt taipaleella? Pitääkö muiden ihmisten tehdä teidän
työnne?"

Hän katsahti eteensä. Puhuja oli hyvin pitkä nainen; pään ympäri oli
kiedottu iso huivi, jonka alta harmahtava tukka tunkeusi suortuvina;
hänellä oli yllään pitkä punainen kauhtana ja kädessään kärkipää sauva
-- sanalla sanoen, hän oli Meg Merrilies. Hazlewood ei ollut koskaan
ennen nähnyt tätä merkillistä olentoa; hän veti ohjaksensa kireälle
ilmestystä hämmästyen ja seisahdutti äkkiä.

"Luulisin", pitkitti vaimo, "että ne, jotka Ellangowanin suvun
asioita harrastavat, eivät tän'yönä nukkuisi. Kolme miestä on teitä
etsiskellyt, ja te olette menossa vuoteeseenne nukkumaan -- luuletteko
että, jos poikalapsi kaatuu, sisar siitä kostuu? Ei, ei!"

"En teitä ymmärrä, hyvä vaimo", vastasi Hazlewood. "Jos puhutte miss
-- tarkotan kenestäkään Ellangowanin entisen suvun jäsenestä, niin
sanokaa, mitä palvelusta voin toimittaa."

"Ellangowanin entisen suvun?" vastasi toinen hyvin kiivaasti;
"Ellangowanin _entisen_ suvun! Ja milloin on koskaan ollut tai on
tulevaisinakaan aikoina Ellangowanin sukua muun nimellistä kuin
urheiden Bertramien uljaan nimen kantajia?"

"Mutta mitä tarkotatte, hyvä vaimo?"

"Minä en ole mikään hyvä vaimo -- koko maakunta tietää minut pahaksi
kylläkin, ja sekä muut että minä saatamme suurestikin säälitellä, etten
ole tämän parempi. Mutta minä kykenen tekemään mitä hyvät naiset eivät
voi eivätkä uskalla. Minä kykenen sellaiseen, mikä hyytäisi niiden
veren, jotka ovat siistien seinien sisällä kasvatettuja pelkkään lasten
lellittelyyn ja liekutteluun. Kuulkaahan -- Portanferryn tullihuoneelta
on vartio siirretty Hazlewoodin hoviin isänne määräyksestä, hän kun
luulee salakuljettajien yöllä hyökkäävän taloonsa. Mutta kukaan ei
aio hänen taloonsa kajota; hänessä on hyvää verta ja aatelisverta
-- hänen itsensä vuoksi en hänestä paljoakaan sano, mutta ei kukaan
pidä häntä puuttumisen arvoisena. Lähettäkää ratsumiehet takaisin
vartiopaikalleen, sievästi ja hiljaisesti, niin näette, eivätkö ne saa
yön mittaan työtä. Saavat kuin saavatkin -- pyssyt paukkuvat ja miekat
välkkyvät kirkkaalla kuutamolla."

"Hyvä Jumala, mitä tarkotattekaan?" huudahti nuori Hazlewood; "sananne
ja sävynne saisivat minut luulemaan teitä hulluksi, mutta kuitenkin on
puheessanne omituista yhtäjaksoisuutta".

"Minä en ole hullu!" vakuutti mustalainen; "minut on teljetty tyrmään
hulluna -- piesty hulluna -- karkotettu hulluna -- mutta hullu minä en
ole. Kuulkaa, Hazlewoodin Charles Hazlewood: kannatteko kaunaa sitä
vastaan, joka teitä haavotti?"

"En, muori, Jumala varjelkoon; käsivarteni on ihan parannut, ja aina
olen sanonut, että laukaus oli tapaturmainen. Mielelläni sen sanoisin
hänelle itselleenkin."

"Niinpä tehkääkin kuten käsken", vastasi Meg Merrilies, "niin teette
hänelle enemmän hyvää kuin hän teille konsanaan pahaa tuotti; sillä
jos hänet jätettäisiin vihaajillensa, niin olisi hän verisenä
ruumiina ennen aamua tai maanpakoon vietynä -- mutta yksi on kaikkien
yläpuolella. Tehkää kuten käsken; lähettäkää sotamiehet Portanferryyn
takaisin. Hazlewoodin hovia ei vähäisinkään vaara uhkaa." Ja hän katosi
tavallisella joutuisuudellaan.

Näyttää siltä, että tämän naisen ulkomuoto sekä hänen sävynsä
hurjuus ja haltioittuneisuus olivat harvoin tekemättä mitä
voimakkainta vaikutusta hänen puhuttelemiinsa. Hänen sanontansa oli
hillittömyydessäänkin liian selkeätä ja ymmärrettävää todelliselle
mielipuolisuudelle, vaikka sen kiihkeys ja liiallinen into ei
soveltunut arkiaikaiseen lausuntaan. Hänen toimintaansa näytti pikemmin
kiihdyksiin joutunut kuin tolaltaan suistunut mielikuvitus määräilevän,
ja ihmeellisen selvästi tehoaa erotus sellaisissa tapauksissa
kuulijaan. Tämä seikka saattaa selittää sen huomaavaisuuden, jolla
hänen outoja ja salaperäisiä viittauksiaan kuunneltiin ja noudatettiin.
Varmaa on ainakin, että nuoreen Hazlewoodiin syvästi vaikutti hänen
äkillinen ilmestymisensä ja käskevä sävynsä. Hän ratsasti ripeätä
vauhtia Hazlewoodiin. Oli ollut jonkun aikaa pimeätä hänen kartanolle
saapuessaan, ja perillä hän näki vahvistuksen eukon vihjaukseen.

Kolmekymmentä rakuunaratsua seisoi vajassa ulkorakennusten lähellä,
suitsista yhteen liitettyinä. Niitä vartioitsi kolme tai neljä
sotamiestä, muiden marssia tömistellessä edes takaisin talon edustalla
pitkine lyömämiekkoinensa ja raskaine saappainensa. Hazlewood kysyi
eräältä aliupseerilta, mistä he olivat tulleet.

Portanferrystä.

Olivatko jättäneet sinne mitään vartiota?

Eivät; heidät oli Sir Robert Hazlewoodin määräyksestä siirretty
puolustamaan hänen taloansa salakuljettajain uhkaamalta hyökkäykseltä.

Charles Haziewood kiirehti heti etsimään isäänsä, ja tervehdittyään
häntä matkaltansa pyysi saada tietää, millä perusteella hän oli
katsonut tarpeelliseksi kutsuttaa sotilasvartion. Sir Robert vakuutti
vastaukseksi pojalleen, että ilmotuksesta, tiedosta ja sanomasta
päättäen, jonka hän oli saanut ja kuullut, oli hänellä mitä pätevin syy
uskoa, luottaa ja olla siitä vakuutettu, että joukkio salakuljettajia,
mustalaisia ja muita pahantekijöitä aikoisi ja yrittäisi sinä yönä
tehdä kapinallisen hyökkäyksen Hazlewoodin hoviin.

"Ja mikä, isä hyvä", huomautti hänen poikansa, "kääntäisi moisten
henkilöiden raivon meitä vastaan enemmän kuin millekään muulle
suunalle?"

"Minä jokseenkin ajattelisin, luulisin ja arvelisin, sir", vastasi Sir
Robert, "kaikella kunnioituksellakin sinun viisauttasi ja kokemustasi
kohtaan, että näissä oloissa ja vaiheissa moisten henkilöiden kosto
kohdistuu tai suuntautuu arvoltaan, lahjoiltaan, synnyltään ja
asemaltaan vaikutusvaltaisimpiin ja etevimpiin, jotka ovat ehkäisseet,
vastustaneet ja vaikeuttaneet heidän luvattomia, laittomia ja
rikollisia toimiaan ja tekojaan."

Isänsä heikkouden tuntien vastasi nuori Hazlewood, ettei hänen
kummastelunsa syynä ollut minkä Sir Robert siksi arveli. Hän ainoastaan
ihmetteli, että heidän pitikään ajatella hyökkäystä taloon, jossa oli
niin paljon palvelijoita ja missä oli merkinannolla vankka apujoukko
saatavana ympäristöltä alustalaisten keskuudesta. Hän lisäsi suuresti
epäilevänsä, tokko perheen maine olisi jossakin määrin kärsimättä
siitä, että sotamiehet oli kutsuttu velvollisuutensa toimituksesta
tullihuoneelta suojelemaan heitä, ikäänkuin eivät he olisi kyllin
voimakkaat puolustautumaan missä tahansa tavallisessa tapauksessa.
Vihjasipa hän, että jos heidän huonekuntansa vihamiehet sitte
huomaisivatkin varokeinoon ryhdytyksi tarpeettomasti, ei heidän
ivailustaan loppuakaan tulisi.

Sir Robert Hazlewood joutui hiukan ymmälle tästä viittauksesta, sillä
hän vihasi ja pelkäsi pilaa sydämensä pohjasta kuten useimmatkin
hidasälyiset ihmiset. Hän suoristi ryhtiään ja katseli mahtipontisen
hämillisenä, kuin ollen halveksivinaan yleistä mielipidettä, jota hän
toden teolla kammosi.

"Olisin todella luullut", puheli hän, "että se vaurio, joka jo oli
tähdätty huonekuntaani vastaan sinun vioittamisellasi joka olet
Hazlewood-suvun läheisin perillinen ja edustaja minun jälkeeni
-- olisin luullut ja ajatellut, sanon, että tämä olisi kansan
kunnioitettavamman ja isomman osan silmissä riittävästi oikeuttanut
minut ryhtymään sellaisiin varokeinoihin, jotka ovat omiaan ehkäisemään
ja estämään väkivallan uudistumista".

"Todellakin, isä", huomautti Charles, "täytyy minun muistuttaa teille,
mitä jo usein olen sanonut: olen varma siitä, että pyssy laukesi
vahingossa".

"Sir, se ei lauennut vahingossa", tokaisi hänen isänsä suuttuneesti;
"mutta sinä tahdot olla vanhempiasi viisaampi".

"Mutta, isä", vastasi Hazlewood, "minua niin likeisesti koskevassa --"

"Sir, se ei koske sinua paitsi peräti toisarvoisessa määrässä -- se
on, se ei koske sinua huikentelevaa nuorukaista, jonka mielihaluja
on isäänsä vastaan väittäminen, vaan se koskee kuntaa, sir, ja
piirikuntaa, sir, ja yleisöä, sir, ja Skotlannin kuningaskuntaa, mikäli
Hazlewood-suvun etu, sir, joutuu vaaraan, uhatuksi ja vahingolle
alttiiksi sinun kauttasi, tähtesi ja takiasi, sir. Ja mies istuu
koreasti tyrmässä, ja mr. Glossin ajattelee --"

"Mr. Glossin, sir?"

"Niin, sir, se herrasmies, joka on ostanut Ellangowanin -- tiedäthän
kai, ketä tarkotan?"

"Kyllä, sir", vastasi nuori mies, "mutta tuskinpa olisin odottanut
teidän vetoavan sellaiseen arvohenkilöön. Tuonhan miehen tietää koko
maailma halpamaiseksi, kehnoksi koukuttelijaksi, ja epäilen hänen
olevan pahempaakin. Ja te itse, isä hyvä, milloin olette eläissänne
nimittänyt moista henkilöä herrasmieheksi?"

"No, Charles, en minä tarkottanut herrasmiestä siinä täsmällisessä
ja tarkassa merkityksessä sekä niin ahtaasti ja varsinaisesti
käytettynä kuin sen määritelmän epäilemättä tulisi olla rajotettu;
vaan minä tarkotin käyttää sitä suhteellisesti, antamassa jotakin
käsitystä siitä tilasta, johon hän on itseänsä kohottanut ja
korottanut -- merkitsemässä, sanalla sanoen, säädyllisen, varakkaan ja
arvossapidettävän laista henkilöä."

"Sallikaa minun kysyä, sir", sanoi Charles, "tuon miehenkö määräyksestä
vartio siirrettiin Portanferrystä?"

"Sir", vastasi paronetti, "minun luullakseni ei mr. Glossin ottaisi
pyytämättä antaakseen määräyksiä tai lausuakseen mielipidettäänkään
asiassa, jossa Hazlewoodin hovi ja Hazlewoodin huone -- edellisellä
tarkottaen tätä sukuni asuintaloa ja jälkimäisellä yleistetysti,
kuvaannollisesti ja vertauskuvallisesti sukua itseänsä -- sanon,
missä Hazlewoodin hovi tai Hazlewoodin huone ovat niin ennen muita
kysymyksessä".

"Otaksun kuitenkin, sir", huomautti poika, "että tuo Glossin hyväksyi
suunnitelman?"

"Sir", selitti isä, "minä katsoin säädylliseksi, soveliaaksi ja
oikeaksi neuvotella hänen, likeisimmän viranomaisen, kanssa heti
kun tieto aiotusta väkivallasta saapui korviini; ja vaikka hän
kunnioituksesta ja alistuvaisuudesta, kuten meidän asemamme suhde
luonnolliseksi saattoi, kieltäysi yhtymästä määräykseen, niin hän
kuitenkin täydellisesti hyväksyi toimenpiteeni".

Samassa kuului kavioiden kopsetta täyttä vauhtia lähenemässä
puistokujasta. Pian avautui ovi, ja mr. Mac-Morlan astui sisälle. "Olen
kovin pahoillani, kun häiritsen, Sir Robert, mutta --"

"Sallikaa minun, mr. Mac-Morlan", sanoi Sir Robert armollisesti
heilauttaen kättään tervehdykseksi; "tämä ei ole mitään häiritsemistä,
sir; sillä kun asemanne sijaissheriffinä velvottaa teitä valvomaan
piirikunnan rauhaa, ja kun epäilemättä tunnette erityiseksi
velvollisuudeksenne suojella Hazlewoodin hovia, on teillä epäämätön,
eittämätön ja kieltämätön oikeus, sir, kutsumattomana astua
Skotlannin ensimäisenkin ylimyksen kotiin -- tietysti edellyttäen
virkavelvollisuuden teitä sinne vaativan".

"Virkavelvollisuuteni se tosiaankin", tokaisi Mac-Morlan
kärsimättömästi odottaen suunvuoroa, "tekee minusta häiritsijän".

"Ei mitään häiriötä!" toisti paronetti armollisesti heilauttaen kättään.

"Mutta sallikaa minun sanoa", virkahti sijaissheriffi, "etten tullut
tänne jäämään, vaan kutsumaan nuo sotamiehet takaisin Portanferryyn ja
vakuuttamaan teille, että minä vastaan talonne turvallisuudesta".

"Peräyttämään vartion Hazlewoodin hovista!" huudahti omistaja
tyytymättömänä ja hämmästyneenä; "ja _te_ asetutte vastuuseen siitä!
Ja sanokaapa, kuka olette te, sir, että minä kelpoittaisin teidän
vakuutenne, varmuutenne ja vakaisuutenne, virallisen tai omakohtaisen,
Hazlewoodin hovin turvallisuuden vahvistukseksi? Minä luulen, sir,
ja arvelen, sir, ja ajattelen, sir, että jos joku noista suvun
muotokuvista vahingoittuisi, tärveltyisi tai tuhoutuisi, olisi minun
vaikea korvata häviötä sillä takuulla, jota _te_ niin hyväntahtoisesti
tarjoatte minulle."

"Siinä tapauksessa minua surettaa, Sir Robert", vastasi suorasukainen
Mac-Morlan; "mutta luullakseni pääsen tuntemasta sellaisen minun
käyttäytymiseni aiheuttaman korvaamattoman tappion tuskaa, koska voin
vakuuttaa teille, ettei Hazlewoodin hovia kohtaan yritetä minkäänlaista
ilkityötä. Olen saanut ilmiannon, joka johtaa minut siihen käsitykseen,
että huhu pantiin liikkeelle pelkästään vartioväen siirrättämiseksi
Portanferrystä. Ja tässä lujassa uskossa ja vakaumuksessa minun täytyy
käyttää valtaani sheriffinä ja poliisivoiman ensimäisenä edustajana
määrätäkseni kaikki sotamiehet tai isomman osan heistä takaisin
paikoilleen. Pahottelen suuresti, että minun satunnainen poissaoloni on
jo tuottanut aika lailla viivytystä, ja nyt ehdimme Portanferryyn vasta
myöhällä."

Mr. Mac-Morlan oli ylempi virkamies ja esiintyi jyrkän päättäväisenä
siinä ominaisuudessaan, joten paronetti saattoi syvästi
loukkaantuneenakin vain sanoa: "Hyvä on, sir, varsin hyvä. Ei, sir,
viekääkin vain kaikki mukananne -- en suinkaan halua ainoankaan jäävän
tänne, sir. Me, sir, voimme varjella itseämme, sir. Mutta suvaitkaahan
hyväntahtoisesti ottaa huomioonne, sir, että te toimitte omalla
omintakeisella uhallanne, sir, ja vastuullanne, sir, ja vaarallanne,
sir, jos jotakin sattuu tai osuu tapahtumaan Hazlewoodin hoville, sir,
tai asukkaille, sir, tai huonekaluille ja maalauksille, sir."

"Minä toimin parhaan harkintani ja tietoni mukaisesti, Sir Robert",
sanoi Mac-Morlan, "ja minun täytyy pyytää teitä uskomaan sen ja sikäli
suomaan minulle anteeksi. Pyydän teitä huomaamaan, että tässä ei ole
aikaa siekailuun, -- on jo kovin myöhä."

Mutta Sir Robert ei ollut kuulevinaankaan hänen puolustelujaan,
vaan ryhtyi heti hyvin suurellisesti aseistamaan ja sijottelemaan
palveluskuntaansa. Charles Hazlewoodin teki mieli seurata Portanferryyn
lähtevää sotaväkeä, joka parhaillaan järjestyi riveihin ja nousi
ratsuilleen mr. Mac-Morlanin siviilivirkamiehenä omaksuman johdon
ja ohjauksen alaisena. Mutta yksikseen jääminen olisi tuottanut
oikeutettua mielipahaa ja loukkaannusta hänen isälleen hetkenä, jolloin
hän luulotteli kotinsa ja perheensä olevan vaarassa. Nuori Hazlewood
sen vuoksi jäi ikkunaan tuijottamaan mielipahaansa ja apeuttansa
hilliten, kunnes kuuli komentosanan: "Oikealta eteenpäin, rivittäin,
m-a-r-s. Eturivi, käännös oikeaan -- raviin." Koko osasto joutui
kipakkaan ja yhdenmukaiseen vauhtiin ja katosi pian puiden sekaan;
väleen hälveni kavioidenkin töminä etäisyyteen.




48 luku.

RYNNÄKKÖ.


Palaamme Portanferryyn Bertramin ja hänen hyväsydämisen ystävänsä
luokse, jotka jätimme mitä viattomammiksi asukkaiksi rikollisille
rakennettuun säilytyspaikkaan.

Lampuoti nukkui niin sikeästi kuin nukkua voipi. Mutta Bertramin
ensimäinen raskas uni hälveni jo aikaa ennen puoltayötä, eikä hän enää
saanut vaipuneeksi siihen unohduksen tilaan. Hänen mieltään ahdisti
epämääräinen ankeus, ja hänen ruumiinsa oli kuumeinen ja raihnas. Syynä
oli etupäässä pienen makuukammion ummehtunut ja raskas ilma. Jonkun
aikaa kestettyään sen hiostuttavaa ja tukehduttavaa painostusta hän
nousi yrittämään avata ikkunaa ja siten saada raitista ilmaa. Mutta
heti ensimäinen koetus muistutti hänelle, että hän oli vankilassa,
joka oli rakennettu turvaa eikä mukavuutta silmällä pitäen, joten sen
kurjien asujanten käytettäväksi ei ollut jätetty ilmanvaihdon välineitä.

Yrityksessään pettyneenä hän seisoi myötäämättömän ikkunan ääressä
jonkun aikaa. Edellisen päivän uuvuttavasta matkasta huolimatta pikku
Vaapsahainen ryömi vuoteestaan isäntänsä perässä ja hieroi pörhöistä
turkkiaan hänen sääriänsä vasten, hiljaisella murinalla ilmaisten
riemuansa siitä, että oli hänet jälleen tavannut. Siinä seurassaan ja
odotellen kuumeisuutensa lientymistä lämmön ja unen haluksi katseli
Bertram aatoksissaan ulos merelle.

Nousuvesi oli melkein korkeimmillaan ja meurusi kumeana ja
likeisenä rakennuksen juurella. Silloin tällöin tyrskähti iso aalto
vallitukseenkin eli sulkuun, joka suojeli rakennuksen perustaa,
ja poukkosi siitä voimakkaammalla jyminällä kuin rantahietikolle
hyrskehtivät laineet. Kaukana usmaisen ja useasti pilveen peittyvän
kuun häämyisessä valossa kohoili valtameri monin tavoin liikehtivine
vesivyöryineen, jotka nousivat toistensa tielle, pirstausivat ja
sekaantuivat keskenään.

"Kaamea ja hämärä näky", haastoi Bertram itsekseen, "kuten kohtalon
ristiaallokko, joka minua on lapsuudestani saakka viskellyt maailmalla.
Milloin taukoaakaan tämä epävarmuus, ja miten pian pääsen etsimään
tyyntä kotia, missä voin kaikessa hiljaisuudessa, ilman huolia ja
selkkauksia harjottaa niitä rauhan toimia, joista harrastukseni on
tähän asti niin väkiseltä suistettu syrjään? Mielikuvituksen korvan
sanotaan kykenevän aistimaan merenneitojen ja vetehisten äänen
valtameren jymisevästä pauhusta; jospa niin voisin tehdä minäkin,
ja joku tenhotar tai Proteus nousisi noilta lakkapäiltä harjoilta
kiehittämään selville sen kummallisen vyyhdin, johon minut on kohtalo
solmeillut! -- Onnellinen ystävä!" hän virkahti vilkaisten vuoteeseen,
jolle Dinmont oli raskaan ruhonsa laskenut, "sinun huolesi supistuvat
terveen ja menestyvän toiminnan ahtaaseen kehykseen! Sinä voit
mielinmäärin heittää ne sivuun ja nauttia sitä ruumiin ja sielun syvää
lepoa, minkä sinulle on siunauksellinen työ valmistanut!"

Hänen mietiskelynsä keskeytti pikku Vaapsahainen, joka ikkunaan
loikkien alkoi mitä raivoisimmin haukkua luskuttaa. Mellakka tunkeusi
Dinmontin korviin, mutta ei häivyttänyt erhekuvaa, joka oli hänet
tästä kurjasta tyrmästä siirtänyt omien viheriöitsevien mäkiensä
vapaaseen ilmaan. "Hoi, Nopsa, piskiseni! -- o'skii' -- o'skii'!" hän
mutisi hampaittensa raosta, kaiketi ollen usuttavinaan paimenkoiraansa
häätämään jotakin häiritsijää laitumelta. Rottakoiran hellittämättömään
ärhentelyyn sisältä vastasi kartanolta verikoiran vihainen älähtely,
joka oli ollut kauvan aikaa vaienneena, paitsi milloin kuun äkillinen
pistäytyminen pilvistä oli sen saanut joskus harvakseen kumeasti
haukahtamaan. Nyt sen hälinä oli yhtämittaista ja raivokasta, ja sen
aiheena tuntui olevan joku muu häiriö kuin Vaapsahaisen luskutus, joka
sille oli ensin antanut hälytyksen ja jonka hänen isäntänsä oli saanut
suurella vaivalla tyynnytetyksi kiukkuiseen ärinään.

Vihdoin Bertram valppautensa täydellisesti herättyä oli näkevinään
ulapalla veneen ja kuulikin täydellä todella airojen loisketta ja
ihmisääniä aaltojen kohusta. "Yön selkään jääpyneitä kalastajia",
ajatteli hän, "tai kenties joitakuita laittomilla kaupoilla kulkijoita
Man-saarelta. Uskalikkojapa ovat tullessaan niin liki tullihuonetta,
jonka lähettyvillä täytyy olla vartijoita. Tuo on pitkä vene, kuin
laivan isovene, ja väkeä täynnä; ehkä se kuuluukin tullilaivastoon." --
Bertram varmistui viime mielipiteessään, kun huomasi veneen suuntaavan
kulkunsa pikku laituriin, joka pistäysi mereen tullihuoneen takaa.
Yksitellen hypellen maihin solui miehistö, luvultaan kahdenkymmenen
vaiheilla, tullihuoneen ja ojennuslaitoksen väliseen palokujaan ja
katosi hänen näkyvistään, jättäen vain kaksi miestä pitämään huolta
veneestä.

Miesten airojen loiske se ensin ja myöhemmällä heidän puhelunsa
hillityt äänet olivat yllyttäneet pihaton virkun vartijan raivoon. Nyt
sen kumea ääni äityi niin kamalaksi ja yhtämittaiseksi menoamiseksi,
että siihen heräsi hänen raaka isäntänsä, yhtä yrmeä kahlekoira kuin se
itsekin. Hänen ärjymisensä ikkunastaan: "Oletkos siinä, Rieppo, mikäs
on hätänä? -- kitasi kiinni, perhana, hiljaa!" ei vähääkään heikentänyt
Riepon mekastusta; tämä taasen osaltaan esti hänen isäntäänsä
kuulemasta niitä hälyn ääniä, joita sen vimmainen valppaus uhitteli.

Mutta kaksijalkaisen Kerberoksen kumppani oli tarkkakuuloisempi
miestänsä. Hänkin oli nyt ikkunassa: "Senkin köntys, menetkö siitä alas
päästämään koiran irralleen -- siellä murtavat tullihuoneen ovea, ja
Hazlewoodin hovin vanha älliö on kutsunut pois vartion. Mutta sinulla
ei ole luontoa enempää kuin jäniksellä." Ja alas säntäsi amatsooni
itse suorittamaan tehtävän, samalla kun hänen aviopuolisonsa enemmän
huolissaan sisällisestä kapinasta kuin ulkonaisesta rynnäköstä läksi
kopilta kopille tarkastamaan, olivatko kunkin asukkaat visusti kytketyt.

Hälinä oli siirtynyt talon edustalle ja kuului siis vaillinaisesti
Bertramin kammioon, joka oli rakennuksen takaosassa meren puolella.
Hän kuuli kuitenkin talossa sellaista hyörinää ja tohua syntyneeksi,
mikä ei tuntunut sopivan vankilan ankaraan keskiyön hiljaisuuteen, ja
ajatellessaan samalla vastikään saapunutta aseistettua venemiehistöä
ei hän voinut johtua muuhun käsitykseen kuin että oli jotakin
tavatonta tapahtumassa. Tässä vakaumuksessaan hän ravisteli Dinmontia
hartioista. "Häh! -- Soo! -- Älä! -- Ailie, eukkoseni, eihän vielä ole
aika nousta", ohkui nukkuva vuoristolainen. Rajummin pudisteltuna hän
sentään nousi istualleen, ravisti päätänsä ja kysyi: "Mikä helkkari on
hätänä?"

"Sitä en osaa sanoa", vastasi Bertram; "mutta joko on talo tulessa tai
jotakin merkillistä tapahtumaisillaan. Ettekö tekin haista käryä? Ovia
mäiskitään talossa, ja ulkoa kuuluu käheitä ääniä, sorinaa ja huutojen
kaikua! Toden totta luulen jotakin peräti kummallista sattuneen --
nouskaahan toki ylös ja olkaamme varuillamme."

Vaarasta kuullessaan nousi Dinmont jalkeille yhtä tanakkana ja
hätäilemättömänä kuin kukaan hänen esi-isistään vainovalkean
leimahtaessa. "Onpa kummallinen paikka tämä, kapteeni -- päivällä eivät
päästä ulos, yöllä eivät nukkua anna. Lempo, kahdessa viikossa se minut
nujertaisi. Mutta hyväinen aika, mitä rymyä siellä nyt pidetäänkään!
Olisipa meillä hiukan valoa! Vaapsahainen --. Vaapsahainen, älähän
älise, koiraseni -- hiljaa, rehti miekkoseni, niin kuuntelemme, mitä on
tekeillä. Senkin ärhentelijä, etkös vaikene?"

Turhaan kaivelivat he tuhasta sytytintä kynttilälleen, melskeen yhä
riehuessa ulkosalla. Dinmont vuorostaan vetäysi ikkunan ääreen:
"Herranen aika, kapteeni, tulkaa! Turkanen, ovat murtautuneet
tullihuoneeseen!"

Bertram kiirehti ikkunaan ja näki selvästi sekalaisen joukkion
salakuljettajia ja kaikenlaatuisia heittiöitä, joista toiset kantoivat
roihuavia sainioita, toiset kierittelivät laatikoita ja nassakoita
alas kujaa venelaiturille, jonka kylkeen nyt tuotiin pari kolme
kalastajavenettä lisäksi. Kukin lastattiin vuoronsa jälkeen, ja pari
oli jo lähdössä merelle.

"Tuo on sanomattakin selvää hommaa", huomautti Bertram; "mutta pelkään
jotain pahempaakin tapahtuneen. Tunnetteko kitkerää savun katkua, vai
onko se luulottelua?"

"Luulotteluako?" vastasi Dinmont; "sauhua tupruaa kuin kalkkiuunista.
Turkanen, jos ne polttavat tullihuoneen, niin tuli tarttuu tähän
variksenpesään ja me höyrähdämme kuin tervatynnyri, joka sorkka.
Huh, kamalaa olisi palaa elävältä suotta, kuin oltaisiin noitia! --
Mac-Guffog, kuulkaas!" täyttä kurkkua huikaten; "jos tahdotte jättää
ainoatakaan eheää luuta nahkoihinne, niin laskekaa ulos, mies, laskekaa
ulos!"

Tuli alkoi nyt loimuta korkealle, ja paksuja savupilviä vyöryi ikkunan
ohi, jonka pielessä Bertram ja Dinmont seisoskelivat. Tuulen mukaan
peitti niiden sankka verho toisinaan kaiken heidän katseiltaan, toisin
ajoin taasen valaisi punainen lieska maata ja merta, luoden kirkkaan
hohteen niihin tuiman ja villin näköisiin olentoihin, jotka hurjalla
kiireellä lastasivat veneitä. Lopulta pääsivät liekit voitolle ja
syöksähtelivät tulikieluina palavan rakennuksen jokaisesta ikkunasta,
tuulen sinkautellessa suunnattoman isoja palavien aineksien hahtuvia
viereistä vankilaa vasten, pimeän savukatoksen verhotessa koko
ympäristön. Raivostuneen roskaväen hoilaus kuului kauvas ja yltympäri,
sillä voitollisiin salakuljettajiin yhtyi kaikki pikku kaupungin
ja lähitienoon hylkyjoukko, hetken myöhäisyydestä huolimatta nyt
heränneenä täyteen touhuun -- toiset vapaan kaupan harrastuksesta
ja useimmat alhaisolle luonteenomaisesta yleisestä ilkivaltaan ja
mellastukseen mieltymisestä.

Bertram alkoi olla vakavasti huolissaan heidän kohtalostaan. Talossa
ei enää hievahdettukaan; näytti siltä kuin olisi vankien kaitsija
heittänyt toimensa ja jättänyt vankilan onnettomine asukkaineen
liekkimeren armoille, joka levisi heitä kohti. Silloin alkoi
kuulua uuden ja tuiman rynnäkön jytyä ojennuslaitoksen portilta;
moukareilla ja kangilla mäikyteltynä se piankin myötäsi. Vartija,
yhtä kurja pelkuri kuin suurisuinen korskeilijakin, oli paennut
karskiluontoisemman vaimonsa keralla; heidän apurinsa luovuttivat
auliisti avaimet. Vapautetut vangit sekaantuivat pelastajiinsa huikein
riemuhuudoin.

Sekamelskan hoppuisimmassa vilinässä riensi kolme tai neljä
toimeliainta salakuljettajaa Bertramin huoneeseen sytytetyin soihduin
sekä aseistettuina lyömämiekoilla ja pistooleilla. "Jeeveli", sanoi
johtaja, "tässä meidän otuksemme!" ja kaksi heistä tarttui Bertramiin;
mutta toinen kuiskasi hänen korvaansa: "Älkää vastustako, kunnes olette
kadulla." Sama mies sai sanotuksi vaivihkaa Dinmontille: "Seuratkaa
ystäväänne, ja auttakaa, kun näette ajan tulevan."

Hetken tuoksinassa Dinmont totteli, seuraten kintereillä. Molemmat
salakuljettajat laahasivat Bertramia pitkin käytävää, alikertaan,
pihan poikki, jota nyt räikeä loimu valaisi, ja kapealle kadulle,
jolle portti avautui. Siellä sekamelska väkisinkin hajaannutti ryhmää
jonkun verran. Nopea kumu kuin ratsujoukon töminä tuntui lisäävän
epäjärjestystä. "Hagel und wetter, mitä tuo?" äännähti johtaja;
"pysykää yhdessä, kinder, pitäkää silmällä vankia." -- Mutta hänen
kehotuksestaan huolimatta jäivät Bertramin pitelijät joukkueen
takimaisiksi.

Edestä päin kuului nujakan hälyä. Tungos joutui kamalaan sekasortoon,
toiset yrittivät puolustautua, toiset paeta, laukauksia pamahteli, ja
rakuunain säilät alkoivat välkähdellä näkyviin, heiluen mellastajien
yli. "Nyt", sanoi Bertramin vasenta käsivartta pitelevän miehen
varottava kuiskaus, saman joka oli edelläkin puhunut, "tempautukaa irti
tuosta miehestä ja seuratkaa minua".

Äkillisellä ja voimakkaalla riuhtaisulla Bertram helposti vapautui
kouraisusta, jolla toinen kuljettaja hänen oikealla puolellaan piteli
häntä kauluksesta. Mies yritti vetää esille pistoolin, mutta tuiskahti
tantereeseen Dinmontin nyrkin iskusta, jota tuskin olisi härkäkään
kyennyt vastaanottamaan samatta nöyryytyksettä. "Tulkaa pian", kehotti
heidän puolelleen lyöttäytynyt mies ja sukelsi hyvin soukkaan ja
likaiseen solaan, joka johti syrjään pääkadulta.

Mitään takaa-ajoa ei tullut. Salakuljettajien huomion oli hyvin
epämieluisasti kääntänyt toisaanne Mac-Morlanin ja ratsujoukon
äkillinen ilmestyminen. Maakunta-virkamiehen lujan ja miehekkään äänen
kuultiin julistavan kapinalakeja käskevän "kaikkia laittomasti koolle
tulleita hajaantumaan henkensä uhalla". Tämä keskeytys olisikin ehtinyt
ehkäistä koko yrityksen, ellei järjestysvallan valvoja olisi matkalla
saanut vääriä tietoja, jotka johtivat hänet siihen käsitykseen, että
salakuljettajat aikoivat laskea maihin Ellangowanin poukamassa.
Lähes kaksi tuntia haaskautui tuohon harhaannukseen, jonka saanee
huoletta olettaa lähteneen Glossinista. Yön uskaliaaseen yritykseen
niin sydämestään kiintyneenä hän oli arvatenkin saanut väärän viestin
toimitetuksi Mac-Morlanin tielle, hänen tuskallisen tarkkaan korvaansa
kun tietysti viipymättä joutui tieto sotamiesten lähdöstä Hazlewoodin
hovin edustalta.

Sillävälin Bertram seurasi opastaan, ja hänen kintereillään kiiruhti
vuorostaan Dinmont. Roskaväen huudot, hevosten korskuminen, harvenevat
pistoolinlaukaukset, kaikki melu heikkeni heidän kuuluvistaan, kunnes
he tuon pimeän solan päässä kohtasivat kyytivaunut, joiden edessä kuopi
kaksi parivaljakkoa.

"Oletteko täällä Jumalan nimessä?" sanoi opas kyytimiehelle, joka istui
etuparin välissä.

"Olenpa kyllä", vastasi Jaakko Jabos, "ja soisin olevani missä hyvänsä
muualla".

"Avatkaa sitte vaunut -- te, hyvät herrat, nouskaa niihin -- tuotapikaa
pääsette turvalliseen paikkaan -- ja" (Bertramille) "muistakaa
lupauksenne mustalaisvaimolle!"

Bertram päätti pysyä mukautuvana sellaisen henkilön käsissä, joka
oli vastikään tehnyt hänelle niin erinomaisen palveluksen. Hän astui
vaunuihin, Dinmont perässä; Vaapsahainen oli pysytellyt heidän
kintereillään ja loikkasi mukaan samalla kertaa. Vaunut lähtivät
vierimään hyvin vinhasti.

"Taivasten tekijä", virkahti Dinmont, "tämä se vasta on ihme ja kumma!
Turkanen, toivoakseni eivät meitä sieppaa sen tien. Ja mihin joutuukaan
Päistärikkö? Mieluummin olisin sen seljässä kuin herttuan kaleeseissa,
Jumala sitä siunatkoon."

Bertram huomautti, etteivät he noin kovaa vauhtia kiitäen voisi
kauvaskaan kulkea hevosia vaihtamatta ja että heidän sopi oman tahtonsa
mukaan jättäytyä aamuun asti ensimäiseen majataloon, mihin kyytimies
pysähdyttäisi, tai ainakin vaatia selitystä matkansa päämäärästä ja
tarkotuksesta. Sieltä voisi mr. Dinmont antaa ohjeita uskollisesta
ratsustaan, joka varmaankin oli täydessä turvassa siinä tallissa, johon
hän oli sen jättänyt.

"Niin no, no niin, olkoon menneeksi Dandien puolesta. Turkanen, kunhan
vain pääsemme tästä keikkuvasta kirstun tapaisesta, niin luulenpa, että
ottaisi lujalle panna meitä poikkeamaan mihinkään muuhun suuntaan kuin
oman päämme mukaan."

Hänen puhuessaan vaunut tekivät äkkikäänteen ja osottivat heille
vasemmasta ikkunastaan jonkun matkan päässä tulipalon laajalti
valaiseman kauppalan; liekit olivat saavuttaneet väkijuomilla ahdatun
varastohuoneen ja hulmusivat nyt korkealle ilmaan kirkkaan lieskan
huojuvana patsaana. Heillä ei ollut pitkää aikaa ihailla tätä
näytelmää, sillä toinen mutka vei heidät kapealle istutusmetsäin
saartamalle raitille, jota myöten vaunut kiitivät miltei pilkko
pimeässä, mutta hiljentymättömällä vauhdilla.




49 luku.

JÄNNITTYNYTTÄ ODOTUSTA.


Meidän on nyt palattava Woodbourneen, mistä siirryimme heti kun
eversti oli antanut joitakin määräyksiä uskotulle palvelijalleen.
Hänen liittyessään vierashuoneessa neitosien seuraan herätti näiden
huomiota hänen kasvonpiirteissään kuvastuva epätavallinen ajattelun
ja jännityksen ilme. Mannering ei kuitenkaan ollut udeltava mies
niidenkään silmissä, joita hän enimmin rakasti, joten hänen ilmeisen
mielenliikutuksensa aihetta ei rohjettu tiedustaa. Tuli teen aika, ja
seurue nautti virvokettaan hiljaisesti, kun ulko-oven eteen ajettiin
vaunuilla ja kellon kilinä ilmotti vieraskäynnin. "Mitä", virkahti
Mannering, "tämähän on useita tunteja liian aikaista".

Kotvasen vaitiolon jälkeen Barnes avasi oven ja ilmotti mr. Pleydellin.
Sisälle astui lakimies, jonka hyvin harjattu musta takki, tarkoin
jauhotettu tekotukka, pitsireunaiset röyhelöt, ruskeat silkkisukat
ja häikäiseviksi kiillotetut kultasolkiset kengät osottivat, millä
huolella vanha herrasmies oli varustautunut naisseuraan. Sydämellisesti
kättä puristaen toivotti Mannering hänet tervetulleeksi. "Juuri se
mies, jota tällä hetkellä kaipasin!"

"Niin", vastasi asianajaja, "sanoinhan käyttäväni ensimäistä
tilaisuutta. Olenpa siis rohjennut jättää oikeuden viikoksi
istuntokautena -- harvinainen uhraus -- mutta päähäni pälkähti, että
minusta voisi olla hyötyä, ja samaan aikaan oli minulla eräs tutkinto
täällä hoidettavana. Mutta ettekö esittele minua nuorille naisille?
-- Ah, tuossapa yksi, joka minun olisi sukunsa näköisyydestä pitänyt
heti tuntea! Miss Lucy Bertram, rakas neitiseni, minua sydämestäni
ilahuttaa nähdä teidät." -- Ja hän kietaisi käsivartensa tytön uumille
ja suudella maiskautti häntä kumpaisellekin poskelle, Lucyn punehtuen
alistuessa tähän tervehdystapaan.

"_On n'arrête pas dans un si beau chemin_",[54] pitkitti iloinen
vanha herrasmies ja everstin esitellessä hänet Julialle käytti samaa
vapautta tähänkin kaunottareen nähden. Julia naurahti, punastui ja
livahti irti. "Pyydän tuhannesti anteeksi", puheli lakimies, tehden
kumarruksen, jossa ei ollut rahtuakaan ammatillista jäykkyyttä; "ikä ja
vanhat tavat antavat etuoikeuksia, ja tuskin osaan sanoa, olenko juuri
nyt pahoillani siitä, että olen liiankin hyvin oikeutettu vaatimaan
niitä kaikkia, vaiko hyvilläni tällaisen tilaisuuden saamisesta niiden
käyttämiseen näin mieluisasti".

"Toden totta, sir", sanoi miss Mannering nauraen, "jos noin imartelevia
puolustuksia lausuilette, niin alammekin epäillä, tokko sallimme teidän
vetäytyä väittämienne kelpoisuusehtojen suojaan".

"Voin vakuuttaa sinulle, Julia", puuttui puheeseen eversti, "että sinä
olet aivan oikeassa. Neuvos-ystäväni on vaarallinen mies; kun viimeksi
sain mielihyvän häntä tavata, oli hän kamarissaan kaunottaren kanssa,
joka oli myöntänyt hänelle kaksinkohtauksen kello kahdeksalta aamulla."

"Niin, mutta, eversti", huomautti neuvos, "teidän tulisi lisätä, että
minun oli enemmän kiitettävä suklaata kuin sulojani niin harvinaisesta
suosionosotuksesta henkilön taholta, jonka käytös on niin säädyllistä
kuin mrs. Rebecan ehdottomasti on".

"Ja sen tulisi muistuttaa minua, mr. Pleydell", sanoi Julia,
"tarjoamaan teille teetä -- jos nimittäin olette jo päivällistä syönyt".

"Mitä tahansa, miss Mannering, teidän kädestänne", vastasi
kohtelias lainoppinut; "kyllä, olen syönyt -- tarkotan siten kuin
skotlantilaisessa majatalossa päivällistä syödään".

"Siispä jokseenkin vaatimattomasti", sanoi eversti, käsi kellon
kahvassa; "antakaa minun toimittaa teille jotakin".

"No, totta puhuen", vastasi mr. Pleydell, "olen mieluummin nyt ilman.
Olen tutkistellut sitä asiaa, sillä tietäkääkin, että minä pysähdyin
hetkiseksi alikertaan vetämään jaloistani säärykseni, 'koipiini
käiveroihin liian väljät'", hieman tyytyväisesti vilkaisten raajoihin,
jotka hänen ikäiselleen näyttivät hyvinkin täyteläisiltä, "ja minulla
oli hiukan keskustelua teidän Barnesinne sekä hyvin älykkään henkilön
kanssa, jonka oletan emännöitsijäksi. Meidän keskemme sovittiin --
_tota re perspecta_[55] -- pyydän miss Manneringilta latinaani anteeksi
-- että emännöitsijä lisää keveään perheillalliseenne tukevammaksi
ravinnoksi sorsaparin. Ilmaisin hänelle, kaikella alamaisuudella
tietysti, viheliäiset mielipiteeni kastikkeesta, jotka osuivat
täsmälleen yhteen hänen omiensa kanssa; ja jos suvaitsette, niin odotan
mieluummin niiden valmistumista ennen kuin nautin mitään tukevaa."

"Ja me siirrämme tavallisen illallishetkemme aikaisemmaksi", lupasi
eversti.

"Kaikesta sydämestäni", mukasi Pleydell, "kunhan en hetkeäkään
aikaisemmin menetä neitosien seuraa. Olen yhtä mieltä vanhan ystäväni
Burnetin[56] kanssa; minun mieleiseni on _coena_, muinaisten miesten
illallinen, mieluisa ateria ja seuraystävällinen lasillinen, jotka
huuhtovat ihmisen mielestä ne lukinverkot, joita elämän hyörinä tai
synkkyys ovat aivoihimme kaiken päivää kutoneet."

Mr. Pleydellin katseen ja sävyn vilkkaus, ja se tyvenyys, jolla hän
järjesteli pikku herkuttelijamukavuuksiaan kuin kotonaan, huvitti
neitosia, mutta eritoten miss Manneringia, joka heti alkoi osottaa
neuvokselle mitä imartelevinta huomaavaisuutta; ja enemmän sievistelyjä
vaihdeltiin teepöydän ääressä kuin meillä on tilaa kerrata.

Heti kun tämän äärestä erottiin vei Mannering neuvoksen käsipuolesta
pieneen vierashuoneen viereiseen työhuoneeseen, missä perheen tavan
mukaan oli aina iltasin kynttilöitä ja hyvä pystyvalkea.

"Näen", sanoi mr. Pleydell, "että teillä on jotakin minulle sanottavaa
Ellangowanin asiasta -- onko se maallista vai taivaallista? Mitä
sanoo sotilaallinen Albumazarini? Oletteko arvioinut tulevaisuuden
suunnan? Oletteko kysynyt neuvoa tähtitauluiltanne, almochodeniltanne,
almuteniltanne?"

"En todellakaan, neuvos", vastasi Mannering; "te olette ainoa
Ptolemaios, johon aion tällähaavaa turvautua -- olen Prosperon
tavoin katkaissut sauvani ja upottanut kirjani syvälle pohjustimen
tapaamattomiin. Mutta suuria uutisia on minulla kuitenkin. Meg
Merrilies, egyptiläinen sibyllamme, on ilmestynyt koulumestarille juuri
tänä päivänä, nähtävästi aika lailla säikytellen kelpo miestä."

"Vai niin?"

"Ja hän on kunnioittanut minua käymällä kirjeenvaihtoon kanssani,
arvellen olevani yhtä syvällä tähtienlukemisen salaisuuksissa kuin ensi
kerrallakin tavatessamme. Tässä on hänen töherryksensä, jonka minulle
toi koulumestari."

Pleydell asetti silmälasit nenälleen. "Viheliäinen, rasvainen lappunen
tosiaankin -- ja kirjaimet isoja piirtoja pystyssä törröttämässä kuin
käristetyn porsaan kylkiluut -- saan siitä hädin selvääkään."

"Lukekaa ääneen", pyysi Mannering.

"Koetan", vastasi lakimies. "'_Olette hyvä etsijä, mutta kehno löytäjä;
asetuitte tukemaan luhistuvaa taloa, mutta arvasitte jokseenkin
varmaksi, että se kohoaa jälleen. Kääntäkää kätenne likeiseen työhön,
niinkuin käänsitte katseenne kaukaiseen kohtaloon. Toimittakaa vaunut
tänä iltana kello kymmeneksi Koukkuojan päähän Portanferryyn ja antakaa
niiden tuoda Woodbourneen tulijat, jotka kysyvät, ovatko ne siellä
Jumalan nimessä_'. -- Malttakaas, tässähän on runoakin:

    "'_Yö loppunsa näki,
    meni väärältä väki,
    kun Bertramin oikeuden, Bertramin vallan
    yhyttää Ellangowanin mäki_.'

"Salaperäinenpä on epistola, ja päättyy kumeealaisen sibyllan arvoisilla
säkeillä. Ja mitä olette tehnyt?"

"No", sanoi Mannering hiukan vastahakoisesti, "minun ei tehnyt
mieleni vaarantaa mitään tilaisuutta tämän jutun valaisemiseen. Vaimo
on kenties sekaisin päästään, ja nämä purkaukset saattavat viritä
pelkästään mielikuvituksen näyistä; mutta tekin olitte sitä mieltä,
että hän tiesi tuosta kummallisesta jutusta enemmän kuin konsanaan
ilmaisi."

"Ja siis", virkkoi Pleydell, "lähetitte vaunut määräpaikalle?"

"Nauratte minua, jos tunnustan lähettäneeni", vastasi eversti.

"Minäkö?" epäsi asianajaja. "En vähääkään; pidän sitä viisaimpana mitä
saatoitte tehdä."

"Niin", myönsi Mannering hyvillä mielin siitä, että oli välttänyt
pelkäämänsä ivan; "pahinhan mahdollisuus on kyytimaksun menetys --
lähetin Kippletringanista parivaljakon vetämät kyytivaunut, antaen
kirjeen mukaiset ohjeet. Hevoset saavat pitkällisen ja kylmän
vartiovuoron tän'yönä, jos tietomme on väärä."

"Kyllähän, mutta minun luullakseni se osottautuu tähdelliseksi", arveli
lakimies. "Tuo nainen on näytellyt osaa, kunnes uskoo sen itse; tai
jos hän on läpeensä ovela petkuttaja ilman itsepetoksen rahtuakaan
ilkikurisuutensa lieventämiseksi, niin saattaa hän kuitenkin ajatella
olevansa sidottu toimimaan osassaan. Sen ainakin tiedän, että minä en
saanut hänestä mitään tolkkua tavallisin kyselykeinoin, joten meidän
on viisainta antaa hänelle tilaisuus paljastuksen tekemiseen omalla
tavallaan. Onko teillä muuta sanottavaa, vai menemmekö jo naistemme
luokse?"

"Onpa vain mieleni tavattomasti kiihdyksissä", vastasi eversti, "ja --
mutta minulla ei todellakaan ole sen enempää asiaa. Kyllä totisesti
lasken minuutit, kunnes vaunut palaavat; te päin vastoin ette niin
jännity."

"Ka, en -- kaikkeenhan tottuu", sanoi enemmän kokenut lakimies;
"sydämestäni kyllä otan osaa juttuun, mutta luulenpa kestäväni
väliajan, jos neitoset suovat meille hiukan soittoa ja laulua".

"Ja myöhemmin sorsien avulla?" muistutti Mannering.

"Totta, eversti; lakimiehen huolehtiminen tärkeimmänkään juttunsa
kohtalosta on harvoin tärvellyt hänen untaan tai ruokahaluaan. Ja
sentäänkin olen hyvin kiihkeä kuulemaan noiden vaununpyörien ratinan
niiden palatessa."

Niin sanoen hän nousi ja astui edellä viereiseen huoneeseen, missä
miss Mannering hänen pyynnöstään istuutui klaveerin ääreen. Hän säesti
Lucy Bertramin suloisia kotimaisia laulelmia ja jälkeenpäin itse hyvin
loistavasti esitti joitakuita Scarlattin sonaatteja. Vanha lakimies,
joka osasi hiukan kihnata selloa ja oli Edinburghin herrasmiesten
soitannollisen seuran jäsen, oli niin ihastuksissaan tällaisesta
iltansa vietosta, että hän tuskin lienee kertaakaan ajatellut sorsia
ennen kuin Barnes ilmotti illallispöydän katetuksi.

"Pyytäkää mrs. Allania pitämään jotakin varalla", sanoi eversti;
"odotan -- tuota -- toivon -- kenties tulee tänne joku myöhemmällä; ja
palvelijat valvokoot, älkääkä sulkeko yläporttia ennen kuin käsken".

"Hyväinen aika, sir", kummasteli Julia, "ketä voittekaan enää yöllä
odottaa?"

"Hm -- eräät henkilöt, minulle vieraat, puhelivat käyvänsä illemmällä
liikeasioissa", vastasi hänen isänsä hiukan hämillään, sillä hänelle
olisi ollut karvasta paljastaa pettymystä, joka olisi saattanut
aiheuttaa pilantekoa hänen arvostelukyvystään; "se on ihan epävarmaa".

"Vai niin, mutta mepä emme anna heille seurueemme häiritsemistä
anteeksi", vakuutti Julia, "elleivät tuo mukanaan yhtä runsaasti
hyväntuulisuutta ja yhtä herkkää sydäntä kuin ystäväni ja ihailijani,
joksi hän on nimittäytynyt, mr. Pleydell".

"Oi, miss Julia", huokasi Pleydell, kohteliaasti tarjoten käsivartensa
saattaakseen hänet ruokahuoneeseen, "on ollut aika -- kun palasin
Utrechtista vuonna 1738 --"

"Älkäähän siitä hiiskaustakaan lausuko", kielsi nuori neiti; "me
pidämme teistä paljoa paremmin sellaisena kuin olette. Utrechtista,
kautta kaiken hyvän! -- rohkenenpa väittää kuluttaneennekin
kaikki siitä saakka vierreet vuodet vapautuaksenne hollantilaisen
kasvatuksenne vaikutuksista niin tyyten kuin mahdollista."

"Voi, anteeksi, miss Mannering", sanoi lakimies; "hollantilaiset ovat
kohteliaisuudessa paljoa pitemmällä kuin heidän huikentelevaiset
naapurinsa ovat halukkaat myöntämään. He ovat huomaavaisuudessaan
täsmällisiä kuin kellon koneisto."

"Siihen minä väsyisin", vastasi Julia.

"Häiriintymättömiä hyväntuulisuudessaan", pitkitti Pleydell.

"Pahempaa ja pahempaa", arveli nuori neiti.

"Ja sitte", jatkoi vanha _beau garçon_,[57] "vaikka rakastajanne on
kuuteen kertaan kolmenasatanaviitenäseitsemättä päivänä asettanut
sadeviittanne hartioillenne ja jalanlämmittäjän kenkienne alle, sekä
ajanut pikku rekeänne talvijäällä ja kääsejänne kesäpölyssä, saatte
yhtäkkiä työntää hänet luotanne selityksettä tai puolustuksetta
kahdentenatuhantenasadantenayhdeksäntenäkymmenentenä päivänä, joka
minun pikaisen laskelmani mukaan ja karkausvuosia lukuunottamatta
päättää olettamamme ihailun kierroksen, vieläpä herttaisten
tunteittenne tarvitsematta vähimmälläkään tavalla huolestua tekonne
seurauksista mynheerin mielenrauhalle".

"No", vastasi Julia, "tuo viimeinen on todella hollantilainen suositus,
mr. Pleydell -- kristalli ja sydämet menettäisivät kaiken ansionsa
maailmassa, elleivät olisi niin hauraita".

"Kas, jos siitä tulee puhe, miss Mannering, onpa yhtä vaikea
löytää särkyvää sydäntä kuin särkymätöntä lasia; ja siitä syystä
painostaisin omani arvoa -- ellen näkisi mr. Sampsonin jo jonkun
aikaa pitäneen silmiänsä ummistettuina ja käsiänsä ristissä, odottaen
keskustelemuksemme päättymistä, alottaakseen ruokarukouksen. -- Ja
totta puhuen, näyttävätpä sorsat ylen herkullisilta."

Arvoisa neuvos istuutui pöytään ja jätti toviksi mielistelynsä sikseen,
osottaakseen kunniaa eteensä asetetuille hyville tavaroille. Mitään
enempää ei ole hänestä vähään aikaan pantu muistiin, paitsi huomautus,
että sorsat oli käristetty taidon täydellisyyden rajalta ja että mrs.
Allanin punaviinistä, sitronasta ja cayenne-pippurista valmistama
kastike oli yläpuolella ylistelyn.

"Näen", pisteli miss Mannering, "saaneenikin pelottavan kilpailijan mr.
Pleydellin suosiosta jo hänen vakuutellun ihailunsa ihan ensimäisenä
iltana".

"Suokaa minulle anteeksi, kaunokaiseni", vastasi neuvos, "ainoastaan
teidän ilmeinen säälimättömyytenne on johtanut minut siihen virheeseen,
että syön hyvän illallisen teidän nähtenne; miten voin kestää teidän
katseittenne kovuutta, jollen voimiani vahvista? Samalla perusteella,
enkä millään muulla, pyydän lupaa maistella viiniäkin teidän
seurassanne."

"Tämäkin on kai Utrechtin tapoja, mr. Pleydell?"

"Anteeksi, madam", vastasi neuvos, "itse ranskalaisetkin,
kaiken kohteliaan esikuvat, nimittävät majatalojensa pitäjiä
_restaurateur_'eiksi, epäilemättä viitaten siihen huojennukseen,
jota ne suovat apealle rakastajalle, kun hänen lemmittynsä ankaruus
lyyhistyttää häntä maahan. Oma kohtani kaipaa niin paljon huojennusta,
että minun täytyy pyytää teiltä tuota toista siipeä, mr. Sampson,
sen estämättä minua jälkeenpäin vetoomasta miss Bertramiin leivoksen
anomuksella; suvaitkaahan repiä siipi, sir, leikkaamatta sitä -- mr.
Barnes auttaa teitä, mr. Sampson, -- kiitän, sir, -- ja lasillinen
olutta, mr. Barnes, olkaa hyvä."

Miss Manneringin vilkkaudesta ja huomaavaisuudesta mielistyneen
vanhan herran rupatellessa hänen ja omaksi huvikseen, alkoi eversti
Manneringin kärsimättömyys kiihtyä yli kaikkien rajojen. Hän kieltäysi
istumasta pöydässä, koska hän ei muka milloinkaan syönyt illallista, ja
mitteli lattiaa nopein ja maltittomin askelin, milloin avaten ikkunan
tähystelläkseen pimeälle nurmikolle, milloin kuunnellen, eikö etäältä
puistokujan päästä alkaisi erottaa vaunujen jyrinää.

Vihdoin hän kaiken malttinsa menettäen läksi huoneesta, otti hattunsa
ja viittansa ja meni kävelylle puistokujaan, ikäänkuin olisi hän siten
kyennyt jouduttamaan odottelemiensa tuloa.

"Soisinpa todella", huomautti miss Bertram, "ettei eversti Mannering
noin pistäytyisi ulos yön selkään. Olettehan kai kuullut, mr. Pleydell,
millainen julma säikähdys meitä kohtasi?"

"Haa, salakuljettaja-seikkailu?" vastasi asianajaja. "Ne ovat vanhoja
ystäviäni. Toimitin niistä moniaita tuomiolle kauvan aikaa takaperin,
ollessani tämän piirikunnan sheriffinä."

"Ja sitte saimme toisen pelotuksen heti jälkeenpäin", lisäsi miss
Bertram, "yhden lurjuksen yrittäessä kostaa".

"Jolloin nuori Hazlewood sai vamman -- kuullut olen senkin."

"Ajatelkaahan, mr. Pleydell", jatkoi Lucy, "miss Manneringin ja minun
kauhistustamme, kun vastaamme karkasi roisto, joka oli yhtä hirmuinen
voimiltaan kuin kamala kasvonpiirteiltäänkin!"

"Tietäkääs, mr. Pleydell", tokaisi Julia, kykenemättä hillitsemään
äkäänsä ihailijansa tarkottamattoman halventamisen johdosta, "nuori
Hazlewood on tämän seudun nuorten naisten silmissä niin kaunis, että he
pitävät rumahisena jokaista hänen lähelleen tulijaa".

"Ohoo!" ajatteli Pleydell, joka oli ammatiltaan sävyjen ja
äänenpainojen tarkkailija, "tässäpä on nuorten ystävieni kesken jotakin
vinossa. -- Minä, miss Mannering, en ole nähnyt nuorta Hazlewoodia
sen koommin kun hän oli nuori poika, joten nuo naiset voivat olla
ihan oikeassakin; mutta voin vakuuttaa teille huonoksumisestanne
huolimatta, että jos haluatte nähdä komeita miehiä, niin teidän on
mentävä Hollantiin. Kaunein mies, mitä olen nähnyt, oli hollantilainen,
vaikka hänen nimensä olikin Vanbost tai Vanbuster taikka jotakin muuta
raakalaiselta sointuvaa. Hän ei totta kyllä liene ihan yhtä kaunis nyt
enää."

Nyt oli Julian vuoro joutua hiukan hämilleen oppineen ihailijansa
umpimähkäisestä osaamasta, mutta samassa astui eversti huoneeseen.
"En yhäkään kuule heistä mitään", hän pahotteli; "emme sentään vielä
hajaannu. Missä on mestari Sampson?"

"Täällä, kunnioitettava sir."

"Mikä on tuo kirja, jota pidätte kädessänne, mr. Sampson?"

"Se on oppineen De Lyran, sir -- anoisin hänen arvoisuutensa mr.
Pleydellin tulkintaa eräästä riidanalaisesta kohdasta, tietenkin
milloin häneltä parhaiten liikenee aikaa."

"Minä en ole sillä päällä", vastasi Pleydell; "tässä on puoleensa
vetävämpää tulkintaa. Enpä arkaile pyytää näitä kahta neitokaista
vuorolauluun, jossa minäkin, minä itse, ajatelkaas, uskallan ottaa
basso-osan. Hirteen De Lyra; pitäkää hänet toiseen aikaan."

Pettynyt koulumestari sulki vanhan niteen, suuresti ihmetellen
itsekseen, että noin laajatietoinen mies saattoi antautua joutavaan
naljailuun. Mutta välittämättä korkean opinmaineensa haaskaamisesta
kaatoi neuvos itselleen ison lasillisen burgundia, koetti hiukan
sujutella jonkun verran kulunutta ääntänsä ja antoi neitosille urhean
kutsun yhtymään "Kolmeen koitoon merimieheen", oman osansa suurella
loistavuudella suorittaen.

"Ettekö kuihduta ruusujanne näin myöhään valvomalla, hyvät neidit?"
kysyi eversti.

"Emme vähääkään, sir", vastasi Julia; "ystävänne mr. Pleydell uhkaa
ruveta mr. Sampsonin oppilaaksi huomenna, joten meidän on tänä yönä
käytettävä vallotustamme parhainta mahdollisuutta myöten".

Tämä johti uuteen soitannolliseen taidon koetukseen, ja siitä
innostuttiin vilkkaaseen keskusteluun. Vihdoin, kun kello yhden
yksinäinen lyönti oli jo aikaa sitte häipynyt yön pimentoiseen
korvaan ja seuraava ajan etenemisen merkki läheni, katsoi Mannering
kelloaan, kärsimättömyytensä oltua kauvan muuttuneena pettymykseksi
ja toivottomuudeksi, ja sanoi: "Meidän täytyy nyt jättää heidät
mielestämme."

Samassa -- mutta mitä sitte tapahtui, se vaatii oman lukunsa.




50 luku.

KADONNEEN PALUU.


Pistäessään kellon taskuunsa kuuli Mannering etäistä ja kumeata jytyä.
"Sieltä tulevat varmasti vaunut -- ei, tuuli siellä vain hohisee
lehdettömissä puissa. Tulkaahan ikkunaan, mr. Pleydell."

Neuvos oli iso silkkinen nenäliina kädessään laajasti selittelemässä
Julialle jotakin mielestään mielenkiintoista asiaa, mutta totteli
kuitenkin kutsua, ensin kietaistuaan nenäliinan kaulaansa varokeinoksi
kylmää viimaa vastaan. Pyörien ratina kävi nyt hyvin selväksi,
ja Pleydell juoksi ulos eteiseen, kuin olisi hän varannut kaiken
uteliaisuutensa siihen hetkeen. Eversti soitti Barnesia, määrätäkseen
tulijat osotettavaksi eri huoneeseen, hän kun ei ollenkaan tiennyt,
ketä vaunuissa saapui. Mutta ne pysähtyivätkin ovelle ennen kuin hän
ehti selittää tarkotustaan. Pian jälkeenpäin huudahti mr. Pleydell:

"Siinäpä totisesti on liddesdalelainen ystävämme, mukanaan roteva nuori
mies samaa lajia."

Hänen äänensä seisahdutti Dinmontin, joka tunsi hänet yhtä suuresti
mielissään kuin ihmeissäänkin: "Turkanen, jos siinä teidän
arvoisuutenne on, niin olemmekin yhtä tiukassa turvassa kuin
olkivitsaksella vyötetty lyhde ladossa."

Mutta lampuodin edetessä tekemään kumarruksensa astui Bertram melkein
tietämättään vierashuoneen avoimesta ovesta sisälle, äkillisen
valovirran huikaisemana ja asemansa aavistamattomuuden hämmennyttämänä;
siten hän joutui everstiä vastaan, joka oli juuri tulossa ovelle.
Huoneen kirkas valaistus ei jättänyt mitään epätietoisuuden varaa
siitä, kuka hän oli, ja häntä itseään hämmästytti yhtä suuresti niiden
näkeminen, joille hän noin odottamattomasti esiintyi, kuin heitäkin
noin peräti aavistamattoman vieraan tulo.

On muistettava, että jokaisella saapuvilla olijalla oli omat erikoiset
syynsä kauhulla katsella, mitä ensi näkemällä johtui pitämään
henki-ilmestyksenä. Mannering havaitsi edessään miehen, jonka luuli
Intiassa surmanneensa; Julia näki rakastajansa mitä omituisimmassa ja
arkaluontoisimmassa asemassa, ja Lucy Bertram heti tunsi henkilön, joka
oli ampunut nuorta Hazlewoodia. Bertram tulkitsi everstin tuijottelevan
ja kivettyneen tyrmistyksen pahastumiseksi hänen tunkeutumisestaan ja
kiirehti sanomaan, että hän oli tullut tahtomattaan, kun ei ollut edes
tiennyt, minne vaunuja kiidätettiin.

"Mr. Brown, luullakseni!" virkahti eversti Mannering.

"Niin, sir", vastasi nuori mies vaatimattomasti, mutta lujasti, "sama,
jonka Intiassa tunsitte. Rohkenen toivoa, että mitä minusta silloin
tiesitte, ei estä minua pyytämästä teitä suosiollisesti antamaan
minulle todistuksen maineestani herrasmiehenä ja kunniallisena
kansalaisena."

"Mr. Brown -- harvoin -- en koskaan -- ole niin kummastuksiini joutunut
-- varmastikin, sir, olipa välillämme mitä tahansa, on teillä oikeus
vaatia minulta suosiollista todistusta."

Tällä tärkeällä hetkellä saapuivat asianajaja ja Dinmont. Edellinen
ihmeekseen näki everstin vasta alkavan tointua ensimäisestä
hämmästyksestään, Lucy Bertramin pyörtymäisillään kauhusta ja miss
Manneringin turhaan yrittävän salata tai hillitä epätietoisuuden ja
pahan aavistelun tuskaa.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän. "Onko tuo nuori mies tuonut
Gorgonin pään kädessään? Jahka minä häntä katson -- kautta taivaan!"
jupisi hän itsekseen, "vanhan Ellangowanin ilmetty kuva! Niin, sama
miehekäs ryhti ja kauniit kasvonpiirteet, mutta verrattomasti enemmän
älyä katseissaan! Niin, velho on pitänyt sanansa." Sitte heti Lucyn luo
astuen: "Katsokaa tuota miestä, miss Bertram rakas; ettekö ole koskaan
tuntenut ketään hänen näköistänsä?"

Lucy oli rohjennut vain kerran vilkaista säikkynsä herättäjään, mutta
oli sentään hänen huomattavan mittansa ja ulkomuotonsa johdosta jo
oitis tuntenut nuoren Hazlewoodin luullun vainoojan. Sellainen vakaumus
tietysti esti mitään suosiollisempaa aatosten yhtymää syntymästä, jos
hän olisi tarkemminkin katsellut. "Älkää kysykö minulta hänestä, sir",
sopersi hän, kääntäen kasvonsa pois; "toimittakaa hänet pois, Herran
tähden! meidät murhataan kaikki".

"Murhataan! Missä hiilihanko?" sanoi asianajaja hätkähtäen; "mutta
joutavia! Onhan meitä kolme miestä, paitsi palvelijoita, ja kelpo
Liddesdale tuossa vastaa päälle päätteeksi puolta tusinaa. Meillä on
_major vis_[58] puolellamme -- kuulehan kuitenkin, Dandie ystäväni --
Davie -- mikä oletkaan -- asetu tuon miehen ja meidän väliimme naisten
turvaksi."

"Hyväinen aika, mr. Pleydell!" huudahti lampuoti; "siinähän on kapteeni
Brown -- ettekö te kapteenia tunne?"

"Kas, jos hän on sinun ystäviäsi, niin eipä liene hätää", vastasi
Pleydell; "pysy sentään lähellä".

Tämä kaikki kävi niin nopeasti, että koulumestari vasta ennätti
tointua hajamielisyyden kohtauksesta, sulkea kirjan, jota oli sopessa
lueskellut ja astua esille silmäämään vieraita, jolloin hän yhtäkkiä
huudahti Bertramin nähdessään: "Jos hauta voi luovuttaa kuolleensa,
niin tuossa seisoo rakas ja kunnioitettu isäntäni!"

"Olemme lopultakin oikeassa, kautta taivaan! Olin varma siitä, etten
erehtynyt", sanoi lakimies; "hän on ihan isänsä kuva. -- Hei, eversti,
mitä ajattelettekaan, kun ette toivota vierastanne tervetulleeksi?
Luulen -- uskon -- luotan siihen, että me olemme oikeassa -- en ole
eläissäni nähnyt moista yhdennäköisyyttä! Mutta kärsivällisyyttä --
mestari, älkää hiiskuko sanaakaan. Istuutukaahan, nuori mies."

"Pyydän anteeksi, sir; jos olen, kuten luulen, eversti Manneringilla,
niin haluaisin ensin tietää, pahastuttaako aikomaton tuloni, vai
sopiiko minun jäädä?"

Mannering malttui ponnistuksin. "Olette varsin tervetullut, etenkin
jos voitte osottaa, millä tavoin saatan teitä auttaa. Luullakseni
on minulla joitakin vääryyksiä hyvitettävänä teille -- sitä olen
usein aavistellut; mutta äkillinen ja odottamaton ilmestymisenne,
johon liittyi tuskallisia muistoja, esti minua heti sanomasta, että
mikä tahansa onkaan tuottanut minulle tämän vieraskäynnin kunnian,
mielelläni sen otan vastaan."

Bertram kumarsi Manneringin vakavalle kohteliaisuudelle kylmästi, mutta
säädyllisesti.

"Julia, rakkaani, sinun on parempi poistua. Mr. Brown, sallittehan
tyttäreni lähteä; huomaan entisiä muistoja syöksähtävän hänenkin
mieleensä."

Miss Mannering nousi siis ja poistui, mutta ei Bertramin sivuuttaessaan
voinut pidättyä kuiskaamasta yksinomaan hänen kuultavakseen: "Kohtalon
pyörteessä taaskin!" Miss Bertram seurasi ystävätärtään, kovin
ihmeissään, mutta hirviämättä toistamiseen katsahtaa kammoamaansa
olentoon. Jotakin erehdystä hän näki olevan olemassa, ja hän
oli vastahakoinen kartuttamaan hämminkiä julistamalla vieraan
pahantekijäksi. Tämä oli tuttu everstille, sen huomasi hän, ja häntä
kohdeltiin herrasmiehenä; hän ei siis kai ollutkaan tuo murhan yrittäjä
tai oli Hazlewood ollut oikeassa, pitäessään laukausta tapaturmaisena.

Muu seura ei olisi ollut hullumpi ryhmä taitavalle maalaajalle. Kukin
oli liiaksi hämmennyksissään omista tunteistaan, tarkatakseen muiden
esiintymistä. Bertram oli ihan odottamattaan joutunut henkilön luo,
jota hän vuorotellen luontui vieromaan omakohtaisena vihamiehenään ja
kunnioittamaan Julian isänä. Manneringia vaati aina suuressa kunniassa
pitämänsä kohteliaisuus ja vieraanvaraisuus esiintymään luontevasti,
samalla kun hänen sydäntään kuitenkin sykähdytteli riemu siitä, että
hän olikin viaton toisen hengen ottamiseen yksityisessä riidassa, mutta
kaiken aikaa liikkui hänen sielussaan myöskin vanha vastenmielisyys
ja ennakkoluuloisuus, elpyen hänen korskeassa mielessään sen miehen
ilmestyessä, jota kohtaan hän oli niitä tunteita niin karvaasti
hautonut. Sampson tuki vapisevia raajojansa nojautumalla lepotuolin
selkämystään ja tuijotti Bertramiin niin jännittyneenä, että hänen
kasvonpiirteensä oudosti vääntyivät. Dinmont väljään pörhöiseen
päällystakkiinsa verhoutuneena muistutti takajaloilleen kohonnutta
jättiläismoista karhua, tähystäessään koko kohtausta silmät suurina
ällistellen.

Lakimies yksinään oli parhaassa hommassaan, terävänä, rivakkana
ja vireänä. Hän aprikoitsi jo loistavaa menestystä harvinaisessa,
vaiherikkaassa ja salaperäisessä oikeudenkäynnissä, eikä yksikään
nuori hallitsija toiveiden elähyttämänä ja uljaan armeijan etunenään
asettuneena voisi kokea suurempaa riemastusta ensimäisellä
taistoretkellään. Hän hyöri hyvin tarmokkaasti ja otti koko selvittelyn
järjestämisen huolekseen.

"No niin, hyvät herrat, istuutukaahan; tämä on kaikki minun alaani,
antakaa minun järjestää. Istuutukaa, eversti hyvä, kyllä minä
selvittelen; istuutukaa, mr. Brown, _aut quocunque alio nomine
vocaris_[59] -- mestari, ottakaa sijanne -- vedä tuolisi lähemmäksi,
kelpo Liddesdale."

"Enpä tiedä, mr. Pleydell", epäröitsi Dinmont, katsellen vuoroin
sadeviittaansa, vuoroin huoneen hienoa kalustoa, "minun olisi ehkä
parempi mennä johonkin muualle ja jättää teidät jutustamaan -- en ole
oikein säällisissä pukimissa".

Eversti tunsi nyt Dandien, astui oitis hänen luokseen ja toivotti
hänet sydämestään tervetulleeksi. Edinburghissa näkemästään tiesi hän
vakuuttaa, että hänen karkea takkinsa ja anturasaappaansa olisivat
kuninkaallisellekin vierashuoneelle kunniaksi.

"Eihän nyt toki, eversti, yksinkertaista ylämaan kansaahan sitä vain
ollaan; mutta mielellänihän kuulisin mitä tahansa hyvää tapahtuvan
kapteenille, ja varma olen siitä, että kaikki käypi hyvin, jos mr.
Pleydell ottaa hänen pikku juttunsa hoitaakseen."

"Oikeassa olet, Dandie -- Ylämaan oraakkelin suulla puhuttu -- ja nyt
hiljaa. -- No, olettepa viimeinkin kaikki istumassa; ottakaa lasillinen
viiniä, kunnes alotan katekismuskuulusteluni järjestelmällisesti. Ja
nyt", Bertramiin kääntyen, "poikaseni, tiedättekö kuka tai mikä te
olette?"

Hämmennyksissäänkään ei kinkeriläinen voinut olla nauramatta tätä alkua
ja vastasi: "Luulinpa, sir, ennen tietäväni; mutta myönnän äskeisten
seikkain saaneen minut hiukan epävarmaksi."

"Sanokaakin siis, miksi itseänne ennen arvelitte."

"Minulla oli tapana ajatella ja nimittää itseäni Vanbeest Browniksi,
joka palveli vapaaehtoisena eversti Manneringin rykmentissä, jolloin en
jäänyt hänelle tuntemattomaksi."

"Siinä voin vakuuttaa mr. Brownin samaksi mieheksi", sanoi eversti, "ja
lisätä mitä hänen vaatimattomuutensa on saattanut unohtaa, että hän
kunnostausi lahjakkaana ja urheana miehenä".

"Sen parempi, eversti hyvä", arveli mr. Pleydell; "mutta tuo koskee
yleistä luonnetta -- mr. Brownin tulee meille mainita, missä hän on
syntynyt".

"Skotlannissa luullakseni, mutta paikka on tietymätön."

"Missä kasvanut?"

"Hollannissa, varmasti."

"Muistatteko mitään lapsuudestanne ennen Skotlannista siirtymistä?"

"Hyvin vaillinaisesti. Kuitenkin olen siinä vahvassa käsityksessä,
jonka on kenties syvemmälle juurruttanut mieleeni myöhemmin kokemani
kova kohtelu, että minua lapsuudessani helliteltiin suurella huolella
ja rakkaudella. Epäselvästi muistan kaunismuotoisen miehen, jota sanoin
isäksi, ja kivuloisen naisen, joka kaiketikin oli äitini, mutta se on
vain sekavaa ja hämärää muistelua. Niinikään muistan pitkän, laihan,
säyseän mustapukuisen miehen, joka opetti minua lukemaan ja vei minua
kävelyille; ja luullakseni ihan viimeisellä kerralla --"

Koulumestari ei voinut enää hillitä itseään. Sana sanalta yhä selvemmin
nähdessään hyväntekijänsä lapsen palanneen eteensä hän oli mitä
työläimmin ponnistellut liikutuksensa pidättelemiseksi; mutta Bertramin
lapsuudenmuistojen kääntyessä opettajaan ja hänen toimiinsa, oli hänen
pakosta antautuminen tunteittensa valtaan. Hän ponnahti tuoliltaan ja
huusi kädet ristissä, vapisevin polvin ja kyynelehtivin silmin: "Harry
Bertram! -- katsohan minuun -- enkö minä ollut se mies?"

"Sama!" huudahti Bertram, kavahtaen seisaalleen kuin äkillisen valon
kirkastamana. "Niin -- se oli nimeni -- ja tuo on vanhan rakkaan
opettajani ääni ja muoto!"

Koulumestari heittäysi hänen syliinsä, puristi häntä rintaansa vasten
ilon hurmiossa, joka värisytteli hänen koko ruumistaan, nyyhki
herkkähermoisesti ja vihdoin, Raamatun kielellä sanoen, korotti
äänensä ja itki. Eversti Mannering turvausi nenäliinaansa, Pleydell
mursi haventa ja pyyhkieli silmälasejaan, ja kunnon Dinmont huudahti
purskahdettuaan kahdesti äänekkääseen niiskutukseen: "Lemmon mies --
hän on saanut minut siihen mitä en ole äitimuorin kuolemasta saakka
kokenut."

"No, no", sanoi lakimies viimein, "hiljaisuutta oikeudessa. -- Meidän
on kiistettävä taitavaa riitapuolta vastaan; emme saa ollenkaan hukata
aikaa tietojemme keräämisessä -- kenties on jotakin tehtävä jo ennen
päivän valkenemista -- eihän voi tietää."

"Määrään hevosen satuloittavaksi, jos haluatte", ehdotti eversti.

"Ei, ei, ehtiipä tuon -- ehtiipä tuon -- mutta kuulkaa, mestari,
olen myöntänyt teille riittävän ajan tunteittenne ilmaisemiseen.
Minun täytyy julistaa määräaika päättyneeksi -- antakaa minun jatkaa
tutkintoani."

Koulumestari oli tavanomaisesti kuuliainen, ken tahansa suvaitsikaan
hänelle käskyjään antaa. Hän vaipui takaisin tuolilleen, levitti
kirjavan nenäliinansa kasvoilleen, varmaankin vastaamaan kreikkalaisen
maalaajan huntua, ja näytti ristiin liittyneiden käsiensä liikkeistä
päättäen jonkun aikaa kiittävän sielussaan taivaan armoa. Sitte hän
nosti silmänsä kaihtimen yli kuin vakautuakseen siitä, että rakas
ilmestys ei ollut huvennut ilmaan -- sitte jälleen loi katseensa
alas ryhtyäkseen uudestaan kiitosrukoukseen, kunnes tunsi itsensä
pakottuneeksi tarkkaamaan lakimiestä sen mielenkiinnon vuoksi, jota
hänen kysymyksensä herättivät.

"Ja nyt", sanoi mr. Pleydell jonkun aikaa yksityiskohtaisesti
tiedusteltuaan hänen aikaisimpia muistojaan, "mr. Bertram, sillä meidän
on mielestäni tästälähtein puhuteltava teitä oikealla nimellänne,
ilmottaisitteko meille ystävällisesti pienimmänkin seikan, mitä voitte
muistaa maastalähtönne tavasta?"

"Tosiaankin, sir, täytyy minun sanoa, että vaikka sen kamalan päivän
pääpiirteet ovat unohtumattomasti painuneet mieleeni, on kuitenkin
sama kauhu, joka ne muistiini syövytti, jollakin tavoin seottanut ja
hämärryttänyt yksityisseikat. Muistan kumminkin olleeni kävelyllä
jossakin -- luullakseni metsässä --"

"Aivan oikein, Warrochin metsä se oli, poikani", tokaisi koulumestari.

"Hiljaa, mr. Sampson", kielsi lakimies.

"Niin, metsässä olin kävelyllä", jatkoi Bertram, ammoisten ja sekavien
mielteiden järjestyessä hänen elpyvässä muistissaan; "ja joku oli
mukanani -- tämä arvoisa ja lempeä herrasmies luullakseni".

"Oi, niin, niin, Harry, Jumala sinua siunatkoon -- minä juuri se olin."

"Olkaa vaiti, mestari, älkääkä keskeytelkö todistajaa", käski Pleydell.
"Ja sitte, sir?" Bertramille.

"Ja sitte, sir", jatkoi Bertram, "olin kuin unennäössä vaihtuvinani
hevosen selkään opastajani eteen".

"Ei, ei", huudahti Sampson, "milloinkaan en ole pannut omiakaan
raajojani sellaiseen vaaraan, saati sinun!"

"Tämä on kerrassaan sietämätöntä! -- Kuulkaa nyt, mestari, jos vielä
sanaakaan hiiskutte ennen kuin annan teille luvan, niin luen kolme
lausetta Mustastakirjasta, huitaisen kepilläni kolmasti pääni ympäri,
peruutan koko tämän yön loihdun ja muutan Harry Bertramin takaisin
Vanbeest Browniksi."

"Kunnioitettava ja arvoisa herra", ähkäisi koulumestari, "nöyrästi
pyydän anteeksi -- se oli vain _verbum volens_".[60]

"Mutta _nolens volens_[61] on teidän kammitsoittava kielenne", sääsi
Pleydell.

"Minä pyydän, olkaa hiljaa, mr. Sampson", sanoi eversti; "jälleen
löytyneelle ystävällenne on kovin tärkeätä, että te annatte mr.
Pleydellin rauhassa jatkaa tiedusteluansa".

"Minä mykistyn", lupasi toruttu koulumestari.

"Äkkiä", pitkitti Bertram, "hyökkäsi kimppuumme pari kolme miestä, ja
meidät kiskaistiin ratsailta. Muuta en paljoakaan muista, paitsi että
yritin pujahtaa pakoon hurjasta rynnistelystä ja jouduin hyvin pitkän
vaimon syliin, joka syöksähti pensaikosta ja suojeli minua jonkun
aikaa. Kaikki muu on hämminkiä ja kauhua -- hämärästi kuvastuu mieleeni
meren rantahietikko, luola ja joku voimakas juoma, joka vaivutti
minut pitkäksi aikaa uneen. Sanalla sanoen on muistissani pelkkää
tyhjyyttä, kunnes muistan ensin elelleeni pahoin kohdeltuna ja puoleksi
nälkiintyneenä kajuuttipoikana kuunarissa ja sittemmin koululaisena
Hollannissa vanhan kauppiaan kasvattina; hän oli jollakin tavoin
kiintynyt minuun."

"Ja mitä selityksiä", kysyi mr. Pleydell, "antoi holhoojanne
syntyperästänne?"

"Hyvin lyhyen tiedon", vastasi Bertram, "ja käskyn olla enempää
kyselemättä. Minulle sanottiin isäni ottaneen osaa salakuljetukseen
Skotlannin itärannikolla ja saaneen surmansa tullimiesten kanssa
sattuneessa kahakassa. Hänen hollantilaisten liiketuttaviensa laiva oli
muka silloin ollut rannikolla ja osa sen miehistöä mukana ottelussa; he
olivat korjanneet minut mukaansa säälistä, koska isäni kuolema jätti
minut tyyten turvattomaksi. Vanhemmaksi varttuessani tuntui minusta
olevan tuossa jutussa paljonkin omiin muistoihini soveltumatonta, mutta
mitä saatoin tehdä? Minulla ei ollut mitään keinoa ottaakseni selvää
epäilyksistäni, eikä ainoatakaan ystävää, jonka kanssa olisin voinut
niitä pohtia. Tarinani jatkon tietää eversti Mannering: matkustin
Intiaan konttoristiksi hollantilaiseen kauppahuoneeseen; liikkeen asiat
joutuivat rappiolle -- minä siirryin sotilasuralle enkä toivoakseni
liene sille vielä häpeäksi ollut."

"Te olette oiva nuori mies, sen osaan teistä taata", virkkoi Pleydell,
"ja koska olette niin kauvan ollut isää vailla, niin soisinpa
sydämestäni voivani itse julistautua isäksenne. Mutta tuo nuoren
Hazlewoodin kohtaus --"

"Pelkkä tapaturma", vakuutti Bertram. "Matkustin Skotlannissa
huvikseni, ja viikon ajan asuttuani ystäväni mr. Dinmontin luona, johon
hyväksi onnekseni sattumalta tutustuin --"

"Minun hyvää onneani se oli", puuttui puheeseen Dinmont; "turkanen,
kaksi konnaa olisi ruhjonut pääkuoreni, ellei hän olisi ehättänyt
hätään".

"Pian sen jälkeen kun erosimme minulta rosvottiin matkatavarani,
ja Kippletringanissa asuessani tulin tavanneeksi tuon nuoren
herrasmiehen. Lähestyessäni tervehtimään miss Manneringia, jonka olin
tuntenut Intiassa, mr. Hazlewood halvan asuni johdosta jokseenkin
korskeasti käski minun peräytyä ja antoi siten aiheen nujakkaan, josta
vahingonlaukaus oli ikävänä seurauksena. -- Ja nyt, sir, kun olen
vastannut kaikkiin kysymyksiinne --"

"Ei, ei, ette ihan kaikkiin", korjasi Pleydell, merkitsevästi iskien
silmää; "muutamia tiedustuksia lykkään huomispäivään, sillä luullakseni
on aika lopettaa istunto täksi yötä eli oikeammin aamua".

"No niin, sir", oikaisi nuori mies, "koska olen täksi yöksi varaamiinne
kysymyksiin vastannut kaikkiin, niin selittäisittekö ystävällisesti
minulle, kuka te olette, kun otatte niin suurta osaa asioihini, ja
keneksi minut otatte, koskapa tuloni on tällaista hälinää saanut
aikaan?"

"Ka, mitä minuun tulee", vastasi neuvos, "niin olenhan Paulus Pleydell,
laillistettu asianajaja Skotlannin tuomioistuimissa. Teistä taasen
ei ole helppo sanoa, kuka te tällähaavaa olette, mutta uskon ennen
pitkää saavani tervehtiä teitä squire Henry Bertramiksi, Skotlannin
vanhimpiin kuuluvan suvun päämieheksi sekä Ellangowanin maaomaisuuden
käytön ja tulojen perijäksi. Niin", jatkoi hän, ummistaen silmänsä ja
puhuen itsekseen, "meidän täytyy syrjäyttää hänen isänsä ja esittää
hänet perilliseksi isoisälleen Lewisille, joka perintösäännöllään teki
tilasta sukukartanon -- ainoana viisaana miehenä mitä siitä suvusta
tiedän".

He olivat nousseet vetäytyäkseen huoneisiinsa yöksi, kun eversti
Mannering astui Bertramin luo, tämän seistessä neuvoksen sanoista
hämmästyneenä. "Toivotan menestystä mahdollisuuksille", hän sanoi,
"joita kohtalo on teille avannut. Minä olin aikoinani isänne ystäviä ja
osuin Ellangowanin perheeseen yhtä odottamattomasti kuin te nyt minun,
ihan samana yönä, jona te synnyitte. Vähänpä tiesin tästä seikasta,
kun -- mutta toivoakseni unohtuu epäystävällisyys väliltämme. Uskokaa
minua, teidän ilmestymisenne tänne mr. Brownina, elossa ja terveenä on
vapauttanut minut mitä painostavimmasta ahdistuksesta; ja periessänne
nyt vanhan ystäväni nimen on läsnäolonne mr. Bertramina kaksin verroin
tervetullut."

"Entä vanhempani?" kysyi Bertram.

"Manalla molemmat -- ja sukuomaisuus myyty, mutta saatanee takaisin.
Mitä tahansa tarvitaan oikeutenne saattamiseksi voimaan, siinä olen
minä mitä suurimmalla mielihyvällä mukana."

"Ei, se kaikki jättäkääkin minulle", huomautti neuvos; "se on minun
ammattini, Heikku, minä ansaitsen siitä rahaa".[62]

"Eihän meikäläisen tietenkään sovi", puheli Dinmont, "puhutella
herrasväkeä; mutta jos kapteenin asiata voitaisiin rahalla avitella, ja
sanotaanhan, ettei mihinkään juttuun rahatta pääse --"

"Paitsi lauvantai-iltana", sanoi Pleydell.

"Niinpä niin, mutta palkkiostaan kieltäytyessään teidän arvoisuutenne
hylkäsi jutunkin, niin että kyllä minä en vain enää teitä
lauvantai-iltoina vaivaa -- mutta piti sanomani, että matkassani on
massissa jonkun verran kultaa, joka on kuin kapteenin omaa, sillä sinä
me olemme Ailie ja minä sitä jo entuudestaan pitäneet."

"Ei, ei, Liddesdale -- ei ole tarvis, ei vähääkään tarvis -- pidä
rahasi kartuttaaksesi laumojasi."

"Kartuttaakseniko laumojani? Mr. Pleydell, teidän arvoisuutenne tuntee
paljon asioita, mutta ettepä tunne Kaarlolaa -- se on jo niin täyteen
varustettu, että voimme siitä vuotuisesti kuudensadan naulan paikkeille
myydäkin, lihoineen vuotineen -- ei, ei."

"No ettekö voi ottaa toista tilaa?"

"Enpä tiedä -- herttua ei ole oikein halullinen antamaan tiluksia
vuokralle, eikä hän saa luonnoltaan häädetyksi entisiäkään
alustalaisia; enkäpä minä itsekään mielelläni kiertelisi antamassa
tietoja ja korotuttamassa naapurieni vuokria."

"Mitä, etkö sille dawstonilaisellekaan naapurillesi?"

"Jaakolleko? Enhän toki; hän on uppiniskainen jukuri ja kinaileva
rajoistaan, joista jo olemme moniaan kerran joutuneet käsirysyyn; mutta
lempo minut vieköön, jos Dawstonin Jaakollekaan vääryyttä tekisin."

"Sinä olet kelpo mies", sanoi asianajaja; "käyhän levolle. Takaanpa
nukkuvasikin sikeämmin kuin moni mies, joka heittää yltään kirjaillun
samettitakin ja pistää kultaompeleisen yömyssyn päähänsä. -- Eversti,
näen kadonneen lampaamme saaneen kaiken huomionne. Mutta Barnesin
täytyy herättää minut kello seitsemältä aamulla, sillä minun
palvelijani on unelias nahjus; ja arvaanpa kirjurilleni, Driverille,
Clarencen kohtalon koituneen[63] ja hänen jo hukkuneen aamilliseen
oluttanne, sillä mrs. Allan lupasi tehdä hänen olonsa mukavaksi ja
on kyllä pian havainnut, mitä hän siitä sitoumuksesta odottaa. Hyvää
yötä, eversti -- hyvää yötä, mestari Sampson -- hyvää yötä, Dinmont
suoramielinen -- hyvää yötä, viimeiseksi kaikista, uusi päämies
Bertramien, Mac-Dingawaiein, Knarthien, Arthien, Godfreyien, Dennisien
ja Rolandien sekä, viimeisenä ja rakkaimpana nimityksenä, Ellangowanin
maitten ja parooniuden käytännön ja tulojen perillinen squire Lewis
Bertramin perintösäännön alaisena jälkeläisenä suoraan alenevassa
polvessa."

Niin sanoen vanha herra otti kynttilänsä ja läksi huoneesta; seurue
hajaantui, koulumestarin vielä kerran syleiltyä "pikku Harry
Bertramiaan", joksi hän yhä nimitti kuuden jalan mittaista nuorta
soturia.




51 luku.

RAUHAA JA RAKKAUTTA.


Edellisenä iltana määräämällänsä hetkellä istui uupumaton lakimies
kelpo takkatulen ja kahden vahakynttilän ääressä, samettilakki
päässään ja koruompeleinen silkkinen yönuttu yllään, puuhakkaasti
järjestellen muistiinpanojaan Frank Kennedyn murhan todistuskappaleista
ja vihjeistä. Oli myös lähetetty pikaviesti kutsumaan mr. Mac-Morlania
saapuville Woodbourneen tärkeälle asialle niin joutuin kuin
mahdollista. Dinmont ei pitänyt kiirettä nousemisellaan, edellisen
illan tapauksista väsyksissään ollen ja huomaten Woodbournen
mukavuudet paljoa miellyttävämmiksi kuin Mac-Guffogin. Bertram olisi
kärsimättömyydessään saattanut lähteä liikkeelle aikaisemmin, mutta
eversti Mannering oli vihjannut aikovansa pistäytyä hänen huoneeseensa
aamulla, joten hän ei tahtonut poistua sieltä. Ennen tätä käyntiä
oli hän pukeutunut, kun Barnes herransa määräyksestä oli varustanut
hänelle kaikkea tarpeellista vaatetavaraa, ja odotti nyt jännittyneenä
isäntänsä lupaamaa puhuttelua.

Pian ilmotti kevyt naputus everstin, ja miehet puhelivat kahden
kesken kauvan ja molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Kumpainenkin
kuitenkin salasi toiseltaan yhden seikan. Mannering ei saanut
ilmaistuksi tähtientietäjä-ennustustaan, ja helposti käsitettävistä
syistä ei Bertram antanut ilmi rakkaussuhdettansa Juliaan. Muuten oli
heidän haastelunsa kaikin puolin avointa ja molemmille mieluista,
ja läheni lopuksi everstin puolelta sydämellisyyttäkin. Bertram
huolellisesti mukaannutti oman esiintymisensä isäntänsä sävyyn ja
tuntui pikemmin kiitollisuudella ja mielihyvällä ottavan vastaan hänen
ystävällisyytensä kuin tavottelevan sitä miellyttelyllä.

Miss Bertram oli aamiaishuoneessa, kun Sampson laaposti sisälle kasvot
pelkkää hymyä säihkyvinä. Näin harvinainen ilmiö sai Lucyn ensin
arvelemaan, että joku oli puijannut häntä kujeella, joka oli hänet
saattanut hurmaannuksiin. Istuttuaan jonkun aikaa silmiään kieritellen
ja suu avoinna ällistellen hän viimein alotti:

"Ja mitä ajattelette hänestä, miss Lucy?"

"Ajattelen kenestä, mr. Sampson?" kysyi nuori neiti.

"Har -- ei -- hänestä, tiedättehän?" kysyi jälleen koulumestari.

"Tiedänkö?" kertasi Lucy, kykenemättä ollenkaan tajuamaan hänen
tarkotustaan.

"Niin, muukalaisesta, tiedättehän, joka saapui eilisiltana
kyytivaunuissa -- hänestä, joka ampui nuorta Hazlewoodia -- ha, ha,
ho!" remahti koulumestari, jonka nauru nyt kuulosti hirnumiselta.

"Tosiaankin, mr. Sampson", sanoi hänen oppilaansa, "olette valinnut
oudon aiheen iloisuudellenne -- minä en ajattele miehestä mitään;
toivon vain, että ilkityö oli tapaturmainen ja että meidän ei tarvitse
peljätä sen uusiintuvan".

"Tapaturmainen! ho, ho, ha!" hirnahti jälleen Sampson.

"Toden totta, mr. Sampson", huomautti Lucy hiukan nyreissään, "tepä
olette harvinaisen hilpeä tänä aamuna".

"Olen kuin olenkin! ha, ha, ho! suk-ke-laa -- ho, ho, ha!"

"Niin tavattoman sukkelalla päällä, hyvä sir", jatkoi nuori neiti,
"että soisin tietäväni iloisuutenne merkityksen mieluummin kuin jääväni
sen pelkillä vaikutuksilla hauskutettavaksi".

"Sen saattekin tietää, miss Lucy", vastasi Abel-poloinen. "Muistatteko
veljeänne?"

"Hyvä Jumala! kuinka voittekaan kysyä? Yksikään ei tiedä paremmin kuin
te, että hän joutui hukkaan samana päivänä, jona minä synnyin."

"Niin oikein, aivan oikein", vastasi koulumestari muiston synkistämänä;
"olin kummallisen unohtavainen -- niin, niin -- totta peräti -- mutta
arvoisan isänne muistatte?"

"Miten sitä epäilisitte, mr. Sampson? Eihän ole montakaan viikkoa siitä
kun --"

"Niin oikein, aivan oikein -- niin, totta peräti", vastasi
koulumestari, jonka houyhnhmn-nauru[64] vaipui lierkkähermoiseksi
tyrskinäksi, "minä en tahdo enää olla sukkelana näiden muistojen
vallitessa -- mutta katsokaahan luota nuorta miestä!" Bertram astui
huoneeseen tällä hetkellä. "Niin, katselkaa häntä tarkoin -- hän
on isänne ilmi elävä kuva; ja kun Jumala on ottanut teiltä rakkaat
vanhempanne -- oi lapseni, rakastakaat toinen toistanne!"

"Todellakin isäni kasvot ja ryhti", sopersi Lucy vaaleten. Bertram
kiirehti häntä tukemaan, koulumestari hakemaan vettä, pirskotellakseen
sitä hänen kasvoilleen; onneksi sai hän pian värinsä takaisin ja
pelastui hätäisen virvotuskeinon käyttämisestä, sillä veden olikin
koulumestari hädissään laskenut kiehuvasta teekeittiöstä. "Rukoilen
teitä sanomaan minulle, mr. Sampson", sanoi tyttö katkonaisesti, mutta
juhlallisella äänellä, "onko tämä veljeni?"

"On! on! Miss Lucy, hän on pikku Harry Bertram niin varmasti kuin
tuolla taivaalla Jumalan aurinko paistaa!"

"Ja tämä on sisareni?" huudahti Bertram kaiken sen perhehellyyden
valtaamana, mikä oli niin kauvan uinaillut hänen povessaan
viihdyteltäväänsä vailla.

"On! on! Hän on miss Lucy Bertram", äännähteli Sampson, "jonka
saatte huomata minun kehnolla avustuksellani saaneen täydellisen
ranskan- ja italian-, mitäpä espanjankielen taidon -- perehtyneen
puhekielensä lukemiseen ja kirjottamiseen, luvunlaskuun sekä
tavalliseen ja kaksinkertaiseen kirjanpitoon -- puhumattakaan hänen
kyvyistään neulomustöissä ja taloudenhoidossa, joita hän, jokaiselle
ansionsa tunnustaakseni, ei ole minun välitykselläni hankkinut, vaan
emännöitsijän -- enkä myöskään omaksu tiliini hänen soitannollisia
saavutuksiaan, joita erään kunnianarvoisan, siveellisen ja kainon sekä
lisäksi kovin sukkelan neidin -- miss Julia Manneringin -- ohjaukset
eivät vähäisessä määrässä ole edistäneet -- _suum cuique tribuito_".[65]

"Sinä siis", sanoi Bertram sisarelleen, "olet kaikki mitä minulle on
jäänyt! Viime yönä, ja täydellisemmin tänä aamuna, eversti Mannering
selitti minulle perheemme vastoinkäymisiä, vaikkei sanonutkaan, että
tapaisin sisareni täällä."

"Sen", huomautti Lucy, "hän jätti tämän miehen kerrottavaksi, joka on
ystävistä hellimpiä ja uskollisimpia; hän lievensi isäni pitkällistä
sairautta, oli saapuvilla hänen kuolemansa hetkellä, eikä kovimmankaan
onnen koettelemuksissa suostunut orvosta eriämään".

"Jumala häntä siitä siunatkoon!" lausui Bertram, pudistaen
koulumestarin kättä; "hän ansaitsee rakkauden, jolla olen aina hellinyt
hänen muistonsa häämyistä ja vajanaista varjoakin lapsuuteni päiviltä
säilyneenä".

"Ja Jumala siunatkoon teitä molempia, rakkaat lapseni", toivotti
Sampson; "ilman teitä olisin tyytyväisin mielin, jos taivaan tahto
olisi se ollut, laskenut pääni levolle multaan isäntäni vierelle".

"Mutta rohkenenpa toivoa", virkkoi Bertram, "että saamme kaikin nähdä
parempia päiviä. Kaikki kärsimämme korvautuu, koska taivas on minulle
toimittanut keinoja ja ystäviä oikeuteni saattamiseksi voimaan."

"Ystäviäpä todella!" säesti koulumestari, "ja Hänen lähettämiään,
kuten oikein sanotte, jota minä aikaisin opetin teidät muistamaan
kaiken hyvän antajana. On suuri eversti Mannering Itä-Intiasta, soturi
hamasta syntymästään, mutta ei vähemmin syvällisesti oppinut mies,
kun hänen vaillinaisia opiskelutilaisuuksiansa ajattelee. On lisäksi
suuri asianajaja mr. Pleydell, joka hänkin on syvällisesti oppinut
mies, vaikka laskeutuukin opin arvolle sopimattomiin turhuuksiin. On
niinikään mr. Andrew Dinmont, jonka en tiedä suurtakaan oppia omaavan,
mutta vanhan ajan patriarkkain tavoin hän on taitava siinä, mikä koskee
katraita ja laumoja. Lopuksipa olen minäkin, jonka tilaisuudet opin
uralla kulkemiseen, ollen suuremmat kuin edellä sanottujen arvoisain
henkilöiden, eivät ole, jos minun sopii sanoa, jääneet minulta sikseen,
mikäli kehnot lahjani ovat suoneet minun niistä hyötyä. Totisesti,
pikku Harry, täytyykin meidän joutuin palata opintoihimme. Minä alotan
alkuperusteista -- niin, minä kohennan kasvatuksesi kunnolliseksi aina
englannin kieliopin oikeasta tiedosta hamaan hepreaankin tai kaldeaan
saakka."

Lukija huomannee Sampsonin tällä kertaa suunnattomasti
runsassanaisemmaksi kuin tähän asti on ilmennyt. Syynä oli se, että
hänen oppilaansa palattua pyrkivät hänen ajatuksensa heti takaisin
alkuperäiseen lähtökohtaan, ja hänellä oli sekaannuksissaan mitä
innokkain halu ryhtyä jälleen tavauttamaan ja luettamaan nuorta
Bertramia. Tämä oli sitä naurettavampaa, kun hän ei Lucyyn nähden
omaksunut mitään sellaista holhousvaltaa. Mutta jälkimäinen olikin
varttunut hänen katsantonsa alaisena ja vähitellen vapautunut hänen
vaaliskelustaan, mikäli oli vuosia vierryt ja tytölle tietoja
kertynyt, samalla kun koulumestari oli vaistomaisesti tajunnut oman
epätapaisuutensa sievän käytöksen kannalta katsoen. Mutta Harrya hän
aluksi useimmiten johtui ajattelemaan jokseenkin siltä kannalta, jolle
oli hänet jättänyt.

Samoista elpyvän arvovallan tunteista hän viehtyi hänelle
ylenpalttiseen puheliaisuuteen, ja kuten ihmiset harvoin
tavallisuuttansa runsaammin puhelevat itseänsä paljastamalta,
antoi hänkin puhuttelemiensa selvästi ymmärtää, että joskin hän
umpimähkään alistui melkein kenen tahansa mielipiteisiin ja käskyihin,
mikäli nämä suvaitsivat sellaisia antaa, niin se tapahtui siinä
sisällisessä vakuutuksessa, että opin uralla hän oli verrattomasti
ylempänä kuin he kaikki yhteensä. Tällähaavaa se vihjaus kuitenkin
sattui tarkkaamattomiin korviin, sillä sisar ja veli olivat liiaksi
innostuneet kyselemään ja kuulemaan entisistä oloistaan tietoja,
paljoakaan seuratakseen arvoisan koulumestarin haastelua.

Bertramin luota läksi eversti Mannering Julian pukuhuoneeseen ja
lähetti pois hänen seuranaisensa. "Isä hyvä", virkkoi tytär hänen
tullessaan, "olette unohtanut viimeöisen valvomisemme ja tuskin
myöntänyt minulle aikaa hiusteni suorimiseen, vaikka teidän täytyi
huomata, kuinka ne nousivat pystyyn ihme-ilmestyksistä".

"Tällä kertaa on minulla asiaa pääsi sisustalle, Julia; ulkopuolen
palautan tuotapikaa mrs. Mincingisi hoivaan."

"Hyväinen aika, isä", vastasi miss Mannering, "ajatelkaahan, kuinka
sekaannuksissa ovat kaikki aatokseni, ja tekö ne kiireen kautta
suorisitte! Jos Mincing menettelisi omassa osassaan samaten, niin hän
repisi puolet tukkaa päästäni."

"Sanokin siis", huomautti eversti, "missä sekaannus on, niin koetan sen
suoriinnuttaa kaikella hellävaraisuudella".

"Oi, kaikkialla", tuskaili neitonen, "kaikki on unen tuoksinaa".

"No, koetanpahan sitä sentään selvennellä." Hän antoi Bertramin
vaiheista ja tulevaisuudentoiveista lyhyen selostuksen, jota Julia
kuunteli huonosti salautuvalla jännityksellä. "No", lopetti hänen
isänsä, "valaisiko se aatoksiasi asiasta?"

"Hämmensi entistä pahemmin, isä hyvä", sanoi Julia. "Ilmestyy
tuollainen nuori mies Intiasta, oltuaan kuolleeksi luultuna, kuin
suuri retkeilijä Abulfuaris sisarensa Canzaden ja toimellisen veljensä
Hurin luokse. Vertaukseni ontunee hiukan -- Canzade oli hänen vaimonsa
-- mutta Lucy esittäköön toista ja koulumestari toista. Ja sitten
esiytyy tuo vilkas skotlantilaisen lakimiehen hulluttelija kuin
murhenäytelmän lopussa ivailus. -- Ja kuinka hupaista onkaan, jos Lucy
saa omaisuutensa takaisin!"

"Minäpä arvelen", huomautti eversti, "jutun salaperäisimmäksi ilmiöksi
sitä, että miss Julia Mannering, jonka on täytynyt tietää, mitä mielen
ahdistusta hänen isänsä on tuntenut nuoren Brownin eli siis Bertramin
kohtalosta, on tavannut hänet Hazlewoodin tapaturman sattuessa eikä
kuitenkaan ole sanaakaan hiiskunut isälleen, vaan antanut etsiskellä
nuorta miestä epäiltävänä pahantekijänä ja salamurhan yrittäjänä".

Julia oli hätäisesti kerännyt kaiken rohkeutensa kohdatakseen
isänsä puhuttelua, mutta ei nyt kyennytkään reipastautumaan; hän
painoi äänetönnä päänsä alas, turhaan yritettyään änkätä, ettei hän
kohdatessaan muistanut Brownia.

"Ei vastausta! -- No, Julia", pitkitti hänen isänsä vakavasti, mutta
lempeästi, "salli minun kysyä sinulta, sen ainoanko kerran olet nähnyt
Brownin hänen palattuaan Intiasta? -- Ei vieläkään vastausta. Minun
täytyy siis tietenkin otaksua, että kerta _ei_ ollut ensimäinen. --
Yhäti vastaamatta. Julia Mannering, olepas hyvä ja vastaa minulle --
tämäkö nuori mies se tuli ikkunasi alle puhelemaan kanssasi sinun
asuessasi Mervyn Hallissa? Julia -- minä käsken -- minä pyydän sinua
olemaan suora."

Miss Mannering kohotti päätänsä. "Minä olen ollut, isä -- olen kai
vieläkin hyvin hupsu -- ja sitä tukalampi minun kenties on teidän
läsnäollessanne kohdata tuota herrasmiestä, joka on ollut ainakin
osallisena hupsuuteeni, vaikkeikaan ihan sen aiheuttajana." --. Hän
vaikeni lyhyeen.

"Onko minun siis käsitettävä", kysyi Mannering, "että hän oli
serenaadin antajana Mervyn Hallissa?"

Sanantavassa sointui jotakin rohkaisevaa Julialle. "Hän se todellakin
oli, isä; ja jos olen kovin väärässä, kuten olen useasti ajatellut,
niin on minulla puolustustakin."

"Ja mikä se on?" vastasi eversti, puhuen nopeaan ja hieman tylysti.

"En rohkene sitä nimetä, sir -- mutta --" Hän avasi pienen lippaan ja
pisti muutamia kirjeitä hänen käteensä; "annan teille nämä, nähdäksenne
miten tämä suhde alkoi ja kuka sitä edisti."

Mannering vei käärön ikkunan ääreen -- hänen ylpeytensä epäsi
etäämmäksi vetäytymisen -- ja vilkaisi kirjeitä sieltä täältä,
epävakaisin silmin ja kuohuvin tuntein. Mutta stoalaisuus tuli
kuitenkin ajoissa hänen avukseen, tuo viisaustiede, joka ylpeydestä
versoen kuitenkin usein kantaa hyveen hedelmiä. Hän palasi tyttärensä
luo niin lujamielisen näköisenä kuin tunteiltaan sai tekeytyneeksi.

"Sinulla on paljon puolta, Julia, mikäli voin päättää näiden
kirjeiden vilkaisusta -- olet totellut ainakin toista vanhemmistasi.
Omaksukaamme sananparsi, jota koulumestari äskettäin käytti: 'Menneet
olkoot menneitä, ja suorat välit vastedes.' -- En milloinkaan toru
sinua entisestä luottamuksesi puutteesta -- arvostele sinä vastaisia
aikeitani tekojeni mukaan, joista sinulla tähän asti ei toki liene
ollut syytä valittaa. Pidä nämä kirjeet -- ne eivät ole olleet minun
silmälleni aiottuja, enkä kernaasti lukisi niitä sen pitemmältä kuin
olen katsastanut sinun pyynnöstäsi ja puhdistautumiseksesi. Ja olemmeko
nyt ystäviä? Tai oikeastaan, ymmärrätkö minua?"

"Voi rakas, jalomielinen isäni", sanoi Julia hänen syliinsä
heittäytyen, "miksi olen koskaan hetkeksikään ymmärtänyt teitä väärin?"

"Ei siitä sen enempää, Julia", lausui eversti; "molemmatkin siedämme
saada moitetta. Jos ihminen on liian ylpeä vakauttamaan hellyyttä ja
luottamusta, joiden hänen käsittääkseen tulisi itsestään esiytyä,
niin hänen on kohdattava paljon ja ehkä ansaittuakin pettymystä.
On kylliksi, että perheestämme mitä rakkain ja kaivatuin jäsen jo
on mennyt manalle minua tuntematta; älköön minulta häipykö lapsen
luottamus, jonka tulisi rakastaa minua, jos hän todella itseäänkään
rakastaa."

"Oi, ei vaaraa -- ei pelkoa siitä!" vastasi Julia; "kunhan minulla vain
on teidän hyväksymisenne ja omani, niin ette voi säätää sääntöä niin
ankaraa, etten sitä seuraisi".

"No, rakkaani", suudellen häntä otsalle, "emmepä luullakseni pane
sinua mihinkään liian sankarilliseen koetukseen. Mitä nuoren
herran lähentelyyn tulee, odotan ensiksikin kaiken salavihkaisen
kirjeenvaihdon loppuvan; sellaiseen ei voi yksikään nuori nainen
hetkeksikään yhtyä alentamatta itseään omissa ja rakastajansakin
silmissä. Vaadin kaiken sellaisen salailun taukoamista; jos mr. Bertram
haluaa tietää syyn, niin kääntyköön minuun. Mielesi luonnollisesti
tekee tietää, mikä koitunee sellaisen vetoamisen tulokseksi. Ensinnäkin
tahdon tarkata tämän nuoren miehen luonnetta lähemmältä kuin olosuhteet
ja kenties omat ennakkoluulonikin ovat ennen sallineet -- myöskin
ilahuttaisi minua nähdä hänen syntyperänsä tulevan todistetuksi.
En minä ole siitä huolissani, saako hän Ellangowanin hovin, vaikka
sellaista seikkaa ei pidetäkään ihan yhdentekevänä missään muualla
kuin romaanissa; mutta tokihan Henry Bertram, Ellangowanin perillinen,
olkoonpa hänellä hallussaan isiensä omaisuus tahi ei, on kokonaan
toista kuin löytölapsi Vanbeest Brown. Mr. Pleydell kertoo hänen
esi-isiensä saaneen nimensä historiaan kotimaisten ruhtinaittensa
lippuja seuratessaan, meidän isiemme taistellessa Crecyn ja Poitiersin
tantereilla. Sanalla sanoen, minä en anna enkä epää hyväksymistäni,
mutta odotan sinun korvaavan entiset erehdyksesi; kun voit nykyisin
valitettavasti turvautua vain _toiseen_ vanhemmistasi, pyydän sinua
täyttämään lapsen velvollisuuden osottamalla minulle sitä luottamusta,
jonka voin sanoa koituvan luonnolliseksi tyttären käytökseksi minun
sydämellisestä halustani tehdä sinut onnelliseksi."

Puheen ensi osa liikutti Juliaa suuresti; Bertramien ja Manneringien
esi-isien ansiovertailu herätti salaista myhäilyä, mutta loppu oli
omiaan hellyttämään erityisesti jalomielisyyden tunteille avointa
sydäntä. "Ei, isä rakas", hän sanoi kätensä ojentaen, "uskokaa
vakuutustani, että tästä hetkestä alkaen olette ensimäinen neuvonantaja
kaikista vastaisista väleistäni Browniin -- tarkotan Bertramiin, ja
että minä en ryhdy mihinkään teidän tietämättänne ja hyväksymättänne.
Saanko kysyä -- jääkö mr. Bertram vieraaksi Woodbourneen?"

"Jää kyllä", sanoi eversti, "siksi aikaa kuin hänen asiansa tekevät sen
suotavaksi".

"Silloin, sir, oivaltanette jo tapahtuneesta, että hän odottaa
jotakin selitystä, miksi peruutan -- minun täytynee se siksi sanoa --
rohkaisun, jota hän saattaa arvella minun suoneen."

"Minä edellytän, Julia", vastasi Mannering, "että hän pitää kunniassa
kotiani ja jossain määrin ehkä tajuaa mitä palveluksia haluan hänelle
tehdä, eikä siis tahdo seurata mitään menettelytapaa, josta minulla
saattaisi olla syytä valittaa; ja sinun edellytän saattavan hänet
käsittämään, mitä kumpaiseenkin seikkaan kuuluu."

"Sittepä, sir, ymmärrän teitä, ja näette itseänne ehdottomasti
toteltavan."

"Kiitos, rakkaani; huolehtimiseni" -- suudellen häntä -- "tarkottaa
omaa hyvääsi. Pyyhipäs nyt nuo todistajat silmäripsistäsi, niin menemme
aamiaiselle."




52 luku.

MEG KUTSUU.


Niiden eri välinäytösten tapahduttua, joiksi voidaan sanoa Woodbournen
huonekunnan jäsenten keskuudesta edellisessä luvussa hahmoittamiamme
kohtauksia, kokoontui vihdoin aamiaisseurue, Dandieta lukuunottamatta,
joka oli noudattanut makuaan ravinnon ja ehkä seurankin valinnassa,
nauttimalla mrs. Allanin pöydässä kupillisen konjakkitilkalla
vahvennettua teetä, jota vielä lujitti moniahta viipale suunnattoman
isoa kylmää reisipaistia. Hänestä pyrki tuntumaan siltä, että hän
kykeni kaksin verroin enemmän syömään ja puhumaan tämän kelpo vaimon ja
Barnesin kuin vierashuoneen puolella oleilevien isoisten seurassa.

Todellakin oli tämän vähemmän huomattavan seurueen ateria paljoa
rattoisempi kuin tuon ylemmän piirin, missä osanottajia enimmäkseen
painosti ilmeinen väkinäisyys. Julia ei uskaltanut korottaa ääntään
kysyessään Bertramilta, halusiko tämä toisen kupillisen teetä.
Bertramista tuntui hämmennyttävältä syödä voileipäänsä Manneringin
silmien edessä. Lucy äärimäiseen asti helliessään tunteitaan
jälleen löytynyttä veljeänsä kohtaan alkoi ajatella hänen ja
Hazlewoodin välistä riitaa. Eversti tunsi kiusallista huolta, joka on
luonnollinen ylpeälle mielelle, kun se arvelee pienintäkin ilmettänsä
hetkellisestikään muiden valppaan tulkinnan alaiseksi. Lakimies
kyllä uutterasti hoiteli ruumiinsa vaatimuksia, mutta oli näköjään
harvinaisen totisena, kenties aamuaherruksestaan. Koulumestarin
mieliala taasen oli suoranaista hurmiota. Hän katseli Bertramia
-- katseli Lucya -- ynähteli -- kikerteli -- viuruili -- teki
kaikenlaisia virheitä säädyllisyyttä vastaan -- kaatoi kaiken kerman
(ei hullumpi erehdys) puurolautaselleen -- heitti teekupillisensa
rippeet sokeriastiaan ja lopuksi valeli toisella kiehuvalla
kupillisellaan vanhaa Platoa, everstin suosituinta viiriäiskoiraa,
mutta tämä otti vuodatusuhrin vastaan ulvaisulla, joka ei ollut hänen
viisaustieteelleen kunniaksi.

Everstin tyvenyyttä hieman horjutti tämä viime kompastus. "Toden totta,
hyvä ystävä, mr. Sampson, unohdattepa Platon ja Zenokrateen erotuksen."

"Edellinen oli akademikkojen, jälkimäinen stoalaisten johtaja", vastasi
koulumestari hiukan huonoksuen everstin oletusta.

"Niin kylläkin, hyvä herraseni, mutta Zenokrates se eitti kivun olevan
pahaa, eikä Plato. -- Mutta siinäpä tuleekin vastaus Mac-Morlanilta."

Se oli epäsuotuisa. Mrs. Mac-Morlan lähetti kunnioittavat
tervehdyksensä ja ilmotti miestänsä yhä pidättelevän muutamien vakavien
häiriöiden, joita oli edellisenä yönä sattunut Portanferryssä ja joiden
tutkiminen nyt vaati hänen kaiken aikansa.

"Mitä on nyt tehtävä, neuvos?" kysyi eversti Pleydelliltä.

"No, hyvä olisi ollut meidän tavata Mac-Morlan", puheli asianajaja,
"joka itse on järkevä mies ja olisi sitä paitsi toiminut minun
neuvomanani. Mutta eipä sentään pahaakaan hätää. Meidän ystävästämme
tässä on saatava _sui juris_[66] -- tällähaavaa hän on karannut vanki;
lailla on hankala vaatimus häneen, hänestä täytyy tehdä _rectus in
curia_,[67] siinä ensimäinen homma. Sen tarkotuksen saavuttamiseksi,
eversti, saatan minä teitä vaunuissanne Hazlewoodin hoviin. Taival ei
ole pitkä; me tarjoudumme takaajiksi hänen laskemisestaan vapaalle
jalalle, ja olen varma siitä, että pystyn helposti osottamaan mr. --
suokoon hän anteeksi -- Sir Robert Hazlewoodille takuumme hyväksymisen
välttämättömyyden."

"Kaikesta sydämestäni", myöntyi eversti, soitti kelloa ja antoi
tarvittavat määräykset. "Ja mikä on seuraavana tehtävänä?"

"Meidän on saatava käsiimme Mac-Morlan ja etsiskeltävä lisää
todisteita."

"Todisteitako!" kummeksui eversti. "Asiahan on päivän selvä; tässä
ovat mr. Sampson ja miss Bertram, samaten kuin te itsekin, paikalla
tunteneet nuoren miehen hänen isänsä kuvaksi, ja hän itse muistaa
kaikki erikoiset seikat tästä maasta siirtymisensä edeltä. Mitä muuta
tarvitaan vakaumuksen saamiseksi?"

"Siveelliseen vakaumukseen ei kenties mitään lisää", vastasi kokenut
lakimies, "mutta lailliseen toteennäyttämiseen melkoisen paljon. Mr.
Bertramin muistelmat ovat pelkkiä hänen omia muistelujansa eivätkä siis
kelpaa miksikään todistukseksi hänen omaksi hyväkseen; miss Bertram,
oppinut mr. Sampson ja minä voimme ainoastaan sanoa, mitä jokainen
edesmenneen Ellangowanin tuntenut on valmis vakuuttamaan, että tämä
mies on hänen ilmetty kuvansa. Mutta se ei hänestä tee Ellangowanin
poikaa ja anna hänelle kartanoa."

"Ja mikä sen tekee?" kysyi eversti.

"No, meidän on saatava toimeen nimenomainen tutkinto. Olisivathan nuo
mustalaiset -- mutta voi! nepä ovat melkein maineettomia lakituvassa
-- tuskin todistuskelpoisia, ja kaikkein vähimmin Meg Merrilies, joka
aikoinaan antoi niin erilaisia selityksiä asiasta ja häpeämättömästi
kielsi mitään tietävänsä, kun minä itse häntä siitä kuulustin."

"Mikä siis neuvoksi?" kysyi Mannering.

"Meidän täytyy yrittää", vastasi lainoppinut, "niitä todistuksia
voidaan kerätä Hollannissa niiden henkilöiden keskuudesta, jotka nuorta
ystäväämme kasvattivat. -- Mutta heidätkin voipi vaientaa pelko,
että kenties joutuvat kuulusteltaviksi tullimiehen murhasta; tai jos
puhuvatkin, niin he ovat joko ulkomaalaisia tai kansalaisoikeutensa
menettäneitä salakuljettajia. Epäilyn aihetta minulla siis on."

"Luvallanne sanoen, oppinut ja kunnioitettava herra", huomautti
koulumestari, "luotan siihen, että Hän, joka on palauttanut pikku Harry
Bertramin hänen ystävilleen, ei jätä työtänsä keskeneräiseksi".

"Luotan siihen minäkin, mr. Sampson", vastasi Pleydell; "mutta meidän
täytyy käyttää Hänen välikappaleitansa, ja pelkään kohtaavamme enemmän
vaikeuksia niiden hankkimisessa kuin ensin ajattelin. -- Mutta eipä
ole heikko sydän koskaan kaunotartansa voittanut -- ja sivumennen
sanoen" (syrjään miss Manneringille, Bertramin puhellessa sisarensa
kanssa), "tuossapa on teille todistetta Hollannin kunniasta! Kuinka
näppäriä nuoria miehiä täytyykään teidän ajatella Leydenin ja Utrechtin
valmistavan maailmalle, kun noin säädyllinen ja pulska tulokas ilmestyy
Middelburghin kehnoista kouluista?"

"Toden teolla", tokaisi koulumestari kadehtien hollantilaisen opiston
mainetta, "toden teolla, mr. Pleydell, tietäkääkin, että minä itse
laskin perustan hänen kasvatukselleen".

"Totta kyllä, mestari hyvä", vastasi asianajaja, "sehän epäilemättä
selittääkin hänen siron esiintymistapansa -- mutta tuolla tulevat
vaununne, eversti. Hyvästi, nuori väki! Miss Julia, säilyttäkää
sydämenne paluuseeni asti -- älkää antako minkään vaarantaa
etuoikeuttani, minun ollessani _non valens agere_".[67]

Heidän vastaanottonsa Hazlewoodin hovissa oli kylmempää ja
muodollisempaa kuin tavallista, sillä yleensä paronetti osotti suurta
kunnioitusta eversti Manneringia kohtaan, ja mr. Pleydell oli Sir
Robertin vanhoja ystäviä, siitä puhumattakaan että hän oli hyvää
sukua ja kaikkialla suuressa arvossa. Mutta nyt hänen sävynsä tuntui
kuivakiskoiselta ja väkinäiseltä.

"Minä mielellänikin", hän sanoi, "kelpoittaisin takuun siitä
huolimatta, että rikos on suoranaisesti matkaan saatettu, toimeen
pantu ja tehty Hazlewoodin nuorta Hazlewoodia vastaan; mutta tuo mies
on antanut itsestään väärät henkilötiedot ja on kaikin puolin sitä
lajia kulkuria, jollaista ei sovi vapauttaa, laskea irti tai päästää
valtoimeksi yhteiskunnan niskaan; ja sen vuoksi --"

"Toivoakseni, Sir Robert Hazlewood", sanoi eversti, "ette aio epäillä
sanaani, kun vakuutan teille, että hän palveli minun päällikkyyteni
alaisena upseerinkokelaana Intiassa?"

"En millään ehdolla tai muotoa. Mutta te sanotte häntä kokelaaksi; hän
taasen väittää, vakuuttaa ja inttää olleensa kapteeni tai johtaneensa
eskadroonaa teidän rykmentissänne."

"Hänet ylennettiin sen jälkeen kun minä luovuin päällikkyydestä."

"Mutta onhan teidän täytynyt se kuulla?"

"En ole kuullut. Palasin Intiasta perheasiain takia enkä ole sittemmin
ollut kovinkaan kiihkeä kuulemaan erityisiä tietoja rykmentistä.
Brownin nimikin on niin yleinen, että olen saattanut nähdä hänen
ylennyksensä Virallisessa, kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Mutta
hänen päälliköltään kyllä saapuu kirje jo parissa päivässä."

"Mutta minulle kerrotaan ja ilmotetaan, mr. Pleydell", vastasi Sir
Robert yhä epäröiden, "että hän ei aio tyytyäkään tuohon Brownin
nimeen, vaan pyrkii Bertramina vaatimaan Ellangowanin kartanoa
sukuperinnökseen".

"Kas vain, kuka sellaista sanoo?" kysyi asianajaja.

"Tai sanokoon sellaista kuka hyvänsä", tivasi soturi, "onko silti
oikeutta pidättää häntä vankina?"

"Hiljaa, eversti", kielsi lakimies; "olen varma siitä, että te,
yhtä vähän kuin minäkään, ette suosisi häntä, jos hän osottautuisi
petturiksi. Ja ystävien kesken puhuen, kuka teille sen ilmotti, Sir
Robert?"

"No, eräs henkilö vain, mr. Pleydell", vastasi paronetti, "joka on
erikoisesti ottanut asiakseen tutkia, seuloa ja selvitellä tätä juttua
juurtajaksain -- suonette anteeksi, etten häntä lähemmin mainitse".

"Hoo, kuten vain haluatte", vastasi Pleydell. "No, ja hän sanoo --"

"Hän sanoo kattilanpaikkurien, mustalaisten ja muun joutoväen
keskuudessa supateltavan, että mainitsemani laatuista suunnitelmaa
haudotaan, ja että tuo nuori mies, joka on Ellangowan-vainajan
äpärä- eli avioton poika, on keksaistu petturin osaan, kun hän osuu
näöltään niin suuresti sukuun."

"Ja oliko sellaista aviotonta poikaa olemassa, Sir Robert?" tiedusti
neuvos.

"Oli todellakin, oman ehdottoman tietoni mukaan. Ellangowan toimitti
hänet kajuuttipojaksi tai ruudintuojaksi erääseen tullialukseen
toimitusmies Bertram-vainajan välityksellä, joka oli hänen
sukulaisensa."

"Vai niin, Sir Robert", sanoi lakimies ehättäen puhumaan kärsimättömän
soturin edellä, "sepä on tosiaankin uutta. Minä otan tutkiakseni
näitä tietoja, ja jos huomaan ne tosiksi, niin emme eversti Mannering
ja minä suinkaan puolla miestä. Kun sillävälin olemme kaikin
halukkaat pidättämään häntä varalla vastaamaan kaikkiin häntä vastaan
nostettaviin kanteisiin, vakuutan teidän menettelevän kerrassaan
laittomasti ja joutuvan raskaaseen vastuuseen, jos kieltäydytte
ottamasta vastaan takuutamme."

"No, mr. Pleydell", mukautui Sir Robert, joka tunsi neuvoksen
mielipiteitten pätevyyden, "koska teidän täytyy parhaiten tietää, ja
kun lupaatte luovuttaa miehen --"

"Jos hän osottautuu petturiksi", tokaisi lakimies hiukan pontevasti.

"Niin, aivan -- sillä ehdolla hyväksyn takuunne, vaikka minun täytyy
sanoa, että muuan avulias, hyvänsuopa ja kohtelias naapurini, joka on
itsekin saanut lainopillisen kasvatuksen, tänä aamuna antoi minulle
vihjauksen tai varotuksen sellaista menettelytapaa vastaan. Häneltä
minä kuulin, että nuorukainen oli vapautettu ja päässyt irralleen tai
oikeammin karannut vankilasta. Mutta mistä saamme jonkun laatimaan
takuusitoumuksen?"

"Hei", sanoi neuvos soittaen kelloa, "lähettäkääpä tänne ylös
kirjurini, mr. Driver -- mainettani ei haitanne, vaikka itse sanelen
kaavan".

Sitoumus laadittiin ja sai allekirjoituksensa, tuomari vahvisti
valtuutuksen Brownin laskemisesta vapaalle jalalle, ja vieraat
poistuivat.

Kumpainenkin heittäysi omaan soppeensa kyytivaunuissa eikä toviin
hiiskunut sanaakaan. Eversti ensimäisenä keskeytti äänettömyyden:
"Aiotte siis hyljätä nuorukaisparan heti ensimäisessä ottelussa?"

"Minäkö?" vastasi neuvos; "en hylkää hiuskarvaakaan hänen päästään,
vaikka saisin hänen puolestaan ahdistaa niitä ylimpään tuomioistuimeen
asti -- mutta mitä olisi hyödyttänyt käydä inttelemään vanhan
aasin kanssa ja näyttää hänelle kaikki korttinsa? Paljoa parempi
olisi, että hän ilmottaisi kuiskaajalleen Glossinille meidän olevan
välinpitämättömiä tai penseitä koko jutussa. Sitä paitsi halusin
kurkistaa vastustajien peliin."

"Vai niin!" sanoi soturi. "Näenpä siis juonia käytettävän
käräjäin kuten sodankin käynnissä. No, ja mitä pidätte heidän
taistelurintamastaan?"

"Nerokas!" arveli Pleydell, "mutta tuntuu epätoivoiselta: he
yrittävät keksiä liian viekkaita temppuja -- yleinen vika sellaisissa
tapauksissa".

Heidän keskustellessaan vaunut vierivät nopeasti Woodbournea kohti.
Matkalla ei sattunut mitään lukijan huomion arvoista, paitsi että
he tapasivat nuoren Hazlewoodin, jolle eversti kertoi Bertramin
ihmeellisen ilmestymisen. Tämä riemastui uutisesta ja ratsasti
edeltäpäin onnittelemaan miss Bertramia niin suurenmoisesta ja
odottamattomasta tapauksesta.

Palaammekin Woodbourneen jääneen seurueen luo. Manneringin lähdettyä
puheltiin etupäässä Ellangowanin suvun vaiheista, tiluksista ja
entisestä mahtavuudesta. "Isieni tornien juurelle minä siis laskin
maihin pari päivää takaperin hyvinkin kulkurin asemaan joutuneena?"
ihmetteli Bertram. "Sen murenevat harjatornit ja pimentoiset
holvikaaret jo silloinkin kiinnittivät mitä syvällisimmin mieltäni ja
herättivät muistoja, joita en kyennyt selventämään. Nyt käynkin siellä
uudestaan toisin tuntein, luulenpa myös toisin ja paremmin toivein."

"Älä mene sinne nyt", kielsi hänen sisarensa. "Esi-isiemme talossa
asustaa nykyään yhtä kavala kuin vaarallinenkin heittiö, jonka viekkaus
ja konnuus täydensi onnettoman isämme häviön ja särki hänen sydämensä."

"Sinä lisäät kiihkoani", vastasi veli, "astua tuon kunnottoman eteen
juuri hänen itsellensä varustamassa luolassa -- arvelenkin hänet jo
nähneeni".

"Mutta teidän täytyy ajatella", huomautti Julia, "jääneenne nyt Lucyn
ja minun holhottavaksemme ja olevanne vastuussa meille kaikista
liikkeistänne -- muistakaa, etten ole suotta ollut kahtatoista tuntia
lakimiehen mielitiettynä, ja minä vakuutan teille, että olisi hulluutta
yrittää pistäytyä Ellangowaniin juuri nyt. Korkeintaan voin suostua
siihen, että yhdessä kävelemme Woodbournen puistokujan päähän ja sieltä
kenties saatamme suosiollisesti teitä eräälle valtamaantien kunnaalle
asti. Sieltä voitte viehätyttää silmiänne noiden synkkien tornien
etäisellä häämyllä, jotka niin voimakkaasti vaikuttivat myötätuntoiseen
mielikuvitukseenne."

Retkeilystä sovittiin tuota pikaa, ja viittoihinsa verhoutuneina
läksivät neitoset aiotulle suunnalle kapteeni Bertramin saattamina.
Oli miellyttävä talviaamu, ja viileä tuulahdus vain virkisti
kauniita kävelijöitä eikä heitä puistatellut. Salainen, vaikka
sanoin tulkitsematon ystävyyden side solmi neitoset toisiinsa, ja
Bertram maksoi saamaansa mielihyvää takaisin, vuoroin kuunnellessaan
tietoja omasta suvustaan, vuoroin kertoessaan seikkailujaan Europassa
ja Intiassa. Lucy oli ylpeä veljestään sekä hänen luonnonlaatunsa
rohkeuden ja miehekkyyden johdosta että hänen urhean esiintymisensä
takia niissä monissa vaaroissa, joita hän oli kokenut. Ja isänsä sanoja
pohtiessaan ei Julia voinut olla toivoilematta, että se itsenäinen
lujuus, joka hänen isästään oli näyttänyt halvan ja alhaissyntyisen
Brownin julkeudelta, saisi Ellangowanin jalosukuisessa perillisessä
uljuuden, ylevän ryhdin ja aateluuden sorean sävyn.

He saapuivat viimein maantien korkeimmalle kohdalle, Gibbien ahteeksi
nimitetylle pikku ylänteelle tai kunnaalle Ellangowanin tiluksien
rajalle -- paikkaan, jota on tässä kertomuksessa useasti mainittu.
Sieltä avautui näkyviin kaunis mäkinä ja laaksoina vaihteleva maisema,
jota reunustivat luonnolliset metsät. Näiden tähän vuodenaikaan
alastomat oksat elvyttivät seudun yleistä väriä tummanpunaisella
kajastuksellaan, kun taasen toisin paikoin istutusmetsäin rivit
risteilivät katseen edessä, näytellen skotlantilaisten petäjien tumman
vehreyden eri vivahduksia. Parin kolmen penikulman päässä karehti
Ellangowanin lahdelma länsituulosen henkäilyssä. Rauniolinnan tornit
kohosivat korkealle koko ympäristönsä yläpuolelle ja saivat kirkkaampaa
väritystä talviauringolta.

"Tuolla", virkkoi Lucy Bertram etäisyyteen viitaten, "tuolla on
esivanhempaimme asuinsija. Jumala tietää, rakas veljeni, etten
sinulle kaipaa sitä laajaa valtaa, mikä noiden raunioiden herroilla
kerrotaan olleen niin kauvan ja toisinaan kovin väärinkin käytettynä.
Mutta oi, jospa näkisin sinun omistavan sellaisia jäännöksiä heidän
omaisuudestaan, että saavuttaisit kunniallisen itsenäisyyden ja
pääsisit ojentamaan kätesi sukumme vanhojen ja puutteenalaisten
auteltavien suojelemiseksi, jotka isä-parkamme kuolema --."

"Se on totta, rakkahin Lucy", vastasi Ellangowanin nuori perillinen;
"ja toivoakseni ei sellainen tukalien seikkailujeni päättyminen
nyt ole epätodenmukainen, taivaan avulla, joka on meitä tähän asti
johdattanut, ja näiden hyvien ystävien kannatuksella, jotka heidän
oma jalomielinen sydämensä on saanut asettumaan puolelleni. -- Mutta
soturina luonnollisestikin katselen melkoisella mielenkiinnolla tuota
rapistunutta varustusta; ja jos se juonitteleva roisto, joka nyt on
omistajana, rohkenee murenenkaan siitä siirtää --"

Hänet keskeytti Dinmont, joka oli nopeasti lähestynyt heitä tietä
pitkin takaa päin: "Kapteeni, kapteeni! teitä kaivataan -- teitä kutsuu
tulemaan se, jonka tiedätte."

Ja samassa Meg Merrilies kuin maasta nousten kohosi ahteen alta ja
seisoi heidän edessään. "Etsin teitä talosta", hän sanoi, "ja tapasin
vain hänet" (Dinmontia osottaen), "mutta te olette oikeassa ja minä
väärässä. _Täällä_ meidän piti tavata, juuri tässä paikassa, missä
silmäni viimeksi näkivät isänne. Muistakaa lupauksenne ja seuratkaa
minua."




53 luku.

WARROCHIN KÄRJESSÄ.


Sir Gawainin keijuismorsian oli häijyn äitipuolensa taikomana
luultavasti rujompi ja kuten yleensä sanotaan rumempi kuin Meg
Merrilies, mutta varmaankaan ei hänellä ollut sitä ylvästä jylhyyttä,
jota jälkimäisen kasvonpiirteisiin heijasti kiihtynyt mielikuvitus,
niiden luonnostaankin ollessa mieleen painuvat ja ilmehikkäät, ja
joka saman sisäisen lieskan ollessa pontimena ilmeni myöskin naiseksi
jättiläismoisen ryhdin liikkeissä. Niinpä eivät Pyöreän pöydän ritarit
arvatenkaan suuremmalla kauhulla kavahtaneet vihille ilmestynyttä
kuvatusta kuin Lucy Bertram ja Julia Mannering tämän galwaylaisen
sibyllan äkillistä esiintymistä Ellangowanin tietörmällä.

"Luojan tähden", sanoi Julia ottaen kukkaronsa esille, "antakaa tuolle
kauhistavalle vaimolle jotakin ja käskekää hänen mennä".

"En voi", epäsi Bertram; "en saa loukata häntä".

"Mikä pidättää teitä täällä?" lausui Meg korottaen onton äänensä
käreätä ja karmivaa sointua. "Miksi ette tule? Pitääkö hetkenne
kutsua teitä kahdesti? Muistatteko valaanne? -- kirkonmenoissa
tai markkinoilla, häissä tai hautajaisissa", ja hän nosti luisen
etusormensa uhkaavaan asentoon.

Bertram kääntyi säikähtyneihin seuralaisiinsa. "Sallikaa minun hetkeksi
poistua; minua sitoo lupaus seuraamaan tätä vaimoa."

"Taivasten tekijä! sidottu mielipuoleen eukkoon?" hämmästyi Julia.

"Tai mustalaiseen, jolla on joukkueensa metsässä valmiina murhaamaan
sinut!" hätäili Lucy.

"Tuopa ei ollut Ellangowanin lapsen lailla puhuttua", virkkoi Meg,
rypistäen kulmiansa miss Bertramille. "Pahantekijäthän ovat pahan
pelkääjiä."

"Lähteä minun täytyy", vakuutti Bertram, "se on ihan välttämätöntä;
odottakaa minua tässä viisi minuuttia".

"Viisi minuuttia?" sanoi mustalainen; "viidessä tunnissakaan ette
kenties tänne suoriudu".

"Kuuletteko tuon?" esteli Julia; "taivaan tähden, älkää menkö!"

"Täytyy, täytyy -- mr. Dinmont saattaa teidät takaisin taloon."

"Ei", kielsi Meg, "hänen on tultava matkassanne; sitä varten hän
on täällä. Hänen on otettava osaa käsin ja sydämin, ja hyvin hänen
sietääkin, sillä hänen riitansa suoriminen olisi voinut käydä teille
kalliiksi."

"Se on totta, matami, on kerrassaan", vastasi vakaa lampuoti; "ja
ennen kuin käännyn takaisin kapteenin sivulla, osotankin sen säilyneen
muistissani".

"Oi, niin!" huudahtivat molemmat neitoset yhtaikaa, "ottakaa mr.
Dinmont mukaan, jos tuota outoa kutsua on noudatettava".

"Noudatettava sitä on kaikella muotoa", vastasi Bertram, "mutta
näettehän nyt olevani turvallisesti vartioittu. Hyvästi vähäksi aikaa;
menkää kotiin niin joutuin kuin voitte."

Hän puristi sisarensa kättä ja katseillaan hyvästeli vielä hellemmin
Juliaa. Hämmästyksen ja pelon miltei tyrmistyttäneinä seurasivat
neitoset jännittynein katsein Bertramin ja hänen kumppaninsa sekä
eriskummallisen oppaansa kulkua. Viimeksi mainitun pitkä vartalo
liikkui talvisen nummen yli niin nopein, pitkin ja vakain askelin,
että hän pikemmin näytti lipuvan kuin kävelevän. Bertram ja Dinmont,
kookkaita miehiä molemmat, olivat näköjään tuskin hänen mittaisiansa
hänen pitemmän pukunsa ja korkean päähineensä takia. Hän asteli
suoraan yli kedon, poikkeamatta mutkittelevalle polulle, jonka avulla
jalankulkijat karttelivat epätasaisuuksia ja eri suuntiin juoksevia
pikku puroja. Pienenevät varjot siten useasti katosivat näkyvistä,
painuessaan tuollaisiin notkopaikkoihin, ja taas kohosivat esille.
Oli ikäänkuin jotakin pelottavaa ja aaveellista hänen kiireisessä ja
polvekkeettomassa kulussaan, joka ei vähääkään välittänyt matkamiehen
suuntaa tavallisesti poikkeennuttavista esteistä. Hänen etenemisensä
oli yhtä suoraa ja lähes yhtä nopeaakin kuin ilmassa liitävän linnun.
Vihdoin he saapuivat siihen luonnollisen metsän tiheikköön, joka
ulottui kedon laidalta Derncleughin rotkolle ja purolle asti, ja
katosivat sinne.

"Tämä on kerrassaan eriskummallista", sanoi Lucy tovin äänettömyyden
jälkeen kumppaniinsa kääntyen; "mitä voi hänellä olla tekemistä tuon
vanhan akan kanssa?"

"Se on kovin pelottavaa", vastasi Julia, "ja melkein muistuttaa
mieleeni Intiassa kuulemiani tarinoita taikureista, velhoista ja
pahoista haltioista. Siellä uskotaan muutamien voivan silmänsä
lumouksella hallita uhriensa tahtoa ja määrätä heidän liikkeitään.
Mitä saattaakaan veljelläsi olla yhteistä tuon kamalan eukon kanssa,
jotta hän jättää meidät ilmeisesti vastoin tahtoaan, totellakseen hänen
käskyjään?"

"Ainakin voimme katsoa hänet turvatuksi vaaralta", huomautti Lucy,
"sillä hän ei olisi mitenkään kutsunut tuota uskollista Dinmontia,
jonka voimaa, urheutta ja häikäilemättömyyttä Henry on niin suuresti
ylistellyt, seuraamaan mukana retkelle, jos aikoisi jotakin pahaa
hänen ystävälleen. Ja nyt palaammekin kotiin everstin tuloa odottamaan
-- kenties ehtii Bertram takaisin ennen, mutta muutoin saa eversti
harkita, mitä on tehtävä."

Nojautuen siis toinen toisensa käsivarteen, mutta peloissaan ja
sekaannuksissaan kuitenkin toisinaan kompastellen, he viimein saapuivat
puistokujan päähän, kun samassa kuulivat ratsun tömistelyä takaa päin.
He hätkähtivät kaikille äänille herkkinä, mutta näkivätkin suureksi
mielihyväkseen nuoren Hazlewoodin.

"Eversti saapuu piammiten", hän sanoi; "minä nelistin edellä
tervehtimään miss Bertramia ja sydämeni pohjasta onnittelemaan häntä
perheelle sattuneen iloisen tapauksen johdosta. Mieleni tekee tulla
esitellyksi kapteeni Bertramille ja kiittää häntä hyvin ansaitusta
ojennuksesta, jonka häneltä sai äkkipikaisuuteni ja varomattomuuteni."

"Hän läksi vastikään luotamme", selitti Lucy, "ja tavalla, joka on
meitä paljon säikyttänyt".

Juuri silloin vierivät esille everstin vaunut, pysähtyen naisten
kohdalle; Mannering ja lainoppinut astuivat maahan ja yhtyivät heihin.
Viipymättä ilmottivat nämä uuden levottomuuden aiheen.

"Meg Merrilies taaskin!" ihmetteli eversti. "Hän on kyllä peräti
salaperäinen ja selittämätön ilmiö; mutta luullakseni on hänellä
Bertramille jotakin sellaista ilmotettavaa, mitä ei aio saattaa meidän
tietoomme."

"Lempo tuon löylynlyömän akan periköön", päivitteli neuvos; "miksei
hän anna asiain kehittyä tolallaan, _prout de lege_, vaan tahtoo aina
ehättää mukaan omalla tavallaan? Heidän suunnastaan vielä pelkään
heidän olevan menossa Ellangowanin maalle -- ja tuo Glossinin roisto on
meille näyttänyt, mitä konnia hänellä on käytettävissään. Kunhan kelpo
Liddesdale riittäisi vartioksi."

"Jos sallitte", huomautti Hazlewood, "niin minäpä hyvin mielelläni
ratsastaisin heidän omaksumalleen suunnalle. Olen seudulla niin hyvin
tunnettu, etten juuri usko mitään ilkityötä mahdolliseksi minun
nähteni, ja pysyttelen siksi varovaisen välimatkan päässä, etten ole
näköjäni vaanimassa Megiä enkä häiritsemässä hänen puheluansa."

"Toden totta", huomautti Pleydell syrjään, "ollakseen muutamia vuosia
takaperin tuntemani kelmeä koulupojan nulikka, luulenpa nuoresta
Hazlewoodista komean miehen koituvankin. Enemmän pelkään uutta lain
nimessä ahdistamisen yritystä kuin avointa väkivaltaa, ja siitä
tämän nuoren miehen saapuvilla olo pelottaisi sekä Glossinin että
hänen kätyrinsä. -- No, menkäähän vain, poikaseni -- tirkistelkää --
tähystelkää -- tapaatte heidät jossakin Derncleughin lähistöllä tai
hyvin luultavasti Warrochin metsässä."

Hazlewood käänsi ratsunsa. "Palatkaa meille päivälliselle, Hazlewood",
huusi eversti. Toinen kumarsi, painoi kannukset hevosen kupeisiin ja
nelisti pois.

Palaamme nyt Bertramiin ja Dinmontiin, jotka yhä seurasivat
salaperäistä opastansa metsikköjen ja notkojen poikki avoimen kedon
ja Derncleughin rauniokylän välillä. Etunenässä kulkiessaan hän ei
kertaakaan vilkaissut taakseen seuraajiinsa, paitsi milloin torui
heidän vitkasteluaan, vaikka näiden otsalta vuodenajasta huolimatta
tippui hiki. Toisin ajoin hän puheli itsekseen sellaisia katkonaisia
lauselmia kuin: "Se tapahtuu vanhan huoneen rakentamiseksi uudestaan
-- kulmakiven laskemiseksi -- ja enkö häntä varottanut? Sanoin
hänelle olevani syntynyt sen tekemään, vaikkapa olisi isäni pää
ollut astumakivenä, saatikka hänen. Minut tuomittiin -- silti pysyin
aikeessani häkissä ja jalkapuussa; minut karkotettiin -- säilytin sen
vieraalla maalla; suomittiin -- leimattiin polttomerkillä -- mutta
päätökseni oli syvemmässä kuin yltti raippa tai hehkuva rauta ja nyt on
hetki tullut."

"Kapteeni", virkkoi Dinmont puolittain kuiskaten, "ettei hän vain olisi
aaveellinen! Hänen sanansa eivät tunnu sattuvan Jumalan nimessä tai
muiden ihmisten tapaan. Turkanen, meillä päin väitetään, että niitä
_on_ olentoja sellaisiakin."

"Älkää olko peloissanne, ystävä", kuiskasi Bertram vastaan.

"Peloissaniko! Minä en piittaa vähän vähääkään", vakuutti vankka
maalainen, "olipa hän velho tai paholainen -- yhtä kaikki Dandie
Dinmontille".

"Vaiti, isäntä", käski Meg ankarasti katsahtaen olkansa yli; "tässäkö
muka olisi aika ja paikka teidän puhuaksenne?"

"Mutta, muori hyvä", huomautti Bertram, "kuten minä en vähimmälläkään
tavalla epäile teidän vilpittömyyttänne tai ystävyyttänne, jota olen
saanut kokea, samaten tulisi vastavuoroon teidän hiukan luottaa minuun
-- haluaisin tietää, minne meitä viette".

"Siihen on vain yksi vastaus, Henry Bertram", sanoi sibylla. "Vannoin
ettei kieleni koskaan kertoisi, mutta en ole sanonut, ettei sormeni
koskaan osottaisi. Käykää edelleen ja kohdatkaa onnenne, tai pyörtäkää
takaisin ja menettäkää se -- siinä kaikki sanottavani".

"Näyttäkäähän sitten tietä", vastasi Bertram; "en enää kysele."

He laskeusivat rotkoon jokseenkin samalta kohdalta, missä Meg oli
viimeksi eronnut Bertramista. Hän pysähtyi hetkeksi sen ison kallion
juurelle, jonne Bertram oli nähnyt ruumista haudattavan, ja polkaisi
maata, joka kaikesta noudatetusta varovaisuudesta huolimatta osotti
äskeisen kaivamisen jälkiä. "Tässä lepää yksi", hän virkahti; "kenties
hän piakkoin saapi naapureita".

Hän eteni sitte puroa myöten rauniokylään. Siellä hänen katseensa
ilmaisi omituista ja heltynyttä kaihoa, kun hän seisahtui erään vielä
pystyssä pysyneen päädyn eteen ja haasteli vähemmän katkonaiseen
tapaan, vaikka yhtä juhlallisella sävyllä kuin ennenkin:

"Näettekö tuota mustunutta ja hajoillutta majan seinää? Siinä majassa
kattilani kiehui neljäkymmentä vuotta -- siellä synnytin kaksitoista
komeata poikaa ja tytärtä. Missä ovat he nyt? -- missä ovat lehdet,
jotka tuota vanhaa saarnia Martinpäivänä koristivat! -- länsituuli on
sen riipinyt paljaaksi -- ja riivitty olen minäkin. Näettekö tuota
halavaa? -- se on nyt pelkkä mustunut, laho kanto -- olen istunut sen
juurella monena herttaisena kesäiltana, sen ripustellessa vetreitä
kiehkuroitaan lorisevan veden yli. Siellä olen istunut ja" -- korottaen
ääntään --"pitänyt sinua helmassani, Henry Bertram, ja laulellut
sinulle vanhoista parooneista ja heidän verisistä sodistaan. Ei se enää
koskaan viheriöitse, eikä Meg Merrilies enää lauluja hyräile, iloisia
tai murheellisia. Mutta ettehän unohda häntä, ja rakennutattehan vanhat
seinät uudestaan hänen tähtensä? -- ja antakaa siellä asua jonkun, joka
on kyllin kunnollinen ollakseen toisen maailman asukkaita pelkäämättä.
Sillä jos kuolleet ovat konsanaan tulleet elävitten joukkoon takaisin,
nähdään minut tässä notkossa monenakin yönä, näiden raihnaitten
luitteni maatuessa."

Se mielipuolisuuden ja jylhän mieleninnon sävy, jolla hän nämä viime
sanansa lausui, oikea käsivarsi paljaana ja ojennettuna, vasen
taivutettuna kauhtanan tummanpunaisten poimujen alle, olisi voinut
kelvata itse Siddoninkin[68] harjotelmaksi. "Ja nyt", hän sanoi
yhtäkkiä palautuen lyhyeen, tuimaan ja pikaiseen puheentapaan, joka oli
hänellä tavallisin, "käykäämme työhön -- käykäämme työhön".

Hän kulki edellä korokkeelle, jolla Derncleughin Harja sijaitsi,
otti taskustaan ison avaimen ja avasi oven. Sisus oli paremmassa
järjestyksessä kuin ennen. "Olen täällä siivonnut", huomautti hän;
"voin joutua paarinlaudalle tänne ennen yötä. Vähänpä, vähänpä tulee
väkeä Megin peijaisiin, sillä monet kansastamme soimaavat, mitä olen
tehnyt ja teen!"

Hän viittasi sitte pöytään, jolle oli kylmää ruokaa järjestetty
suurempaa siisteyttä noudattaen kuin olisi osannut Megin tavoista
päättäen odottaa. "Syökää", hän sanoi; "tarvitsette sitä vielä illalla".

Bertram maistoi mielen nouteeksi pari suupalaa; Dinmontin ruokahalua ei
ollut heikentänyt ihmettely, oudon seikkailun aavistelu eikä aamullinen
eine, ja hän esiintyi samana syömärinä kuin aina. Eukko tarjosi lopuksi
kumpaisellekin lasillisen konjakkia, jonka Bertram nautti vedellä
miedonnettuna ja hänen kumppaninsa paljaaltaan kulautti.

"Ettekö itse mitään maista, matami?" kysyi Dinmont.

"En sitä joudu tarvitsemaan", vastasi heidän salaperäinen emäntänsä.
"Ja teidän on nyt saatava aseita -- tyhjin käsin ette voi jatkaa --
mutta älkää niitä äkkipikaisesti käyttäkö -- ottakaa vangiksi, mutta
säästäkää henki -- antakaa lain saada omansa -- hän saattaa puhua ennen
kuolemaansa."

"Kuka vangitaan? kuka saattaa puhua?" kysyi Bertram kummastuneena,
ottaen vastaan hänen tarjoamansa parin pistooleja, jotka tarkastaessaan
havaitsi ladatuiksi ja piitetyiksi.

"Piit ovat hyvät", sanoi Meg, "ja ruuti kuivaa -- tunnen minä tämän
työn hyvin".

Sitte hän Bertramin kysymyksiin vastaamatta asesti Dinmontinkin isolla
pistoolilla ja pyysi heitä valitsemaan kartut itselleen kasallisesta
hyvin epäilyttävän näköisiä kalikoita, jotka hän nosti eräästä sopesta
esille. Bertram otti vankan närtteen, kun taasen Dandie omaksui nuijan,
joka olisi Herkuleksellekin kelvannut. He läksivät sitte kaikin
holvihuoneesta, jolloin Bertram käytti tilaisuutta kuiskatakseen
Dinmontille: "Jotakin selittämätöntä on tässä kaikessa -- mutta meidän
ei tarvitse käyttää näitä aseita, ellemme huomaa siihen välttämätöntä
ja laillista aihetta -- tehkää valppaasti kuten näette minun tekevän."

Dinmont vastasi ymmärtävällä nyökkäyksellä, ja he seurasivat oppaansa
askeleita edelleen, yli märän ja poikki kuivan, pitkin suota ja
halki kedon. Hän ohjasi heidät Warrochin metsään samaa latua myöten,
jota Ellangowanin omistaja-vainaja oli käyttänyt ratsastaessaan
Derncleughiin lastansa etsien Kennedyn murhan onnettomana iltana.

Tultuaan noihin viidakoihin, joissa talvinen tuuli nyt hohisi, tuntui
Meg Merrilies pysähtyvän tuokioksi ikäänkuin 'muistelemaan tietä.
"Meidän on täsmälleen pysyttävä samalla tolalla", virkahti hän ja
läksi samoamaan eteenpäin, mutta enemmän polvitellen ja kaarroksia
tehden kuin entisen vakaan ja suoran suuntansa mukaan. Vihdoin hän
metsän sokkeloista vei heidät pienelle aholle, jonka epäsäännöllisenä
reunustana oli puita ja pensaita. Talvellakin se oli suojainen ja
somasti eristynyt pälveke; mutta kevään vehreydellä koristautuneena,
maan kohottaessa esille kaikki kukkasensa, pensaitten levittäessä
kukkeat lehvänsä sen ympärille ja vesaikon yli nousevien riippakoivujen
luodessa pitkät ja lehtevät haaransa katveeksi auringolta, se
epäilemättä näytti paikalta, niissä nuorekas runoilija parhaiten
saattoi sommitella aikaisinta sonettiaan tai rakastava pari vaihtaa
ensimäiset tunteittensa tunnustukset.

Nyt se nähtävästi herätti kokonaan toisenlaisia muistoja. Bertramin
otsa synkkeni, ja hän kävi miettiväiseksi, katseltuansa aukiota. Meg
virkahti itsekseen: "Tämä on juuri se paikka!" ja loi häneen kolkon
syrjäsilmäyksen: "Muistatteko tätä?"

"Kyllä!" vastasi Bertram; "muistan epäselvästi".

"Niin", jatkoi hänen oppaansa, "ihan tällä kohdalla putosi mies
satulasta -- minä olin juuri silloin tuon seljapuun takana. Kovasti,
kovasti hän ponnisteli, ja kovasti hän huusi armoa -- mutta hän oli
niiden käsissä, jotka eivät siitä sanasta mitään tienneet! Nyt näytän
teille ladun lopun -- viime kerralla kuljitte sen minun käsivarsillani."

Hän tunkeusi pitkää ja mutkaista, melkein umpeen kasvanutta uraa
myöten edelleen, ja mitään mainittavaa vierua kohtaamatta olivat he
äkkiä meren rannassa. Meg asteli hyvin joutuisasti hyökyaallokon ja
kallioiden välitse, kunnes saapui muista irralliselle, oudon näköiselle
kallionlohkareelle. "Tästä", hän kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä,
"tästä löydettiin ruumis".

"Ja luola", supatti Bertram yhtä hiljaa, "on lähellä -- viettekö meidät
sinne?"

"Vien", vastasi mustalainen päättävällä äänellä. "Rohkaiskaa sydämenne
kumpainenkin -- seuratkaa minua, kun ryömin sisälle -- olen asettanut
nuotiorisut siten, että ne kaihtavat teitä. Odottakaa närekasan takana
hetkinen, kunnes sanon: _Hetki ja mies ovat molemmat tulleet;_ silloin
hyökätkää hänen kimppuunsa, käykää käsivarsiin kiinni ja sitokaa hänet
niin että veri kynsien alta tiukkuu."

"Sen totisesti teenkin", vakuutti Henry, "jos hän on olettamani mies --
Jansen?"

"Niin, Jansen, Hatteraick ja parikymmentä muuta nimeä hänellä on."

"Dinmont, teidän täytyy nyt pysytellä vierelläni", sanoi Bertram,
"sillä tuo mies on itse paholainen".

"Sitä ei teidän ole tarvis epäillä", vakuutti vankka talonpoika, "mutta
soisinpa muistavani jonkun rukouksen ripenen ennen kuin konttaan
velhon perässä tuohon aukkoon, jota hän availee. Olisi karvasta jättää
siunattu aurinko ja vapaa ilma, ja mennä tuollaiseen koloon surman
suuhun kuin reikäänsä saarrettu kettu. Mutta kylläpä ne sentään ovat
kovahampaisia koiria, jotka Dandieta repeloivat; niin että, kuten
sanoin, paha minut periköön, jos teidät heitän."

Tämä lausuttiin mahdollisimman hiljaisena supatuksena. Aukko oli nyt
raivattu auki. Meg ryömi nelin kontan sisälle, Bertram seurasi häntä,
ja jälkijoukkona luisui mukaan Dinmont, luotuaan kaihoksuvan katseen
päivänvaloon, jonka siunaukset hän oli hylkäämässä.




54 luku.

ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA.


Siten seurueesta viimeiseksi jääneen rajalaisen pidätti äkkiä kamala
käsi, tarttuen häntä jalkaan, kun hän äänetönnä ja ahdistetuin
mielin laahasi pitkiä raajojaan maanalaisen käytävän matalasta ja
kaitaisesta raosta sisälle. Urhean talonpojan teräksinen sydän oli
vähällä herpaantua, ja hän sai vaivoin hillityksi huudon, joka olisi
voinut maksaa heidän kaikkien hengen tuossa turvattomassa asennossa ja
tilassa. Mutta hän tyytyi kiskaisemaan jalkansa irti odottamattomasta
kouraisusta.

"Olkaa hiljaa", virkkoi ääni hänen takanaan, "olen ystävä -- Charles
Hazlewood".

Sanat lausuttiin aivan matalalla äänellä, mutta saivat kuitenkin Meg
Merriliesin hätkähtämään. Edeltä menneenä oli hän jo ehtinyt onkalon
laajennuskohtaan ja noussut seisaalleen. Hän alkoi ikäänkuin estääkseen
supatusta kuulumasta murahdella, jupista ja laulella, samalla
kahistellen luolaan nyttemmin läjättyjä risuja.

"Ämmä hoi -- jeevelin sikiö", murisi Dirk Hatteraickin yrmeä ääni
luolansa taustalta, "mitä teet siellä?"

"Rankoja asettelen suojaksesi kylmältä tuulelta, senkin epäkelpo
hurjimus. Oletkin nyt kovin sievässä turvassa etkä mistään tiedä; pian
on toisin."

"Toitko konjakin ja mitään tietoja väestäni?" kysyi Dirk Hatteraick.

"Tuossa on sinulle pullo. Väkesi on hajallaan -- paossa -- tai
punatakkien silpomina."

"Jeeveli! Tämä rannikko on minulle onneton."

"Voit saada enemmänkin syytä sanoa niin."

Kaksinpuhelun aikana olivat Bertram ja Dinmont päässeet luolan
sisustaan ja nousseet jaloilleen. Sen rosoisia ja mustahkoja seiniä
valaisi ainoastaan hehkuva kekälekasa rautaristikolta, jollaisia
käytetään lohen tuulastuksessa öisin. Hiilille viskasi Hatteraick tuon
tuostakin kourallisen risuja tai pilkkeitä, mutta roihutessaankin
valaisivat ne avaraa onkaloa vain peräti vajavasti, ja kun sen
pääasukas lojui ristikon takana, ei hänen ollut helppo nähdä käytävän
suulle päin kauvaskaan. Sen vuoksi tunkeutujat, nyt lukumäärältään
odottamattomasti kolmeksi lisääntyneinä, eivät irrallisesti heiteltyjen
närtteiden takana olleet suuressakaan ilmitulon vaarassa. Dinmont
älysi pidätellä Hazlewoodia toisella kädellään taampana, kunnes ehti
kuiskaamaan Bertramille: "Ystävä -- nuori Hazlewood."

Ei ollut hetki sopiva esittelyn kehittämiseen pitemmälle, ja he
seisoivat kaikin hisahtamattomina kuin kalliot ympärillään. Karahkat
olivat niin väljästi kasattuja, että he niiden raoista nuotioon päin
katsellessaan helposti erottivat, mitä sen läheisyydessä tapahtui.
Puhumattakaan näkymön erityisestä siveellisestä mielenkiintoisuudesta
ja siihen liittyvästä henkilökohtaisesta vaarallisuudesta, loi sille
inhaa jylhyyttä valon ja varjon vaihtelu harvinaisilla nähtävyyksillä
vipajavana.

Nuotion tummanpunainen hehku syöksi tuolloin tällöin kirkkaampia tai
tummempia tulikieluja, mikäli Dirk Hatteraick käytti parempaa tai
huonompaa polttoainesta. Väliin tuprusi tukahuttava sauhu synkkänä
pilvenä luolan kattoa kohti, kirkastui sitte vastahakoiseksi ja
nyreäksi loimuksi, joka lepattaen kapusi savupylvästä myöten, ja
äkkiä leimahti huikaisevaksi roihuksi, ahjon saadessa ahmittavakseen
kuivempia risuja tai petäjän pilkkeitä. Sellaisessa oikukkaassa
hohteessa he näkivät enemmän tai vähemmän selvästi Hatteraickin,
jonka hurjat ja karkeat kasvonpiirteet nyt teki vielä rajummiksi
hänen asemansa erikoisuus ja mielensä ankea synkkyys. Hyvin ne olivat
sopusoinnussa hänen ylitseen ja ympärillään järeänä kaareutumalla
kohoavan muhkuraisen ja Säröilleen kallioseinän kanssa. Meg Merrilies
kapsehti hänen ympärillään, milloin valossa, milloin puolittain
sauhun tai varjon pimennossa, vastakohtana nuotioon päin istualtaan
kumartuvalle Hatteraickille. Liikahtamattomassa asennossaan pysyi tämä
alituiseen ainakin hämärästi näkyvissä, naishaamun ilmestyessä ja
kadotessa kuin aaveena vilahdellen.

Bertram tunsi Hatteraickin nähdessään verensä kiehuvan. Hän muisti
tämän hyvin Jansenina, jonka salakuljettaja oli Kennedyn kuoltua
ottanut nimekseen; muisti hän myöskin, että tämä Jansen ja hänen
Woodbournessa ammuttu luutnanttinsa Brown olivat olleet hänen
lapsuutensa tylyjä sortajia. Liittämällä omiin vaillinaisiin
muistoihinsa Manneringin ja Pleydellin kertomukset tiesi Bertram
edelleen, että tämä mies oli sen väkivallan sieluna, jolla hänet
riistettiin perheestään ja isänmaastaan alttiiksi lukemattomille
kärsimyksille ja vaaroille. Katkeria mietteitä tulvi hänen mieleensä,
ja hänen oli työläs pidättyä hyökkäämästä esille ja ampumasta
Hatteraickia siihen paikkaan.

Tämä ei sentään olisi ollutkaan mikään turvallinen seikkailu. Vipajava
lieska ei ainoastaan valaissut konnan vantteraa, jäntäreistä ja
leveärintaista ryhtiä, vaan välähdytteli myöskin hänen vyöhönsä
pistettyä pistooliparia ja hänen lyömämiekkansa kahvaa. Oli varmaa,
että hänen vimmainen hurjuutensa panisi sekä hänen voimansa että
aseensa täyteen käytäntöön. Ne eivät kylläkään voineet vetää vertoja
kahden sellaisen miehen yhteiselle väelle kuin Bertram itse ja hänen
ystävänsä Dinmont olivat, ottamatta lukuun heidän odottamatonta
auttajaansa Hazlewoodia, joka oli aseeton ja rakenteeltaan hennompi;
mutta tovin mietittyään tunsi Bertram, ettei olisi järkeä eikä
urhoollisuutta pyövelin tehtävästä edelle ehättämisessä, ja älysi
voivan olla tärkeätä saada Hatteraick elävältä vangiksi. Niinpä
taltutti hän vimmastuksensa ja odotti, mitä roiston ja hänen
mustalais-oppaansa kesken tapahtuisi.

"Ja miltä tuntuu nyt?" kysyi eukon käreä ja epäsointuinen ääni. "Enkö
sanonut näin käyvän -- vieläpä tässä samaisessa luolassa, jossa
piileksitte teon jälkeen?"

"Wetter und sturm, akan pahalainen!" vastasi Hatteraick, "veisaa
hornanmessusi sitte kun sitä tarvitaan. Oletko Glossinia nähnyt?"

"En", vastasi Meg Merrilies; "olet iskenyt harhaan, senkin
verenvuodattaja, eikä sinulla nyt ole mitään odotettavissa kiusaajalta".

"Hagel!" noitui konna, "olisinpa hänen kurkussaan kiinni! Ja mitä tässä
nyt pitää tehdä?"

"Tehdäkö?" vastasi mustalainen; "kuolla kuin mies tai joutua hirteen
kuin koira!"

"Hirteen, ämmän perhana! Se hamppu ei ole kylvetty, jolla minut
hirtetään."

"On kylvetty, ja kasvanut, ja häkilöitty, ja punottu, Enkö sinulle
sanonut, kun rukouksistani huolimatta tahdoit viedä matkassasi pikku
Harry Bertramin -- enkö sinulle sanonut hänen palaavan täytettyänsä
kohtalonsa vierailla mailla yhdenteenkolmatta ikävuoteensa asti? Enkö
sanonut vanhan tulen hiipuvan kipinään asti, mutta viriävän uudestaan?"

"Kyllä, muori, sanoit sinä niin", vastasi Hatteraick, ja hänen
äänessään tuntui jotakin toivottomuutta sointuvan, "ja donner und
blitzen, uskonkin puhuneesi totta! Tuo Ellangowanin junkkari on kaiken
aikaa uhkaillut karina edessäni, ja nyt on Glossinin kirottujen
vehkeiden takia miehistöni ajettu hajalleen, veneeni tuhotut ja
kaiketi lokerttikin anastettu -- siihen ei jäänyt väkeä kylliksi edes
hoitelemaan purjeita, saati sitä puolustamaan -- mutauslauttakin sen
olisi saanut vallatuksi. Ja mitä nyt omistajat sanovat? -- Hagel und
sturm, en enää ikinä rohkene palata Flushingiin."

"Ei ikinä tarvitsekaan", huomautti mustalainen.

"Mitä siellä teet", kysyi hänen kumppaninsa, "ja miksi noin sanot?"

Keskustelun aikana Meg keräili rohtimia irrallisesti koolle. Ennen
kuin vastasi tähän kysymykseen pudotti hän kekäleen rohtimiin, jotka
oli ennakolta kastettu johonkin väkinesteeseen, sillä ne leimahtivat
silmänräpäyksessä tuleen; häikäisevän kirkas lieskakartio kohahti
ihan holvin lakeen asti. Sen noustessa Meg vastasi konnan kysymykseen
lujalla ja vakaalla äänellä: _"Siksi että hetki on tullut ja mies."_

Sovitun merkin saadessaan Bertram ja Dinmont hypähtivät risukasan yli
ja ryntäsivät Hatteraickiin käsiksi. Hyökkäyssuunnitelmaa tuntematon
Hazlewood oli hiukan myöhäisempi. Roisto oivalsi oitis olevansa
kavallettu ja käänsi ensi kostonsa Meg Merriliesiin, laukaisten
pistoolinsa häntä kohti. Toinen kaatui päästäen vihlovan ja kamalan
huudon, tuskan kirkaisun ja pakahduttavan naurun korahduksen väliltä.
"Tiesin näin käyvän", ähkäisi hän.

Bertram kiireissään kompastui kuoppaiseen kalliopohjaan, joka oli
luolan lattiana; mutta se oli onnellinen horjahdus, sillä Hatteraickin
toinen luoti suhahti hänen ylitseen niin kohdalleen tähdättynä, että
se olisi osunut hänen aivoihinsa, jos hän olisi jaloillaan pysynyt.
Ennen kuin salakuljettaja ehti siepata toista pistooliansa pääsi
Dinmont häneen käsiksi ja yritti pelkin käsivoimin kytkeä alas hänen
käsivarsiaan. Mutta niin voimakas oli pahantekijä epätoivoissaan
kaikkensa ponnistaen, että hän rajalaisen jättiläismäisestä
rynnistyksestä huolimatta laahasi Dinmontin roihuavien tappurain läpi
ja oli melkein saanut vedetyksi esille pistoolin, joka olisi saattanut
tehdä ripeästä lampuodista lopun, elleivät Bertram ja Hazlewood
olisi heittäytyneet hänen avukseen. Vimmatuin tempaisuin he saivat
Hatteraickin paiskatuksi maahan, aseettomaksi ja sidotuksi.

Ottelu oli lopussa vajaan minuutin kuluttua, vaikka sen kertominen
vaatii jonkun verran aikaa. Ollessaan täydellisesti nujerrettu teki
konna vain pari hurjaa ja miltei kouristuksen tapaista rynnistystä,
mutta jäi sitten ihan hievahtamattomaksi ja hiiskumattomaksi. "Hän
aikoo ainakin karskina kuolla", huohotti Dinmont; "no, en minä sen
takia hänestä huonommin ajattele".

Kelpo Dandie samalla ravisteli palavia rohtimia pörhöisestä
päällystakistaan ja tuuheasta mustasta tukastaan, joka oli nujakassa
hieman kärventynyt. "Hän on nyt alallaan", sanoi Bertram; "jääkää häntä
vartioimaan älkääkä antako hänen liikahtaa, kunnes näen onko tämä
vaimo-parka hengissä vai kuollut". Hazlewoodin avulla hän kohotti Meg
Merriliesin istualleen.

"Tiesin näin käyvän", jupisi haavottunut, "ja näinpä sopikin."

Luoti oli kurkun alapuolelta tunkeutunut rintaan. Siitä ei vuotanut
paljoakaan verta näkyviin, mutta sitä arveluttavampana piti sitä
ampumavammoja näkemään tottunut Bertram. "Hyvä Jumala! Mitä
tekisimmekään poloisen hyväksi?" sanoi hän Hazlewoodille, olosuhteiden
syrjäyttäessä kaikenlaisen ennakkoselittelyn tai keskinäisen esittelyn
tarpeellisuuden.

"Hevoseni on kytkettynä yläpuolelle metsään", huomautti Hazlewood;
"olen pitänyt teitä silmällä jo kaksi tuntia -- minä karautan noutamaan
luotettavaa apuväkeä. Teidän on sillävälin parempi puolustaa luolan
suuta mahdollisilta tulijoilta, kunnes palaan."

Hän riensi pois. Bertram siteli Meg Merriliesin haavan parhaansa mukaan
ja asettui lähelle käytävän suuta, viritetty pistooli kädessään;
Dinmont yhä vartioitsi Hatteraickia, puristaen häntä rinnuksesta
Herkuleen kouraisulla. Luolassa vallitsi haudan hiljaisuus, jota
keskeyttivät vain loukkaantuneen vaimon hillitty voihke ja vangin
raskas läähätys.




55 luku.

UUSI ELLANGOWAN.


Noin kolmen neljännestunnin kuluttua, vaikka aseman epävarmuus ja
vaarallisuus sai ajan tuntumaan kolmin verroin pitemmältä, kuului ulkoa
nuoren Hazlewoodin ääni. "Täällä olen", huusi hän, "ja riittävästi
väkeä mukanani".

"Tulkaahan sitte sisälle", vastasi Bertram vartionsa päättymisestä
hyvinkin huojentuneena. Hazlewood saapui parin kolmen maalaisen kanssa,
joista yksi toimi rauhantuomarin apurina. He nostivat ylös Hatteraickin
ja kantoivat häntä niin pitkälle kuin käytävän mataloituva korkeus
salli; sitte he laskivat hänet seljälleen ja raahata retuuttivat
perässään, sillä hän ei millään suostuttelulla taipunut auttamaan
kuljetusta omin ponnistuksin. Hän virui äänetönnä ja hervotonna heidän
käsissään kuin hengetön ruumis, kykenemättömänä vastustamaan, mutta
millään tavoin keventämättäkään heidän hommiaan.

Kun hänet oli riepoteltu päivänvaloon ja pystytetty jaloilleen
muutamien luolan ulkopuolelle jääneiden miesten kannattelemaksi,
näytti häntä tyrmistyttävän ja huikaisevan äkillinen luolansa pimeyden
vaihtuminen. Muiden järjestellessä Meg Merriliesin siirtämistä
yrittivät Hatteraickin vartioksi jääneet saada hänet istuutumaan
kallionjärkäleelle, joka oli lähellä nousuveden rajaa. Ankara väristys
puistutti tuokion hänen rautaista varttansa, kun hän rimpuili vastaan.
"Ei siihen -- hagel! -- ettehän minua toki _siihen_ pakota istumaan?"

Nämä olivat hänen ainoat sanansa, mutta niiden merkitys ja äänessä
sointuva tuskainen kauhu ilmaisivat, mitä hänen mielessään liikkui.

Kun myöskin Meg Merrilies oli siirretty luolasta, niin hellävaraisesti
kuin päinsä kävi, neuvottelivat he, minne hänet kannettaisiin.
Hazlewood oli lähettänyt kutsun lääkärille ja esitti haavottuneen
sillävälin kuljetettavaksi lähimpään mökkiin. Mutta tämä huudahti hyvin
painavasti: "Ei, ei, ei! Derncleughin Harjalle -- Derncleughin Harjalle
-- henki ei vapaudu tomusta muualla kuin siellä."

"Teidän on luullakseni noudatettava hänen tahtoaan", arveli Bertram;
"muutoin pahentaa hänen kiusaantunut mielikuvituksensa haavasta
johtuvaa kuumetta".

Niinpä kannettiin hänet holvihuoneeseen. Matkalla näytti hänen mielensä
enemmän pohtivan äskeistä kohtausta kuin omaa lähenevää kuolemaansa.
"Kolme niitä hyökkäsi hänen päälleen -- minä toin nuo kaksi -- mutta
ken oli kolmas? Varmaankin _hän itse_, palanneena ottamaan oman
kostonsa!"

Hänen mielikuvitukseensa oli ilmeisesti tehnyt voimakkaan vaikutuksen
Hazlewoodin odottamaton ilmestyminen, Hatteraickin nopea tihutyö kun
ei ollut suonut hänelle aikaa tuntea tulijaa. Usein palasi hän samaan
asiaan.

Hazlewood selitti saapumisensa Bertramille, kertoen Manneringin
neuvosta pitäneensä heitä jonkun aikaa silmällä. Huomatessaan heidän
katoavan luolaan oli hän ryöminyt perässä, aikoen ilmottaa tulonsa ja
asiansa. Mutta pimeässä oli hän sattunut kouraisemaan Dinmontia jalasta
ja siten ollut aiheuttamaisillaan onnettomuuden, jonka tosiaan oli
torjunut vain urhean talonpojan mielenmaltti ja hätääntymättömyys.

Rauniorakennuksen edustalle tultua otti mustalainen esille avaimen.
Kantajien astuttua sisälle ja aikoessa laskea hänet vuoteelle sanoi
hän huolestuneesti: "Ei, ei! ei niin päin, jalat itään", ja näytti
tyytyväiseltä, kun hänen asentonsa käännettiin toisin päin, joten hän
tuli lepäämään samoin kuin ruumis oli tapana sijottaa.

"Eikö ole lähellä ketään pappismiestä", kysyi Bertram, "auttamaan tämän
onnettoman vaimon hartaudenharjotusta?"

Pitäjän pastori, joka oli ollut Charles Hazlewoodin opettajana, oli
monien muiden mukana kuullut huhun, että Kennedyn murhaaja oli saatu
kiinni samalla paikalla, missä rikos oli niin monta vuotta takaperin
tapahtunut, ja että joku vaimo oli kuolettavasti haavottunut. Sekä
uteliaisuudesta että paremminkin velvollisuuden tunnosta oli hän tullut
Derncleughin Harjalle ja astui nyt esille. Lääkäri saapui samaan aikaan
ja aikoi ryhtyä tutkimaan haavaa; mutta Meg vastusti kumpaisenkin apua.

"Ei ihmisavulla paranneta minun ruumistani eikä pelasteta sieluani.
Antakaa minun puhua, mitä minulla on sanottavaa, ja sitte saatte tehdä
tahtonne mukaan, minun estämättäni. -- Mutta missä on Henry Bertram?"
Auttajat, joille tämä nimi oli kauvan ollut vieras, tuijottivat
toisiinsa. "Niin", jatkoi hän lujemmalla ja käskevämmällä äänellä,
"sanoin _Ellangowanin Henry Bertram_. Poistukaa valon tieltä ja antakaa
minun nähdä hänet."

Kaikkien katseet kääntyivät Bertramiin, tämän lähestyessä kurjaa
vuodetta. Haavottunut vaimo tarttui häntä käteen. "Katsokaa häntä",
hän sanoi, "kaikki jotka olette konsanaan nähneet hänen isänsä
tai isoisänsä, ja todistakaa, eikö hän ole heidän elävä kuvansa!"
Väkijoukossa syntyi sorinaa -- yhdennäköisyys oli niin selvä,
ettei kukaan voinut epäröidä. "Ja nyt kuulkaa minua -- ja tuo
mies" -- viitaten Hatteraickiin, joka jonkun matkan päässä istui
merimieskirstulla vartijoineen -- "kieltäköön sanojeni totuuden, jos
voipi. Tuo on Henry Bertram, entisen Ellangowanin Godfrey Bertramin
poika; tuo nuori mies on sama poikalapsi, jonka Dirk Hatteraick ryösti
mukaansa Warrochin metsästä samana päivänä, jona hän tullinuuskijan
murhasi. Minä olin siellä kuin harhaileva henki -- sillä mieleni teki
nähdä se metsä ennen kuin seutukunnalta samosimme pois. Pelastin lapsen
hengen, ja kovasti, kovasti minä pyytelin ja rukoilin heitä jättämään
lapsen minulle. Mutta pois veivät hänet, ja kauvan oltuaan merten
takana on hän nyt tullut saamaan omaansa, ja mikä estäisikään häntä? --
Minä vannoin säilyttäväni salaisuuden, kunnes hän täyttää yksikolmatta
vuotta -- tiesin että hänen tuli suorittaa salliman määrä siihen
päivään asti. Pidin heille tekemäni valan -- mutta itseksenipä vannoin,
että jos eläisin näkemään hänen paluunsa päivän, asettaisin hänet
isänsä asuinsijaan, vaikka olisi joka askel ihmisen kuolema. Senkin
valan olen pitänyt, itse olen yksi askel -- hänestä" -- Hatteraickiin
viitaten -- "koituu kohta toinen, ja vielä tulee kolmaskin".

Keskeyttäen pahotteli pappi, ettei tätä ilmotusta alettu
perusteellisesti kirjottaa muistiin, ja lääkäri puolestaan vaati
saada tutkia haavan ennen kuin potilasta uuvutettaisiin kyselyillä.
Nähdessään miesten siirtävän Hatteraickia, jotta huoneessa tehtäisiin
tilaa ja lääkäri jäisi häiriintymättömäksi hommaansa, huusi hän
lujasti, samalla kohottautuen istualleen vuoteellaan: "Dirk Hatteraick,
sinä ja minä emme toisiamme enää tapaa ennen kuin olemme tuomiolla --
tunnustatko, mitä sanoin, vai uskallatko sen kieltää?" Toinen käänsi
häneen paatuneen katsantonsa, joka ilmaisi mykkää ja taipumatonta
uhmaa. "Dirk Hatteraick, uskallatko kieltää, minun vereni tahraamana,
ainoatakaan kuolemassani lausumaani sanaa?" Toinen yhä tuijotti
häneen kivikovan paatumuksen ja ynseän itsepintaisuuden ilmeellä ja
liikutti huuliaan, mutta ei äännähtänytkään. "Hyvästi sitte vain!"
sanoi kuoleva, "ja antakoon Jumala sinulle anteeksi -- sinun kätesi
on sinetinnyt todistukseni. Eläissäni olin tietysti hullu mustalaisen
heittiö, suomittu, karkotettu, poltinraudalla leimattu -- ovelta
ovelle luikkiva mierolainen, jota oli pitäjästä pitäjään kaahattu kuin
kulkunarttua -- kuka olisi _hänen_ kertomuksestaan välittänyt? Mutta
nyt olen kuoleva vaimo, eivätkä sanani satu tien oheen, yhtä vähän kuin
multa peittää vertani!"

Hän vaikeni, ja kaikki poistuivat huoneesta, paitsi lääkäri ja pari
vaimoihmistä. Hyvin pikaisen tutkimuksen perästä pudisti lääkäri
päätänsä ja luovutti pastorille sijansa kuolinvuoteen ääressä.

Muuan poliisikonstaapeli oli pysähdyttänyt valtamaantiellä
Kippletringaniin tyhjillään palaavat kyytikärryt, nähden niitä
tarvittavan Hatteraickin kuljettamiseksi vankilaan. Kuullessaan mitä
Derncleughista kuului jätti ajaja hevosensa erään kuormapojan hoivaan,
arvatenkin pikemmin luottaen elukkain kuin niiden kaitsijan vuosiin
ja viisauteen, ja riensi täyttä vauhtia katsomaan, kuten sanoi,
"mimmoista hauskuutta siellä pidetään". Hän saapui perille juuri kun
hetki hetkeltä karttuva alustalaisjoukko ja muu kansa oli Hatteraickin
karkeita piirteitä kyllikseen tähysteltyään kääntänyt huomionsa
Bertramiin.

Melkein kaikki, mutta etenkin ikämiehet, jotka olivat Ellangowanin
nähneet hänen miehuutensa päivinä, tunsivat ja tunnustivat Megin
vetoamisen oikeaksi. Mutta skotlantilaiset ovat varovaista kansaa; he
muistivat hovin olevan toisen hallussa ja vasta ilmaisivat tunteitaan
toisilleen hiljaisina kuiskeina. Ystävämme Jaakko Jabos, kyytimies,
tunkeusi keskelle piiriä, mutta tuskin oli hän luonut katseensa
Bertramiin, kun hätkähti hämmästyneenä taakse päin, äänekkäästi
huudahtaen: "Niin totta kuin ihmisessä on henki, onkin tuossa vanha
Ellangowan kuolleista nousseena!"

Tämä ennakolta mitään vaikutuksia saamattoman todistajan julkinen
julistus oli juuri se kipinä, mikä tarvittiin sytyttämään yleisön
tunteet. Nyt ne puhkesivat raikuviksi huudoiksi: "Eläköön Bertram!" --
"Onnea Ellangowanin perilliselle!" -- "Jumala hänelle omansa antakoon
ja sallikoon hänen elää keskessämme kuten ennen hänen esivanhempansa!"

"Minä olen hovin maalla seitsemänkymmentä vuotta asustanut", huomautti
eräs.

"Minä ja minun sukuni olemme asustaneet seitsemänkymmentä ja vieläkin
seitsemänkymmentä", kehaisi toinen; "on minulla oikeus tuntea
bertramilainen katsanto".

"Minun sukuni on ollut täällä kolmesataa vuotta", sanoi kolmas ukko,
"ja myyn vaikka viimeisen lehmäni, jotta näen nuoren lairdin pääsevän
oikeuksiinsa".

Vaimoväki on aina ihastuksissaan ihmeellisyyksistä, eikä vähemmin
silloin, kun tarinan sankarina on komea nuori mies; hekin siis
lisäsivät kimakan huutelunsa yleiseen onnitteluun. "Siunattu olkoon
hän -- ihan on isänsä kuvainen! -- Bertramit ovat aina olleet koko
kulmakunnan pelsimenä!"

"Voi, olisipa vain elänyt näkemään tämän päivän hänen äiti-poloisensa,
joka kuoli suruun ja epätietoisuuteen hänestä!" huudahti joku naisääni.

"Mutta me autamme häntä omillensa, hyvät ihmiset", huusivat toiset,
"ja ennen kuin Glossin saa pitää Ellangowanin kiskommekin hänet sieltä
vaikka kynsin!"

Toiset tunkeusivat Dinmontin ympärille, joka mielelläänkin kertoi
tietojansa ystävästään ja kerskui kunniasta, mikä hänellä oli ollut
paljastuksen auttelijana. Hänet tunsivat useat saapuvilla olevat
taatut talonpojat, joten hänen todistuksensa antoi lisää yllykettä
yleiselle innostukselle. Olipa tuollainen tunteiden herkkymisen hetki,
jolloin Skotlannin kansalta kirsi sulaa kuin kevätlumi ja sen paisuva
tulvavirta tempaa tokeet ja sulut mukaansa.

Äkilliset huikkaukset keskeyttivät pastorin hänen rukouksissaan, ja
Meg, joka oli vaipunut olemassaolon lopun edellä yleisen horrostilan
kohtaukseen, säpsähti äkkiä: "Ettekö kuulleet? -- ettekö kuulleet?
-- hänet on tunnustettu! -- hänet on tunnustettu! -- vain tätä
varten pysyin hengissä. Minä olen syntinen nainen; mutta jos sen toi
kiroukseni, niin sen on kirvottanut siunaukseni! Ja nyt minun olisi
tehnyt mieleni sanoa enemmän. Mutta se ei käy laatuun. Seis" -- hän
jatkoi kurkottaen päänsä valon pilkahdusta kohden, joka tunkeusi
ikkunana toimivasta kapeasta raosta --, "eikö hän ole tuolla? Väistykää
valon tieltä ja antakaa minun hänet vielä kerran nähdä. Mutta pimeys
on omissa silmissäni", hän huokasi takaisin valahtaen, vakaasti
tähystettyänsä tyhjyyteen; "kaikki on nyt lopussa:

    "pois, henki, kule;
    jo, tuoni, tule."

Ja olkialuselleen ojentuen hän hiljaisesti nukahti viimeiseen uneen.
Pastori ja lääkäri merkitsivät tarkoin muistiin kaikki mitä hän oli
sanonut, pahotellen nyt kovin, etteivät olleet tyystimmin häntä
kuulustaneet, mutta kumpainenkin jääden siveellisesti vakuutetuksi
hänen paljastuksensa todenperäisyydestä.

Hazlewood oli ensimäinen onnittelemaan Bertramia siitä, että hän
nähtävästi nyt piankin pääsisi oikeaan yhteiskunnalliseen asemaansa ja
omaa nimeänsä käyttämään. Ympärillä olijat kuulivat Jabosilta, että
Bertram oli hänen haavottajansa, ja hänen jalomielisyytensä vaikutti
heihin niin innostuttavasti, että he riemukkaissa huudahduksissaan
liittivät hänen nimensä Bertramin oheen.

Jotkut kuitenkin tiedustivat kyytimieheltä, miten hän ei ollut tuntenut
Bertramia, nähdessään hänet aikaisemmin Kippletringanissa. Siihen hän
antoi varsin luonnollisen vastauksen: "Mhyh, Ellangowaniakos minä siinä
aattelin? Mutta kun kuulin huudeltavan, että nuori lairdi oli löytynyt,
niin se pani minut huomaamaan yhdennäköisyyden. Se olikin selvä kuin
päivä, kun sitä vain ensin rupesi katselemaan."

Tämän kohtauksen lopulla alkoi Hatteraickin kovapintaisuus hiukan
järkkyä. Hänen nähtiin räväyttelevän silmiään -- yrittävän kohottaa
sidottuja käsiään vetääkseen hatun otsansa yli -- katselevan vihaisesti
ja kärsimättömästi tielle, kuin kiihkeästi kaivaten ajoneuvoja, joilla
hänet siirrettäisiin paikalta. Vihdoin mr. Hazlewood, aavistellen
yleisen kuohunnan kenties suuntautuvan vankiin, määräsi hänet
vietäväksi kyytikärryille ja niissä kuljetettavaksi Kippletringaniin
mr. Mac-Morlanin lähempää toimenpidettä varten; samalla hän toimitti
pikalähetin ilmottamaan tälle, mitä oli tapahtunut.

"Ja nyt", hän sanoi Bertramille, "olisinpa iloissani, jos seuraisitte
minua Hazlewoodin hoviin; mutta koska se kenties ei ole teille niin
mieluista juuri nyt kuin toivoakseni päivän tai parin kuluttua, niin
sallikaakin minun palata kanssanne Woodbourneen. Mutta te olette
jalkaisin." -- "Jos nuori lairdi ottaisi minun hevoseni!" -- "Tai
minun", -- "Tai minun", tarjoili puolikymmentä ääntä. "Tai minun; se
porhaltaa kymmenen penikulmaa tunnissa ilman kannuksia tai raippaa,
ja se on nuoren lairdin oma tästä hetkestä, jos hän haluaa sen
parhaaksiveroksi, kuten oli muinoin tapana antaa isännälleen." --
Bertram kernaasti lainasi hevosen ja kiitteli kansanjoukkoa heidän
sydämellisistä toivotuksistaan; kaikki vastasivat hurraamalla ja
myötätuntoaan vakuutellen.

Onnellinen omistaja käski yhtä poikaa "käväisemään sen uuden satulan",
toista "sukaisemaan hevosen kuivalla olkiviholla", kolmatta "juoksemaan
Dan Dunkiesonilta hakemassa lainaksi hänen silatut jalustimensa" ja
pahotteli, "ettei ollut aikaa antaa elukalle apetta, jotta nuori
lairdi olisi nähnyt sen pistelemässä parhainta vauhtiansa", sillaikaa
kun Bertram tarttui pastoria käsivarteen, käveli hänen kanssaan
holvihuoneeseen ja sulki oven heidän perässään. Hän silmäili tovin
äänettömänä Meg Merriliesin ruumista, sellaisena kuin se lepäsi hänen
edessään, kasvonpiirteet kuoleman terottamina, mutta yhä säilyttäen
sen tuiman ja tarmokkaan sävyn, joka oli elämässä kannattanut hänen
ylemmyyttään sen säännöttömän kansan rajuna johtajattarena, jonka
keskuudessa hän oli syntynyt. Nuori soturi kuivasi kyyneleet, joita
väkisinkin kihoili hänen silmiinsä, kun hän katseli vainajaa, jonka
saattoi sanoa uhranneen henkensä uskollisuudessaan häntä ja hänen
sukuansa kohtaan. Hän tarttui sitte pastoria käteen ja kysyi tältä
vakavasti, oliko onneton näyttänyt kykenevän omistamaan hänen
rukouksilleen sitä huomiota, mitä lähtöään tekevän ihmisen tuli tuntea.

"Hyvä herra", vastasi suopea pappi, "toivoakseni oli vaimoparka
kylliksi tajullaan, aistitakseen sanojeni sisällön ja yhtyäkseen
niihin. Mutta olkaamme nöyrästi siinä luottamuksessa, että meidät
tuomitaan sen mukaan, mikäli meillä on ollut tarjolla uskonnollista
ja siveellistä ohjausta. Jossakin määrin voisi häntä ajatella
opettamattomaksi pakanaksi, kristityssäkin maassa; ja muistakaamme,
että tietämättömän elämän erheiden ja virheiden vastapainona oli omaa
etua katsomatonta rakkautta, joka läheni sankaruutta. Uskomme hänet Sen
haltuun, joka yksinään voipi punnita rikkomustemme ja hairahdustemme
rinnalla ponnistelumme hyveen tolalla, -- pelolla uskomme, mutta emme
toivoamme heittäen."

"Pyytäisin", sanoi Bertram, "että toimittaisitte tämän onnettoman
vaimon kaikilla säädyllisillä menoilla haudatuksi. Minulla on
hallussani hänelle kuuluvaa omaisuutta -- joka tapauksessa olen
vastuussa kuluista -- minut saatte kuuluviin Woodbournesta."

Dinmont oli saanut ratsun eräältä tuttavaltaan käytettäväkseen ja
hoilasi nyt ulkoa, että kaikki oli valmista heidän palatakseen. Bertram
ja Hazlewood lausuivat jäähyväisensä hurraavalle yleisölle, lujasti
muistutettuaan nyt useiksi sadoiksi paisunutta väkijoukkoa säilyttämään
hyvää järjestystä riemastuksessaan, koska vähäisinkin hillitön innostus
voitaisiin tulkita epäedullisesti nuorelle lairdille, joksi kaikki
häntä nimittivät.

Heidän ratsastaessaan Derncleughin rauniohökkelien ohi sanoi Dinmont:
"Olenpa varma siitä, kapteeni, että omillenne päästyänne ette unohda
rakennuttaa pikku majaa tuonne? Hiisi vieköön, tekisinkin sen itse,
ellei se olisi paremmissa käsissä. -- En siinä sentään asua mielisi
sen jälkeen, mitä hän sanoi. Turkanen, vanhan Elspethin minä sinne
sijottaisin, hauturin lesken -- heikäläiset ovat tottuneet hautoihin ja
haamuihin sekä sen semmoisiin."

Rivakka ratsastus toi heidät piankin Woodbourneen. Tieto heidän
urotyöstään oli jo kulovalkeana levinnyt laajalle, ja koko ympäristön
asukkaat olivat nurmikolla heitä vastassa onnittelujaan hälisten. "Että
minut hengissä näet", virkkoi Bertram Lucylle, joka ensimäisenä juoksi
häntä vastaan, vaikka Julian katse ennätti hänestäkin edelle, "siitä
tulee sinun kiittää näitä kelpo ystäviä".

Punastuksensa ilmaistessa mielihyvää, kiitollisuutta ja ujoutta
yhtaikaa niiasi Lucy Hazlewoodille, mutta Dinmontille hän avomielin
ojensi kätensä. Kunnon lampuoti ilonsa ihastuksissa johti vapautensa
pitemmälle kuin vihje valtuutti, sillä hän painoi kiitoksensa neitosen
huulille ja heti paikalla säikähti käyttäytymisensä tökeryyttä.
"Herranen aika, armollinen neiti, pyydän anteeksi", hän sanoi;
"unohduksissani tuntui siltä kuin olisitte ollut oma lapseni --
kapteeni on niin koristelematon, että hän panee toisen unohtamaan
itsensä".

Vanha Pleydell astui nyt esille: "Kas, jos tällaisia palkkioita
jaellaan --" hän sanoi.

"Seis, seis, mr. Pleydell", keskeytti Julia, "te saitte palkkionne
ennakolta -- muistakaa eilisiltaa".

"No, tunnustanhan minä saaneeni maksun etukäteen", myönsi asianajaja,
"mutta enköpä vain ansaitsekin kaksinkertaista palkkiota sekä miss
Bertramilta että teiltä, kun huomenna lopetan Dirk Hatteraickin
kuulustamisen -- voi hiisi, kylläpä minä häntä puserran! -- Saattepa
nähdä, eversti, ja te, suulaat neitokaiset, saatte kuulla, jollette
näekään."

"Kyllähän, jos suvaitsemme kuunnella, neuvos", vastasi Julia.

"Ja arvelette", sanoi Pleydell, "olevan muka hyvinkin luultavaa, että
te ette suvaitse? Mutta kyllä uteliaisuutenne teidät opettaa!"

Kepeän lavertelun jatkuessa eversti Mannering esitteli Bertramille
vaatimattoman ja miellyttävän näköisen miehen, jolla oli yllään harmaja
takki ja liivit, piikkohousut ja pitkävartiset saappaat. "Tämä, mr.
Bertram, on mr. Mac-Morlan."

"Jolta sisareni sai kodin, ollessaan kaikkien luonnollisien ystäviensä
ja sukulaistensa hylkäämänä", sanoi Bertram sydämellisesti syleillen
häntä.

Koulumestari tunkeusi sitte paikalle, irvisteli, hykähteli, päräytti
kamalan törähdyksen yrittäessään viheltää ja lopuksi, kykenemättä
hillitsemään liikutustaan, juoksi tiehensä tyhjentääkseen sydämessään
tulvehtivia tunteita silmistään.

Emme yritäkään kuvailla tämän onnellisen illan riemukasta rauhaa ja
rattoa.




56 luku.

OVELA ANSASSA.


Woodbournessa oli seuraavana aamuna aikaisin vilkasta touhua,
Kippletringanissa toimitettavaan alustavaan tutkintoon lähtöä
valmistettaessa. Kun mr. Pleydell oli aikoinaan niin perusteellisesti
seulonut Kennedyn kuoleman salaperäisyyttä ja oli tunnettu alallaan
mitä parhaaseen maineeseen päässeenä, pyysivät mr. Mac-Morlan, Sir
Robert Hazlewood ja eräs toinen saapuville tullut rauhantuomari häntä
toimimaan puheenjohtajana ja ohjaamaan tutkintoa. Eversti Mannering
kutsuttiin istuutumaan heidän joukkoonsa. Muutoin oli kuulustelu aivan
yksityinen.

Neuvos kävi uudestaan käsiksi entisiin todistuksiin ja kuulustutti
niitä toistamiseen. Sitte saivat pastori ja lääkäri tehdä selvää
Meg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumista ilmotuksista. Heidän
vakuutuksensa mukaan oli hän selvästi, jyrkästi ja useampaan kertaan
ilmottanut olleensa silminnäkijänä, kun Hatteraick muutamien miestensä
kanssa oli surmannut Kennedyn. Hän oli osunut paikalle sattumalta, ja
hänen käsityksensä mukaan oli rikokseen johtanut heidän vimmastumisensa
tullivirkamiehen kohdatessaan, kun olivat hänen ilmiantonsa tähden
menettäneet aluksensa. Kuoleva oli lisäksi nimennyt elossa olevaksi
toisenkin todistajan murhatapaukseen -- veljenpoikansa Gabriel Faan,
joka oli kieltäytynyt ottamasta osaa rikokseen, -- ja lopulta vihjannut
jonkun muun olleen rikollisten kanssa liitossa teon jälkeen, mutta
siihen olivat hänen voimansa ehtyneet. He eivät unohtaneet mainita
hänen vakuutustaan, että hän oli pelastanut lapsen ja että sen
riistivät häneltä salakuljettajat Hollantiin viedäkseen. -- Kaikki nämä
seikat merkittiin tarkasti pöytäkirjaan.

Dirk Hatteraick tuotiin sitte sisälle raskaissa raudoissa, sillä hänen
äskeinen pakonsa kehotti erityiseen varovaisuuteen. Häneltä kysyttiin
nimeä; hän ei vastannut -- ammattia; hän pysyi vaiti -- useita muita
kysymyksiä tehtiin, hän ei hiiskunut sanaakaan. Pleydell pyyhki
silmälasinsa ja tähysteli vankia hyvin tarkasti.

"Onpa siinä julman näköinen mies", hän kuiskasi Manneringille, "mutta,
kuten Dogberry[69] sanoo, minä käyn viekkaudella häntä ahdistamaan.
-- Hei, kutsukaa sisälle Soles -- suutarimestari Soles. -- Soles,
muistatteko mitanneenne muutamia Warrochin metsässä mutaan painuneita
jalanjälkiä marrask. -- p:nä 17-- minun määräyksestäni?" Soles muisti
tapauksen täydellisesti. "Katsokaa tuota paperia -- onko se teidän
mittausluettelonne?" Soles todensi muistilapun. "No, tuossa on pöydällä
kenkäpari; mitatkaa se ja katsokaa, pitävätkö ne yhtä minkään tuohon
piirtämänne mittauksen kanssa." Suutari totteli, ja selitti niiden
täsmälleen vastaavan isointa jalanjälkeä.

"Me saamme näytetyksi toteen", huomautti neuvos syrjään Manneringille,
"että nämä Derncleughin raunioista löydetyt kengät olivat Brownin,
jonka te ammuitte Woodbournen edustalla. -- Nyt, Soles, mitatkaa hyvin
tarkasti vangin jalat."

Mannering piti Hatteraickia tiukasti silmällä ja näki hänen
vavahtelevan.

"Soveltuvatko nuo mittauksenne mihinkään jalanjälkeen?"

Mies silmäili muistiinpanojansa, sitte mittanauhaansa -- tarkasti vielä
edellisen mittauksensa toisella. "Ne vastaavat hiuskarvalleen", hän
sanoi, "jalanjälkeä, joka on edellistä leveämpi ja lyhempi".

Hatteraick unohti uppiniskaisuutensa. "Jeeveli!" murahti hän, "miten
saattoi maassa olla jalanjälkeä, kun oli kirsi kova kuin memeliläisen
tukin ydin?"

"Illalla, sen myönnän, kapteeni Hatteraick", vastasi Pleydell, "mutta
ei aamupäivällä. Suvaitsisitteko ilmottaa minulle, missä olitte
päivänä, jonka muistatte niin tarkoin?"

Hatteraick huomasi kompastuksensa ja tiukensi kovat piirteensä taas
itsepintaiseen äänettömyyteen. "Merkitkää kuitenkin pöytäkirjaan hänen
huomautuksensa", sanoi Pleydell kirjurille.

Samassa avautui ovi ja useimpain läsnäolijain suureksi kummastukseksi
astui esille mr. Gilbert Glossin. Tämä arvoisa herrasmies oli
vaanimalla ja vaivihkaa kuuntelemalla saanut selville, ettei
häntä ollut nimetty Meg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumassa
ilmotuksessa; sehän seikka ei tosin ollut johtunut mistään häntä
kohtaan suosiollisesta mielialasta, vaan kuolevan säännöllisen
kuulustelun viivähtämisestä ja lopun nopeasta lähenemisestä. Siksi
otaksui hän olevansa turvassa kaikelta todistelulta, paitsi mitä
Hatteraickin tunnustuksesta saattaisi ilmetä; tätä ehkäistäkseen hän
oli päättänyt tekeytyä rohkeaksi ja liittyä virkaveljiinsä konnaa
kuulusteltaessa. "Saan kyllä", ajatteli hän, "roiston älyämään,
että hänen henkensä riippuu omien ja minun asiaini tallettamisesta
tietonaan; sitä paitsi ilmaisee läsnäoloni varmuutta ja viattomuutta.
Jos minun täytyy menettää hovi, niin minkäpä sille voipi -- mutta
paremmin toivon käyvän."

Tullessaan hän ensin kumarsi hyvin syvään Sir Robert, Hazlewoodille.
Sir Robert oli alkanut uumoilla, että hänen alhaissyntyinen naapurinsa
oli käyttänyt häntä välikappaleenaan; hän taivutti päätänsä jäykästi,
otti nuuskaa ja katseli toisaanne.

"Mr. Corsand", tervehti Glossin toista tuomariveikkoaan, "nöyrin
palvelijanne".

"Nöyrin palvelijanne, mr. Glossin", vastasi mr. Corsand nuivasti,
sovelluttaen katsantonsa _regis ad exemplar_, paronetin sävyyn
nimittäin.

"Mac-Morlan, arvoisa ystävä", pitkitti Glossin, "miten jaksatte --
virkavelvollisuuksissanne vain aina?"

"Umph", ynähti rehellinen Mac-Morlan, vähät välittäen kohteliaisuudesta
tai tervehdyksestä.

"Eversti Mannering" -- syvä kumarrus ja siihen keveä pään liike
vastauksena -- "ja mr. Pleydell" -- toinen syvä kumarrus --, "en olisi
rohjennut toivoa teidän avustustanne meikäläisille maalaisille tähän
aikaan käräjäkautta".

Pleydell otti nuuskaa ja silmäili häntä yhtä ovelalla kuin
ivallisellakin katseella. "Opetanpa hänelle", huomautti hän syrjään
Manneringille, "vanhan varotuksen arvon: _Ne accesseris in consilium
antequam voceris_".[70]

"Mutta kenties tulen epäaikaisesti, hyvät herrat?" kysäisi Glossin,
joka ei voinut olla huomaamatta vastaanottonsa kylmäkiskoisuutta. "Onko
tämä avoin kokous?"

"Minä puolestani", selitti mr. Pleydell, "en pidä tuloanne
häiritsevänä, mr. Glossin, vaan päinvastoin en ole eläissäni ollut
niin hyvilläni tapaamisestanne, varsinkin kun ajattelen, että meillä
olisi joka tapauksessa ollut aihetta pyytää teidän suosiollista
seuraanne päivän mittaan".

"No niin, hyvät herrat", puheli Glossin, vetäen tuolinsa pöydän ääreen
ja alkaen pöyhiä papereita, "missä asti ollaan? -- olemmeko pitkällekin
päässeet? -- missä ovat kuulustelutodisteet?"

"Kirjuri, antakaa minulle kaikki nuo paperit", pyysi mr. Pleydell;
"minulla on omituinen tapa järjestellä asiakirjojani, mr. Glossin;
sekoan, jos joku toinen niihin kajoaa -- mutta myöhemmällä kyllä
tarvitsen apuanne".

Siten toimettomuuteen pakotettuna Glossin loi syrjäsilmäyksen Dirk
Hatteraickiin, mutta ei kyennyt hänen synkeästä murjotuksestaan muuta
lukemaan kuin kiukkua ja vihaa kaikkiin ympärillä olijoihin. "Mutta,
hyvät herrat", huomautti Glossin, "onko ihan oikein pitää tuota
mies-poloista noin raskaissa kahleissa, kun hänet on tuotu pelkkään
poliisitutkintoon?"

Tämä oli ystävällisen merkkilipun kohottamista vangille. "Hän on
karannut kerran ennen", vastasi Mac-Morlan kuivasti, ja Glossin vaikeni.

Bertram kutsuttiin nyt esille, ja Glossinin hämmennykseksi
tervehtivät häntä mitä ystävällisimmin kaikki läsnäolijat, vieläpä
myöskin Sir Robert Hazlewood. Hän kertoi lapsuudenmuistonsa sillä
suoruudella ja sanojen huolellisuudella, joka antoi parhaat
takeet hänen vilpittömyydestään. "Tämä näyttää olevan pikemmin
siviili- kuin rikoskysymys", tokaisi Glossin nousten seisaalle; "ja koska
ette voi olla tietämättä, hyvät herrat, mitä vaikutusta tuon nuoren
miehen uskottelulla olisi minun omaisuus-etuuksiini, niin poistunkin
mieluummin".

"Ei, hyvä herra", epäsi mr. Pleydell, "me emme millään muotoa tule
toimeen ilman teitä. Mutta minkätähden sanotte tämän nuoren miehen
vaatimuksia uskotteluksi? -- En tarkota kalastella vastaväitöksiänne,
jos teillä niitä on, mutta --"

"Mr. Pleydell", vastasi Glossin, "mieleni tekee aina toimia avoimesti,
ja voinpa heti paikalla selittää asian. -- Tuo nuori mies, jonka
oletan edesmenneen Ellangowanin aviottomaksi pojaksi, on kierrellyt
seutukunnalla muutamia viikkoja eri nimillä, yksissä juonin erään
kurjan, sekapäisen akan kanssa, joka kuuluu viime nujakassa tulleen
ammutuksi, ja apunansa muita mustalaisia, kattilanpaikkureita ja sen
sellaisia, sekä muuan iso liddesdalelainen moukan hölmö, yllytellen
alustalaisia heidän isäntiänsä vastaan, jotka, kuten Hazlewoodin Sir
Robert Hazlewood tietää --"

"En tahdo teitä keskeyttää, mr. Glossin", tokaisi Pleydell, "kysyn
vain, keneksi te tämän nuoren miehen sanotte?"

"Ka, minä sanon", vastasi Glossin, "ja tuo mies" -- Hatteraickiin
katsahtaen -- "varmaankin tietää, että hän on edesmenneen Ellangowanin
avioton poika erään Janet Lightoheelin kanssa, joka meni jälkeenpäin
Annanin lähistölle naimisiin laivapuuseppä Hewitille. Hänen nimensä
on Godfrey Bertram Hewit, jolla nimellä hänet merkittiin 'Royal
Garoline'-tullipurren kirjoihin".

"Vai niin?" sanoi Pleydell. "Varsin uskottava juttu! Mutta
pysähtymättäkään muutamiin silmien, hipiän ja muun sellaisen
eroavaisuuksiin -- olkaa hyvä ja käykää tänne, sir." Nuori merimies
astui esille. "Tässä", jatkoi neuvos, "on oikea mies, Godfrey Bertram
Hewit, saapuneena eilen illalla Antiguasta Liverpoolin kautta,
Länsi-Intiassa kulkevan kauppalaivan perämies ja hyvällä uralla
maailmassa, vaikka hän tuli siihen hiukan säännöttömällä tavalla".

Muiden tuomarien puhutellessa tätä nuorta miestä Pleydell otti pöydältä
paperien seasta käteensä Hatteraickin vanhan lompakon. Salakuljettajan
omituinen katse sai terävä-älyisen lakimiehen ajattelemaan, että siinä
oli jotakin huomioon otettavaa. Sen vuoksi hän otti siinä olleet
paperit vielä tutkittavakseen, laskien lompakon pöydälle, mutta
havaitsi heti, että vangin mielenkiinto etsintään oli laimentunut.
"Lompakossa täytyy yhäti olla jotakin merkillistä", ajatteli Pleydell
ja alkoi sitä jälleen tutkistella, kunnes perinpohjaisesti penkoessaan
keksi pahvin ja nahan välistä halkeaman, josta veti esille kolme
pientä paperisuikaletta. Pleydell pyysi nyt Glossiniin kääntyen
tätä mainitsemaan heille, oliko hän ollut apuna Kennedyn ruumiin ja
isäntänsä lapsen etsinnässä onnettomuuspäivänä.

"En -- tuota -- olin", vastasi omantuntonsa hätäännyttämä Glossin.

"On sentään merkillistä", huomautti asianajaja, "että vaikka te
kuuluitte Ellangowanin huonekuntaan, en muista olleenne kuulusteltavana
tai edes näyttäytyneenne minulle koko tutkimuksen aikana?"

"Minun oli matkustettava Lontooseen", vastasi Glossin, "kovin
tähdellisellä asialla tuon surullisen tapauksen jälkeisenä aamuna".

"Kirjuri", käski Pleydell, "merkitkää pöytäkirjaan se vastaus. --
Oletan asiananne, mr. Glossin, olleen muuttaa rahaksi nämä kolme
hrain Vanbeest ja Vanbruggenin maksettavaksi asettamaanne vekseliä,
jotka heidän puolestaan on ihan murhapäivänä tunnustanut Dirk
Hatteraick. Onnittelen teitä siitä, että ne on täydesti suoritettu,
kuten jälkimerkinnästä huomaan. Luullakseni olivat mahdollisuudet
sitä vastaan." Glossin näytti nolostuneelta. "Tämä alkuperäinen
todistuskappale", jatkoi mr. Pleydell, "vahvistaa sen selonteon,
jonka on antanut teidän käyttäytymisestänne tuossa tilaisuudessa
eräs Gabriel Faa. Hän on nyt pidätettynä hallussamme ja kuuli koko
sopimuksenhieronnan teidän ja tuon arvoisan vangin kesken. -- Onko
teillä mitään selitystä annettavana?"

"Mr. Pleydell", vastasi Glossin hyvin levollisena pysyen, "varmaankaan
ette minun asiamiehenäni neuvoisi minua hetken kiireessä vastaamaan
syytökseen, jota ihmiskunnan kurjimmat hulttiot näyttävät olevan
valmiit pattovaloilla vahvistamaan".

"Minun neuvoni", selitti neuvos, "määräisi käsitykseni
viattomuudestanne tai syyllisyydestänne. Teidän kohdassanne arvelen
teidän noudattavan viisainta menettelyä; mutta käsitättehän, että
teidät on pidätettävä?"

"Pidätettävä? Mistä hyvästä, sir?" vastasi Glossin. "Murhastako
syytettynä?"

"Ei; ainoastaan osallisuudesta lapsenryöstöön."

"Se on rikkomus, josta syytetty pääsee takuulla vapaalle jalalle."

"Suokaa anteeksi", väitti Pleydell, "se on _plagium_, ja _plagium_ on
törkeitä rikoksia".

"Sallikaa minun huomauttaa, mr. Pleydell, että ennakkotapauksia
mainitaan vain yksi, Torrence ja Waldie. Hehän olivat ruumiinvarkaita,
jotka olivat luvanneet joillekuille nuorille lääkäreille hankkia lapsen
ruumiin. Ollen kunniasitoumuksessa tilaajillensa he mieluummin kuin
tärvelivät opiskelijain iltaluennon varastivat elävän lapsen, tappoivat
sen ja möivät ruumiin kolmesta shillingistä kuudesta pennystä. Heidät
hirtettiin, mutta tuomion perusteena oli murha eikä _plagium_.
Siviililakinne on viehättänyt teidät hieman liian pitkälle."

"No niin, sir; mutta toistaiseksi on mr. Mac-Morlanin kuitenkin
lähetettävä teidät piirivankilaan, jos tuo nuori mies vahvistaa
kertomuksensa todeksi. -- Oikeudenpalvelijat, viekää pois mr. Glossin
ja Hatteraick, ja vartioitkaa heitä erillään."

Gabriel mustalainen tuli sitten kuultavaksi. Hän kertoi selkeästi,
miten hän karkasi kapteeni Pritchardin aluksesta ja taistelussa
liittyi salakuljettajiin. Nähdessään laivansa joutuneen hylyksi Dirk
Hatteraick sytytti sen tuleen. Savun suojassa hän miehistönsä kanssa ja
osan tavaroitakin pelastaen pujahti luolaan, jossa aikoivat piileksiä
yön tuloon asti. Hatteraick itse, hänen perämiehensä Vanbeest Brown
ja kolme muuta, todistaja niistä yhtenä, menivät läheiseen metsään
tavottamaan muutamia lähistöllä liikkuvia ystäviään. Odottamattaan
he kohtasivat Kennedyn, ja Hatteraick ja Brown, jotka tiesivät
tullivirkamiehen vastoinkäymisensä tuottajaksi, päättivät hänet
surmata. Todistaja näki heidän käyvän käsiksi uhriinsa ja laahaavan
hänet metsään, mutta ei ollut ottanut osaa hyökkäykseen eikä seurannut
sen päättymistä.

Hän palasi luolaan toisen kautta ja tapasi siellä jälleen Hatteraickin
kumppaneineen. Kapteeni parhaillaan kuvaili, miten hän ja Brown olivat
työntäneet ison kallionlohkareen alas Kennedyn maatessa voihkien
rantahietikolla, kun samassa Glossin äkkiä ilmestyi heidän keskelleen.
Todistaja oli kuulemassa koko sopimusta, jolla Hatteraick osti hänen
vaitiolonsa. Nuoresta Bertramista kykeni todistaja tekemään selvää
aina siihen asti kun tämä matkusti Intiaan; sen jälkeen ei ollut häntä
nähnyt, kunnes odottamattaan tapasi hänet Liddesdalessa. Gabriel Faa
oli viipymättä lähettänyt tiedon tädilleen Meg Merriliesille sekä
myöskin Hatteraickille, jonka tiesi silloin olevan rannikolla; mutta
jälkimäistä toimenpidettä oli hänen tätinsä pahaksunut. Meg Merrilies
oli paikalla julistanut tekevänsä kaiken voitavansa auttaakseen nuorta
Ellangowania hänen oikeuksiinsa, vaikkapa sitä varten olisi annettava
ilmi Dirk Hatteraick, ja monet heimon jäsenet olivat hänelle avullisina
kuten todistaja itsekin, uskoen hänellä olevan yliluonnollisia
ilmestyksiä.

Samassa tarkotuksessa oli hänen luullakseen Meg antanut Bertramille
heimon aartehiston, joka oli hänen talletettavanaan. Megin
nimenomaisesta käskystä sekaantui kolme tai neljä mustalaista
joukkoon, joka ryntäsi tullihuoneeseen, vapauttaakseen Bertramin,
minkä olikin todistaja saanut aikaan. Megin määräyksiä totellessaan
ei hän sanonut heidän yrittäneenkään punnita niiden sopivaisuutta
tai järkevyyttä, heimo kun piti häntä niin suuressa kunniassa, ettei
moinen arvosteleminen tullut mieleenkään. Edelleen kuulusteltuna
lisäsi todistaja tätinsä aina kertoneen, että Harry Bertram kantoi
kaulassaan kapinetta, joka todistaisi hänen syntyperänsä. Se muka oli
erään oxfordilaisen oppineen hänelle tekemä taika, ja Meg juurrutti
salakuljettajiin sen käsityksen, että sen riistäminen lapselta
tuottaisi haaksirikon.

Bertram veti esille pienen samettikotelon, jota sanoi kantaneensa
kaulassaan aikaisimmasta lapsuudestaan asti, ensin säilyttäen sitä
taikauskoisesta kunnioituksesta ja sittemmin siinä toiveessa, että
siitä saattaisi joskus olla apua hänen syntynsä selvittelyssä.
Kotelo avattiin; siinä oli sinisestä silkistä käärö, josta otettiin
esille syntymähetken tähtiasennon merkityslaskelma. Tätä paperia
tarkastaessaan eversti Mannering heti myönsi sen omaksi laatimakseen;
mitä pätevimmin vahvisti hän, että sen omistajan täytyi ehdottomasti
olla Ellangowanin nuori perillinen, kertoen ensin esiintyneensä maassa
tähtientietäjänä.

"Ja nyt", sanoi Pleydell, "laatikaahan käsky Hatteraickin ja Glossinin
lähettämiseksi vankilaan vastaista oikeudellista käsittelyä odottamaan.
Säälittelen sentään Glossinia", lisäsi hän.

"Minunpa mielestäni", huomautti Mannering, "hän on verrattomasti
vähemmän säälin arvoinen noista kahdesta. Tuo toinen on urhea mies,
vaikka kova kuin pii."

"On varsin luonnollista, eversti", vastasi asianajaja, "että teidän
harrastustanne herättää konna ja minun heittiö -- se on ammatillista
vaistia vain -- mutta sanonpa, että Glossinista olisi sukeutunut oiva
lakimies, jollei hänellä olisi ollut niin voimakkaita taipumuksia
ammattinsa veijarimaiseen puoleen".

"Pahat kielet sanoisivat", arveli Mannering, "ettei hän sen puolesta
olisi huonompi lakimies".

"Silloin ne vainen valehtelisivatkin", vastasi Pleydell, "kuten
tavallista. Laki on kuin laudanum; on paljoa helpompi käytellä sitä
puoskarin tavoin kuin oppia sovelluttamaan sitä kuten lääkäri."




59 luku.

RANGAISTUS.


Piirikunnan vankila oli niitä vanhanaikaisia tyrmiä, joita on
viime vuosiin asti Skotlannin häpeänä säilynyt. Vankien saavuttua
sinne vartijoinensa asetettiin Hatteraick niin sanottuun hengeltä
tuomittujen osastoon, hänen hurjuutensa ja voimakkuutensa kun olivat
hyvin tunnetut. Tämä oli tilava huone vankilan ylikerrassa. Noin
miehen olkavarren vahvuinen pyöreä rautakanki kulki vaakasuorassa
huoneen poikki kuusi tuumaa korkealla permannosta; sen molemmat
päät oli lujasti iskostettu seiniin. Hatteraickin nilkat kytkettiin
jalkarautoihin, ja nämä kiinnitettiin neljän jalan mittaisilla
ketjuilla isoon rautarenkaaseen, joka solui mainittua rautakankea
pitkin. Siten saattoi vanki kompuroida kangen suunnassa kahden seinän
väliä, mutta ei päässyt etenemään siitä minnekään päin pitemmälle kuin
lyhyet ketjut sallivat. Jalkojen tultua tuolla tavoin kahlituiksi
irrotti vartija käsiraudat ja jätti vangin muussa suhteessa vapaaksi.
Lähelle rautakankea asetettiin makuulava, jotta vanki sai mielensä
mukaan laskeutua levolle, yhä pysyen kytkyimessään.

Hatteraick ei ollut pitkää aikaa tässä talletuspaikassaan viettänyt,
kun Glossin saapui samaan vankilaan. Arvonsa ja sivistyksensä
mukaisessa suhteessa hän sai kahlehtimattomana siistimmän huoneen
asunnokseen, joutuen Mac-Guffogin valvottavaksi, joka oli
toiminut täällä alivartijana sitte kun roskaväki oli Portanferryn
ojennuslaitoksen tuhonnut. Tultuaan suljetuksi huoneeseensa ja jäätyään
yksikseen rauhassa aprikoimaan kaikkia epäsuotuisia ja myötäisiä
mahdollisuuksiaan ei hän voinut taipua pitämään peliänsä toivottomana.

"Hovi on mennyttä", tuumi hän; "sitä ei voi auttaa, ja Pleydell ja
Mac-Morlan tietenkin kutistavat minun korvausvaatimukseni peräti
vähään. Hyvä maineeni -- mutta jos hengissä ja vapaana pääsen tästä,
niin haalinpa vielä rahaakin ja kiillotan sen kuntoon jälleen. En
tullinuuskijan jutusta tiennyt ennen kuin konna oli kolttosensa
tehnyt, ja vaikka minulla oli salakuljetustavarasta hyötyä; niin sepä
ei ole törkeätä rikosta. Mutta lapsenryöstö -- siinä ne käyvät minuun
tiukemmin kiinni. Annahan kun mietin: tuo Bertram oli siihen aikaan
lapsi -- hänen todistuksensa täytyy olla puutteellista -- toinen mies
on karkuri, mustalainen ja pahantekijä -- Meg Merrilies, senkin ruoja,
on kuollut. Niitä kirottuja vekseleitä! Hatteraick toi ne mukanaan
varmaankin siltä varalta, että voisi uhkailla minua tai kiristää
minulta rahaa. Minun täytyy yrittää tavata sitä roistoa, saada hänet
pysymään lujana, taivutella hänet panemaan jutulle joku muu väritys."

Mieli tulvillaan tulevaisen petturuuden suunnitelmia entisen
kunnottomuuden peittämiseksi käytti hän aikansa niiden järjestelyyn
ja sommitteluun, kunnes Mac-Guffog toi illallisen. Tämä oli, kuten
tiedämme, nyt hoidettavakseen saamansa vangin vanha ja likeinen
tuttava. Annettuaan vartijalle lasillisen konjakkia ja tunnusteltuaan
häntä joillakuilla mairitteluilla, lausui Glossin pyyntönsä, että
toinen auttaisi hänet puheluun Dirk Hatteraickin kanssa.

"Mahdotonta, kerrassaan mahdotonta! Se on vastoin mr. Mac-Morlanin
nimenomaista kieltoa, eikä kapteeni" -- kuten piirivankilan johtajaa
Skotlannissa nimitetään -- "ikinä antaisi minulle anteeksi".

"Mutta mistä hän sen tietäisi?" virkkoi Glossin ja sujautti pari
guineaa Mac-Guffogin käteen.

Vartija punnitsi kultaa kämmenellään ja katseli Glossinia terävästi.
"Niinpä niin, mr. Glossin, tunnette te talon tavat. -- Kuulkaahan,
sulkemistunnilla minä palaan ja vien teidät ylikertaan hänen luokseen.
Mutta teidän on oltava kaiken yötä hänen kopissaan, sillä minun on
pakko jättää avaimet kapteenille yöksi -- sitte käyn aamulla osastoissa
puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallista, jotta te pääsette pois ja
olette koreasti paikoillanne, kun kapteeni tekee kierroksensa."

Läheisestä kirkon tornista kumahti kymmenen kellonlyöntiä, kun
Mac-Guffog saapui pienellä salalyhdyllä varustettuna. Hän supatti
Glossinille: "Luiskauttakaa kengät jalastanne ja seuratkaa minua."
Glossinin pujahdettua ulos huoneestaan huusi Mac-Guffog äänekkäästi:
"Hyvää yötä, sir", ikäänkuin tavanmukaista velvollisuuttaan
toimittaessaan puhutellen kammioonsa jäänyttä vankia, ja sulki oven,
kolistellen telkeitä huomattavasti. Hän ohjasi sitte Glossinin
hyvin jyrkkiä ja kapeita portaita ylös. Niiden päässä oli hengiltä
tuomittujen osaston ovi; hän avasi sen salvat ja lukon, antoi
Glossinille lyhdyn, viittasi häntä astumaan sisälle ja lukitsi oven
hänen takanaan samalla teennäisellä huolellisuudella.

Isossa pimeässä huoneessa ei Glossinin heikko valaistus vähään aikaan
antanut hänen mitään nähdä. Viimein hän hämärästi erotti lattian
rajasta makuulavan huoneen poikki kulkevan rautakangen läheltä, ja
lavalla virui miehen hahmo. Glossin lähestyi häntä. "Dirk Hatteraick!"

"Donner und hagel! Hänen äänensä se on", ärisi vanki istualleen nousten
ja kahleitaan kalauttaen; "siispä on uneni tosi! -- Mene ja jätä minut
rauhaan -- se on sinulle parasta."

"Mitä, hyvä ystävä", sanoi Glossin, "annatko muutamien viikkojen
vankeuden jo ennakolta masentaa mieltäsi?"

"Kyllä", vastasi konna yrmeästi, "kun minut siitä vain naru päästää!
Jätä minut omille oloilleni -- mene hommiisi ja käännä tuo kilotus
kasvoistani!"

"Pyh, Dirk hyvä, älä pelkäile", viihdytteli Glossin, "minulla on mainio
suunnitelma kaiken korjaamiseksi kuntoon".

"Hornan kattilaan siitä suunnitelmillesi!" kivahti hänen
rikoskumppaninsa. "Suunnitellut olet minulta laivan, lastin ja hengen,
ja juur'ikään näin unta, että Meg Merrilies kiskoi sinut tänne tukasta
ja antoi minulle sen pitkän kääntöpään veitsen, jota hänellä oli tapana
pitää -- etpä tiedä, mitä hän sanoi. Sturmwetter, teet viisaasti, jos
et minua kiusaa!"

"Mutta, Hatteraick, hyvä ystävä, nousehan toki ja puhu kanssani",
kehotti Glossin.

"En!" epäsi toinen ynseästi. "Sinä olet saanut kaiken tämän tärviön
toimeen; et antanut Megin pitää poikaa; Meg olisi hänet palauttanut
sitte kun hän oli unohtanut koko tapauksen."

"Kas kummaa, Hatteraick, sinusta on tullut höperö!"

"Wetter! Tahdotko kieltää, että koko tuo kirottu Portanferryn puuha,
johon hävitin sekä purteni että miehistöni, oli sinun juontasi omaksi
hyödyksesi?"

"Mutta tavarathan --"

"Tavaroista viisi!" sadatti salakuljettaja; "olisimmehan voineet saada
yllinkyllin lisää; mutta jeeveli sentään, pitikin menettää laiva ja
kelpo väki ja oma henkeni kirotun raukan roikaleen takia, joka aina
teettää kolttosensa muilla! Älä puhu minulle enää -- olen vaarallinen."

"Mutta, Dirk -- mutta, Hatteraick, kuulehan vain muutama sana."

"Hagel, nein!"

"Vain lause."

"Tuhannen lempoa -- nein!"

"Nouse edes ylös, senkin hollantilainen jukuri!" kiivastui Glossin,
menettäen malttinsa ja työntäisten Hatteraickia jalallaan.

"Donner und blitzen!" kirosi Hatteraick kavahtaen pystyyn ja tarraten
häneen kiinni; "_tahdot_ sen siis?"

Glossin rynnisteli ja rimpuili, mutta hyökkäyksen raivokkuuden
yllättämänä vastusti hän niin tehottomasti, että kaatui Hatteraickin
alle, jolloin hänen niskansa tainnuttavalla voimalla kumahti
rautakankeen. Kuolonkouraisua jatkui. Alla oleva huone oli Glossinin
ja luonnollisesti tyhjillään, mutta sen viereisen osaston asukkaat
tunsivat Glossinin raskaan lankeamisen tärähdyksen ja kuulivat jotakin
painiskelun ja voihkeen jytyä. Mutta kaikki kauhun äänet olivat
tälle talolle niin ominaisia, etteivät suurtakaan uteliaisuutta tai
tarkkaamista herättäneet.

Aamulla tuli Mac-Guffog lupaukselleen uskollisena. "Mr. Glossin",
kuiskasi hän.

"Kutsukaa kovemmin", vastasi Dirk Hatteraick.

"Mr. Glossin, tulkaa Jumalan tähden pois!"

"Tuskinpa hän auttamatta tulee", arveli Hatteraick.

"Mitä siellä lörpöttelette, Mac-Guffog?" huusi kapteeni alhaalta.

"Tulkaa pois, Jumalan tähden, mr. Glossin!" toisti vartija.

Samassa saapui vankilanjohtaja lyhtyineen. Suuri oli hänen
kummastuksensa ja kauhunsakin, kun näki Glossinin ruumiin poikittain
rautakangen päällä sellaisessa asennossa, ettei voinut ajatellakaan
hänen olevan hengissä. Hatteraick lojui rauhallisesti makuulavallaan
uhrinsa vieressä. Glossinia nostettaessa huomattiin hänen olleen
hengetönnä useita tunteja. Hänen ruumiinsa osotti tavattoman väkivallan
merkkejä. Ensimäinen kaatuminen oli pahasti vahingoittanut selkäydintä
kaulan liitoksesta. Kurkussa näkyi selviä kuristamisen merkkejä, jotka
vastasivat kasvojen mustumista. Pää oli kääntynyt taaksepäin olan yli,
kuin olisi häneltä hurjalla voimalla niskat väännetty nurin. Rusentunut
lyhty oli ruumiin alla sirpaleina.

Mac-Morlan oli kaupungissa ja tuli viipymättä tarkastamaan ruumista.
"Mikä toi tänne Glossinin?" hän kysyi Hatteraickilta.

"Paholainen!" vastasi konna.

"Ja mitä hänelle teit?"

"Lähetin edelläni helvettiin!" selitti pahantekijä.

"Onneton", sanoi Mac-Morlan, "olet päättänyt kaikkea hyvää puuttuneen
elämän oman kurjan rikoskumppanisi murhalla!"

"Hyvää?" huudahti vanki; "donner, olen aina ollut uskollinen laivani
omistajille -- aina tehnyt lastista tilin viimeistä ropoa myöten.
Kuulkaa, antakaa minun saada kynä ja mustetta, niin kirjotan selonteon
kaikesta kauppahuoneelleni; ja jättäkää minut pariksi tunniksi
yksikseni, jättäkää -- ja toimittakaa tuo raato pois, donnerwetter!"

Mac-Morlan katsoi parhaaksi kohditella pahantekijää; hän sai
kirjoitusneuvot ja jäi rauhaan. Kun hänen ovensa taas avattiin, nähtiin
päättäväisen konnan ehättäneen edelle tuomiostaan. Hän oli purkanut
makuusijastaan nuoran ja sitonut sen edellisen päivän ateriasta
jääneeseen luuhun, jonka oli saanut vajotetuksi kahden seinäpaaden
rakoon niin korkealle kuin hän rautakangella seisten yltti. Silmukan
kiinnitettyään oli hänellä ollut luontoa heittäytyä seisaaltaan kuin
polvilleen ja pysyä siinä asennossa kunnes ei mitään päättäväisyyttä
enää tarvittu. Hänen isännilleen kirjottamansa kirje koski etupäässä
liikeasioita, mutta sisälsi myöskin monia viittauksia Ellangowanin
"junkkariin", ehdottomasti vahvistaen Meg Merriliesin ja tämän
veljenpojan lausunnot.

Noiden kahden kurjan miehen lopusta olkoon enää mainittuna, että
Mac-Guffog erotettiin toimestaan, vaikka hän vakuutti -- siitä
valalle tarjoutuen -- lukinneensa Glossinin turvallisesti hänen omaan
huoneeseensa sen edellisenä iltana, kun hänet sitten aamulla löydettiin
kuolleena Dirk Hatteraickin kopista. Mutta hänen kertomuksensa sai
uskomista arvoisan mr. Skreighin ja muiden ihmeitä rakastavien
taholta, jotka väittivät ihmiskunnan Vihollisen siksi yöksi yhyttäneen
yliluonnollisella väliintulollaan nuo kaksi hylkyä, jotta he
täyttäisivät syyllisyytensä maljan ja saisivat siitä palkkansa murhalla
ja itsemurhalla.




58 luku.

LOPPU.


Kun Glossin kuoli perillisittä ja kauppahintaa maksamatta, jäi
Ellangowanin hovi taaskin, mr. Godfrey Bertramin saamamiesten käsiin;
useimpien näiden oikeus oli kuitenkin kumoutuvaa laatua, jos Henry
Bertram virallisesti julistettaisiin sukukartanon perilliseksi. Tämä
nuori mies luovutti asiansa mr. Pleydellin ja mr. Mac-Morlanin hoitoon,
sillä ainoalla ehdolla, että vaikka hänelle kävisi pakolliseksi jälleen
palata Intiaan, oli jokainen hänen isänsä oikeuden- ja kunnianmukainen
velka hyvitettävä vaatijalleen. Tämän julistuksen kuullessaan Mannering
puristi ystävällisesti hänen kättään, ja siitä hetkestä alkaen voidaan
sanoa täydellisen ymmärtämisen heidän välillään vallinneen.

Miss Margaret Bertramin säästöillä ja everstin anteliaalla avustuksella
pääsi perillinen helpostikin sopimaan isänsä oikeutettujen saamamiesten
kanssa, kun taasen hänen lainoppineiden ystäviensä älykkyys ja uuttera
tutkinta sai varsinkin Glossinin tileistä ilmi niin monia liikaeriä,
että velkamäärä melkoisesti supistui. Näin ollen eivät velkojat
epäröineet tunnustaa Bertramin oikeutta ja luovuttaa hänelle hänen
esi-isiensä asuinsijaa ja maatiluksia. Koko seurue läksi liikkeelle
Woodbournesta ottamaan sukukartanoa haltuunsa, alustalaisten ja
naapurien hurratessa; ja niin innokas oli eversti Mannering valvomaan
muutamia Bertramille suosittelemiansa parannuksia, että siirtyi
perheineen Woodbournesta Ellangowaniin, vaikka tämä toistaiseksi salli
paljoa vähemmän ja halvempia mukavuuksia.

Koulumestari-paran aivot olivat ilosta seota hänen palatessaan vanhaan
asumukseensa. Hän säntäsi ylös portaita, harpaten kolme astuinta
kerrallaan, pienoiseen kehnoon ullakkokamariin, menneitten päiviensä
kammioon ja makuuhuoneeseen, jota ei ollut koskaan hänen muististaan
häivyttänyt hänen Woodbournessa käyttämänsä paljoa parempi huone.
Siellä iski rehellisen miehen mieleen eräs murheellinen ajatus
-- kirjat! -- kolmeenkaan Ellangowanin huoneeseen eivät ne olisi
mahtuneet. Tämän jäähdyttävän mietteen hautuessa hänen päässään kutsui
hänet äkkiä Mannering avukseen laskemaan joitakuita suhteita isoon ja
komeaan rakennukseen, jota suunniteltiin Ellangowanin Uudensijan alalle
naapuristonsa raunioiden uhkeutta vastaavaan tyyliin. Pohjapiirustusten
eri huoneista havaitsi koulumestari isoimman nimenä olevan KIRJASTO, ja
sen vieressä oli sopivan kokoinen kamari nimeltä MR. SAMPSONIN HUONE.
-- "Tavatonta, tavatonta, ta-va-ton-ta!" huuteli ihastunut koulumestari.

Mr. Pleydell oli joksikin aikaa matkustanut pois, mutta palasi
lupauksensa mukaan tuomioistuimien joululomalla. Hän ajoi Ellangowaniin
koko seurueen ollessa ulkosalla paitsi everstiä, joka puuhaili
rakennusten ja huvitarhojen piirustelussa, ollen siinä taitava ja
sellaisiin hommiin mieltynyt.

"Ahaa!" sanoi neuvos, "täälläkö olettekin! Missä ovat neitoset? missä
kaunis Julia?"

"Kävelyllä nuoren Hazlewoodin, Bertramin ja kapteeni Delaserren kanssa;
kapteeni on Bertramin ystäviä ja vierailee parhaillaan luonamme. Ovat
menneet suunnittelemaan Derncleughiin majaa. No, oletteko suoriutunut
lakihommistanne?"

"Oivallisesti", vastasi neuvos; "sain nuorukaisemme asian kiireellisenä
osotetuksi kansliaoikeuteen. Toimitimme hänet esitellyksi perillisenä
virkasauvan kantajien edessä."

"Minkä kantajien?"

"Vahtimestarienpa melkein. Nähkääs, ylioikeutemme palveluskunnan
vaatimuksiin kuuluu, että heidän tulee olla kaikkea tietoa vailla."

"Jopa jotakin!"

"Ja skotlantilainen lainlaadintamme on, varmaankin leikillään, tehnyt
noista tietämättömistä miehistä jonkunlaisen erikoisen oikeusistuimen
käsittelemään sukulaisuus- ja syntyperä-kysymyksiä sellaisia kuin
tämä Bertramin juttu, joihin monasti kuuluu mitä pulmallisinta ja
mutkikkainta todistelua."

"Niinkö vain? Luulisin sitä järjestelmää jokseenkin hankalaksi", arveli
Mannering.

"No, meillä on sentään käytännöllinen parannus paperille säädettyyn
järjettömyyteen. Tuomareista toimii sellaisissa tiloissa jokunen omien
ovenvartijainsa kuiskaajina ja apulaisjäseninä. Mutta tiedättehän
mitä Cujacius sanoo: _Multa sunt in moribus dissentanea, multa sine
ratione_.[71] Tämä ilveellinen oikeus on kuitenkin suorinut meidän
juttumme; ja uljaan erän ranskanviiniä me jälkeenpäin kulutimmekin
Walkerilla. Kyllä ällistyy Mac-Morlan laskun nähdessään."

"Eipä hätää", sanoi eversti, "me kestämme täräyksen, vieläpä
päällisiksi kestitsemme kuntalaisiamme ystävättäreni mrs.
Mac-Candlishin luona".

"Ja valitsette Jaakko Jabosin tallimestariksenne?"

"Kenties sen teen."

"Ja missä on Dandie, Liddesdalen kuulu valtias?" tiedusteli asianajaja.

"Palannut vuoristoonsa; mutta hän on Julialle luvannut laskeutua alas
kesällä emäntineen ja ties kuinka monine lapsineen."

"Hei, niitä kiharatukkaisia vekaroita! Pitääpä minun poiketakin
sokkosille ja piilosille heidän kanssaan. -- Mutta mitä onkaan kaikki
tämä?" lisäsi Pleydell, ottaen käteensä pohjapiirustukset; "torni
keskelle Caernarvonin Kotkatornin mukaan -- _corps de logis_ -- hitto!
-- siipirakennuksia! Siipirakennuksia? -- mutta sellainenhan talo
sieppaa Ellangowanin tilan selkäänsä ja lentää sen kanssa matkaansa."

"No, pitänee sitte panna sille pohjalastiksi muutamia säkillisiä
intialaisia hopeita", vastasi eversti.

"Ahaa, sieltäkö päin tuuli puhaltaa? Nulikka kaiketi sitte viepikin
armaan Juliani?"

"Oikeaan osattu, neuvos."

"Nuo penteleen _post-nati_[72] pääsevät joka käänteessä meistä vanhan
koulun miehistä voitolle", päivitteli mr. Pleydell. "Mutta hänen tulee
siirtää ja luovuttaa etuutensa minuun Lucylle."

"Totta puhuakseni pelkään olevanne siltäkin taholta saarrettu", vastasi
eversti.

"Niinkö?"

"Täällä on käynyt Sir Robert Hazlewood", selitti Mannering,
"vierailulla Bertramin luona, ajatellen, arvellen ja harkiten --"

"Voi hyväinen, säästäkää minua arvoisan paronetin kolmikerroilta!"

"No, sir", jatkoi Mannering, "lyhyeen sanoen hän arveli, että kun
Singlesiden tila oli kuin kiilana kahden hänen tiluksensa välissä ja
neljä tai viisi penikulmaa Ellangowanista erillään, saattoi molempien
asianosaisten mukavuudeksi tapahtua jotakin myyntiä, vaihtokauppaa tai
järjestelyä".

"No, ja Bertram --"

"Niin, Bertram vastasi pitävänsä Margaret Bertramin alkuperäistä
perintösäännöstä perheen olosuhteissa soveliaimpana järjestelynä, joten
Singlesiden tila oli hänen sisarensa omaisuutta."

"Sitä hylkyä!" sanoi Pleydell silmälasejaan pyyhkien, "hän varastaa
sydämeni kuten sydänkäpysenikin -- _et puis?_"

"Ja sitte Sir Robert vetäysi pois monin sievistelyin. Mutta viime
viikolla hän teki jälleen rynnäkön, ja voimallisen, kuusi hevosta
vaunujen edessä, kultaompeleiset tulipunaiset liivit yllään ja paras
tekotukka päässään -- kaikki kiilsi ja välkkyi, kuten lastenkirjoissa
sanotaan."

"Vai niin! Ja mitä miehellä mielessä?"

"Hänpä suurella juhlallisuudella haastoi Charles Hazlewoodin hellistä
tunteista miss Bertramia kohtaan."

"Niin, niin, kunnioitti hän pikku Kupidoa, kun näki tämän lentää
liihotelleen Singlesiden pyörtänöille. Ja onko Lucy-paran pidettävä
taloutta tuon vanhan hupsun ja hänen vaimonsa seurassa, joka on ritari
itse hameisiin pyntättynä?"

"Ei -- sen me torjuimme. Singlesiden hovi korjataan nuorta paria
varten, ja nimeksi pannaan Mount Hazlewood."

"Ja aiotteko te itse, eversti, edelleen asustaa Woodbournessa?"

"Ainoastaan odotellessani näiden rakennushankkeiden valmistumista.
Katsokaahan, tässä on minun bungalowini pohjapiirustus, joka suopi
minulle mielin määrin tilaisuutta yksinäiseen murjotteluunkin."

"Näenpä sen saavan sijansa ihan vanhan linnan likelle, joten
voittekin korjauttaa Donagildin tornin taivaankappaleiden yöllistä
tarkastelemista varten? Mainiota, eversti!"

"Ei, ei, hyvä neuvosi! Tähän päättyy TÄHDISTÄLUKIJA."




VIITESELITYKSET:


[1] Engl. penikulma = 1,6 kilometriä. _Suom_.

[2] Aatelisherra, hovinhaltija. _Suom_.

[3] Synnynnäisiä metsänelävien tuhoojia.

[4] Mr. = hra; mrs. = rouva; miss = neiti. _Suom_.

[5] Tunnettu laulu, jossa kuvataan silloisten nopeiden
hallitsijavaihdosten edistämää onnenongintaa.

[6] Kaarlo I:n aikana.

[7] Sir osottaa ristimänimen edellä paroonin ja ritarin arvoa,
yksikseen merkiten puhuttelussa herraa. Suom.

[8] Shakespeare, "Kuningas Henrik IV" 1. _Suom_.

[9] Noin 100.000 mk. _Suom_.

[10] Alun kolmatta markkaa. _Suom_.

[11] Simson on englanniksi Sam(p)son. _Suom_.

[12] "Ähkyolutta" pantiin erikoisesti juotavaksi emännän onnellisen
kirvotuksen jälkeen. "Salajuusto" valmistettiin muka kaikkien
miespuolisten perheenjäsenten tietämättä, eritoten isännän; tämän
piti esiintyä kokonaan aavistamattomana sellaisesta vaimoväen
salakähmää ähkyoluen kanssa nauttimasta herkusta, olla tyrkyttävinään
merkkitilaisuuteen tulleille naisvieraille virvokkeita ja teeskennellä
kummastusta näiden itsepintaisesti kieltäytyessä. Jäännökset tasattiin
kylänvaimojen yhtä salamyhkäisesti kotiin vietäväksi. _Tekijä_.

[13] Taiteen sääntöjen mukaan. _Suom_.

[14] Taikataidon saavuttanut kuningas Shakespearen "Myrskyssä". _Suom_.

[15] Ylläolevan rauniokuvauksen hahmotuksen havaittaneen hiukan
muistuttavan Carlaverockin linnan ylväitä jäännöksiä, kuuden tai
seitsemän penikulman päässä Dumfriesista, lähellä Lochar-mossia.
_Tekijä_.

[16] _Justice of peace_ = rauhantuomari. _Suom_.

[17] Alin aatelisarvo. _Suom_.

[18] Mustalaiset todella ryöstivät taloustieteen isän hänen lapsena
ollessaan ja pitivät häntä muutamia tunteja hallussaan. _Tekijä_.

[19] Vapaasti: "älä karhua pesästään aja". _Suom_.

[20] Tämä puhelu on kirjaimelleen tositapaus. _Tekijä_.

[21] Eikä Apollokaan aina joustansa jännitä. _Suom_.

[22] Vaihteleva ja muuttuvainen, s.o. nainen. _Suom_.

[23] Näkyväisessä luomakunnassa. _Suom_.

[24] Shakespearen huvinäytelmiä. _Suom_.

[25] Henkilönimiä Shakespearen "Hamletista". _Suom_.

[26] Itä-Intiassa rikastuneelle englantilaiselle. _Suom_.

[27] Korutila. _Suom_.

[28] Byronin esikoisrunojen tunnuslauseena on: "Aatosten puutteess'
astui vihellellen".

[29] Erinomaisen ruumiikas oppinut. _Suom_.

[30] Tuo vanha metsänkävijä esiintyy tässä painoksessa oikealla
nimellään. _Tekijä_.

[31] Viimeksi kuvatulla seudulla, Bewcastlen arolla, oli todellakin
Mump's Halliksi (Kerjäläisten Hotelliksi) nimitetty rajamaalaisten
krouvi, kertoo tekijä jälkimuistelmissaan; se oli huonossa huudossa
rosvojen suojaamisesta. Paikkakunnallinen kuvaus ja kahakka ovat
tosioloista piirrettyjä; elipä romaanin ilmestyessä Dandie Dinmontinkin
esikuva, loordi Douglasin alustalainen James Davidson (k. 1820),
jonka kuuluisassa rottakoirarodussa vain nimet Sinappi ja Pippuri
esiintyivät; moisio oli Hindlee, Teviotdale-vuoriston laidassa. Muuan
ylhäinen englantilainen nainen tilasi Sinappi- ja Pippuri-parin Dandie
Dinmontille Liddesdaleen osotetulla kirjeellä -- ja se meni perille.
-- Meg Merriliesinä kuvattu mustalaisvaimo oli 1700-luvun puolivälissä
hyvin tunnettu Jean Gordonin nimellä; hänellä oli yhdeksän poikaa,
jotka hirtettiin samana päivänä Jedburghissa.

[32] Sata puntaa on noin 2,500 mk. _Suom_.

[33] Muutamat tiukat eriuskolaiset kieltäytyvät käymästä valalle
siviiliviranomaisen edessä. _Tekijä_.

[34] Hirttokulkue kävi Edinburghissa sitä tietä. _Tekijä_.

[35] Kylmää sokerivettä ja konjakkia. _Suom_.

[36] Kulkuriheimojen suuri ja sitova vala. _Tekijä_.

[37] Esiintymistaito. _Suom_.

[38] Suullinen. _Suom_.

[39] Piiri Buckinghamshiressä, jonka hallinto kuninkaallisena
nimivirkana annetaan parlamentin jäsenyydestä luopuville. _Suom_.

[40] Shakespeare, "Kuningas Henrik IV" 1.

[41] Lainoppineena kuulu kuningas. _Suom_.

[42] Elää tulee. _Suom_.

[43] Sijaishallitukseensa. _Suom_.

[44] Tämä oli kuuluisa t:ri Erskine, etevä pappismies ja mitä parahin
kansalainen. _Tekijä_.

[45] T:ri Erskinen isä oli huomattu lakimies, ja hänen johdatuksensa
Skotlannin lakeihin on tähän päivään asti sen tieteenhaaran
opiskelijain käsikirjoja. _Tekijä_.

[46] Meidän kesken puhuen. _Suom_.

[47] Itä-Intian Kauppayhtiö, jonka laajat hankkeet johtivat Intian
joutumiseen Suur-Britannian alusmaaksi. _Suom_.

[48] Tekijä oli ensimäinen henkilö, joka pienillä kevyillä kärryillä
ajoi noille syrjäisille suunnattomien rämeiden sulkemille seuduille;
teitä rakennettiin sinne silloin. Kummastellen tähystivät ihmiset
näkyä, jota monet heistä eivät olleet eläissään saaneet katsella.
_Tekijä_.

[49] Shakespeare, "Kuningas Henrik IV" 1. _Suom_.

[50] Paroonin ja ritarin välinen aatelisarvo. _Suom_.

[51] Nousukkaassa. _Suom_.

[52] Kokoelma rikosjuttujen selostuksia. _Suom_.

[53] Koulumestarin latina sisältää pelkkiä manauksia silloinkin kun hän
ne Megille toisin kääntää. _Suom_.

[54] Näin kauniilla tolalla ei malta pysähtyä. _Suom_.

[55] Asiaa perinpohjaisesti punnittuamme. _Suom_.

[56] Sittemmin loordi Monboddo, kuuluisa viisaustieteilijä ja kelpo
mies, jonka illallisia eivät hevillä unohda hänen klassillisesta
vieraanvaraisuudestaan osallisiksi päässeet. _Tekijä_.

[57] Teikari. _Suom_.

[58] Suurempi voima. _Suom_.

[59] Tai miksi tahansa muuksi teitä nimitetään. _Suom_.

[60] Kirpoava sana.

[61] Tahdotte tai ette. _Suom_.

[62] Shakespeare, "Kuningas Henrik IV" 1. _Suom_.

[63] Georg, Clarencen herttua, jonka v. 1478 tuomitsi kuolemaan hänen
veljensä, kuningas Edvard IV, sai itse valita kuolemansa tavan ja
ilmaisi ivallisella uhalla toivomuksekseen tulla upotetuksi aamilliseen
malvoisir-viiniä, josta oli aina paljon pitänyt. Siitä Shakespearen
"Rikhard III":n järkyttävä kohtaus I. 4. _Suom_.

[64] Houyhnhnm on hevoskansa Swiftin "Gulliverin matkustuksissa".
_Suom_.

[65] Annettakoon kullekin omansa. _Suom_.

[66] Itseään hallitseva.

[67] Lain hätyyttämätön. _Suom_.

[67] Toimintaan kykenemätön. _Suom_.

[68] Mainehikas näyttelijätär, Joshua Reynoldsin maalauksistakin
tunnettu. _Suom_.

[69] Itserakas poliisipöyhkeilijä Shakespearen "Loppu hyvä, kaikki
hyvin"-huvinäytelmässä. _Suom_.

[70] Älä mene kutsumattomana kokoukseen. _Suom_.

[71] Paljon on tavoissa kiistettävää ja järjenvastaista. _Suom_.

[72] Jälkeenpäin syntyneet. _Suom_.








End of the Project Gutenberg EBook of Tähdistälukija, by Walter Scott

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47020 ***