*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46922 ***

ONNELLINEN PRINSSI

Ynn‰ muita kertomuksia


Kirj.

OSCAR WILDE


Englannin kielest‰ suomentanut Helmi Set‰l‰


Nuorten Kirjasto N:o 17.



Otava, Helsinki, 1907.

Osakeyhtiˆ F. Tilgmann.





SISƒLLYS.

 Onnellinen prinssi.
 Itsek‰s j‰ttil‰inen.
 Satakieli ja ruusu.
 Uskollinen yst‰v‰.
 Ihmeellinen raketti.




ONNELLINEN PRINSSI.


Korkealla kaupungin yl‰puolella, suurella kivipaadella, seisoi
onnellisen prinssin kuvapatsas. Hienot kultalehdet peittiv‰t
ylt'yleens‰ h‰nen ruumiinsa, silmin‰ oli kaksi loistavaa safiria, ja
suuri punainen rubiini loisti h‰nen miekkansa kahvassa.

Kaikki h‰nt‰ ihailivat. "H‰n on yht‰ kaunis kuin tuuliviiri", huomautti
yksi kaupungin neuvoksista, joka oli ymm‰rt‰vin‰‰n taidetta; "mutta
yht‰ hyˆdyllinen h‰n ei ole", lis‰si h‰n, sill‰ h‰n pelk‰si ihmisten
luulevan h‰nt‰ ep‰k‰yt‰nnˆlliseksi, ja sit‰ h‰n ei todellakaan ollut.

"Miksi sin‰ et voi olla yht‰ kiltti kuin onnellinen prinssi?" kysyi
‰iti pienelt‰ pojaltaan, joka itki, kun h‰n ei ylettynyt ottamaan kuuta
taivaalta. "Onnellinen prinssi ei koskaan halua mahdottomuuksia."

"Min‰ iloitsen, ett‰ maailmassa on ainakin joku, joka on t‰ysin
onnellinen", mutisi alakuloinen mies katsellessaan ihmeellist‰
kuvapatsasta.

"H‰n on aivan kuin enkeli", sanoivat Orpokodin lapset, jotka tulivat
kirkosta loistavissa, tulipunaisissa hameissaan ja puhtaissa,
valkoisissa esiliinoissaan.

"Mist‰ te sen tied‰tte?" kysyi laskennonopettaja, "etteh‰n te ole
enkeleit‰ n‰hneet."

"Olemmepa unessa", vastasivat lapset; ja laskennonopettaja rypisti
kulmakarvojansa ja n‰ytti hyvin vakavalta, sill‰ h‰n ei hyv‰ksynyt
lasten unelmia.

Er‰‰n‰ iltana pieni p‰‰skynen lensi kaupungin yli. H‰nen yst‰v‰ns‰
olivat jo l‰hteneet Egyptiin kuusi viikkoa sitten, mutta h‰n yksin oli
j‰‰nyt heist‰ j‰lkeen, sill‰ h‰n oli rakastunut kaikkein kauneimpaan
kaislaan. P‰‰skynen oli kohdannut h‰net varhain kev‰‰ll‰ lent‰ess‰‰n
joen varrella suuren keltaisen perhosen j‰ljess‰, ja h‰n oli ihastunut
niin suuresti kaislan hoikkaan vartaloon, ett‰ h‰n j‰i juttelemaan
h‰nen kanssansa.

"Saanko rakastaa sinua?" kysyi p‰‰skynen, joka tahtoi heti puhua suunsa
puhtaaksi, ja kaisla kumarsi h‰nelle syv‰‰n. Ja p‰‰skynen kierteli
h‰nen ymp‰rill‰ns‰ ja kosketteli vett‰ siivill‰‰n, jotta veden kalvoon
kohosi hopeav‰reit‰. Sill‰ tavalla h‰n kosiskeli, ja sit‰ kesti kaiken
kes‰‰.

"Ompa tuo kummallista rakkautta", viserteliv‰t toiset p‰‰skyset; "eih‰n
kaislalla ole yht‰‰n rahaa, ja aivan liiaksi sukulaisia", ja totta
tosiaan, joki olikin aivan t‰ynn‰ kaisloja. Ja kun syksy tuli, niin
kaikki p‰‰skyset lensiv‰t pois.

Kun he olivat l‰hteneet, niin tuntui el‰m‰ p‰‰skysen mielest‰ kovin
yksin‰iselt‰ ja h‰n alkoi kyll‰sty‰ kaisla-neitoon. "Eih‰n h‰n osaa
keskustellakkaan", sanoi p‰‰skynen, "ja pelk‰‰np‰, ett‰ h‰n on kovin
koketti, sill‰ h‰n liehakoitsee aina tuulen kanssa". Ja tosiaankin,
joka kerta kun tuuli puhalsi, niin kaisla kumarsi ja niiasi hyvin
suloisesti. "T‰ytyyh‰n minun myˆnt‰‰, ett‰ h‰n viihtyy hyvin kotona",
jatkoi p‰‰skynen, "mutta min‰p‰ pid‰n matkoista, ja sen vuoksi t‰ytyy
minun vaimoni myˆs mielell‰‰n matkustella."

"Tahdotko seurata minua?" kysyi p‰‰skynen vihdoin kaislalta; mutta
kaisla pudisti p‰‰t‰ns‰, h‰n oli niin kovin kiintynyt kotiinsa.

"Sin‰ olet vain leikitellyt minun kanssani", huudahti p‰‰skynen. "Min‰
l‰hden pyramidien maahan. Hyv‰sti!" ja p‰‰skynen lensi pois.

P‰‰skynen lensi kaiken p‰iv‰‰ ja illan suussa h‰n saapui kaupunkiin.
"Miss‰h‰n min‰ voisin olla yˆt‰?" h‰n sanoi. "Toivottavasti on minulle
yˆsija valmistettu t‰‰ll‰ kaupungissa."

Silloin h‰n huomasi kuvapatsaan korkealla kivell‰.

"Tuolla min‰ voin lev‰t‰", h‰n sanoi, "se on hieno paikka ja siell‰
on kylliksi raitista ilmaa." Samassa h‰n lensi onnellisen prinssin
jalkojen juureen.

"Minullapa on kultainen makuuhuone", h‰n puheli itseksens‰
katsellessaan ymp‰rilleen, ja h‰n valmistui nukkumaan; mutta juuri kun
h‰n aikoi pist‰‰ p‰‰ns‰ siiven alle tipahti suuri vesipisara h‰nen
p‰‰llens‰. "Kas kummaa!" h‰n huudahti; "ei ainoatakaan pilve‰ koko
taivaalla, t‰hdet tuikkivat kirkkaasti ja kuitenkin sataa. Ilmanala
pohjois-Europassa on todellakin hirve‰. Kaisla piti sateesta, mutta h‰n
onkin kovin itsek‰s."

Sitten tipahti jo toinenkin pisara.

"Mit‰ hyˆty‰ kuvapatsaasta on, jollei se voi olla sateen suojana?" h‰n
sanoi. "Parasta ett‰ l‰hden etsim‰‰n hyv‰‰ uuninpiippua", ja h‰n aikoi
lent‰‰ pois.

Mutta ennenkuin h‰n ehti levitt‰‰ siipens‰ tipahti viel‰ kolmas pisara
ja h‰n katsahti ylˆs ja n‰ki -- niin, mit‰p‰ h‰n n‰ki?

Onnellisen prinssin silm‰t olivat t‰ynn‰ kyyneleit‰ ja kyyneleet
vuosivat h‰nen kultaisia poskiansa pitkin. H‰nen kasvonsa n‰yttiv‰t
niin ihmeen kauniilta kuutamossa, ett‰ pikku p‰‰skynen tunsi syv‰‰
s‰‰li‰.

"Kuka sin‰ olet?" kysyi p‰‰skynen.

"Min‰ olen onnellinen prinssi."

"Miksi sin‰ sitten itket?" kysyi p‰‰skynen; "sin‰ olet aivan kastellut
minut."

"Kun min‰ elin ja minulla oli ihmisen syd‰n", vastasi kuvapatsas,
"niin en tiennyt mit‰ kyyneleet olivat, sill‰ min‰ asuin suuressa
linnassa, jonne surulla ei ollut lupa tunkeutua. P‰ivin min‰ leikin
toverieni kanssa puutarhassa ja iltasin min‰ johdin tanssia linnan
suuressa salissa. Puutarhaa ymp‰rˆi korkea muuri, mutta ei minun
mieleeni koskaan juolahtanutkaan kysell‰, mit‰ sen takana oli, sill‰
kaikki minun ymp‰rill‰ni oli kaunista. Hoviherrani kutsuivat minua
onnelliseksi prinssiksi, ja onnellinen min‰ tosiaankin olin, jos
huvitus on onnea. Siten min‰ elin ja siten min‰ kuolin. Ja nyt kun olen
kuollut, niin he asettivat minut t‰nne niin korkealle, ett‰ voin n‰hd‰
kaiken rumuuden ja surkeuden kaupungissa, ja vaikka syd‰meni on lyijy‰,
niin en sittenk‰‰n voi muuta kuin itke‰."

"Mit‰! Eikˆ h‰n olekkaan l‰vitsens‰ kultaa?" puheli p‰‰skynen
itseksens‰. Mutta h‰n oli niin kohtelias, ettei h‰n tahtonut lausua
‰‰neen tuollaisia personallisia huomautuksia.

"Kaukana, hyvin kaukana", jatkoi kuvapatsas sointuvalla, hiljaisella
‰‰nell‰, "hyvin kaukana kapean kadun varrella, on kˆyh‰ talo. Yksi
ikkunoista on auki, ja siit‰ voin n‰hd‰ vaimon, joka istuu pˆyd‰n
‰‰ress‰. H‰nen kasvonsa ovat laihat ja kalpeat, ja h‰nen k‰tens‰
ovat karheat ja punaiset ja t‰ynn‰ neulanpistoksia, sill‰ h‰n on
ompelija. H‰n kirjailee kukkia kuningattaren suloisimman hovineitosen
silkkihameesen ensi hovitanssiaisia varten. Huoneen nurkassa vuoteessa
h‰nen pieni poikansa makaa sairaana. H‰nell‰ on kuumetta, ja h‰n
tahtoisi saada appelsiineja. Mutta kun ‰idill‰ ei ole mit‰‰n muuta
annettavaa kuin vett‰, niin poika itkee. P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku
p‰‰skynen, etkˆ veisi h‰nelle rubiinia minun miekkani kahvasta? Minun
jalkani ovat kasvaneet kiinni t‰h‰n patsaasen, enk‰ p‰‰se liikkumaan."

"Minua odotetaan Egyptiss‰", sanoi p‰‰skynen. "Minun yst‰v‰ni lent‰v‰t
pitkin Niilin rantoja ja puhelevat suurien lootuskukkien kanssa. Pian
he asettuvat nukkumaan suuren kuninkaan hautaan. Kuningas itsekin lep‰‰
siell‰ maalatussa arkussaan. H‰nen ruumiinsa on k‰‰ritty keltaisiin
liinoihin ja balsameerattu yrteill‰. H‰nen kaulaansa on kiedottu ketjut
ja h‰nen k‰tens‰ ovat kuin kuihtuneet lehdet."

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "etkˆ j‰isi
minun luokseni vain t‰ksi yhdeksi yˆksi ja toimittaisi minun asiatani?
Poika parka on janoissaan ja ‰iti on kovin murheellinen."

"Enp‰ min‰ juuri pid‰ pojista", vastasi p‰‰skynen. "Viime kes‰n‰,
oleskellessani joen varrella, pari vallatonta myll‰rin poikaa aina
heitteli minua kivill‰. Tietysti he eiv‰t koskaan osuneet minuun; me
p‰‰skyset lentelemme niin nopeasti, ja sit‰ paitsi minun sukuni on
aina ollut kuuluisa vikkelyydest‰‰n; mutta sittenkin osoittivathan he
minulle suurta halveksumista."

Mutta onnellinen prinssi n‰ytti niin surulliselta, ett‰ pieni
p‰‰skynenkin tuli alakuloiseksi. "T‰‰ll‰ on kovin kylm‰", h‰n sanoi;
"mutta voinhan j‰‰d‰ sinun luoksesi yhdeksi yˆksi ja toimittaa sinun
asiasi."

"Kiitos, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi.

P‰‰skynen nokki suuren rubiinin prinssin miekasta ja lensi se nokassaan
kaupungin kattojen yli.

H‰n lensi kaupungin kirkon ohi, jossa valkoiset marmori-enkelit ovat
kiveen veistetyt. H‰n sivuutti palatsin ja kuuli tanssin s‰veleit‰.
Kaunis tyttˆ astui parvekkeelle sulhasensa kanssa. "Kuinka kauniisti
t‰hdet loistavat", sanoi nuori mies tytˆlle, "ja kuinka ihmeellinen on
rakkauden voima!"

"Toivottavasti minun pukuni valmistuu hovitanssiaisia varten", h‰n
vastasi; "olen tilannut siihen kirjaeltuja kukkia; mutta ompelijat ovat
niin laiskoja."

P‰‰skynen lensi joen yli ja n‰ki lyhtyjen riippuvan laivojen mastoista.
H‰n lensi juutalaisten kaupunginosan ohi, miss‰ vanhat juutalaiset
tekiv‰t kauppaa kesken‰ns‰ ja punnitsivat rahaa kuparivaa'oissa.
Vihdoin h‰n saapui kˆyh‰n talon edustalle ja katseli sis‰‰n. Poika
heittelehti levottomasti vuoteellaan ja ‰iti oli nukahtanut, niin
v‰synyt h‰n oli. P‰‰skynen hypp‰si sis‰‰n ja laski suuren rubiinin
pˆyd‰lle vaimon sormustimen viereen. Sitten h‰n lenteli vuoteen
ymp‰rill‰, lˆyhˆtt‰en pojan otsaa siivill‰‰n.

"Kuinka vilpoiselta minusta nyt tuntuu", sanoi poika. "Varmaan min‰ jo
paranen"; ja h‰n vaipui rauhalliseen uneen.

Sitten p‰‰skynen lensi takaisin onnellisen prinssin luo ja kertoi mit‰
h‰n oli tehnyt. "Sep‰ kumma", huomautti h‰n, "mutta minun on nyt aivan
l‰mmin, vaikka ilma onkin kylm‰."

"Se tulee siit‰, ett‰ olet tehnyt hyv‰n tyˆn", sanoi prinssi. Ja pieni
p‰‰skynen vaipui mietteihins‰ ja nukahti. Ajatteleminen aina v‰sytti
h‰nt‰.

Aamun sarastaessa h‰n lensi joen rantaan kylpem‰‰n. "Mik‰ kummallinen
ilmiˆ", sanoi luonnontieteen professori astuessaan sillalla. "P‰‰skynen
keskell‰ talvea!" Ja h‰n kirjoitti pitk‰n kirjoituksen siit‰
sanomalehteen. Jokainen puhui tuosta kirjoituksesta, sill‰ siin‰ oli
niin paljon sellaisia sanoja, joita ei kukaan ymm‰rt‰nyt.

"T‰n‰ iltana min‰ l‰hden Egyptiin", sanoi p‰‰skynen, ja h‰n iloitsi
ajatellessaan tuota matkaansa. H‰n k‰vi katsomassa kaikkia julkisia
muistopatsaita ja istui hyv‰n aikaa kirkontornin huipulla. Minne
hyv‰ns‰ h‰n meni, siell‰ varpuset piipittiv‰t ja puhelivat kesken‰ns‰.
"Mik‰ hieno vieras!" Ja se huvitti p‰‰skyst‰ suuresti.

Kuun kohotessa taivaalle p‰‰skynen lensi takaisin onnellisen prinssin
luo. "Onko sinulla mit‰‰n asiaa Egyptiin?" h‰n huudahti. "Min‰ olen
juuri l‰hdˆss‰."

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "etkˆ j‰isi
luokseni viel‰ yhdeksi yˆksi?"

"Minua odotetaan Egyptiss‰", vastasi p‰‰skynen. "Huomenna yst‰v‰ni
lent‰v‰t Niilin toisen putouksen luo. Virtahepo makaa siell‰
kaislikossa, ja suurella graniittivaltaistuimella istuu Memnon jumala.
Kaiken yˆt‰ h‰n tarkastelee t‰hti‰, ja kun aamut‰hti syttyy, niin h‰n
p‰‰st‰‰ ilohuudahduksen ja vaikenee j‰lleen. Keskip‰iv‰n aikana tulevat
keltaiset jalopeurat veden partaalle juomaan. Heid‰n silm‰ns‰ ovat
kuin viheri‰isi‰ smaragdeja ja heid‰n ‰rjynt‰ns‰ on kosken pauhinaakin
voimakkaampaa."

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "kaukana
kaupungin toisessa laidassa min‰ n‰en nuoren miehen vinttikamarissansa.
H‰n istuu kumartuneena pˆyt‰ns‰ yli, joka on t‰ynn‰ papereita, ja
juomalasissa on kuihtunut kimppu orvokkeja. H‰nen hiuksensa ovat
tummat ja kiharat, ja h‰nen huulensa punoittavat kuin granaattiomenat,
ja h‰nen silm‰ns‰ ovat suuret ja uneksivat. H‰n koettaa kirjoittaa
n‰ytelm‰kappaletta teatteria varten, mutta h‰nen on vaikea kylm‰ss‰
kirjoittaa. Uunissa ei ole tulta, ja h‰n on n‰l‰st‰ aivan n‰‰ntynyt."

"J‰‰n sinun luoksesi viel‰ yhdeksi yˆksi", sanoi p‰‰skynen, joka
todellakin oli hyv‰syd‰minen. "Vienkˆ h‰nelle toisen rubiinin?"

"Minulla ei ole en‰‰ rubiineja", sanoi prinssi. "Minulla ei ole muuta
j‰ljell‰ kuin silm‰ni. Ne ovat kallisarvoisia safireja ja tuodut
Indiasta tuhatta vuotta sitten. Ota toinen niist‰ ja vie se h‰nelle.
H‰n myˆ sen kultasep‰lle ja ostaa sitten ruokaa ja puita itsellens‰ ja
lopettaa n‰ytelm‰ns‰."

"Rakas prinssi", sanoi p‰‰skynen, "sit‰ min‰ en voi tehd‰;" ja
p‰‰skynen alkoi itke‰.

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "tee mit‰ min‰
k‰sken."

P‰‰skynen nokki prinssin silm‰n ja lensi ylioppilaan vinttikamariin.
Sinne oli helppo p‰‰st‰ sis‰‰n, sill‰ katossa oli reik‰. Siit‰ h‰n
tunkeutui sis‰‰n huoneesen. Nuori mies oli k‰tkenyt kasvonsa k‰siins‰,
jottei h‰n kuullut linnun siipien suhinaa, ja kun h‰n katsoi taas
eteens‰, niin h‰n n‰ki kauniin safirin kuihtuneitten orvokkien joukossa.

"Ihmiset alkavat huomata minua", h‰n huudahti, "t‰m‰n on joku ihailija
l‰hett‰nyt minulle. Nyth‰n voin p‰‰tt‰‰ n‰ytelm‰nikin", ja h‰nen
kasvonsa loistivat ilosta.

Seuraavana p‰iv‰n‰ p‰‰skynen lensi satamaan. H‰n istahti suuren laivan
mastoon ja katseli kuinka merimiehet hinasivat nuorilla suuria arkkuja
ruomasta. "Hei-juu!" he huusivat joka kerta kun he saivat nostetuksi
arkun kannelle. "Min‰ l‰hden Egyptiin!" visersi p‰‰skynen, mutta
ei kukaan siit‰ v‰litt‰nyt, ja kun kuu nousi, niin h‰n lensi taas
onnellisen prinssin luo.

"Min‰ tulin sanomaan sinulle hyv‰sti", h‰n huudahti.

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "etkˆ tahtoisi
j‰‰d‰ viel‰ yhdeksi yˆksi luokseni?"

"On jo talvi", vastasi p‰‰skynen, "ja pian lumikin tulee. Egyptiss‰
aurinko paahtaa vihreit‰ palmupuita, ja krokodiilit kelluvat mudassa
ja katselevat niit‰ toimettomina. Minun toverini rakentavat pes‰‰
Baalbecin temppeliss‰, ja valkeanpunertavat kyyhkyset katselevat heid‰n
tyˆt‰ns‰ ja kuhertelevat kesken‰ns‰. Rakas prinssi, minun t‰ytyy
l‰hte‰, mutta en koskaan unohda sinua, ja ensi kev‰nn‰ tuon sinulle
kaksi uutta kaunista jalokive‰. Min‰ tuon sinulle rubiinin, joka on
punaistakin ruusua punaisempi, ja safirin, joka on yht‰ sininen kuin
valtameri."

"Tuolla alhaalla torilla seisoo tulitikkutyttˆ", sanoi onnellinen
prinssi. "H‰nen tikkunsa ovat pudonneet ojaan ja menneet aivan pilalle.
H‰nen is‰ns‰ lyˆ h‰nt‰, jollei h‰n tuo rahaa kotiin, ja siksi h‰n
itkee. Ei h‰nell‰ ole sukkia eik‰ kenki‰, ja p‰‰kin on aivan paljaana.
Ota toinen silm‰ni, ja anna se h‰nelle; sitten h‰nen is‰ns‰ ei lyˆ
h‰nt‰."

"Min‰ j‰‰n sinun luoksesi viel‰ yhdeksi yˆksi", sanoi p‰‰skynen, "mutta
en voi riist‰‰ sinulta viel‰ toistakin silm‰‰si. Silloin sin‰ tulisit
aivan sokeaksi."

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "tee mink‰
k‰sken."

Silloin h‰n nokki prinssin toisenkin silm‰n ja lensi alas maahan. H‰n
pyr‰hti tulitikkutytˆn ohitse ja pudotti jalokiven h‰nen kouraansa.
"Mik‰ kaunis lasipalanen", huudahti pikku tyttˆ; ja h‰n juoksi iloisena
kotiinsa.

Sitten p‰‰skynen palasi prinssin luo. "Nyt sin‰ olet sokea", h‰n sanoi,
"ja min‰ j‰‰n ainaiseksi sinun luoksesi."

"Ei, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi parka, "sinun t‰ytyy l‰hte‰
Egyptiin."

"Min‰ j‰‰n sinun luoksesi iki-p‰iviksi", sanoi p‰‰skynen ja k‰vi
nukkumaan prinssin jalkoihin.

Koko seuraavan p‰iv‰n h‰n istui prinssin olkap‰‰ll‰ ja kertoi h‰nelle
mit‰ h‰n vieraissa maissa oli n‰hnyt. H‰n kertoi h‰nelle punaisista
ibislinnuista, jotka seisoivat pitkiss‰ riveiss‰ Niilin rannalla ja
pyysiv‰t kultakaloja nokillansa; sfinksist‰, joka on yht‰ vanha kuin
itse maailma ja el‰‰ er‰maassa ja tiet‰‰ kaikki asiat; kauppiaista,
jotka astuvat hitaasti kameliensa rinnalla ja sormissaan hypistelev‰t
merenkultahelmi‰; kuunvuorien kuninkaasta, joka on musta kuin ebenpuu
ja palvelee suurta kristallia; ja suuresta vihre‰st‰ k‰‰rmeest‰,
joka nukkuu palmupuun sis‰ll‰, ja jota kaksikymment‰ pappia ruokkii
hunajakakuilla; ja k‰‰piˆist‰, jotka purjehtivat suuren j‰rven poikki
litte‰ll‰ lehdell‰ ja k‰yv‰t aina sotaa perhosia vastaan.

"Rakas pieni p‰‰sky", sanoi prinssi, "sin‰ kerrot minulle kummia
tarinoita, mutta ihmeellisemp‰‰ kuin mik‰‰n muu on ihmisten k‰rsimys.
Ei mik‰‰n ole niin salaper‰ist‰ kuin kurjuus. Lenn‰ kaupunkini yli,
pikku p‰‰skynen, ja kerro mit‰ siell‰ n‰et."

Niinp‰ p‰‰skynen lensi yli suuren kaupungin, ja n‰ki miten rikkaat
iloitsivat taloissansa, kerj‰l‰isten istuessa ovien edustalla. H‰n
lensi pimeihin soliin, ja n‰ki n‰lk‰isten, kalpeakasvoisten lasten
kurkistavan ‰‰neti pimeille kaduille. Sillan holvin alla kaksi pient‰
poikaa makasi sylitysten pysytell‰kseen l‰mpimin‰. "Meid‰n on niin
kovin n‰lk‰!" sanoivat he. "Te ette saa maata t‰‰ll‰", huusi poliisi,
ja pojat l‰htiv‰t sateesen kulkemaan.

Sitten p‰‰skynen lensi takaisin ja kertoi prinssille, mit‰ h‰n oli
n‰hnyt.

"Minun ruumiini on ylt'yleens‰ kullattu", sanoi prinssi, "irroita
lehdet ja vie ne kˆyhilleni; ihmiset arvelevat, ett‰ kulta voi tehd‰
heid‰t onnellisiksi."

P‰‰skynen nokki irti toisen kultalehden toisensa j‰lkeen ja vei ne
kˆyhille, ja lasten posket tulivat punaisemmiksi ja he alkoivat leikki‰
ja nauraa kaduilla. "Nyt meill‰ on leip‰‰!" huudahtivat he.

Sitten tuli lumi ja lumen mukana pakkanen. Kadut n‰yttiv‰t ik‰‰nkuin
ne olisivat olleet hopeaa, niin kirkkaasti ja hele‰sti ne loistivat;
pitki‰ j‰‰puikkoja, aivan kuin kristallitikareita, riippui talojen
r‰yst‰ist‰, kaikki k‰viv‰t turkeissa, ja pikku pojilla oli punaiset
lakit p‰‰ss‰ luistellessaan j‰‰ll‰.

Pieni p‰‰skyparka paleli yh‰ kovemmin, mutta h‰n ei tahtonut j‰tt‰‰
prinssi‰, niin rakas h‰n h‰nelle oli. H‰n nokki leiv‰nmuruja leipurin
oven edustalta, kun leipuri katsoi muualle, ja koetti pysy‰ l‰mpim‰n‰
lekuttamalla siipi‰‰n.

Mutta vihdoin h‰n tiesi, ett‰ h‰nen t‰ytyi kuolla. H‰nell‰ oli viel‰
sen verran voimaa, ett‰ h‰n saattoi viel‰ kerran lent‰‰ prinssin
olkap‰‰lle. "Hyv‰sti, rakas prinssi!" h‰n mutisi, "saanko suudella
k‰tt‰si?"

"Sep‰ hauska, ett‰ vihdoinkin l‰hdet Egyptiin, pikku p‰‰skynen", sanoi
prinssi, "olet jo liian kauan viipynyt t‰‰ll‰; mutta suutele minua
suulle, sill‰ min‰ rakastan sinua."

"En min‰ l‰hde Egyptiin", sanoi p‰‰skynen. "Min‰ l‰hden kuoleman
majaan. Kuolema on unen veli, eikˆ totta?"

Ja h‰n suuteli onnellista prinssi‰ suulle ja putosi kuolleena h‰nen
jalkojensa juureen.

Samassa kuului kummallinen paukahdus patsaan sis‰lt‰, ik‰‰nkuin jotakin
olisi haljennut. Asia oli nimitt‰in se, ett‰ lyijysyd‰n oli haljennut
kahtia. Pakkanen oli tosiaankin hirve‰n kova.

Varhain seuraavana aamuna pormestari k‰yskenteli torilla kaupungin
neuvosmiesten seurassa. Astuessaan patsaan ohitse he silm‰siv‰t sit‰.
"Hyv‰nen aika! kuinka kurjalta onnellinen prinssi n‰ytt‰‰!" h‰n sanoi.

"Miten kurjalta totta tosiaan!" huudahtivat kaupungin neuvosmiehet,
jotka aina olivat pormestarin kanssa yht‰ mielt‰; ja he astuivat ylˆs
sit‰ tarkemmin katsomaan.

"Rubiini on pudonnut pois h‰nen miekastansa, h‰nen silm‰ns‰ ovat
kadonneet, eik‰ h‰n ole en‰‰ kultainenkaan", sanoi pormestari; "totta
tosiaan, eip‰ h‰n ole juuri kerj‰l‰ist‰ kauniimpi!"

"Eip‰ juuri kerj‰l‰ist‰ kauniimpi", sanoivat kaupungin neuvosmiehet.

"Ja t‰ss‰, h‰nen jalkojensa juuressa, on kuollut lintu!" jatkoi
pormestari. "Meid‰n t‰ytyy julkaista sellainen k‰sky, ettei lintujen
ole lupa kuolla t‰‰ll‰." Ja kaupungin sihteeri merkitsi ehdoituksen
muistiin.

Ja siten onnellisen prinssin patsas kaadettiin maahan. "Koska h‰n
ei en‰‰ ole kaunis, niin ei h‰n ole en‰‰ hyˆdyllinenk‰‰n", sanoi
yliopiston taideprofessori.

Sitten he sulattivat patsaan valinuunissa, ja pormestari kutsui koko
neuvoskunnan kokoon p‰‰tt‰m‰‰n, mit‰ metallilla oli teht‰v‰. "Tietysti
me hankimme uuden patsaan", h‰n sanoi, "ja t‰ll‰ kertaa siit‰ tulee
minun oma kuvani."

"Minunpa kuvani", sanoi kukin neuvosmies, ja he alkoivat riidell‰. Kun
viimeksi kuulin heist‰, niin he yh‰ viel‰ riiteliv‰t.

"Kuinka ihmeellist‰!" sanoi valimon tyˆnjohtaja. "T‰m‰ haljennut
lyijysyd‰n ei sula uunissa. Parasta kun heit‰mme sen pois." Ja he
heittiv‰t sen tunkiolle, miss‰ kuollut p‰‰skynenkin makasi.

"Tuo minulle kaksi kalleinta aarretta alhaalta kaupungista", sanoi
Jumala yhdelle enkeleist‰ns‰; ja enkeli toi h‰nelle lyijysyd‰men ja
kuolleen linnun.

"Sin‰ olet valinnut hyvin", sanoi Jumala, "sill‰ minun
paradiisinpuutarhassani t‰m‰ pieni lintu saa aina laulaa, ja onnellinen
prinssi ylist‰‰ minua kultaisessa kaupungissani."




ITSEKƒS JƒTTILƒINEN.


Joka iltapuoli, kun lapset tulivat koulusta, oli heill‰ tapana menn‰
leikkim‰‰n j‰ttil‰isen puutarhaan.

Se oli uusi, kaunis puutarha, jossa oli pehme‰‰, vihre‰‰ ruohoa.
Siell‰-t‰‰ll‰ ruohistosta pilkistiv‰t kauniit kukkaset esiin aivan
kuin t‰hdet, ja siell‰ oli kaksitoista persikkapuuta, jotka kev‰isin
puhkesivat vaaleanpunaisiin ja helmenv‰risiin kukkiin ja syksyll‰
kantoivat runsaasti hedelmi‰. Linnut istuivat puissa ja lauloivat niin
suloisesti, ett‰ lapset usein keskeyttiv‰t leikkins‰ ja kuuntelivat
niit‰. "Kuinka onnellisia me olemme t‰‰ll‰!" huudahtivat he toisillensa.

Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ j‰ttil‰inen palasi takaisin. H‰n oli ollut vieraisilla
yst‰v‰ns‰, Cornwallin j‰ttil‰isen, luona ja oli viipynyt siell‰
seitsem‰n vuotta. Kun seitsem‰n vuotta oli kulunut, niin h‰n oli
sanonut yst‰v‰lleen kaikki, mit‰ h‰nell‰ oli sanottavaa, sill‰ h‰nen
keskustelutaitonsa oli varsin rajoitettua, ja h‰n p‰‰tti palata omaan
linnaansa. Kun h‰n saapui kotiin, niin h‰n n‰ki lasten leikkiv‰n
puutarhassa.

"Mit‰ te t‰‰ll‰ teette?" h‰n huusi hyvin ankaralla ‰‰nell‰, ja lapset
juoksivat tiehens‰.

"Minun puutarhani on minun omani", sanoi j‰ttil‰inen; "senh‰n jokainen
ymm‰rt‰‰, enk‰ min‰ salli kenenk‰‰n muun leikitell‰ t‰‰ll‰ paitsi
itseni." Ja h‰n rakensi korkean muurin puutarhan ymp‰rille ja asetti
siihen seuraavan ilmoitustaulun:

    LƒPIKULKU KIELLETTY

H‰n oli kovin itsek‰s j‰ttil‰inen.

Lapsi paroilla ei ollut nyt en‰‰ mit‰‰n leikkipaikkaa. He koettivat
leikki‰ tiell‰, mutta tie oli kovin tomuinen ja t‰ynn‰ kovia kivi‰,
eiv‰tk‰ he siit‰ pit‰neet. He kiersiv‰t usein korkean muurin ymp‰ri
koulutuntien loputtua ja puhuivat kauniista puutarhasta, joka oli sen
sis‰puolella. "Kuinka onnellisia me siell‰ olimme", he sanoivat toinen
toisillensa.

Sitten kev‰t tuli, ja kaikkialla pitkin maata oli pieni‰ kukkia ja
pieni‰ lintuja. Mutta itsekk‰‰n j‰ttil‰isen puutarhassa vallitsi yh‰
talvi. Linnut eiv‰t huolineet laulaa, koska siell‰ ei ollut lapsia, ja
puut eiv‰t muistaneet puhjeta kukkaan. Kerran kaunis kukka pisti p‰‰ns‰
ruohikosta esiin, mutta kun se n‰ki ilmoitustaulun, niin se tuli kovin
pahoillensa lasten vuoksi, ja hiipi takaisin maahan ja alkoi nukkua. Ei
kukaan muu ollut mieliss‰‰n kuin lumi ja pakkanen. "Kev‰t on unohtanut
t‰m‰n puutarhan", he huudahtivat, "niinp‰ me voimme asustaa t‰‰ll‰
kaiken vuotta." Lumi peitti ruohon suuren valkoisen vaippansa alle,
ja pakkanen siveli kaikki puut hopeanhohtaviksi. Sitten he kutsuivat
pohjatuulen luoksensa, ja h‰n tulikin. H‰n oli puettu turkkeihin ja h‰n
vinkui kaiken p‰iv‰‰ puutarhassa ja kaatoi uuninpiiput nurin. "T‰m‰p‰
on mainio paikka", h‰n sanoi, "l‰hett‰k‰‰mme kutsut rakeellekin."
Niinp‰ rae tuli. Joka p‰iv‰ kolme kokonaista tuntia h‰n paukutti linnan
kattoa, kunnes useimmat liuskakivet meniv‰t rikki, ja sitten h‰n
kierteli ymp‰ri puutarhaa aika kyyti‰. H‰nell‰ oli harmaa puku yll‰‰n
ja h‰nen hengityksens‰ oli kylm‰ kuin j‰‰.

"En ymm‰rr‰ miksi kev‰t on niin myˆh‰inen", sanoi itsek‰s j‰ttil‰inen
istuessaan ikkunan ‰‰ress‰ ja katsellessaan kylm‰‰, valkoista
puutarhaansa; "toivottavasti ilma pian muuttuu."

Mutta kev‰t ei tullutkaan, eik‰ kes‰ myˆsk‰‰n. Syksy jakeli kultaisia
hedelmi‰‰n joka puutarhaan, mutta j‰ttil‰isen puutarhaan ei yht‰
ainoatakaan. "H‰n on liiaksi itsek‰s", sanoi syksy. Niinp‰ siell‰ aina
asusti talvi, pohjatuuli, rae ja pakkanen, ja lumi kisaili puitten
parissa.

Er‰‰n‰ aamuna j‰ttil‰inen makasi valveillaan vuoteellaan ja kuuli
‰kki‰ suloisia s‰veli‰. Ne kuulostivat niin ihanilta h‰nen korviinsa,
ett‰ h‰n arveli kuninkaan soittokunnan kulkevan siit‰ ohitse. Mutta
sep‰ ei ollutkaan muuta kuin pieni leivonen, joka lauloi h‰nen
ikkunansa ulkopuolella, mutta h‰n ei ollut niin pitk‰‰n aikaan kuullut
linnunlaulua puutarhassaan, ett‰ se tuntui h‰nest‰ kaikkein ihanimmalta
soitolta koko maailmassa. Rae keskeytti tanssinsa h‰nen p‰‰ns‰
yl‰puolella, ja pohjatuuli lopetti vinkumisensa, ja suloinen tuoksu
tunkeutui avonaisen ikkunan kautta h‰nen luoksensa. "Luulempa, ett‰
kev‰t on vihdoinkin tullut", sanoi j‰ttil‰inen; ja h‰n hypp‰si ylˆs
vuoteeltansa ja katseli ulos.

Mit‰ h‰n n‰ki?

H‰n n‰ki ihanan n‰yn. Pienest‰ rei‰st‰ muurissa lapset olivat ryˆmineet
sis‰‰n ja he istuivat puiden oksilla. Jokaisessa puussa, jonka h‰n
saattoi n‰hd‰, oli lapsi. Ja puut olivat niin mieliss‰ns‰, kun lapset
olivat palanneet takaisin, ett‰ ne koristivat itse‰‰n kukilla ja
heiluttivat oksiaan lasten p‰itten yl‰puolella. Linnut lenteliv‰t
edestakaisin ja visersiv‰t riemuissaan, ja kukat kurkistivat viheri‰n
ruohon v‰list‰ ja nauroivat. Se oli suloinen n‰ky; yhdess‰ puutarhan
sopukassa vain yh‰ oli talvi. Se oli puutarhan kaikkein perimm‰isin
sopukka, ja siell‰ seisoi pieni poika. H‰n oli niin pieni, ettei h‰n
voinut yletty‰ puun oksiin ja h‰n kiersi puun ymp‰rill‰ katkerasti
itkien. Puu parka oli yh‰ j‰‰n ja lumen peitossa, ja pohjatuuli puhalsi
ja vinkui sen latvassa. "Kiipe‰ ylˆs! pikku poika", sanoi puu ja
taivutti oksiaan niin alas kuin suinkin; mutta poika oli liian pieni.

Ja j‰ttil‰isen syd‰n suli katsellessaan ulos. "Kuinka itsek‰s min‰
olen ollut!" h‰n sanoi; "nyt tied‰n, miksi kev‰t ei tahtonut t‰nne
tulla. Min‰p‰ nostan tuon pikku pojan ylˆs puuhun ja h‰vit‰n muurin, ja
sitten minun puutarhani saa aina olla lasten leikkipaikkana." H‰n oli
tosiaankin kovin pahoillaan siit‰, mit‰ h‰n oli tehnyt.

H‰n astui alas portaita; avasi ulko-oven hyvin hiljaa ja meni
puutarhaan. Mutta kun lapset n‰kiv‰t h‰net, niin he pel‰styiv‰t niin
kovasti, ett‰ he kaikki juoksivat pakoon, ja silloin puutarhaan tuli
talvi j‰lleen. Pieni poika vain ei juossut pois, sill‰ h‰nen silm‰ns‰
olivat niin kyyneliss‰, ettei h‰n huomannut j‰ttil‰ist‰. Ja j‰ttil‰inen
seisahtui h‰nen taakseen ja nosti h‰net hell‰varoen ylˆs ja laski h‰net
puun oksalle. Puu puhkesi heti kukkiin ja linnut tulivat ja alkoivat
laulaa, ja pikku poika ojensi k‰sivartensa ja kiersi ne j‰ttil‰isen
kaulaan ja suuteli h‰nt‰. Kun toiset lapset huomasivat, ettei
j‰ttil‰inen ollutkaan en‰‰ paha, niin he kiirehtiv‰t takaisin, ja kev‰t
palasi heid‰n mukanansa. "T‰m‰ puutarha on nyt teid‰n, pienokaiset",
sanoi j‰ttil‰inen ja otti suuren kirveen ja hakkasi muurin alas. Ja kun
ihmiset meniv‰t keskip‰iv‰n aikana torille, niin he n‰kiv‰t j‰ttil‰isen
leikkiv‰n lasten kanssa kaikkein ihanimmassa puutarhassa mit‰ he
koskaan olivat n‰hneet.

Kaiken p‰iv‰‰ he leikkiv‰t ja illalla he tulivat j‰ttil‰isen luo
sanomaan h‰nelle hyv‰sti. "Mutta miss‰ on teid‰n pieni toverinne?"
sanoi j‰ttil‰inen; "se pieni poika, jonka min‰ nostin puuhun."
J‰ttil‰inen piti h‰nest‰ kaikkein enimmin sen vuoksi, ett‰ h‰n oli
suudellut h‰nt‰.

"Emme me tied‰", vastasivat lapset, "h‰n on mennyt pois."

"Sanokaa h‰nelle, ett‰ h‰n tulee t‰nne huomenna", sanoi j‰ttil‰inen.
Mutta lapset vastasivat, etteiv‰t he tienneet miss‰ h‰n asui, ja
etteiv‰t he olleet n‰hneet h‰nt‰ ennen; mutta j‰ttil‰inen oli kovin
pahoillansa.

Joka iltap‰iv‰ koulun p‰‰tytty‰ lapset tulivat leikkim‰‰n j‰ttil‰isen
kanssa. Mutta sit‰ pient‰ poikaa, jota j‰ttil‰inen rakasti, ei n‰kynyt
koskaan. J‰ttil‰inen oli hyvin yst‰v‰llinen kaikille lapsille, mutta
sittenkin h‰n kaipasi ensim‰ist‰ yst‰v‰‰ns‰ ja puhui h‰nest‰ usein.
"Kuinka mielell‰ni tahtoisinkaan n‰hd‰ h‰nt‰!" oli h‰nell‰ tapana sanoa.

Kului useita vuosia, ja j‰ttil‰inen tuli hyvin vanhaksi ja
heikoksi. H‰n ei jaksanut en‰‰ leikki‰, ja siksi h‰n istui suuressa
nojatuolissansa ja katseli lasten leikki‰ ja ihaili puutarhaansa.
"Minulla on paljon kauniita kukkasia", h‰n sanoi; "mutta lapset ovat
kauneimmat kaikista kukkasista."

Er‰‰n‰ talvi-aamuna pukiessaan ylleen h‰n katseli ulos ikkunasta. H‰n
ei en‰‰ vihannut talvea, sill‰ h‰n tiesi, ett‰ silloin kev‰t vain
nukkui ja kukkaset lep‰siv‰t.

ƒkki‰ h‰n alkoi ihmeiss‰‰n hieroa silmi‰ns‰ ja katseli katselemistaan.
Olipa se tosiaankin ihmeellinen n‰ky. Puutarhan perimm‰ss‰ sopukassa
seisoi puu ylt'yleens‰ valkoisten kukkien peitossa. Sen oksat olivat
aivan kultaiset, ja hopeisia hedelmi‰ riippui alas oksilta. Ja puun
alla seisoi pieni poika, jota h‰n rakasti.

J‰ttil‰inen juoksi iloisena alas portaita ja riensi puutarhaan. H‰n
kiiruhti ruohokent‰n poikki ja tuli lapsen luo. Mutta kun h‰n saapui
aivan h‰nen l‰hellens‰, niin h‰nen kasvoillensa nousi vihan puna ja h‰n
sanoi: "Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" Sill‰ lapsen k‰siss‰ ja
pieniss‰ jaloissa oli kahden naulan j‰ljet.

"Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" huudahti j‰ttil‰inen; "sano
minulle, jotta voin ottaa suuren miekkani ja tappaa h‰net."

"Ei!" vastasi lapsi. "N‰m‰t ovat rakkauden haavoja."

"Kuka sin‰ olet?" kysyi j‰ttil‰inen, ja ihmeellinen vavistus valtasi
h‰net, ja h‰n polvistui pienen lapsen eteen.

Ja lapsi hymyili j‰ttil‰iselle ja sanoi h‰nelle: "Sin‰ annoit minun
leikitell‰ puutarhassasi kerran, t‰n‰ p‰iv‰n‰ sin‰ saat tulla mukanani
minun puutarhaani, joka on paradiisi."

Ja kun lapset t‰n‰ iltapuolena tulivat puutarhaan, niin he lˆysiv‰t
j‰ttil‰isen kuolleena puun alta, joka oli t‰ynn‰ns‰ valkoisia kukkia.




SATAKIELI JA RUUSU.


"H‰n lupasi tanssia minun kanssani, jos toisin h‰nelle punaisia
ruusuja", huudahti nuori ylioppilas; "mutta minun puutarhassani ei ole
ainoatakaan punaista."

Satakieli, joka istui pes‰ss‰‰n tammen oksalla, kuuli h‰nen sanansa ja
kurkisteli ihmeiss‰‰n lehtien lomista.

"Ei ainoatakaan punaista ruusua puutarhassani!" huudahti nuorukainen,
ja h‰nen kauniit silm‰ns‰ kyyneltyiv‰t. "Oi, kuinka pienest‰ seikasta
koko onni riippuu! Olen lukenut kaikki viisaitten miesten kirjoitukset
ja ymm‰rr‰n kaikki viisaustieteen salaisuudet, ja kuitenkin koko
el‰m‰ni on mennyt hukkaan, kun en voi saada punaista ruusua."

"T‰ss‰ ainakin on todellinen rakastaja", sanoi satakieli. "Monta
monituista yˆt‰ olen laulanut h‰nest‰, vaikken h‰nt‰ tuntenutkaan:
monena monituisena yˆn‰ olen laulanut h‰nest‰ t‰hdille, ja nyt min‰
n‰en h‰net. H‰nen hiuksensa ovat yht‰ tummat kuin hyasinttikukat, ja
h‰nen huulensa yht‰ punaiset kuin se ruusu, jota h‰n halajaa; mutta
ik‰v‰st‰ h‰nen kasvonsa ovat tulleet yht‰ kalpeiksi kuin norsunluu, ja
suru on painanut sinettins‰ h‰nen otsallensa."

"Huomen-illalla ovat prinssin tanssiaiset", mutisi nuori ylioppilas,
"ja minun lemmittyni on myˆskin siell‰. Jos tuon h‰nelle punaisen
ruusun, niin h‰n tanssii minun kanssani aina aamunsarastukseen asti.
Jos tuon h‰nelle punaisen ruusun, niin saan kiert‰‰ k‰sivarteni h‰nen
vartalonsa ymp‰rille, ja h‰n nojaa p‰‰ns‰ minun olkap‰‰h‰ni ja laskee
k‰tens‰ minun k‰teeni. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan
punaista ruusua, ja siksi min‰ j‰‰n yksin, ja h‰n kulkee minun
ohitseni. H‰n ei huomaa minua, ja minun syd‰meni pakahtuu."

"T‰ss‰ vasta on oikea rakastaja", sanoi satakieli. "Sen, mist‰ min‰
laulan, sen h‰n on kokenut; mik‰ minulle on iloa, se h‰nelle on
k‰rsimyst‰. Rakkaus on ihmeellinen kapine. Se on kallisarvoisempi kuin
smaragdi ja arvokkaampi kuin hienoin opaali. Ei sit‰ voi ostaa helmill‰
eik‰ granaateilla, eik‰ sit‰ ole torilla kaupan. Ei sit‰ voi ostaa
kauppiailta, eik‰ sit‰ voi kultavaa'alla punnita."

"Soittajat istuvat ylh‰‰ll‰ lehterill‰", sanoi nuori ylioppilas, "ja
minun lemmittyni tanssii harpun ja viulun soidessa. H‰n tanssii niin
kevyesti, etteiv‰t h‰nen jalkansa kosketa maatakaan, ja hoviherrat
kirjavissa puvuissaan tunkeilevat h‰nen ymp‰rill‰‰n. Mutta minun
kanssani h‰n ei tanssi, sill‰ min‰ en voi antaa h‰nelle punaista
ruusua"; ja h‰n heitt‰ytyi maahan ja peitti kasvonsa k‰siins‰ ja itki.

"Miksi h‰n itkee?" kysyi pieni viheri‰ sisilisko livahtaessaan h‰nen
ohitsensa h‰nt‰ pystyss‰.

"Miksik‰ tosiaankin?" sanoi perhonen, joka liehui auringons‰teen
j‰ljiss‰.

"H‰n itkee punaista ruusua", sanoi satakieli.

"Punaista ruusuako?" huudahtivat toiset; "kuinka hassua!" ja pieni
sisilisko, joka ei ollut kovin tunteellinen, nauroi t‰ytt‰ kurkkua.

Mutta satakieli ymm‰rsi ylioppilaan surun salaisuuden, ja h‰n istui
‰‰neti tammessa ja mietti rakkauden salaper‰isyytt‰.

ƒkki‰ h‰n levitti ruskeat siipens‰ lentoon ja kohosi ilmaan. H‰n lensi
kuin varjo lehtikujan l‰pi ja kuin varjo h‰n liiti yli puutarhan.

Keskell‰ ruohokentt‰‰ oli kaunis ruusupuu, ja kun h‰n huomasi sen, niin
h‰n lensi sen luo ja istahti oksalle.

"Anna minulle punainen ruusu", h‰n huudahti, "niin laulan sinulle
kaikkein kauneimman lauluni."

Mutta puu pudisti p‰‰t‰‰n.

"Minun ruusuni ovat valkeita", se vastasi; "yht‰ valkeita kuin meren
vaahto ja valkoisemmat kuin lumi ylh‰‰ll‰ vuorilla. Mutta mene veljeni
luo, joka kasvaa vanhan aurinkokellon luona, ehk‰p‰ h‰n voi antaa
sinulle sit‰, mit‰ tarvitset."

Silloin satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi vanhan aurinkokellon
luona.

"Anna minulle punainen ruusu", h‰n huudahti, "niin laulan sinulle
suloisimman lauluni."

Mutta puu pudisti p‰‰t‰ns‰.

"Minun ruusuni ovat keltaisia", se vastasi; "yht‰ keltaisia kuin
merenneidon suortuvat, joka istuu merenkultaisella valtaistuimella,
ja keltaisempia kuin keltanarsissi, joka kukkii niityll‰, ennenkuin
niitt‰j‰ sen viikatteellaan taittaa. Mutta mene veljeni luo, joka
kasvaa ylioppilaan ikkunan edustalla, ehk‰ h‰n antaa sinulle mit‰
tarvitset."

Sitten satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi ylioppilaan ikkunan
edustalla.

"Anna minulle punainen ruusu", h‰n huudahti, "niin laulan sinulle
kauneimman lauluni."

Mutta puu pudisti p‰‰t‰‰n.

"Minun ruusuni ovat punaisia", se vastasi, "yht‰ punaisia kuin
kyyhkysen jalat ja punaisempia kuin suuret koralliviuhkat, jotka
alituisesti liekkuvat valtameren onkaloissa. Mutta talvi on
j‰‰hdytt‰nyt minun verisuoneni, ja pakkanen on pannut silmukkani, ja
myrsky on murtanut oksani, enk‰ t‰n‰ vuonna saa ainoatakaan ruusua."

"En min‰ tarvitse muuta kuin yhden punaisen ruusun", huudahti
satakieli, "yhden ainoan punaisen ruusun! Eikˆ ole mit‰‰n keinoa, mill‰
voisin sen saada?"

"On yksi keino", vastasi puu; "mutta se on niin hirve‰, etten uskalla
sit‰ sinulle kertoa."

"Kerro se minulle", sanoi satakieli, "en min‰ pelk‰‰."

"Jos tahdot saada punaisen ruusun", sanoi puu, "niin sinun tulee luoda
se s‰velist‰ kuutamossa ja punata se omalla syd‰nverell‰si. Sinun pit‰‰
laulaa minulle ja painaa rintasi okaa vasten. Kaiken yˆt‰ sinun t‰ytyy
laulaa, ja okaan t‰ytyy tunkeutua sinun syd‰meesi, ja sinun syd‰nveresi
virrata minun suoniini ja tulla minun omakseni."

"Kuolema on kallis hinta punaisesta ruususta", huudahti satakieli,
"ja el‰m‰ on kaikille rakas. Hupaista on istua vihre‰ss‰ mets‰ss‰
ja katsella auringon ajoa kultaisissa kieseiss‰‰n ja kuun kulkua
helmivaunuissaan. Suloinen on orapihlajan tuoksu, ja suloiset ovat
kellokukat, jotka laaksossa piileilev‰t, ja kanerva, joka kalliolla
nuokkuu. Mutta rakkaus on korkeampi kuin el‰m‰, ja mit‰ on linnunsyd‰n
verrattuna ihmisen syd‰meen?"

Ja h‰n levitti ruskeat siipens‰ lentoon ja pyr‰hti ylˆs ilmaan. H‰n
liiti kuin varjo puutarhan yli ja kuin varjo h‰n suhahti lehtikujan
l‰pi.

Nuori ylioppilas makasi yh‰ ruohikossa, jonne h‰n oli j‰tt‰nyt h‰net,
eiv‰tk‰ kyyneleet h‰nen kauniista silmist‰ns‰ olleet viel‰ kuivuneet.

"Ole onnellinen", huudahti satakieli, "ole onnellinen; sin‰ saat
punaisen ruususi. Min‰ sen luon s‰velist‰ kuutamoiltana ja punaan
sen omalla syd‰nverell‰ni. En pyyd‰ sinulta muuta vastalahjaa, kuin
ett‰ olisit uskollinen rakastaja, sill‰ rakkaus on viisaampi kuin
viisaustiede, vaikka sekin on viisas, ja voimakkaampi kuin voima,
vaikka sekin on voimakas. Sen siivet ovat liekinkarvaiset ja sen koko
ruumis on liekkien v‰rinen. Sen huulet ovat makeat kuin hunaja ja
hengitys tuoksuaa kuin suitsutus."

Ylioppilas silm‰si ylˆs ruohikosta ja kuunteli, mutta h‰n ei voinut
ymm‰rt‰‰, mit‰ satakieli sanoi h‰nelle, sill‰ h‰n ymm‰rsi vain
kirjaviisautta.

Mutta tammi ymm‰rsi, ja h‰nen mielens‰ k‰vi alakuloiseksi, sill‰ h‰n
piti paljon satakielest‰, joka oli rakentanut pes‰ns‰ h‰nen oksiensa
lomaan.

"Laula minulle viimeinen laulusi", h‰n kuiskasi, "minun tulee niin
ik‰v‰, kun sin‰ l‰hdet."

Niinp‰ satakieli lauloi tammelle, ja h‰nen ‰‰nens‰ oli kuin veden
pulppuamista hopeisesta pullosta.

Kun h‰n oli lopettanut laulunsa, niin ylioppilas nousi ja otti esille
muistikirjansa ja lyijykyn‰n taskustansa.

"Muotoa h‰nell‰ on", sanoi h‰n itseksens‰ astuessaan lehtikujaa myˆten,
-- "sit‰ ei voi kielt‰‰; mutta onko h‰nell‰ tunnetta? Pelk‰‰np‰ pahoin,
ettei ole. Tosiaankin, h‰n on aivan kuin kaikki muut taiteilijatkin;
h‰nell‰ on yksinomaan tyyli‰, mutta mit‰‰n vakavuutta h‰ness‰ ei ole.
H‰n ei uhraisi itse‰‰n toisen vuoksi. H‰n ajattelee vain musiikkia,
ja kaikki ihmiset tiet‰v‰t, ett‰ taiteilijat ovat itsekk‰it‰. Mutta
sittenkin on myˆnnett‰v‰, ett‰ h‰nen ‰‰ness‰‰n on kauniitakin sointuja.
Kuinka s‰‰li, etteiv‰t ne merkitse mit‰‰n, ja ettei niist‰ ole mit‰‰n
k‰yt‰nnˆllist‰ hyˆty‰." Ja h‰n meni huoneesensa ja heitt‰ytyi kovalle
olkivuoteelleen ja alkoi ajatella rakkauttansa; ja hetken kuluttua h‰n
nukahti.

Ja kun kuu kohosi taivaalle, niin satakieli lensi ruusupuun luo ja
painoi rintansa okaa vasten. Kaiken yˆt‰ h‰n lauloi oka rinnassansa, ja
kylm‰ kristallikuu kumartui alas kuuntelemaan. Kaiken yˆt‰ h‰n lauloi,
ja oka tunkeutui yh‰ syvemm‰lle ja syvemm‰lle h‰nen rintaansa, ja
syd‰nveri juoksi vitkalleen kuiviin.

H‰n lauloi ensin rakkaudesta, joka syttyy pojan ja tytˆn rinnassa.
Ja ruusupuun ylimp‰‰n latvaan puhkesi ihmeellinen ruusu, toinen
ter‰lehti aukesi toisensa j‰lkeen sit‰ myˆten kuin toinen laulu seurasi
toistansa. Aluksi se oli v‰rilt‰ns‰ yht‰ kalpea kuin sumu, joka nousee
joesta -- kalpea kuin aamun ensi sarastus ja hopeinen kuin kyyhkysen
siipi. Se oli kuin ruusun varjo hopeakuvastimessa, kuin ruusun varjo
veden pinnalla, sellainen oli tuo ruusu, joka puhkesi puun ylimp‰‰n
latvaan.

Mutta puu k‰ski satakielen painautua yh‰ l‰hemm‰ksi okaa. "Painaudu
l‰hemm‰ksi, pikku satakieli", huudahti puu, "muuten p‰iv‰ valkenee
ennenkuin ruusu on valmis."

Silloin satakieli painautui viel‰ l‰hemm‰ksi okaa, ja h‰nen laulunsa
yh‰ kasvoi ja kasvoi, sill‰ h‰n lauloi nyt rakkaudesta, joka syttyy
nuoren miehen ja naisen sielussa.

Ja hieno puna tunkeutui ruusun lehtiin, aivan kuin sulhasen
poskip‰ille, kun h‰n suutelee morsiamensa huulia. Mutta oka ei ollut
tunkeutunut viel‰ h‰nen syd‰meens‰, ja niinp‰ ruusunkin syd‰n pysyi
valkoisena, sill‰ vain satakielen syd‰nveri voi punata ruusun syd‰nt‰.

Ja puu k‰ski satakielen painautumaan viel‰kin l‰hemm‰ksi okaa.
"Painaudu l‰hemm‰ksi, pikku satakieli", huudahti puu, "muuten aamu
valkenee ennenkuin ruusu on valmis."

Silloin satakieli painautui viel‰kin l‰hemm‰ksi okaa vasten, ja oka
kosketti h‰nen syd‰nt‰ns‰, ja kova tuska vihlaisi h‰nen l‰vitsens‰.
Kova, hyvin kova oli tuska, mutta yh‰ hurjemmin ja hurjemmin h‰n
lauloi, sill‰ h‰n lauloi rakkaudesta, joka p‰‰ttyy kuolemaan,
rakkaudesta, joka ei haudassakaan kuole.

Ja ihmeellinen ruusu muuttui punaiseksi, yht‰ punaiseksi kuin
aamuruskotus id‰n taivaalla. Punainen oli ter‰lehtien keh‰ ja punainen
kuin rubiini oli sen syd‰n.

Mutta satakielen ‰‰ni heikkoni, ja h‰nen pienet siipens‰ alkoivat
v‰rist‰, ja silmien eteen kohosi himme‰ harso. H‰nen laulunsa heikkeni
heikkenemist‰‰n, ja kurkku puristautui kokoon.

Vihdoin h‰nen ‰‰nens‰ katkesi kesken. Valkea kuu kuuli tuon s‰rkyneen
soinnun, ja h‰n unohti aamun sarastuksen ja jatkoi yh‰ kulkuaan taivaan
laella. Punainen ruusu kuuli sen myˆskin ja se alkoi hurmautuneena
vavista ja avasi ter‰lehtens‰ kylm‰ss‰ aamuilmassa. Kaiku kuljetti
sen vuorten purppuraluolaan ja her‰tti nukkuvat paimenet unesta. Se
liukui kaislikon l‰pi joen partaalla, ja ne saattoivat sanoman edelleen
merelle.

"Katsos, katsos!" huudahti puu, "nyt ruusu on valmis;" mutta satakieli
ei vastannut mit‰‰n, sill‰ h‰n lep‰si kuolleena korkeassa ruohikossa,
oka keskell‰ syd‰nt‰.

Keskip‰iv‰n aikana ylioppilas avasi ikkunansa ja katsahti ulos.

"Kas, mik‰ hyv‰ onni!" h‰n huudahti; "tuossahan on punainen ruusu! N‰in
kaunista ruusua en ennen el‰iss‰ni ole n‰hnyt. Se on niin kaunis, ett‰
sill‰ varmaan on pitk‰ latinalainen nimikin;" ja h‰n kumartui ulos ja
taittoi sen.

Sitten h‰n pani hatun p‰‰h‰ns‰ ja kiiruhti professorin taloon ruusu
k‰dess‰.

Professorin tyt‰r istui ovella kerien sinist‰ silkkilankaa, ja h‰nen
pieni koiransa makasi h‰nen jalkojensa juuressa.

"Te lupasitte tanssia minun kanssani, jos toisin teille punaisen
ruusun", huudahti ylioppilas. "T‰ss‰ on maailman kaikkein punaisin
ruusu. Te kiinnit‰tte sen rintaanne t‰n‰ iltana aivan syd‰nt‰nne
l‰helle, ja kun me tanssimme yhdess‰, niin se kertoo teille, kuinka
syv‰sti min‰ teit‰ rakastan."

Mutta tyttˆ rypisti kulmakarvojansa.

"En usko, ett‰ se sopii pukuuni", h‰n vastasi; "ja sit‰ paitsi
Chamberlainin veljenpoika on l‰hett‰nyt minulle oikeita jalokivi‰, ja
jokainen tiet‰‰, ett‰ jalokivet ovat paljoa kallisarvoisemmat kuin
kukkaset."

"Olettepa te kovin kiitt‰m‰tˆn", sanoi ylioppilas suutuksissaan; ja h‰n
heitti ruusun kadulle, ja se putosi raiteesen ja vaununpyˆr‰t ajoivat
sen yli.

"Ep‰kiitollinen!" sanoi tyttˆ. "Min‰p‰ sanon teille jotakin, te
olette kovin ep‰kohtelias; ja mik‰ te oikeastaan olette? Ainoastaan
ylioppilas. Tokkopa teill‰ on edes hopeasoljet kengiss‰nne niinkuin
Chamberlainin veljenpojalla;" ja tyttˆ nousi tuoliltansa ja meni sis‰‰n.

"Kuinka typer‰‰ koko rakkaus on", sanoi ylioppilas astuessaan pois.
"Se ei ole puoleksikaan niin hyˆdyllist‰ kuin logiika, sill‰ se ei
todista mit‰‰n, ja se v‰itt‰‰ aina sellaista, mik‰ ei kuitenkaan
tapahdu, ja se saa ihmiset uskomaan sellaista, mik‰ ei ole totta. Totta
tosiaan, siit‰ ei ole mit‰‰n hyˆty‰, ja koska nyky‰‰n pannaan niin
suurta arvoa kaikkeen siihen, mik‰ on hyˆdyllist‰, niin min‰p‰ palaan
viisaustieteeni luo ja alan tutkia metafysikaa."

Ja h‰n palasi huoneesensa ja avasi suuren, tomuisen kirjan ja alkoi
lukea.




USKOLLINEN YSTƒVƒ.


Er‰‰n‰ aamuna vanha vesirotta pisti p‰‰ns‰ esiin rei‰st‰ns‰. H‰nell‰
oli kirkkaat, kiilt‰v‰t silm‰t ja j‰yk‰t, harmaat viikset, ja h‰nen
h‰nt‰ns‰ oli aivankuin pitk‰, musta gummipalanen. Pienet ankat
uiskentelivat lammikossa, aivankuin joukko keltaisia kanarialintuja
ja heid‰n emonsa, jolla oli aivan valkoiset hˆyhenet ja aitopunaiset
s‰‰ret, koetti opettaa heille, miten seisotaan vedess‰ p‰‰ll‰ns‰.

"Te ette koskaan p‰‰se hienoon seuraan, jollette opi seisomaan
p‰‰ll‰nne", h‰n sanoi heille; ja v‰h‰-v‰li‰ h‰n n‰ytti heille,
miten sit‰ oli teht‰v‰. Mutta pikku ankat eiv‰t v‰litt‰neet h‰nen
neuvoistansa. He olivat niin pieni‰, etteiv‰t he ymm‰rt‰neet, mit‰ etua
ylip‰‰ns‰ hyv‰st‰ seurasta voisi olla.

"Kuinka tottelemattomia lapsia!" huudahti vanha vesirotta; "he olisivat
todellakin upotettavat veteen."

"Ei laisinkaan", vastasi ankka, "alku on aina vaikea, eiv‰tk‰ vanhemmat
voi koskaan olla kylliksi k‰rsiv‰llisi‰."

"Oi! min‰ en ymm‰rr‰ vanhempien tunteita", sanoi vesirotta. "Min‰ en
ole perheellinen mies. Totta tosiaan, en koskaan ole ollut naimisissa,
enk‰ aiokkaan menn‰ naimisiin. Rakkaus voi olla hyvinkin hyv‰ asia,
mutta yst‰vyys on paljoa parempi. En tied‰ todellakaan mit‰‰n koko
maailmassa, joka olisi jalompaa tai harvinaisempaa kuin uskollinen
yst‰vyys."

"Ja mit‰ velvollisuuksia te asetatte uskolliselle yst‰vyydelle?" kysyi
viheri‰varpunen, joka istui l‰heisess‰ pajupensaassa ja kuuli heid‰n
keskustelunsa.

"Sit‰ min‰kin juuri haluaisin tiet‰‰", sanoi ankka; ja h‰n ui lammikon
toiseen p‰‰h‰n ja asettui seisomaan p‰‰llens‰ n‰ytt‰‰kseen lapsilleen
hyv‰‰ esimerkki‰.

"Mik‰ tyhm‰ kysymys!" huudahti vesirotta. "Tietysti min‰ vaadin, ett‰
minun uskollinen yst‰v‰ni olisi minulle uskollinen."

"Ja mill‰ tavalla te palkitsisitte h‰nen uskollisuuttansa?" sanoi pikku
lintu hyp‰ht‰en hopeiselle oksalle ja r‰pytellen pieni‰ siipi‰‰n.

"Min‰ en ymm‰rr‰ teit‰", vastasi vesirotta.

"Antakaas, kun kerron teille t‰st‰ jutun", sanoi viheri‰varpunen.

"Tarkoittaako se minua?" kysyi vesirotta, "Siin‰ tapauksessa olen
halukas sit‰ kuuntelemaan, sill‰ min‰ pid‰n hyvin paljon kertomuksista."

"Sen voi sovelluttaa teihin", vastasi viheri‰varpunen; ja h‰n lensi
alas lammikon partaalle ja alkoi kertoa juttua uskollisesta yst‰v‰st‰.

"Olipa kerran", sanoi viheri‰varpunen, "pieni kelpo poika, jonka nimi
oli Hannu."

"Oliko h‰n hyvin hienoa sukua?" kysyi vesirotta.

"Ei", vastasi viheri‰varpunen, "en usko, ett‰ h‰n oli laisinkaan hienoa
sukua, mutta h‰nell‰ oli hyv‰ syd‰n ja lystikk‰‰t, pyˆre‰t kasvot. H‰n
asui pieness‰ mˆkiss‰ aivan yksin‰ns‰, ja joka p‰iv‰ h‰n tyˆskenteli
puutarhassansa. Koko sill‰ seudulla ei ollut toista yht‰ kaunista
puutarhaa. Siell‰ kasvoi neilikoita, taskuheini‰ ja leukoijia. Siell‰
oli punaisia ja keltaisia ruusuja, sinipunaisia krokuksia ja kultaisia,
purppuran punaisia ja valkoisia orvokkeja. K‰rs‰mˆt ja krassat,
meiramit ja m‰kimintut, kev‰tesikot ja kurjenmiekat, keltanarsissit ja
punaneilikat kasvoivat ja kukkivat siell‰ j‰rjest‰ns‰ sen mukaan kuin
kuukaudet kuluivat, ja toinen kukka tuli aina toisen sijalle, joten
siell‰ aina oli jotakin kaunista katsottavaa ja hyv‰lt‰ tuoksuvaa.

"Pikku Hannulla oli monta yst‰v‰‰, mutta kaikista uskollisin oli
paksu Jussi, myll‰ri. Rikas myll‰ri piti tosiaankin niin paljon pikku
Hannusta, ettei h‰n koskaan voinut kulkea h‰nen puutarhansa ohi
kumartumatta aidan yli ja poimimatta suuren kukkakimpun tai kourallisen
hyv‰nhajuisia yrttej‰, tai pist‰m‰tt‰ taskunsa t‰yteen luumuja ja
kirsikoita, jos sattui olemaan hedelm‰-aika.

"'Hyvien yst‰vien kesken kaikki on yhteist‰', oli myll‰rill‰ tapana
sanoa, ja pikku Hannu nyˆkk‰si p‰‰t‰‰n ja hymyili ja oli hyvin
mieliss‰‰n yst‰v‰st‰, joka ajatteli niin jalosti.

"Joskus naapurien mielest‰ tuntui hiukan kummalliselta, ettei rikas
myll‰ri koskaan antanut Hannulle vastalahjoja, vaikka h‰nell‰ oli
monta sataa s‰kki‰ jauhoja myllyss‰‰n, kuusi lyps‰v‰‰ lehm‰‰ ja koko
lauma pehme‰villaisia lampaita. Mutta Hannu ei koskaan vaivannut
p‰‰t‰‰n sellaisilla ajatuksilla, eik‰ mik‰‰n ollut h‰nest‰ hauskempaa
kuin kuulla myll‰rin puhuvan niin kauniisti todellisen yst‰vyyden
ep‰itsekk‰isyydest‰.

"Niinp‰ pikku Hannu tyˆskenteli puutarhassansa. H‰n oli hyvin
onnellinen kaiken kev‰tt‰ ja kes‰‰ ja syksy‰, mutta kun talvi tuli,
eik‰ h‰nell‰ ollut kukkia eik‰ hedelmi‰, joita h‰n olisi voinut myˆd‰
torilla, niin h‰n k‰rsi koko lailla vilua ja n‰lk‰‰, ja useinpa h‰n
meni levolle, vaikkei h‰nell‰ ollut illalliseksi muuta kuin kuivattuja
p‰‰rynˆit‰ ja kovia p‰hkinˆit‰. Talvella h‰n oli myˆs hyvin yksin‰ns‰,
sill‰ silloin ei myll‰ri koskaan tullut h‰nt‰ tervehtim‰‰n.

"'Ei minun maksa vaivaa k‰yd‰ pikku Hannua katsomassa niinkauan kuin
lunta on maassa', oli myll‰rill‰ tapana sanoa vaimollensa, 'sill‰ kun
ihmisill‰ on huolia, niin tulee j‰tt‰‰ heid‰t rauhaan, eik‰ vaivata
heit‰ k‰ynneill‰ns‰. Se on ainakin minun k‰sitykseni yst‰vyydest‰, ja
min‰ olen varma siit‰, ett‰ olen oikeassa. Siksip‰ odotan kev‰tt‰ ja
menen sitten vasta h‰nen luoksensa, ja silloin h‰n voi antaa minulle
suuren korillisen kev‰tesikkoja. Se tuottaa h‰nelle suurta iloa.'

"'Kuinka hienotunteinen sin‰ olet', vastasi vaimo istuessaan mukavassa
nojatuolissansa iloisen takkavalkean ‰‰ress‰; 'kovin hienotunteinen
tosiaankin. Mik‰ nautinto kuulla sinun puhuvan yst‰vyydest‰. Aivan
varmaan ei pappikaan osaisi puhua kauniimmin kuin sin‰, vaikka h‰n
asuukin kolmikerroksisessa talossa ja kantaa pikkusormessaan kultaista
sormusta'.

"'Mutta emmekˆ voisi pyyt‰‰ pikku Hannua meid‰n luoksemme?' sanoi
myll‰rin nuorin poika. 'Jos Hannu parka n‰kee n‰lk‰‰, niin annan
h‰nelle puolet lihaliemest‰ni, ja n‰yt‰n h‰nelle valkoisia kaniinejani.'

"'Mik‰ tyhm‰ poika sin‰ olet!' huudahti myll‰ri; 'en todellakaan
ymm‰rr‰, mit‰ hyˆty‰ siit‰ on, ett‰ l‰het‰n sinut kouluun. Et n‰yt‰
oppivan yht‰‰n mit‰‰n. Jos pikku Hannu tulisi t‰nne ja n‰kisi, ett‰
meill‰ tuli palaa takassa, ja ett‰ meill‰ on hyv‰‰ lihalient‰ ja suuri
astia t‰ynn‰ punaista viini‰, niin h‰n voisi tulla kateelliseksi,
ja kateus on hyvin paha asia, sill‰ se pilaa jokaisen luonteen.
Min‰ en voi sallia, ett‰ Hannun luonne pilaantuisi. Min‰ olen h‰nen
paras yst‰v‰ns‰, ja min‰ tahdon varjella h‰nt‰, jottei h‰n joutuisi
kiusaukseen. Ja sit‰ paitsi jos Hannu tulisi t‰nne, niin h‰n voisi
pyyt‰‰ minulta jauhoja velaksi, enk‰ min‰ voisi sit‰ tehd‰. Jauhot on
aivan eri asia kuin yst‰vyys, eik‰ niit‰ pid‰ sekoittaa yhteen. Ovathan
ne aivan eri sanoja ja tarkoittavat aivan eri asioita. Jokainenhan sen
voi n‰hd‰'.

"'Kuinka hyvin sin‰ puhut!' sanoi myll‰rin vaimo kaataen itselleen
lasillisen l‰mmint‰ olutta; 'min‰ olen jo niin uninenkin, aivankuin
olisin istunut kirkossa'.

"'Monet ihmiset tekev‰t hyv‰‰', vastasi myll‰ri, 'mutta hyvin harvat
puhuvat hyvin, ja se todistaa, ett‰ puhuminen on noista molemmista
asioista vaikeampaa ja myˆs paljoa hienompaa'; ja myll‰ri katsoi
ankarasti pˆyd‰n yli pieneen poikaansa, joka h‰pesi niin kovasti,
ett‰ h‰n painoi p‰‰ns‰ alas ja punastui, ja kyyneleet tippuivat h‰nen
teekuppiinsa. Mutta olihan h‰n niin pieni, ett‰ teid‰n tulee antaa
h‰nelle anteeksi."

"T‰h‰nkˆ juttu loppui?" kysyi vesirotta.

"Tietysti ei", vastasi viheri‰varpunen, "se on vasta alku."

"Sitten te olette aivan aikanne j‰ljess‰", sanoi vesirotta. "Kaikki
hyv‰t kertojat alkavat nyky‰‰n lopusta, kertovat sitten alun ja
lopettavat keskikohdalla. Se on uusi tapa. Min‰ kuulin kaiken tuon
pari p‰iv‰‰ sitten er‰‰lt‰ arvostelijalta, joka k‰veli lammikon
reunalla er‰‰n nuoren miehen seurassa. H‰n puhui hyvin pitk‰lt‰
t‰st‰ asiasta, ja h‰n oli aivan varmaan oikeassa, sill‰ h‰nell‰ oli
siniset silm‰lasit ja kalju p‰‰, ja joka kerta kun nuori mies teki
jonkun huomautuksen, niin h‰n aina vastasi 'Pyh!' Mutta olkaa hyv‰ ja
jatkakaa kertomustanne. Min‰ pid‰n hyvin paljon myll‰rist‰. Minulla
on itsell‰nikin paljon kauniita tunteita, ja sen vuoksi me niin hyvin
ymm‰rr‰mme toisiamme."

"No niin", sanoi viheri‰varpunen hyppien toiselta jalalta toiselle,
"niinpian kuin talvi oli kulunut ja kev‰tesikkojen kellert‰v‰t t‰hdet
alkoivat aueta, sanoi myll‰ri vaimollensa, ett‰ h‰n aikoi menn‰ pikku
Hannun luo.

"'Oletpa sin‰ hyv‰syd‰minen!' huudahti h‰nen vaimonsa; 'aina sin‰ vain
muita ajattelet. Mutta ‰l‰h‰n unohda ottaa suurta koria mukanasi kukkia
varten'.

"Myll‰ri kiinnitti tuulimyllyns‰ siivet kiinni vahvalla rautaketjulla
ja astui m‰ke‰ alas kori k‰sivarrella.

"'Hyv‰‰ huomenta pikku Hannu', sanoi myll‰ri.

"'Hyv‰‰ huomenta', sanoi Hannu nojautuen lapioonsa ja nauroi niin, ett‰
suu ulottui toisesta korvasta toiseen.

"'Kuinka sin‰ olet jaksanut kaiken talvea?' sanoi myll‰ri.

"'Oi', sanoi Hannu, 'kuinka yst‰v‰llinen sin‰ olet, kun kysyt. Olihan
talvi hiukan vaikea, mutta nyt on kev‰t tullut, ja min‰ olen niin
iloinen, sill‰ kaikki kukkani kasvavat hyvin!'

"'Me puhuimme sinusta usein talvella, Hannu', sanoi myll‰ri, 'ja
tuumimme mitenk‰h‰n sin‰ tulit toimeen'.

"'Sep‰ vasta oli yst‰v‰llist‰', sanoi Hannu. 'Min‰ puolittain jo
pelk‰sin, ett‰ olitte unohtaneet minut'.

"'Hannu, sin‰ ihmetyt‰t minua', sanoi myll‰ri; 'yst‰vyytt‰ ei koskaan
unohdeta. Seh‰n siin‰ juuri on niin ihmeellist‰, mutta min‰p‰ luulen,
ettet sin‰ ymm‰rr‰ el‰m‰n runollisuutta. Kuinka kauniit sinun
kev‰tesikkosi ovat, kesken kaikkea!'

"'Ne ovat ihmeen suloisia', sanoi Hannu, 'ja mik‰ onni, ett‰ niit‰ on
niin paljon. Aion vied‰ ne torille ja myˆd‰ ne pormestarin tytt‰relle,
ja sitten saan rahaa, mill‰ lunastan takaisin kottik‰rryni'.

"'Lunastat takaisin kottik‰rrysi? Eth‰n tarkoittane, ett‰ olisit myˆnyt
ne? Kuinka typer‰‰ se olisi ollut!'

"'No niin', sanoi Hannu, 'se oli aivan v‰ltt‰m‰tˆnt‰. Katsos, minun
oli kovin vaikea tulla toimeen talvella, eik‰ minulla ollut rahaa,
mill‰ olisin edes leip‰‰ ostanut. Siksip‰ mˆin ensin hopeanapit
pyh‰takistani ja sitten hopeavitjani ja suuren piippuni, ja vihdoin
mˆin kottik‰rrynikin. Mutta nyt min‰ ostan ne kaikki takaisin'.

"'Kuules, Hannu', sanoi myll‰ri, 'min‰ annan sinulle kottik‰rryt. Eiv‰t
ne ole hyv‰ss‰ kunnossa; toinen laita on haljennut ja pyˆr‰npuolat ovat
hiukan ep‰kunnossa. Mutta sittenkin min‰ lahjoitan ne sinulle. Min‰
tied‰n olevani hyvin jalomielinen, ja moni pit‰isi minua aivan hulluna,
kun luovun niist‰, mutta min‰ en olekkaan niinkuin muut ihmiset. Minun
mielest‰ni jalomielisyys on t‰rkeint‰ yst‰vyydess‰, ja sit‰paitsi on
minulla itsell‰ni uudet kottik‰rryt. Niin, ole huoleti, min‰ annan
sinulle kottik‰rryni.'

"'Tosiaankin, oletpa sin‰ jalomielinen', sanoi pikku Hannu, ja h‰nen
lystikk‰‰t, pyˆre‰t kasvonsa loistivat ilosta. 'Kyll‰ min‰ ne helposti
korjaan, sill‰ minulla on lautapalanenkin kotona'.

"'Lautapalanenko!' sanoi myll‰ri; 'sit‰h‰n min‰ juuri tarvitsisin
korjatakseni ladon kattoa. Siin‰ on suuri reik‰, ja vilja tulee aivan
kosteaksi, jollen korjaa sit‰. Kuinka hyv‰, ett‰ puhuit siit‰! Ihan
ihmeellist‰, miten hyv‰‰ tekoa seuraa aina toinenkin. Min‰ olen antanut
sinulle kottik‰rryni, ja nyt sin‰ annat minulle lautasi. Tietysti
kottik‰rryt ovat paljoa arvokkaammat kuin lauta, mutta todellinen
yst‰v‰ ei koskaan laske sill‰ tavalla. Anna se minulle heti paikalla,
ja min‰ annan viel‰ t‰n‰‰n korjata latoni'.

"'Tietysti', sanoi pikku Hannu, juoksi liiteriin ja veti laudan esiin.

"'Ei t‰m‰ laudanpala pitk‰ ole', sanoi myll‰ri katsellen sit‰, 'ja
pelk‰‰np‰, ett‰ kun min‰ olen korjannut ladon katon, niin siit‰ ei j‰‰
sinulle kottik‰rryjen korjausta varten; mutta mink‰s min‰ sille mahdan.
Ja kun min‰ nyt olen antanut sinulle kottik‰rryt, niin sin‰ varmaan
annat minulle hiukan kukkia. T‰ss‰ on kori ja muista t‰ytt‰‰ se aivan
t‰yteen.'

"'Aivan t‰yteenkˆ?' sanoi pikku Hannu hiukan alakuloisesti, sill‰ kori
oli todellakin hyvin suuri, ja jos h‰n t‰ytt‰isi sen, niin ei j‰isik‰‰n
mit‰‰n j‰ljelle myˆmist‰ varten, ja h‰n oli hyvin halukas saamaan
hopeanappinsa takaisin.

"'No', sanoi myll‰ri, 'kun min‰ annoin sinulle kottik‰rryt, niin eip‰
minusta ole liikaa, jos saan sinulta muutamia kukkia. Ehk‰p‰ olen
v‰‰r‰ss‰, mutta min‰ luulin, ett‰ yst‰vyys, todellinen yst‰vyys, olisi
vapaa kaikesta itsekk‰isyydest‰.'

"'Rakas yst‰v‰ni, paras yst‰v‰ni', huudahti pikku Hannu, 'sin‰ saat
kaikki kukkaset puutarhastani. Sinun mielipiteesi ovat minulle
paljoa rakkaammat kuin hopeanappini;' ja kiiresti h‰n poimi kaikki
kev‰tesikkonsa ja t‰ytti niill‰ myll‰rin korin.

"'Hyv‰sti, pikku Hannu', sanoi myll‰ri astuessaan m‰ke‰ ylˆs lauta
olkap‰‰ll‰‰n ja suuri kori k‰dess‰‰n.

"'Hyv‰sti', sanoi pikku Hannu ja h‰n jatkoi iloisesti ojankaivuutaan,
sill‰ h‰n oli niin mieliss‰‰n kottik‰rryist‰.

"Seuraavana p‰iv‰n‰ h‰n paraillaan kiinnitti kˆynnˆskuusamaa ovensa
edustalla, kun h‰n kuuli myll‰rin ‰‰nen tienvierest‰. H‰n hypp‰si alas
tikapuilta ja juoksi puutarhaan, katsellen aitauksen yli.

"Siin‰ myll‰ri seisoi suuri jauhos‰kki sel‰ss‰.

"'Rakas, pikku Hannu', sanoi myll‰ri, 'viitsisitkˆ sin‰ vied‰ t‰m‰n
jauhos‰kin torille?'

"'Oi, olen hyvin pahoillani', sanoi Hannu, 'mutta minulla on kovin
paljon puuhaa t‰n‰‰n. Kˆynnˆskasvit ovat kiinnitett‰v‰t ylˆs ja kaikki
kukat kasteltavat ja hein‰ niitett‰v‰.'

"'No', sanoi myll‰ri, 'oletpa sin‰ ep‰yst‰v‰llinen kun kiell‰t, vaikka
min‰ annan sinulle kottik‰rryt'.

"'Oi, ‰l‰ sano sit‰', huudahti pikku Hannu, 'en min‰ mist‰‰n hinnasta
maailmassa tahtoisi olla sinulle ep‰yst‰v‰llinen'; ja h‰n juoksi sis‰‰n
ottamaan lakkiansa ja l‰ksi matkaan suuri s‰kki sel‰ss‰‰n.

"P‰iv‰ oli kovin kuuma ja tie hirve‰n tomuinen, ja ennenkuin Hannu
oli ehtinyt kymmenennen kilometritolpan kohdalle, oli h‰n niin
v‰synyt, ett‰ h‰nen t‰ytyi istahtaa maahan ja lev‰t‰. H‰n kulki
kuitenkin rohkealla mielell‰ eteenp‰in, ja vihdoin h‰n saapui torille.
Odotettuaan siell‰ jonkun aikaa h‰n sai jauhos‰kin myˆdyksi hyv‰st‰
hinnasta, ja sitten h‰n palasi heti kotiin, sill‰ h‰n pelk‰si muuten
illan k‰yv‰n kovin myˆh‰iseksi, ja kohtaavansa ehk‰ rosvoja tiell‰.

"'T‰m‰ on ollut raskas p‰iv‰', puheli pikku Hannu itseksens‰ menness‰‰n
makuulle, 'mutta olen kuitenkin iloinen, ett‰ suostuin myll‰rin
pyyntˆˆn, sill‰ h‰n on minun paras yst‰v‰ni, ja sit‰paitsi h‰n antaa
minulle kottik‰rryt.'

"Varhain seuraavana aamuna myll‰ri tuli hakemaan rahaa, jonka Hannu oli
saanut jauhos‰kist‰, mutta poika oli niin v‰synyt, ett‰ h‰n makasi yh‰
vuoteessaan.

"''Totta tosiaan', sanoi myll‰ri, 'oletpa sin‰ kovin laiska. Pit‰isih‰n
sinun tehd‰ ahkerammin tyˆt‰, kun min‰ aion antaa sinulle kottik‰rryt.
Laiskuus on suuri synti, enk‰ tahtoisi ett‰ kukaan minun yst‰vist‰ni
olisi laiska tai kuhnustelija. ƒl‰ ole pahoillasi, vaikka puhun n‰in
suoraan sinulle. Tietysti en sit‰ tekisi, jollen olisi yst‰v‰si. Mutta
mit‰ hyˆty‰ on yst‰vyydest‰, jollei voi puhua asiat suoraan? Jokainen
voi imarrella ja mielistell‰, mutta todellinen yst‰v‰ puhuu aina ik‰vi‰
asioita, eik‰ arastele tuottaa toiselle pahaa mielt‰. Totta tosiaan,
todellinen yst‰v‰ tekee sen mielell‰‰nkin, sill‰ h‰n tiet‰‰ tekev‰ns‰
sill‰ hyv‰‰.'

"'Olen kovin pahoillani', sanoi pikku Hannu hieroen silmi‰‰n ja vet‰en
yˆmyssyn p‰‰st‰‰n, mutta min‰ olin niin v‰synyt, ett‰ aioin loikoa
hetken aikaa viel‰ vuoteessa ja kuunnella lintujen laulua. Tied‰tkˆ,
min‰ teen aina paremmin tyˆt‰, kun olen kuunnellut lintujen laulua.'

"'Sep‰ hyv‰', sanoi myll‰ri taputtaen pikku Hannua poskelle, 'sill‰
min‰ tahtoisin, ett‰ tulisit meille niin pian kuin olet pukeutunut, ja
korjaisit ladon kattoa.'

"Hannu parka olisi tahtonut tehd‰ tyˆt‰ puutarhassansa, sill‰ h‰nen
kukkansa eiv‰t olleet saaneet vett‰ kahteen p‰iv‰‰n, mutta h‰n ei
tahtonut kielt‰‰ myll‰rilt‰k‰‰n apuansa, t‰m‰ kun oli h‰nen hyv‰
yst‰v‰ns‰.

"'Olisinko sinun mielest‰si kovin ep‰yst‰v‰llinen, jos sanoisin etten
jouda?' h‰n kysyi aralla ‰‰nell‰.

"'No', vastasi myll‰ri, 'eip‰ voi sanoa minun vaativan sinulta liian
paljon, koska aikomukseni on antaa sinulle kottik‰rryt; mutta tietysti,
jos et huoli tulla, niin teen sen itse.'

"'Oi! Ei mitenk‰‰n', huudahti pikku Hannu; ja h‰n hypp‰si ylˆs
vuoteeltaan, puki vaatteet ylleen ja l‰ksi ladolle.

"H‰n teki siell‰ tyˆt‰ kaiken p‰iv‰‰ aina auringonlaskuun saakka, ja
illalla myll‰ri tuli katsomaan, miten h‰nen tyˆns‰ sujui.

"Joko olet korjannut rei‰n katossa, pikku Hannu?' huusi myll‰ri
iloisella ‰‰nell‰.

"'Nyt se on tehty', vastasi poika laskeutuen alas tikapuilta.

"'Oi!' sanoi myll‰ri, 'ei mik‰‰n tyˆ ole niin hauskaa kuin se, mink‰
toiselle tekee'.

"'Mik‰ ilo saada kuulla sinun puhuvan', vastasi pikku Hannu istahtaen
maahan ja pyyhkien otsaansa, 'suuri ilo tosiaankin. Mutta pelk‰‰np‰,
etten min‰ koskaan voi saada niin kauniita ajatuksia kuin sinulla on.'

"'Kyll‰ sin‰kin niit‰ saat', sanoi myll‰ri, 'mutta sinun t‰ytyy koettaa
parastasi. Toistaiseksi sin‰ ymm‰rr‰t vain k‰yt‰nnˆss‰ yst‰vyytt‰;
myˆhemmin opit myˆs ymm‰rt‰m‰‰n sen tietopuolen.'

"'Luuletko sit‰ todellakin?'kysyi pikku Hannu.

"'En ep‰ile sit‰ yht‰‰n', vastasi myll‰ri, 'mutta nyt kun olet
korjannut katon, niin voisit menn‰ kotiin lep‰‰m‰‰n, sill‰ huomenna
tahtoisin l‰hett‰‰ sinut viem‰‰n lampaani vuorelle.'

"Pikku Hannu parka ei uskaltanut sanoa t‰h‰n mit‰‰n, ja varhain
seuraavana aamuna myll‰ri toi lampaansa Hannun mˆkille, ja t‰m‰
l‰ksi niiden kanssa ylˆs vuorelle. Koko p‰iv‰ kului h‰nelt‰ meno- ja
tulomatkaan; ja kun h‰n palasi takaisin, niin h‰n oli niin v‰synyt,
ett‰ h‰n nukahti tuoliinsa, eik‰ her‰nnyt ennenkuin kirkkaalla p‰iv‰ll‰.

"Kuinka hauskasti minulta aika nyt kuluu puutarhassani', h‰n sanoi ja
l‰hti heti tyˆhˆn.

"Mutta eip‰ h‰nell‰ koskaan ollut aikaa hoitaa kukkiansa, sill‰
h‰nen yst‰v‰ns‰, myll‰ri, tuli alituisesti ja l‰hetti h‰net milloin
asioille, milloin pyysi h‰nt‰ tyˆhˆn taloonsa. Pikku Hannu oli joskus
hyvin alakuloisella mielell‰, sill‰ h‰n pelk‰si kukkien luulevan, ett‰
h‰n oli unohtanut heid‰t kokonaan. Mutta h‰n lohdutti itse‰‰n sill‰
ajatuksella, ett‰ myll‰ri oli h‰nen paras yst‰v‰ns‰. 'Sit‰paitsi', oli
h‰nell‰ tapana ajatella, 'antaahan h‰n minulle kottik‰rryt, ja senh‰n
h‰n tekee vain jalomielisyydest‰'.

"Siten pikku Hannu teki tyˆt‰ myll‰rille, ja myll‰ri puhui kaikenlaista
kaunista yst‰vyydest‰, jonka Hannu merkitsi muistikirjaansa ja luki
sit‰ sitten ˆisin, sill‰ h‰n oli ahkera oppimaan.

"Sattuipa nyt er‰‰n‰ iltana, kun pikku Hannu istui uunin ‰‰ress‰, ett‰
ovelta kuului kovaa kolkutusta. Yˆ oli kovin myrskyinen, tuuli puhalsi
ja vinkui mˆkin ymp‰rill‰ niin kauheasti, ett‰ Hannu luuli kolkutusta
ensin vain myrskyksi. Mutta kolkutus uudistui j‰lleen ja viel‰p‰
kolmannen kerran entist‰‰n kovemmin.

"'Varmaan joku matkustaja raukka', ajatteli pikku Hannu ja juoksi
ovelle.

"Siin‰ myll‰ri seisoi lyhty toisessa ja suuri keppi toisessa k‰dess‰.

"'Rakas pikku Hannu', huusi myll‰ri, 'olen suuressa tuskassa. Pikku
poikani putosi alas tikapuilta ja loukkasi itse‰‰n, ja min‰ olen
menossa hakemaan l‰‰k‰ri‰. Mutta h‰n asuu niin kaukana, ja ilma on
niin paha, ja siksip‰ juolahti mieleeni, ett‰ olisi paljoa parempi,
jos sin‰ menisit minun sijastani. Tied‰th‰n, ett‰ aion antaa sinulle
kottik‰rryt, ja siksi on aivan kohtuullista, ett‰ teet myˆs jotakin
minulle.'

"Tietysti', sanoi pikku Hannu, 'olen oikein iloinen, ett‰ tulit minun
luokseni, ja min‰ l‰hden heti paikalla matkaan. Mutta lainaa minulle
lyhtysi, sill‰ yˆ on niin pime‰, ett‰ helposti voisin pudota ojaan.'

"'Olen hyvin pahoillani', vastasi myll‰ri, 'mutta t‰m‰ on aivan uusi
lyhty, ja olisipa suuri vahinko, jos se vahingoittuisi'.

"'No, tulenhan min‰ toimeen ilman sit‰kin', sanoi pikku Hannu ja h‰n
otti esille turkkinsa ja l‰mpim‰n punaisen lakkinsa ja k‰‰ri liinan
kaulaansa ja l‰ksi matkaan.

"Myrsky oli hirve‰. Yˆ oli niin pime‰, ett‰ pikku Hannu vaivoin saattoi
eteens‰ n‰hd‰, ja tuuli niin kovasti, ett‰ h‰nen oli vaikea pystyss‰
pysy‰. Mutta h‰n kulki rohkealla mielell‰, ja astuttuaan kolme tuntia,
h‰n saapui tohtorin talolle ja kolkutti ovelle.

"'Kuka siell‰?' huusi tohtori pist‰en p‰‰ns‰ makuuhuoneensa ikkunasta
ulos.

"'Pikku Hannu, tohtori'.

"'Mit‰ sin‰ tahdot, pikku Hannu?'

"'Myll‰rinpoika on pudonnut alas tikapuilta ja loukannut itse‰ns‰, ja
myll‰ri pyyt‰‰ teit‰ heti saapumaan h‰nen luoksensa.'

"'Hyv‰ on!' sanoi tohtori. Ja h‰n k‰ski satuloida hevosensa ja tuoda
suuret saappaansa ja lyhdyn, ja sitten h‰n tuli alas ja ratsasti
myll‰rin taloa kohti. Mutta pikku Hannu astui hitaasti h‰nen
j‰ljiss‰ns‰.

"Mutta myrsky yh‰ yltyi ja sade tulvaili maahan, eik‰ pikku Hannu
voinut n‰hd‰ minne h‰n astui, eik‰ jaksanut myˆsk‰‰n pysy‰ hevosen
rinnalla. Vihdoin h‰n eksyi, ja joutui keskelle nummea, jossa oli
hyvin vaarallista kulkea, sill‰ se oli t‰ynn‰ syvi‰ koloja, ja
tuollaiseen koloon pikku Hannu parka hukkui. Muutamat vuohenpaimenet
lˆysiv‰t seuraavana p‰iv‰n‰ h‰nen ruumiinsa, joka uiskenteli suuressa
vesil‰t‰kˆss‰, ja toivat h‰net mˆkkiins‰.

"Kaikki ihmiset saapuivat pikku Hannun hautajaisiin, sill‰ kaikki
pitiv‰t h‰nest‰, ja myll‰ri oli ensim‰inen surusaatossa.

"'Koska min‰ olin h‰nen paras yst‰v‰ns‰', sanoi myll‰ri, 'niin on aivan
kohtuullista, ett‰ min‰ saan parhaan paikan;' h‰n astui surusaaton
etunen‰ss‰ pitk‰ss‰, mustassa takissansa, ja pyyhki v‰h‰-v‰li‰ silmi‰‰n
suurella nen‰liinallansa.

"'Me kaipaamme kaikki pikku Hannua', sanoi sepp‰, kun hautajaiset
olivat ohitse ja he istuivat kaikki mukavasti ravintolassa juoden
hˆystetty‰ viini‰ ja syˆden makeita leivoksia.

"'Min‰ varsinkin kaipaan h‰nt‰', vastasi myll‰ri; 'olinhan jo melkein
antanut h‰nelle kottik‰rryni, enk‰ tosiaankaan nyt tied‰, mit‰ niill‰
tehd‰. Ne ovat minulla kotona vain tiell‰, ja ne ovat niin huonossa
kunnossakin, etten voisi saada niist‰ yht‰‰n mit‰‰n, jos ne mˆisin.
Toisten varon, etten anna mit‰‰n muille. Jalomielisyydest‰ on vain
itsell‰ vastusta.'"

"Ent‰ sitten?" sanoi vesirotta pitk‰n vaitiolon j‰lkeen.

"Siihen se loppui", sanoi viheri‰varpunen.

"Mutta kuinka myll‰rin sitten k‰vi?" kysyi vesirotta.

"Oi! sit‰ min‰ en tosiaankaan tied‰", vastasi viheri‰varpunen; "enk‰
min‰ pid‰ sill‰ lukuakaan."

"On aivan selv‰‰, ett‰ te ette ole myˆt‰tuntoinen luonteeltanne", sanoi
vesirotta.

"Min‰p‰ luulen, ett‰ te ette ymm‰rr‰ t‰m‰n kertomuksen tarkoitusta",
huomautti viheri‰varpunen.

"Mit‰ min‰ en ymm‰rr‰?" huusi vesirotta.

"Sen tarkoitusta."

"Tahdotteko v‰itt‰‰, ett‰ kertomuksella olisi erityinen tarkoituksensa?"

"Tietysti", sanoi viheri‰varpunen.

"Vai todellakin", sanoi vesirotta suutuksissaan, "sen olisitte saanut
sanoa minulle ennenkuin aloititte kertoa. Jos sen olisitte tehnyt, niin
min‰ olisin sanonut 'Pyh', aivan kuin tuo arvostelijakin. Mutta voinhan
sen sanoa viel‰kin." Ja sitten h‰n huusi "Pyh" kimakalla ‰‰nell‰,
heilautti h‰nt‰‰ns‰ ja katosi koloonsa.

"Mit‰ te pid‰tte vesirotasta?" kysyi ankka, joka tuli soutaen hetken
kuluttua. "Onhan h‰nell‰ hyv‰t puolensa, mutta minulla on nyt kerran
‰idin tunteet, ja joka kerta kun n‰en vanhanpojan, nousee kyyneleit‰
silmiini."

"Pelk‰‰np‰, ett‰ pahoitin h‰nen mielt‰ns‰", vastasi viheri‰varpunen.
"Sill‰ min‰ kerroin h‰nelle jutun, jolla oli erityinen tarkoitus."

"Ah, se on aina hyvin vaarallista", sanoi ankka.

Ja min‰ olen yht‰ mielt‰ h‰nen kanssansa.




IHMEELLINEN RAKETTI.


Kuninkaan pojan h‰it‰ oli m‰‰r‰ viett‰‰, ja sen johdosta pantiin
toimeen suuria juhlallisuuksia. H‰n oli odottanut kokonaisen vuoden
morsiantansa, ja vihdoin t‰m‰ oli saapunut. H‰n oli ven‰l‰inen
prinsessa, ja koko matkan aina Suomesta saakka h‰n oli ajanut reess‰,
jota kuusi poroa oli vet‰m‰ss‰. Reki oli aivan kultaisen joutsenen
kaltainen, ja joutsenen siipien lomassa makasi pikku prinsessa itse.
H‰nen pitk‰, hermeliiniviittansa ulottui aina jalkoihin asti, p‰‰ss‰
h‰nell‰ oli pieni hopeakudoksinen myssy, ja h‰n oli yht‰ kalpea kuin
lumipalatsi, jossa h‰n aina asui. H‰n oli niin kalpea, ett‰ kun h‰n
ajoi kadulla, niin kaikki ihmiset katselivat h‰nt‰ ihmeiss‰ns‰. "H‰n on
kuin valkea ruusu!" he huudahtivat ja heittiv‰t ylh‰‰lt‰ parvekkeilta
kukkia h‰nen p‰‰lleen.

Linnanportilla prinssi odotti h‰nt‰. Prinssill‰ oli uneksivat,
tummansiniset silm‰t, ja h‰nen hiuksensa olivat kuin hienointa kultaa.
Kun h‰n n‰ki prinsessan, niin h‰n polvistui maahan ja suuteli h‰nen
k‰tt‰ns‰.

"Sinun kuvasi oli kaunis", mutisi prinssi, "mutta sin‰ itse olet viel‰
paljoa kauniimpi"; ja pieni prinsessa punastui.

"ƒsken h‰n oli kuin valkea ruusu", sanoi nuori paashi naapureillensa,
"mutta nyt h‰n onkin punainen ruusu"; ja koko hovi iloitsi.

Seuraavina kolmena p‰iv‰n‰ kuului kaikkialta: "Valkea ruusu, punainen
ruusu, punainen ruusu, valkea ruusu;" ja kuningas k‰ski korottaa
paashin palkan kaksinkertaiseksi. Mutta kun h‰nell‰ ei yleens‰ ollut
yht‰‰n palkkaa, niin ei t‰st‰ korotuksesta ollut h‰nelle paljon
hyˆty‰, mutta olihan se suuri kunnia sittenkin, ja siit‰ oli ilmoitus
sanomalehdess‰kin.

Kolmen p‰iv‰n kuluttua vietettiin h‰‰t. Se vasta oli erinomainen
juhla, ja morsian ja sulhanen astuivat k‰si k‰dess‰ purppurasamettisen
katoksen alla, joka oli kirjaeltu pienill‰ helmill‰. Sen j‰lkeen olivat
suuret hovip‰iv‰lliset, joita kesti viisi tuntia. Prinssi ja prinsessa
istuivat suuren salin per‰ll‰ ja joivat kirkkaasta kristallimaljasta.
Vain uskolliset rakastajat saattoivat t‰st‰ maljasta juoda, sill‰ kun
vilpilliset huulet koskettelivat sit‰, niin se muuttui harmaaksi,
himme‰ksi ja sameaksi.

"Seh‰n on p‰iv‰n selv‰‰, ett‰ he rakastavat toisiansa", sanoi pikku
paashi, "yht‰ selv‰‰ ja kirkasta kuin kristalli!" Ja kuningas
korotti viel‰kin kerran h‰nen palkkaansa. "Mik‰ erinomainen kunnia!"
huudahtivat kaikki hoviherrat.

Aterian j‰lkeen oli tanssiaiset. Morsian ja sulhanen tanssivat
ruusutanssia yhdess‰, ja kuningas soitti huilua. H‰n soitti hyvin
huonosti, mutta ei kukaan ollut uskaltanut sanoa sit‰ h‰nelle, sill‰
h‰nh‰n oli kuningas. H‰n osasikin soittaa vain kahta laulua, eik‰ h‰n
koskaan ollut oikein selvill‰ siit‰, kumpaistako h‰n soitti; mutta
eih‰n sill‰ ollut v‰li‰, sill‰ kaikkea, mit‰ h‰n teki, jokainen kehui
sanoen: "Mainiota! Mainiota!"

Ohjelman viimeisen‰ numerona oli suuri ilotulitus, jonka tuli tapahtua
juuri keskiyˆn aikana. Pikku prinsessa ei ollut el‰iss‰‰n n‰hnyt
ilotulitusta, ja sen vuoksi kuningas oli k‰skenyt hovi-ilotulittajan
n‰ytt‰m‰‰n taitoansa h‰‰p‰iv‰n‰.

"Milt‰ ilotulitus n‰ytt‰‰?" kysyi prinsessa prinssilt‰ er‰‰n‰ aamuna,
kun he k‰veliv‰t penkereell‰.

"Revontulelta", sanoi kuningas, joka aina oli valmis vastaamaan
toisille tehtyihin kysymyksiin, "ainoastaan monta vertaa
luonnollisemmalta. Min‰ pid‰n ilotulituksesta paljoa enemm‰n kuin
t‰hdist‰, sill‰ tiet‰‰ aina edelt‰p‰in, milloin sit‰ saa n‰hd‰, ja se
on yht‰ suloista kuin minun huilunsoittoni. Tietysti sinun t‰ytyy sit‰
n‰hd‰."

Niinp‰ oli kuninkaan puutarhan per‰lle pystytetty suuret telineet,
ja niin pian kuin hovi-ilotulittaja oli asettanut kaikki oikealle
paikalleen, alkoivat raketit puhua kesken‰‰n.

"Maailma on varmaan hyvin ihana", sanoi pieni s‰hik‰inen. "Katsokaahan
vain noita kauniita keltaisia tulpaaneja. Eiv‰tp‰ ne voisi olla
kauniimpia, vaikka ne olisivat oikeita raketteja. Olen hyvin
mieliss‰ni, ett‰ olen saanut matkustaa. Matkustaminen on ihmeellisen
kehitt‰v‰‰ ja poistaa kaikki ennakkoluulot."

"Ei kuninkaan puutarha ole mik‰‰n maailma, sin‰ hupsu s‰hik‰inen",
sanoi suuri roomalainen kynttil‰; "maailma on hirvitt‰v‰n suuri paikka;
ja sin‰ tarvitsisit kolme kokonaista p‰iv‰‰, ennenkuin olisit ehtinyt
n‰hd‰ sen perinpohjaisesti".

"Jokainen paikka, jota rakastaa, on kokonainen maailma", huudahti
haaveileva tulipyˆr‰, joka nuoruudessaan oli ollut ihastunut vanhaan
puurasiaan, ja kerskaili nyt murtuneella syd‰mell‰‰n; "mutta rakkaus
ei ole en‰‰ muodissa, runoilijat ovat sen tappaneet. He kirjoittivat
siit‰ niin paljon, ettei kukaan siihen en‰‰ uskonut, eik‰ se minua
ihmetyt‰kk‰‰n. Todellinen rakkaus k‰rsii ja on vaiti. Muistanpa kuinka
kerran itsekin -- Mutta mit‰p‰ siit‰ maksaa vaivaa puhua. Runollisuus
on ollutta ja mennytt‰."

"Loruja!" sanoi roomalainen kynttil‰, "runollisuus ei koskaan katoa. Se
on aivankuin kuu, joka aina el‰‰. Esimerkiksi sulhanen ja morsian, ne
rakastavat toisiaan hyvin kiihke‰sti. Minulle kertoi heist‰ t‰n‰ aamuna
ruskea patruuna, joka sattumalta oli samassa laatikossa kuin min‰kin,
ja oli kuullut viimeiset uutiset hovista."

Mutta tulipyˆr‰ pudisti p‰‰t‰ns‰.

"Runous on kuollut, runous on kuollut, runous on kuollut", h‰n mutisi.
H‰n kuului niihin ihmisiin, jotka luulevat, ett‰ kun he sanovat yht‰ ja
samaa asiaa oikein monta kertaa, niin se vihdoin myˆs muuttuu todeksi.

ƒkki‰ kuului ter‰v‰‰, kuivaa ysk‰‰, ja kaikki katsahtivat ymp‰rilleen.

ƒ‰ni l‰ksi pitk‰st‰, kopean n‰kˆisest‰ raketista, joka oli k‰‰ritty
pitk‰n kepin p‰‰h‰n. H‰n ysk‰si aina ennenkuin h‰n alkoi puhua,
ik‰‰nkuin her‰tt‰‰kseen huomiota.

"Hm! Hm!" h‰n sanoi, ja kaikki muut kuuntelivat paitsi tulipyˆr‰, joka
yh‰ pudisteli p‰‰t‰ns‰ ja mutisi: "Runous on kuollut."

"J‰rjestykseen! J‰rjestykseen!" huusi s‰hik‰inen. H‰ness‰ oli hiukan
politikoitsijan vikaa, ja h‰n oli aina ottanut innokkaasti osaa
vaaleihin, jotta h‰n tunsi tavanmukaiset eduskunnan lauseparret.

"Aivan kuollut", kuiskasi tulipyˆr‰ ja h‰n alkoi nukkua.

Niinpian kuin oli aivan hiljaista ysk‰si raketti kolmannen kerran ja
alkoi puhua. H‰n puhui hyvin syv‰ll‰, kirkkaalla ‰‰nell‰, ik‰‰nkuin h‰n
olisi sanellut muistelmiansa, ja katseli aina sen henkilˆn olan yli,
jolle h‰n puhui. Totta tosiaan, h‰nell‰ oli hyvin hieno k‰ytˆs.

"Mik‰ onni kuninkaan pojalle", h‰n huomautti, "ett‰ h‰n menee naimisiin
juuri samana p‰iv‰n‰, jolloin minut lasketaan ylˆs ilmaan. Tosiaankin,
jos t‰ten olisi varta vasten j‰rjestetty, niin eip‰ paremmin olisi
voinut sattua. Mutta prinsseill‰ on aina hyv‰ onni."

"Hyv‰nen aika!" sanoi pieni s‰hik‰inen. "Min‰ luulin aivan p‰invastoin,
ett‰ meid‰t laskettaisiin ilmaan prinssin kunniaksi."

"Ehk‰p‰ teid‰t", h‰n vastasi; "tosiaankin, en ep‰ile sit‰ yht‰‰n,
mutta minun laitani on toinen. Min‰ olen hyvin hieno raketti, ja minun
vanhempani olivat myˆs hyvin hienoja. Minun ‰itini oli aikoinaan
kaikkein enimmin ihailtu tulipyˆr‰, ja h‰n tuli kuuluisaksi sulavan
tanssinsa johdosta. Kun h‰n esiintyi julkisesti, niin h‰n kiersi
yhdeks‰ntoista kertaa ymp‰ri ennenkuin h‰n sammui, ja joka kerta
pyˆr‰ht‰ess‰ns‰ h‰n heitti ilmaan seitsem‰n ruusunpunaista t‰hte‰.
H‰n oli kolme ja puoli jalkaa l‰pimitaten ja tehty kaikkein parhaasta
ruudista. Minun is‰ni oli raketti samoinkuin min‰kin, ja ranskalaista
syntyper‰‰. H‰n lensi niin korkealle, ett‰ ihmiset pelk‰siv‰t, ettei
h‰n koskaan palaisi takaisin. H‰n palasi sittenkin, sill‰ h‰n oli
yst‰v‰llinen luonteeltansa, ja laskeutuessaan alas h‰n suitsutti
kultasadetta ymp‰rilleen. Sanomalehdet kirjoittivat h‰nen esityksest‰‰n
hyvin imartelevasti. Sanottiinpa h‰nt‰ hallituksen sanansaattajassa
kuritustaidon suurimmaksi voitoksi."

"Tulitustaidon, tulitustaidon, te tarkoitatte", sanoi bengaalituli;
"min‰ tied‰n, ett‰ se on tulitustaito, sill‰ min‰ n‰in sen
kirjoitettuna oman koteloni kyljess‰."

"Mutta min‰p‰ sanoin kuritustaito", vastasi raketti vakavalla ‰‰nell‰,
ja bengaalituli oli niin h‰peiss‰ns‰, ett‰ h‰n alkoi s‰tti‰ pient‰
s‰hik‰ist‰, n‰ytt‰‰kseen h‰nelle, ett‰ h‰n viel‰kin oli t‰rke‰ henkilˆ.

"Min‰ sanoin", jatkoi raketti, "min‰ sanoin niin, mit‰ min‰ oikeastaan
sanoin?"

"Te puhuitte itsest‰nne", vastasi roomalainen kynttil‰.

"Tietysti; min‰ puhuin juuri jostakin hyvin huvittavasta aiheesta, kun
minua niin raa'asti keskeytettiin. Min‰ vihaan raakuutta ja huonoja
tapoja, sill‰ min‰ olen hyvin arkaluontoinen. Ei kukaan koko avarassa
maailmassa ole yht‰ arkaluontoinen kuin min‰, siit‰ olen aivan varma."

"Mit‰ merkitsee arkaluontoinen ihminen?" sanoi s‰hik‰inen roomalaiselle
kynttil‰lle.

"Arkaluontoinen on se, joka aina astuu toisten ihmisten varpaille sen
vuoksi, ett‰ h‰nell‰ itsell‰‰n on liikavarpaita", vastasi roomalainen
kynttil‰ hiljaa kuiskaten; ja s‰hik‰inen oli v‰h‰ll‰ haljeta naurusta.

"Mit‰ te siell‰ nauratte?" kysyi raketti; "min‰ en naura."

"Min‰ nauran siksi, ett‰ mieleni on iloinen", vastasi s‰hik‰inen.

"Sep‰ on kovin itsek‰s syy", vastasi raketti harmistuneena. "Mit‰
oikeutta teill‰ on olla iloinen? Ajattelisitte muita. Tosiaankin,
voisitte ajatella minua. Min‰ ajattelen aina itse‰ni, ja vaadin, ett‰
kaikki muutkin sit‰ tekisiv‰t. Sit‰ sanotaan myˆt‰tuntoisuudeksi. Se
on kaunis hyve, ja minulla on sit‰ suuressa m‰‰r‰ss‰. Ajatelkaahan
esimerkiksi, jos minulle tapahtuisi jotakin t‰n‰ iltana, mik‰
onnettomuus se olisi kaikille! Prinssi ja prinsessa eiv‰t koskaan en‰‰
tulisi onnellisiksi, koko heid‰n el‰m‰ns‰ olisi pilattu; ja kuningas,
sen tied‰n, ei voisi sit‰ kest‰‰. Totta tosiaan, kun ajattelen omaa
t‰rkeytt‰ni, niin kyyneleet aivan nousevat silmiini."

"Jos tahdotte tuottaa iloa toisille", sanoi roomalainen kynttil‰, "niin
on viisainta pysy‰ kuivana."

"Tietysti", huudahti bengaalituli, joka oli jo iloisemmalla mielell‰;
"senh‰n tavallinen j‰rkikin ymm‰rt‰‰."

"Tavallinen j‰rki, tosiaankin!" sanoi raketti loukkaantuneena; "te
unohdatte, etten min‰ ole yht‰‰n tavallinen, vaan aivan erikoinen. No,
tavallista j‰rke‰ voi kell‰ hyv‰ns‰ olla edellytt‰en, ett‰ mielikuvitus
kokonaan puuttuu. Mutta minulla on mielikuvitusta, sill‰ en koskaan
n‰e asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat; min‰ kuvailen ne
aina aivan erilaisiksi mieless‰ni. Mit‰ nyt minun kuivanapysymiseeni
tulee, niin ei t‰‰ll‰ ole ket‰‰n, joka k‰sitt‰isi minun tunteellista
luonnettani. Kaikeksi onneksi en pid‰ siit‰ lukuakaan. Ainoa mik‰
el‰m‰ss‰ pit‰‰ ihmisen pystyss‰ on se tieto, ett‰ kaikki muut ovat
‰‰rettˆm‰n mit‰ttˆmi‰, ja t‰m‰ asia on aina ollut minulle hyvin
selv‰. Mutta ei kell‰‰n teist‰ ole syd‰nt‰. T‰ss‰ te vain nauratte ja
ilkamoitte, ik‰‰nkuin prinssi ja prinsessa eiv‰t juuri ‰sken olisi
viett‰neet h‰it‰."

"Totta tosiaan", huudahti pieni tulipallo, "miksi emme olisi iloisia?
T‰m‰h‰n on kaikkein iloisin p‰iv‰, ja kun min‰ lenn‰n ilmaan, niin aion
kertoa siit‰ t‰hdille. Saattepa n‰hd‰ kuinka ne tuikkivat, kun kerron
heille kauniista morsiamesta."

"Oi, mik‰ typer‰ el‰m‰nkatsomus!" sanoi raketti; "mutta enp‰ min‰
muuta odottanutkaan. Teiss‰ ei ole kerrassaan mit‰‰n; te olette
onttoja ja tyhji‰. Voisihan prinssi ja prinsessa asettua sellaiseen
maahan asumaan, miss‰ olisi syv‰ virta, ja voisihan heill‰ olla pieni
poika, pieni vaaleakutrinen ja sinisilm‰inen poika, aivan sellainen
kuin prinssi itsekin on; ja voisihan h‰n kerta menn‰ ulos k‰velem‰‰n
hoitajansa kanssa; hoitaja nukahtaisi ehk‰ suuren seljapuun alle, ja
silloin pikku poika voisi pudota syv‰‰n virtaan ja hukkua. Mik‰ hirve‰
onnettomuus! Ihmisparat, jos he kadottaisivat ainoan poikansa! Se on
todellakin kauheaa! Sit‰ en koskaan voisi kest‰‰."

"Eiv‰th‰n he ole kadottaneet ainoaa poikaansa", sanoi roomalainen
kynttil‰; "ei heit‰ ole mik‰‰n onnettomuus kohdannut."

"Enh‰n min‰ sit‰ sanonutkaan", vastasi raketti; "min‰ sanoin vain, ett‰
voisi kohdata. Jos he olisivat kadottaneet ainoan poikansa, niin ei
siit‰ maksaisi en‰‰ puhua mit‰‰n. Min‰ vihaan ihmisi‰, jotka surevat
sit‰, mik‰ on tapahtunut. Mutta kun ajattelen, ett‰ he mahdollisesti
voisivat kadottaa ainoan poikansa, niin kiihdyn aivan kauheasti."

"Sit‰ te juuri teettekin!" huudahti bengaalituli. "Totta tosiaan, en
tied‰ toista niin kiihkomielist‰ ja teeskentelev‰‰ ihmist‰ kuin te."

"Te olette kaikkein h‰vyttˆminen ihminen, mit‰ koskaan olen tavannut",
sanoi raketti, "ettek‰ voi ymm‰rt‰‰ minun yst‰vyytt‰ni prinssiin."

"No, etteh‰n edes tunne h‰nt‰", murisi roomalainen kynttil‰.

"En ole v‰itt‰nytk‰‰n tuntevani h‰nt‰", vastasi raketti. "Ja uskallanpa
vakuuttaa, ett‰ jos tuntisin h‰net, niin en olisikaan h‰nen yst‰v‰ns‰.
On hyvin vaarallista tuntea yst‰vi‰‰n."

"Koettakaa mielemmin pysytell‰ kuivana", sanoi tulipallo. "Se on
t‰rkein asia."

"Hyvin t‰rke‰t‰ teille, sen kyll‰ uskon", vastasi raketti, "mutta min‰
itken, jos minua haluttaa"; ja h‰n purskahti todelliseen itkuun, ja
kyyneleet vieriv‰t pitkin h‰nen keppi‰ns‰ aivankuin sadepisarat ja
olivat v‰h‰ll‰ kastella kahta pient‰ kovakuoriaista, jotka juuri olivat
p‰‰tt‰neet perustaa yhteisen talon ja etsiv‰t itselleen somaa, kuivaa
asuntoa.

"Onpa h‰nell‰ kovin runollinen luonne", sanoi tulipyˆr‰, "sill‰ h‰n
itkee ilman v‰hint‰k‰‰n syyt‰", ja h‰n huokasi syv‰‰n ja ajatteli
puurasiaa.

Mutta roomalainen kynttil‰ ja bengaalituli n‰rk‰styiv‰t ja huusivat
kimakalla ‰‰nell‰: "Hullutusta! Hullutusta!" He olivat hyvin
k‰yt‰nnˆllisi‰, ja jos joku asia ei ollut heille mieleen, niin he
sanoivat sit‰ heti hullutukseksi.

Sitten kuu kohosi taivaalle ik‰‰nkuin ihmeellinen hopeakilpi, ja t‰hdet
alkoivat kiilua, ja linnasta kuului soiton s‰veli‰.

Prinssi ja prinsessa johtivat tanssia. He tanssivat niin kauniisti,
ett‰ korkeat, valkoiset liljat kurkistivat sis‰‰n ikkunasta ja
katselivat heit‰, ja suuret, punaiset unikot nyˆkk‰siv‰t p‰‰t‰‰n ja
lˆiv‰t tahtia.

Sitten kello lˆi kymmenen ja yksitoista ja kaksitoista, ja kun
viimeinen keskiyˆn lyˆnti oli kajahtanut, astuivat kaikki ulos
penkereelle, ja kuningas l‰hetti hakemaan kuninkaallista ilotulittajaa.

"Antakaa ilotulituksen alkaa", sanoi kuningas, ja kuninkaallinen
ilotulittaja kumarsi syv‰‰n ja astui puutarhan per‰lle. H‰nell‰ oli
kuusi apulaista, ja kullakin oli tulisoihtu pitk‰n seip‰‰n p‰‰ss‰.

Se vasta n‰ytti kauniilta.

Tss! Tss! sihisi tulipyˆr‰ pyˆriess‰‰n ymp‰ri. Bum! Bum! sanoi
roomalainen kynttil‰. Sitten s‰hik‰iset alkoivat tanssia ja
bengaalitulet punasivat kaikki punaiseksi. "Hyv‰sti", huusi tulipallo
l‰htiess‰‰n lentoon ja sirotellessaan ymp‰rilleen pieni‰ sinisi‰
kipinˆit‰. Bom! Bom! sanoivat tulilenturit, jotka olivat kovin
hyv‰ll‰ p‰‰ll‰. Kaikki muut saavuttivat erinomaisen menestyksen
paitsi ihmeellinen raketti. H‰n oli niin m‰rk‰ itkustansa, ettei
h‰n syttynyt lainkaan. Parasta h‰ness‰ oli ruuti, ja se oli niin
kastunut kyynelist‰, ettei se kelvannut mihink‰‰n. Kaikki h‰nen kˆyh‰t
sukulaisensa, joita h‰n ei koskaan puhutellut muuta kuin tiuskaten,
lensiv‰t ilmaan kuin ihmeelliset, kultaiset tulikukkaset. Koko hovi
hurrasi, ja pikku prinsessa nauroi ilosta.

"He s‰‰st‰v‰t minut varmaan jotakin suurta juhlaa varten", sanoi
raketti; "niin se varmaankin on", ja h‰n n‰ytti viel‰ entist‰‰n
kopeammalta.

Seuraavana p‰iv‰n‰ tyˆmiehet tulivat korjaamaan kaikki paikoillensa.

"Se on varmaan joku l‰hetystˆ", sanoi raketti; "min‰ otan heid‰t
kaikella arvolla vastaan;" ja h‰n nosti nen‰ns‰ ylˆs ilmaan ja rypisti
kulmakarvojaan, ik‰‰nkuin h‰n olisi ajatellut jotakin t‰rke‰t‰ asiaa.
Mutta he eiv‰t panneet h‰neen v‰hint‰k‰‰n huomiota, sill‰ he olivat
juuri poismenossa. Mutta yksi heist‰ huomasi h‰net ‰kki‰. "Halloo", h‰n
huusi, "kas tuota mokomaa rakettia!" ja h‰n heitti sen aidan yli ojaan.

"Mokoma raketti? Mokoma raketti?" h‰n sanoi pyˆriess‰‰n ilmassa;
"mahdotonta! Komea raketti, niinh‰n tuo mies sanoi. Kuuluuhan mokoma ja
komea melkein samalta, ja useinpa ne merkitsev‰tkin aivan samaa," ja
raketti kupsahti mutaan.

"T‰‰ll‰ ei ole hauska olla", h‰n huomautti, "mutta ehk‰ t‰m‰ on
hyvinkin hieno kylpypaikka, jonne minut on l‰hetetty terveytt‰ni
hoitamaan. Minun hermoni ovat hyvin huonot ja min‰ tarvitsen lepoa."

Sitten pieni sammakko, jolla oli kirkkaat timanttisilm‰t ja vihre‰,
t‰plik‰s takki, ui h‰nen luoksensa.

"Kas vaan, uusi tulokas!" sanoi sammakko. "Mutta eip‰ mik‰‰n ole mudan
veroista. Kun minulla vain on oja ja sadevett‰, niin olen onnellinen.
Luuletteko, ett‰ iltapuolella sataa? Toivoisinpa sit‰ kernaasti, mutta
taivas on aivan sininen ja pilvetˆn. Mik‰ vahinko!"

"Hm! Hm!" sanoi raketti ja alkoi yski‰.

"Kuinka kaunis ‰‰ni teill‰ on!" huudahti sammakko. "Seh‰n on aivan
kuin kurnutusta, ja kurnutushan on soinnultaan kaikkein kauneinta
maailmassa. Saatte kuulla meid‰n lauluseuraamme illalla. Me istumme
vanhassa ankkalammikossa aivan l‰hell‰ talonpoikaistaloa, ja heti kun
kuu nousee, niin me aloitamme. Se kuuluu niin kauniilta, ett‰ kaikki
valvovat vuoteissaan ja kuuntelevat. Totta tosiaan, eilen viimeksi
kuulin em‰nn‰n sanovan ‰idillens‰, ettei h‰n meid‰n t‰htemme saanut
unta silm‰‰n koko yˆn‰. Onpa se kovin mieluisaa, kun tiet‰‰ olevansa
niin suosittu."

"Hm! Hm!" sanoi raketti vihoissaan. H‰n oli kovin pahoillaan, kun h‰n
ei saanut suunvuoroa.

"Ihana ‰‰ni, totta tosiaan", jatkoi sammakko; "toivottavasti te tulette
ankkalammikolle. Minun t‰ytyy vartioida tytt‰ri‰ni. Minulla on kuusi
kaunista tyt‰rt‰, ja min‰ pelk‰‰n pahasti, ett‰ hauki voisi kohdata
heid‰t. H‰n on hirve‰ peto, eik‰ arastele yht‰‰n, vaikka h‰n sˆisi ne
aamiaisekseen. N‰kemiin asti; minusta oli tosiaankin hyvin hupaista
keskustella teid‰n kanssanne."

"Onpa sekin keskustelua!" sanoi raketti. "Itse te koko ajan olette
puhunut. Ei se ole keskustelua."

"Jonkun t‰ytyy kuunnellakin", vastasi sammakko, "ja min‰ puhun yksin
mieluimmin. Se s‰‰st‰‰ aikaa ja est‰‰ v‰ittely‰."

"Mutta min‰ pid‰n v‰ittelyst‰", sanoi raketti.

"ƒlk‰‰h‰n toki", sanoi sammakko yst‰v‰llisesti. "V‰ittely on kovin
alhaista, sill‰ hienossa seurael‰m‰ss‰ on kaikilla samat mielipiteet.
N‰kemiin asti, viel‰ kerran; minun tytt‰reni n‰kyv‰tkin olevan tuolla",
ja pikku sammakko ui pois.

"Te olette kovin hermostuttava", sanoi raketti, "ja huonosti
kasvatettu. Min‰ vihaan ihmisi‰, jotka puhuvat vain omista asioistansa,
niinkuin te teette, silloin kun tahtoisi puhua itsest‰ns‰, niinkuin
min‰. Sit‰ min‰ sanon itsekk‰isyydeksi, ja itsekk‰isyys on jotakin
kovin inhottavaa, varsinkin sellaiselle luonteelle kuin min‰ olen,
sill‰ kaikki tuntevat minun erinomaisen myˆt‰tuntoisuuteni muita
kohtaan. Totta tosiaan, teid‰n pit‰isi seurata minun esimerkki‰ni.
Parempaa esikuvaa ette voisi saada. Nyt kun teill‰ on siihen
tilaisuutta, niin pit‰isitte varanne, sill‰ min‰ l‰hden pian takaisin
hoviin. Minua suositaan suuresti hovissa; eilen prinssi ja prinsessa
viettiv‰t h‰it‰ minun kunniakseni. Mutta tietysti te ette tied‰ mit‰‰n
t‰st‰ kaikesta, sill‰ te olette maalainen."

"H‰nelle ei maksa vaivaa puhua", sanoi p‰iv‰nkorento, joka istui
suuren, ruskean osmank‰‰min latvassa; "ei maksa laisinkaan vaivaa,
sill‰ h‰n on mennyt pois."

"No, se on h‰nen vahinkonsa, eik‰ minun", vastasi raketti. "En min‰
lakkaa puhumasta h‰nelle vain sen vuoksi, ettei h‰n viitsi kuunnella.
Min‰ kuuntelen mielell‰ni omaa ‰‰nt‰ni. Se on minun suurimpia huvejani.
Min‰ keskustelen usein pitk‰lt‰ yksikseni, ja min‰ olen niin viisas,
ett‰ v‰list‰ en ymm‰rr‰ sanaakaan siit‰ mit‰ sanon."

"Silloin olisi parasta jos pit‰isitte luentoja viisaustieteest‰", sanoi
p‰iv‰nkorento; ja h‰n levitti kauniit harsomaiset siipens‰ ja lensi
ylˆs ilmaan.

"Kuinka tyhm‰ h‰n oli, kun ei j‰‰nyt t‰nne!" sanoi raketti. "Olen aivan
varma siit‰, ettei h‰nell‰ usein ole niin hyv‰ tilaisuus henke‰ns‰
kehitt‰‰. Mutta mit‰p‰ min‰ siit‰ v‰lit‰n. Sellainen nero kuin min‰ saa
kerran viel‰ tunnustusta;" ja h‰n vajosi hiukan syvemm‰lle mutaan.

Hetken kuluttua suuri valkoinen ankka ui h‰nen luoksensa. H‰nell‰ oli
keltaiset s‰‰ret ja uimajalat ja h‰nen huojuvaa k‰ynti‰ns‰ ihailtiin
suuresti.

"Kvak, kvak, kvak", h‰n sanoi. "Kuinka lystikk‰‰n n‰kˆinen te olette!
Saanko luvan kysy‰, oletteko te syntynyt tuollaisena, vai tapaturmako
teid‰t sellaiseksi on tehnyt?"

"Kyll‰ sen huomaa, ett‰ te aina olette asunut maalla", sanoi raketti,
"muuten te tiet‰isitte kuka min‰ olen. Mutta min‰ suon teille teid‰n
typeryytenne anteeksi. Olisi paha vaatia, ett‰ muut olisivat yht‰
viisaita kuin itse. Te h‰mm‰stytte varmaan suuresti, kun saatte kuulla,
ett‰ min‰ osaan lent‰‰ ilmaan ja pudota alas kultasateena."

"Ei se minusta ole mit‰‰n merkillist‰", sanoi ankka, "kun ei siit‰
kellek‰‰n ole hyˆty‰. Kas, jos te osaisitte kynt‰‰ peltoa niinkuin
h‰rk‰, tai vet‰‰ rattaita kuin hevonen, tai paimentaa lampaita kuin
paimenkoira, niin se olisi jotakin."

"Hyv‰ yst‰v‰", sanoi raketti hyvin ylpe‰ll‰ ‰‰nell‰, "min‰ huomaan,
ett‰ te kuulutte alhaisoon. Minun kaltaiseni ihminen ei tee koskaan
mit‰‰n hyˆdyllist‰. Meill‰ on erityisi‰ luonnonlahjoja, ja se on aivan
riitt‰v‰‰. Min‰ en puolestani ole huvitettu mink‰‰nlaisesta ammatista,
kaikkein v‰himmin sellaisista, joita te n‰ytte suosittelevan. Minun
mielest‰ni tosiaankin ruumiillinen tyˆ on sopivaa vain niille, jolla ei
ole mit‰‰n muuta teht‰v‰‰."

"No niin", sanoi ankka, joka rakasti rauhaa, eik‰ koskaan riidellyt
kenenk‰‰n kanssa, "kullakin on oma makunsa. Mutta min‰ toivon joka
tapauksessa, ett‰ te asetutte t‰nne asumaan."

"Ei, hyv‰nen aika", huudahti raketti. "Min‰ olen vieras t‰‰ll‰, hieno
vieras. Minusta t‰m‰ paikka on kovin ik‰v‰. Ei t‰‰ll‰ ole seuraa eik‰
rauhaa. T‰‰ll‰ tosiaankin hajahtaa esikaupungilta. Min‰ menen takaisin
hoviin, sill‰ min‰ tied‰n, ett‰ minun el‰m‰nteht‰v‰ni on her‰tt‰‰
huomiota maailmassa."

"Min‰ itse aioin kerran astua julkiseen el‰m‰‰n", huomautti ankka;
"on niin paljon, mik‰ kaipaisi parannusta. Er‰‰ss‰ kokouksessa min‰
nousinkin puhujalavalle, ja me teimme p‰‰tˆksi‰, jotka tuomitsivat
kaiken sen, mist‰ me emme pit‰neet. Mutta eiv‰tp‰ ne suuresti
vaikuttaneet. Nyt min‰ el‰n vain kotona ja hoidan perhett‰ni."

"Min‰ olen luotu julkista el‰m‰‰ varten", sanoi raketti, "samoin kaikki
minun sukulaisenikin, viel‰p‰ kaikkein halvimmatkin. Joka kerta kun
me astumme esiin, her‰t‰mme me suurta huomiota. En ole viel‰ itse
esiintynyt, mutta silloin kun sen teen, niin se vasta on kaunis n‰ky.
Mit‰ taas kotiel‰m‰‰n tulee, niin siin‰ ihminen vanhenee kovin pian, ja
ajatukset vieraantuvat korkeammista kysymyksist‰."

"Ah, el‰m‰n korkeammat kysymykset, ne ovat vasta hienoja!" sanoi ankka;
"t‰st‰ muistuukin mieleeni, kuinka n‰lk‰inen min‰ olen"; ja h‰n ui alas
virran mukana ja sanoi: "Kvak, kvak, kvak."

"Tulkaa takaisin! Tulkaa takaisin!" huusi raketti, "minulla on teille
paljon sanomista"; mutta ankka ei ollut kuulevinansa h‰nt‰. "Sep‰ hyv‰,
ett‰ h‰n meni", h‰n sanoi itseksens‰, "h‰n on hyvin v‰h‰lahjainen";
ja raketti vajosi viel‰kin syvemm‰lle mutaan ja rupesi tuumimaan
ihmisneron yksin‰isyytt‰, kun ‰kki‰ kaksi pient‰ poikaa valkoisissa
takeissaan juoksi alas rantaan, kantaen pataa ja risukimppua.

"Nyt l‰hetystˆ saapuu", sanoi raketti ja koetti n‰ytt‰‰ hyvin
arvokkaalta.

"Halloo!" huusi toinen pojista, "katsos tuota multaista keppi‰! Mitenk‰
se on t‰nne tullut", ja h‰n onki raketin ylˆs ojasta.

"Multainen keppi!" sanoi raketti, "mahdotonta! Kultainen keppi, niinh‰n
h‰n sanoi. Kultakeppi on hyvin imartelevaa. Totta tosiaan, h‰n luulee
minua hoviherraksi."

"Pannaan se palamaan!" sanoi toinen poika, "niin vesi kiehuu pikemmin."

He panivat risut yhteen kasaan, heittiv‰t raketin p‰‰llimm‰iseksi ja
sytyttiv‰t tulen.

"T‰m‰p‰ on mainiota", huusi raketti, "he p‰‰st‰v‰t minut lentoon
keskell‰ valoisaa p‰iv‰‰, niin ett‰ jokainen voi n‰hd‰ minut."

"Pannaanpas maata", sanoivat pojat, "ja kun me her‰‰mme, niin vesi on
kiehunut"; ja he heitt‰ytyiv‰t pitk‰kseen ruohoon ja sulkivat silm‰ns‰.

Raketti oli hyvin m‰rk‰, jotta kesti kauan ennenkuin se rupesi
palamaan. Mutta vihdoin tuli tarttui siihen.

"Nyt min‰ lenn‰n ilmaan!" h‰n huusi ja h‰n ojensi itsens‰ hyvin
j‰yk‰ksi ja suoraksi. "Min‰ lenn‰n t‰hti‰kin korkeammalle, paljoa
korkeammalle kuin kuu, ja aurinkoakin korkeammalle. Totta tosiaan, min‰
lenn‰n niin korkealle ett‰ --"

Ts! Ts! Ts! ja h‰n lensi suoraan ilmaan.

"Ihanaa!" h‰n huudahti. "T‰ll‰ tavalla min‰ lenn‰n ikuisesti. Mik‰
menestys minulla oli!"

Mutta ei kukaan n‰hnyt h‰nt‰.

Sitten h‰n tunsi kummallista syyhytyst‰ ylt'yleens‰.

"Nyt min‰ r‰j‰hd‰n", h‰n huusi. "Min‰ sytyt‰n koko maailman tuleen ja
her‰t‰n niin suurta huomiota, ettei kukaan muusta puhukkaan kokonaiseen
vuoteen." Ja tietysti h‰n r‰j‰htikin. Rits! Rats! paukkui ruuti. Siit‰
ei ollut ep‰ilyst‰k‰‰n.

Mutta kukaan ei kuullut, ei edes nuo pienet pojat, sill‰ he nukkuivat
sike‰sti.

H‰nest‰ ei ollut muuta j‰ljell‰ kuin keppi, ja se putosi hanhen
selk‰‰n, joka juuri k‰veli ojan reunalla.

"Hyv‰ Jumala!" huusi hanhi. "Rupeaako nyt keppej‰ satelemaan"; ja h‰n
kiiruhti veteen.

"Tiesinh‰n sen, ett‰ her‰tt‰isin suurta huomiota", l‰‰h‰tti raketti ja
sammui.








End of the Project Gutenberg EBook of Onnellinen prinssi, by Oscar Wilde

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46922 ***